Luonnon monimuotoisuuden vähentyminen ja ilmastonmuutos edellyttävät meiltä nopeaa toimintaa. Lisääntyvä tieto globaaleista ympäristöongelmista on kuitenkin päätynyt lisäämään monien tuskaa ja ympäristöahdistusta eikä niinkään helpottamaan sitä. Filosofi Veli-Matti Värrin mukaan ympäristöongelmat ovat vaikeasti ja hitaasti ratkaistavissa olevia, koska ne kietoutuvat yhteen perusarvojemme kanssa.  

On ajateltu, että ympäristökasvatus ja –opetus voisivat olla keino auttaa meitä ajattelemaan ja hankkimaan tietoa uudella tavalla ja toimimaan ympäristön puolesta. Perinteinen ympäristökasvatus ja –opetus eivät kuitenkaan välttämättä saa meitä toimimaan näin. Keskittymällä pelkästään tietoisuuden lisäämiseen ekologisista faktoista, jää paljon arvokasta ihmisten kokemuksiin perustuvaa tietoa pois. Huomioimalla tämän näkökulman ympäristökasvatuksessa, kuka tahansa meistä voi toimia ympäristökasvattajana. Itse pääsin osana Tampereen yliopiston kasvatustieteiden syventäviä opintoja osallistumaan Piryke-hankkeeseen Nuorisokeskus Marttisen ja pirkanmaalaisten nuorten kanssa. Hankkeen punaisena lankana toimii nuorten aktiivista ympäristökansalaisuutta tukeva ympäristökasvatus.

Mitä on ympäristökasvatus?

Yleisesti ympäristökasvatus määritellään toiminnaksi, jonka keskeinen tavoite on kestävän elämäntavan edistäminen, ympäristötuntemuksen laajentaminen sekä ympäristöherkkyyden lisääminen. Ympäristökasvatus ei kuitenkaan ole pelkästään alan ammattilaisille varattua toimintaa, vaan jokainen meistä voi esimerkillään ja toiminnallaan olla ympäristökasvattaja toiselle ihmiselle. Ympäristökasvatuksella voidaan lisätä sekä tiedollista että tunteisiin perustuvaa ymmärrystä luonnosta. Sekä ympäristötiedon kokemukselliset puolet, kuten ympäristöherkkyys ja tunteet, että tiedolliset puolet, kuten lajirikkaus ja ekosysteemien toiminta, liittyvät siihen, mitä pidämme tärkeänä ja arvokkaana. Ympäristökasvatuksessa tulisikin antaa tilaa molemmille puolille.

Kukaan meistä ei ole yksin tässä maailmassa. Jakamalla henkilökohtaisia kokemuksia ja merkityksiä ympäristöstä saadaan arvokasta ympäristötietoa myös ekologisten faktojen ulkopuolelta. Vaikka niilläkin on sijansa ympäristöongelmien ratkaisuissa, usein ne myös lisäävät tietäjiensä eksistentiaalista tuskaa. Jotta kasvatettavat eivät vaipuisi faktatulvan tuottamaan toivottomuuteen ja lannistuisi, kasvatuksessa tulisi keskittyä toivon ylläpitämiseen uhkaavien ongelmien keskellä. Filosofi Värri peräänkuuluttaa ajattelua meiltä kaikilta, jotta ymmärtäisimme ensinnäkin kasvatuksen kietoutumisen oman aikamme ideologioihin ja toiseksi sen vastuun luoda toivoa ja luottamusta elämän merkityksellisyyteen.

Miksi ympäristökasvatusta tulisi tehdä myös humanismista käsin? 

Humanismi ympäristökasvatuksen yhteydessä voi kuulostaa ristiriitaiselta. Eikö ympäristökasvatuksessa pitäisi juuri keskittyä ympäristön ja luonnon näkökulmiin eikä humanistisiin merkityksiin? Kasvatusmetodologioita tutkineen Jouni Häklin mukaan kasvatusta voidaan tehdä monista erilaisista näkökulmista tai metodologioista käsin. Metodologialla tarkoitetaan tässä yhteydessä tapaa, jolla ympäristökasvatusta tehdään. Positivistinen, luonnontieteelliseen metodologiaan nojaava näkökulma on näistä tunnetuin, mutta myös humanistisesta metodologiasta voidaan ammentaa rikkautta ympäristökasvatukseen. Positivistinen metodologia perustuu siihen, että filosofisesti ajatellen todellinen tieto voi perustua vain tiettyihin välittömiin havaintoihin. Positivistinen kasvatusmetodologia on monille tuttu lähestymistapa suomalaisen koulujärjestelmän perinteisiltä biologian ja ympäristötiedon tunneilta. Esimerkiksi eliöiden populaatioiden seuraaminen tai eliölajien piirteiden tutkiminen kuuluvat tähän lähestymistapaan. Tällöin huomio on eliölajien ja ekosysteemien luonnontieteellisessä puolessa.

Tämänkaltainen ympäristökasvatus ei sellaisenaan ole riittävää. Jotta ympäristökasvatus olisi myös eheyttävää ja voimauttavaa, tulee katsantotapaamme laajentaa. Humanistisesti suuntautuneessa ympäristökasvatuksessa korostuvat ihmisten omakohtaiset kokemukset ja elämykset pohjana tiedon rakentamiselle. Humanistinen ympäristökasvatus kiinnittääkin erityistä huomiota osallisuuden kokemukseen ja kunkin omiin merkityksiin. Tähän sisältyy myös ajatus kasvatettavasta aktiivisena ja kyvykkäänä, oli hän sitten lapsi, nuori, keski-ikäinen tai vanhus.  

Humanistiseen metodologiaan nojaavalla ympäristökasvatuksella voidaan tukea ympäristökansalaisuutta antamalla voimauttavia kokemuksia kasvatettaville, jotta he kokisivat itse voivansa vaikuttaa. Toivon tunteen näkökulmasta tällä on suuri merkitys. Ympäristökasvatuksen uranuurtajat Hannele Cantell, Essi Aarnio-Linnanvuori ja Sirpa Tani ovat määritelleet ympäristökansalaisiksi ihmiset, joiden huolenpidon piiriin kuuluvat kaikki eliölajit, luonto ja tulevat sukupolvet. Ympäristökansalaisuus sinänsä ei kuitenkaan edellytä varsinaisesti luontoaktivismin kriteerien täyttämistä, vaan kuka tahansa vauvasta vaariin voi olla ympäristökansalainen, joka toimii ympäristön puolesta. Ympäristökansalainen on yksinkertaisesti ihminen, joka tekee jotain ympäristön eteen, koska kokee sen merkitykselliseksi ja tärkeäksi.

Mitä on osallisuus?

