Teksti on osa Versuksen eduskuntavaaliteemaa. Eduskuntavaalit käydään Suomessa keväällä 2023. Versus osallistuu vaalien alla käytävään keskusteluun neljällä asiantuntijatekstillä. Kriittisen tilan eduskuntavaaliteeman tekstit käsittelevät median ilmastouutisointia, ympäristökansalaisuutta ja talouskasvukonsensusta.
Ympäristösivistyneet kansalaiset ovat kestävän yhteiskunnan selkäranka, joka ei kestä selkärangatonta ympäristöpolitiikkaa. Ihmisten mahdollisuudet toimia ympäristökansalaisina ovat erilaisia riippuen monista asioista. Ikä, sosioekonominen asema, terveydentila, asuinpaikka, koulutus sekä ala, jolla työskentelee, vaikuttavat ihmisten mahdollisuuksiin toimia ilmastonmuutoksen ja luontokadon suhteen haluamillaan tavoilla. Siksi suomalaisen yhteiskunnan tulee tarjota erilaisia mielekkäitä rooleja, joista käsin ihmiset voivat toimia osana ympäristövastuullista yhteiskuntaa.
Lasten ja nuorten osalta ympäristökasvatuksen tarpeeseen on herätty. Varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa ja toisen asteen koulutuksessa opetussuunnitelmien perusteisiin ja institutionaalisiin strategioihin on sisällytetty runsaasti ekososiaalisen sivistyksen ja kestävän kehityksen teemoja, liittyen erityisesti ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. Myös korkeakoulutuksessa on otettu askelia tähän suuntaan. Strategisten tavoitteiden jalkauttaminen itse koulutukseen on vielä työn alla, ja moni oppilaitos kaipaakin toteutuksen tueksi ammatillista tukea ja täydennyskoulutusta. Marinin hallitusohjelma lupasi lisäpanostuksia ympäristökasvatukseen (3.1., tavoite 5), joten tätä tukea on ollut perusteltua vaatia myös valtion taholta. Joitain avauksia on nähty, mutta paljon kehitettävää jää myös tulevalle hallitukselle.
Suomen tulisikin sisällyttää tuleviin strategioihinsa ympäristökasvatus ylisukupolvisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta
Aikuisväestön osalta ympäristökasvatuksessa ollaan Suomessa lähtökuopissa. Yleisellä tasollakin on pitkälti pohtimatta, mitä tämä voisi edes tarkoittaa, mikä on toki ymmärrettävää: täysivaltaisia kansalaisia ei liberaaleissa demokratioissa ole tapana kasvattaa yhteiskunnan toimesta. Tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa moiselle voi kuitenkin ympäristötietoisuuden osalta olla kriittinen tarve. Muutoin vastuunkanto ajankohtaisista ympäristöhaasteista – liittyen erityisesti ilmastonmuutokseen ja luontokatoon sekä niiden kanssa yhteen kietoutuviin laajoihin ilmiöihin, kuten kansainväliseen muuttoliikkeeseen ja kestävään ruoantuotantoon – jää nuorten ja tulevien sukupolvien hartioille. Tämä viivästyttäisi ajankohtaisiin haasteisiin vastaamista vuosikymmenillä ja kiistäisi hyvinvointiyhteiskunnan aikuisväestön vastuun ympäristöongelmien hallitsemattoman etenemisen katastrofaalisista seurauksista. Sellaiseen peruutuspeiliin tuskin kukaan haluaa katsella tulevaisuudessa. Suomen tulisikin sisällyttää tuleviin strategioihinsa ympäristökasvatus ylisukupolvisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.
Mitä ympäristökansalaisuus on?
Miten ympäristösivistystä voidaan tukea niin, että erilaiset ihmiset löytävät itselleen lisää mielekkäitä tapoja toimia osana ympäristövastuullista yhteiskuntaa? Mahdollisuuksia voidaan etsiä ympäristökansalaisuuden ideasta. Mistä siinä on kysymys?
