Tiededebatti

Kuluttajan ja kansalaisen rooli luontopääoman suojelussa

Lukuaika: 10 min.

Keskustelu luonnon taloudellisesta arvosta on noussut esille Oxfordin yliopiston emeritusprofessori Partha Dasguptan raportin myötä. Iso-Britannian valtiovarainministeriön tilaamassa raportissa Dasgupta tarkastelee luonnon monimuotoisuuden hupenemisen vaikutuksia ympäristötaloustieteen käsitteiden avulla.

Dasguptan mukaan nykyinen taloudellinen päätöksenteko on vääristynyttä, koska tuotannon ulkoisvaikutukset kuten vesien ja ilman pilaantuminen eivät näy tuotteiden hinnoissa. Raaka-aineista ja työpanoksesta pitää maksaa, mutta ympäristön tarjoamat säätely- ja puhdistuspalvelut ovat tähän asti olleet ilmaisia ja siksi niitä on hyödynnetty huolettomasti.

Raportti esittää, että hintamekanismi toimisi paremmin, jos pilaantumisen kustannukset, tai kääntäen ympäristöhyötyjen arvo, olisi sisäistetty tuotteiden markkinahintoihin. Tämä näkökulma on ollut vahvasti esillä myös viimeaikaisessa luonnon tuottamia hyötyjä eli ekosysteemipalveluja koskevassa keskustelussa: Luonnon arvo pitää esittää sillä vallitsevalla kielellä, joita maailman päättäjät kuuntelevat. Dasguptan raportin saama huomio kertoo siitä, että tämä olettamus ei ole täysin perusteeton.

Luonnon arvottamisen menetelmiä

Luontopääoman taloudellista arvoa voidaan mitata erilaisilla menetelmillä. Markkinahintamenetelmät ovat suhteellisen suoraviivainen tapa arvioida esimerkiksi luonnon tuottamien raaka-aineiden kuten puun tai ravintokasvien merkitystä tuotantopanoksina. Luonnon prosessien taloudellista arvoa voidaan haarukoida myös korvaus- tai kunnostuskustannusten perusteella: Mitä maksaisi, jos hedelmäpuut pitäisi pölyttää käsin tai valuma-alueen luontainen vedenpuhdistuskyky pitäisi korvata vedenpuhdistuslaitoksella?

Luonnon aineettomia arvoja kuten virkistysarvoa tai maisemahyötyjä voidaan puolestaan mitata esimerkiksi sen perusteella, kuinka paljon ihmiset kuluttavat rahaa matkustaakseen luontokohteisiin. Maisema-arvoja on mitattu myös asuntojen ja loma-asuntojen hinnan perusteella. Taloustieteilijät kutsuvat näitä menetelmiä paljastettujen preferenssien menetelmiksi, koska arvottaminen pohjautuu ihmisten havaittuun käyttäytymiseen.

Kaikkia luonnon tuottamia hyödykkeitä ei kuitenkaan vaihdeta markkinoilla eikä niiden taloudellista arvoa voida mitata havaitun käyttäytymisen pohjalta. Miten määritetään esimerkiksi vanhojen metsien tai Itämeren tilan heikkenemisen taloudellinen arvo? Mikä on rahamääräinen hyöty siitä, että uhanalaisen lajin kuten jokihelmisimpukan kanta vahvistuu tietyissä vesistöissä?

Kuva: Veikko Venemies, Unsplash.

Taloustieteilijät ovat pyrkineet ratkaisemaan tämän ongelman kyselytutkimuksilla. Kuinka paljonko ihmiset olisivat valmiita maksamaan esimerkiksi suojeluohjelmasta, joka vaikuttaa jonkin tietyn lajin tai ekosysteemin elinvoimaisuuteen? Yksittäisten ihmisten maksuhalukkuuksien pohjalta voidaan laskea keskimääräinen yhteiskunnallinen kokonaishyöty. Tätä voidaan käyttää lähtötietona kustannus-hyötyanalyysissä, joissa punnitaan esimerkiksi suojeluhankkeiden kustannuksia ja niiden rahamääräisiä hyötyjä.

