Ihmisen ja eläinten välinen tasapaino metsästyksessä

Metsästys on ikivanha elinkeino, elämäntapa ja harrastus, joka synnyttää paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Metsästyksen voi nykyisin nähdä yhtenä luontoharrastuksen muotona. Metsästyksellä voidaan myös hallita riistakantojen kokoa sekä ehkäistä vieraslajien leviämistä. Metsästyksellä voidaan pienentää viljelykasveille, karjalle ja liikenteelle mahdollisesti aiheutuvia vahinkoja. Toisaalta metsästys nostaa esiin myös liikametsästykseen, lajien tasa-arvoon, eettisyyteen ja eläinten arvottamiseen liittyviä kysymyksiä. 

Salon ja kumppaneiden (2014) mukaan villieläimillä tarkoitetaan organismeja, jotka käyvät läpi elämän luonnollisia kiertokulkuja ilman merkittävää ihmisvaikutusta. Villieläimistä puhuttaessa on tärkeää tuntea biodiversiteetin ja kestävyyden käsitteet. Metsästys saattaa koskettaa vain tiettyjä valittuja lajeja, mutta kaikilla eläimillä on oma merkityksensä luonnon kiertokulussa. Eläimillä voi olla suhteessa toisiinsa monimutkaisia riippuvuussuhteita, joita ihminen voi herkästi häiritä. On tärkeää, että metsästäjä tuntee hyvin lajit, joita tapaa luonnossa.

Keskeisimmät syyt villieläinlajien metsästykseen ovat Salon ja kumppaneiden mukaan eläinten hyödyntäminen ihmisen tarpeisiin, metsästyksen harjoittamisen kulttuurinen arvo ja sekä metsästettävien eläinten ihmiselle aiheuttaman haitan pienentäminen. Monesti syyt voivat olla yhdistelmiä edellä mainituista, mikä tuo esille metsästyksen käytännöllistä merkitystä, ja myös siihen limittyviä inhimillisiä ulottuvuuksia.

Asenteet suurpetoihin muuttumassa

Susi ja karhu ovat olleet Suomessa keskeisiä metsästettäviä suurpetoja. Ihmisten asenteet eläimiä kohtaan voivat erota voimakkaasti toisistaan, kuten suden ja karhun kohdalla. Villieläinten, erityisesti suurpetojen, kohdalla asenteet ovat hyvin merkittävä, mutta eivät yksin selittävä syy metsästystä harjoittavien ja tukevien yksilöiden käytökseen. Suteen on historiallisesti liitetty pääasiassa negatiivisia uskomuksia ja käsityksiä, joiden paino ei ole edes informaatioyhteiskunnan aikana kokonaan kadonnut. Esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja poliitikkojen puheista on helppoa löytää susivihamielisiä kannanottoja. Susia ei ole pelkästään vihattu, vaan koko laji on tietoisesti haluttu ajaa sukupuuttoon, minkä muun muassa 1800-luvun kirjalliset aineistot todistavat. Asenteissa on onneksi tapahtunut ajan saatossa myös myönteistä muutosta.

Suomessa karhuun suhtaudutaan hyväksyvämmin kuin suteen, vaikka kumpaakin eläintä on pelätty ihmisille ja karjalle aiheuttamansa vaaran vuoksi. Siinä missä karhu nähdään arvokkaana saaliseläimenä, on susi puolestaan mielletty perinteisesti lähinnä tuholaiseksi. Karhujenkin salakaatoja on ilmennyt, mutta paikalliset ovat huomattavasti valmiimpia ilmoittamaan niistä viranomaisille, toisin kuin susien tapauksessa. Mykrän ja kumppaneiden (2017) mukaan etenkin metsästäjät näkevät sudet suurimpana uhkana koirille. Suhtautumisessa suteen on jonkin verran lietsottu kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelua. 

