Gradusta asiaa

Voiko kapitalismi toimia ilman kasvua?

Artikkeli pohjautuu Joel Lindqvistin kandidaatintutkielmaan ”Talous ilman kasvua? Kapitalistinen vakaan tilan talous ekologisesti kestävänä taloutena”. Työ on luettavissa julkaisun jälkeen Helsingin yliopiston julkaisuarkistossa.

Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin vähenemisen kaltaiset akuutit ympäristökriisit uhkaavat elämää sellaisena kuin sen tunnemme maapallolla. Kuinka voimme säilyttää mahdollisimman suuren osa kapitalismin tuomasta elintason noususta ylittämättä maapallon ekologisen kantokyvyn rajoja?

Ratkaisuehdotukset ilmastokriisin ja nykyisen kaltaisen elintason yhdistämiseen edustavat tyypillisesti kahta eri näkemystä. Monet uskovat kapitalistisen markkinatalouden tuottamien teknisten innovaatioiden ratkaisevan ilmastonmuutoksen kaltaiset ekologiset kriisit siinä missä monet muutkin yhteiskunnalliset ongelmat ennen sitä. Toiset taas näkevät kapitalismin kaikkien ekologisten kriisien juurisyynä, ja haluaisivat nähdä nykyisenkaltaisen talouden järjestämisen tavan romahtavan.

Steady State Economyn (SSE) eli vakaan tilan talouden kannattajat ovat varsin samaa mieltä jälkimmäisen ryhmän kanssa ongelman syistä, mutta heidän johtopäätöksensä eivät ole niin äärimmäisiä. Vakaan tilan talous voidaankin nähdä sellaisena ratkaisuehdotuksena, joka pyrkii säilyttämään mahdollisimman suuren osan kapitalistisen markkinatalouden tuomista hyödyistä tuomalla ne maapallon kantokyvyn asettamien ekologisten rajoitteiden piiriin. Vakaan tilan talouden kannattajilla on tarkka analyysi kapitalismin ekologisten ongelmien juurisyistä, jotka he paikantavat talouskasvun pakkoon. Heillä on myös näkemys siitä, kuinka tästä pakosta voitaisiin luopua ilman kapitalistisen talousjärjestelmän romahtamista. Toisaalta monien vakaan tilan talouden kannattajien poliittiset ratkaisuesitykset ovat niin radikaaleja, että ne harvemmin kelpaavat niille tahoille, jotka hyötyvät taloudellisesti eniten nykyisestä tavastamme järjestää talous.

“A failed growth economy and a steady-state economy are not the same thing; they are the very different alternatives we face.”
– Herman E. Daly, 2008

Mikä vakaan tilan talous?

Vakaan tilan talous on vaihtoehtoinen talouden muoto, jossa hyvinvoinnin ylläpitäminen ei perustu jatkuvalle talouden ja kulutuksen kasvulle. On tärkeää huomata, että vakaan tilan talous ei tarkoita epäonnistunutta kasvutaloutta, sillä vakaan tilan taloutta ei ole suunniteltu jatkuvan kasvun periaatteelle.

Herman E. Daly (2008) määrittelee John Stuart Milliä mukaillen vakaan tilan talouden olevan jatkuva materiaalinen läpivirtaus, jonka vallitessa globaali väkiluku sekä olemassa olevan pääoman määrä voivat mukautua siihen kokoon, jonka jatkuva materiaalinen läpivirtaus kykenee ylläpitämään. Tässä yhteydessä materiaalinen läpivirtaus on prosessi, joka alkaa matalan entropian luonnonvarojen kulutuksesta ja päättyy korkean entropian jätteiden aiheuttamaan saastumiseen. Entropia puolestaan määritellään karkeasti ”epäjärjestyksen määräksi”. Daly (1974) itse havainnollistaa asiaa toteamalla, että on fyysisesti helpompaa valvoa ja kontrolloida luonnonvarojen käyttöä prosessin alkupäässä kuin sen lopussa. Toisin sanoen luonnonvarojen käyttöönottoa on helpompi hallinnoida kuin niiden loppukäyttöä; maailmassa on vähemmän kaivoksia, lähteitä, ja satamia kuin esimerkiksi savupiippuja, roskalaatikoita ja viemäriputkia.

