Ympäristöpolitiikassa tutkimustietoa tarvitaan kipeästi, mutta tiedon puute ei aina ole ainoa ongelma. Usein ratkaisevaa on, kytkeytyykö tieto valmisteluun oikeaan aikaan, oikeassa muodossa ja vastavuoroisen vuorovaikutuksen kautta. Kolme esimerkkiä ympäristöministeriöstä osoittaa, että erilaiset ongelmat tarvitsevat erilaista tiedonkäyttöä.
Ympäristöpolitiikassa puhutaan usein tietoon perustuvasta päätöksenteosta. Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta: tuotetaan lisää tutkimustietoa, viedään se virkavalmisteluun ja tehdään parempia päätöksiä. Käytännössä asetelma on monimutkaisempi. Tietoa voi olla paljon, mutta se ei välttämättä vastaa valmistelun kysymyksiin, se voi tulla liian myöhään tai se voi jäädä irralliseksi raportiksi, jonka yhteys virkavalmisteluun on epäselvä. Tutkimustiedon käytön suurin ongelma ei aina olekaan tietovaje. Usein kyse voi olla vuorovaikutusvajeesta, jonka takia tutkimustieto ei kytkeydy valmisteluprosessiin riittävän tiiviisti. Aina tutkittua tietoa ei myöskään haluta käyttää päätösten pohjana vaan kokonaisuudessa painavat muut arvovalinnat tai painotukset.
Keväällä 2026 työskentelin ympäristöministeriössä vierailevana tutkijana ja seurasin, miten tutkimustietoa hyödynnetään ministeriön valmistelussa. Tarkastelu perustui kolmeen esimerkkitapaukseen sekä niihin liittyviin aineistoihin ja haastatteluihin. Haastattelin virkahenkilöitä ja tutkijoita, jotka olivat olleet mukana tutkimusyhteistyössä. Tässä kirjoituksessa keskityn nimenomaan virkavalmistelun näkökulmaan, joka eroaa merkittävästi poliittisesta päätöksenteosta.
Kolme esimerkkiä osoittaa, että tutkimustieto vahvistaa valmistelua erityisesti silloin, kun se onnistuu kytkeytymään suoraan työn alla olevaan politiikkavalmisteluun, tutkijoiden ja valmistelijoiden yhteistyö on keskustelevaa ja tutkimus tuottaa konkreettisia työkaluja tai menetelmiä. Kun nämä toteutuvat, tietopohja ei jää taustalle vaan on todennäköisempää, että siitä tulee osa valmistelun ydintä.
Kaikki ongelmat eivät kaipaa samanlaista tietoa
Yhteiskunnallisia ongelmia on jaettu kesyihin, sotkuisiin ja pirullisiin ongelmiin. Jaottelu auttaa pohtimaan, millaista tietoa politiikkavalmistelussa tarvitaan. Kesy ongelma ei tarkoita helppoa ongelmaa. Se tarkoittaa ongelmaa, jossa tavoite, keinot ja arvioinnin perusteet ovat melko selviä. Tällöin tutkimustieto voi auttaa esimerkiksi mittaamaan, vertailemaan ja arvioimaan toimien vaikuttavuutta. Sotkuisessa ongelmassa kokonaisuus on vaikeammin hahmotettava. Vaikutukset kytkeytyvät toisiinsa, tieto on hajallaan ja eri ratkaisut voivat tuottaa ristiriitaisia seurauksia. Tällöin tarvitaan tutkimusta, joka kokoaa tietoa eri lähteistä ja auttaa hahmottamaan kokonaisvaikutuksia. Pirullisessa ongelmassa vaikeus ei johdu vain tiedon puutteesta. Ongelman määrittelystä, hyväksyttävistä ratkaisuista ja eri arvojen painotuksista voidaan olla eri mieltä. Tällaisissa tilanteissa tutkimus ei voi yksin ratkaista virkavalmistelun kysymyksiä, mutta se voi tehdä oletuksia näkyviksi, selkeyttää käsitteitä ja tukea perusteltua keskustelua.
Eeva Hellström kollegoineen on kuvannut Sitran julkaisussa erilaisia tapoja käyttää tietoa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Tieto voi esimerkiksi välittää asiantuntijanäkemyksen valmisteluun, kytkeä yhteen erilaisia lähteitä ja näkökulmia tai rakentua osallistavassa vuorovaikutuksessa eri toimijoiden välillä. Erilaisten ongelmien tarkastelu ja tiedonkäytön eri tapojen hahmottaminen auttavat ymmärtämään, miksi ympäristöpolitiikassa tarvitaan erilaisia tapoja tuottaa ja hyödyntää tietoa ongelman luonteesta riippuen.
Kesy ongelma: tutkimus laadun varmistajana
Kiertotalouden green deal -sitoumusten arviointi muistuttaa tarkastelemistani tapauksista eniten kesyä ongelmaa. Kiertotalouden green dealissa kunnat, yritykset, järjestöt ja muut toimijat voivat tehdä vapaaehtoisia sitoumuksia, joilla ne edistävät Suomen kiertotalousohjelman tavoitteita. Sitoumusten kohdalla peruskysymys on selkeä: ovatko ehdotetut toimet vaikuttavia, kunnianhimoisia ja seurattavia? Vaikka arviointi voi olla vaativaa, ongelman rakenne on suhteellisen jäsennettävissä. On olemassa tavoitteita, joita vasten sitoumuksia voidaan arvioida.
Tutkimusyhteistyö Kiertotalouden green deal -sitoumusten arvioinnin osalta on jo osa ministeriön arkea. Tutkijoista koostuva arviointiryhmä käy läpi kuntien, yritysten, järjestöjen ja muiden toimijoiden sitoumuksia ja arvioi niiden vaikuttavuutta ja kunnianhimoa. Ryhmässä on asiantuntijoita muun muassa Suomen ympäristökeskuksesta, Luonnonvarakeskuksesta ja VTT:ltä. Hellströmin ja kollegoiden jaottelussa tämä muistuttaa tietoa välittävää käyttöä. Tutkimusasiantuntemus tuodaan valmistelun tueksi arvioimaan, täyttävätkö sitoumukset niille asetetut odotukset. Tutkimustieto toimii sitoumusten laadun varmistajana.
