Teksti pohjautuu vertaisarvioituun artikkeliin ”Onnistunut irtikytkentä Suomessa?”, joka julkaistiin Alue ja ympäristö -lehden numerossa 1/2019. Vaden, T., Lähde, V., Majava, A., Toivanen, T., Eronen, J. T., & Järvensivu, P. (2019). Onnistunut irtikytkentä Suomessa?. Alue Ja Ympäristö, 48(1), 3-13.
Tutkimus on saanut rahoitusta Koneen Säätiöltä ja Suomen Akatemian alaiselta Strategisen tutkimuksen neuvostolta (WISE-projekti).
Julkisessa keskustelussa toivotaan, vaaditaan ja edistetään talouskasvua päivittäin. Puhe talouskasvun välttämättömyydestä korostuu erityisesti vaalien alla. Samaan aikaan kansantalouksien ympäristökuormitus ja luonnonvarojen käyttö ovat ekologisesti kestämättömällä tasolla. Talouskasvu olisi siis välttämätöntä irrottaa aineellisesta kulutuksesta ja irtikytkennästä on tullut kliseinen osa julkista puhetta ja talouskasvu-retoriikkaa. Mutta mitä ”onnistunut irtikytkentä” todella tarkoittaisi Suomessa?
Irtikytkentä on ääneenlausuttu tai -lausumaton taustaoletus kaikessa yhtä aikaa talouskasvuun ja vastuulliseen ympäristöpolitiikkaan pyrkivässä toiminnassa. Irtikytkentä sisältyy myös näkemyksiin, jotka pyrkivät “vihreään kasvuun” eli “sellaisen taloudellisen toimeliaisuuden edistämiseen, joka vahvistuessaan vähentää ympäristökuormitusta” (Ympäristöministeriö 2018) tai kiertotalouteen, joka “etsii toimintamalleja talouden ja hyvinvoinnin kasvattamiseen ilman fossiilisia polttoaineita ja luonnonvarojen ylikulutusta.” (Sitra 2016).
Suomessa ministeritason poliitikot ovat hiljattain vedonneet irtikytkentään. Esimerkiksi valtiovarainministeri Petteri Orpo (kok.) on todennut talouskasvun olevan välttämätöntä, koska “ilmastonmuutosta ei pystytä torjumaan ilman että talous kasvaa. […] [U]skon, että nyt kun tilanteeseen on laajasti herätty, niin teknologia ja vastuullisuus päätöksissä ohjaavat päästöjen irtautumiseen talouskasvusta. On pakko.” Energia-ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) on puolestaan korostanut, että “hyvinvoinnin ja luonnonvarojen kulutuksen ja päästöjen irtikytkentä on ratkaisevan tärkeää, myös siksi, että rikkaammat maat voivat asettaa esimerkkiä kehittyville maille.” Irtikytkennän välttämättömyyteen ja mahdollisuuteen uskovat myös erityisesti taloustieteen edustajat julkisessa keskustelussa.
Irtikytkentä käsitteenä sisältää monia ongelmallisia oletuksia: sitoutuminen talouskasvuun, BKT mittarina, erilaisten resurssien niputtaminen yhteen, kahden lukuarvon suhteen käyttö yhteiskunnan toimintojen kuvaajana, ja niin edelleen. Keskustelua vaivaa myös epämääräisyys. Mistä asiasta ympäristövaikutuksia tai luonnonvarojen kulutuksia pitäisi kytkeä irti: talouskasvusta vai inhimillisestä hyvinvoinnista? Näiden välille ei voi vetää vain puolihuolimattomasti yhtäläisyysmerkkiä. Emme paneudu tässä tarkemmin käsitteellisiin ja empiirisiin ongelmiin, vaan pyrimme konkretisoimaan keskustelua esittämällä karkean ajatuskokeen siitä, millaisen mittakaavan haaste ”onnistunut irtikytkentä” ylipäätään olisi Suomessa. Tämä on tärkeää, koska julkisessa keskustelussa on toistaiseksi helppo puhua irtikytkennästä ilman todellista kosketusta sen haasteellisuuteen.
Irtikytkennän määritelmistä
Irtikytkennällä tarkoitetaan talouskasvun ja ympäristökuorman tai talouskasvun ja resurssien käytön kasvun välisen korrelaation katkaisemista. Keskustelussa erotetaan suhteellinen ja absoluuttinen irtikytkentä. Suhteellinen irtikytkentä kuvaa tilannetta, jossa ympäristökuorma tai resurssien käyttö ei kasva tai kasvaa hitaammin kuin talous. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaa, että ympäristökuorma tai resurssien käyttö laskee (samalla kun talous kasvaa tai pysyy entisen kokoisena).