Onko hyvätuloisen lähiluonto arvokkaampi kuin pienituloisen?

Kuvitteellisiin markkinoihin ja niillä ilmaistuihin maksuhalukkuuksiin liittyy kuitenkin useita menetelmällisiä ja periaatteellisia ongelmia. Tavallisessa kyselytutkimuksessa ihmiset voivat ilmaista mieltymyksiään tulotasosta riippumatta. Maksuhalukkuuskyselyissä vastaajia kuitenkin kehotetaan antamaan realistinen arvio oman budjettirajoitteen puitteissa. Budjettirajoitteen etuna on, että se muistuttaa vastaajia tosiasiallista valintatilanteista, joissa pitää yleensä punnita taloudellisia ja ympäristönäkökohtia keskenään. Toisaalta se rajoittaa vähävaraisempien ihmisten mahdollisuuksia ilmaista kokemiaan ympäristöhyötyjä.

Esimerkiksi luontoalueiden arvottamisessa voidaan ilman korjauskertoimia päätyä tulokseen, jonka mukaan varakkaampien ihmisten lähiluonto on arvokkaampi kuin huonotuloisempien. Käytännössä asia on usein päinvastoin: Paremmassa taloudellisessa asemassa olevilla ihmisillä on mahdollisuus etsiä luontoelämyksiä kauempaakin, kun taas esimerkiksi pienituloisille nuorille lapsiperheille juuri lähiluontokohteet ovat erittäin merkityksellisiä.

Budjettirajoitteen vaikutusta havainnollistaa tutkimus, jonka mukaan ruotsalaisten ostovoimakorjattu maksuhalukkuus Itämeren tilaa kuvaavista ominaisuuksista oli kaksi kertaa suurempi kuin suomalaisten ja yli kymmenkertainen liettualaisiin verrattuna. Tulokset ovat hyvin uskottavia ja heijastavat Itämeren maiden varallisuuseroja—ei välttämättä sitä, että Itämeren tila olisi selvästi tärkeämpi ruotsalaisille kuin suomalaisille tai liettualaisille. Tuloksia ei voi myöskään tulkita niin, että kansainväliset ponnistelut Itämeren tilan parantamiseksi pitäisi kohdistaa etenkin Ruotsin rannikolle, koska siellä toimenpiteistä saatava hyöty on kaikkein suurin.

Kuva: Tautvaldas Tumenas, Flickr.

Rationaalisen valinnan rajat

Luonnon prosessit ovat monimutkaisia ja moniin syy-seuraussuhteisiin liittyy runsaasti epävarmuuksia. On paljon vaadittu, että tavalliset ihmiset osaisivat huomioida kaikki ne ulottuvuudet, joita liittyy esimerkiksi metsien tai soiden hiilensidontakykyyn ja tehdä tietoisia valintoja, miten hiilivarannon prosenttimääräinen väheneminen vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.

Perustellun kannan muodostaminen monimutkaisiin ympäristökysymyksiin edellyttää, että ihmiset saavat luotettavaa ja tasapuolista tietoa asiasta ja heillä on aikaa sen omaksumiseen. Mielipiteen muodostamista tukee myös se, että erilaisista vaihtoehdoista, niiden vaikutuksista ja valintojen taustalla olevista arvokannanotoista on mahdollista käydä keskustelua eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa.

Tämän takia erilaisia puntaroivan arvottamisen malleja, joko taloudellisia tai ei-taloudellisia, on pidetty hyvänä vaihtoehtona kyselytutkimuksiin perustuvalle arvottamiselle monimutkaisissa ympäristökysymyksissä. Eräs malli puntaroivasta arvottamisesta on kansalaisraati, jossa demografisesti edustava joukko satunnaisesti valittuja kansalaisia tapaa useamman päivän ajan, kuulee asiantuntijoita ja muodostaa yhteisen kannanoton fasilitoitujen keskustelujen pohjalta.