Kasvukriitikkojen välillä vallitsee yhteisymmärrys siitä, että talouden dramaattinen kasvutahti on pääsyyllinen nykyisille akuuteille ympäristökriiseille, ja että jatkuvaan kasvuun perustuva talous ei ole sovitettavissa yhteen näiden kriisien ratkaisemisen kanssa (Fritz & Koch, 2014). Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin on, tarkoittaako jatkuvan kasvun periaatteesta luopuminen myös välttämättä siirtymistä pois nykyisestä kapitalistisesta järjestelmästä.

Victorin systeemitason mallinnus

Tim Jacksonin (2010) mukaan Herman Dalyn uraauurtavan työn jälkeenkin meiltä puuttuvat keinot taloudellisen vakauden ylläpitämiseksi vakaan talouden tilassa. Meillä ei ole mallia siitä, millä tavalla makrotaloudelliset tekijät, kuten tuotanto, kulutus ja investoinnit toimivat, kun pääoma taloudessa ei lisäänny. Toisaalta meillä ei ole myöskään mallia siitä, millä tavalla nämä makrotaloudelliset tekijät ovat riippuvaisia ekologisista muuttujista, kuten luonnonvarojen riittävyydestä tai päästöistä. Jackson tiivistää asian toteamalla, että meiltä puuttuu kestävän makrotalouden malli.

Jacksonin mukaan nykykirjallisuudessa ei ole olemassa juuri ollenkaan yrityksiä rakentaa tällaista kestävän makrotalouden mallia. Hän löytää yhden merkittävän poikkeuksen, joka on kanadalaisen ekonomisti Peter Victorin (2008) tekemä tutkimus. Tutkimuksessa käytettiin interaktiivista systeemimallia, jolla tutkittiin mahdollisuutta ylläpitää vakaata, kasvuun perustumatonta taloutta. Malli on toteutettu Kanadan valtiontaloudesta olevan tilastotiedon pohjalta. Näiden tietojen ja tiettyjen oletusten pohjalta Victorin malli arvioi kansantulon sekä laskee julkisen talouden tasapainon ja valtionvelan määrän aikavälillä 2005-2035, eli alkaen siitä, kun tutkimus on toteutettu. Tämän lisäksi malli mittaa työttömyys- ja köyhyysastetta sekä kasvihuonepäästöjä. Muuttamalla tiettyjä avainmuuttujia – etenkin sellaisia, joiden tiedetään olevan taloudellisen kasvun ajureita, kuten työllisyys- ja investointiaste – malli tuottaa erilaisia skenaarioita Kanadan taloudesta ja sen ympäristöllisistä ja sosiaalisista seurauksista.

Victor esittelee tutkimuksessaan kaksi pääskenaariota Kanadan taloudelle. Kummassakin skenaariossa bruttokansantuote (BKT) asukasta kohden vakiintuu ja kasvihuonepäästöt laskevat jonkin verran, joskaan eivät riittävästi huomioon ottaen nykyiset päästövähennystavoitteet. Mutta kun ensimmäisessä ”romahdusskenaariossa” niin työttömyysaste, köyhyys kuin valtionvelkakin suhteessa bruttokansantuotteeseen lähtevät jyrkkään kasvuun, toisessa ”kestävyysskenaariossa” ne kaikki laskevat lähtötilannetta matalammalle tasolle.

Kuva 1. Victorin ”romahdusskenaario”. Jackson, 2010.

