Miten suomalainen koulu valmistaa lapsia ja nuoria ilmastonmuutoksen maailmaan? Ymmärrys ilmastonmuutoksen luonteesta jää vajavaiseksi, jos sen moninaisia vaikutuksia ihmisten elämään eri puolilla maailmaa ei käsitellä läpi koulupolun. Tutkimusprojekti HUMANE-CLIMATE:n mukaan suomalaisten matka ilmastonmuutoksen sivustakatsojista ilmasto-oikeudenmukaisuutta ja planetaarista vastuuta edistäviksi kansalaisiksi kaipaa tuekseen empaattista ymmärrystä lisäävää yhteiskuntatieteellistä ilmastokasvatusta.
M
ikä on ilmastonmuutos, mitkä ovat sen juurisyyt ja millaisia vaikutuksia sillä on? Moni koululainen aloittaisi vastauksen kuvailemalla kasvihuoneilmiötä ja ilmaston lämpenemistä: kasvihuonekaasujen lisääntyessä ilmakehässä lämpö ei pääse poistumaan maapallolta, ja ilmaston lämmetessä merenpinta nousee ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät. Siinä missä tämä luonnontieteellinen kuvaus on todenmukainen, ei se kerro paljoakaan ihmisten arkielämässä kohtaamista ilmastonmuutoksen haittavaikutuksista. Hurrikaanit, taifuunit ja metsäpalot sekä hitaammin etenevät elinolosuhteiden muutokset – kuten kuivuus ja nälänhätä – tekevät ihmisten elämästä ja elannon hankkimisesta monissa paikoissa jo nyt kestämätöntä. Ennen kaikkea yksinomaan luonnontieteellinen näkökulma sivuuttaa ilmastonmuutokseen liittyvät epäoikeudenmukaisuudet: eniten kärsivät ne paikat ja yhteisöt, jotka ovat vähiten vaikuttaneet ilmastonmuutoksen syntymiseen ja etenemiseen.
Ilmastonmuutoksen epäoikeudenmukainen luonne juontuu teollistumisen historiasta, joka tunnistetaan yleisesti ilmastonmuutoksen juurisyyksi. Teollisen kehityksen mahdollisti pitkälti eurooppalaisten siirtomaavaltojen vaurastuminen, joka perustui muiden alueiden luonnonvarojen ja työvoiman hyväksikäyttöön. Nämä valtasuhteet jatkuvat tässä päivässä monin tavoin. Vauraammissa valtioissa esimerkiksi pystytään vastaamaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin paremmin ja vastaavasti haitat tuntuvat pahimmin juuri köyhtyneillä alueilla. Myös teollinen tuotanto sijoittuu epätasaisesti eri maihin. Saastuttavia tehtaita rakennetaan halvan työvoiman alueille, mutta hyödyt kasautuvat vauraissa valtioissa sijaitseviin suuryrityksiin ja niiden emämaihin. Ilmasto-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tämä tilanne kokonaisuudessaan näyttäytyy ilmastonmuutoksen juurisyynä.
Tutkimushanke HUMANE-CLIMATE toi näitä näkökulmia osaksi ympäristökasvatuksen opetusta suomalaisissa ja kreikkalaisissa kouluissa. Keskiöön asetettiin ilmastonmuutokseen kytkeytyvät muuttoliikkeet eli ilmastoliikkuvuus monimuotoisena ilmiönä. Kyseessä on yksi keskeisimmistä ihmisten elämässä ilmenevistä ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Ihmiset voivat siirtyä kausiluonteisesti asumaan ja työskentelemään toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan asuinolojen ja elinkeinojen harjoittamisen vaikeutuessa. Toiset muuttavat maaseudulta kaupunkeihin elinolojen heikentyessä. Äkillisiä kriisejä pakenevista ihmisistä osa jää rakentamaan elämää uuteen ympäristöön osan palatessa jälleenrakentamaan kotejaan. Osa yhteisöistä myös haluaa jäädä asuinpaikkaansa, vaikka tämä edellyttäisi huomattavia toimenpiteitä elämän ylläpitämiseksi. Toisaalta osa ihmisistä ei voi lähteä, koska heillä ei ole siihen varaa tai riittävää tieto-taitoa.
Koulujen ympäristökasvatuksessa ilmastonmuutosta käsitellään pääasiassa ihmisten elämästä erillisenä ilmiönä.
Ilmastonmuutos saa ihmisiä liikkeelle kaikkialla maailmassa, mutta moni hyväosainen ihminen ei omalla kohdallaan tätä edes huomaa. Monipaikkainen asuminen on tavallista suomalaisillekin. Esimerkiksi kesähelteillä moni kaupunkilainen viettää pitkiäkin aikoja maaseudulla vesien äärellä, talviaikaan puolestaan mennään sinne missä on lunta ja matkataan etelämmäksi nauttimaan leudommista keleistä. Vielä paljon kovemmista helteistä kärsivät eurooppalaiset ovat ruvenneet löytämään Suomesta miellyttävän keitaan, jossa viettää kesäaikoja. Moni tällä tavoin hyväosainen ei kuitenkaan huomaa toteuttavansa mahdollisuutta ilmastoliikkuvuuteen. Ne, joiden liikkumista säädellään tai joiden varallisuus ei mahdollista liikkumista puolestaan kantavat liikkumattomuuden taakkaa joka päivä.
Vertailevassa peruskoulun opetussuunnitelma- ja oppikirja-analyysissä huomattiin suomalaisen koulujärjestelmän sivuuttavan muuttoliikkeiden käsittelyn kokonaan. Ero on suuri verrattuna Kreikkaan, jossa ihmisten liikkuminen saa paljon huomiota, sekä historiallisesti että nykypäivässä. Ilmastoliikkuvuutta ei käsitellä kouluopetuksessa kummassakaan maassa merkittävässä määrin. Tähän syyksi paikannettiin voimakkaan luonnontieteellinen ympäristökasvatuksen painotus: ilmastonmuutosta käsitellään LUMATE/STEM-oppiaineissa, pääasiassa ihmisten elämästä erillisenä ilmiönä. Koulu ei myöskään korosta ilmastonmuutosta ihmiskunnan yhteisenä, koko planeettaa koskevan vastuun asiana. Vauraimpien, ilmastonmuutoksen juurisyiden osalta syyllisimpien valtioiden rooli vastuunkannossa on niin ikään hyvin ohuesti mukana materiaaleissa. Lisäksi ilmastonmuutoksen haittavaikutukset sijoitetaan etäälle lasten ja nuorten omasta maailmasta, tulevaisuuden uhkakuvaksi ja muualla maailmassa tapahtuviksi katastrofeiksi.
Tutkiakseen mahdollisuuksia yhteiskuntatieteellisen ympäristökasvatuksen toteuttamiseen, tutkimushanke jalkautui kouluihin Suomessa ja Kreikassa kokeilemaan taiteen keinoin empaattista ilmastokasvatusta. Tavoitteena oli saada oppilaat ymmärtämään paremmin niitä moninaisia tilanteita ja elinolosuhteita, joissa ilmastonmuutos on raskaasti läsnä ihmisten päivittäisessä elämässä eri puolilla maailmaa.
Empatiaa ilmastokasvatukseen
Kouluissa toteutetussa ilmastokasvatuksessa HUMANE-CLIMATE pyrki luomaan oppilaille mahdollisuuksia ilmastonmuutokseen kytkeytyvien muuttoliikkeiden empaattiseen ymmärtämiseen. Tutkimusryhmä asettui oppimaan nelosluokkalaisten oppilaiden kanssa yhdessä, miten muualla maailmassa elävien ihmisten raskaat kokemukset – mutta myös arkiset ilon aiheet ja voimavarat – voivat auttaa ymmärtämään ilmastonmuutosta ”tavallisen elämän asiana”. Tavoitteena oli tasavertaisuuteen pyrkivä, kunnioittava ymmärtäminen, joka välttelee sääliin perustuvien suhteiden luomista ja painottaa paikallisten ihmisten kokemusten ja näkemysten kuuntelemista. Pedagogisena ajatuksena oli myös ravistella ilmastonmuutokseen liittyviä ennakkokäsityksiä ja yhteiskunnassa vallitsevia ajattelutapoja. Tässä transformatiivisessa prosessissa voi syntyä epämukaviakin tuntemuksia, joiden käsittelemisellä pyritään tukemaan halua toimia oikeudenmukaisen maailman puolesta ilmastonmuutoksen ajassa.
