Susi luonnossa
Gradusta asiaa

Syitä susivihan taustalla

Lukuaika: 5 min.

Teksti on osa Ihminen luonnossa ja luonto ihmisessä -juttusarjaa, jossa Itä-Suomen yliopiston opiskelijat ovat kirjoittaneet tekstejä ajankohtaisista ympäristöaiheista. Tähän juttusarjaan valitut tekstit ovat osa Itä-Suomen yliopiston Ihminen ja ympäristö -kurssin toteutusta. Nuorten osallistumisen mahdollisuuksia ja esteitä tutkiva ALL YOUTH-tutkimushanke on ollut kurssilla mukana kehittämässä klinikkaoppimista.

Susiviha tuntuu olevan hyvin yleistä ja se asuu suomalaisissa sitkeästi. Ennen luonnonsuojeluaatetta sekä myöhempää keskustelua biodiversiteetin köyhtymisestä ja luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä susi on todennäköisesti ollut melko yksimielisen vainon kohde. Nykyisin suhtautuminen on muuttunut. Samalla kun susi on saanut puolustajia, osa kansasta tuntee suojelun epäoikeudenmukaiseksi, ja tätä kautta myös susiviha kasvaa. Susi onkin nyky-Suomessa niin politisoitunut, että susikysymykseen suhtautumisen perusteella esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla voidaan tehdä oletuksia toisen osapuolen asuinpaikasta ja puoluepoliittisesta kannasta. Sudesta on näin tullut paljon enemmän kuin vain koiraeläin nimeltään susi.

Suden yhteiskunnallinen asema muuttui Suomessa vuonna 1973, kun sudesta maksetusta tapporahasta luovuttiin ja susi rauhoitettiin. Suomen EU:hun liittymisen myötä suden asema on vahvistunut, sillä EU:n luontodirektiivi luokittelee suden erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Tämä ylhäältä päin toteutettu muutos näkyy loistavasti esimerkiksi siinä, kuinka suden kuvaaminen on muuttunut perusopetuksen sisällössä. Vuonna 1968 painetussa kansakoulun oppikirjassa sutta kuvattiin seuraavasti: “Kellanharmaa, koiransukuinen susi on maamme vihatuimpia ja vaarallisimpia petoja. — Laumoina sudet ovat rohkeita ja verenhimoisia. Nälkäisinä sudet ahdistelevat ihmistäkin. –Sudesta maksetaan tapporaha” (Ulvinen ym. 1968, 90–91). Oheinen kuva, jossa julman näköiset sudet ahdistavat puuhun paennutta ilvestä, on tästä oppikirjasta.

Susikuva koulukirjasta (Ulvinen, A., Sorsa, V., Suonperä, Y. & Kailanpää, A. 1968. Kansakoulun luonnonkirja. Porvoo: WSOY.
Kuva vuoden 1968 oppikirjasta.

Peda.net- sivuston peruskoululaisille suunnatun oppimateriaalin kuvaus pyrkii edellisestä eroten neutraaliuuteen, joskin suden vaaraksi mainitaan ihminen eikä toisinpäin: ”Susi väistää ihmisiä. Asumuksien lähelle tulevat sudet ovat yleensä yksinäisiä, nälkiintyneitä susia. Susi on rauhoitettu ja uhanalainen laji. Suomessa elää vähän yli sata sutta. Jotkut suhtautuvat suteen vihamielisesti. Suden ainoa vihollinen onkin salametsästäjät” (peda.net). Kun vuoden 1968 oppikirjassa susi on vaaraksi ihmiselle, uudessa kuvauksessa suden vaarana on ihminen. Näin ollen asetelma on siis kääntynyt päälaelleen.

Susikysymyksen eri osapuolet

Suomen susipolitiikka ja virallinen kanta on nyt enemmän susien puolella kuin niitä vastaan, mutta tavallisten kansalaisten suhtautumisen muuttuminen on ollut hitaampaa. Suden suojattu asema herättää monissa ihmisissä kiihkeää vastarintaa, sillä susien uskotaan aiheuttavan vaaraa. Metsästyskoirien, lemmikkikoirien ja toisinaan myös kotieläinten menettäminen susille onkin todellinen ongelma, mutta monia ihmisiä vaivaa myös pelko siitä, että sudet olisivat vaaraksi ihmisille. Suden suojelu voidaan nähdä turhana toimintana, kommentit “susia kyllä riittää” ja “onhan niitä rajan takana” ovat varsin yleisiä susikeskustelussa. Äärimmäisin näkemys on se, että susia ei tarvitsisi olla ollenkaan. Monille ihmisille virallisten tahojen susimyönteisyys ja suden lain suojaama asema vaikuttaa järjettömältä ja jopa pelkältä kiusanteolta.