Ympäristökansalaisuuden osalta ensimmäinen tärkeä aspekti on kansalaisten periaatteellinen asennoituminen ympäristövastuulliseen yhteiskuntaan; että ihmiset mieltävät kestävän kehityksen tavoitteet mielekkäiksi ja tärkeiksi, sekä omassa elämänpiirissään että laajemmin. Tämä ei tarkoita YK:n kestävyysagendan ulkoa opettelua, vaan sen periaatteiden käsittämistä osana maailmaa, jossa kukin kokemuksellisesti elää. Esimerkiksi kestävyystavoitteessa 15 mainittu metsien kestävän käytön edistäminen voi kansalaisten elämässä liittyä ensisijaisesti vaikkapa kaupunkipuistojen kehittämiseen ja yhteiskäyttöön, metsänomistajuuteen ja metsätalouteen, mökkimetsien virkistyskäyttöön osana monipaikkaista asumista tai metsiensuojeluun paikallistasolta globaaliin mittakaavaan. Ympäristövastuullinen suhde metsiin voi rakentua kaikissa näissä yhteyksissä.
Ympäristökansalaisuutta voi kehittää lähiympäristöissä tehtyjen havaintojen pohjalta: Onko näiden vanhojen puiden käyttö energiaksi kestävän metsänhoidon mukaista?
Kestävän toimijuuden kehittymistä tuleekin edesauttaa suhteessa kokemuksellisiin ympäristösuhteisiin: Ovatko julkisen ja kevyen liikenteen yhteydet virkistyskohteisiin toimivia vai kuljetaanko niihin pääasiassa yksityisautoilla? Tarjotaanko kestävään metsänkasvatukseen tukea helposti vastaanotettavassa muodossa vai jäävätkö uudet metsänomistajasukupolvet alan perinteisten toimijoiden tietotaidon varaan? Sisällytetäänkö mökkiläiset ympäristönsuunnittelun osallistaviin käytäntöihin vai kohdennetaanko osallistaminen kansalaisstatuksen mukaan? Kerrotaanko eri-ikäisille kansalaisille mahdollisuuksista osallistua metsiensuojeluun osana metsäpolitiikkaa vai löytävätkö suojelutoimien pariin vain jo valmiiksi ympäristöasioissa aktiiviset aikuiskansalaiset?
Kestäviä arjen ratkaisuja on usein helpompi toteuttaa yhdessä toisten kanssa, sekä käytännössä että talousnäkökulmasta
Toiseksi olennaisia ovat kestäviin elämäntapoihin liittyvät säännölliset arkiset teot, jotka voivat olla eri ihmisillä erilaisia elämäntilanteesta ja elinympäristöstä riippuen. Ympäristökansalaisuudesta puhuttaessa tämä ulottuvuus on usein ylikorostuneesti esillä, painottaen yksilönvastuuta ja moraalista velvoitetta noudattaa tiettyjä ilmastonmuutoksen tai luontokadon kannalta ’oikeita’ toimintatapoja. Tämä painotus sivuuttaa kaksi tärkeää näkökohtaa. Ensiksikin yksiselitteisiä oikeita tapoja toimia yksityiselämässä suhteessa näihin monimutkaisiin ympäristöhaasteisiin ei ole; on vain suhteellisesti parempia ja huonompia ratkaisuja, joiden yhteen sovittaminen on olennaisempaa kuin yksittäinen teko. Ihmiset ovat yhteiskunnassa myös eriarvoisessa asemassa sen osalta, millaisia mahdollisuuksia heillä on toimia henkilökohtaisessa elämässään kestävästi. Siksi kestävyyden sosiaalinen ulottuvuus painottaa, että ympäristövastuuta kannetaan inhimillisen kantokyvyn mukaan. Toiminta kansalaisyhteiskunnan mittakaavoissa ratkaisee, joten yksilönäkökulman ohella ympäristökansalaisuuden kysymyksiä tulisi tarkastella nykyistä enemmän kunnan, seudun ja valtion tasoilla.
Olennaista arjen ympäristökansalaisuuden tukemisessa on kannustaa ihmisiä löytämään omasta arjestaan mahdollisuuksia säännöllisiin ympäristötekoihin, sen sijaan, että kaikille ehdotetaan samoja ratkaisuja, jotka voivat olla joissakin elämäntilanteissa hyvin haastavia toteuttaa. Näiden mahdollisuuksien tunnistamisen tueksi voidaan tarjota tietoa ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisistä asioista helposti omaksuttavassa muodossa, esimerkiksi kriittisen kuluttajuuden, palveluiden käytön, jätteiden käsittelyn, syömisen, pihapiirin hoitamisen sekä kaupungissa ja luonnossa liikkumisen tueksi. Samalla yksilöä vastuuttavia puhetapoja tulisi muuttaa. Kestäviä arjen ratkaisuja on usein helpompi toteuttaa yhdessä toisten kanssa, sekä käytännössä että talousnäkökulmasta: naapurustokierrätys, kimppakyydit harrastuksiin, vaatteiden ja tarvekalujen yhteiskäyttö, ruokapiirit lähituottajien kanssa ja monet muut jo vakiintuneet yhteisölliset toimintatavat ovat hyviä esimerkkejä tästä.