Sotkuinen ongelma: tutkimus kokonaisuuden hahmottajana
Aurinko- ja tuulivoiman luontovaikutukset ovat esimerkki sotkuisesta ongelmasta. Uusiutuvaa energiaa tarvitaan ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi, mutta sen rakentamisella voi olla haitallisia vaikutuksia luontoon. Yksittäinen hanke voi näyttää vaikutuksiltaan rajalliselta, mutta monien hankkeiden yhteisvaikutukset voivat olla merkittäviä. Suomen ympäristökeskuksen johtama REPower-CEST-hanke tuotti tietoa aurinko- ja tuulivoiman luontovaikutuksista alueidenkäyttölain uudistuksen tueksi. Ympäristöministeriön edustaja toimi hankkeen ohjausryhmän puheenjohtajana. Tutkimus yhdisti kirjallisuuskatsauksen ja suomalaisten ympäristövaikutusten arviointien tarkastelun. Tutkimustarpeet, kuten tarve ymmärtää mahdollisia syntyviä luontohaittoja, tunnistettiin yhdessä lainvalmistelijoiden kanssa.
Tulokset osoittivat, että luontohaitat syntyvät erityisesti elinympäristöjen pirstoutuessa ja ekologisten yhteyksien katketessa. Samalla havaittiin, että nykyiset ympäristövaikutusten arviointikäytännöt eivät ota riittävästi huomioon hankkeiden yhteisvaikutuksia. Tässä sotkuisuus näkyy konkreettisesti siinä, miten useat hankkeet muuttavat alueita yhdessä, miten vaikutukset kasautuvat ja miten ilmasto- ja luontotavoitteet sovitetaan yhteen.
Hellströmin ja kollegoiden näkökulmasta tässä korostuu kytkevä tiedonkäyttö. Tutkimus yhdistää eri lähteitä: kansainvälistä ja kotimaista tutkimuskirjallisuutta, suomalaisia arviointikäytäntöjä ja lainvalmistelun tarpeita. Sen tehtävä ei ole vain välittää yksittäistä tutkimustulosta, vaan auttaa hahmottamaan kokonaisuutta. Tutkimuksen konkreettinen anti valmistelulle oli kehittämistarpeen osoittaminen. Luontovaikutusten arviointikriteerejä tulee uudistaa ja rakentamisen sijoittumisen ohjausta vahvistaa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että rakentamista suunnattaisiin nykyistä enemmän ihmistoiminnan muuttamille ja luonnonarvoiltaan vähäisemmille alueille.
Pirullinen ongelma: tutkimus keskustelun jäsentäjänä
Ekologinen kompensaatio on esimerkki pirullista ongelmaa lähestyvästä ympäristöpoliittisesta kysymyksestä. Sen avulla pyritään sovittamaan yhteen alueiden käyttö ja luonnon monimuotoisuuden turvaaminen tilanteessa, jossa kaikkia luontohaittoja ei pystytä välttämään. Perusajatus on, että luonnolle aiheutettu haitta hyvitetään tuottamalla vastaavia luontoarvoja muualla. Käytännössä kysymys on kuitenkin vaikea: miten luontoarvoja voidaan vertailla, millainen hyvitys on riittävä ja voiko menetettyjä luontoarvoja ylipäätään korvata toisaalla? Pirullisuus näkyy siinä, että kyse ei ole vain teknisestä laskennasta, vaan myös siitä, millaisia luontohaittoja pidetään hyväksyttävinä.
Luonnonsuojelulain uudistuksessa Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama BOOST-tutkimushanke tuki ekologisen kompensaation sääntelyn valmistelua. Yhteistyötä tehtiin lausuntojen, selvitysten, työpajojen ja keskustelujen kautta. Tutkimuksessa kehitettyjä käsitteitä ja menetelmiä, kuten luonnonarvohehtaaria (luonnonarvojen määrän laskennallinen mittayksikkö, jossa yhdistyvät alueen pinta-ala ja ekologinen tila) ja kompensaation laskentaperiaatteita (luontohaitan ja -hyödyn laskentasäännöt), hyödynnettiin sääntelyn valmistelussa. Samalla yhteistyö nosti esiin erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, miten vältetyn haitan määrä lasketaan. Tämä osoittaa, että tutkimusyhteistyö voi tarjota välineitä sääntelyn rakentamiseen, mutta se ei yksin ratkaise arvoihin ja hyväksyttävyyteen liittyviä kiistoja.
Hellströmin ja kollegoiden jaottelussa tällainen tilanne edellyttää osallistavaa ja yhteistoiminnallista tiedonkäyttöä. Tieto ei siirry yksisuuntaisesti tutkijoilta valmistelijoille, vaan sen merkitystä tulkitaan keskusteluissa. Tutkijat voivat tuoda esiin menetelmien reunaehtoja ja ekologisia perusteita. Valmistelijat puolestaan joutuvat sovittamaan tutkimustiedon lainsäädännön, hallinnon aikataulujen ja poliittisten reunaehtojen kanssa. Avoin vuorovaikutus ei siis tarkoita yksimielisyyttä. Se tarkoittaa kykyä käsitellä erimielisyyksiä niin, että ne eivät pysäytä yhteistyötä. Juuri pirullista ongelmaa lähestyvissä kysymyksissä tämä on ratkaisevaa: tutkimus ei poista kaikkia ristiriitoja, mutta se voi auttaa tekemään valintojen perusteet näkyviksi.
Tutkimustiedon hyödyntäminen vaatii yhteistyötä
Nämä kolme esimerkkiä osoittavat, että tutkimustiedon käytön ongelmaa ei voi pelkistää tiedon puutteeksi. Tieto ei yksistään riitä. Kesyissä ongelmissa, kuten kiertotaloussitoumusten arvioinnissa, tutkimustieto voi toimia sitoumusten laadun varmistajana. Sotkuisissa ongelmissa, kuten aurinko- ja tuulivoiman luontovaikutusten arvioinnissa, tutkimus auttaa kokoamaan hajallaan olevaa tietoa ja tunnistamaan yhteisvaikutuksia.
