Pitääkö ympäristökasvatuksen olla aina synkkää?

Luonnon monimuotoisuuden vähentyminen ja ilmastonmuutos edellyttävät meiltä nopeaa toimintaa. Lisääntyvä tieto globaaleista ympäristöongelmista on kuitenkin päätynyt lisäämään monien tuskaa ja ympäristöahdistusta eikä niinkään helpottamaan sitä. Filosofi Veli-Matti Värrin mukaan ympäristöongelmat ovat vaikeasti ja hitaasti ratkaistavissa olevia, koska ne kietoutuvat yhteen perusarvojemme kanssa.  

On ajateltu, että ympäristökasvatus ja –opetus voisivat olla keino auttaa meitä ajattelemaan ja hankkimaan tietoa uudella tavalla ja toimimaan ympäristön puolesta. Perinteinen ympäristökasvatus ja –opetus eivät kuitenkaan välttämättä saa meitä toimimaan näin. Keskittymällä pelkästään tietoisuuden lisäämiseen ekologisista faktoista, jää paljon arvokasta ihmisten kokemuksiin perustuvaa tietoa pois. Huomioimalla tämän näkökulman ympäristökasvatuksessa, kuka tahansa meistä voi toimia ympäristökasvattajana. Itse pääsin osana Tampereen yliopiston kasvatustieteiden syventäviä opintoja osallistumaan Piryke-hankkeeseen Nuorisokeskus Marttisen ja pirkanmaalaisten nuorten kanssa. Hankkeen punaisena lankana toimii nuorten aktiivista ympäristökansalaisuutta tukeva ympäristökasvatus.

Mitä on ympäristökasvatus?

Yleisesti ympäristökasvatus määritellään toiminnaksi, jonka keskeinen tavoite on kestävän elämäntavan edistäminen, ympäristötuntemuksen laajentaminen sekä ympäristöherkkyyden lisääminen. Ympäristökasvatus ei kuitenkaan ole pelkästään alan ammattilaisille varattua toimintaa, vaan jokainen meistä voi esimerkillään ja toiminnallaan olla ympäristökasvattaja toiselle ihmiselle. Ympäristökasvatuksella voidaan lisätä sekä tiedollista että tunteisiin perustuvaa ymmärrystä luonnosta. Sekä ympäristötiedon kokemukselliset puolet, kuten ympäristöherkkyys ja tunteet, että tiedolliset puolet, kuten lajirikkaus ja ekosysteemien toiminta, liittyvät siihen, mitä pidämme tärkeänä ja arvokkaana. Ympäristökasvatuksessa tulisikin antaa tilaa molemmille puolille.

Kukaan meistä ei ole yksin tässä maailmassa. Jakamalla henkilökohtaisia kokemuksia ja merkityksiä ympäristöstä saadaan arvokasta ympäristötietoa myös ekologisten faktojen ulkopuolelta. Vaikka niilläkin on sijansa ympäristöongelmien ratkaisuissa, usein ne myös lisäävät tietäjiensä eksistentiaalista tuskaa. Jotta kasvatettavat eivät vaipuisi faktatulvan tuottamaan toivottomuuteen ja lannistuisi, kasvatuksessa tulisi keskittyä toivon ylläpitämiseen uhkaavien ongelmien keskellä. Filosofi Värri peräänkuuluttaa ajattelua meiltä kaikilta, jotta ymmärtäisimme ensinnäkin kasvatuksen kietoutumisen oman aikamme ideologioihin ja toiseksi sen vastuun luoda toivoa ja luottamusta elämän merkityksellisyyteen.

Miksi ympäristökasvatusta tulisi tehdä myös humanismista käsin? 

Humanismi ympäristökasvatuksen yhteydessä voi kuulostaa ristiriitaiselta. Eikö ympäristökasvatuksessa pitäisi juuri keskittyä ympäristön ja luonnon näkökulmiin eikä humanistisiin merkityksiin? Kasvatusmetodologioita tutkineen Jouni Häklin mukaan kasvatusta voidaan tehdä monista erilaisista näkökulmista tai metodologioista käsin. Metodologialla tarkoitetaan tässä yhteydessä tapaa, jolla ympäristökasvatusta tehdään. Positivistinen, luonnontieteelliseen metodologiaan nojaava näkökulma on näistä tunnetuin, mutta myös humanistisesta metodologiasta voidaan ammentaa rikkautta ympäristökasvatukseen. Positivistinen metodologia perustuu siihen, että filosofisesti ajatellen todellinen tieto voi perustua vain tiettyihin välittömiin havaintoihin. Positivistinen kasvatusmetodologia on monille tuttu lähestymistapa suomalaisen koulujärjestelmän perinteisiltä biologian ja ympäristötiedon tunneilta. Esimerkiksi eliöiden populaatioiden seuraaminen tai eliölajien piirteiden tutkiminen kuuluvat tähän lähestymistapaan. Tällöin huomio on eliölajien ja ekosysteemien luonnontieteellisessä puolessa.

Tämänkaltainen ympäristökasvatus ei sellaisenaan ole riittävää. Jotta ympäristökasvatus olisi myös eheyttävää ja voimauttavaa, tulee katsantotapaamme laajentaa. Humanistisesti suuntautuneessa ympäristökasvatuksessa korostuvat ihmisten omakohtaiset kokemukset ja elämykset pohjana tiedon rakentamiselle. Humanistinen ympäristökasvatus kiinnittääkin erityistä huomiota osallisuuden kokemukseen ja kunkin omiin merkityksiin. Tähän sisältyy myös ajatus kasvatettavasta aktiivisena ja kyvykkäänä, oli hän sitten lapsi, nuori, keski-ikäinen tai vanhus.  