Systeemisen muutoksen kysymykset eivät ole ’liian isoja asioita’ kenellekään
Kolmas ympäristökansalaisuuden merkittävä ulottuvuus on sitoutunut ja tavoitteellinen ympäristöpoliittinen toiminta. Tämä voi niin ikään ilmetä erilaisissa asioissa ja toteutua eri muodoissa, eikä edellytä perustakseen yksinuottista suhtautumista ympäristökysymyksiin. Vaikkapa vanhempainyhdistyksen, ruokapiirin, harrastajaverkoston tai työmatkapyöräilijöiden toiminta voi olla luonteeltaan kestävyyttä ylläpitävää ja uusia yhteisvastuullisia toimintatapoja etsivää – ilman, että toimijat jakavat saman puoluepoliittisen aatemaailman. Toki poliittisten instituutioiden ja käytäntöjenkin kautta voi edistää omaksumaansa ympäristöagendaa pitkäjänteisesti, vaikkapa osallistumalla säännöllisesti vaaleihin tai julkisiin mielenilmauksiin.
Sitoutunutta voi olla myös päiväkoti-, koulu-, työ- ja asumisyhteisöjen toiminta, jossa arkisia tekoja liitetään systeemiseen muutokseen. Kuluneen vuoden aikana moni on hoksannut, että laittamalla reilummin vaatetta päälle voi sisälämpötilaa laskea ilman hyvinvointivaikutuksia. Samaan tapaan voidaan edistää myös muita suuren linjan muutoksia pienten tekojen kautta. Esimerkiksi joukkoruokailun järjestäjälle voidaan antaa palautetta tarjonnan kehittämisestä ilmastoa vähemmän kuormittavaan suuntaan ja syömällä tätä ruokaa itse vaikuttaa tarjonnan vakiintumiseen. Kaikenlaisille piha-alueille voidaan jättää enemmän hoitamatonta luontoa rehottamaan, mikä lisää monimuotoisuutta paikallisesti. Työpaikoilla sekä etätapaamismahdollisuuksia että pidempiä rupeamia yhdessä työskentelyyn voidaan tukea tiuhan pendelöinnin välttämiseksi.
Tärkeää on myös kirjata tällaista yhdessä luotua, käytännöllistä ympäristöstrategiaa ylös ja tehdä sitä näkyväksi – vaikkapa kunnan toimielinten suuntaan, jotka puolestaan voivat levittää hyviä käytäntöjä muihinkin toimintaympäristöihin ja antaa kansalaisille tunnustusta vaikuttavista strategisista panostuksista. Systeemisen muutoksen kysymykset eivät ole ’liian isoja asioita’ kenellekään; olennaista on, että niihin voi kiinnittyä omista tieto- ja toimintaresursseista käsin, osana omia toimintaympäristöjä.
Kuva: Andre Tassin/Unsplash
Ylisukupolvinen yhteinen vastuunkanto
Ympäristökansalaisuus on siis monimuotoinen asia, jonka tukeminen voi toteutua lukuisin tavoin. Aikuisia voi ’kasvattaa’ ilman, että he huomaavat tulleensa ympäristökasvatuksen piiriin; tekemällä kestäviä toimintatapoja näkyviksi, helposti ymmärrettäväksi ja lähestyttäväksi; sekä mahdollistamalla niiden toteuttamista eriasteisesti kunkin elämäntilanteen ja toimintaresurssien mukaan. Tämä kasvatustyö on ideaalisesti ylisukupolvista ja tuo yhteen ihmisiä, joiden elämänkokemus on rakentunut erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. Ympäristökansalaiset voivat kasvattaa myös toinen toisiaan, kun päästään pois ’ikäpoteroista’, joita suomalaiseen yhteiskuntaan turhan innokkaasti rakennetaan eri ikäryhmille kohdennetuilla palveluilla ja rakenteilla. Vaikkapa 1990-luvulla ja 1950-luvulla syntyneillä on toisilleen paljon annettavaa ympäristön ymmärtämisen osalta, kunhan heille vain syntyy tilaisuuksia kohdata vuoropuhelun merkeissä. Ja saattavatpa nuoriso ja seniorit saada väliin jäävät aikuissukupolvetkin oppimaan jotain uutta, kun yhdistävät voimansa!