Ilmastonmuutos on vaikea ja helposti myös ahdistava ilmiö, jonka käsittely lasten ja nuorten kanssa vaatii sensitiivisyyttä. Siksi aihetta lähestyttiin oppimistilanteissa leikillisesti taiteen keinoin. Taideperustainen opetus mahdollisti vaikeiden asioiden kääntämisen uteliaisuuden kohteiksi. Oppilaiden kanssa kokeiltiin moninaisia menetelmiä ja materiaaleja, kuten väritunnekortteja, piirtämistä ja maalausta, kirjojen ja tarinoiden lukemista, kollaasi- ja sarjakuvatyöskentelyä, käsitöitä, luovaa kirjoitusta, esityksiä, varjoteatteria, supervoimapeliä, kollektiivista taiteilua verkkoalustalla, taide-CV:n laatimista, prosessidraamaa sekä oppaana toimimista taidenäyttelyssä.
Muualla maailmassa elävien ihmisten kokemukset voivat auttaa ymmärtämään ilmastonmuutosta tavallisen elämän asiana.
Taidemenetelmät mahdollistivat ilmastoliikkuvuuteen sisältyvien vaikeiden aiheiden käsittelyn niinkin nuorten kuin kymmenvuotiaiden lasten kanssa. Oppilaat pystyivät osallistumaan työskentelyyn ”omien rajojensa” puitteissa, mikä vähensi tunnekuormaa. Opetustilanteissa ei myöskään vaadittu oppimistulosten nopeatahtista osoittamista, vaan ymmärryksen annettiin rakentua vähitellen lukukauden aikana. Tämä näkyi oppilaiden erilaisissa tavoissa suhtautua aiheeseen. Osa pyrki sivuuttamaan epämukavat kokemuksensa nopeasti ja näin ohittamaan ongelmien monimutkaisuuden. Toiset valitsivat jäädä epämukavien tunteidensa äärelle pidemmäksi aikaa ja hyväksyivät, ettei haasteisiin välttämättä ole helppoja ratkaisuja. Heidän kanssaan tutkijat pääsivät avaamaan pidemmälle uusia ymmärtämisen mahdollisuuksia.
Tutkimushankkeen tulokset ovat kannustavia taideperustaisen yhteiskuntatieteellisen ilmastokasvatuksen kehittämiseen. Se ruokkii oppilaiden uteliaisuutta haastavia ympäristöaiheita kohtaan ja mahdollistaa suhteen luomisen myös oman välittömän elämänpiirin ulkopuolella elävien ihmisten elämään. Koska jokainen oppilas on yksilö, ei yksittäisellä menetelmällä voida taata empaattisen ymmärryksen kehittymistä. Siksi tämäntyyppinen opetus edellyttää eri menetelmien vuorottelua. Oppilaiden lähtökohdat ymmärryksen rakentamiseen ovat samoin erilaisia, joten oppimiselle on annettava aikaa.
Empatia yksinkertaistuksia haastamassa
Ajankohtaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmastonmuutokseen kytkeytyvät muuttoliikkeet esitetään toisinaan turvallisuuspoliittisena uhkakuvana, jossa suuret pakolaisvyöryt rynnivät kohti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Tämä käsitys ei vastaa ilmastoliikkuvuuden todellisuutta. Ihmiset liikkuvat ilmastonmuutoksen vaikutuksesta pääasiassa valtioiden sisällä ja lähialueilla, harvemmin muuttaen pysyvästi kauas kotoaan. Usein perheet järjestävät elämäänsä parempiin puitteisiin moninaisten liikkumisen ja kotona pysymisen yhdistelmin. Myös diasporayhteisöt ovat olennainen osa ilmastonmuutoksen heikentämissä elinympäristöissä elävien yhteisöjen tukiverkostoa.
Tutkimuksessa havaittiin, että oppilaiden oli vaikea ymmärtää tätä ilmastonmuutokseen kytkeytyvien lähtemisten ja palaamisten moninaisuutta. Sen sijaan, että heidän näkemyksissään olisivat esiintyneet esimerkiksi paluun mahdollisuus, oikeus jäädä paikalleen tai muuttoliikkeiden edestakaisuus, ymmärrettiin ilmastoliikkuvuus pitkälti pakolaisuutena, jossa muuttaminen toiseen maahan pysyvästi on ainoa vaihtoehto. Esimerkiksi, kun oppilaita pyydettiin pohtimaan tarinaa hiljalleen uppoavalla Tuvalun saarella asuvasta lapsesta, monelle näyttäytyi mutkattomana ratkaisuna muutto Australiaan tai Uuteen-Seelantiin. Tämä sivuutti kokonaan pohdinnan lähtemisen vaikeudesta tai ihmisten oikeudesta jäädä kotiseuduilleen, vaikka tarina korosti sitä voimakkaasti. Päähenkilön isoisän äänellä esitetty ’loto fenua’ eli suhde maahan voisi olla suomalaislapsille helpompi hahmottaa, jos saamelaisten suhde elinympäristöihin olisi tuttu asia. Tällä hetkellä Euroopan ainoa alkuperäisväestö näkyy hyvin niukasti suomalaisessa peruskoulussa. Tämänkaltaisenllaisen monikulttuurisen ymmärryksen vahvistamista tarvitaan erilaisten yhteisöjen näkökulmien tavoittamiseen ilmastonmuutoksen ajassa.
Tutkimustulokset kertovat ennen kaikkea ilmastokasvatuksesta, eivät lasten henkilökohtaisista näkemyksistä tai kyvykkyyksistä. Jos koulu ei tarjoa välineitä ilmastonmuutoksen tarkastelemiseen paikallisista näkökulmista, ihmisen kokoisina kysymyksinä, ei mahdollisuuksia ymmärtämiseen tule välttämättä mistään. Luonnontieteellisen opetuksen rinnalle tarvitaan siis yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa. Lisäksi nykyisessä opetuksessa painottuvat nopeat, yksilökeskeiset ratkaisut kaikkiin ympäristöongelmiin. Kierrätys, valojen sammuttelu, ruokahävikin välttäminen ynnä muu yksilön vastuulla oleva toiminta – ”pienet teot” – on keskiössä, sen sijaan, että ilmastonmuutokseen suhtauduttaisiin koko planeetan vastuuta koskevana asiana, johon kaikki ihmiset ja yhteiskunnat yhdessä kantavat kortensa kekoon. Oppilaiden työskentelyssä yhteisvastuun idean poissaolo ilmeni erityisesti siinä, miten heikommassa asemassa olevien tukeminen näyttäytyi. Se ei ollut hyvässä asemassa olevien maiden ja ihmisten vastuun, vaan auttamisen asia, mikä tuottaa hierarkkisen asetelman ”meidän” ja ”muiden” välille. Vaikka auttamishalu on toki lähtökohtaisesti eettisesti hyvä asia, ei se perustu ympäristöoikeudenmukaisuuteen, vaan hyvään tahtoon. Auttaminen on tällöin omasta tai yhteiskunnan halusta ja harkinnasta riippuvainen valinta, ei moraalinen tai oikeudellinen velvollisuus.
Luonnontieteellisen opetuksen rinnalle tarvitaan yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa.