Näissä kaikissa kolmessa esimerkissä tiedon vaikuttavuus nojasi toimivaan vuorovaikutukseen. Tutkimustieto kytkeytyi suoraan valmisteluun, ja tutkijoiden ja valmistelijoiden yhteistyö oli keskustelevaa. Suomessa tutkimuksen ja virkavalmistelun väliset raja-aidat ovat moniin maihin verrattuna melko matalat, ja tutkijoiden osallistuminen valmistelun tueksi on suhteellisen tavallista. Esimerkeissä tutkimus tuotti konkreettisia työkaluja tai menetelmiä, kuten luontovaikutusten arviointikriteerit, kompensaation laskentaperiaatteet tai sitoumusten asiantuntija-arvioinnit. Tutkimustiedon käyttöä virkavalmistelussa vaikeuttaa, jos tutkimustieto ei vastaa valmistelun kannalta keskeisiin kysymyksiin. Siksi virkavalmistelussa on oleellista, että tutkijat ja valmistelijat ovat riittävän ajoissa saman kysymyksen äärellä. Väitettä tukevat viimeaikaiset tutkimustulokset: Antti Pelkosen mukaan tutkimustiedon hyödyntämistä rajoittavat usein tiedon tuottajien ja käyttäjien väliset vuorovaikutusongelmat sekä tiedon välittymisen ongelmat pikemminkin kuin tiedon puute sinänsä. Samoin Tommi Kärkkäisen, Jaakko Kuosmasen ja Nanna Särkän mukaan tieteen ja päätöksenteon vaikuttava vuorovaikutus edellyttää jatkuvaa dialogia ja yhteiskehittämistä, jotta tutkimustieto ja valmistelun tietotarpeet kohtaavat jo valmistelun alkuvaiheessa.
Tutkimus osaksi valmistelun ydintä
Ympäristöpolitiikan kysymykset ovat usein monisyisiä ja arvolatautuneita. Jos ongelma on kesy, tutkimustieto voi tukea arviointia ja laadunvarmistusta. Jos ongelma on sotkuinen, tutkimustieto voi auttaa näkemään kokonaisuuden. Jos ongelma on pirullinen, tutkimustieto voi tukea keskustelua ja tehdä valintojen perusteita näkyviksi. Tutkimustieto vaikuttaa parhaiten silloin, kun se vastaa käsillä olevan ongelman luonnetta ja valmistelun tarpeita. Tarkastelemiani esimerkkejä yhdistää se, että tutkimustieto kytkeytyi suoraan valmisteluun, tutkijoiden ja valmistelijoiden yhteistyö oli keskustelevaa ja tutkimus tuotti konkreettisia tuloksia, työkaluja tai menetelmiä. Kun nämä toteutuvat, tutkimus ei jää taustalle vaan siitä tulee osa valmistelun ydintä.
SATU AAVANRANTA
Lähteet ja lisälukemista
BOOST – Ekologinen kompensaatio oikeudenmukaisessa siirtymässä (STN) (2026). Strateginen kompensaatio.
Hellström, E. ym. (2019). Tiedonkäytön tulevaisuus yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Sitra.
Kujala, H. ym. (2024). Ekologinen kompensaatio Suomessa: analyysi sääntelyn vahvuuksista, heikkouksista ja kehitysmahdollisuuksista. Alue ja ympäristö, 53(1), 112–135.
Kärkkäinen, T., Kuosmanen, J. & Särkkä, N. (2021). Tieteen ja päätöksenteon vuorovaikutus eilen, tänään ja huomenna – Tiedeneuvonnan kehittämishanke Sofin näkökulma. Suomalainen tiedeakatemia.
Pelkonen, A. (2024). Tutkimustiedon hyödyntäminen valtioneuvoston ja eduskunnan päätöksenteossa ja valmistelussa. Tiedepolitiikka, 49(4), 19-39.
Raisio, H., Jalonen, H. & Uusikylä, P. (2018). Kesy, sotkuinen vai pirullinen ongelma? Tiedon käyttö yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Sitra.
REPower-CEST (2026). Puhtaan energiajärjestelmän siirtymä. Suomen ympäristökeskus Syke ym.
Vuori, K.-M. & Hytönen, J. (toim.) (2026). Tuuli- ja aurinkovoiman ekologinen kestävyys Suomessa: Nykytila ja kehittämistarpeet. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 15/2026.
Ympäristöministeriö (2024). Kiertotalouden green deal.
Joona Lehtomäki
Luonnon monimuotoisuus ja luonnonarvorahoitus -yksikkö, Ympäristöministeriö
Vuorovaikutusvaje ei korjaannu vain vuorovaikutuksella
Satu Aavanranta tarkastelee artikkelissaan tutkimustiedon käyttöä ympäristöpolitiikan valmistelussa. Tarkastelu perustuu hänen kokemuksiinsa vierailevana tutkijana ympäristöministeriössä. Samalla hän soveltaa ansiokkaasti vuonna 2019 laatimaamme tiedonkäytön jaottelua ympäristöpolitiikan tapauksiin. Tarkastelen seuraavassa vuorovaikutusvajetta ympäristöministeriön virkavalmistelun näkökulmasta.
Keskeinen huomiomme Sitran julkaisussa oli, että esitetyt ongelmatyypit ja tiedonkäytön tavat ovat ideaalityyppejä. Käytännön tiedonkäytössä lähestymistavat eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan niitä voidaan tarvita rinnakkain. Sama valmisteluhanke voi sisältää kesyjä, sotkuisia ja pirullisia osakysymyksiä. Ekologinen kompensaatio havainnollistaa tätä hyvin. Sen laskentaperiaatteet ovat pitkälti tekninen tietokysymys, sääntelyvaihtoehtojen vertailu edellyttää erilaisten tietojen yhdistämistä velvoittavuuteen, kustannusten jakautumiseen sekä hyväksyttävän luontohaitan määrittelyyn liittyy pirullisille ongelmille tyypillisiä arvoristiriitoja. Tiedonkäytön tapaa on siksi arvioitava uudelleen valmistelun eri vaiheissa.
Aavarannan keskeinen havainto on erittäin tärkeä: tutkimustiedon käytön ongelmaa ei voi pelkistää tiedon puutteeksi, vaan tutkimustiedon hyödyntäminen vaatii aktiivista ja oikea-aikaista vuorovaikutusta. Vuorovaikutusvaje on silti vain osittainen diagnoosi. Ministeriön valmistelutyössä tiedonkäyttö tapahtuu poliittisen toimeksiannon, oikeudellisten velvoitteiden, aikataulujen ja resurssien rajoissa. Tutkimustieto voi esimerkiksi valmistua vasta sen jälkeen, kun valmistelun keskeiset valinnat on jo tehty. Virkahenkilöt eivät myöskään vain vastaanota tietoa, vaan muotoilevat tietotarpeita, arvioivat tiedon laatua ja yhdistävät tutkimuksellista, oikeudellista ja hallinnollista tietoa. Lisäksi virkatyöhön kuuluu kyky erottaa tiedolliset johtopäätökset poliittisista ja normatiivisista valinnoista. Tutkimustieto tulee valmistelussa parhaiten käyttöön, jos valmistelijoilla on aikaa ja osaamista sen arvioimiseen sekä toimivat yhteydet tutkijoihin.