Kestävän yhteiskunnan onkin olennaista tarjota ympäristökansalaisille monenlaisia rooleja, joista käsin he voivat toimia osana yhteisvastuullista yhteiskuntaa
Ympäristökasvatuksen toteutumisen tiloja tulee tunnistaa laajemmin, jotta ylisukupolviset kohtaamiset ja vastuunkanto mahdollistuvat. Eri toimintaympäristöissä korostuvat eri toimijoiden väliset yhteydet, joita voidaan lähteä aktiivisesti tukemaan. Näin voidaan haastaa vallitsevaa yksilöitä vastuuttavaa ympäristökansalaisuuden ideaa. Kotona ympäristöasenteiden, -tekojen ja -sitoutumisen kehittäminen tapahtuu pitkälti perheen piirissä, ystävien parissa ja kenties asuinalueen verkostoissa – tai osana järjestettyä asumista, jonka piiriin kasvava määrä vanhenevaa ja vajaatoimintakykyistä väestöä kuuluu. Työpaikoilla ja koulutusyksiköissä kestävyyden teemoihin voidaan kiinnittyä sekä osana itse toiminnan kehittämistä että jokapäiväisiä rutiineja muuttaen. Kestävän yhteiskunnan onkin olennaista tarjota ympäristökansalaisille monenlaisia rooleja, joista käsin he voivat toimia osana yhteisvastuullista yhteiskuntaa. Tämä sitouttaa ihmisiä yhteisiin projekteihin henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta käsin – ja se on kestävää toimijuutta se!
KIRSI PAULIINA KALLIO
Otsikkokuva: Tiago Aleixo/Unsplash
Kirsi Pauliina Kallio
Kirsi Pauliina Kallio on ympäristökasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Lähestyessään ympäristöä kasvatuksellisena kysymyksenä hän pyrkii avaamaan uusia näkökulmia maailmaan yhdessä elämisen tilana. Kirsi Pauliina on Fennia-lehden päätoimittaja ja Suomen Luontopaneelin varapuheenjohtaja.
Ympäristösivistyneet kansalaiset ovat kestävän yhteiskunnan selkäranka, joka ei kestä selkärangatonta ympäristöpolitiikkaa. Ihmisten mahdollisuudet toimia ympäristökansalaisina ovat erilaisia riippuen monista asioista. Ikä, sosioekonominen asema, terveydentila, asuinpaikka, koulutus sekä ala, jolla työskentelee, vaikuttavat ihmisten mahdollisuuksiin toimia ilmastonmuutoksen ja luontokadon suhteen haluamillaan tavoilla. Siksi suomalaisen yhteiskunnan tulee tarjota erilaisia mielekkäitä rooleja, joista käsin ihmiset voivat toimia osana ympäristövastuullista yhteiskuntaa.
Lasten ja nuorten osalta ympäristökasvatuksen tarpeeseen on herätty. Varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa ja toisen asteen koulutuksessa opetussuunnitelmien perusteisiin ja institutionaalisiin strategioihin on sisällytetty runsaasti ekososiaalisen sivistyksen ja kestävän kehityksen teemoja, liittyen erityisesti ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. Myös korkeakoulutuksessa on otettu askelia tähän suuntaan. Strategisten tavoitteiden jalkauttaminen itse koulutukseen on vielä työn alla, ja moni oppilaitos kaipaakin toteutuksen tueksi ammatillista tukea ja täydennyskoulutusta. Marinin hallitusohjelma lupasi lisäpanostuksia ympäristökasvatukseen (3.1., tavoite 5), joten tätä tukea on ollut perusteltua vaatia myös valtion taholta. Joitain avauksia on nähty, mutta paljon kehitettävää jää myös tulevalle hallitukselle.
