Ilmastonmuutos luo painetta monenlaisille muuttoliikkeille. Yllättävää kuitenkin on, ettei EU:lla ole poliittista vastausta näihin kansainvälisiin muuttoliikkeisiin. Tampereen yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan EU:n hiljaisuus ilmastoliikkuvuuden suhteen on strateginen valinta. Kovenevat rajatoimet kertovat julkisen huomion siirtymästä turvallisuushuoliin.
I
lmasto lämpenee, elinkeinot ovat murroksessa, kokonaiset alueet uhkaavat muuttua ihmiselämälle haastaviksi. Ongelmat ovat globaaleja, mikä edellyttää kansainvälistä vastuuta ilmastonmuutoksen vaikutuksiin vastaamisessa. Yksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista näkyy ihmisten tarpeena tai jopa pakkona liikkua, ja toisaalta päättäväisyytenä jäädä kotipaikkaan vaikeutuvissa olosuhteissakin. Muuttoliikkeet ovat moninaisia. Ihmiset voivat siirtyä kausiluonteisesti asumaan ja työskentelemään toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan asuinolojen ja elinkeinojen harjoittamisen vaikeutuessa. Toiset muuttavat maaseudulta kaupunkeihin elinolojen heikentyessä. Äkillisiä kriisejä pakenevista osa jää rakentamaan elämää uuteen ympäristöön osan palatessa jälleenrakentamaan kotejaan.
Suuri osa ilmastonmuutoksen vaikutuksesta tapahtuvasta liikkumisesta on valtioiden sisäistä. Jotkut ihmiset kuitenkin päätyvät etsimään uuden elämän edellytyksiä kansainvälisesti. Kun ihmiset lähtevät kotimaistaan, he törmäävät vieraiden valtioiden rajoihin – ja niiden raja- ja maahanmuuttopolitiikkaan.
Ilmastoliikkuvuus on kasvava globaali ilmiö, joka tunnetaan verrattain hyvin niin tutkimuksessa kuin kansainvälisessä ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikassa. Siksi on yllättävää, ettei EU:lla ole juurikaan siihen poliittisia linjauksia. Vuonna 2020 käynnistettiin kaksi uutta politiikkaohjelmaa: EU:n muuttoliike- ja turvapaikkasopimus eli tuttavallisemmin ”pakti” (New Pact) sekä EU:n vihreän kehityksen ohjelma, josta puhutaan Suomessakin Green Deal -nimellä. Jälkimmäinen käsittelee ilmastonmuutosta, edellinen EU:hun kohdistuvia muuttoliikkeitä. Pakti on mittava 14 eri dokumentista koostuva kokonaisuus, jossa ilmastonmuutos mainitaan yhteensä vain viisi kertaa ilman että sitä nostetaan muuttoliikkeiden osasyyksi. Green Deal taas tarkastelee ilmastonmuutosta, eikä sekään luo kytköstä näiden ilmiöiden välille niiden yhteenkietoutumisesta huolimatta. EU on siis hiljaa ilmastoliikkuvuudesta.
Näiden havaintojen pohjalta katse kääntyy erityisesti paktiin. Politiikkaohjelma tuli voimaan jäsenmaissa kesäkuussa 2026 eli uusia politiikkalinjauksia aletaan viemään kansalliseen lainsäädäntöön ja maahanmuuttohallintoon juuri nyt. Miltä tämä uusi politiikkalinjaus näyttää ilmastonmuutoksen valossa? Entä miten se vaikuttaa usein ilmastopakolaisiksi kutsuttujen turvapaikanhakijoiden mahdollisuuksiin turvalliseen elämään EU:n alueella? Kahdessa Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa – POEMS ja HUMANE-CLIMATE – laadittu analyysi paljastaa, mitä pakti sanoo ja mistä se vaikenee.
Ilmastonmuutoksen globaalia luonnetta korostamalla EU jättää vastuun kantamatta kotikentällään.