Tutkimus antoi kuitenkin viitteitä siitä, että näitä yhteiskunnassa laajemminkin vallitsevia käsityksiä voidaan horjuttaa empaattisen kasvatuksen avulla. Tämä näkyi esimerkiksi alakoululaisten kanssa tehtyä pitkää kenttätyöjaksoa edeltävässä lukiopilotissa. Kun opetuksessa tuotiin näkyviin moninaisesti paikkoja ja tapoja, joilla ilmastonmuutos vaikuttaa ihmisten elämään, laajenivat opiskelijoiden käsitykset ilmastoliikkuvuudesta. Samoin alakoulussa ilmastonmuutoksen koettelemien ihmisten arkisten kokemusten esiin tuominen auttoi purkamaan auttajiin ja autettaviin jakavaa ajattelua. Saatuaan kaukaisissa paikoissa tapahtuvasta elämästä uutta tietoa vaikkapa kirjan lukemisen kautta oppilaiden oli taiteen tekemisen avulla mahdollista eläytyä heidän arkeensa oman kokemusmaailmansa kautta. Näin he saattoivat ymmärtää paremmin, miltä ilmastonmuutos tuntuu ja miten sen tuottamiin haasteisiin on tilannekohtaisesti tärkeää vastata. Erityisesti maahanmuuttajataustaisilla oppilailla tuntui olevan tällaiseen ymmärtämiseen hyvät lähtökohdat. Esimerkiksi yksi afgaanitaustainen oppilas kuvasi kirjoitelmassaan Amazonin sademetsässä asuvalle pojalle elämää kaupungissa tylsäksi ja likaiseksi, antaen arvoa pojan halulle ja oikeudelle jäädä kotialueelleen vaikeuksista huolimatta.
Kuva: HUMANE-CLIMATE -tutkimusprojekti
Kohti yhteisvastuullista ilmastokasvatusta
HUMANE-CLIMATE -tutkimuksen keskeinen tulos on, että oikeudenmukaisuuden näkökulmien puute koulun ilmastokasvatuksessa vaikeuttaa oppilaiden kykyä hahmottaa ilmastonmuutoksen epäoikeudenmukaisesti jakautuvia vaikutuksia. Suomalaisten koulujen ilmastokasvatuksessa korostuvat jaetun vastuun sijaan yksilön vastuulla olevat toimet, mikä kasaa nuorten ikäluokkien niskaan kuormittavaa ilmastoahdistuksen painetta. Keinoja vaikuttaa ilmastonmuutokseen systeemisellä tasolla ei oppilaille opetusmateriaaleissa juuri tarjota. Ilmastonmuutos näyttäytyy heille ylipäätään luonnontieteellisenä ilmiönä, joka tapahtuu vääjäämättä. Vaikutukset sijoitetaan pääosin kauas suomalaisten arjesta, sekä paikallisesti että ajallisesti, mikä vahvistaa jakoa “meihin” ja “muihin”.
Tulokset antavat toivoa, että ilmastoahdistuksen kasautumista voidaan välttää empaattisen ilmastokasvatuksen avulla. Kannustamalla oppilaita kokemusperustaiseen ymmärtämiseen ja kutsumalla heitä taiteellisen työskentelyn keinoin uteliaisiin oppimisprosesseihin voidaan huomiota ohjata pois liiallisen yksinkertaistavasta katastrofeja, uhkakuvia ja ongelmanratkaisua korostavasta ajattelusta. Tällainen lähestymistapa paitsi auttaa näkemään ilmastonmuutoksen yhteisenä, koko planeetan vastuun asiana, myös tukee ilmastonmuutoksen monimutkaisuuden ja siihen liittyvien epävarmuuksien sietämisessä. Kaiken kattavaa ratkaisua ei tarvitse keksiä tässä ja nyt, vaan haasteiden ja ongelmien äärelle pysähtyminen riittää.
Koska ilmastonmuutos on emotionaalisesti vaikea ja raskas aihe, täytyy sen käsittelyssä edetä lasten ja nuorten rajoja kunnioittaen. Opetuksessa tulee myös tunnistaa ja tukea heidän omaehtoisia tapojaan toimia suhteessa ilmastonmuutokseen. Tutkimus vihjasi, että nuoret suhtautuvat nuivasti ajatukseen muodollisesta kansalaisvaikuttamisesta, mukaan lukien mielenosoitukset ja järjestäytynyt aktivismi. Sen sijaan he olivat kiinnostuneita etsimään arjen vaikuttamisen keinoja, esimerkiksi aktiivisen keskustelun ja elämäntapojen muutosten kautta. Nämä ovat hyviä vaihtoehtoja ilmastonmuutoksen ymmärtämiseen ja siihen vaikuttamiseen; erityisesti, jos ymmärryksen syventäminen ja jakaminen sekä siitä kumpuava muutos tapahtuu osana ylisukupolvista yhteisöllistä elämää. Myös kunnioittava suhtautuminen toisiin oppilaisiin luokkahuoneen sisällä auttaa rakentamaan arvostavaa suhdetta muihin ihmisiin. Empaattista yhteyttä ihmisten välille tarvitaan kaikissa mittakaavoissa, jotta ilmasto-oikeudenmukaisuus voidaan sijoittaa ilmastokasvatuksen ja ilmastotoimien ytimeen.
JUUSO TARKKA, KAISLA KAREOJA, KIRSI PAULIINA KALLIO
Kallio, K. P., Bami, N., & Sulonen, M. (2025). A glaring shortage of climate mobility education: A comparative analysis of curricula and textbooks in Finnish and Greek schools. European Educational Research Journal, 14749041251390591. https://doi.org/10.1177/14749041251390591
Kallio, K. P., Bowman, B., & Vainikka, V. (2025). (Un)Learning to Live Together in the Climate-Changed World: Young People’s Lived Planetary Citizenship. Youth and Globalization, 7(2), 203–235. https://doi.org/10.1163/25895745-bja10053
Kallio, K. P., Häkli, J., & Härmä, K. (2024). Oikeus lähteä, oikeus jäädä, oikeus palata: Mitä ilmastokasvatuksen pitäisi kertoa muuttoliikkeestä? Terra. https://doi.org/10.30677/terra.130996
Kallio, K. P., Vainikka, V., & Häkli, J. (2026). Unlearning through art: Developing decolonising and empathic pedagogies in climate mobilities education. Childhood, 33(2), 170–191. https://doi.org/10.1177/09075682251392497
JUUSO TARKKA
Juuso Tarkka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja luokanopettaja. Hän toimi tutkimusavustajana HUMANE-CLIMATE-tutkimushankkeessa.
KAISLA KAREOJA
Kaisla Kareoja on Versuksen päätoimittaja. Hän työskentelee väitöskirjatutkijana Hankenissa agrobiodiversiteetin suojelun kannusteiden parissa.
KIRSI PAULIINA KALLIO
Kirsi Pauliina Kallio on ympäristökasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Hän toimi Suomen Akatemian rahoittaman HUMANE-CLIMATE-tutkimushankkeen (2022-2026) johtajana.
Kirjoittaja on aineenopettaja, kouluvalmentaja, rehellinen perusjätkä ja filosofian maisteri.
Muodoton ahdistava möykky nimeltä ilmastonmuutos
Koulun tarjoama valistus voi olla joskus katkera kalkki nuorille koululaisille nieltäväksi. Globaali maailmamme on täynnä suuria ja monimuotoisia ongelmia, joista opettaminen pitää sisällään ristiriitoja. Opettajan on tarpeellista viestiä nuorille samaan aikaan ongelmien vakavuutta ja kriittistä tarvetta tulevaisuuden ratkaisuille, mutta silti välttää toivottomuutta.
Nämä globaalit ongelmat ovat aikuisten ja aikaisempien sukupolvien kollektiivisen toiminnan tulosta. Nuorten haluttaisiin luovan ratkaisuja näihin ongelmiin, joihin ei ole valmiita täsmällisiä ratkaisumalleja. Vaikkei missään nimessä ole toivottavaa, että nuoret alkavat kokea ahdistusta ja voida pahoin, lankeavat nämä ongelmat kuitenkin tulevien sukupolvien ratkaistavaksi. Nuorille turhauttavasti olemme siis sysänneet heille globaaleja ongelmia, joita toivoisimme heidän ratkaisevan, vaikkei kukaan osaakaan täsmälleen sanoa miten.
Ilmastonmuutokseen pätee sama ilmiö kuin useaan muuhunkin yläkoulun oppimäärän sisältöön: haasteena ei ole nuorten kognitiivinen kapasiteetti, vaan motivaatio. Globaalit ongelmat lokeroituvat nuorten mielessä helposti toivottomiksi asioiksi. On ymmärrettävää, jos varhaisteinin psykologinen reaktio koulun tarjoamalle valistukselle on muotoa ”ei mua kiinnosta, joku muu hoitaa”.