Oma vai kaikkien etu?

Periaatteellisella tasolla maksuhalukkuuskyselyiden haasteena on, että ne mittaavat ihmisten omakohtaista hyötyä ympäristöhyödykkeistä ja -palveluista. Yhteiskunnallisen kokonaishyödyn laskenta perustuu siihen, että kukin arvioi oman hyötynsä ja nämä summataan yhteen. Yhteenlasku ei ole mielekästä, jos vastaajat sisällyttävät hyötyarvioonsa perheen, naapurin ja koko yhteiskunnan sekä tulevien sukupolvien hyödyt.

Yksilön maksuhalukkuus voi olla toimiva lähtökohta esimerkiksi pienvesistöjen kunnostushankkeissa, joissa rajallisia yhteiskunnan resursseja kannattaa kohdistaa niin, että niistä aiheutuva kokonaishyöty on suurin: Mitkä purot ovat tärkeimpiä virkistyskäytön kannalta (ottaen huomioon tuloerojen vaikutuksen maksuhalukkuuteen) ja mikä on niistä saatavan virkistyshyödyn suhde kunnostamisen kustannuksiin?

Luontopääoman turvaamiseksi tarvitaan tutkimustietoon ja yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun nojaavia poliittisia päätöksiä sekä kansainvälisiä sopimuksia.

Yksilöiden oman hyödyn maksimointiin perustuvien menetelmien rajat tulevat kuitenkin vastaan tilanteissa, joissa päätöksillä on laajoja ja ylisukupolvisia, mahdollisesti peruuttamattomia vaikutuksia luontoon ja ihmisten elinolosuhteisiin sekä paikallisesti että maailmanlaajuisesti. Näiden valintatilanteiden edessä oikea kysymys ei ole ”Mitä minä tästä hyödyn?” vaan ”Mikä on oikeutettua ja mitä meidän pitäisi tehdä?”.

Jälkimmäiseen kysymykseen vastaamiseksi ihmisten pitää siirtyä rationaalisen kuluttajan roolista kansalaiseksi, joka osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, mikä on oikein ja millaisessa maailmassa haluamme elää. Tähän kysymykseen liittyy myös velvollisuudet muuta elollista luontoa kohtaan: Me emme elä pelkästään luonnosta ja luonnossa vaan myös luonnon kanssa ja osana sitä.

Luontopääoman suojelu vaatii yhteiskunnallista päätöksentekoa

Taloudellisen arvottamisen menetelmät tuovat monella tapaa hyödyllistä tietoa ekosysteemien tuottamien palveluiden rahamääräisestä arvosta, mutta viime kädessä luontopääomaa ja sen turvaamista koskevat valinnat tulee tehdä kansalaisen eikä kuluttajan roolissa. Tämä on myös Dasguptan raportin ja sen tiimoilta esitettyjen puheenvuorojen keskeinen sanoma.

Luontopääoman turvaamiseksi tarvitaan tutkimustietoon ja yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun nojaavia poliittisia päätöksiä ja kansainvälisiä sopimuksia, joissa määritellään yhteiset, kansalliset tai globaalit, tavoitteet ilmastonmuutoksen torjumiseksi, luontopääoman turvaamiseksi ja luonnon monimuotoisuuden vaalimiseksi. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan sekä hallinnollisia että taloudellisia ohjauskeinoja kuten veroja ja maksuja, jotka ohjaavat käyttäytymistä haluttuun suuntaan.

Näiden taloudellisten kannustimien ei tarvitse heijastaa täsmälleen ”oikeita” hintoja, riittää että suunta on oikea ja vauhti riittävä. Aivan ensimmäiseksi pitäisi luopua ympäristön kannalta haitallisista tuista. Luontopääoman turvaamisen näkökulmasta on täysin nurinkurista, että ulkoisvaikutuksia aiheuttavaa toimintaa, kuten turpeenpolttoa tai suometsien ojitusta tuetaan yhteiskunnan varoilla sen sijaan että hintamekanismilla rajoitettaisiin ympäristön kannalta haitallista toimintaa.