Kuva: Tutkimushanke HUMANE-CLIMATE
Paktin sisäisiä ristiriitoja
EU:n maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa leimaavat sisäiset jännitteet. Jäsenmaat ovat yksimielisiä kansainvälisten sopimusten noudattamisesta ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta. Nämä periaatteet ovatkin turvapaikkapolitiikan perusta. Erimielisyydet ilmenevät siinä, kenen vastuuta pitäisi oikeasti kantaa ja miten. Samaan aikaan kansalliset turvallisuuskysymykset ovat nousseet yhä suuremmaksi huoleksi niin kansalaisten kuin päättäjien tahoilla. Kansallisen turvallisuuden korostaminen onkin paktissa yhtenä keskeisenä pohjavireenä. Kaiken tämän tuloksena siitä on muodostunut kokonaisuus, jossa ihmisoikeusajattelu ja turvallistamisajattelu vuorottelevat, toisinaan hankalastikin. Humanitaariset periaatteet saattavat yllättäen toimia kovenevien rajatoimien oikeuttajina.
Yksi esimerkki paktin sisäisistä jännitteistä liittyy turvapaikanhakijoiden haavoittuvuuden käsittelyyn, jota Tampereen yliopiston tutkijat ovat tarkastelleet POEMS-tutkimushankkeessa. Pakti keskittyy pakolaisten haavoittuvuuteen ja erityistarpeisiin aiempaa EU-politiikkaa enemmän. Syvempi katsaus kuitenkin paljastaa, että syy tähän ei ole ainoastaan humanitaarinen. Paktin määrittelemä haavoittuvuus ei koske oletusarvoisesti kaikkia turvapaikanhakijoita, vaan vain niitä, jotka täyttävät tietyt hallinnolliset kriteerit: onko hakija tietyn ikäinen tai tiettyä sukupuolta, mikä hänen seksuaalinen suuntautumisensa on, onko hän vammainen? Suuri osa turvapaikanhakijoista ei täytä mittariston vaateita eikä näin ollen ole hallinnon silmissä haavoittuvassa asemassa. Täten heidän oikeuttaan humanitaariseen apuun ja suojeluun voidaan rajata tai se voidaan evätä kokonaan.
Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista mahdottomaksi muuttunut elämäntilanne ja siitä aiheutunut haavoittuvuus jää tällöin näkymättömiin. Samalla EU:n tapa luokitella turvapaikanhakijoita määrittää heidät laskennallisesti hallinnoitavaksi hahmottomaksi massaksi. Sen sijaan, että heidät käsitettäisiin yksilöinä omine elämäntilanteineen ja haavoittuvuuksineen, heidät nähdään yksiköinä, jotka edustavat tiettyjä kategorioita ja niihin liittyviä todennäköisyyksiä. Tilanne on ihmisarvoa ja toimijuutta heikentävä, mikä lisää edelleen pakolaisten haavoittuvuutta.
Toisena esimerkkinä paktin sisäisistä jännitteistä voi nostaa esiin pyrkimyksen ”nopeisiin ja saumattomiin menettelyihin” eli nopeutettuun päätöksentekoon turvapaikan myöntämisen tai epäämisen suhteen. Vaikka nopea prosessi on humanitaarisesta näkökulmasta sinänsä toivottava, kolikon kääntöpuolena on hakijoiden välinen epäoikeudenmukaisuus. Menettelyn nopeuttaminen tarkoittaa helpompaa sisäänpääsyä vain harvoille; suurimmalle osalle hakijoista kyse on saumattomasta pois lähettämisestä. Hakemusten käsittelyn kestoa käytetäänkin turvapaikanhakijoiden hallinnan välineenä monin tavoin. Siinä missä osa prosesseista pyritään hoitamaan nopeasti, odotutetaan hakijaa toisissa tilanteissa tarkoituksellisesti pidempään.