1990-luvulla susi ja karhu rauhoitettiin kokonaan, mitä erityisesti suden tapauksessa voi Mykrän ja kumppaneiden mukaan pitää mullistavana asenne- ja ajattelunmuutoksena. Tuolloin Suomen metsästyslainsäädäntö sovitettiin yhteen EU:n lainsäädännön kanssa. 1900-luvulta lähtien karhun ja suden laillinen asema on ollut käytännössä hyvin samankaltainen. Karhun osittainen suojelu alkoi 1960-luvulla ja suden vastaavasti 1970-luvulla ja tiukentunut suojelu alkoi vuodesta 1999. Varsinkin susien kohdalla rajoitetun pyynnin on nähty vähentävän halua ryhtyä lainvastaiseen salametsästykseen. Mykrä kumppaneineen on todennut, että 2000-luvulla asenteet sutta ja karhua kohtaan ovat selvästi aiempaa myönteisempiä. Keskeinen syy tähän on näkemys eläinten luontaisesta osasta ja arvosta ekosysteemissä. Karhu on selvästi hyötynyt 1990-luvun suojelutoimista, mutta susien salametsästys on jatkunut kielloista huolimatta.

Susi on menneisyytensä vanki

Varsin erikoista on, että susikeskustelussa yhä hyödynnetään väitteitä, jotka pohjautuvat oletettuihin susien aiheuttamin uhkiin ja menetyksiin. Nämä pelot ovat hyvin samankaltaisia kuin 1800-luvun lopulla, jolloin susiviha näyttäytyy varsin arkaaiselta. Ylivoimainen enemmistö suomalaisista asuu nykyisin kaupungeissa, ja riistaeläinten määrä on moninkertaistunut 1800-luvun loppuun verrattuna. Suden keskeinen saaliseläin hirvi oli 1800-luvulla metsästetty Suomessa miltei sukupuuttoon, mutta hirvi alkoi yleistyä uudelleen 1900-luvulla. Hirvien vähittäinen yleistyminen vaikutti myös susien liikkumiseen. Voi olettaa, että susille riittää ravintoa, eikä niiden siten tarvitse tulla lähelle ihmisasutusta. Rajoitettua ja laillista metsästystä voidaan käyttää nykyisin kannanhoidossa sekä joillain alueilla ehkäisemään ihmisen ja suden välille syntyviä konflikteja. 

Päättäjillä ei voi olla koskaan kaikkea tarpeellista tietoa siitä, mikä merkitys metsästettävillä eläimillä on luonnon kiertokululle ja kuinka metsästys voitaisiin toteuttaa mahdollisimman vähin menetyksin.

Valitettavasti susi näyttää edelleen olevan menneisyytensä vanki. Mielestäni susiviha näyttää lähes kokonaan perusteettomalta ja absurdilta. En väitä, etteikö susi voisi sopivissa olosuhteissa olla ihmiselle vaarallinen, mutta etäisyyttä pitämällä ja luonnon tasapainosta huolehtimalla ei eläimestä ole ihmiselle suurempaa harmia. Kun ottaa huomioon sen, ettei susi ole Suomessa hyökännyt 1880-luvun jälkeen ihmisen kimppuun, näyttää perustana susivihalle olevan lähinnä vanhakantaiset kulttuuriset uskomukset ja tunteet, eivät niinkään tosiasiat.

Mielestäni metsästysajattelussa näkyy hyvin selkeästi antroposeeninen ylivalta. Metsästys ja eläinten hallinta tapahtuu kaikkialla ihmisten ehdoilla. Päättäjillä ei voi olla koskaan kaikkea tarpeellista tietoa siitä, mikä merkitys metsästettävillä eläimillä on luonnon kiertokululle ja kuinka metsästys voitaisiin toteuttaa mahdollisimman vähin menetyksin. Ihmisen ja eläinten välillä tulee aina olemaan jonkinlainen yhteentörmäys, mutta ratkaisuissa tulisi hyödyntää tutkimukseen pohjautuvaa tietoa. Ihmisenkin tulisi sopeutua eläinten läsnäoloon ja ymmärtää aiheuttamansa elinympäristöjen kaventaminen. Suden ja ihmisen yhteiselon turvaamiseksi on jatkossakin tärkeää, ettei susipolitiikassa tehdä päätöksiä pelkästään ylhäältä alaspäin, vaan ne saavat hyväksynnän myös paikallisella tasolla. Eläinkantojen hallintaprosesseissa paikallisten ja viranomaisten sujuva yhteistyö on avainasemassa erimielisyyksien ratkaisemiseksi ja kestävän villieläinpolitiikan rakentamiseksi.