Ilman omakohtaisuutta ja itselle tärkeää osallisuutta on vaikea toimia ympäristökansalaisena. Itselle tärkeän osallisuuden voi määritellä vain yksilö itse. On tärkeää tiedostaa, että niin kuin missä tahansa kasvussa, myöskään ympäristökansalaisuuteen kasvamisessa ei ole päätepistettä. Se on läpi elämän jatkuva kehä, jossa ymmärrys asioista syvenee vähitellen. Ympäristökansalaisuuteen kasvattaminen vaatii kasvattajalta, – kuten esimerkiksi opettajalta, kaverilta, kerhon ohjaajalta tai vanhemmalta – reilua osallisuuden kokemuksen huomioimista ja joustavuutta. Osallisuuden kannalta on tärkeää antaa tilaa kunkin omien ideoiden kehittymiselle.  

Osallisuuden voidaan nähdä syntyvän yksilön ja yhteisön välillä. Tutkijoiden Tuure Tammen ja Riikka Hohdin mukaan tässä vuorovaikutuksessa kietoutuvat yhteen oleminen, toimiminen ja osallistuminen erilaisissa tilanteissa. Kasvattajan tulee kiinnittää huomiota yhdessä olemisen vaihteleviin oikeuksiin ja vapauksiin, ja tiedostaa myös oma roolinsa siinä. Millaista on meidän ryhmässämme, onko kaikilla valtaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiseen toimintaan, kuunnellaanko kaikkia, millainen on tunneilmapiiri ja miten osallisuus määritellään? Jokaisen kasvatettavan näkökulman tulee myös vaikuttaa siihen, millä on väliä ympäristökasvatuksessa ja miksi. On siis tärkeää, että kasvattaja yksin ei määrittele oikeanlaista osallistumista ympäristökasvatustoimintaan vain oman mittapuunsa mukaan. 

Humanistisen ympäristökasvatuksen toteuttaminen 

Humanistista ympäristökasvatusta voidaan toteuttaa monin tavoin. Kun tavoitteena on tukea ympäristökansalaisuutta, on tärkeää mahdollistaa kasvatettavalle mielekäs tapa osallistua ympäristön puolesta tapahtuvaan toimintaan. Tällöin opetusta ja kasvatusta tehdään siitä näkökulmasta, että kasvatettavilla itsellään on valta ja avaimet kädessä. Avoin keskustelu ja keskusteluilmapiiri auttavat huomaamaan muiden kokemuksia ja luomaan uusia ideoita aktiivisena ympäristökansalaisena toimimiseen. Tässä vaaditaan kasvattajalta tilannetajua ja pelisilmää, jotta juttelun ilmapiiristä tulee rento. Oman kokemukseni mukaan omista hyvistä ja huonoista kokemuksista kertominen kannattaa. Se voi avata keskustelua ja luo tilanteeseen erilaisen tunnelman, kun opettaja tuo inhimillisyytensä esiin.

Lasten ja nuorten ympäristökasvatuksessa huumorilla ja leikillisyydellä on aina tärkeä osansa ilmapiirin luomisessa, mutta saman tulisi koskea myös aikuisten ympäristökasvatusta. Piryke-hankkeessa nuoret itse ideoivat, suunnittelivat ja toteuttivat luonnon monimuotoisuuteen liittyvään teemaan lautapelin. Hankkeessa nuoret itse pääsivät toteuttamaan ympäristökasvattajan roolia samalla, kun he oppivat. Sama koski omaa osuuttani hankkeessa. Sain olla osallisena eri rooleissa – oppijana, ympäristökasvattajana ja ympäristökansalaisena. Ympäristökasvatuksen mielekkyys luotiin yhdessä eikä ulkoapäin asetettuina listauksina.

Vaikka monimuotoisuuden väheneminen, lajikato, ilmastonmuutos sekä ympäristöahdistus värittävät ympäristökasvatuksen yhteiskunnallista kontekstia synkäksi, ei se silti tarkoita, että itse ympäristökasvatuksen tulisi olla synkkää. Voimauttava humanistinen ympäristökasvatus antaa kasvatettaville toivoa ja työkaluja toimia aktiivisina ympäristökansalaisina. 

PAULIINA MÄENPÄÄ

Artikkelikuva: Unsplash/James Wheeler

Viime vuosikymmeninä on kiinnitetty paljon huomiota ilmastonmuutokseen ja sen tuhoisiin vaikutuksiin maapallolla, mutta nuorten suuri ja nopeasti kasvava ilmastoahdistus on tullut esiin vasta viime vuosina. Tämä näkökulma on minulle tulevana biologian ja maantieteen aineenopettajana erittäin tärkeä ja hälyttävä. Opiskelijana ja muutamien opetuskokemuksieni kautta voin sanoa, että kyseessä on vakava asia, joka kaipaa entistä enemmän huomiota. Erityisesti nyt, kun ilmaston tilanne pahenee entisestään odotettua nopeammin.

Vastassa ilkeitä ongelmia

Ilmastonmuutos on yksi niin sanotuista ilkeistä ongelmista (engl. wicked problems), joiden ratkaisu näyttää lähes mahdottomalta. Ilkeitä ongelmia ratkottaessa asiat voivat mennä entistä huonompaan suuntaan, tai ratkaisusta saattaa koitua haittoja jollekin muulle kuin ratkaisijalle itselleen. Tällaisia ovat ilmastonmuutoksen lisäksi muun muassa nälänhätä ja köyhyys. Kuitenkin ilkeitä ongelmia pitäisi saada ratkottua niin ihmiskunnan kuin maapallon hyvinvoinnin kannalta. Käyttökelpoisten ratkaisujen puuttumisen takia ilmastonmuutos aiheuttaa suurta huolta ja muita negatiivisia tunteita nuorissa ja kaiken muunkin ikäisissä ihmisissä.

Ilmastoahdistus näkyy nuorissa kaikista eniten suruna, pelkona, yleisenä ahdistuneisuutena ja vihana, raportoi Tosin Thompson artikkelissaan Hickmanin ym. (2021) tutkimukseen viitaten. Tutkimuksessa oli haastateltu myös monia suomalaisia nuoria. Kuten artikkelissa mainitaan, on arkielämässä helppoa huomata, että nuoret, joita ilmastonmuutoksen suuret tuhot eivät suoranaisesti vielä kosketa ja joita ympäröivän väestön hyvinvoinnin taso on korkea, tuntevat syyllisyyttä ja ahdistusta muiden huonoimmista oloista. Tämän olen huomannut myös suomalaisissa kouluissa.

huoli asiasta, jota on lähes mahdotonta korjata, voi olla musertava nuorelle ihmiselle, joka vasta opettelee hahmottamaan suuria asioita ja omien tunteidensa käsittelyä

Thompsonin artikkelin mukaan moni nuori kokee syyllisyyden ja ahdistuksen lisäksi voimattomuutta ja epävarmuutta, kun valtio ei tee joko tarpeeksi tai valtion antamat lupaukset eivät ole johtaneet mihinkään. Lukioissa olen huomannut, että ne nuoret, jotka ovat vielä vanhempiensa talouksista riippuvaisia eivätkä pääse vaikuttamaan talouden kulutus- ja kierrätyspäätöksiin, tuntevat samalla tavalla. On selvää, että mikäli ihminen tuntee näin taukoamatta, voi sillä olla tuhoisia seurauksia niin mielenterveyden kuin pahimmassa tapauksessa myös fyysisen terveyden kannalta. Tällainen huoli asiasta, jota on lähes mahdotonta korjata, voi olla musertavaa nuorelle ihmiselle, joka vasta opettelee hahmottamaan suuria asioita ja omien tunteidensa käsittelyä.