Humanitaaristen tavoitteiden ja turvallistamisen välinen jännite luo paktiin itseään voimistavan kierteen. Maahanmuuton näkeminen turvallisuusongelmana on oikeuttanut kovenevia rajatoimia. Ne puolestaan ovat omiaan syventämään rajalla odottavien vaikeuksia, mikä luo tarvetta humanitaariselle avulle. EU tuottaa näin itse haavoittuvuuksia, joilta se väittää turvapaikanhakijoita suojelevansa.
Politiikkatyhjiö välttelemisen välineenä
HUMANE-CLIMATE-hankkeen analyysi tuo esiin, että EU esittää ilmastoliikkuvuuden ennen kaikkea globaalina ongelmana, jonka alkuperä ja suuremmat seuraukset sijaitsevat EU:n rajojen ulkopuolella. EU keskittyykin ratkaisemaan ilmastonmuutoksen aiheuttamia ongelmia niin kutsutuissa kumppanimaissa erilaisin yhteistyöprojektein, joissa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutuminen eli adaptaatio on keskeisin strategia. Tämä voi sisältää paikallista ja alueellista liikkuvuutta, mutta ei koskaan muuttoliikettä EU:n suuntaan. EU-politiikka ei laita juurikaan painoarvoa sille, miten ilmastoliikkuvuuteen tulisi suhtautua sen omissa jäsenmaissa. Ilmiön globaalia luonnetta korostamalla EU siis jättää vastuun kantamatta kotikentällään. Kädet pestään viheliäsestä ongelmasta filantrooppisessa hengessä: se tapahtuu muualla ja me olemme valmiita auttamaan.
EU:n politiikkaa pitkäjänteisesti seuraamalla selviää, että ammottava aukko EU:n reaktiossa ilmastoliikkuvuuteen ei johdu tietämättömyydestä. Päinvastoin ilmastopakolaisuudesta on puhuttu EU:n raporteissa jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1999, minkä jälkeen teemaa on pidetty esillä lukuisissa EU:n laatimissa ja tilaamissa raporteissa. Viimeisten viiden vuoden aikana teema on kuitenkin kadonnut kaikista keskeisistä dokumenteista. Mistä vaikeneminen johtuu?
HUMANE-CLIMATE-hanke tunnistaa tilanteen esimerkkinä niin sanotusta politiikkatyhjiöstä. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa ongelma on kyllä tunnistettu, mutta siihen vastaamiseksi ei tietoisesti luoda minkäänlaisia politiikkatoimenpiteitä. Tarkoituksena on siis vältellä strategisesti liian visaiseksi tunnistettua aihetta. Koska ilmastoliikkuvuus on hyvin tunnettu ilmiö EU-tasolla, mutta siihen ei ole aikomustakaan kehittää poliittista vastausta, voidaan EU:n todeta luovan tarkoituksellista politiikkatyhjiötä. Toisin sanoen, päätös olla luomatta ilmastoliikkuvuuspolitiikkaa (policy) on osa EU:n ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikkaa (politics).
Mitä pidempään aihetta vältellään, sitä enemmän myöhässä siihen reagoimisessa ollaan.
Maailma on jakautumassa yhä jyrkemmin kahtia: maihin ja ihmisiin, jotka ovat ilmastonmuutoksen suhteen edullisemmassa asemassa ja niihin, joilla on huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa ja sopeutua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. EU:n uusi maahanmuuttopolitiikka ja ilmastopolitiikka eivät liennytä vaan pidemminkin sementoivat tätä kahtiajakoa. Toisin kuin EU ohjelmissaan esittää, ilmastoliikkuvuus ei ole ongelma, joka voidaan ratkaista paikallisesti ja hoitaa näin pois päiväjärjestyksestä. Ilmastonmuutoksen kasvavien vaikutusten myötä ihmisten tarve ja pakko liikkua tulee vain lisääntymään, minkä EU:kin joutuu käsittelemään tulevissa politiikkaohjelmissaan.