Ympäristöministeriössä näitä valmiuksia on jo vahvistettu esimerkiksi tiedesparrauksella ja muilla vuorovaikutteisilla toimintamalleilla sekä seurattu niiden onnistumista ja vaikutuksia. Haasteena on saada toimiviksi havaitut menetelmät ja käytännöt osaksi erilaisten valmisteluhankkeiden rutiineja sekä edelleen kehittää tietotarpeiden strategista ennakointia.
Aavaranta keskittyy ymmärrettävästi tutkijoiden ja virkahenkilöiden vuorovaikutukseen. Sitran julkaisussa määrittelimme osallistavan tiedonkäytön koskevan laajaa joukkoa toimijoita. Pirullisten ympäristöongelmien käsittelyssä tarvitaan tutkimustiedon lisäksi esimerkiksi kuntien, yritysten, järjestöjen ja toimeenpanijoiden paikallista, kokemuksellista ja käytännöllistä tietoa. Erilaisten tietojen mukaan ottaminen ei tarkoita, että kaikki väitteet olisivat tiedollisesti samanarvoisia, ja virkahenkilöillä säilyy vastuu tiedon laadun arvioinnista ja ratkaisujen läpinäkyvästä perustelemisesta. Vuorovaikutuksen lisääminen ei siis yksin riitä. Ministeriössä on myös osattava valita ja yhdistää valmistelutilanteeseen sopivat tiedonkäytön tavat.
Eeva Hellström
johtava asiantuntija, Sitra
Valmisteluvajeesta agendanmuodostukseen ja ennakointiin
Aavarannan artikkeli osoittaa ansiokkaasti, ettei tutkimustiedon hyödyntämisessä ole kyse vain tiedon saatavuudesta. Erilaiset ongelmat tarvitsevat erilaisia tiedonkäytön tapoja, ja tutkimuksen vaikuttavuus syntyy usein vuorovaikutuksessa pikemminkin kuin yksittäisissä tutkimustuloksissa.
Kirjoitus tulkitsee osuvasti myös selvitystä, jossa olemme kollegoideni kanssa tarkastelleet tiedonkäytön tapoja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Tutkimustieto voi välittää tietoa, yhdistää näkökulmia tai toimia yhteisen oppimisen alustana. Erityisesti sotkuisissa ja pirullisissa ongelmissa sen vaikuttavuus edellyttää vuorovaikutusta valmistelun ytimessä.
Täydennän Aavarannan tarkastelua kahdella ulottuvuudella. Ensinnäkin tiedon ja vuorovaikutuksen tarve alkaa jo ennen virkamiesvalmistelua, kun ratkaistaan, mitkä asiat päätyvät poliittiselle agendalle. Toiseksi tutkimustiedon rinnalla tarvitaan ennakointia, kun päätöksiä tehdään epävarmuuden ja kehkeytyvien muutosten keskellä.
Vaikeimmat kysymykset syntyvät usein jo ennen valmistelua, kun määritellään, mitä pidetään tärkeänä ja ratkaisemisen arvoisena. Tutkimus voi tuoda agendanmuodostukseen näyttöä, uusia näkökulmia ja ratkaisuvaihtoehtoja, tunnistaa kysymyksiä ja riippuvuuksia sekä haastaa vakiintuneita ajattelutapoja. Tutkimustiedon hyödyntäminen alkaa siis jo siitä, miten ongelmat tunnistetaan, määritellään ja nostetaan poliittiselle agendalle.
Tutkimustieto ei kuitenkaan yksin riitä. Monista uusien teknologioiden, ympäristömuutosten ja kansainvälisten murrosten yhteiskunnallisista vaikutuksista ei vielä ole riittävästi tutkimusnäyttöä. Ennakointi havaitsee varhaisia ilmiöitä, tekee näkyviksi oletuksia, jäsentää epävarmuutta, avaa vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja toimintavaihtoehtoja sekä mahdollistaa tulevaisuusvaikutusten arvioinnin jo ennen kuin vaikutuksista on kertynyt tutkimustietoa.
Tutkimuksen ja ennakoinnin toisiaan täydentävät tehtävät korostuvat sotkuisissa ja pirullisissa ongelmissa, joissa kiistellään ratkaisujen lisäksi ongelman luonteesta ja toivottavista tulevaisuuksista. Molemmat tarvitsevat jatkuvaa vuorovaikutusta päättäjien ja muun yhteiskunnan kanssa. Se tuo näkyviin kokemuksia, arvoja ja muutoksen merkkejä sekä haastaa tiedontuotannon ja tulevaisuuskuvien oletuksia. Vuorovaikutusta tarvitaan siksi valmistelun lisäksi jo agendanmuodostuksessa tutkijoiden, ennakoijien, poliitikkojen, kansalaisten, yritysten, järjestöjen ja median kesken.
Näissä kohtaamisissa muotoutuu se, kenen tarpeet ja millainen aikajänne ohjaavat agendaa, ongelmien määrittelyä ja päätöksenteon suuntaa. Vuorovaikutuksen piiri ei saisi rajautua vain niihin, jotka voivat osallistua keskusteluun nyt: päätöksenteossa on tehtävä tilaa myös tulevien sukupolvien oikeuksille ja tarpeille. Vuorovaikutusvaje koskee siten valmistelun ohella agendanmuodostusta ja sitä, millaisen tiedon varassa yhteiskunta suuntautuu tulevaisuuteen.
Ympäristöpolitiikassa tutkimustietoa tarvitaan kipeästi, mutta tiedon puute ei aina ole ainoa ongelma. Usein ratkaisevaa on, kytkeytyykö tieto valmisteluun oikeaan aikaan, oikeassa muodossa ja vastavuoroisen vuorovaikutuksen kautta. Kolme esimerkkiä ympäristöministeriöstä osoittaa, että erilaiset ongelmat tarvitsevat erilaista tiedonkäyttöä.