Kohti tasapainoa

Ekologisesti kestävä metsästys takaa kannan säilymisen pitkällä aikavälillä, kun taas epävakaa metsästys johtaa ennen pitkää resurssipohjan romahtamiseen. Metsästystä koskevat rajoitukset ovat paikka- ja aikasidonnaisia. Villieläinten läheisyydessä asuvalta paikallisväestöltä edellytetään joustavuutta, mukautumista, mutta heille tulee myös tarjota tietoa eläinten toiminnasta. Ratkaisuina liikametsästykselle on ehdotettu uusien luonnonsuojelualueiden perustamista, veroja sekä lupien, metsästysoikeuksien ja -aikojen tiukkoja rajoituksia. Myös markkinoilla voidaan ohjata metsästyskäytäntöjä: niitä eläimiä metsästetään, joille on kysyntää. 

Ratkaisuissa mielestäni ensisijainen pyrkimys on saada aikaan jonkinlainen tasapaino ihmisen pyrkimysten, mielihalujen ja luonnon välille. Metsästyksen ei tule olla liian helppoa, eikä eläimiä tule metsästää kohtuuttomasti. Esimerkiksi hirven aiheuttamiin vahinkoihin olisi muitakin ratkaisuja olemassa kuin metsästys, kuten hirviaitojen määrän lisääminen ja ajonopeuksien rajoittaminen hirvialueiden lähellä. Amazonin alueen metsästyskulttuureissa vaikeaan metsästykseen liittyy läntistä elämäntyyliä luontevammin myös arvovaltaulottuvuus. Hankalasti pyydettävien eläimien metsästäminen osoittaa miehuutta ja arvonnousua yhteisön silmissä. Käyttämällä vaivalloisia menetelmiä vaara metsästää eläinkantoja korjaamattomasti pienenee. Toisaalta tämä lähtökohta voisi ainakin periaatteessa luoda vaarallisen asetelman, joka kannustaisi kohtuuttomaan metsästykseen metsästäjien statuksesta käytävän kilpailun vuoksi.

Keskeinen kysymys onkin se, kenelle oikeus metsästykseen ja eläinkantojen hallitsemiseen annetaan. Metsästyksen rajoitukset ovat ympäristölle hyväksi, mutta samalla rajoitukset johtavat Salon ja kumppaneiden mukaan käytännössä vääjäämättä joidenkin sidosryhmien hyötymiseen, mikä osaltaan lisää eriarvoisuutta. Eri puolilla maailmaa metsästys onkin tavallisesti ollut yhteiskunnan etuoikeutetuimpien ryhmien harrastus, vaikka metsästysrajoitukset on pyritty tekemään yhteiskunnallisesti mahdollisimman oikeudenmukaisiksi. Esimerkiksi Euroopassa oikeus suurriistan metsästykseen oli pitkään rajattu ainoastaan aatelisille.

käytäntöjen muuttuminen kestävämmiksi edellyttää kuitenkin myös jonkinlaista asenteiden muutosta

Eläimiin liitetään erilaisia arvoja kaikkialla maailmassa. Eläimiin liitettyjä uskomuksia ja näkemyksiä projisoidaan metsästyksessä. Toiset eläimet ovat arvostettuja kauneuden ja hyödyn vuoksi, kun taas jotkut eläimet mielletään haitalliseksi, minkä varjolla niitä voidaan surmata. Kaiken kaikkiaan metsästyksen ja villieläinten hallinnan ratkaisut tehdään kussakin kulttuurisessa, ympäristöllisessä ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Lainsäädäntö on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi villieläinten metsästämisen hallitsemiseksi: uhanalaisten eläinten pyydystäminen voidaan kieltää ja metsästystä rajoittaa tuntuvasti, markkinoilla voidaan vaikuttaa haitalliseen metsästykseen tekemällä kielletystä metsästyksestä ja tiettyjen eläinperäisten tuotteiden myymisestä kannattamatonta. Nämä ei kuitenkaan yksin riitä, kuten nähdään suden tapauksessa, vaan käytäntöjen muuttuminen kestävämmiksi edellyttää kuitenkin myös jonkinlaista asenteiden muutosta.

OTSO PITKÄNEN

OTSIKKOKUVA: EVGENIY SMERSH/UNSPLASH