Mistä merkittävä ero skenaarioiden välillä johtuu? Suurimmat erot liittyvät investointiasteeseen ja työmarkkinoiden rakenteeseen. Kestävyysskenaariossa yksityisen sektorin investointiaste on laskenut (20%:sta 12%:iin) ja julkisen vastaavasti noussut, joka on saatu aikaan verotuksen ja julkisen kulutuksen muutoksilla. Työikäisen väestön koko on vakautettu demografisen muutoksen ja yleisemmin väkiluvun vakauttamisen avulla. Tärkein ero skenaarioiden välillä kuitenkin on, että työttömyys on kestävyysskenaariossa vältetty vähentämällä niin absoluuttista kuin henkilöä kohti tehtyjen työtuntien määrää. Tuottavuuden on oletettu tämän seurauksena lisääntyvän. Tämän on puolestaan oletettu johtavan tarjolla olevan työn vähenemiseen, joka on ratkaistu jakamalla olemassa oleva työ tasaisemmin työikäisen väestön kesken – toisin sanoen lyhentämällä työviikon pituutta.

Kuva 2. Victorin ”kestävyysskenaario”. Jackson, 2010.

Victorin mallin vahvuus on se, että se käyttäytyy hyvin pitkälti, kuten me nykyään ajattelemme talouden toimivan. Kokonaiskysyntää kannattelee edelleen kulutus, ja kulutusmenot pysyvät vakioina suhteessa BKT:een. Victorin malli siis antaa viitteitä siitä, että jopa nykyisen, kapitalistisen talouden järjestämisen tavan sisällä voidaan muunnella aiemmin mainittujen talouden avainmuuttujien suhdetta toisiinsa ja jopa mahdollisesti luopua talouden kasvusta.

Muita systeemitason mallinnuksia

Hyvin samanlaisiin tuloksiin on päässyt myös Graham Turner (2011). Turner käytti omassa tutkimuksessaan biofyysistä mallia Australian taloudelle. Huomattavaa on, että Turner päätyy hyvin samantyyppisiin johtopäätöksiin työttömyyden syistä kuin Victor. Säätämällä tiettyjä taloudellisia muuttujia Turner osoittaa, että on mahdollista saavuttaa biofyysinen vakaan tilan talous viiden prosentin työttömyysasteella, ja samalla vähentää esimerkiksi kasvihuonepäästöjä ja vedenkulutusta.

Jackson esittelee lyhyesti myös toisen tutkimuksen, joka hänen mukaansa hahmottelee kestävän makrotalouden mallia (D’Alessandro ym., 2008). Tutkimuksessa selvitettiin hypoteettisella simulaatiomallilla siirtymää uusiutuviin energianlähteisiin. Lähtötilanne on, että tämä vaatii huomattavan määrän investointeja. Haasteena on, että liian hidas investoiminen ei riitä, mutta toisaalta liian nopea investoiminen voisi hyydyttää talouden. Näiden kahden ääripään välistä kuitenkin löytyy ”kestävyysikkuna”, jonka kautta siirtymä olisi mahdollista tehdä. Tätä kestävyysikkunaa voidaan kuitenkin leventää muuttamalla kulutuksen ja investointien suhdetta taloudessa. Tämä tarkoittaa käytännössä säästämisasteen kasvattamista, jolloin suurempi osa kansantulosta voidaan käyttää investointeihin.

Mitä yhteistä mallinnuksista voidaan sanoa?

Vaikka vakaan tilan taloutta on mallinnettu systeemitasolla vain muutamassa tutkimuksessa, niiden tulosten yhteneväisyys on yllättävän suurta. Julkisen sektorin investointiasteen merkitystä vakaan tilan talouden toimivuudelle tukevat niin Victorin kuin D’Alessandron tutkimusryhmän tulokset, kun taas Victorin ja Turnerin johtopäätökset korostavat olemassa olevan työn jakamista tasaisemmin työvoiman kesken tärkeänä tekijänä vakaan tilan taloudelle. Etenkin Victorin malli toimii hyvin pitkälti kuten nykyään miellämme talouden toimivan. Tämä antaa viitteitä sen puolesta, että talouskasvu ei ehkä olekaan täysin välttämätöntä nykyisen kaltaisen elintason ylläpitämisen kannalta. Toisaalta Victorin tuloksien voidaan nähdä tukevan ajatusta siitä, että jonkinlainen vahvemmin säännelty kapitalismi ja vakaan tilan talous voisivat olla yhdistettävissä.