Moralisointi ja hiljainen syyllistäminen eivät ole tehokkaita motivaation luojia ja niihin sisältyy usein älyllistä epärehellisyyttä. Sulkemalla valot luokasta ja laittamalla monisteet paperinkeräykseen voidaan symbolisesti vaikuttaa ilmastonmuutokseen, mutta näiden toimien todellinen merkitys on mitätön. Koulun ilmastokasvatuksen ei tulisi olla pienimuotoista anekauppaa näön vuoksi, vaan sivistää ja mahdollistaa tulevaisuuden toimijuutta.
Nuoret osaavat hahmottaa ja ratkaista ongelmia, kun ne esitetään heille oikealla tavalla. HUMANE-CLIMATE -tutkimusprojekti toimii esimerkillisesti tuodessaan esiin ilmastonmuutoksen seurauksia konkreettisina, ihmisläheisinä ongelmina esimerkiksi ihmisten muuttoliikkeiden muodossa. Taideperustainen lähestymistapa antaa nuorille tilaa tutustua ja käsitellä vaikeaa ja laajaa teemaa erilaisista näkökulmista ilman vaaraa toivottomuuden ja moralisoinnin luomista tunnelukoista.
Käsiteltäessä ilmastonmuutosta ratkaisukeskeisesti nuorten kanssa ehdottaisin vallankumouksellista muutosta: sen sijaan, että nuorille puhutaan suuresta ilmastonmuutoksesta ja sen ratkaisemisesta, puhuttaisiinkin todellisista yksittäisistä ilmiöistä, kuten muuttoliikkeiden paineista ja vaikutuksista paikallisiin yhteisöihin. Kuten nuorten kouluelämässä, myös globaalien ilmiöiden tasolla asiat ratkaistaan lopulta tällä tavalla – yksi ongelma ja ratkaisu kerrallaan. Tämä palvelee myös opetussuunnitelmaan kirjattua ilmiöoppimista.
EETU SIVULA
Tanja Tuulinen
Tanja Tuulinen työskentelee ympäristökasvatusasiantuntijana Keski-Suomen elinvoimakeskuksessa, jolla on valtakunnallinen ympäristökasvatuksen edistämistehtävä. Taustaltaan hän on maatalous-metsätieteiden maisteri ympäristönsuojelutieteen oppiaineesta. Hän on opiskellut myös yhteisöviestintää, ympäristökasvatusta ja sosiaalipsykologiaa.
Ilmastokasvatus ihmisen tasolla ja ajan kanssa on tarpeen
HUMANE-CLIMATE -tutkimusprojektissa on onnistuttu laajentamaan arjen tason hyödyntämistä ilmastokasvatuksessa. Ilmastonmuutosta on käsitelty hankkeessa ihmisten elämän kautta, mutta tämä ei ole tarkoittanut rajoittumista arjen pienten tekojen hieman ongelmalliseen teemaan, vaan pöydälle on uskallettu ottaa suuriakin kysymyksiä: Miten ilmasto-olosuhteiden muutos näkyy tai voi näkyä eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten arjessa? Mikä on oikeudenmukaista?
Tämä on tervetullutta. Kaikki eivät jaksa kiinnostua luonnontieteellisistä vaikutusketjuista tai edes muiden lajien kohtaloista. Toiset ihmiset saattavat kuitenkin kiinnostaa ja herättää empatiaa ja pohdintoja oikeudenmukaisuudesta ja yhteisvastuusta. Myös ympäristö- ja ilmastoteemoihin hyljeksien suhtautuva saattaa löytää yhteyden aiheeseen, kun puheena ovat tunnistettavat arjen kysymykset. Polarisaatio ja ilmastodenialismi näkyvät myös koulutyössä ainakin isompien oppilaiden kanssa, joten menetelmät, jotka auttavat ilmastokasvattajaa luovimaan tässä karikossa, ovat tarpeen.
Tutkimushankkeessa annettiin aiheen käsittelylle ja oppimiselle aikaa. Ilmastoliikkuvuutta ja siihen liittyviä tilanteita käsiteltiin monipuolisesti. Tämä onkin tärkeää, jotta muut ihmiset eivät juutu kasvottomaksi ulkoryhmäksi, vain ”niiksi muiksi”, joiden asiat eivät jaksa kiinnostaa. Aikaa tarvitaan myös syntyneiden oivallusten ja tunteiden käsittelyyn. Ilmastonmuutokseen liittyvät totuudet kuten oman elämäntapamme haittavaikutukset muiden ihmisten arkeen ovat vaikeita niellä, aikuisellekin. Tulevaisuuden näkymät eivät ole kaikilta osin valoisat. Tutkimushankkeessa oli onnistuneesti hyödynnetty taidemenetelmiä, jotka mahdollistivat tarpeellisen joustavuuden ja tunteiden käsittelyn.
Aiemmassa tutkimuksessa suomalaisnuoret ovat toivoneet ilmastokasvatukseen lisää filosofisen tason keskusteluita, kytkentää nuorten arkipäivään sekä huomion kiinnittämistä eritasoisiin ratkaisuihin. Koulujen tarjoama ilmastokasvatus koettiin toisteisena ja turhauttavana.
Mikä tekisi laadukkaan ja pitkäjänteisen ilmastokasvatuksen mahdolliseksi hanketyön ulkopuolella, osana kouluarkea?
Perusopetuksen opetussuunnitelmien valtakunnallisia perusteita ollaan paraikaa uudistamassa. Pontimena prosessille on ollut halu määritellä tarkemmin, millaista osaamista milläkin luokka-asteella ja missäkin oppiaineessa edellytetään. Uudistus joudutaan tekemään valitettavasti kiireellä, joten lienee turhan toiveikasta esittää, että monialaista opetusta edellyttävä ilmasto-oppimispolku saataisiin tässä yhteydessä jäsennellysti osaksi opetussuunnitelmien perusteita. Tarvetta tälle olisi. Nykyiset sinänsä hyvät laaja-alaisen osaamisen kokonaisuudet eivät näytä varmistaneen, että tästä keskeisestä teemasta muodostuisi tasapainoinen oppimiskokemus.
Entä kouluyhteisöt? Jos ilmastokasvatuksella onnistutaan herättämään oppilaiden kiinnostus ja yhteisvastuun pyrkimys, tällä saattaa olla vaikutuksia myös niihin. Ovatko koulun aikuiset valmiita lähtemään mukaan aktiivisten nuorten hyvin perusteltuihin pyrkimyksiin ja keskustelualoitteisiin – yhteisvastuullisesti, kiinnostuksella ja kannustaen? Entä onko koulun aikuisilla ollut tilaisuuksia käsitellä omia ilmastotunteitaan? Rehtoreiden, opettajien ja muidenkin lasten ja nuorten kanssa työskentelevien olisi tärkeää päästä vahvistamaan omia ilmastokasvatusvalmiuksiaan. Kuten tutkimusartikkelissa todetaan, koulun merkitys ilmastonmuutoksen ymmärtämisen mahdollistajana on joka tapauksessa keskeinen.
Yhteisvastuun, oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnallisten ratkaisujen käsittely saattaa törmätä tässä ajassa tuulahduksiin, jotka korostavat itsekkyyttä, omasta parhaasta huolehtimista ja self help -ajattelua. Tämä ei ole kuitenkaan syy luopua yhteisvastuun pyrkimyksistä. Myös aiemmin tänä vuonna julkaistu peruskoulun tulevaisuusvisio korosti, että lapsia tulee ohjata löytämään henkilökohtainen merkityksellisyys asioista, jotka tuottavat hyvää myös toisille. Visio istuu hyvin yhteen laadukkaan ilmastokasvatuksen kanssa.
Tutkimushankkeessa kuvattu yhteiskunnallinen ympäristökasvatus palvelee sekä ilmastonmuutoksen hillitsemistä että siihen sopeutumista.