HELI SAARIKOSKI

Otsikkokuva: Carlos Gury Santos/Unsplash

Lähteet

Lehtoranta, V., Sarvilinna, A. & Hjerppe, T. 2013. Parantuneiden pienvesien arvo helsinkiläisille. Vesitalous 1: 14-17.

Missä viipyy luonnon hintalappu? Anni Huhtalan haastattelu Politiikkaradiossa 2.3.2021.

Saarikoski, H., Mustajoki, J. 2021. Valuation through deliberation – Citizens’ panels on peatland ecosystem services in Finland. Ecological Economics, 183, 106955.

Seppälä, E. ja Kosenius, A-K. 2013.Ekosysteemihyötyjen rahamääräistäminen aluesuunnittelun tueksi. Vesitalous 1:21-23.

Heli Saarikoski

Heli Saarikoski toimii erikoistutkijana Suomen ympäristökeskuksessa. Hänen tutkimusalaansa on vuorovaikutteinen ympäristöpäätöksenteko ja tiedon yhteistuotanto
vesien ja maaekosysteemien käytön suunnittelussa.


Enni Ruokamo

Enni Ruokamo on taloustieteilijä, joka työskentelee Suomen ympäristökeskuksen SYKE Kestävän kiertotalouden strategisessa ohjelmassa. Taloudellinen arvottaminen tempaisi hänet aikoinaan mukaansa jo kandintutkielmaa kirjoittaessa ja tämän jälkeen aiheen parissa on syntynyt muun muassa väitöskirja.

Virpi Lehtoranta

Virpi Lehtoranta on poikkitieteellinen kehitysinsinööri (TkL) Suomen ympäristökeskuksen SYKE vesikeskuksessa. Hän on soveltanut taloudellisen arvottamisen menetelmiä kahdenkymmenen vuoden ajan siihen, miten vesistöissä tapahtuvat parannukset lisäävät ihmisten hyvinvointia ja mitkä tekijät selittävät tätä muutosta.

Huoli luonnon arvottamisesta on turhaa

Heli Saarikoski tarkastelee kirjoituksessaan yksilöiden roolia luontopääoman suojelussa taloudellisen arvottamisen näkökulmasta. Kommentaarimme vastaa Saarikosken esittämiin huoliin ilmaistujen preferenssien menetelmillä toteutettuihin arvottamiskyselytutkimuksiin. Lisäksi pohdimme yleisesti taloudellista arvottamista luontoa turvaavan päätöksenteon tukena.

Luonnolle ”hintalapun” laittaminen herättää ymmärrettävästi kritiikkiä ja pelkoa, sillä luonnon arvon voidaan ajatella olevan mittaamaton, kuten Saarikoskikin kirjoittaa. Investointien, hankkeiden ja politiikkatoimien kohdalla päätöksentekijät kuitenkin puntaroivat kustannuksia – ja enenevässä määrin myös hyötyjä rahamääräisesti. Tällöin myös luontopääomaan liittyen on tärkeää tuottaa rahamääräistä tietoa.

Määrällisesti harhainen, mutta samalla oikeansuuntainen rahamääräinen arvo, on parempi vaihtoehto kuin ei arvoa lainkaan. Harhainenkin ”hintalappu” esimerkiksi luonnon tilassa tapahtuvalle heikkenemiselle ohjaa päätöksentekoa luonnon kannalta oikeaan suuntaan.

Myös luonnon olemassaoloarvo voidaan huomioida

Saarikoski kritisoi kyselyihin perustuvaa taloudellista arvottamista osin epäreiluna tapana, jossa hyvätuloiset kotitaloudet jyräävät ja tulevat sukupolvet eivät tule huomioiduiksi. Kritiikki ei kuitenkaan ole kovin perusteltua.