Mahdollisuus vaikuttaa ja tulla kuulluksi lievittää ahdistusta

Niissä valtioissa, joissa valtion toimet vastaavat puheita ja lupauksia, nuoriso tuntee olonsa rauhallisemmaksi, raportoi Thompson. Samoin kuin valtiotasolla voidaan jo koulun ja kodin kohdalla panostaa nuorten äänen kuuluvuuteen ja vaikutusmahdollisuuksiin siinä toivossa, että nuori edes hetkellisesti tuntee pystyvänsä auttamaan ja vaikuttamaan oman maapallonsa tulevaisuuteen. Kodin ja koulun yhteistyö on merkityksellistä, sillä se antaa niin vanhemmille kuin oppilaillekin keinoja käsitellä ilmastonmuutosta ja siitä johtuvia tunteita. Velda McCunen ym. (2021) mukaan kodin ja koulun yhteistyöllä on tärkeä merkitys epävarmuuden ja voimattomuuden tunteiden käsittelyssä. Lisäksi nuorten tekemä omien vanhempien ympäristötietoisuuden lisääminen muuttaa vanhempien käytöstä empaattisemmaksi ja antaa nuorille enemmän tilaa käsitellä huoliaan.

Susan Claytonin (2020) huomiot tukevat Thompsonia siinä, että tahojen päätökset, joista nuoret ovat riippuvaisia, aiheuttavat hyvin negatiivisia tunteita nuorille. Claytonin mukaan on mahdollista, että nuoret tuntevat ilmastoahdistusta voimakkaammin kuin muut, koska he vielä suunnittelevat edessä olevaa tulevaisuuttaan. Vanhemmat ihmiset eivät enää odota tulevaisuudeltaan yhtä paljon. Samoin kuin valtioiden ja vanhempien päätökset, myös ilmastonmuutoksen ja muiden ilkeiden ongelmien luonne lisää nuorten epävarmuutta. Kaikki ilkeät ongelmat, mutta erityisesti ilmastonmuutos, muuttuvat ja kasvavat sekä kehittyvät jatkuvasti, mikä tekee käsittelyn teoriassa ja korjaamisen käytännössä Claytonin mukaan mahdottomaksi. Kun tapahtumaa on vaikea käsittää teoriassa, on vaikeaa valita oikeat ratkaisut ja ahdistus vain lisääntyy.

Ymmärryksellä ja yhteistyöllä kohti tulevaisuuden ratkaisuja

Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on ihmisillä keskimäärin hyvä koulutustaso, jolloin opiskelevilla nuorilla on yllättävän paljon tietoa ja siten kiinnostusta asioita kohtaan jo koulun pohjalta. Omien havaintojeni mukaan kiinnostus yleensä johtaa lisätiedon etsintään, ja nuoret alkavat etsiä internetistä tietoa. On helppoa törmätä eri uutisiin siitä, miten paljon huonommin asiat ovat monessa maassa, jolloin saattaa nousta esiin ahdistuksen ja syyllisyyden tunteet omista paremmista oloista. Claytonin mukaan sopiva ahdistus voi kuitenkin motivoida ja pakottaa parempaan suoritukseen ja valmistautumiseen haasteita vastaan. Sen sijaan, että nuoret kokisivat puuduttavaa syyllisyyttä, olisi merkityksellistä, että nuorten kokema ahdistus osattaisiinkin valjastaa ja suunnata kohti tulevaisuuden ideoita. Joissain Suomen kouluissa onkin käynnissä monenlaisia ilmastoprojekteja nuorten aktivoimiseksi, mikä on hienoa ja tavoiteltavaa.

McCunen ym. mukaan ilkeiden ongelmien käsittelyssä tärkeintä on yhteistyö ja tiedon lisääminen. Tieteenalojen ja eri oppiaineiden yhteistyö lisää tietoa ja siten auttaa hahmottamaan ilmiöiden monipuolisuutta lisäämällä ymmärrystä eri prosesseja kohtaan. Oikean tiedon saaminen koulussa vähentää lisäksi väärän tiedon hankintaa muun muassa internetistä. Kun asioita on helpompi ymmärtää ja harhaluulot osataan erottaa oikeasta tiedosta, toimivien ratkaisujen keksiminen on mahdollista.

Oppilaan pitää saada tietää, että hän ei ole yksin tunteidensa kanssa eikä yksin vastuussa maailman tapahtumista

Olen huomannut, että nuoret ottavat herkästi omalle vastuulleen liikaa ja syyttävät itseään asioista, joihin he eivät ole voineet vaikuttaa. Tällöin on tärkeää, että oman perheen lisäksi myös opettajat osaavat olla empaattisia. Oppilaan pitää saada tietää, että hän ei ole yksin tunteidensa kanssa eikä yksin vastuussa maailman tapahtumista. Tällöin päästään siirtymään ihmisten vastuuttamisesta vastuullisuuden tukemiseen, jolloin kehitys parempaan on sujuvampaa ja mielekkäämpää niin nuorille kuin muillekin.

Ilmastoahdistus poistuu kokonaan vasta, kun ilmastoon liittyvät ongelmat saadaan korjattua, mutta siihen menee vielä aikaa. Tämän takia on tärkeää, että nuorten ilmastoahdistukseen puututaan heti, jolloin henkisen hyvinvoinnin kannalta nuoren oma tulevaisuus ei ole vaarassa. Nuoret ovat tulevaisuutemme ja turvaamalla heidän tulevaisuutensa panostamme koko maapallon tulevaisuuteen.

JANIKA LAPPALAINEN

Otsikkokuva: Jonathan Kemper/Unsplash

Useimmat meistä ovat kuulleet lauseen “luontoa pitää suojella tuleville jälkipolville”. Luonnon ja biodiversiteetin suojelua perustellaan mediassa usein tällaisilla kauaskantoisilla näkymillä. Median ja päättäjien olisi kuitenkin tehokkaampaa vedota tekijöihin, joiden myötävaikutuksella ympäristön kuormitus vähentyy ihan huomaamatta, sekä hyötyihin, joita luonnosta ja sen suojelusta on saatavilla juuri nyt. Tällainen huomaamaton luonnonsuojelu voisi olla parasta luonnonsuojelua, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, ettei tehtäisi mitään.