Irtikytkentää on tarkasteltu ympäristövaikutusten (päästöt, biodiversiteetin kapeutuminen, maankäyttö ja niin edelleen, impact decoupling) ja resurssien käytön suhteen (energia- ja materiaalitehokkuus, resource decoupling). Ajatuskokeemme koskee resurssien käytön irtikytkentää.
Suhteellinen irtikytkentä (materiaalien käytön kasvu hitaammin kuin talouskasvu) voi olla kannatettava tavoite jonkin maantieteellisen alueen tai tuotantosektorin kannalta: esimerkiksi materiaalien käytön kasvu on sallittava maissa, joissa perustarpeita ei voida nykytasolla tyydyttää. Koska kuitenkin jo nykytilanne on kestämätön, globaalilla tasolla vain absoluuttinen irtikytkentä voi johtaa ekologiseen kestävyyteen.
Miksi käsitellä resurssien irtikytkentää, kun erittäin tärkeästä hiilidioksidipäästöjen (eli ympäristövaikutusten) irtikytkennästä on tutkimuksessa joidenkin vauraiden maiden kohdalla näyttöä? Ensinnäkin siksi, että yksittäisen ympäristövaikutuksen irtikytkentä ei sinällään osoita, että absoluuttinen resurssien käytön irtikytkentä olisi ylipäätään mahdollinen saati tapahtumassa. Toiseksi siksi, että koska absoluuttinen (ympäristövaikutusten ja resurssien käytön) irtikytkentä on ekologisen kestävyyden ja siten yhteiskuntien jatkuvuuden kannalta välttämätöntä, on syytä tarkastella tämän minimivaatimuksen haastavinta osaa eli absoluuttista resurssien käytön irtikytkentää.
Mikä on resurssien käytön tilanne?
Viime vuosisadan alusta globaali luonnonvarojen vuosittainen käyttö on yli kymmenkertaistunut: vuonna 1900 se oli 7 Gt, vuonna 2010 runsaat 70 Gt ja nykyään yli 88 Gt. Kasvunopeus on kiihtynyt: 1970-luvulta määrä on liki nelinkertaistunut (Krausmann et al. 2017). Suomessa materiaalinkulutus kaksinkertaistui vuodesta 1970 (n. 65 miljoonaa tonnia, 13,8 tonnia per capita) vuoteen 2015 (n. 135 miljoonaa tonnia, 24,6 tonnia per capita) (IRP Global Material Flows 2018).
Vuosittaiset materiaalivirrat ovat vain yksi kasvun ilmentymä. Erilaiset kiinteät varastot (stock) eli rakennukset, koneet, käyttöesineet ja muu aineellinen infrastruktuuri ovat kasvaneet vielä nopeammin. Vuosina 1900–2010 globaalit varastot kasvoivat 23-kertaisiksi (Krausmann et al. 2017). Varastojen ylläpitämiseen ja rakentamiseen kuluu jo yli puolet vuosittaisesta materiaalivirrasta. Vaikka valtaosa varastoista koostuu erilaisista rakennusmateriaaleista, niiden ylläpito vaatii esimerkiksi energiaa rakennusten lämmittämiseen, ajoneuvojen liikuttamiseen ja niin edelleen (Krausmann et al. 2017).
Aineellisten resurssien kuluttajina suomalaiset ovat maailman kärkeä. Vuoden 2015 per capita käyttö 24,6 tonnia (DMC, domestic material consumption) on huomattavasti suurempi kuin Euroopan keskiarvo 13,8 tonnia ja jopa korkeampi kuin Yhdysvaltain 21,1 ja Kiinan 23,6 tonnia. (IRP Global Material Flows 2018). Resurssien käyttö on tehotonta. Esimerkiksi Ruotsi, Itävalta, Saksa, Tanska ja Belgia toteuttavat korkeamman BKT:n pienemmällä per capita materiaalinkulutuksella. Suomi on vahvasti resurssitalous, jonka BKT:sta poikkeuksellisen suuri osa tulee paljon energiaa ja raaka-ainetta kuluttavasta matalan jalostusasteen tuotannosta (Vahvelainen 2016). Irtikytkentä on poikkeuksellisen haastava tavoite juuri Suomessa.