Ensinnäkin kyselytutkimuksiin perustuvassa taloudellisessa arvottamissa lähtökohtana on mitata luonnossa tapahtuvan muutoksen kokonaistaloudellista arvoa, joka koostuu sekä käyttöarvoista että ei-käyttöarvoista. Käytöstä riippumattomiin arvoihin lukeutuvat niin luonnon olemassaoloarvot kuin tulevien sukupolvienkin hyödyt.

Toiseksi arvottamistutkijoiden tehtävä on mallintaa ja tulkita tuloksia sekä antaa politiikkasuosituksia menetelmälliset reunaehdot ja aineistorajoitteet huomioiden, kuten yksilön budjettirajoitteet. Voi myös olla, että todellisuudessa Itämeren tilamuutos on ruotsalaisille tärkeämpää kuin suomalaisille tai liettualaisille – toisin kuin Saarikoski pohtii.

Taloudellisessa arvottamistutkimuksessa teoreettisena viitekehyksenä on yksilöiden hyödyn maksimointi ja rationaaliset valinnat. Tätäkään ei kuitenkaan tarvitse säikähtää. Yksilön tai kuluttajan tai kansalaisen hyöty voi nimittäin sisältää yllä mainitut luonnon olemassaoloarvon ja tulevat sukupolvet. Lisäksi arvottamistutkimuksen menetelmäkehityksessä ja analyysissa on jo vuosikymmenien ajan tiedostettu ihmisen valintojen ja toiminnan mahdollinen epärationaalisuus.

Arvottaminen on menetelmästä riippuen aina haasteellista

Arvottamiskyselyllä ei siis ensisijaisesti pyritä tavoittelemaan rationaalista ja luonnosta piittaamatonta kuluttajaa, vaan ennemminkin Saarikosken peräänkuuluttamaa kansalaista, joka osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, mikä on ”oikein” ja millaisessa maailmassa haluamme elää.

Lisäksi Saarikosken esille nostamia ongelmakohtia pystytään lieventämään ja ratkomaan kyselylomakkeen suunnittelussa. Arvottamistutkijat ovat hyvin tietoisia siitä, että ihmiset joutuvat tekemään kyselyissä valintoja hankalista aihepiireistä, jotka eivät ole heille ennestään erityisen tuttuja. Ratkaisuna vastaajille esitetään tutkittuun tietoon perustuvaa tietoa ymmärrettävällä tavalla. Ympäristössä tapahtuvan muutoksen olennaiset asiat esitetään kyselyssä tiiviinä tietopakettina, jonka selkeyttä, objektiivisuutta ja ymmärrettävyyttä testataan oppikirjojen ohjeistamalla tavalla ryhmähaastattelujen ja laajojen testikyselyjen avulla.

Saarikosken huoli kyselyihin perustuvasta taloudellisesta arvottamisesta on osittain perusteltua, mutta samanaikaisesti on hyvä muistaa, että menetelmällisiä ongelmia ja puutteita liittyy kaikkeen arviointiin ja arvottamiseen. Miten esimerkiksi kansalaisraadissa saadaan luotettavasti mitattua maksuhalukkuus ja mistä teoreettisesta viitekehyksestä näitä maksuhalukkuuden arvoja on tulkittava? Mikä riski kansalaisraadin yksittäisellä osallistujalla on mennä raadissa ns. “virran mukana”? Luontopääoman kokonaistaloudellisen arvon määrittäminen ei helppoa ja mikään menetelmä ei ole täydellinen. Näemmekin, että arvottamismenetelmillä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja niissä kaikissa tarvitaan menetelmäkehitystä.