Vaikka uhat, kuten puhtaan veden, puhtaan ilman tai ruoan puute, ovat järjellä ajateltuna merkittäviä ja hyviä perusteluja luonnon suojelemiselle, eivät nämä uhat välttämättä saa ihmisiä motivoitumaan muutoksen puolesta arjessaan. Perustelut voisivat olla vaikuttavampia, jos ne löytyisivät lähempää ja vaikuttaisivat ihmisten elämään juuri tässä hetkessä. Mikäli muutosta perustellaan vain tulevaisuudennäkymillä, voi luonnon suojeleminen ja kestävämpään elämäntapaan siirtyminen tuntua kansalaisista arjen kiireessä epätoivotulta vastuuttamiselta. Tämän välttämiseksi tulisi perusteluja luonnon ja biodiversiteetin suojelemiselle ja sen hyväksyttävyydelle katsoa eri näkökulmasta, tuoden ne lähemmäs tavallista kansalaista. Mahdollisimman huomaamattomasti tietenkin.

Apuna arvojen muutos

Onneksi muutoksen tuulia on ilmassa. Meneillään on murros, jossa huomio voidaan perustarpeiden tyydyttämisen sijaan siirtää aineettomiin päämääriin ja arvoihin (Salonen & Joutsenvirta 2018). Pinnalle pyrkivät universaalit arvot, joissa luonnon ja muiden ihmisten hyvinvointi asetetaan oman edun edelle, kertovat Salonen ja Joutsenvirta aiempia tutkimuksia lainaten. Tällaisten jälkimaterialististen arvojen edut ovat moninaiset: yhtäältä ne säästävät rajallisia resursseja ja toisaalta parantavat ihmisten elämänlaatua (emt.). Näiden arvojen nostaminen mediassa saa ihmiset pikkuhiljaa adoptoimaan ne omikseen, jolloin luonnosta ja sen säilyttämisestä tulee vahva itseisarvo, eikä luonnonsuojelusta tarvitse enää pyrkiä tekemään huomaamatonta. Samalla kuitenkin luonnon etujen rinnalla voivat säilyä ihmisten omat edut.

Tällaiset suuret muutokset ovat usein hitaita, mutta mikäli media ja poliittinen johto kannustaisivat yhä voimakkaammin jälkimaterialistisiin arvoihin, esimerkiksi yhteisölliseen jakamistalouteen siirtymistä, voisi siirtymä tapahtua nopeastikin. Jakamistalouden hyödyt niin luonnon kuin ihmisten itsensä kannalta ovat huomattavat. Jakamistalouden myötä ihmiset keskittyvät enemmän siihen, mitä heillä jo on, jolloin materialistinen ajattelu jää taka-alalle ja ihmisten tyytyväisyys lisääntyy, mikä saa aikaan positiivisen kierteen, esittävät Salonen & Joutsenvirta (2018) Lyubomirskyn ym. (2005) tutkimusta lainaten. Kun asiaa ei markkinoida luonnonsuojelun kautta, vastuullistaminen on huomaamatonta, eikä mahdollista vastareaktiota ympäristön suojelulle synny samassa määrin. Ympäristöä säästyy kuin sivutuotteena.

Luonnossa liikkuminen edistää luonnonsuojelua

Tyytyväisyyttä lisää jakamisen lisäksi myös luonnossa liikkuminen. Ihmiset innostuvat vaatimaan luonnonsuojelun edistämistä, kun siitä on heille itselleen näkyvää, konkreettista hyötyä. Mikä voisi siis olla parempi keino saada ihmiset innostumaan luonnonsuojelun hyödyistä, kuin sen terveysvaikutusten korostaminen?

Luonnon terveyshyötyjä on tutkittu laajalti. Pasasen & Korpelan tutkimuksessa (2015) on todistettu, että luonnossa liikkumisen jälkeen mieliala ja itsetunto kohenevat. Tutkimuksessa viitataan myös aiempaan havaintoon (Michell 2013), jonka mukaan vähintään kaksi kertaa viikossa luonnossa liikkuvilla on 40 % pienempi riski sairastua mielenterveyshäiriöön, kuin niillä, jotka eivät liikkuneet luontoympäristössä lainkaan. Näiden lisäksi on yleisesti tiedossa, että liikkuminen alentaa stressiä ja kohentaa kuntoa, mikä taas vähentää esimerkiksi sydän- ja verisuonitautien riskiä.

Terveyshyötyjä korostamalla ihmiset saattaisivat innostua ulkoilemaan entistä enemmän, minkä myötä luontokohteille olisi entistä enemmän kysyntää. Tämä taas viestittää, että luontoympäristöjä on järkevää säästää ja biodiversiteettiä suojella niin kaupunkiympäristössä kuin muuallakin. Osittain näin onkin jo käynyt vallalla olevan koronapandemian myötä. Viestiä tukee myös tutkimustulos, jossa 60 % ihmisistä ovat listanneet mielipaikakseen luontopaikan (Pasanen & Korpela 2015). Ihmiset ajavat näin osittain omaa etuaan, mutta voivat samalla edistää luonnonsuojelua – huomaamattaan.

vastuullistaminen voidaan tehdä innostavasti ihmisten oman hyödyn kautta

Luonnonsuojelun edistämiselle ja kestävämpään elämäntapaan siirtymiselle voi olla useita epäsuoria motiiveja. Kun asiaa lähestytään päätöksenteossa ja mediassa uudelta kantilta, se ei tunnu kansalaisista kuluneelta vastuuttamiselta, vaan vastuullistaminen voidaan tehdä innostavasti ihmisten oman hyödyn kautta. Kun uudet jälkimaterialistiset arvot integroituvat ihmisten ajatteluun, voisi luonnonsuojelukin muuttua huomaamattomasta enemmän tiedostetuksi, mutta siihen asti huomaamaton luonnonsuojelu on mielestäni parasta luonnonsuojelua.