Vaikka kotimainen luonnonvarojen otto on viime aikoina pysynyt suhteellisen tasaisena, piilovirtoihin sisältyvä kulutus on kasvanut (ks. kuvio 2). Vuonna 1970 materiaalinkäytössä kotimaiset suorat panokset olivat 154 miljoonaa tonnia, tuonnin piilovirrat 61 miljoonaa tonnia ja luonnonvarojen kokonaiskäyttö 298 miljoonaa tonnia (Suomen virallinen tilasto 2016). Vuonna 2016 kokonaiskäyttö oli 585 miljoonaa tonnia, tuonnin piilovirrat 211 miljoonaa tonnia ja kotimaiset suorat panokset 173 miljoonaa tonnia. Kokonaiskäytön lähes kaksinkertaistuttua tuonnin piilovirtojen määrä on yli kolminkertaistunut. Toisin sanoen maan rajojen ulkopuolella syntyvä luonnonvarojen kulutus on kasvanut huomattavasti nopeammin kuin kokonaiskulutus.
Esimerkiksi ruoantuotannon suhteen Sandström et al. (2017) arvioivat, että noin 40 prosenttia suomalaisten kuluttamien maataloustuotteiden tuottamiseen tarvittavasta viljelymaasta on Suomen ulkopuolella (luku ei sisällä laidunmaita). Samoin he toteavat, että noin 90 prosenttia Suomessa kulutettujen maataloustuotteiden keinokasteluun käytetystä makeasta vedestä kuluu ulkomailla (esimerkiksi tuodun lihan, vihannesten, hedelmien jne. tuotannossa). Tämä johtaa kaiken kaikkiaan siihen, että yli 90 prosenttia ruoantuotannon biodiversiteettivaikutuksista tapahtuu maan rajojen ulkopuolella.
“Onnistunut irtikytkentä” Suomessa?
Mitä “onnistunut irtikytkentä” sitten tarkoittaisi Suomessa? Kysymykseen vastaamiseksi voidaan suorittaa karkea ajatuskoe: miltä irtikytkentä ja sen mittakaava näyttäisivät vuoteen 2050 mennessä. Määritellään “onnistunut irtikytkentä” niin, että sen jälkeen materiaalien käyttö olisi globaalisti tasolla, jonka olisi mahdollista olla ekologisesti kestävää, jos materiaalinkulutus muuttuu samalla laadullisesti. Korostamme, että kyseessä on mittaluokkia havainnollistava ajatuskoe, jossa emme tarkastele kysymystä resurssien kulutuksen globaalista jakaumasta, jakauman oikeudenmukaisuutta, materiaalien käytön mittaustapoja tai laatujen muutosten yksityiskohtia. Lähtökohtana käytämme YK:n alaisen kansainvälisen resurssipaneelin suositusta, jonka mukaan vuoteen 2050 mennessä materiaali-intensiteetin pitäisi olla luokkaa 6-8 tonnia per capita, jotta kestävän kehityksen tavoitteet voidaan saavuttaa. (Suurusluokka on samankaltainen myös muissa resurssipaneelin työhön viittaavissa lähteissä kuten Bringezu 2015 ja Tukker et al. 2016. Krausmann et al 2017 ovat arvioineet, että Pariisin sopimuksen tavoitteiden kanssa mahdollisesti yhteensopiva globaali resurssien käytön taso voisi olla noin 68 Gt, mikä tarkoittaisi vuonna 2050 noin 7 tonnia per capita (kun globaalin väestön oletetaan olevan noin 9,7 miljardia, UN World Population Prospects 2017). Lettenmeier et al. 2014 ovat esittäneet, mitä 8 tonnin kulutus (TMR, total material requirement) tarkoittaisi suomalaisen kotitalouden kannalta.)
Valitsemme kestävän kulutuksen tasoksi 7 tonnia per capita –– luku vastaa alle yhtä kolmasosaa suomalaisten nykykulutuksesta. Jos talouden arvioidaan kasvavan 2 prosenttia vuodessa (vrt. energia- ja ilmastostrategian vaikutusarvioinnissa käytetty arvio 2-3 prosenttia), Suomen BKT vuonna 2050 on 379 miljardia euroa (vuonna 2017 196 miljardia; lähtökohtina IMF:n raportoimat luvut).
“Onnistunutta irtikytkentää” havainnollistaa kuvio, jossa BKT on jaettu käytetyillä materiaalitonneilla (BKT/DMC).
Kuvio 3. Suomen talouden materiaalitehokkuus (BKT/DMC): havaittu arvo (vuodet 1976-2015), projektio (2016-2050). Vihreä käyrä – “onnistunut irtikytkentä”; harmaa käyrä – materiaalien per capita käyttö vuoden 2015 tasolla; punainen käyrä – käytön kasvu nykytrendin mukaisesti.