Mitä pidempään aihetta vältellään, sitä enemmän myöhässä siihen reagoimisessa ollaan. Paktin kansallisessa soveltamisessa tämä on tärkeää ottaa huomioon. Tutkimus suosittelee, että suomalaisessa maahanmuutto- ja pakolaispolitiikassa huomioidaan ilmastonmuutos yhtenä pakotetun siirtymisen osatekijänä. Näin olemme valmiita ottamaan huomioon ilmastonmuutoksen todellisia vaikutuksia, jotka kohdistuvat usein ihmisryhmiin, paikkoihin ja maihin, joiden osuus ilmastopäästöistä on marginaalinen sekä historiallisesti että nykyisin. Ilmastonmuutos on yksi pakolaisten haavoittuvuutta lisäävä tekijä, joka turvapaikanhakijoiden on voitava tuoda esiin, ja johon on suhtauduttava vakavasti kun arvioidaan hakijoiden oikeutta saada kansainvälistä suojelua.
KAISLA KAREOJA, JUUSO TARKKA, KIRSI PAULIINA KALLIO
Otsikkokuva: HUMANE-CLIMATE -hanke
Kirjallisuus
Häkli, J., Kudžmaitė, G., & Kallio, K. P. (2024). Devaluing personhood: The framing of migrants in the EU’s new pact on migration and asylum. Transactions of the Institute of British Geographers, 49(4), e12676. https://doi.org/10.1111/tran.12676
Häkli, J., & Peltonen, N. (2026). The European Union as a humanitarian border: The production of vulnerability in the New Pact on Migration and Asylum. Space and Polity, 30(2), 105–123. https://doi.org/10.1080/13562576.2026.2635505
EU’s politics of void: Avoidance of climate mobility in policy framing. [Julkaisematon käsikirjoitus].
Kaisla Kareoja on Versuksen päätoimittaja. Hän työskentelee väitöskirjatutkijana Hankenissa agrobiodiversiteetin suojelun kannusteiden parissa.
Juuso Tarkka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja luokanopettaja. Hän toimi tutkimusavustajana HUMANE-CLIMATE-tutkimushankkeessa.
Kirsi Pauliina Kallio on ympäristökasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Hän toimi Suomen Akatemian rahoittaman HUMANE-CLIMATE-tutkimushankkeen (2022-2026) johtajana.
Ilmastonmuutos luo painetta monenlaisille muuttoliikkeille. Yllättävää kuitenkin on, ettei EU:lla ole poliittista vastausta näihin kansainvälisiin muuttoliikkeisiin. Tampereen yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan EU:n hiljaisuus ilmastoliikkuvuuden suhteen on strateginen valinta. Kovenevat rajatoimet kertovat julkisen huomion siirtymästä turvallisuushuoliin.
I
lmasto lämpenee, elinkeinot ovat murroksessa, kokonaiset alueet uhkaavat muuttua ihmiselämälle haastaviksi. Ongelmat ovat globaaleja, mikä edellyttää kansainvälistä vastuuta ilmastonmuutoksen vaikutuksiin vastaamisessa. Yksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista näkyy ihmisten tarpeena tai jopa pakkona liikkua, ja toisaalta päättäväisyytenä jäädä kotipaikkaan vaikeutuvissa olosuhteissakin. Muuttoliikkeet ovat moninaisia. Ihmiset voivat siirtyä kausiluonteisesti asumaan ja työskentelemään toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan asuinolojen ja elinkeinojen harjoittamisen vaikeutuessa. Toiset muuttavat maaseudulta kaupunkeihin elinolojen heikentyessä. Äkillisiä kriisejä pakenevista osa jää rakentamaan elämää uuteen ympäristöön osan palatessa jälleenrakentamaan kotejaan.
Suuri osa ilmastonmuutoksen vaikutuksesta tapahtuvasta liikkumisesta on valtioiden sisäistä. Jotkut ihmiset kuitenkin päätyvät etsimään uuden elämän edellytyksiä kansainvälisesti. Kun ihmiset lähtevät kotimaistaan, he törmäävät vieraiden valtioiden rajoihin – ja niiden raja- ja maahanmuuttopolitiikkaan.