MILLA OJALA

Otsikkokuva: Marcin Czerwinski/Unsplash

Jokaisella meistä on erilainen metsäsuhde, joka kuvaa sitä, miten yksilö kokee metsän ja mitä tuntee sitä kohtaan. Metsäsuhde voi muokkautua monien eri tekijöiden kuten elämäntilanteen, kokemusten, tunteiden ja ajatusten vaikutuksesta. Jotkut voivat nähdä metsän pelkästään raaka-aineena ja elinkeinona, kun toiset taas voivat nähdä metsän puhtaasti virkistyskäytön kautta. Toisilla suhde metsään voi olla läheinen, mutta toisille metsä voi näyttäytyä kaukaisena tai jopa pelottavana paikkana. Monesti ajatellaan metsänomistajien suhtautuvan metsiinsä vain rahan lähteenä ja elinkeinona, mutta nykyään tilanne ei ole niin yksinkertainen. Ennen metsänomistajat saivat tulonsa nimenomaan metsistä ja sieltä hankituista raaka-aineista, mutta nykymaailmassa metsien rahallinen arvo ei paina omistajien vaakakupissa enää yhtä paljon. Tämän myötä heidän metsäsuhteensa ovat muuttuneet ja saaneet uusia ulottuvuuksia

Metsänomistajien metsäsuhteen rakentuminen yksilöllistä

Matila ym. (2018) määrittelevät metsäsuhteen yksilön ja metsän vuorovaikutteiseksi kokonaisuudeksi, jossa yksilöllä on joko suora tai välillinen elävä suhde metsään. Metsäsuhde voi olla suora tai välillinen metsän merkitessä fyysisen ympäristön lisäksi myös esimerkiksi resursseja, raaka-aineita sekä erilaisia mielikuvia. Se, mitä metsänomistaja metsillään tekee, peilautuu mielestäni suoraan omistajien metsäsuhteeseen. Metsien hoidossa on tiettyjä sääntöjä ja suosituksia, joiden avulla metsien hyvä kunto, kasvu sekä tuottavuus voidaan taata, mutta metsänomistajien suhde omiin metsiin korostuu metsään kohdistuvissa valinnoissa.

Kolme suurinta ryhmää metsänomistajissa ovat eläkeläiset (47%), palkansaajat (37%) sekä maa- ja metsätalousyrittäjät (10%). Eläkeläisten keskuudessa korostuu metsien virkistyskäyttö, kun taas palkansaajien sekä maa- ja metsätalousyrittäjien keskuudessa korostuu monitavoitteisuus ja tulot. (Karppinen ym. 2020). Eläkeläiset arvostavat metsää paikkana, joka tarjoaa kauniita maisemia, rauhallisuutta sekä suomalaista luontoa. Eläkeläisten metsäsuhde on ehtinyt muotoutua uudestaan jo monia kertoja eri elämäntilanteiden ja kokemusten myötä, ja voi olla, että heidänkin metsäsuhteensa on aiemmin perustunut ajatukseen metsästä elinkeinona. Palkansaajat saattavat nähdä metsän vain lisätulona muiden tulojen ja töiden ohella. Jos metsät eivät ole palkansaajille pääasiallinen elinkeino, miksei metsien virkistyskäyttö korostu enemmän ryhmän metsäsuhteessa? Syynä voi olla esimerkiksi metsien kokeminen kaukaisena. Palkansaajat eivät välttämättä käy usein metsässä töidensä jälkeen, jolloin metsien rooli heidän arjessaan ei ole merkittävä. Tässä näkyy mielestäni se, kuinka ihmiset ovat nykypäivänä vieraantuneet luonnosta.

Maa- ja metsätalousyrittäjillä metsien käytössä korostuu monitavoitteisuus. He näkevät metsän tietenkin elinkeinona, mutta arvostavat metsää myös virkistyskäytön kautta. Maa- ja metsätalousyrittäjät ovat ammattinsa kautta tietoisia esimerkiksi metsien hoitoon liittyvistä seikoista, jotta he saisivat metsistään irti mahdollisimman paljon. Uskoisin, että he myös kiertelevät omissa metsissään ja viettävät siellä runsaasti aikaa. Tämän takia maa- ja metsätalousyrittäjien suhde metsään voi olla läheinen, ja he eivät näe metsää pelkästään tulonlähteenä.

Kaupunki vs. maaseutu

Metsäsuhde on yksilöllinen ja voi vaihdella paljon. Metsäsuhteeseen voi vaikuttaa myös asuinpaikka: kaupunkilaisen ja maaseudulla asuvan metsäsuhde voi erota toisistaan merkittävästi. Haja-asutusalueella asuvat näkevät ympärillään jatkuvasti puita ja metsää naapureiden ollessa satojen metrien tai jopa kilometrien päässä. Maaseudulla metsään lähteminen on helppoa ja nopeaa, ja siksi haja-asutusalueilla asuvat ovat ehkä jo pienestä pitäen viettäneet metsässä aikaa pienellä kynnyksellä. Metsänomistajuudessa tämä voi näkyä esimerkiksi siten, että omistaja on tottunut metsänkävijä ja pitää metsässä olemisesta. Tällöin omistaja tietää, mitä kaikkea metsä voi parhaimmillaan antaa, ja on mahdollisesti hyödyntänyt sen antimia kuten marjoja ja sieniä. Tietämys metsistä voi vaihdella esimerkiksi koulutuksen mukaan, mutta myös metsäsuhteen takia. Läheinen suhde metsiin voi tarkoittaa sitä, että tietoisuus metsistä on varmasti ainakin kohtalaista, ja nämä tiedot ovat voineet siirtyä joko hiljaisena tai suullisena perintönä muun muassa omilta vanhemmilta.

Käytän esimerkkinä omaa metsäsuhdettani. Isäni on metsänomistaja, ja olen sitä kautta päässyt näkemään läheltä mitä metsänomistajuuteen kuuluu. Kuulin ensimmäistä kertaa muun muassa harvennuksista, avohakkuista ja tuulituhoista isältäni, joka myös työskentelee metsien parissa. Näin olen saanut tietoa metsistä ja oppinut näkemään metsät elinkeinona. Siitä huolimatta metsäsuhteeni ei perustu pelkästään taloudelliseen vakauteen, vaan paljon muuhunkin. Asuin lapsuuteni vanhalla maatilalla, jonka ympärillä on paljon metsää. Vietin mielelläni aikaa luonnossa muun muassa seikkaillen puiden lomassa ja ihmetellen metsän vaihtelevaa maisemaa. Uskon, että metsäsuhteeni on muokkautunut läheiseksi ja positiiviseksi juuri lapsuudenkotini ja sen ympäristön sekä koko elämäni mittaisen metsien tutkimisen ansiosta. Arvostan metsää sen monipuolisuuden ja kauneuden takia, mutta tiedostan sen antaman taloudellisen turvan, joka voidaan saavuttaa hyvällä metsänhoidolla. Tällaisen metsäsuhteen perusteella metsänomistajuuteni todennäköisesti perustuisi monitavoitteisuuteen.