Viivat esittävät kuinka paljon rahamääräistä arvoa saadaan käytetyistä materiaaleista. Musta viiva kuvaa havaittua kehitystä 1970–2015. Vuodesta 2016 lähtien kehitys olettaa 2 prosentin BKTn vuosittaisen kasvun ja väestönkasvun seuraavan Tilastokeskuksen vuoden 2015 ennustetta (Suomen virallinen tilasto, 2015). Harmaa viiva kuvaa materiaalien käytön (per capita) pysymistä vuoden 2015 tasolla. Punainen viiva kuvaa skenaariota, jossa kehitys jatkuu nykytrendein, ja vihreä viiva “onnistunutta irtikytkentää” tasoon 7 tonnia per capita vuonna 2050.
Kuvaajasta näkyy, että “onnistunut irtikytkentä” edellyttää ennennäkemätöntä materiaalitehokkuutta: jokaisesta materiaalitonnista pitäisi saada rahamääräistä arvonlisäystä 6,6 kertaa enemmän kuin vuonna 2015 (vuonna 2015 materiaalien käyttö noin 135 miljoonaa tonnia ja BKT 196 miljardia, vuonna 2050 materiaalien käyttö noin 41 miljoonaa tonnia ja BKT 379 miljardia) samaan aikaan kun materiaalien käyttö absoluuttisesti laskee noin 70 prosenttia. On vaikea ymmärtää, mitä tällainen materiaalien käytön tehostuminen ylipäätään tarkoittaisi. Jos tehostuminen koskisi kaikkea materiaalinkäyttöä tasaisesti, silloin niin silakka- ja soratonneista kuin älypuhelimistakin pitäisi saada 6,6 kertaa enemmän reaaliarvoa kuin nyt. Jos taas joidenkin tonnien käytön tehostuminen olisi pienempää, se vaatisi muilta tonneilta vieläkin enemmän. Kun muistetaan, että nykyisin noin puolet materiaalien käytöstä kuluu varastojen ylläpitoon ja käyttöön, vaatii “onnistunut irtikytkentä” materiaalien käytön tehostumiselta ja BKT:n muodostumiselta aineettomista palveluista lähes kirjaimellisesti käsittämättömän paljon. Haaste ei muuksi muutu, vaikka irtikytkennän tavoitevuotta siirrettäisiin myöhemmäksi.
Lopuksi
Koska absoluuttinen irtikytkentä on talouskasvun ja ekologisen kestävyyden yhteensovittamisen edellytys ja koska kuvatunlainen ympäristöongelmien mittakaavaan asetettu “onnistunut irtikytkentä” on vailla historiallista näyttöä, on ekologisen kestävyyden näkökulmasta todistustaakka talouskasvua lähtökohtaisesti edellyttävien käsitysten puolella. Talouskasvua edellyttäviin näkemyksiin on sisällytettävä täsmälliset kuvaukset siitä, millä talouden sektoreilla ja miten kasvu tapahtuu niin, että materiaalien kokonaiskulutus ei lisäänny ja miten se tuottaa laaja-alaista inhimillistä hyvinvointia, jonka pitäisi olla varsinainen tavoite. Miten siis Suomessa saadaan 6,6 kertaa enemmän rahamääräistä arvoa jokaisesta käytetystä materiaalitonnista, kun tonneja käytetään alle yksi kolmasosa nykyisestä? Pelkkä oletus tai toivomus irtikytkennästä ei riitä, vaan tarvitaan uskottava ja empiirisesti todennettavissa oleva skenaario.
Talouskasvun tavoittelu ilman käsitystä siitä, miten onnistunut absoluuttinen irtikytkentä konkreettisesti toteutetaan, ottaa kohtuuttoman riskin ekologisen kestämättömyyden pahimpien seurauksien toteutumisesta. Lähes kaiken (laillisen) BKT:n kasvua edistävän taloudellisen toiminnan edistäminen samaan aikaan kun irtikytkentää pidetään “pakkona”, ei edistä infrastruktuurin ja materiaalinkäytön sovittamista paikallisten ja koko planeetan ekosysteemien rajoituksiin. Siksi huomio olisi suunnattava näkemyksiin, jotka eivät yksipuolisesti edellytä talouskasvua tai vähintäänkin suhtautuvat siihen toissijaisena tavoitteena, ja etsivät konkreettisia keinoja, joilla taloudellinen toiminta sovitetaan ekologisesti kestäviin reunaehtoihin.