Kohti luontopääoman huomiovaa päätöksentekoa

Suurinta osaa luonnon tuottamista ympäristöhyödykkeistä, kuten Saarikosken mainitsemat säätely- ja puhdistuspalvelut, ei vaihdeta markkinoilla. Pelkkä markkinahintojen tarkastelu antaa yksinkertaistavan ja vajaan tiedon ympäristöhyödykkeen (esim. tukkipuu tai kalasaalis) kokonaistaloudellisesta arvosta. Laadukkaasti toteutetulle taloudelliselle arvottamiselle on siis selvä tarve, jotta muutos luontopääomassa, esimerkiksi metsien ja vesistöjen tuottamassa virkistyspotentiaalissa, voidaan ottaa päätöksenteossa huomioon. Myös Saarikoski peräänkuuluttaa tätä.

YK:n johtava ekonomisti Elliott Harris kiteyttää hyvin luontopääoman mittaamisen ja taloudellisen arvottamisen merkitystä päätöksenteon tukena: “What we measure, we value, and what we value, we manage.” Tähän toteamukseen on helppo yhtyä.

ENNI RUOKAMO & VIRPI LEHTORANTA

Lähteet

Bunse L, Rendon O, Luque S (2015) What can deliberative approaches bring to the monetary valuation of ecosystem services? A literature review. Ecosyst Serv 14:88-97.

Editorials 2021. Momentum on valuing ecosystems is unstoppable. Nature, Vol 591, 11 March 2021, p. 172.

Lehtoranta, V., Kosenius, A. K., & Seppala, E. (2017). Watershed Management Benefits in a Hypothetical, Real Intention and Real Willingness to Pay Approach. Water Resources Management, 31(13), 4117-4132.


Lehtoranta, V., Sarvilinna, A., Vaisanen, S., Aroviita, J., & Muotka, T. (2017). Public values and preference certainty for stream restoration in forested watersheds in Finland. Water Resources and Economics, 17, 56-66.  


Sheremet, O., Ruokamo, E., Juutinen, A., Svento, R. & Hanley, N. (2018). Incentivising participation and spatial coordination in Payment for Ecosystem Service schemes: forest disease control programs in Finland. Ecological Economics 152, 260–272. 

Takaisin ylös ↑


Soile Oinonen

Soile Oinonen on ympäristö- ja luonnonvarataloustieteen dosentti ja Suomen ympäristökeskuksen Globaalit vesiasiat -ryhmän päällikkö. Hän on soveltanut ympäristö- ja luonnonvarataloustieteen menetelmiä EU:n kalastus, meri- ja vesipolitiikoiden analyysissä. Parhaillaan hän yhteiskehittää ekosysteemitilinpitoa luontopääoman seuraamiseen, arvottamiseen ja tämän tiedon käytön arkipäiväistämiseen.

Biodiversiteetin taloustieteen ja luontovarallisuuden arvottamisen monet kasvot

Heli Saarikoski nostaa tiededebattiin Iso-Britannian valtiovarainministeriön tilaaman raportin luonnonmonimuotoisuuden taloustieteestä. Dasgupta kritisoi kollegojaan väärästä taloustieteen soveltamisesta. Taloudellista kehitystä ei tulisi mitata bruttokansantuotteen vaan kokonaisvarallisuutta kuvaavan indeksin avulla. Kansantalouden tilinpito tulisi korjata huomioimaan luonnon monimuotoisuuden hupeneminen. Maaliskuussa hyväksytty kansainvälinen ekosysteemitilinpidon tilastostandardi on merkittävä askel tätä kohti. Tiededebatti taloudellisesta arvottamisesta onkin tarpeen, sillä yksimielisyyttä luontovarallisuuden ja ekosysteemipalveluiden arvottamisesta kansantalouden tilinpidon kanssa yhteensopivasti ei maaliskuussa saavutettu.