Kaupungistumisen myötä yhä useampi ihminen siirtyy kauemmas metsistä ja luonnosta. Kaupungissa asuvat ovat voineet vieraantua metsistä merkittävästi, sillä vaikka metsää on Suomessa käytännössä kaikkialla, kaupungissa voi joutua menemään kauas keskustasta ennen kuin pääsee kunnolla metsän helmaan. Tästä syystä kaupunkilaiset eivät todennäköisesti lähde useasti retkeilemään tai edes tarkastelemaan omia metsiään, jos ne ovat esimerkiksi automatkan päässä. Kaupungissa asuvat metsänomistajat eivät ole ehkä ollenkaan tietoisia metsien hoidoista, sen vaiheista tai kannattavista toimenpiteistä eivätkä he välttämättä tiedä edes omien metsiensä kuntoa. Tietämättömyys voi johtua mielenkiinnon puutteesta, ja voi esimerkiksi johtaa metsien hoitamattomuuteen ja sitä kautta huonoon kuntoon.

Omistajien metsäosaamisen väheneminen luo tarvetta päätöstuelle sekä metsäneuvonnalle, mutta myös metsän monipuolistuneet käyttömahdollisuudet voivat kasvattaa niiden tarvetta (Kurttila et al. 2015: 328). Erityisesti nuorilla päätöksentekoon liittyy epävarmuutta, joka johtuu puutteellisesta metsätietämyksestä. Tähän ratkaisuna nuoret kaipaisivat heille kohdistettua metsäkoulutusta kuten verkkokursseja, mentorointiohjelmia sekä vertaisoppimista muilta nuorilta metsänomistajilta. (Erkkilä ym. 2021). Uskon, että päätöstuen ja metsäneuvonnan avulla metsänomistaja saa mahdollisuuden kasvattaa metsäsuhdettaan ja uusia näkökulmia metsän tarkasteluun.

Metsäsuhde kehittyy

Mäntyranta kertoo artikkelissaan Metsänomistaja 2020- tutkimuksesta, jonka perusteella on arvioitu kaupungissa asuvien ja nuorien metsänomistajien olevan maalla asuvia tai iäkkäitä halukkaampia hakkaamaan omia metsiään. Mäntyranta mainitsee myös, että taloudellista turvaa ja tuottoa arvostavien metsänomistajien osuus on kasvussa. Itse näen näissä asioissa yhteyden, sillä kaupungistumisen myötä kaupungissa asuvien metsänomistajien osuus kasvaa, ja kaukainen omistusmetsä voi johtaa vieraantumiseen ja kaukaiseen metsäsuhteeseen, jolloin metsä nähdään vain lisätuloina. Erkkilän ym. (2021) mukaan Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa asuvat nuoret metsänomistajat kokevat metsät enemmänkin lisätulona, mutta haluavat silti säilyttää metsää virkistys- ja suojelukäytölle. Kaikkien nuorten metsäsuhde ei siis perustu vain ajatukseen metsästä lisätulona, vaan sisältää monia eri ulottuvuuksia samaan tapaan kuin muillakin metsänomistajilla.

omistajuudesta riippumatta mielestäni kaikkien olisi hyödyllistä välillä tutkia omia ajatuksiaan metsiä kohtaan

Asuu metsänomistaja sitten maalla tai kaupungissa, pelkkä ympäristö ei kuitenkaan tee metsäsuhdetta tietynlaiseksi. Kokemukset, ikä, näkemykset ja kiinnostus metsiä kohtaan ovat tekijöitä, jotka muokkaavat metsäsuhteen jokaisen omistajan kohdalla omanlaiseksi. Ei siis ole yhtä tiettyä kaavaa, jonka mukaan metsäsuhde rakennetaan, vaan se kehittyy ajan myötä yhä uudelleen ja uudelleen. Metsänomistajien on hyvä tarkastella omaa metsäsuhdettaan metsiä koskevien päätösten ja omien tavoitteiden takia, mutta omistajuudesta riippumatta mielestäni kaikkien olisi hyödyllistä välillä tutkia omia ajatuksiaan metsiä kohtaan. Meistä jokaisella kuitenkin on jonkinlainen suhde metsään, vaikkemme sitä aina sisäistäisikään.

RIIKKA TALVINEN

Otsikkokuva: Micah Hallahan/Unsplash

Versus-podcastissa yhteiskuntamaantieteen yliopistonlehtori Ilkka Pyy ja maantieteen professori Ari Lehtinen keskustelevat Versuksen päätoimittajan Anna Mustosen kanssa muun muassa kuntien elinvoimasta, päätöksenteosta ja ympäristönäkökohdista. Podcastissa kuullaan myös viranomaisten viestejä tuleville päättäjille, haastateltavina ovat ympäristöasiantuntija Jukka Nykänen Pohjois-Karjalan maakuntaliitosta sekä Joensuun kaupungilta ympäristönsuojelupäällikkö Jari Leinonen, metsätalousinsinööri Merja Kuukkanen sekä vs. kaavoituspäällikkö Juha Pasma.

Jakson kesto on noin 1 h 17 min

Ilkka Pyy on yhteiskuntamaantieteen yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut kuntien roolin ja aseman muutosta monista näkökulmista yli 30 vuotta. Tällä hetkellä hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa on kehittämisen laatua etsivä yhdyskuntasuunnittelu.

Ari Lehtinen toimii maantieteen professorina Itä-Suomen yliopistossa. Lehtisen maantiede on kohdentunut ennen muuta ympäristökysymyksiin, yhteisölliseen vaikuttamiseen sekä toimintatutkimukseen.

Ympäristöpedagogiikan näkökulmia kestävän kunnan kehittämiseen

Ympäristösivistyneet seutulaiset ovat kestävän kunnan selkäranka, puhuttiinpa sitten kaupunki- tai maaseuduista. Kunnan asukkaat ja säännölliset vierailijat voivat pitkäjänteisesti ylläpitää ja kehittää, mutta myös haastaa ja hankaloittaa, paikallista kestävää kehitystä. Kuntien on siis olennaista tarjota ihmisille mielekkäitä rooleja, joista käsin he voivat toimia osana ympäristövastuullista seutua, kuntalaisstatuksesta riippumatta. Tämä tehtävä voidaan ymmärtää ylisukupolvisen ympäristökasvatuksen haasteena, johon sisältyy seutulaisten – eli seudun kansalaisten – tiedollisten ja taidollisten resurssien tukeminen, samoin kuin kansalaisten seudullisen kokemustiedon sisällyttäminen strategiseen kestävään kehittämiseen.

Lasten ja nuorten osalta ympäristökasvatuksen tarpeeseen on jo herätty; niin varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa, toisen asteen koulutuksessa kuin korkeakoulutuksessa on opetussuunnitelmien perusteisiin ja institutionaalisiin strategioihin sisällytetty vahvasti ekososiaalisen sivistyksen ja kestävän kehityksen teemoja, liittyen erityisesti ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. Niiden jalkauttaminen itse koulutukseen on vielä työn alla, ja moni oppilaitos kaipaakin toteutuksen tueksi ammatillista tukea ja täydennyskoulutusta. Marinin hallitusohjelma lupaa lisäpanostuksia ympäristökasvatukseen (3.1., tavoite 5), joten tätä tukea on perusteltua vaatia myös valtion taholta.