BIOS
BIOS
BIOS on itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö, joka tutkii ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan ja kehittää kansalaisten ja päättäjien ennakointikykyä. Yksikössä toimii tällä hetkellä 8 tutkijaa eri tieteenaloilta. BIOS on julkaissut tutkimuksia muun muassa hiilineutraaliin yhteiskuntaan siirtymisen taloudellisista ja sosiaalisista reunaehdoista ja osallistunut julkiseen keskusteluun siirtymän Suomelle asettamista haasteista ja mahdollisuuksista.
Tutkimus on saanut rahoitusta Koneen Säätiöltä ja Suomen Akatemian alaiselta Strategisen tutkimuksen neuvostolta (WISE-projekti).
Julkisessa keskustelussa toivotaan, vaaditaan ja edistetään talouskasvua päivittäin. Puhe talouskasvun välttämättömyydestä korostuu erityisesti vaalien alla. Samaan aikaan kansantalouksien ympäristökuormitus ja luonnonvarojen käyttö ovat ekologisesti kestämättömällä tasolla. Talouskasvu olisi siis välttämätöntä irrottaa aineellisesta kulutuksesta ja irtikytkennästä on tullut kliseinen osa julkista puhetta ja talouskasvu-retoriikkaa. Mutta mitä ”onnistunut irtikytkentä” todella tarkoittaisi Suomessa?
Irtikytkentä on ääneenlausuttu tai -lausumaton taustaoletus kaikessa yhtä aikaa talouskasvuun ja vastuulliseen ympäristöpolitiikkaan pyrkivässä toiminnassa. Irtikytkentä sisältyy myös näkemyksiin, jotka pyrkivät “vihreään kasvuun” eli “sellaisen taloudellisen toimeliaisuuden edistämiseen, joka vahvistuessaan vähentää ympäristökuormitusta” (Ympäristöministeriö 2018) tai kiertotalouteen, joka “etsii toimintamalleja talouden ja hyvinvoinnin kasvattamiseen ilman fossiilisia polttoaineita ja luonnonvarojen ylikulutusta.” (Sitra 2016).
Suomessa ministeritason poliitikot ovat hiljattain vedonneet irtikytkentään. Esimerkiksi valtiovarainministeri Petteri Orpo (kok.) on todennut talouskasvun olevan välttämätöntä, koska “ilmastonmuutosta ei pystytä torjumaan ilman että talous kasvaa. […] [U]skon, että nyt kun tilanteeseen on laajasti herätty, niin teknologia ja vastuullisuus päätöksissä ohjaavat päästöjen irtautumiseen talouskasvusta. On pakko.” Energia-ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) on puolestaan korostanut, että “hyvinvoinnin ja luonnonvarojen kulutuksen ja päästöjen irtikytkentä on ratkaisevan tärkeää, myös siksi, että rikkaammat maat voivat asettaa esimerkkiä kehittyville maille.” Irtikytkennän välttämättömyyteen ja mahdollisuuteen uskovat myös erityisesti taloustieteen edustajat julkisessa keskustelussa.
Irtikytkentä käsitteenä sisältää monia ongelmallisia oletuksia: sitoutuminen talouskasvuun, BKT mittarina, erilaisten resurssien niputtaminen yhteen, kahden lukuarvon suhteen käyttö yhteiskunnan toimintojen kuvaajana, ja niin edelleen. Keskustelua vaivaa myös epämääräisyys. Mistä asiasta ympäristövaikutuksia tai luonnonvarojen kulutuksia pitäisi kytkeä irti: talouskasvusta vai inhimillisestä hyvinvoinnista? Näiden välille ei voi vetää vain puolihuolimattomasti yhtäläisyysmerkkiä. Emme paneudu tässä tarkemmin käsitteellisiin ja empiirisiin ongelmiin, vaan pyrimme konkretisoimaan keskustelua esittämällä karkean ajatuskokeen siitä, millaisen mittakaavan haaste ”onnistunut irtikytkentä” ylipäätään olisi Suomessa. Tämä on tärkeää, koska julkisessa keskustelussa on toistaiseksi helppo puhua irtikytkennästä ilman todellista kosketusta sen haasteellisuuteen.
Irtikytkennän määritelmistä
Irtikytkennällä tarkoitetaan talouskasvun ja ympäristökuorman tai talouskasvun ja resurssien käytön kasvun välisen korrelaation katkaisemista. Keskustelussa erotetaan suhteellinen ja absoluuttinen irtikytkentä. Suhteellinen irtikytkentä kuvaa tilannetta, jossa ympäristökuorma tai resurssien käyttö ei kasva tai kasvaa hitaammin kuin talous. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaa, että ympäristökuorma tai resurssien käyttö laskee (samalla kun talous kasvaa tai pysyy entisen kokoisena).