Susikysymykseen ei ole olemassa yhtä ratkaisua, johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Osapuolilla on erilaisia intressejä ja näkemyksiä, ja susialueilla elävät voivat kokea oikeudentuntoaan loukattavan kun taas osa, etenkin kaupungeissa asuvat ihmiset, säästyvät suojelun haittapuolilta kokonaan. Sosiologi Pertti Rannikko kirjoittaa, että susien salametsästäjät voivatkin kokea toimivansa oikeutetusti, eivätkä näe tekoaan rikoksena. (Rannikko 2020, 80)

Kun ihminen on oppinut pelkäämään ja vihaamaan sutta, pelko voi olla niin hallitsevaa, että vaaran todennäköisyys ja tilastot ovat yhtä tyhjän kanssa.

Susikeskustelu ja suhtautuminen suteen näyttää jakavan suomalaisia kahteen, toisilleen jopa vihamieliseen leiriin, vaikka suurimman osan mielipiteet sijoittuvatkin näiden ääripäiden välimaastoon. Susialueilla elävät ihmiset vetoavat ainaiseen pelkoon omien koiriensa, lastensa ja oman henkensä puolesta. Pelko on aivan todellista. Kun ihminen on oppinut pelkäämään ja vihaamaan sutta, pelko voi olla niin hallitsevaa, että vaaran todennäköisyys ja tilastot ovat yhtä tyhjän kanssa. Esimerkiksi se, että ihmisellä on huomattavasti suurempi riski joutua tavallisen koiran raatelemaksi, ei merkitse susikammosta kärsivälle ihmiselle enää mitään. Samoilla susialueilla elää kuitenkin myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät kärsi susipelosta, vaikka riskit heidän kohdallaan ovat aivan yhtä suuret. Tiedän myös susivanhingon kohdanneita eläinten omistajia, jotka eivät kokemastaan järkytyksestä huolimatta ole joutuneet susivihan valtaan.

Oletan, että susiviha ja -pelko on pitkälti opittua. Oman kodin ja elinympäristön asenteet seuraavat meitä huomaamatta aikuisuuteen asti. Opetussuunnitelman susimyönteisellä sisällöllä voi olla jonkinlainen vaikutus asenteisiin, mutta jos omassa suvussa, omassa kylässä ja omassa tuttavapiirissä on aina vihattu susia, ihminen voi päätyä vihaamaan susia halki elämänsä, tai ainakin vaikenemaan eriävästä näkemyksestään. Pienessä, homogeenisessä ympäristössä on ylipäänsäkin vaikeaa olla ainakaan julkisesti eri mieltä. Asenteet kuitenkin muuttuvat pikkuhiljaa ja tähän vaikuttavat myös rakennemuutokset maaseudun väestössä. Syrjäisenkin maaseudun väestö koostuu yhä enemmän myös mökkiläisistä ja alueelle ulkoapäin muuttaneista, uusista asukkaista. (Rannikko 2020, 79)

Susi osana monimuotoisuusverkkoa

Ehkäpä Suomen luonto selviytyisikin susitta. Mutta kysymys ei ole pelkästään siitä, vaan monimuotoisuudesta ja lajien säilymisestä ylipäänsä. Jos suden metsästystä ei rajoitettaisi mitenkään, susi katoaisi lopulta sukupuuttoon. Maapallon ihmisten nykyisen lukumäärän, erämaiden vähenemisen ja metsästysteknologian edessä sudella ei ole tulevaisuutta ilman sen suojelua. Ehkäpä moni susikielteinen ihminenkään ei toivo susien lopullista sukupuuttoa vaan niiden siirtymistä asumattomille seuduille. Tämä näkemys on kuitenkin nykymaailmassa kestämätön, sillä ihminen on levittäytynyt maapallon jokaiseen kolkkaan. Ei tarvita montaa ihmistä, jotka eivät koe mahtuvansa suden kanssa samalle asuinalueelle, sillä jo pieni määrä vihamielisiä ihmisiä voi koitua paikallisen susikannan kohtaloksi. Ihmisen vuoksi sukupuuttoon kuolleiden lajien historia antaa hyvin perspektiiviä ja valottaa sitä, että sudenkin kohtalo on ennen pitkää sama ilman sen suojelua.