Menetelmäkiistoista arvottamistiedon synteeseihin

Vuosikymmeniä kehitettyjen ympäristötaloudellisten kyselytutkimuksiin perustuvien arvottamismenetelmien kritisoinnin sijaan Dasguptan raportin tuoma huomioi pitäisi hyödyntää tietosynteesien kehittämiseen ja päätöksentekijöiden tukemiseen menetelmäviidakossa. Näin kyselytutkimuksiin nojaavaa tietoa kansalaisten näkemyksistä luonnonkirjon suojelemisesta olisi kootusti saatavilla myös euromäärin mitattuna. Tietosynteesit edistäisivät myös ekosysteemitilinpitoon liittyvää arvottamista.

Tuore Itämeren ekosysteemipalvelujen arvottamista käsittelevä synteesi paljastaa, että harva tutkimus on suunniteltu tukemaan yhteiskunnallista päätöksentekoa. Tieteellisesti vertaisarvioituja ympäristötaloudellisia arvottamistutkimuksia löytyi 106 kappaletta. Näistä vain kaksi prosenttia mainitsee EU:n biodiversiteettistrategian ja 20 prosenttia EU:n meripuitedirektiivin. Ei-rahamääräisiä tai Saarikosken puntaroiviksi menetelmiksi kutsumia tieteellisesti vertaisarvioituja tutkimuksia synteesissä löytyi vain kuusi kappaletta.

Kansalaisraati ja taloudellinen arvottaminen kohtaavat

Dasguptan raportti kuvaa sitä teoreettista ja menetelmällistä pohjaa, jolle biodiversiteettikysymyksiin sovellettu taloustieteellinen analyysi tulisi rakentaa. Ympäristötaloudelliset analyysit ovat kiinteä osa Suomen merenhoitoa, jota EU:n meripuitedirektiivi ohjaa. Direktiivi edellyttää kustannusvaikuttavuus- ja kustannushyötyanalyysien lisäksi merentilan huononemisen kustannusten sekä meren käytön taloudellisten vaikutusten analyysiä. Kansallinen merenhoito on jatkuva prosessi, johon suomalaisilla on mahdollisuus osallistua mittavan kuulemisprosessin yhteydessä.

Merenhoidossa on jo hyödynnetty aikaisempia ympäristötaloudellisia arvottamistutkimusten tuloksia. Esimerkiksi edellisen Suomen merenhoidon toimenpideohjelman (2012-2016) taloudelliset hyödyt arvioitiin 2-6 kertaa suuremmiksi kuin toimenpideohjelman kustannukset. Jos taloudellisia arvottamistutkimuksia ei olisi tehty eikä niitä olisi hyödynnetty, ainoa käytettävissä oleva taloudellinen tunnusluku toimenpideohjelmasta olisivat olleet sen kustannukset n. 140 miljoonaa euroa.

Suomen merenhoitosuunnitelman tueksi laaditun ehdollisen arvottamisen menetelmää hyödyntävän kyselytutkimukseen pohjautuen saatiin selville, että Itämeren tilan parantumisen vuosittainen taloudellinen kokonaishyöty on 432 miljoonaa euroa. Lisäveroa oltiin halukkaita maksamaan omasta käytöstä riippumattomista syistä. Suomalaisilla on vahva halu jättää Itämeri hyvässä tilassa tuleville sukupolville ja se koetaan sinällään arvokkaana. Ympäristötaloudellisin menetelmin saatiin siis lisävaloa myös perintö- ja olemassaoloarvoihin. Tutkimuksessa käsiteltiin noin 800 suomalaisen vastaukset, tällaista joukkoa voinee pitää melkoisena kansalaisraatina.

Kestävä luontovarallisuuden hoito

Dasgupta kuvaa luonnon monimuotoisuuden hupenemista myös instituutioiden epäonnistumisena. EU:n kalastuspolitiikan tavoite pitkän aikavälin saaliin maksimoinnista voi kuulostaa hyvältä. Taloustieteelliset analyysit osoittavat kuitenkin toista. Tornionjoen lohenkalastuksen tapauksessa kestävän saaliin maksimointi tarkoittaisi kolme kertaa pienempää taloudellista tuottoa ja noin viidesosan pienempää lohikannan kokoa kuin taloustieteen periaattein toteutettu säätely tuottaisi.