”ilmastomielenosoitukseen osallistujille ei pidä tarjota jälki-istuntoa vaan jälkiruokaa huomionosoituksena omaehtoisesta ympäristötoimijuudesta”

Seudullinen yhteistyö alan järjestöjen ja muiden sidosryhmien kanssa on helposti toteutettava toimenpide ympäristökasvatuksen kehittämiseen oppilaitoksissa, mutta kunnat voivat tarjota myös itse puitteita yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin väliseen ’yhdessä oppimiseen’. Näiden lisäksi nuorten oma koulun ulkopuolinen toiminta tulee tunnistaa nykyistä paremmin ympäristökansalaisuuden kasvualustaksi; esimerkiksi ilmastomielenosoitukseen osallistujille ei pidä tarjota jälki-istuntoa vaan jälkiruokaa huomionosoituksena omaehtoisesta ympäristötoimijuudesta, ja vaikkapa harrastustoiminnassa kehitettyjä ekologisen liikkumisen ratkaisuja voidaan hyödyntää koulumatkaliikenteen kehittämisessä. Ympäristökasvatus voi siis olla myös dynaamista ja osallistavaa yhteisoppimistoimintaa perinteisen opettajalta oppilaalle suuntautuvan institutionaalisen tiedonsiirron sijaan.

Aikuisväestön osalta ympäristökasvatuksessa ollaan vielä syvemmällä lähtökuopissa. Monessa kunnassa on täysin pohtimatta, mitä tämä voisi edes tarkoittaa. Se on toki ymmärrettävää: täysivaltaisia kansalaisia ei liberaaleissa demokratioissa ole tapana kasvattaa yhteiskunnan toimesta. Tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa moiselle voi kuitenkin ympäristötietoisuuden osalta olla tarvetta. Muutoin vastuunkanto ajankohtaisista ympäristöhaasteista – liittyen erityisesti ilmastonmuutokseen ja luontokatoon sekä niiden kanssa yhteen kietoutuviin laajoihin ilmiöihin, kuten kansainväliseen muuttoliikkeeseen ja kestävään ruoantuotantoon – jää nuorten ja tulevien sukupolvien hartioille. Tämä viivästyttäisi kriittisiin haasteisiin vastaamista vuosikymmenillä ja kiistäisi hyvinvointiyhteiskunnan aikuisväestön vastuun ympäristöongelmien hallitsemattoman etenemisen katastrofaalisista seurauksista. Sellaiseen peruutuspeiliin tuskin kukaan haluaa katsella tulevaisuudessa. Siksi kuntienkin tulisikin sisällyttää strategioihinsa ympäristökasvatusta ylisukupolvisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Ympäristökansalaisuus kunnissa

Miten ekososiaalista sivistystä sitten voidaan tukea niin, että erilaiset ihmiset löytävät itselleen lisää mielekkäitä tapoja toimia osana ympäristövastuullista kuntaa ja seutua? Mahdollisuuksia voidaan etsiä ympäristökansalaisuudesta itsestään: mistä siinä itse asiassa on kysymys? Kuten kansallisesti, myös kunnallisesti ja seudullisesti ympäristökansalaisuudesta voidaan tunnistaa useampia ulottuvuuksia.

Yhtäältä tärkeää on kuntalaisten periaatteellinen asennoituminen ympäristövastuulliseen yhteiskuntaan; että ihmiset mieltävät kestävän kehityksen tavoitteet mielekkäiksi ja tärkeiksi, sekä oman elämänpiirinsä osalta että laajemmassa merkityksessä. Tämä ei tarkoita YK:n kestävyysagendan ulkoa opettelua, vaan sen periaatteiden käsittämistä osana maailmaa, jossa kukin kokemuksellisesti elää. Esimerkiksi kestävyystavoitteessa 15 mainittu metsien kestävän käytön edistäminen voi kuntalaisen elämässä liittyä ensisijaisesti vaikkapa kaupunkipuistojen kehittämiseen ja yhteiskäyttöön, metsänomistajuuteen ja metsätalouteen, mökkimetsien virkistyskäyttöön osana monipaikkaista asumista tai metsiensuojeluun paikallistasolta globaaliin mittakaavaan.

Ympäristövastuullinen suhde metsiin voi rakentua kaikissa näissä yhteyksissä, ja kunta voi edesauttaa kestävän toimijuuden kehittymistä suhteessa kokemuksellisiin ympäristösuhteisiin: Onko seudullisiin virkistyskohteisiin toimivat julkisen ja kevyen liikenteen yhteydet vai kuljetaanko niihin pääasiassa yksityisautoilla? Tarjotaanko kestävään metsänkasvatukseen tukea helposti vastaanotettavassa muodossa vai ovat jäävätkö uudet metsänomistajasukupolvet alan perinteisten toimijoiden tietotaidon varaan? Sisällytetäänkö mökkiläiset ympäristönsuunnittelun osallistaviin käytäntöihin vai kohdennetaanko osallistaminen kuntalaisstatuksen mukaan? Kerrotaanko eri-ikäisille kuntalaisille mahdollisuuksista osallistua metsiensuojeluun osana seudun metsäpolitiikkaa vai löytävätkö suojelutoimien pariin vain jo valmiiksi ympäristöasioissa aktiiviset aikuiskansalaiset?

”Kestäviä arjen ratkaisuja on usein helpompi toteuttaa yhdessä toisten kanssa, sekä käytännössä että talousnäkökulmasta”

Toiseksi olennaisia ovat kestäviin elämäntapoihin liittyvät säännölliset arkiset teot, jotka voivat olla eri ihmisillä erilaisia elämäntilanteesta ja elinympäristöstä riippuen. Ympäristökansalaisuudesta puhuttaessa tämä ulottuvuus on usein ylikorostuneesti esillä, painottaen yksilönvastuuta ja moraalista velvoitetta noudattaa tiettyjä ilmastonmuutoksen tai luontokadon kannalta ’oikeita’ toimintatapoja. Tämä painotus sivuuttaa kaksi tärkeää näkökohtaa. Ensiksikin yksiselitteisiä oikeita tapoja toimia yksityiselämässä suhteessa näihin monimutkaisiin ympäristöhaasteisiin ei ole; on vain suhteellisesti parempia ja huonompia ratkaisuja, joiden yhteen sovittaminen on olennaisempaa kuin yksittäinen teko. Ihmiset ovat myös yhteiskunnallisesti eriarvoisessa asemassa sen osalta, millaisia mahdollisuuksia heillä on toimia henkilökohtaisessa elämässään kestävästi. Kestävyyden sosiaalinen ulottuvuus painottaakin, että ympäristövastuuta kannetaan inhimillisen kantokyvyn mukaan. Toiminta kansalaisyhteiskunnan mittakaavoissa ratkaisee, joten ympäristökansalaisuuden kysymyksiä tulisi tarkastella nykyistä enemmän kunnan, seudun ja valtion tasoilla.