Aikuisväestön osalta ympäristökasvatuksessa ollaan Suomessa lähtökuopissa. Yleisellä tasollakin on pitkälti pohtimatta, mitä tämä voisi edes tarkoittaa, mikä on toki ymmärrettävää: täysivaltaisia kansalaisia ei liberaaleissa demokratioissa ole tapana kasvattaa yhteiskunnan toimesta. Tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa moiselle voi kuitenkin ympäristötietoisuuden osalta olla kriittinen tarve. Muutoin vastuunkanto ajankohtaisista ympäristöhaasteista – liittyen erityisesti ilmastonmuutokseen ja luontokatoon sekä niiden kanssa yhteen kietoutuviin laajoihin ilmiöihin, kuten kansainväliseen muuttoliikkeeseen ja kestävään ruoantuotantoon – jää nuorten ja tulevien sukupolvien hartioille. Tämä viivästyttäisi ajankohtaisiin haasteisiin vastaamista vuosikymmenillä ja kiistäisi hyvinvointiyhteiskunnan aikuisväestön vastuun ympäristöongelmien hallitsemattoman etenemisen katastrofaalisista seurauksista. Sellaiseen peruutuspeiliin tuskin kukaan haluaa katsella tulevaisuudessa. Suomen tulisikin sisällyttää tuleviin strategioihinsa ympäristökasvatus ylisukupolvisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.
Mitä ympäristökansalaisuus on?
Miten ympäristösivistystä voidaan tukea niin, että erilaiset ihmiset löytävät itselleen lisää mielekkäitä tapoja toimia osana ympäristövastuullista yhteiskuntaa? Mahdollisuuksia voidaan etsiä ympäristökansalaisuuden ideasta. Mistä siinä on kysymys?
Ympäristökansalaisuuden osalta ensimmäinen tärkeä aspekti on kansalaisten periaatteellinen asennoituminen ympäristövastuulliseen yhteiskuntaan; että ihmiset mieltävät kestävän kehityksen tavoitteet mielekkäiksi ja tärkeiksi, sekä omassa elämänpiirissään että laajemmin. Tämä ei tarkoita YK:n kestävyysagendan ulkoa opettelua, vaan sen periaatteiden käsittämistä osana maailmaa, jossa kukin kokemuksellisesti elää. Esimerkiksi kestävyystavoitteessa 15 mainittu metsien kestävän käytön edistäminen voi kansalaisten elämässä liittyä ensisijaisesti vaikkapa kaupunkipuistojen kehittämiseen ja yhteiskäyttöön, metsänomistajuuteen ja metsätalouteen, mökkimetsien virkistyskäyttöön osana monipaikkaista asumista tai metsiensuojeluun paikallistasolta globaaliin mittakaavaan. Ympäristövastuullinen suhde metsiin voi rakentua kaikissa näissä yhteyksissä.
Kestävän toimijuuden kehittymistä tuleekin edesauttaa suhteessa kokemuksellisiin ympäristösuhteisiin: Ovatko julkisen ja kevyen liikenteen yhteydet virkistyskohteisiin toimivia vai kuljetaanko niihin pääasiassa yksityisautoilla? Tarjotaanko kestävään metsänkasvatukseen tukea helposti vastaanotettavassa muodossa vai jäävätkö uudet metsänomistajasukupolvet alan perinteisten toimijoiden tietotaidon varaan? Sisällytetäänkö mökkiläiset ympäristönsuunnittelun osallistaviin käytäntöihin vai kohdennetaanko osallistaminen kansalaisstatuksen mukaan? Kerrotaanko eri-ikäisille kansalaisille mahdollisuuksista osallistua metsiensuojeluun osana metsäpolitiikkaa vai löytävätkö suojelutoimien pariin vain jo valmiiksi ympäristöasioissa aktiiviset aikuiskansalaiset?