Ympäristöpolitiikassa puhutaan usein tietoon perustuvasta päätöksenteosta. Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta: tuotetaan lisää tutkimustietoa, viedään se virkavalmisteluun ja tehdään parempia päätöksiä. Käytännössä asetelma on monimutkaisempi. Tietoa voi olla paljon, mutta se ei välttämättä vastaa valmistelun kysymyksiin, se voi tulla liian myöhään tai se voi jäädä irralliseksi raportiksi, jonka yhteys virkavalmisteluun on epäselvä. Tutkimustiedon käytön suurin ongelma ei aina olekaan tietovaje. Usein kyse voi olla vuorovaikutusvajeesta, jonka takia tutkimustieto ei kytkeydy valmisteluprosessiin riittävän tiiviisti. Aina tutkittua tietoa ei myöskään haluta käyttää päätösten pohjana vaan kokonaisuudessa painavat muut arvovalinnat tai painotukset.
Keväällä 2026 työskentelin ympäristöministeriössä vierailevana tutkijana ja seurasin, miten tutkimustietoa hyödynnetään ministeriön valmistelussa. Tarkastelu perustui kolmeen esimerkkitapaukseen sekä niihin liittyviin aineistoihin ja haastatteluihin. Haastattelin virkahenkilöitä ja tutkijoita, jotka olivat olleet mukana tutkimusyhteistyössä. Tässä kirjoituksessa keskityn nimenomaan virkavalmistelun näkökulmaan, joka eroaa merkittävästi poliittisesta päätöksenteosta.
Kolme esimerkkiä osoittaa, että tutkimustieto vahvistaa valmistelua erityisesti silloin, kun se onnistuu kytkeytymään suoraan työn alla olevaan politiikkavalmisteluun, tutkijoiden ja valmistelijoiden yhteistyö on keskustelevaa ja tutkimus tuottaa konkreettisia työkaluja tai menetelmiä. Kun nämä toteutuvat, tietopohja ei jää taustalle vaan on todennäköisempää, että siitä tulee osa valmistelun ydintä.
Kaikki ongelmat eivät kaipaa samanlaista tietoa
Yhteiskunnallisia ongelmia on jaettu kesyihin, sotkuisiin ja pirullisiin ongelmiin. Jaottelu auttaa pohtimaan, millaista tietoa politiikkavalmistelussa tarvitaan. Kesy ongelma ei tarkoita helppoa ongelmaa. Se tarkoittaa ongelmaa, jossa tavoite, keinot ja arvioinnin perusteet ovat melko selviä. Tällöin tutkimustieto voi auttaa esimerkiksi mittaamaan, vertailemaan ja arvioimaan toimien vaikuttavuutta. Sotkuisessa ongelmassa kokonaisuus on vaikeammin hahmotettava. Vaikutukset kytkeytyvät toisiinsa, tieto on hajallaan ja eri ratkaisut voivat tuottaa ristiriitaisia seurauksia. Tällöin tarvitaan tutkimusta, joka kokoaa tietoa eri lähteistä ja auttaa hahmottamaan kokonaisvaikutuksia. Pirullisessa ongelmassa vaikeus ei johdu vain tiedon puutteesta. Ongelman määrittelystä, hyväksyttävistä ratkaisuista ja eri arvojen painotuksista voidaan olla eri mieltä. Tällaisissa tilanteissa tutkimus ei voi yksin ratkaista virkavalmistelun kysymyksiä, mutta se voi tehdä oletuksia näkyviksi, selkeyttää käsitteitä ja tukea perusteltua keskustelua.
Eeva Hellström kollegoineen on kuvannut Sitran julkaisussa erilaisia tapoja käyttää tietoa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Tieto voi esimerkiksi välittää asiantuntijanäkemyksen valmisteluun, kytkeä yhteen erilaisia lähteitä ja näkökulmia tai rakentua osallistavassa vuorovaikutuksessa eri toimijoiden välillä. Erilaisten ongelmien tarkastelu ja tiedonkäytön eri tapojen hahmottaminen auttavat ymmärtämään, miksi ympäristöpolitiikassa tarvitaan erilaisia tapoja tuottaa ja hyödyntää tietoa ongelman luonteesta riippuen.
Kesy ongelma: tutkimus laadun varmistajana
Kiertotalouden green deal -sitoumusten arviointi muistuttaa tarkastelemistani tapauksista eniten kesyä ongelmaa. Kiertotalouden green dealissa kunnat, yritykset, järjestöt ja muut toimijat voivat tehdä vapaaehtoisia sitoumuksia, joilla ne edistävät Suomen kiertotalousohjelman tavoitteita. Sitoumusten kohdalla peruskysymys on selkeä: ovatko ehdotetut toimet vaikuttavia, kunnianhimoisia ja seurattavia? Vaikka arviointi voi olla vaativaa, ongelman rakenne on suhteellisen jäsennettävissä. On olemassa tavoitteita, joita vasten sitoumuksia voidaan arvioida.
Tutkimusyhteistyö Kiertotalouden green deal -sitoumusten arvioinnin osalta on jo osa ministeriön arkea. Tutkijoista koostuva arviointiryhmä käy läpi kuntien, yritysten, järjestöjen ja muiden toimijoiden sitoumuksia ja arvioi niiden vaikuttavuutta ja kunnianhimoa. Ryhmässä on asiantuntijoita muun muassa Suomen ympäristökeskuksesta, Luonnonvarakeskuksesta ja VTT:ltä. Hellströmin ja kollegoiden jaottelussa tämä muistuttaa tietoa välittävää käyttöä. Tutkimusasiantuntemus tuodaan valmistelun tueksi arvioimaan, täyttävätkö sitoumukset niille asetetut odotukset. Tutkimustieto toimii sitoumusten laadun varmistajana.