TANJA TUULINEN
Rissanen, I., Aarnio-Linnanvuori, E., Mansikka-aho, A. & De Vito, L. (2023). Challenging the Climate Crisis: Children’s Agency to Tackle Policy Underpinned by Learning for Transformation. Insights from Tampere, Finland. CCC-CATAPULT Policy Brief 1.
M
ikä on ilmastonmuutos, mitkä ovat sen juurisyyt ja millaisia vaikutuksia sillä on? Moni koululainen aloittaisi vastauksen kuvailemalla kasvihuoneilmiötä ja ilmaston lämpenemistä: kasvihuonekaasujen lisääntyessä ilmakehässä lämpö ei pääse poistumaan maapallolta, ja ilmaston lämmetessä merenpinta nousee ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät. Siinä missä tämä luonnontieteellinen kuvaus on todenmukainen, ei se kerro paljoakaan ihmisten arkielämässä kohtaamista ilmastonmuutoksen haittavaikutuksista. Hurrikaanit, taifuunit ja metsäpalot sekä hitaammin etenevät elinolosuhteiden muutokset – kuten kuivuus ja nälänhätä – tekevät ihmisten elämästä ja elannon hankkimisesta monissa paikoissa jo nyt kestämätöntä. Ennen kaikkea yksinomaan luonnontieteellinen näkökulma sivuuttaa ilmastonmuutokseen liittyvät epäoikeudenmukaisuudet: eniten kärsivät ne paikat ja yhteisöt, jotka ovat vähiten vaikuttaneet ilmastonmuutoksen syntymiseen ja etenemiseen.
Ilmastonmuutoksen epäoikeudenmukainen luonne juontuu teollistumisen historiasta, joka tunnistetaan yleisesti ilmastonmuutoksen juurisyyksi. Teollisen kehityksen mahdollisti pitkälti eurooppalaisten siirtomaavaltojen vaurastuminen, joka perustui muiden alueiden luonnonvarojen ja työvoiman hyväksikäyttöön. Nämä valtasuhteet jatkuvat tässä päivässä monin tavoin. Vauraammissa valtioissa esimerkiksi pystytään vastaamaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin paremmin ja vastaavasti haitat tuntuvat pahimmin juuri köyhtyneillä alueilla. Myös teollinen tuotanto sijoittuu epätasaisesti eri maihin. Saastuttavia tehtaita rakennetaan halvan työvoiman alueille, mutta hyödyt kasautuvat vauraissa valtioissa sijaitseviin suuryrityksiin ja niiden emämaihin. Ilmasto-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tämä tilanne kokonaisuudessaan näyttäytyy ilmastonmuutoksen juurisyynä.
Tutkimushanke HUMANE-CLIMATE toi näitä näkökulmia osaksi ympäristökasvatuksen opetusta suomalaisissa ja kreikkalaisissa kouluissa. Keskiöön asetettiin ilmastonmuutokseen kytkeytyvät muuttoliikkeet eli ilmastoliikkuvuus monimuotoisena ilmiönä. Kyseessä on yksi keskeisimmistä ihmisten elämässä ilmenevistä ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Ihmiset voivat siirtyä kausiluonteisesti asumaan ja työskentelemään toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan asuinolojen ja elinkeinojen harjoittamisen vaikeutuessa. Toiset muuttavat maaseudulta kaupunkeihin elinolojen heikentyessä. Äkillisiä kriisejä pakenevista ihmisistä osa jää rakentamaan elämää uuteen ympäristöön osan palatessa jälleenrakentamaan kotejaan. Osa yhteisöistä myös haluaa jäädä asuinpaikkaansa, vaikka tämä edellyttäisi huomattavia toimenpiteitä elämän ylläpitämiseksi. Toisaalta osa ihmisistä ei voi lähteä, koska heillä ei ole siihen varaa tai riittävää tieto-taitoa.
Ilmastonmuutos saa ihmisiä liikkeelle kaikkialla maailmassa, mutta moni hyväosainen ihminen ei omalla kohdallaan tätä edes huomaa. Monipaikkainen asuminen on tavallista suomalaisillekin. Esimerkiksi kesähelteillä moni kaupunkilainen viettää pitkiäkin aikoja maaseudulla vesien äärellä, talviaikaan puolestaan mennään sinne missä on lunta ja matkataan etelämmäksi nauttimaan leudommista keleistä. Vielä paljon kovemmista helteistä kärsivät eurooppalaiset ovat ruvenneet löytämään Suomesta miellyttävän keitaan, jossa viettää kesäaikoja. Moni tällä tavoin hyväosainen ei kuitenkaan huomaa toteuttavansa mahdollisuutta ilmastoliikkuvuuteen. Ne, joiden liikkumista säädellään tai joiden varallisuus ei mahdollista liikkumista puolestaan kantavat liikkumattomuuden taakkaa joka päivä.
Vertailevassa peruskoulun opetussuunnitelma- ja oppikirja-analyysissä huomattiin suomalaisen koulujärjestelmän sivuuttavan muuttoliikkeiden käsittelyn kokonaan. Ero on suuri verrattuna Kreikkaan, jossa ihmisten liikkuminen saa paljon huomiota, sekä historiallisesti että nykypäivässä. Ilmastoliikkuvuutta ei käsitellä kouluopetuksessa kummassakaan maassa merkittävässä määrin. Tähän syyksi paikannettiin voimakkaan luonnontieteellinen ympäristökasvatuksen painotus: ilmastonmuutosta käsitellään LUMATE/STEM-oppiaineissa, pääasiassa ihmisten elämästä erillisenä ilmiönä. Koulu ei myöskään korosta ilmastonmuutosta ihmiskunnan yhteisenä, koko planeettaa koskevan vastuun asiana. Vauraimpien, ilmastonmuutoksen juurisyiden osalta syyllisimpien valtioiden rooli vastuunkannossa on niin ikään hyvin ohuesti mukana materiaaleissa. Lisäksi ilmastonmuutoksen haittavaikutukset sijoitetaan etäälle lasten ja nuorten omasta maailmasta, tulevaisuuden uhkakuvaksi ja muualla maailmassa tapahtuviksi katastrofeiksi.
Tutkiakseen mahdollisuuksia yhteiskuntatieteellisen ympäristökasvatuksen toteuttamiseen, tutkimushanke jalkautui kouluihin Suomessa ja Kreikassa kokeilemaan taiteen keinoin empaattista ilmastokasvatusta. Tavoitteena oli saada oppilaat ymmärtämään paremmin niitä moninaisia tilanteita ja elinolosuhteita, joissa ilmastonmuutos on raskaasti läsnä ihmisten päivittäisessä elämässä eri puolilla maailmaa.
Empatiaa ilmastokasvatukseen
Kouluissa toteutetussa ilmastokasvatuksessa HUMANE-CLIMATE pyrki luomaan oppilaille mahdollisuuksia ilmastonmuutokseen kytkeytyvien muuttoliikkeiden empaattiseen ymmärtämiseen. Tutkimusryhmä asettui oppimaan nelosluokkalaisten oppilaiden kanssa yhdessä, miten muualla maailmassa elävien ihmisten raskaat kokemukset – mutta myös arkiset ilon aiheet ja voimavarat – voivat auttaa ymmärtämään ilmastonmuutosta ”tavallisen elämän asiana”. Tavoitteena oli tasavertaisuuteen pyrkivä, kunnioittava ymmärtäminen, joka välttelee sääliin perustuvien suhteiden luomista ja painottaa paikallisten ihmisten kokemusten ja näkemysten kuuntelemista. Pedagogisena ajatuksena oli myös ravistella ilmastonmuutokseen liittyviä ennakkokäsityksiä ja yhteiskunnassa vallitsevia ajattelutapoja. Tässä transformatiivisessa prosessissa voi syntyä epämukaviakin tuntemuksia, joiden käsittelemisellä pyritään tukemaan halua toimia oikeudenmukaisen maailman puolesta ilmastonmuutoksen ajassa.