Ilmastoliikkuvuus on kasvava globaali ilmiö, joka tunnetaan verrattain hyvin niin tutkimuksessa kuin kansainvälisessä ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikassa. Siksi on yllättävää, ettei EU:lla ole juurikaan siihen poliittisia linjauksia. Vuonna 2020 käynnistettiin kaksi uutta politiikkaohjelmaa: EU:n muuttoliike- ja turvapaikkasopimus eli tuttavallisemmin ”pakti” (New Pact) sekä EU:n vihreän kehityksen ohjelma, josta puhutaan Suomessakin Green Deal -nimellä. Jälkimmäinen käsittelee ilmastonmuutosta, edellinen EU:hun kohdistuvia muuttoliikkeitä. Pakti on mittava 14 eri dokumentista koostuva kokonaisuus, jossa ilmastonmuutos mainitaan yhteensä vain viisi kertaa ilman että sitä nostetaan muuttoliikkeiden osasyyksi. Green Deal taas tarkastelee ilmastonmuutosta, eikä sekään luo kytköstä näiden ilmiöiden välille niiden yhteenkietoutumisesta huolimatta. EU on siis hiljaa ilmastoliikkuvuudesta.
Näiden havaintojen pohjalta katse kääntyy erityisesti paktiin. Politiikkaohjelma tuli voimaan jäsenmaissa kesäkuussa 2026 eli uusia politiikkalinjauksia aletaan viemään kansalliseen lainsäädäntöön ja maahanmuuttohallintoon juuri nyt. Miltä tämä uusi politiikkalinjaus näyttää ilmastonmuutoksen valossa? Entä miten se vaikuttaa usein ilmastopakolaisiksi kutsuttujen turvapaikanhakijoiden mahdollisuuksiin turvalliseen elämään EU:n alueella? Kahdessa Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa – POEMS ja HUMANE-CLIMATE – laadittu analyysi paljastaa, mitä pakti sanoo ja mistä se vaikenee.
Paktin sisäisiä ristiriitoja
EU:n maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa leimaavat sisäiset jännitteet. Jäsenmaat ovat yksimielisiä kansainvälisten sopimusten noudattamisesta ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta. Nämä periaatteet ovatkin turvapaikkapolitiikan perusta. Erimielisyydet ilmenevät siinä, kenen vastuuta pitäisi oikeasti kantaa ja miten. Samaan aikaan kansalliset turvallisuuskysymykset ovat nousseet yhä suuremmaksi huoleksi niin kansalaisten kuin päättäjien tahoilla. Kansallisen turvallisuuden korostaminen onkin paktissa yhtenä keskeisenä pohjavireenä. Kaiken tämän tuloksena siitä on muodostunut kokonaisuus, jossa ihmisoikeusajattelu ja turvallistamisajattelu vuorottelevat, toisinaan hankalastikin. Humanitaariset periaatteet saattavat yllättäen toimia kovenevien rajatoimien oikeuttajina.
Yksi esimerkki paktin sisäisistä jännitteistä liittyy turvapaikanhakijoiden haavoittuvuuden käsittelyyn, jota Tampereen yliopiston tutkijat ovat tarkastelleet POEMS-tutkimushankkeessa. Pakti keskittyy pakolaisten haavoittuvuuteen ja erityistarpeisiin aiempaa EU-politiikkaa enemmän. Syvempi katsaus kuitenkin paljastaa, että syy tähän ei ole ainoastaan humanitaarinen. Paktin määrittelemä haavoittuvuus ei koske oletusarvoisesti kaikkia turvapaikanhakijoita, vaan vain niitä, jotka täyttävät tietyt hallinnolliset kriteerit: onko hakija tietyn ikäinen tai tiettyä sukupuolta, mikä hänen seksuaalinen suuntautumisensa on, onko hän vammainen? Suuri osa turvapaikanhakijoista ei täytä mittariston vaateita eikä näin ollen ole hallinnon silmissä haavoittuvassa asemassa. Täten heidän oikeuttaan humanitaariseen apuun ja suojeluun voidaan rajata tai se voidaan evätä kokonaan.
Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista mahdottomaksi muuttunut elämäntilanne ja siitä aiheutunut haavoittuvuus jää tällöin näkymättömiin. Samalla EU:n tapa luokitella turvapaikanhakijoita määrittää heidät laskennallisesti hallinnoitavaksi hahmottomaksi massaksi. Sen sijaan, että heidät käsitettäisiin yksilöinä omine elämäntilanteineen ja haavoittuvuuksineen, heidät nähdään yksiköinä, jotka edustavat tiettyjä kategorioita ja niihin liittyviä todennäköisyyksiä. Tilanne on ihmisarvoa ja toimijuutta heikentävä, mikä lisää edelleen pakolaisten haavoittuvuutta.
Toisena esimerkkinä paktin sisäisistä jännitteistä voi nostaa esiin pyrkimyksen ”nopeisiin ja saumattomiin menettelyihin” eli nopeutettuun päätöksentekoon turvapaikan myöntämisen tai epäämisen suhteen. Vaikka nopea prosessi on humanitaarisesta näkökulmasta sinänsä toivottava, kolikon kääntöpuolena on hakijoiden välinen epäoikeudenmukaisuus. Menettelyn nopeuttaminen tarkoittaa helpompaa sisäänpääsyä vain harvoille; suurimmalle osalle hakijoista kyse on saumattomasta pois lähettämisestä. Hakemusten käsittelyn kestoa käytetäänkin turvapaikanhakijoiden hallinnan välineenä monin tavoin. Siinä missä osa prosesseista pyritään hoitamaan nopeasti, odotutetaan hakijaa toisissa tilanteissa tarkoituksellisesti pidempään.
Humanitaaristen tavoitteiden ja turvallistamisen välinen jännite luo paktiin itseään voimistavan kierteen. Maahanmuuton näkeminen turvallisuusongelmana on oikeuttanut kovenevia rajatoimia. Ne puolestaan ovat omiaan syventämään rajalla odottavien vaikeuksia, mikä luo tarvetta humanitaariselle avulle. EU tuottaa näin itse haavoittuvuuksia, joilta se väittää turvapaikanhakijoita suojelevansa.
Politiikkatyhjiö välttelemisen välineenä
HUMANE-CLIMATE-hankkeen analyysi tuo esiin, että EU esittää ilmastoliikkuvuuden ennen kaikkea globaalina ongelmana, jonka alkuperä ja suuremmat seuraukset sijaitsevat EU:n rajojen ulkopuolella. EU keskittyykin ratkaisemaan ilmastonmuutoksen aiheuttamia ongelmia niin kutsutuissa kumppanimaissa erilaisin yhteistyöprojektein, joissa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutuminen eli adaptaatio on keskeisin strategia. Tämä voi sisältää paikallista ja alueellista liikkuvuutta, mutta ei koskaan muuttoliikettä EU:n suuntaan. EU-politiikka ei laita juurikaan painoarvoa sille, miten ilmastoliikkuvuuteen tulisi suhtautua sen omissa jäsenmaissa. Ilmiön globaalia luonnetta korostamalla EU siis jättää vastuun kantamatta kotikentällään. Kädet pestään viheliäsestä ongelmasta filantrooppisessa hengessä: se tapahtuu muualla ja me olemme valmiita auttamaan.