Simojoella puolestaan kansallisen kalastuksen säätelyn tueksi virkistyskalastuksen arvo laskettiin ehdollisen arvottamisen menetelmällä ja muunnettiin yhteensopivaksi kaupallisen kalastuksen taloudellisen arvottamisen kanssa. Luontovarallisuuden arvottamisperiaattein laskettu lohikannan koko olisi noin 20 prosenttia suurempi ja taloudellinen tuotto, joka huomioi sekä kaupallisen- että virkistyskalastuksen arvon, noin 40 prosenttia suurempi kuin perinteisen kalastuspolitiikan mukainen arvo.

Dasguptan peräänkuuluttama vastuullinen luontovarallisuuden hoitaja huomioisi päätöksissään myös korkoa kasvamaan jätetyn lohen arvon. Toivottavasti Dasguptan raportti auttaa ymmärtämään biodiversiteetin taloustiedettä ja arvottamismenetelmien periaatteita sekä rohkaisee niiden monitieteiseen soveltamiseen ja käyttämiseen päätöksenteon apuvälineenä.

Lähteitä ja lisälukemistoa

Dasguptan raporttiin liittyviä blogeja:

Soile Oinonen: Vihdoinkin puhe luonnosta varallisuutena
Johanna Pakarinen: Hintalappu luonnolle ei riitä – tietoa pitää myös käyttää

Ekosyteemitilinpitoa käsittelevä artikkeli:

Lai, T.-Y., Salminen, J., Jäppinen, J.-P., Koljonen, S., Mononen, L., Nieminen, E., Vihervaara, P., Oinonen, S., (2018). Bridging the gap between ecosystem service indicators and ecosystem accounting in Finland. Ecological Modelling 377, 51-65.

Itämeren arvottamistutkimuksia syntetisoivan tutkimuksen tiivistelmä päättäjille:

BONUS ROSEMARIE science-policy brief 3/3: Scientific evidence on the use of non-monetary and monetary valuation methods in the Baltic Sea management.

Merenhoitoon liittyviä julkaisuja:

Nieminen E., Ahtiainen H., Hyytiäinen K., Oinonen, S. 2018. Meren hyvän tilan saavuttamisen taloudelliset hyödyt. Teoksessa Suomen meriympäristön tila 2018. Suomen ympäristökeskus. SYKEn julkaisuja 4, 2018.

Ympäristö, 2018. Merenhoito tuo tuloksia.

Nieminen, E., Ahtiainen, H., Lagerkvist, C.-J., Oinonen, S., (2019). The economic benefits of achieving Good Environmental Status in the Finnish marine waters of the Baltic Sea. Marine Policy 99, 181-189.

Oinonen, S., Hyytiäinen K, Ahlvik L, Laamanen M, Lehtoranta V, Salojärvi J, Virtanen J (2016). Cost-effective marine protection – a pragmatic approach. PLoS ONE 11.

Börger T, Broszeit S, Ahtiainen H, Atkins JP, Burdon D, Luisetti T, Murillas A, Oinonen S, Paltriguera L, Roberts L, Uyarra MC and Austen MC (2016). Assessing costs and benefits of measures to achieve Good Environmental Status in European regional seas: Challenges, opportunities and lessons learnt. Frontiers in Marine Science. 3:192.

Kalastuspolitiikkaan liittyviä julkaisuja:

Holma, M. , Lindroos, M., Romakkaniemi, A., Oinonen, S. (2019). Comparing economic and biological management objectives in the commercial Baltic salmon fisheries. Marine Policy 100, 207-2014.

Kulmala, Soile, Laukkanen, M. & Michielsens, C. (2008). Reconciling economic and biological modeling of migratory fish stocks: Optimal management of the Atlantic salmon fishery in the Baltic Sea. Ecological Economics 64: 4, p. 716-728.

SOILE OINONEN
Takaisin ylös ↑