Jos kerran vakaan tilan talous sitten on niin erinomainen ratkaisu akuuteimpiin ekologisiin kriiseihin, miksemme me ole siirtyneet siihen jo kauan aikaa sitten? Max Koch (2015) löytää siirtymän haasteellisuudelle useita vakuuttavia perusteluita. Hän näkee siirtymän esteinä muun muassa talouskasvudiskurssin hegemonisuuden, poliittisen tahdon puutteen ja kulutuskulttuurin ylikehittyneissä maissa, sekä tämän kulttuurin levittämisen muualle maailmaan globalisaation myötä. Koch toteaa myös, että valtava määrä taloudellisia resursseja ja vaikutusvaltaa on sellaisten tahojen käsissä, jotka hyötyvät nykyisestä kasvutaloudesta. Toisin sanoen kysymys siirtymän haasteista liittyy mitä vahvimmin nykyisen, valtioiden rajat ylittävän kapitalistisen maailmantalouden valtarakenteisiin.

JOEL LINDQVIST

Kirjallisuus

D’Alessandro, S., Luzzati, T., & Morroni, M. (2008). Feasible Transition Paths towards a Renewable Energy Economy. Sustainable Development Commission, SDC Reports & Papers. Saatavilla http://www.sd-commission.org.uk/publications.php@id=774.html.

Daly, H. (1974). Steady-state economics versus growthmania: A critique of the orthodox conceptions of growth, wants, scarcity, and efficiency. Policy Sciences, 5(2), 149–167.

Daly, H. (2008). A Steady-State Economy. s. 13. Sustainable Development Commission, UK. Saatavilla http://tratarde.org/wp-content/uploads/2016/04/Daly_UK_Paper-STEADY-STATE-ECONOMY-abril-2008.pdf.

Fritz, M., & Koch, M. (2014). Potentials for prosperity without growth: Ecological sustainability, social inclusion and the quality of life in 38 countries. Ecological Economics, 108, 191–199.

Jackson, T. (2010). Prosperity without Growth? – The transition to a sustainable economy. Journal of Cleaner Production, 18(6), 136.

Koch, M. (2015). Climate Change, Capitalism and Degrowth Trajectories to a Global Steady-State Economy. International Critical Thought, 5(4), 439–452.

Turner, G. M. (2011). Consumption and the environment: Impacts from a system perspective. Landscapes of Urban Consumption, 21.

Victor, P. (2008). Managing without Growth. Slower by Design, Not Disaster. s.2. Edward Elgar Publishing, 2008.


Joel Lindqvist

Kirjoittaja on valtiotieteiden kandidaatti yhteiskuntapolitiikan oppiaineesta Helsingin yliopistosta. Hän on jatkamassa opintojaan uuden, monitieteisen ECGS-ympäristömaisteriohjelman parissa. Kirjoittaja on edistänyt tärkeiksi kokemiaan asioita niin opiskelijajärjestöissä, politiikassa kuin suoran toiminnan ilmastoliikkeenkin parissa.


Henrik Suikkanen

Suikkanen työskentelee ajatushautomo Demos Helsingissä, jonka missiona on luoda kestävää ja demokraattista jälkiteollista yhteiskuntaa. Henrik vastaa Demos Helsingin konsultatiivisen työn myynnistä sekä toimii vanhempana konsulttina erilaisissa strategia- ja ennakointihankkeissa, erikoisalanaan muun muassa talouden ja työn murros, kaupungit ja ilmasto.

TARVITSEMME AVOINTA JA RAKENTAVAA KESKUSTELUA TALOUSKASVUSTA JA YMPÄRISTÖSTÄ

Lindqvistin teksti käsittelee erittäin ajankohtaista teemaa, jonka oleellisuus todennäköisesti ainoastaan korostuu tulevina vuosina. Nykyisen yhteiskuntamallimme oletetaan olevan riippuvainen talouskasvusta ja sen kyseenalaistaminen, kuten myös kapitalismin, on yhä monelle tabu.