Sotkuinen ongelma: tutkimus kokonaisuuden hahmottajana
Aurinko- ja tuulivoiman luontovaikutukset ovat esimerkki sotkuisesta ongelmasta. Uusiutuvaa energiaa tarvitaan ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi, mutta sen rakentamisella voi olla haitallisia vaikutuksia luontoon. Yksittäinen hanke voi näyttää vaikutuksiltaan rajalliselta, mutta monien hankkeiden yhteisvaikutukset voivat olla merkittäviä. Suomen ympäristökeskuksen johtama REPower-CEST-hanke tuotti tietoa aurinko- ja tuulivoiman luontovaikutuksista alueidenkäyttölain uudistuksen tueksi. Ympäristöministeriön edustaja toimi hankkeen ohjausryhmän puheenjohtajana. Tutkimus yhdisti kirjallisuuskatsauksen ja suomalaisten ympäristövaikutusten arviointien tarkastelun. Tutkimustarpeet, kuten tarve ymmärtää mahdollisia syntyviä luontohaittoja, tunnistettiin yhdessä lainvalmistelijoiden kanssa.
Tulokset osoittivat, että luontohaitat syntyvät erityisesti elinympäristöjen pirstoutuessa ja ekologisten yhteyksien katketessa. Samalla havaittiin, että nykyiset ympäristövaikutusten arviointikäytännöt eivät ota riittävästi huomioon hankkeiden yhteisvaikutuksia. Tässä sotkuisuus näkyy konkreettisesti siinä, miten useat hankkeet muuttavat alueita yhdessä, miten vaikutukset kasautuvat ja miten ilmasto- ja luontotavoitteet sovitetaan yhteen.
Hellströmin ja kollegoiden näkökulmasta tässä korostuu kytkevä tiedonkäyttö. Tutkimus yhdistää eri lähteitä: kansainvälistä ja kotimaista tutkimuskirjallisuutta, suomalaisia arviointikäytäntöjä ja lainvalmistelun tarpeita. Sen tehtävä ei ole vain välittää yksittäistä tutkimustulosta, vaan auttaa hahmottamaan kokonaisuutta. Tutkimuksen konkreettinen anti valmistelulle oli kehittämistarpeen osoittaminen. Luontovaikutusten arviointikriteerejä tulee uudistaa ja rakentamisen sijoittumisen ohjausta vahvistaa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että rakentamista suunnattaisiin nykyistä enemmän ihmistoiminnan muuttamille ja luonnonarvoiltaan vähäisemmille alueille.
Pirullinen ongelma: tutkimus keskustelun jäsentäjänä
Ekologinen kompensaatio on esimerkki pirullista ongelmaa lähestyvästä ympäristöpoliittisesta kysymyksestä. Sen avulla pyritään sovittamaan yhteen alueiden käyttö ja luonnon monimuotoisuuden turvaaminen tilanteessa, jossa kaikkia luontohaittoja ei pystytä välttämään. Perusajatus on, että luonnolle aiheutettu haitta hyvitetään tuottamalla vastaavia luontoarvoja muualla. Käytännössä kysymys on kuitenkin vaikea: miten luontoarvoja voidaan vertailla, millainen hyvitys on riittävä ja voiko menetettyjä luontoarvoja ylipäätään korvata toisaalla? Pirullisuus näkyy siinä, että kyse ei ole vain teknisestä laskennasta, vaan myös siitä, millaisia luontohaittoja pidetään hyväksyttävinä.
Luonnonsuojelulain uudistuksessa Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama BOOST-tutkimushanke tuki ekologisen kompensaation sääntelyn valmistelua. Yhteistyötä tehtiin lausuntojen, selvitysten, työpajojen ja keskustelujen kautta. Tutkimuksessa kehitettyjä käsitteitä ja menetelmiä, kuten luonnonarvohehtaaria (luonnonarvojen määrän laskennallinen mittayksikkö, jossa yhdistyvät alueen pinta-ala ja ekologinen tila) ja kompensaation laskentaperiaatteita (luontohaitan ja -hyödyn laskentasäännöt), hyödynnettiin sääntelyn valmistelussa. Samalla yhteistyö nosti esiin erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, miten vältetyn haitan määrä lasketaan. Tämä osoittaa, että tutkimusyhteistyö voi tarjota välineitä sääntelyn rakentamiseen, mutta se ei yksin ratkaise arvoihin ja hyväksyttävyyteen liittyviä kiistoja.
Hellströmin ja kollegoiden jaottelussa tällainen tilanne edellyttää osallistavaa ja yhteistoiminnallista tiedonkäyttöä. Tieto ei siirry yksisuuntaisesti tutkijoilta valmistelijoille, vaan sen merkitystä tulkitaan keskusteluissa. Tutkijat voivat tuoda esiin menetelmien reunaehtoja ja ekologisia perusteita. Valmistelijat puolestaan joutuvat sovittamaan tutkimustiedon lainsäädännön, hallinnon aikataulujen ja poliittisten reunaehtojen kanssa. Avoin vuorovaikutus ei siis tarkoita yksimielisyyttä. Se tarkoittaa kykyä käsitellä erimielisyyksiä niin, että ne eivät pysäytä yhteistyötä. Juuri pirullista ongelmaa lähestyvissä kysymyksissä tämä on ratkaisevaa: tutkimus ei poista kaikkia ristiriitoja, mutta se voi auttaa tekemään valintojen perusteet näkyviksi.
Tutkimustiedon hyödyntäminen vaatii yhteistyötä
Nämä kolme esimerkkiä osoittavat, että tutkimustiedon käytön ongelmaa ei voi pelkistää tiedon puutteeksi. Tieto ei yksistään riitä. Kesyissä ongelmissa, kuten kiertotaloussitoumusten arvioinnissa, tutkimustieto voi toimia sitoumusten laadun varmistajana. Sotkuisissa ongelmissa, kuten aurinko- ja tuulivoiman luontovaikutusten arvioinnissa, tutkimus auttaa kokoamaan hajallaan olevaa tietoa ja tunnistamaan yhteisvaikutuksia.