Kunnallisessa mittakaavassa on olennaista kannustaa ihmisiä löytämään omasta arjestaan mahdollisuuksia säännöllisiin ympäristötekoihin, sen sijaan, että kaikille ehdotetaan samoja ratkaisuja, jotka voivat olla joissakin elämäntilanteissa hyvin haastavia toteuttaa. Näiden mahdollisuuksien tunnistamisen tueksi kunta voi tarjota tietoa ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisistä asioista helposti omaksuttavassa muodossa, esimerkiksi kriittisen kuluttajuuden, palveluiden käytön, jätteiden käsittelyn, syömisen, pihapiirin hoitamisen sekä kaupungissa ja luonnossa liikkumisen tueksi. Myös yksilöä vastuuttavan puhetavan välttäminen on kannustavaa. Kestäviä arjen ratkaisuja on usein helpompi toteuttaa yhdessä toisten kanssa, sekä käytännössä että talousnäkökulmasta: naapurustokierrätys, kimppakyydit harrastuksiin, vaatteiden ja tarvekalujen yhteiskäyttö, ruokapiirit lähituottajien kanssa ja monet muut jo vakiintuneet yhteisölliset toimintatavat ovat hyviä esimerkkejä tästä.

”Systeemisen muutoksen kysymykset eivät ole ’liian isoja asioita’ kenellekään”

Kolmas ympäristökansalaisuuden merkittävä ulottuvuus on sitoutunut ja tavoitteellinen ympäristöpoliittinen toiminta. Tämä niin ikään voi ilmetä erilaisissa asioissa ja toteutua eri muodoissa, eikä edellytä perustakseen yksinuottista suhtautumista ympäristökysymyksiin. Vaikkapa vanhempainyhdistyksen, ruokapiirin, harrastajaverkoston tai työmatkapyöräilijöiden toiminta voi olla luonteeltaan kestävyyttä ylläpitävää ja uusia yhteisvastuullisia toimintatapoja etsivää – ilman, että toimijat jakavat saman puoluepoliittisen aatemaailman. Toki poliittisten instituutioiden ja käytäntöjenkin kautta voi edistää omaksumaansa ympäristöagendaa pitkäjänteisesti, vaikkapa osallistumalla säännöllisesti vaaleihin tai julkisiin mielenilmauksiin.

Sitoutunutta voi olla myös päiväkoti-, koulu-, työ- ja asumisyhteisöjen toiminta, jossa arkisia tekoja liitetään systeemiseen muutokseen: laitetaan vähän reilummin vaatetta päälle, jotta sisälämpötilaa voidaan laskea; annetaan ruokailun järjestäjälle palautetta tarjonnan kehittämisestä ilmastoa vähemmän kuormittavaan suuntaan; jätetään piha-alueille hoitamatonta luontoa, joka lisää monimuotoisuutta paikallisesti; järjestetään etätapaamismahdollisuuksia ja pidempiä rupeamia yhdessä työskentelyyn tiuhan pendelöinnin välttämiseksi. Tärkeää on myös kirjata tällaista yhdessä luotua, käytännöllistä ympäristöstrategiaa ylös ja tehdä sitä näkyväksi – vaikkapa kunnan toimielinten suuntaan, jotka puolestaan voivat levittää hyviä käytäntöjä muihinkin toimintaympäristöihin ja antaa kansalaisille tunnustusta vaikuttavista strategisista panostuksista. Systeemisen muutoksen kysymykset eivät ole ’liian isoja asioita’ kenellekään; olennaista on, että niihin voi kiinnittyä omista tieto- ja toimintaresursseista käsin, osana omia toimintaympäristöjä.

Ympäristökansalaisuus on siis monimuotoinen asia, jonka tukeminen kunnallisesti tai seudullisesti voi toteutua lukuisin tavoin. Aikuisia voi ’kasvattaa’ ilman, että he huomaavat tulleensa ympäristökasvatuksen piiriin; tekemällä kestäviä toimintatapoja näkyviksi, helposti ymmärrettäväksi ja lähestyttäväksi; sekä mahdollistamalla niiden toteuttamista eriasteisesti kunkin elämäntilanteen ja toimintaresurssien mukaan. Tämä kasvatustyö on ideaalisesti ylisukupolvista ja tuo yhteen ihmisiä, joiden elämänkokemus on rakentunut erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. Ympäristökansalaiset voivat kasvattaa myös toinen toisiaan, kun päästään pois ’ikäpoteroista’, joita suomalaiseen yhteiskuntaan turhan innokkaasti rakennetaan eri ikäryhmille kohdennetuilla palveluilla ja rakenteilla. Vaikkapa 1990-luvulla ja 1950-luvulla syntyneillä on toisilleen paljon annettavaa ympäristön ymmärtämisen osalta, kun heille syntyy tilaisuuksia kohdata vuoropuhelun merkeissä. Ja saattavatpa nuoriso ja seniorit saada väliin jäävät aikuissukupolvetkin oppimaan jotain uutta, kun yhdistävät voimansa!

Ylisukupolvinen yhteinen vastuunkanto

Ympäristökasvatuksen toteutumisen tiloja tulee myös tunnistaa laajemmin, jotta ylisukupolviset kohtaamiset ja vastuunkanto mahdollistuvat. Eri toimintaympäristöissä korostuvat eri toimijoiden väliset yhteydet, joita kunnissa voidaan lähteä aktiivisesti tukemaan – vallitsevaa yksilöitä vastuuttavaa ympäristökansalaisuuden ideaa haastaen. Kotona ympäristöasenteiden, -tekojen ja -sitoutumisen kehittäminen tapahtuu pitkälti perheen piirissä, ystävien parissa ja kenties asuinalueen verkostoissa – tai osana järjestettyä asumista, jonka piiriin kasvava määrä vanhenevaa ja vajaatoimintakykyistä väestöä kuuluu. Työpaikoilla ja koulutusyksiköissä kestävyyden teemoihin voidaan kiinnittyä sekä osana itse toiminnan kehittämistä että jokapäiväisiä rutiineja muuttaen. Kestävän kunnan, tai seudun, onkin olennaista tarjota ympäristökansalaisille monenlaisia rooleja, joista käsin he voivat toimia osana yhteisvastuullista yhteiskuntaa. Tämä sitouttaa ihmisiä yhteisiin projekteihin henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta käsin – ja se on kestävää toimijuutta se!

KIRSI PAULIINA KALLIO

Lue myös Kirsi Pauliinan Tiededebatti ympäristökansalaisuudesta:
Kenen politiikkaa ympäristökansalaisuus on?

Takaisin ylös ↑