Ilmastonmuutos on vaikea ja helposti myös ahdistava ilmiö, jonka käsittely lasten ja nuorten kanssa vaatii sensitiivisyyttä. Siksi aihetta lähestyttiin oppimistilanteissa leikillisesti taiteen keinoin. Taideperustainen opetus mahdollisti vaikeiden asioiden kääntämisen uteliaisuuden kohteiksi. Oppilaiden kanssa kokeiltiin moninaisia menetelmiä ja materiaaleja, kuten väritunnekortteja, piirtämistä ja maalausta, kirjojen ja tarinoiden lukemista, kollaasi- ja sarjakuvatyöskentelyä, käsitöitä, luovaa kirjoitusta, esityksiä, varjoteatteria, supervoimapeliä, kollektiivista taiteilua verkkoalustalla, taide-CV:n laatimista, prosessidraamaa sekä oppaana toimimista taidenäyttelyssä.
Taidemenetelmät mahdollistivat ilmastoliikkuvuuteen sisältyvien vaikeiden aiheiden käsittelyn niinkin nuorten kuin kymmenvuotiaiden lasten kanssa. Oppilaat pystyivät osallistumaan työskentelyyn ”omien rajojensa” puitteissa, mikä vähensi tunnekuormaa. Opetustilanteissa ei myöskään vaadittu oppimistulosten nopeatahtista osoittamista, vaan ymmärryksen annettiin rakentua vähitellen lukukauden aikana. Tämä näkyi oppilaiden erilaisissa tavoissa suhtautua aiheeseen. Osa pyrki sivuuttamaan epämukavat kokemuksensa nopeasti ja näin ohittamaan ongelmien monimutkaisuuden. Toiset valitsivat jäädä epämukavien tunteidensa äärelle pidemmäksi aikaa ja hyväksyivät, ettei haasteisiin välttämättä ole helppoja ratkaisuja. Heidän kanssaan tutkijat pääsivät avaamaan pidemmälle uusia ymmärtämisen mahdollisuuksia.
Tutkimushankkeen tulokset ovat kannustavia taideperustaisen yhteiskuntatieteellisen ilmastokasvatuksen kehittämiseen. Se ruokkii oppilaiden uteliaisuutta haastavia ympäristöaiheita kohtaan ja mahdollistaa suhteen luomisen myös oman välittömän elämänpiirin ulkopuolella elävien ihmisten elämään. Koska jokainen oppilas on yksilö, ei yksittäisellä menetelmällä voida taata empaattisen ymmärryksen kehittymistä. Siksi tämäntyyppinen opetus edellyttää eri menetelmien vuorottelua. Oppilaiden lähtökohdat ymmärryksen rakentamiseen ovat samoin erilaisia, joten oppimiselle on annettava aikaa.
Empatia yksinkertaistuksia haastamassa
Ajankohtaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmastonmuutokseen kytkeytyvät muuttoliikkeet esitetään toisinaan turvallisuuspoliittisena uhkakuvana, jossa suuret pakolaisvyöryt rynnivät kohti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Tämä käsitys ei vastaa ilmastoliikkuvuuden todellisuutta. Ihmiset liikkuvat ilmastonmuutoksen vaikutuksesta pääasiassa valtioiden sisällä ja lähialueilla, harvemmin muuttaen pysyvästi kauas kotoaan. Usein perheet järjestävät elämäänsä parempiin puitteisiin moninaisten liikkumisen ja kotona pysymisen yhdistelmin. Myös diasporayhteisöt ovat olennainen osa ilmastonmuutoksen heikentämissä elinympäristöissä elävien yhteisöjen tukiverkostoa.
Tutkimuksessa havaittiin, että oppilaiden oli vaikea ymmärtää tätä ilmastonmuutokseen kytkeytyvien lähtemisten ja palaamisten moninaisuutta. Sen sijaan, että heidän näkemyksissään olisivat esiintyneet esimerkiksi paluun mahdollisuus, oikeus jäädä paikalleen tai muuttoliikkeiden edestakaisuus, ymmärrettiin ilmastoliikkuvuus pitkälti pakolaisuutena, jossa muuttaminen toiseen maahan pysyvästi on ainoa vaihtoehto. Esimerkiksi, kun oppilaita pyydettiin pohtimaan tarinaa hiljalleen uppoavalla Tuvalun saarella asuvasta lapsesta, monelle näyttäytyi mutkattomana ratkaisuna muutto Australiaan tai Uuteen-Seelantiin. Tämä sivuutti kokonaan pohdinnan lähtemisen vaikeudesta tai ihmisten oikeudesta jäädä kotiseuduilleen, vaikka tarina korosti sitä voimakkaasti. Päähenkilön isoisän äänellä esitetty ’loto fenua’ eli suhde maahan voisi olla suomalaislapsille helpompi hahmottaa, jos saamelaisten suhde elinympäristöihin olisi tuttu asia. Tällä hetkellä Euroopan ainoa alkuperäisväestö näkyy hyvin niukasti suomalaisessa peruskoulussa. Tämänkaltaisenllaisen monikulttuurisen ymmärryksen vahvistamista tarvitaan erilaisten yhteisöjen näkökulmien tavoittamiseen ilmastonmuutoksen ajassa.
Tutkimustulokset kertovat ennen kaikkea ilmastokasvatuksesta, eivät lasten henkilökohtaisista näkemyksistä tai kyvykkyyksistä. Jos koulu ei tarjoa välineitä ilmastonmuutoksen tarkastelemiseen paikallisista näkökulmista, ihmisen kokoisina kysymyksinä, ei mahdollisuuksia ymmärtämiseen tule välttämättä mistään. Luonnontieteellisen opetuksen rinnalle tarvitaan siis yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa. Lisäksi nykyisessä opetuksessa painottuvat nopeat, yksilökeskeiset ratkaisut kaikkiin ympäristöongelmiin. Kierrätys, valojen sammuttelu, ruokahävikin välttäminen ynnä muu yksilön vastuulla oleva toiminta – ”pienet teot” – on keskiössä, sen sijaan, että ilmastonmuutokseen suhtauduttaisiin koko planeetan vastuuta koskevana asiana, johon kaikki ihmiset ja yhteiskunnat yhdessä kantavat kortensa kekoon. Oppilaiden työskentelyssä yhteisvastuun idean poissaolo ilmeni erityisesti siinä, miten heikommassa asemassa olevien tukeminen näyttäytyi. Se ei ollut hyvässä asemassa olevien maiden ja ihmisten vastuun, vaan auttamisen asia, mikä tuottaa hierarkkisen asetelman ”meidän” ja ”muiden” välille. Vaikka auttamishalu on toki lähtökohtaisesti eettisesti hyvä asia, ei se perustu ympäristöoikeudenmukaisuuteen, vaan hyvään tahtoon. Auttaminen on tällöin omasta tai yhteiskunnan halusta ja harkinnasta riippuvainen valinta, ei moraalinen tai oikeudellinen velvollisuus.
Tutkimus antoi kuitenkin viitteitä siitä, että näitä yhteiskunnassa laajemminkin vallitsevia käsityksiä voidaan horjuttaa empaattisen kasvatuksen avulla. Tämä näkyi esimerkiksi alakoululaisten kanssa tehtyä pitkää kenttätyöjaksoa edeltävässä lukiopilotissa. Kun opetuksessa tuotiin näkyviin moninaisesti paikkoja ja tapoja, joilla ilmastonmuutos vaikuttaa ihmisten elämään, laajenivat opiskelijoiden käsitykset ilmastoliikkuvuudesta. Samoin alakoulussa ilmastonmuutoksen koettelemien ihmisten arkisten kokemusten esiin tuominen auttoi purkamaan auttajiin ja autettaviin jakavaa ajattelua. Saatuaan kaukaisissa paikoissa tapahtuvasta elämästä uutta tietoa vaikkapa kirjan lukemisen kautta oppilaiden oli taiteen tekemisen avulla mahdollista eläytyä heidän arkeensa oman kokemusmaailmansa kautta. Näin he saattoivat ymmärtää paremmin, miltä ilmastonmuutos tuntuu ja miten sen tuottamiin haasteisiin on tilannekohtaisesti tärkeää vastata. Erityisesti maahanmuuttajataustaisilla oppilailla tuntui olevan tällaiseen ymmärtämiseen hyvät lähtökohdat. Esimerkiksi yksi afgaanitaustainen oppilas kuvasi kirjoitelmassaan Amazonin sademetsässä asuvalle pojalle elämää kaupungissa tylsäksi ja likaiseksi, antaen arvoa pojan halulle ja oikeudelle jäädä kotialueelleen vaikeuksista huolimatta.