Irtikytkentää on tarkasteltu ympäristövaikutusten (päästöt, biodiversiteetin kapeutuminen, maankäyttö ja niin edelleen, impact decoupling) ja resurssien käytön suhteen (energia- ja materiaalitehokkuus, resource decoupling). Ajatuskokeemme koskee resurssien käytön irtikytkentää.
Suhteellinen irtikytkentä (materiaalien käytön kasvu hitaammin kuin talouskasvu) voi olla kannatettava tavoite jonkin maantieteellisen alueen tai tuotantosektorin kannalta: esimerkiksi materiaalien käytön kasvu on sallittava maissa, joissa perustarpeita ei voida nykytasolla tyydyttää. Koska kuitenkin jo nykytilanne on kestämätön, globaalilla tasolla vain absoluuttinen irtikytkentä voi johtaa ekologiseen kestävyyteen.
Miksi käsitellä resurssien irtikytkentää, kun erittäin tärkeästä hiilidioksidipäästöjen (eli ympäristövaikutusten) irtikytkennästä on tutkimuksessa joidenkin vauraiden maiden kohdalla näyttöä? Ensinnäkin siksi, että yksittäisen ympäristövaikutuksen irtikytkentä ei sinällään osoita, että absoluuttinen resurssien käytön irtikytkentä olisi ylipäätään mahdollinen saati tapahtumassa. Toiseksi siksi, että koska absoluuttinen (ympäristövaikutusten ja resurssien käytön) irtikytkentä on ekologisen kestävyyden ja siten yhteiskuntien jatkuvuuden kannalta välttämätöntä, on syytä tarkastella tämän minimivaatimuksen haastavinta osaa eli absoluuttista resurssien käytön irtikytkentää.
Mikä on resurssien käytön tilanne?
Viime vuosisadan alusta globaali luonnonvarojen vuosittainen käyttö on yli kymmenkertaistunut: vuonna 1900 se oli 7 Gt, vuonna 2010 runsaat 70 Gt ja nykyään yli 88 Gt. Kasvunopeus on kiihtynyt: 1970-luvulta määrä on liki nelinkertaistunut (Krausmann et al. 2017). Suomessa materiaalinkulutus kaksinkertaistui vuodesta 1970 (n. 65 miljoonaa tonnia, 13,8 tonnia per capita) vuoteen 2015 (n. 135 miljoonaa tonnia, 24,6 tonnia per capita) (IRP Global Material Flows 2018).
Vuosittaiset materiaalivirrat ovat vain yksi kasvun ilmentymä. Erilaiset kiinteät varastot (stock) eli rakennukset, koneet, käyttöesineet ja muu aineellinen infrastruktuuri ovat kasvaneet vielä nopeammin. Vuosina 1900–2010 globaalit varastot kasvoivat 23-kertaisiksi (Krausmann et al. 2017). Varastojen ylläpitämiseen ja rakentamiseen kuluu jo yli puolet vuosittaisesta materiaalivirrasta. Vaikka valtaosa varastoista koostuu erilaisista rakennusmateriaaleista, niiden ylläpito vaatii esimerkiksi energiaa rakennusten lämmittämiseen, ajoneuvojen liikuttamiseen ja niin edelleen (Krausmann et al. 2017).
Aineellisten resurssien kuluttajina suomalaiset ovat maailman kärkeä. Vuoden 2015 per capita käyttö 24,6 tonnia (DMC, domestic material consumption) on huomattavasti suurempi kuin Euroopan keskiarvo 13,8 tonnia ja jopa korkeampi kuin Yhdysvaltain 21,1 ja Kiinan 23,6 tonnia. (IRP Global Material Flows 2018). Resurssien käyttö on tehotonta. Esimerkiksi Ruotsi, Itävalta, Saksa, Tanska ja Belgia toteuttavat korkeamman BKT:n pienemmällä per capita materiaalinkulutuksella. Suomi on vahvasti resurssitalous, jonka BKT:sta poikkeuksellisen suuri osa tulee paljon energiaa ja raaka-ainetta kuluttavasta matalan jalostusasteen tuotannosta (Vahvelainen 2016). Irtikytkentä on poikkeuksellisen haastava tavoite juuri Suomessa.