Näissä kaikissa kolmessa esimerkissä tiedon vaikuttavuus nojasi toimivaan vuorovaikutukseen. Tutkimustieto kytkeytyi suoraan valmisteluun, ja tutkijoiden ja valmistelijoiden yhteistyö oli keskustelevaa. Suomessa tutkimuksen ja virkavalmistelun väliset raja-aidat ovat moniin maihin verrattuna melko matalat, ja tutkijoiden osallistuminen valmistelun tueksi on suhteellisen tavallista. Esimerkeissä tutkimus tuotti konkreettisia työkaluja tai menetelmiä, kuten luontovaikutusten arviointikriteerit, kompensaation laskentaperiaatteet tai sitoumusten asiantuntija-arvioinnit. Tutkimustiedon käyttöä virkavalmistelussa vaikeuttaa, jos tutkimustieto ei vastaa valmistelun kannalta keskeisiin kysymyksiin. Siksi virkavalmistelussa on oleellista, että tutkijat ja valmistelijat ovat riittävän ajoissa saman kysymyksen äärellä. Väitettä tukevat viimeaikaiset tutkimustulokset: Antti Pelkosen mukaan tutkimustiedon hyödyntämistä rajoittavat usein tiedon tuottajien ja käyttäjien väliset vuorovaikutusongelmat sekä tiedon välittymisen ongelmat pikemminkin kuin tiedon puute sinänsä. Samoin Tommi Kärkkäisen, Jaakko Kuosmasen ja Nanna Särkän mukaan tieteen ja päätöksenteon vaikuttava vuorovaikutus edellyttää jatkuvaa dialogia ja yhteiskehittämistä, jotta tutkimustieto ja valmistelun tietotarpeet kohtaavat jo valmistelun alkuvaiheessa.
Tutkimus osaksi valmistelun ydintä
Ympäristöpolitiikan kysymykset ovat usein monisyisiä ja arvolatautuneita. Jos ongelma on kesy, tutkimustieto voi tukea arviointia ja laadunvarmistusta. Jos ongelma on sotkuinen, tutkimustieto voi auttaa näkemään kokonaisuuden. Jos ongelma on pirullinen, tutkimustieto voi tukea keskustelua ja tehdä valintojen perusteita näkyviksi. Tutkimustieto vaikuttaa parhaiten silloin, kun se vastaa käsillä olevan ongelman luonnetta ja valmistelun tarpeita. Tarkastelemiani esimerkkejä yhdistää se, että tutkimustieto kytkeytyi suoraan valmisteluun, tutkijoiden ja valmistelijoiden yhteistyö oli keskustelevaa ja tutkimus tuotti konkreettisia tuloksia, työkaluja tai menetelmiä. Kun nämä toteutuvat, tutkimus ei jää taustalle vaan siitä tulee osa valmistelun ydintä.
SATU AAVANRANTA
Lähteet ja lisälukemista
BOOST – Ekologinen kompensaatio oikeudenmukaisessa siirtymässä (STN) (2026). Strateginen kompensaatio.
Hellström, E. ym. (2019). Tiedonkäytön tulevaisuus yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Sitra.
Kujala, H. ym. (2024). Ekologinen kompensaatio Suomessa: analyysi sääntelyn vahvuuksista, heikkouksista ja kehitysmahdollisuuksista. Alue ja ympäristö, 53(1), 112–135.
Kärkkäinen, T., Kuosmanen, J. & Särkkä, N. (2021). Tieteen ja päätöksenteon vuorovaikutus eilen, tänään ja huomenna – Tiedeneuvonnan kehittämishanke Sofin näkökulma. Suomalainen tiedeakatemia.
Pelkonen, A. (2024). Tutkimustiedon hyödyntäminen valtioneuvoston ja eduskunnan päätöksenteossa ja valmistelussa. Tiedepolitiikka, 49(4), 19-39.
Raisio, H., Jalonen, H. & Uusikylä, P. (2018). Kesy, sotkuinen vai pirullinen ongelma? Tiedon käyttö yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Sitra.
REPower-CEST (2026). Puhtaan energiajärjestelmän siirtymä. Suomen ympäristökeskus Syke ym.
Vuori, K.-M. & Hytönen, J. (toim.) (2026). Tuuli- ja aurinkovoiman ekologinen kestävyys Suomessa: Nykytila ja kehittämistarpeet. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 15/2026.
Ympäristöministeriö (2024). Kiertotalouden green deal.
Joona Lehtomäki
Luonnon monimuotoisuus ja luonnonarvorahoitus -yksikkö, Ympäristöministeriö
Vuorovaikutusvaje ei korjaannu vain vuorovaikutuksella
Satu Aavanranta tarkastelee artikkelissaan tutkimustiedon käyttöä ympäristöpolitiikan valmistelussa. Tarkastelu perustuu hänen kokemuksiinsa vierailevana tutkijana ympäristöministeriössä. Samalla hän soveltaa ansiokkaasti vuonna 2019 laatimaamme tiedonkäytön jaottelua ympäristöpolitiikan tapauksiin. Tarkastelen seuraavassa vuorovaikutusvajetta ympäristöministeriön virkavalmistelun näkökulmasta.
Keskeinen huomiomme Sitran julkaisussa oli, että esitetyt ongelmatyypit ja tiedonkäytön tavat ovat ideaalityyppejä. Käytännön tiedonkäytössä lähestymistavat eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan niitä voidaan tarvita rinnakkain. Sama valmisteluhanke voi sisältää kesyjä, sotkuisia ja pirullisia osakysymyksiä. Ekologinen kompensaatio havainnollistaa tätä hyvin. Sen laskentaperiaatteet ovat pitkälti tekninen tietokysymys, sääntelyvaihtoehtojen vertailu edellyttää erilaisten tietojen yhdistämistä velvoittavuuteen, kustannusten jakautumiseen sekä hyväksyttävän luontohaitan määrittelyyn liittyy pirullisille ongelmille tyypillisiä arvoristiriitoja. Tiedonkäytön tapaa on siksi arvioitava uudelleen valmistelun eri vaiheissa.
Aavarannan keskeinen havainto on erittäin tärkeä: tutkimustiedon käytön ongelmaa ei voi pelkistää tiedon puutteeksi, vaan tutkimustiedon hyödyntäminen vaatii aktiivista ja oikea-aikaista vuorovaikutusta. Vuorovaikutusvaje on silti vain osittainen diagnoosi. Ministeriön valmistelutyössä tiedonkäyttö tapahtuu poliittisen toimeksiannon, oikeudellisten velvoitteiden, aikataulujen ja resurssien rajoissa. Tutkimustieto voi esimerkiksi valmistua vasta sen jälkeen, kun valmistelun keskeiset valinnat on jo tehty. Virkahenkilöt eivät myöskään vain vastaanota tietoa, vaan muotoilevat tietotarpeita, arvioivat tiedon laatua ja yhdistävät tutkimuksellista, oikeudellista ja hallinnollista tietoa. Lisäksi virkatyöhön kuuluu kyky erottaa tiedolliset johtopäätökset poliittisista ja normatiivisista valinnoista. Tutkimustieto tulee valmistelussa parhaiten käyttöön, jos valmistelijoilla on aikaa ja osaamista sen arvioimiseen sekä toimivat yhteydet tutkijoihin.