Toiseksi olennaisia ovat kestäviin elämäntapoihin liittyvät säännölliset arkiset teot, jotka voivat olla eri ihmisillä erilaisia elämäntilanteesta ja elinympäristöstä riippuen. Ympäristökansalaisuudesta puhuttaessa tämä ulottuvuus on usein ylikorostuneesti esillä, painottaen yksilönvastuuta ja moraalista velvoitetta noudattaa tiettyjä ilmastonmuutoksen tai luontokadon kannalta ’oikeita’ toimintatapoja. Tämä painotus sivuuttaa kaksi tärkeää näkökohtaa. Ensiksikin yksiselitteisiä oikeita tapoja toimia yksityiselämässä suhteessa näihin monimutkaisiin ympäristöhaasteisiin ei ole; on vain suhteellisesti parempia ja huonompia ratkaisuja, joiden yhteen sovittaminen on olennaisempaa kuin yksittäinen teko. Ihmiset ovat yhteiskunnassa myös eriarvoisessa asemassa sen osalta, millaisia mahdollisuuksia heillä on toimia henkilökohtaisessa elämässään kestävästi. Siksi kestävyyden sosiaalinen ulottuvuus painottaa, että ympäristövastuuta kannetaan inhimillisen kantokyvyn mukaan. Toiminta kansalaisyhteiskunnan mittakaavoissa ratkaisee, joten yksilönäkökulman ohella ympäristökansalaisuuden kysymyksiä tulisi tarkastella nykyistä enemmän kunnan, seudun ja valtion tasoilla.
Olennaista arjen ympäristökansalaisuuden tukemisessa on kannustaa ihmisiä löytämään omasta arjestaan mahdollisuuksia säännöllisiin ympäristötekoihin, sen sijaan, että kaikille ehdotetaan samoja ratkaisuja, jotka voivat olla joissakin elämäntilanteissa hyvin haastavia toteuttaa. Näiden mahdollisuuksien tunnistamisen tueksi voidaan tarjota tietoa ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisistä asioista helposti omaksuttavassa muodossa, esimerkiksi kriittisen kuluttajuuden, palveluiden käytön, jätteiden käsittelyn, syömisen, pihapiirin hoitamisen sekä kaupungissa ja luonnossa liikkumisen tueksi. Samalla yksilöä vastuuttavia puhetapoja tulisi muuttaa. Kestäviä arjen ratkaisuja on usein helpompi toteuttaa yhdessä toisten kanssa, sekä käytännössä että talousnäkökulmasta: naapurustokierrätys, kimppakyydit harrastuksiin, vaatteiden ja tarvekalujen yhteiskäyttö, ruokapiirit lähituottajien kanssa ja monet muut jo vakiintuneet yhteisölliset toimintatavat ovat hyviä esimerkkejä tästä.
Kolmas ympäristökansalaisuuden merkittävä ulottuvuus on sitoutunut ja tavoitteellinen ympäristöpoliittinen toiminta. Tämä voi niin ikään ilmetä erilaisissa asioissa ja toteutua eri muodoissa, eikä edellytä perustakseen yksinuottista suhtautumista ympäristökysymyksiin. Vaikkapa vanhempainyhdistyksen, ruokapiirin, harrastajaverkoston tai työmatkapyöräilijöiden toiminta voi olla luonteeltaan kestävyyttä ylläpitävää ja uusia yhteisvastuullisia toimintatapoja etsivää – ilman, että toimijat jakavat saman puoluepoliittisen aatemaailman. Toki poliittisten instituutioiden ja käytäntöjenkin kautta voi edistää omaksumaansa ympäristöagendaa pitkäjänteisesti, vaikkapa osallistumalla säännöllisesti vaaleihin tai julkisiin mielenilmauksiin.
Sitoutunutta voi olla myös päiväkoti-, koulu-, työ- ja asumisyhteisöjen toiminta, jossa arkisia tekoja liitetään systeemiseen muutokseen. Kuluneen vuoden aikana moni on hoksannut, että laittamalla reilummin vaatetta päälle voi sisälämpötilaa laskea ilman hyvinvointivaikutuksia. Samaan tapaan voidaan edistää myös muita suuren linjan muutoksia pienten tekojen kautta. Esimerkiksi joukkoruokailun järjestäjälle voidaan antaa palautetta tarjonnan kehittämisestä ilmastoa vähemmän kuormittavaan suuntaan ja syömällä tätä ruokaa itse vaikuttaa tarjonnan vakiintumiseen. Kaikenlaisille piha-alueille voidaan jättää enemmän hoitamatonta luontoa rehottamaan, mikä lisää monimuotoisuutta paikallisesti. Työpaikoilla sekä etätapaamismahdollisuuksia että pidempiä rupeamia yhdessä työskentelyyn voidaan tukea tiuhan pendelöinnin välttämiseksi.