Vaikka kotimainen luonnonvarojen otto on viime aikoina pysynyt suhteellisen tasaisena, piilovirtoihin sisältyvä kulutus on kasvanut (ks. kuvio 2). Vuonna 1970 materiaalinkäytössä kotimaiset suorat panokset olivat 154 miljoonaa tonnia, tuonnin piilovirrat 61 miljoonaa tonnia ja luonnonvarojen kokonaiskäyttö 298 miljoonaa tonnia (Suomen virallinen tilasto 2016). Vuonna 2016 kokonaiskäyttö oli 585 miljoonaa tonnia, tuonnin piilovirrat 211 miljoonaa tonnia ja kotimaiset suorat panokset 173 miljoonaa tonnia. Kokonaiskäytön lähes kaksinkertaistuttua tuonnin piilovirtojen määrä on yli kolminkertaistunut. Toisin sanoen maan rajojen ulkopuolella syntyvä luonnonvarojen kulutus on kasvanut huomattavasti nopeammin kuin kokonaiskulutus.
Esimerkiksi ruoantuotannon suhteen Sandström et al. (2017) arvioivat, että noin 40 prosenttia suomalaisten kuluttamien maataloustuotteiden tuottamiseen tarvittavasta viljelymaasta on Suomen ulkopuolella (luku ei sisällä laidunmaita). Samoin he toteavat, että noin 90 prosenttia Suomessa kulutettujen maataloustuotteiden keinokasteluun käytetystä makeasta vedestä kuluu ulkomailla (esimerkiksi tuodun lihan, vihannesten, hedelmien jne. tuotannossa). Tämä johtaa kaiken kaikkiaan siihen, että yli 90 prosenttia ruoantuotannon biodiversiteettivaikutuksista tapahtuu maan rajojen ulkopuolella.
“Onnistunut irtikytkentä” Suomessa?
Mitä “onnistunut irtikytkentä” sitten tarkoittaisi Suomessa? Kysymykseen vastaamiseksi voidaan suorittaa karkea ajatuskoe: miltä irtikytkentä ja sen mittakaava näyttäisivät vuoteen 2050 mennessä. Määritellään “onnistunut irtikytkentä” niin, että sen jälkeen materiaalien käyttö olisi globaalisti tasolla, jonka olisi mahdollista olla ekologisesti kestävää, jos materiaalinkulutus muuttuu samalla laadullisesti. Korostamme, että kyseessä on mittaluokkia havainnollistava ajatuskoe, jossa emme tarkastele kysymystä resurssien kulutuksen globaalista jakaumasta, jakauman oikeudenmukaisuutta, materiaalien käytön mittaustapoja tai laatujen muutosten yksityiskohtia. Lähtökohtana käytämme YK:n alaisen kansainvälisen resurssipaneelin suositusta, jonka mukaan vuoteen 2050 mennessä materiaali-intensiteetin pitäisi olla luokkaa 6-8 tonnia per capita, jotta kestävän kehityksen tavoitteet voidaan saavuttaa. (Suurusluokka on samankaltainen myös muissa resurssipaneelin työhön viittaavissa lähteissä kuten Bringezu 2015 ja Tukker et al. 2016. Krausmann et al 2017 ovat arvioineet, että Pariisin sopimuksen tavoitteiden kanssa mahdollisesti yhteensopiva globaali resurssien käytön taso voisi olla noin 68 Gt, mikä tarkoittaisi vuonna 2050 noin 7 tonnia per capita (kun globaalin väestön oletetaan olevan noin 9,7 miljardia, UN World Population Prospects 2017). Lettenmeier et al. 2014 ovat esittäneet, mitä 8 tonnin kulutus (TMR, total material requirement) tarkoittaisi suomalaisen kotitalouden kannalta.)
Valitsemme kestävän kulutuksen tasoksi 7 tonnia per capita –– luku vastaa alle yhtä kolmasosaa suomalaisten nykykulutuksesta. Jos talouden arvioidaan kasvavan 2 prosenttia vuodessa (vrt. energia- ja ilmastostrategian vaikutusarvioinnissa käytetty arvio 2-3 prosenttia), Suomen BKT vuonna 2050 on 379 miljardia euroa (vuonna 2017 196 miljardia; lähtökohtina IMF:n raportoimat luvut).
“Onnistunutta irtikytkentää” havainnollistaa kuvio, jossa BKT on jaettu käytetyillä materiaalitonneilla (BKT/DMC).
Viivat esittävät kuinka paljon rahamääräistä arvoa saadaan käytetyistä materiaaleista. Musta viiva kuvaa havaittua kehitystä 1970–2015. Vuodesta 2016 lähtien kehitys olettaa 2 prosentin BKTn vuosittaisen kasvun ja väestönkasvun seuraavan Tilastokeskuksen vuoden 2015 ennustetta (Suomen virallinen tilasto, 2015). Harmaa viiva kuvaa materiaalien käytön (per capita) pysymistä vuoden 2015 tasolla. Punainen viiva kuvaa skenaariota, jossa kehitys jatkuu nykytrendein, ja vihreä viiva “onnistunutta irtikytkentää” tasoon 7 tonnia per capita vuonna 2050.