EU:n politiikkaa pitkäjänteisesti seuraamalla selviää, että ammottava aukko EU:n reaktiossa ilmastoliikkuvuuteen ei johdu tietämättömyydestä. Päinvastoin ilmastopakolaisuudesta on puhuttu EU:n raporteissa jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1999, minkä jälkeen teemaa on pidetty esillä lukuisissa EU:n laatimissa ja tilaamissa raporteissa. Viimeisten viiden vuoden aikana teema on kuitenkin kadonnut kaikista keskeisistä dokumenteista. Mistä vaikeneminen johtuu?
HUMANE-CLIMATE-hanke tunnistaa tilanteen esimerkkinä niin sanotusta politiikkatyhjiöstä. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa ongelma on kyllä tunnistettu, mutta siihen vastaamiseksi ei tietoisesti luoda minkäänlaisia politiikkatoimenpiteitä. Tarkoituksena on siis vältellä strategisesti liian visaiseksi tunnistettua aihetta. Koska ilmastoliikkuvuus on hyvin tunnettu ilmiö EU-tasolla, mutta siihen ei ole aikomustakaan kehittää poliittista vastausta, voidaan EU:n todeta luovan tarkoituksellista politiikkatyhjiötä. Toisin sanoen, päätös olla luomatta ilmastoliikkuvuuspolitiikkaa (policy) on osa EU:n ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikkaa (politics).
Maailma on jakautumassa yhä jyrkemmin kahtia: maihin ja ihmisiin, jotka ovat ilmastonmuutoksen suhteen edullisemmassa asemassa ja niihin, joilla on huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa ja sopeutua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. EU:n uusi maahanmuuttopolitiikka ja ilmastopolitiikka eivät liennytä vaan pidemminkin sementoivat tätä kahtiajakoa. Toisin kuin EU ohjelmissaan esittää, ilmastoliikkuvuus ei ole ongelma, joka voidaan ratkaista paikallisesti ja hoitaa näin pois päiväjärjestyksestä. Ilmastonmuutoksen kasvavien vaikutusten myötä ihmisten tarve ja pakko liikkua tulee vain lisääntymään, minkä EU:kin joutuu käsittelemään tulevissa politiikkaohjelmissaan.
Mitä pidempään aihetta vältellään, sitä enemmän myöhässä siihen reagoimisessa ollaan. Paktin kansallisessa soveltamisessa tämä on tärkeää ottaa huomioon. Tutkimus suosittelee, että suomalaisessa maahanmuutto- ja pakolaispolitiikassa huomioidaan ilmastonmuutos yhtenä pakotetun siirtymisen osatekijänä. Näin olemme valmiita ottamaan huomioon ilmastonmuutoksen todellisia vaikutuksia, jotka kohdistuvat usein ihmisryhmiin, paikkoihin ja maihin, joiden osuus ilmastopäästöistä on marginaalinen sekä historiallisesti että nykyisin. Ilmastonmuutos on yksi pakolaisten haavoittuvuutta lisäävä tekijä, joka turvapaikanhakijoiden on voitava tuoda esiin, ja johon on suhtauduttava vakavasti kun arvioidaan hakijoiden oikeutta saada kansainvälistä suojelua.
KAISLA KAREOJA, JUUSO TARKKA, KIRSI PAULIINA KALLIO
Otsikkokuva: HUMANE-CLIMATE -hanke
Häkli, J., & Peltonen, N. (2026). The European Union as a humanitarian border: The production of vulnerability in the New Pact on Migration and Asylum. Space and Polity, 30(2), 105–123. https://doi.org/10.1080/13562576.2026.2635505
EU’s politics of void: Avoidance of climate mobility in policy framing. [Julkaisematon käsikirjoitus].Kaisla Kareoja on Versuksen päätoimittaja. Hän työskentelee väitöskirjatutkijana Hankenissa agrobiodiversiteetin suojelun kannusteiden parissa.
Juuso Tarkka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja luokanopettaja. Hän toimi tutkimusavustajana HUMANE-CLIMATE-
Kirsi Pauliina Kallio on ympäristökasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Hän toimi Suomen Akatemian rahoittaman HUMANE-CLIMATE-
Takaisin ylös ↑