Kohti yhteisvastuullista ilmastokasvatusta
HUMANE-CLIMATE -tutkimuksen keskeinen tulos on, että oikeudenmukaisuuden näkökulmien puute koulun ilmastokasvatuksessa vaikeuttaa oppilaiden kykyä hahmottaa ilmastonmuutoksen epäoikeudenmukaisesti jakautuvia vaikutuksia. Suomalaisten koulujen ilmastokasvatuksessa korostuvat jaetun vastuun sijaan yksilön vastuulla olevat toimet, mikä kasaa nuorten ikäluokkien niskaan kuormittavaa ilmastoahdistuksen painetta. Keinoja vaikuttaa ilmastonmuutokseen systeemisellä tasolla ei oppilaille opetusmateriaaleissa juuri tarjota. Ilmastonmuutos näyttäytyy heille ylipäätään luonnontieteellisenä ilmiönä, joka tapahtuu vääjäämättä. Vaikutukset sijoitetaan pääosin kauas suomalaisten arjesta, sekä paikallisesti että ajallisesti, mikä vahvistaa jakoa “meihin” ja “muihin”.
Tulokset antavat toivoa, että ilmastoahdistuksen kasautumista voidaan välttää empaattisen ilmastokasvatuksen avulla. Kannustamalla oppilaita kokemusperustaiseen ymmärtämiseen ja kutsumalla heitä taiteellisen työskentelyn keinoin uteliaisiin oppimisprosesseihin voidaan huomiota ohjata pois liiallisen yksinkertaistavasta katastrofeja, uhkakuvia ja ongelmanratkaisua korostavasta ajattelusta. Tällainen lähestymistapa paitsi auttaa näkemään ilmastonmuutoksen yhteisenä, koko planeetan vastuun asiana, myös tukee ilmastonmuutoksen monimutkaisuuden ja siihen liittyvien epävarmuuksien sietämisessä. Kaiken kattavaa ratkaisua ei tarvitse keksiä tässä ja nyt, vaan haasteiden ja ongelmien äärelle pysähtyminen riittää.
Koska ilmastonmuutos on emotionaalisesti vaikea ja raskas aihe, täytyy sen käsittelyssä edetä lasten ja nuorten rajoja kunnioittaen. Opetuksessa tulee myös tunnistaa ja tukea heidän omaehtoisia tapojaan toimia suhteessa ilmastonmuutokseen. Tutkimus vihjasi, että nuoret suhtautuvat nuivasti ajatukseen muodollisesta kansalaisvaikuttamisesta, mukaan lukien mielenosoitukset ja järjestäytynyt aktivismi. Sen sijaan he olivat kiinnostuneita etsimään arjen vaikuttamisen keinoja, esimerkiksi aktiivisen keskustelun ja elämäntapojen muutosten kautta. Nämä ovat hyviä vaihtoehtoja ilmastonmuutoksen ymmärtämiseen ja siihen vaikuttamiseen; erityisesti, jos ymmärryksen syventäminen ja jakaminen sekä siitä kumpuava muutos tapahtuu osana ylisukupolvista yhteisöllistä elämää. Myös kunnioittava suhtautuminen toisiin oppilaisiin luokkahuoneen sisällä auttaa rakentamaan arvostavaa suhdetta muihin ihmisiin. Empaattista yhteyttä ihmisten välille tarvitaan kaikissa mittakaavoissa, jotta ilmasto-oikeudenmukaisuus voidaan sijoittaa ilmastokasvatuksen ja ilmastotoimien ytimeen.
JUUSO TARKKA, KAISLA KAREOJA, KIRSI PAULIINA KALLIO
Artikkelikuva: HUMANE-CLIMATE -tutkimusprojekti Voit tutustua projektissa tuotettuun opetusmateriaaliin täältä:The Uneven Right to Move: Exploring Climate Justice Through Comics – Library of Open Educational Resources (aoe.fi).
Kirjallisuutta
Kallio, K. P., Bami, N., & Sulonen, M. (2025). A glaring shortage of climate mobility education: A comparative analysis of curricula and textbooks in Finnish and Greek schools. European Educational Research Journal, 14749041251390591. https://doi.org/10.1177/14749041251390591
Kallio, K. P., Bowman, B., & Vainikka, V. (2025). (Un)Learning to Live Together in the Climate-Changed World: Young People’s Lived Planetary Citizenship. Youth and Globalization, 7(2), 203–235. https://doi.org/10.1163/25895745-bja10053
Kallio, K. P., Häkli, J., & Härmä, K. (2024). Oikeus lähteä, oikeus jäädä, oikeus palata: Mitä ilmastokasvatuksen pitäisi kertoa muuttoliikkeestä? Terra. https://doi.org/10.30677/terra.130996
Kallio, K. P., Häkli, J., Vainikka, V., & Tervaharju, T.-M. (2026). Resisting climate apartheid: Co-creative unlearning of climate-changed geographies. Geoforum, 175, 104748. https://doi.org/10.1016/j.geoforum.2026.104748
Kallio, K. P., Vainikka, V., & Häkli, J. (2026). Unlearning through art: Developing decolonising and empathic pedagogies in climate mobilities education. Childhood, 33(2), 170–191. https://doi.org/10.1177/09075682251392497
JUUSO TARKKA
Juuso Tarkka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja luokanopettaja. Hän toimi tutkimusavustajana HUMANE-CLIMATE- tutkimushankkeessa.
KAISLA KAREOJA
Kaisla Kareoja on Versuksen päätoimittaja. Hän työskentelee väitöskirjatutkijana Hankenissa agrobiodiversiteetin suojelun kannusteiden parissa.
KIRSI PAULIINA KALLIO
Kirsi Pauliina Kallio on ympäristökasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Hän toimi Suomen Akatemian rahoittaman HUMANE-CLIMATE- tutkimushankkeen (2022-2026) johtajana.
LUE KOMMENTAARIT:
Eetu Sivula
Kirjoittaja on aineenopettaja, kouluvalmentaja, rehellinen perusjätkä ja filosofian maisteri.
Muodoton ahdistava möykky nimeltä ilmastonmuutos
Koulun tarjoama valistus voi olla joskus katkera kalkki nuorille koululaisille nieltäväksi. Globaali maailmamme on täynnä suuria ja monimuotoisia ongelmia, joista opettaminen pitää sisällään ristiriitoja. Opettajan on tarpeellista viestiä nuorille samaan aikaan ongelmien vakavuutta ja kriittistä tarvetta tulevaisuuden ratkaisuille, mutta silti välttää toivottomuutta.
Nämä globaalit ongelmat ovat aikuisten ja aikaisempien sukupolvien kollektiivisen toiminnan tulosta. Nuorten haluttaisiin luovan ratkaisuja näihin ongelmiin, joihin ei ole valmiita täsmällisiä ratkaisumalleja. Vaikkei missään nimessä ole toivottavaa, että nuoret alkavat kokea ahdistusta ja voida pahoin, lankeavat nämä ongelmat kuitenkin tulevien sukupolvien ratkaistavaksi. Nuorille turhauttavasti olemme siis sysänneet heille globaaleja ongelmia, joita toivoisimme heidän ratkaisevan, vaikkei kukaan osaakaan täsmälleen sanoa miten.
Ilmastonmuutokseen pätee sama ilmiö kuin useaan muuhunkin yläkoulun oppimäärän sisältöön: haasteena ei ole nuorten kognitiivinen kapasiteetti, vaan motivaatio. Globaalit ongelmat lokeroituvat nuorten mielessä helposti toivottomiksi asioiksi. On ymmärrettävää, jos varhaisteinin psykologinen reaktio koulun tarjoamalle valistukselle on muotoa ”ei mua kiinnosta, joku muu hoitaa”.