Humanistiseen metodologiaan nojaavalla ympäristökasvatuksella voidaan tukea ympäristökansalaisuutta antamalla voimauttavia kokemuksia kasvatettaville, jotta he kokisivat itse voivansa vaikuttaa. Toivon tunteen näkökulmasta tällä on suuri merkitys. Ympäristökasvatuksen uranuurtajat Hannele Cantell, Essi Aarnio-Linnanvuori ja Sirpa Tani ovat määritelleet ympäristökansalaisiksi ihmiset, joiden huolenpidon piiriin kuuluvat kaikki eliölajit, luonto ja tulevat sukupolvet. Ympäristökansalaisuus sinänsä ei kuitenkaan edellytä varsinaisesti luontoaktivismin kriteerien täyttämistä, vaan kuka tahansa vauvasta vaariin voi olla ympäristökansalainen, joka toimii ympäristön puolesta. Ympäristökansalainen on yksinkertaisesti ihminen, joka tekee jotain ympäristön eteen, koska kokee sen merkitykselliseksi ja tärkeäksi.

Mitä on osallisuus?

Ilman omakohtaisuutta ja itselle tärkeää osallisuutta on vaikea toimia ympäristökansalaisena. Itselle tärkeän osallisuuden voi määritellä vain yksilö itse. On tärkeää tiedostaa, että niin kuin missä tahansa kasvussa, myöskään ympäristökansalaisuuteen kasvamisessa ei ole päätepistettä. Se on läpi elämän jatkuva kehä, jossa ymmärrys asioista syvenee vähitellen. Ympäristökansalaisuuteen kasvattaminen vaatii kasvattajalta, – kuten esimerkiksi opettajalta, kaverilta, kerhon ohjaajalta tai vanhemmalta – reilua osallisuuden kokemuksen huomioimista ja joustavuutta. Osallisuuden kannalta on tärkeää antaa tilaa kunkin omien ideoiden kehittymiselle.  

Osallisuuden voidaan nähdä syntyvän yksilön ja yhteisön välillä. Tutkijoiden Tuure Tammen ja Riikka Hohdin mukaan tässä vuorovaikutuksessa kietoutuvat yhteen oleminen, toimiminen ja osallistuminen erilaisissa tilanteissa. Kasvattajan tulee kiinnittää huomiota yhdessä olemisen vaihteleviin oikeuksiin ja vapauksiin, ja tiedostaa myös oma roolinsa siinä. Millaista on meidän ryhmässämme, onko kaikilla valtaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiseen toimintaan, kuunnellaanko kaikkia, millainen on tunneilmapiiri ja miten osallisuus määritellään? Jokaisen kasvatettavan näkökulman tulee myös vaikuttaa siihen, millä on väliä ympäristökasvatuksessa ja miksi. On siis tärkeää, että kasvattaja yksin ei määrittele oikeanlaista osallistumista ympäristökasvatustoimintaan vain oman mittapuunsa mukaan. 

Humanistisen ympäristökasvatuksen toteuttaminen 

Humanistista ympäristökasvatusta voidaan toteuttaa monin tavoin. Kun tavoitteena on tukea ympäristökansalaisuutta, on tärkeää mahdollistaa kasvatettavalle mielekäs tapa osallistua ympäristön puolesta tapahtuvaan toimintaan. Tällöin opetusta ja kasvatusta tehdään siitä näkökulmasta, että kasvatettavilla itsellään on valta ja avaimet kädessä. Avoin keskustelu ja keskusteluilmapiiri auttavat huomaamaan muiden kokemuksia ja luomaan uusia ideoita aktiivisena ympäristökansalaisena toimimiseen. Tässä vaaditaan kasvattajalta tilannetajua ja pelisilmää, jotta juttelun ilmapiiristä tulee rento. Oman kokemukseni mukaan omista hyvistä ja huonoista kokemuksista kertominen kannattaa. Se voi avata keskustelua ja luo tilanteeseen erilaisen tunnelman, kun opettaja tuo inhimillisyytensä esiin.

Lasten ja nuorten ympäristökasvatuksessa huumorilla ja leikillisyydellä on aina tärkeä osansa ilmapiirin luomisessa, mutta saman tulisi koskea myös aikuisten ympäristökasvatusta. Piryke-hankkeessa nuoret itse ideoivat, suunnittelivat ja toteuttivat luonnon monimuotoisuuteen liittyvään teemaan lautapelin. Hankkeessa nuoret itse pääsivät toteuttamaan ympäristökasvattajan roolia samalla, kun he oppivat. Sama koski omaa osuuttani hankkeessa. Sain olla osallisena eri rooleissa – oppijana, ympäristökasvattajana ja ympäristökansalaisena. Ympäristökasvatuksen mielekkyys luotiin yhdessä eikä ulkoapäin asetettuina listauksina.

Vaikka monimuotoisuuden väheneminen, lajikato, ilmastonmuutos sekä ympäristöahdistus värittävät ympäristökasvatuksen yhteiskunnallista kontekstia synkäksi, ei se silti tarkoita, että itse ympäristökasvatuksen tulisi olla synkkää. Voimauttava humanistinen ympäristökasvatus antaa kasvatettaville toivoa ja työkaluja toimia aktiivisina ympäristökansalaisina. 

PAULIINA MÄENPÄÄ

Artikkelikuva: Unsplash/James Wheeler

Takaisin ylös ↑