Valtavirtataloustiede ei ainakaan toistaiseksi ole uskaltanut avata tosissaan tätä keskustelua. Aidon talousjärjestelmäkeskustelun aika koittaa kuitenkin pian. Isot trendit, kuten ilmastonmuutos, vanheneva väestö ja digitalisaatio, tai toisaalta vaikkapa globaalit pandemiat, tekevät hyvi näkyväksi sen, että teollisen yhteiskunnan tarpeisiin syntyneen talousmallimme soveltuvuus tähän ajanhetkeen on hyvin kyseenalaista. Oli siis kyse kasvutalouden epäonnistumisesta (esim. demografioiden tai pandemian kaltaisten kriisien johdosta) tai sitten kasvun yhteensopimattomuudesta ekologisten reunaehtojen kanssa, päädytään samaan lopputulokseen: on kriittisen tärkeää olla valmis avoimeen ja rakentavaan keskusteluun siitä, voisiko ihmiskunnan hyvinvointi rakentua jonkun muun oletuksen kuin ikuisen kasvun varaan.

Vakaan tilan talous – mitä se tarkoittaisi?

Kirjoittaja tarkastelee kysymystä vakaan tilan talouden viitekehyksen kautta. Vakaan tilan talouden peruslähtökohta on helppo allekirjoittaa. Entä jos vakiinnuttaisimme resurssien kulutuksen, mutta emme asettaisi rajoituksia tai tavoitteita ei-materiaaliselle taloudelle? Sitten talous voisi kasvaa, jos on kasvaakseen, mutta ihmisten hyvinvoinnin ei tarvitsisi olla riippuvainen tästä. Mallina tämä on hyvin lähellä Kate Raworthin laajan yleisön tietoon saattamaa donitsitalouden mallia, joka on luonteeltaan ”kasvu-agnostinen”.

Tekstissä esitetyt Peter Victorin (2008) sekä Graham Turnerin (2011) Kanadan ja Australian talouksista tekemät mallinnukset kertovat kiinnostavaa kieltä. Käyrät näyttävät hyvin intuitiivisesti sen, miten muut keskeiset talouden parametrit, kuten työttömyys, velka, köyhyys ja bkt henkilöä kohden käyttäytyisivät, jos kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen otettaisiin talouden lähtökohdaksi. Mallit sisältävät varmasti paljon yksityiskohtia ja oletuksia, jotka voisi perustellusti kääntää moneen eri asentoon, mutta ne tarjoavat tarkastelukehikon, joka voisi ohjata ajatteluamme uuteen suuntaan. Entä jos vakioisimme kasvihuonekaasupäästöjen laskun (kasvuodotuksen sijaan) ja haastaisimme itsemme miettimään miten muut yhteiskunnan toimintaan vaikuttavat parametrit, kuten työ, toimeentulo, sijoitustuotot jne. saadaan sopeutumaan tähän tilanteeseen? Se keikauttaisi kieltämättä monen poliitikon ja ministeriön tarkastelukehyksen ja osaamistarpeet päälaelleen, joka lähtee liikkeelle oletuksesta, että kasvua ja (lähes) keinolla millä hyvänsä.

Mitä siirtymä vakaan tilan talouteen vaatii?

Kirjoittajan mukaan Victorin (2008), Turnerin (2011) sekä D’Alessandon ym. (2008) tutkimuksista voi vetää johtopäätöksen, että periaatteessa jonkinlainen tiukemmin säädelty kapitalismi voisi olla yhdistettävissä vakaan tilan talouden kanssa. Taloutta voitaisiin siis muuttaa jokseenkin nykyisen kaltaisten instituutioiden ja yhteiskuntamallin puitteissa vastaamaan ekologisen kriisinajan tarpeisiin. Käytännössä tämä tarkoittaisi esimerkiksi työajan vähentämistä, uudenlaista tulonjakoa, korkeampaa säästämisastetta ja investointien aktiivisempaa ohjaamista julkisen vallan toimesta. Esimerkiksi Yhdysvaltain demokraattipuolueen tai Euroopan komission peräänkuuluttama Green Deal -lähestymistapa on tämän suuntainen. Pysytään pitkälti nykyisen talousjärjestyksen ja instituutioiden puitteissa, mutta muutetaan järjestelmän sisällä sen parametreja.