Moralisointi ja hiljainen syyllistäminen eivät ole tehokkaita motivaation luojia ja niihin sisältyy usein älyllistä epärehellisyyttä. Sulkemalla valot luokasta ja laittamalla monisteet paperinkeräykseen voidaan symbolisesti vaikuttaa ilmastonmuutokseen, mutta näiden toimien todellinen merkitys on mitätön. Koulun ilmastokasvatuksen ei tulisi olla pienimuotoista anekauppaa näön vuoksi, vaan sivistää ja mahdollistaa tulevaisuuden toimijuutta.
Nuoret osaavat hahmottaa ja ratkaista ongelmia, kun ne esitetään heille oikealla tavalla. HUMANE-CLIMATE -tutkimusprojekti toimii esimerkillisesti tuodessaan esiin ilmastonmuutoksen seurauksia konkreettisina, ihmisläheisinä ongelmina esimerkiksi ihmisten muuttoliikkeiden muodossa. Taideperustainen lähestymistapa antaa nuorille tilaa tutustua ja käsitellä vaikeaa ja laajaa teemaa erilaisista näkökulmista ilman vaaraa toivottomuuden ja moralisoinnin luomista tunnelukoista.
Käsiteltäessä ilmastonmuutosta ratkaisukeskeisesti nuorten kanssa ehdottaisin vallankumouksellista muutosta: sen sijaan, että nuorille puhutaan suuresta ilmastonmuutoksesta ja sen ratkaisemisesta, puhuttaisiinkin todellisista yksittäisistä ilmiöistä, kuten muuttoliikkeiden paineista ja vaikutuksista paikallisiin yhteisöihin. Kuten nuorten kouluelämässä, myös globaalien ilmiöiden tasolla asiat ratkaistaan lopulta tällä tavalla – yksi ongelma ja ratkaisu kerrallaan. Tämä palvelee myös opetussuunnitelmaan kirjattua ilmiöoppimista.
EETU SIVULA
Tanja Tuulinen
Tanja Tuulinen työskentelee ympäristökasvatusasiantuntijana Keski-Suomen elinvoimakeskuksessa, jolla on valtakunnallinen ympäristökasvatuksen edistämistehtävä. Taustaltaan hän on maatalous-metsätieteiden maisteri ympäristönsuojelutieteen oppiaineesta. Hän on opiskellut myös yhteisöviestintää, ympäristökasvatusta ja sosiaalipsykologiaa.
Ilmastokasvatus ihmisen tasolla ja ajan kanssa on tarpeen
HUMANE-CLIMATE -tutkimusprojektissa on onnistuttu laajentamaan arjen tason hyödyntämistä ilmastokasvatuksessa. Ilmastonmuutosta on käsitelty hankkeessa ihmisten elämän kautta, mutta tämä ei ole tarkoittanut rajoittumista arjen pienten tekojen hieman ongelmalliseen teemaan, vaan pöydälle on uskallettu ottaa suuriakin kysymyksiä: Miten ilmasto-olosuhteiden muutos näkyy tai voi näkyä eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten arjessa? Mikä on oikeudenmukaista?
Tämä on tervetullutta. Kaikki eivät jaksa kiinnostua luonnontieteellisistä vaikutusketjuista tai edes muiden lajien kohtaloista. Toiset ihmiset saattavat kuitenkin kiinnostaa ja herättää empatiaa ja pohdintoja oikeudenmukaisuudesta ja yhteisvastuusta. Myös ympäristö- ja ilmastoteemoihin hyljeksien suhtautuva saattaa löytää yhteyden aiheeseen, kun puheena ovat tunnistettavat arjen kysymykset. Polarisaatio ja ilmastodenialismi näkyvät myös koulutyössä ainakin isompien oppilaiden kanssa, joten menetelmät, jotka auttavat ilmastokasvattajaa luovimaan tässä karikossa, ovat tarpeen.
Tutkimushankkeessa annettiin aiheen käsittelylle ja oppimiselle aikaa. Ilmastoliikkuvuutta ja siihen liittyviä tilanteita käsiteltiin monipuolisesti. Tämä onkin tärkeää, jotta muut ihmiset eivät juutu kasvottomaksi ulkoryhmäksi, vain ”niiksi muiksi”, joiden asiat eivät jaksa kiinnostaa. Aikaa tarvitaan myös syntyneiden oivallusten ja tunteiden käsittelyyn. Ilmastonmuutokseen liittyvät totuudet kuten oman elämäntapamme haittavaikutukset muiden ihmisten arkeen ovat vaikeita niellä, aikuisellekin. Tulevaisuuden näkymät eivät ole kaikilta osin valoisat. Tutkimushankkeessa oli onnistuneesti hyödynnetty taidemenetelmiä, jotka mahdollistivat tarpeellisen joustavuuden ja tunteiden käsittelyn.
Aiemmassa tutkimuksessa suomalaisnuoret ovat toivoneet ilmastokasvatukseen lisää filosofisen tason keskusteluita, kytkentää nuorten arkipäivään sekä huomion kiinnittämistä eritasoisiin ratkaisuihin. Koulujen tarjoama ilmastokasvatus koettiin toisteisena ja turhauttavana.
Mikä tekisi laadukkaan ja pitkäjänteisen ilmastokasvatuksen mahdolliseksi hanketyön ulkopuolella, osana kouluarkea?
Perusopetuksen opetussuunnitelmien valtakunnallisia perusteita ollaan paraikaa uudistamassa. Pontimena prosessille on ollut halu määritellä tarkemmin, millaista osaamista milläkin luokka-asteella ja missäkin oppiaineessa edellytetään. Uudistus joudutaan tekemään valitettavasti kiireellä, joten lienee turhan toiveikasta esittää, että monialaista opetusta edellyttävä ilmasto-oppimispolku saataisiin tässä yhteydessä jäsennellysti osaksi opetussuunnitelmien perusteita. Tarvetta tälle olisi. Nykyiset sinänsä hyvät laaja-alaisen osaamisen kokonaisuudet eivät näytä varmistaneen, että tästä keskeisestä teemasta muodostuisi tasapainoinen oppimiskokemus.
Entä kouluyhteisöt? Jos ilmastokasvatuksella onnistutaan herättämään oppilaiden kiinnostus ja yhteisvastuun pyrkimys, tällä saattaa olla vaikutuksia myös niihin. Ovatko koulun aikuiset valmiita lähtemään mukaan aktiivisten nuorten hyvin perusteltuihin pyrkimyksiin ja keskustelualoitteisiin – yhteisvastuullisesti, kiinnostuksella ja kannustaen? Entä onko koulun aikuisilla ollut tilaisuuksia käsitellä omia ilmastotunteitaan? Rehtoreiden, opettajien ja muidenkin lasten ja nuorten kanssa työskentelevien olisi tärkeää päästä vahvistamaan omia ilmastokasvatusvalmiuksiaan. Kuten tutkimusartikkelissa todetaan, koulun merkitys ilmastonmuutoksen ymmärtämisen mahdollistajana on joka tapauksessa keskeinen.
Yhteisvastuun, oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnallisten ratkaisujen käsittely saattaa törmätä tässä ajassa tuulahduksiin, jotka korostavat itsekkyyttä, omasta parhaasta huolehtimista ja self help -ajattelua. Tämä ei ole kuitenkaan syy luopua yhteisvastuun pyrkimyksistä. Myös aiemmin tänä vuonna julkaistu peruskoulun tulevaisuusvisio korosti, että lapsia tulee ohjata löytämään henkilökohtainen merkityksellisyys asioista, jotka tuottavat hyvää myös toisille. Visio istuu hyvin yhteen laadukkaan ilmastokasvatuksen kanssa.
Tutkimushankkeessa kuvattu yhteiskunnallinen ympäristökasvatus palvelee sekä ilmastonmuutoksen hillitsemistä että siihen sopeutumista.
TANJA TUULINEN
Peruskoulu 2045: Elämää varten : Visio suomalaiselle peruskoululle. Opetus- ja kulttuuriministeriö (2026). https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-415-029-3
Takaisin ylös ↑