Ympäristöministeriössä näitä valmiuksia on jo vahvistettu esimerkiksi tiedesparrauksella ja muilla vuorovaikutteisilla toimintamalleilla sekä seurattu niiden onnistumista ja vaikutuksia. Haasteena on saada toimiviksi havaitut menetelmät ja käytännöt osaksi erilaisten valmisteluhankkeiden rutiineja sekä edelleen kehittää tietotarpeiden strategista ennakointia.
Aavaranta keskittyy ymmärrettävästi tutkijoiden ja virkahenkilöiden vuorovaikutukseen. Sitran julkaisussa määrittelimme osallistavan tiedonkäytön koskevan laajaa joukkoa toimijoita. Pirullisten ympäristöongelmien käsittelyssä tarvitaan tutkimustiedon lisäksi esimerkiksi kuntien, yritysten, järjestöjen ja toimeenpanijoiden paikallista, kokemuksellista ja käytännöllistä tietoa. Erilaisten tietojen mukaan ottaminen ei tarkoita, että kaikki väitteet olisivat tiedollisesti samanarvoisia, ja virkahenkilöillä säilyy vastuu tiedon laadun arvioinnista ja ratkaisujen läpinäkyvästä perustelemisesta. Vuorovaikutuksen lisääminen ei siis yksin riitä. Ministeriössä on myös osattava valita ja yhdistää valmistelutilanteeseen sopivat tiedonkäytön tavat.
Lue lisää:
Ympäristöministeriön tutkimus- ja kehittämistoiminta
Ministeriöissä tarvitaan uusia keinoja tutkimustiedon hyödyntämiseen.
Eeva Hellström
johtava asiantuntija, Sitra
Valmisteluvajeesta agendanmuodostukseen ja ennakointiin
Aavarannan artikkeli osoittaa ansiokkaasti, ettei tutkimustiedon hyödyntämisessä ole kyse vain tiedon saatavuudesta. Erilaiset ongelmat tarvitsevat erilaisia tiedonkäytön tapoja, ja tutkimuksen vaikuttavuus syntyy usein vuorovaikutuksessa pikemminkin kuin yksittäisissä tutkimustuloksissa.
Kirjoitus tulkitsee osuvasti myös selvitystä, jossa olemme kollegoideni kanssa tarkastelleet tiedonkäytön tapoja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Tutkimustieto voi välittää tietoa, yhdistää näkökulmia tai toimia yhteisen oppimisen alustana. Erityisesti sotkuisissa ja pirullisissa ongelmissa sen vaikuttavuus edellyttää vuorovaikutusta valmistelun ytimessä.
Täydennän Aavarannan tarkastelua kahdella ulottuvuudella. Ensinnäkin tiedon ja vuorovaikutuksen tarve alkaa jo ennen virkamiesvalmistelua, kun ratkaistaan, mitkä asiat päätyvät poliittiselle agendalle. Toiseksi tutkimustiedon rinnalla tarvitaan ennakointia, kun päätöksiä tehdään epävarmuuden ja kehkeytyvien muutosten keskellä.
Vaikeimmat kysymykset syntyvät usein jo ennen valmistelua, kun määritellään, mitä pidetään tärkeänä ja ratkaisemisen arvoisena. Tutkimus voi tuoda agendanmuodostukseen näyttöä, uusia näkökulmia ja ratkaisuvaihtoehtoja, tunnistaa kysymyksiä ja riippuvuuksia sekä haastaa vakiintuneita ajattelutapoja. Tutkimustiedon hyödyntäminen alkaa siis jo siitä, miten ongelmat tunnistetaan, määritellään ja nostetaan poliittiselle agendalle.
Tutkimustieto ei kuitenkaan yksin riitä. Monista uusien teknologioiden, ympäristömuutosten ja kansainvälisten murrosten yhteiskunnallisista vaikutuksista ei vielä ole riittävästi tutkimusnäyttöä. Ennakointi havaitsee varhaisia ilmiöitä, tekee näkyviksi oletuksia, jäsentää epävarmuutta, avaa vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja toimintavaihtoehtoja sekä mahdollistaa tulevaisuusvaikutusten arvioinnin jo ennen kuin vaikutuksista on kertynyt tutkimustietoa.
Tutkimuksen ja ennakoinnin toisiaan täydentävät tehtävät korostuvat sotkuisissa ja pirullisissa ongelmissa, joissa kiistellään ratkaisujen lisäksi ongelman luonteesta ja toivottavista tulevaisuuksista. Molemmat tarvitsevat jatkuvaa vuorovaikutusta päättäjien ja muun yhteiskunnan kanssa. Se tuo näkyviin kokemuksia, arvoja ja muutoksen merkkejä sekä haastaa tiedontuotannon ja tulevaisuuskuvien oletuksia. Vuorovaikutusta tarvitaan siksi valmistelun lisäksi jo agendanmuodostuksessa tutkijoiden, ennakoijien, poliitikkojen, kansalaisten, yritysten, järjestöjen ja median kesken.
Näissä kohtaamisissa muotoutuu se, kenen tarpeet ja millainen aikajänne ohjaavat agendaa, ongelmien määrittelyä ja päätöksenteon suuntaa. Vuorovaikutuksen piiri ei saisi rajautua vain niihin, jotka voivat osallistua keskusteluun nyt: päätöksenteossa on tehtävä tilaa myös tulevien sukupolvien oikeuksille ja tarpeille. Vuorovaikutusvaje koskee siten valmistelun ohella agendanmuodostusta ja sitä, millaisen tiedon varassa yhteiskunta suuntautuu tulevaisuuteen.
Satu Aavanranta
Väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto ja Arktinen keskus
Kirjoittaja työskenteli keväällä 2026 ympäristöministeriössä vierailevana tutkijana ja tarkasteli tutkimustiedon hyödyntämistä ministeriön valmistelussa. Tarkastelu perustui kolmeen esimerkkitapaukseen sekä niihin liittyviin aineistoihin ja haastatteluihin, joissa kartoitettiin virkahenkilöiden ja tutkijoiden näkemyksiä tutkimusyhteistyöstä.