Kuvaajasta näkyy, että “onnistunut irtikytkentä” edellyttää ennennäkemätöntä materiaalitehokkuutta: jokaisesta materiaalitonnista pitäisi saada rahamääräistä arvonlisäystä 6,6 kertaa enemmän kuin vuonna 2015 (vuonna 2015 materiaalien käyttö noin 135 miljoonaa tonnia ja BKT 196 miljardia, vuonna 2050 materiaalien käyttö noin 41 miljoonaa tonnia ja BKT 379 miljardia) samaan aikaan kun materiaalien käyttö absoluuttisesti laskee noin 70 prosenttia. On vaikea ymmärtää, mitä tällainen materiaalien käytön tehostuminen ylipäätään tarkoittaisi. Jos tehostuminen koskisi kaikkea materiaalinkäyttöä tasaisesti, silloin niin silakka- ja soratonneista kuin älypuhelimistakin pitäisi saada 6,6 kertaa enemmän reaaliarvoa kuin nyt. Jos taas joidenkin tonnien käytön tehostuminen olisi pienempää, se vaatisi muilta tonneilta vieläkin enemmän. Kun muistetaan, että nykyisin noin puolet materiaalien käytöstä kuluu varastojen ylläpitoon ja käyttöön, vaatii “onnistunut irtikytkentä” materiaalien käytön tehostumiselta ja BKT:n muodostumiselta aineettomista palveluista lähes kirjaimellisesti käsittämättömän paljon. Haaste ei muuksi muutu, vaikka irtikytkennän tavoitevuotta siirrettäisiin myöhemmäksi.
Lopuksi
Koska absoluuttinen irtikytkentä on talouskasvun ja ekologisen kestävyyden yhteensovittamisen edellytys ja koska kuvatunlainen ympäristöongelmien mittakaavaan asetettu “onnistunut irtikytkentä” on vailla historiallista näyttöä, on ekologisen kestävyyden näkökulmasta todistustaakka talouskasvua lähtökohtaisesti edellyttävien käsitysten puolella. Talouskasvua edellyttäviin näkemyksiin on sisällytettävä täsmälliset kuvaukset siitä, millä talouden sektoreilla ja miten kasvu tapahtuu niin, että materiaalien kokonaiskulutus ei lisäänny ja miten se tuottaa laaja-alaista inhimillistä hyvinvointia, jonka pitäisi olla varsinainen tavoite. Miten siis Suomessa saadaan 6,6 kertaa enemmän rahamääräistä arvoa jokaisesta käytetystä materiaalitonnista, kun tonneja käytetään alle yksi kolmasosa nykyisestä? Pelkkä oletus tai toivomus irtikytkennästä ei riitä, vaan tarvitaan uskottava ja empiirisesti todennettavissa oleva skenaario.
Talouskasvun tavoittelu ilman käsitystä siitä, miten onnistunut absoluuttinen irtikytkentä konkreettisesti toteutetaan, ottaa kohtuuttoman riskin ekologisen kestämättömyyden pahimpien seurauksien toteutumisesta. Lähes kaiken (laillisen) BKT:n kasvua edistävän taloudellisen toiminnan edistäminen samaan aikaan kun irtikytkentää pidetään “pakkona”, ei edistä infrastruktuurin ja materiaalinkäytön sovittamista paikallisten ja koko planeetan ekosysteemien rajoituksiin. Siksi huomio olisi suunnattava näkemyksiin, jotka eivät yksipuolisesti edellytä talouskasvua tai vähintäänkin suhtautuvat siihen toissijaisena tavoitteena, ja etsivät konkreettisia keinoja, joilla taloudellinen toiminta sovitetaan ekologisesti kestäviin reunaehtoihin.
BIOS
BIOS
BIOS on itsenäinen monitieteinen tutkimusyksikkö, joka tutkii ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan ja kehittää kansalaisten ja päättäjien ennakointikykyä. Yksikössä toimii tällä hetkellä 8 tutkijaa eri tieteenaloilta. BIOS on julkaissut tutkimuksia muun muassa hiilineutraaliin yhteiskuntaan siirtymisen taloudellisista ja sosiaalisista reunaehdoista ja osallistunut julkiseen keskusteluun siirtymän Suomelle asettamista haasteista ja mahdollisuuksista.
Kuluttajan ja kansalaisen rooli luontopääoman suojelussa
Tutkimus kestävyyssiirtymässä: Minkälaista tietoa pitäisi tuottaa?
Voiko kapitalismi toimia ilman kasvua?