Suomalaista metsää
Kuva: Janika Palu/Unsplash

Ihmisen aiheuttama lajien massasukupuutto alkoi nykytiedon valossa noin 12 000 vuotta sitten. Tällöin silloinen megafauna, kuten mammutit, luolakarhut ja jättiläislaiskiaiset kuolivat sukupuuttoon. Tutkijat kallistuvat yhä enemmän sille kannalle, että viimeisen jääkauden massasukupuuton syypää on ollut ihmisen harjoittama liikametsästys, ei suinkaan ilmaston muuttuminen. (Bulte ym. 2006) Nykyiset suuret nisäkkäät, susi mukaan lukien, ovat näiden muinaisten jättiläisten jälkeläisiä.

Ihmiskunta alkaa vihdoin havahtua siihen, että maapallon monimuotoisuus on vaarassa ihmisen itsensä vuoksi. Sudesta on tullut yksi tämän taistelun symboleista. Susi herättää kiihkeitä tunteita puolesta ja vastaan, koska viha sitä kohtaan on juurtunut syvälle kulttuurimme. Ihmisille lienee tyypillistä vihata ja pelätä suuria petoja, jotka kilpailevat samoista metsästysmaista ja uhkaavat ihmisen karjaa. Ihmisen tyypillinen toiminta on kuitenkin usein pitkällä aikavälillä kestämätöntä. Tiedämme jo varsin hyvin, että monimuotoisuuden köyhtyminen on kohtalokasta myös ihmiskunnalle itselleen. Tästä syystä myös susi tarvitsee suojelua, ja asenteiden sitä kohtaan olisi aika muuttua.

Uskon kuitenkin, että asenteet villiä luontoa kohtaan ovat hiljalleen muuttumassa.

En usko, että pakkokeinot ovat paras muutoksen aikaasaaja, sillä ne synnyttävät lisää vastustusta ja katkeruutta. Eri osapuolia on tärkeää kuunnella ja susivahinkoja kärsineet ihmiset on otettava tosissaan. Mielestäni susien aiheuttamat vahingot täytyy korvata eläinten omistajille viipymättä. Ihmisten tietoisuutta ja ymmärrystä luonnon kompleksisesta toiminnasta olisi lisättävä, koska kansalaisten tiedot tästä ovat yleensä varsin suppeat. Uskon kuitenkin, että asenteet villiä luontoa kohtaan ovat hiljalleen muuttumassa. Kuten aiemmin totesin, on viime kädessä asenteista kiinni, mahtuvatko susi ja ihminen samoille elinalueille. Asenteita on mahdollista muuttaa.

EMILIA SILLANPÄÄ

Otsikkokuva: Hans Veth/Unsplash


Kirjallisuus

Bulte, Erwin; Horan, Richard D.; Shogren, Jason F. (2006). Megafauna extinction: A paleoeconomic theory of human overkill in the Pleistocene. Journal of Economic Behavior & Organization, 59(3), 297-323.

Rannikko, Pertti. (2020). Suden salametsästys ja vaikenemisen kulttuuri. Oikeus, 49(1), 74–93.

Ulvinen, Arvi; Sorsa, Veikko; Suonperä, Yrjö; Kailanpää, Aarre. (1968). Kansakoulun luonnonkirja. Porvoo: WSOY.

https://peda.net/lappeenranta/peruskoulut/lönnrotin-koulu/luokat/arkisto/4-5b-luonnos/ympäristötieto/e52/metsat2/tutkielma/nisäkäsopas2/susi-canis-lupus. 5.4.2021.

Lue myös historian opiskelija Joosua Lahden teksti susivihasta.

Kirjoittajan kuva

Emilia Sillanpää

Emilia Sillanpää on joensuulainen kulttuuriantropologian opiskelija. Sivuaineena hän opiskelee monitieteisiä ympäristöopintoja. Emilia viihtyy maaseudulla ja metsissä. “Näin loppukesästä marjastaminen ja sienestäminen on parasta tekemistä, mitä voin keksiä. Toivon, että myös muut nuoret ihmiset löytäisivät marjastamisen ilon!”