Kirjoittaja pohtii lopuksi syitä, miksi emme ole siirtyneet jo vakaan tilan talouteen, kun se kerran vaikuttaa niin houkuttelevalta vaihtoehdolta taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin yhdistämiseen. Kirjoittaja viittaa Kochiin (2015) siirtymän esteistä, joita ovat muun muassa talouskasvudiskurssin hegemonisuus, poliittisen tahdon puute ja kulutuskulttuuri ylikehittyneissä maissa, sekä tämän kulttuurin levittäminen muualle maailmaan globalisaation myötä. Kapitalismilla (tai siitä luopumisella) on käsitteenä myös tietty painolastinsa, joka helposti voi tehdä kapitalismista ja kasvusta keskustelusta ideologisemmin latautunutta kuin olisi tarkoituksenmukaista.

Globaalin kapitalismin hegemonia on epäilemättä totta, mutta laajentaisin pohdintaa kasvuaddiktion juurisyistä myös yli kulttuuristen ja poliittisten seikkojen. Siirtyminen kohti uutta ja tuntematonta tarkoittaa aina riskinottoa. Kun on kyse taloudesta – eli ihmisten työstä, toimeentulosta, sijoitustuotoista (esim. eläkevarat) ja julkisen palveluiden rahoituksesta (esim. terveydenhuolto) – liikutaan aina alueella, jossa hyvistä syistä ollaan riskiaversiivisia. Historia tuntee paljon esimerkkejä pahasti metsään menneistä uusien talousmallien kokeiluista.

Kyse on siis ideologian ohella myös pragamaattisemmista syistä. Otetaan yhtenä esimerkkinä vaikkapa mainittu työajan lyhentäminen. Kuvitellaan maailma, jossa teknologia kehittyy, tuottavuus kasvaa ja kehitys kohdistetaan ensisijaisesti vapaa-ajan lisäämiseen. Tämä pitää implisiittisesti sisällään oletuksen, että ihmisten toimeentulo ei olisi enää sidottu niin vahvasti ansiotuloihin, jolloin työajan vähentäminen tulisi yhdistää perustulon tai -varallisuuden kaltaisiin rakenteisiin. Samalla pitäisi varmistaa, ettei työnteko ja taloudellisen arvon luominen polarisoituisi liikaa. Eli miten vältettäisiin tilanne, jossa valtaosa ihmisistä tekisi vähemmän töitä, eläisi perustulolla, mutta hyvin pieni eliitti tuottaa lähes kaiken taloudellisen lisäarvon?

Uudelleen kuvittelun tärkeys

Kaikki nämä asiat, ideologiset tai pragmaattiset, ovat varmasti ratkaistavissa, mutta vaativat valmiutta avoimeen keskusteluun kasvuaddiktion juurisyistä. Näitä juurisyitä ovat mm. työ, toimeentulo, eläkejärjestelmä, julkisen sektorin rahoitus, keskuspankkien rooli ja niin edelleen. Muutokseen sisältyy aina riskejä, mutta elämme aikaa, jolloin meidän on pakko olla avoimia debatoimaan, kuvittelemaan sekä sopivan hallitusti kokeilemaan uuden talousjärjestyksen elementtejä. Tämä on edellytys, että myös tulevilla sukupolvilla ja ympäristöllä on oikeus hyvään elämään. Osana tätä, myöskään talouskasvusta ja kapitalismista puhuminen ei saa olla tabu.

HENRIK SUIKKANEN


Takaisin ylös ↑