Tärkeää on myös kirjata tällaista yhdessä luotua, käytännöllistä ympäristöstrategiaa ylös ja tehdä sitä näkyväksi – vaikkapa kunnan toimielinten suuntaan, jotka puolestaan voivat levittää hyviä käytäntöjä muihinkin toimintaympäristöihin ja antaa kansalaisille tunnustusta vaikuttavista strategisista panostuksista. Systeemisen muutoksen kysymykset eivät ole ’liian isoja asioita’ kenellekään; olennaista on, että niihin voi kiinnittyä omista tieto- ja toimintaresursseista käsin, osana omia toimintaympäristöjä.
Ylisukupolvinen yhteinen vastuunkanto
Ympäristökansalaisuus on siis monimuotoinen asia, jonka tukeminen voi toteutua lukuisin tavoin. Aikuisia voi ’kasvattaa’ ilman, että he huomaavat tulleensa ympäristökasvatuksen piiriin; tekemällä kestäviä toimintatapoja näkyviksi, helposti ymmärrettäväksi ja lähestyttäväksi; sekä mahdollistamalla niiden toteuttamista eriasteisesti kunkin elämäntilanteen ja toimintaresurssien mukaan. Tämä kasvatustyö on ideaalisesti ylisukupolvista ja tuo yhteen ihmisiä, joiden elämänkokemus on rakentunut erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. Ympäristökansalaiset voivat kasvattaa myös toinen toisiaan, kun päästään pois ’ikäpoteroista’, joita suomalaiseen yhteiskuntaan turhan innokkaasti rakennetaan eri ikäryhmille kohdennetuilla palveluilla ja rakenteilla. Vaikkapa 1990-luvulla ja 1950-luvulla syntyneillä on toisilleen paljon annettavaa ympäristön ymmärtämisen osalta, kunhan heille vain syntyy tilaisuuksia kohdata vuoropuhelun merkeissä. Ja saattavatpa nuoriso ja seniorit saada väliin jäävät aikuissukupolvetkin oppimaan jotain uutta, kun yhdistävät voimansa!
Ympäristökasvatuksen toteutumisen tiloja tulee tunnistaa laajemmin, jotta ylisukupolviset kohtaamiset ja vastuunkanto mahdollistuvat. Eri toimintaympäristöissä korostuvat eri toimijoiden väliset yhteydet, joita voidaan lähteä aktiivisesti tukemaan. Näin voidaan haastaa vallitsevaa yksilöitä vastuuttavaa ympäristökansalaisuuden ideaa. Kotona ympäristöasenteiden, -tekojen ja -sitoutumisen kehittäminen tapahtuu pitkälti perheen piirissä, ystävien parissa ja kenties asuinalueen verkostoissa – tai osana järjestettyä asumista, jonka piiriin kasvava määrä vanhenevaa ja vajaatoimintakykyistä väestöä kuuluu. Työpaikoilla ja koulutusyksiköissä kestävyyden teemoihin voidaan kiinnittyä sekä osana itse toiminnan kehittämistä että jokapäiväisiä rutiineja muuttaen. Kestävän yhteiskunnan onkin olennaista tarjota ympäristökansalaisille monenlaisia rooleja, joista käsin he voivat toimia osana yhteisvastuullista yhteiskuntaa. Tämä sitouttaa ihmisiä yhteisiin projekteihin henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta käsin – ja se on kestävää toimijuutta se!
KIRSI PAULIINA KALLIO
Otsikkokuva: Tiago Aleixo/Unsplash
Kirsi Pauliina Kallio
Kirsi Pauliina Kallio on ympäristökasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Lähestyessään ympäristöä kasvatuksellisena kysymyksenä hän pyrkii avaamaan uusia näkökulmia maailmaan yhdessä elämisen tilana. Kirsi Pauliina on Fennia-lehden päätoimittaja ja Suomen Luontopaneelin varapuheenjohtaja.
Takaisin ylös ↑
Versuksen eduskuntavaaliteema 2023
Pitääkö ympäristökasvatuksen olla aina synkkää?
Mediakeskustelu Fridays For Future -liikkeen ympärillä ohjaa huomion pois nuorista ja poliittisista ilmastoteoista