Tiededebatti

Kenen politiikkaa ympäristökansalaisuus on?

Alkuperäinen vertaisarvioitu artikkeli on julkaistu teoksessa The Routledge Companion to Environmental Planning. Wood, Bronwyn E., ja Kirsi Pauliina Kallio. ”Green citizenship: towards spatial and lived perspectives”. Teoksessa The Routledge Companion to Environmental Planning, toimittanut Simin Davoudi, Richard Cowell, Iain White ja Hilda Blanco, 1. p. Routledge, 2019.

”Ympäristöllä” voidaan tarkoittaa monia asioita. Ihmiskeskeisestä näkökulmasta ympäristöä on kaikki se, mikä ympäröi ihmistä. Antroposentrisyyden kritiikki puolestaan asettaa ihmisen osaksi ympäristöä, eläinten, kasvien ja elottomien olioiden rinnalle. Ympäristöä voidaan käyttää myös kategoristen erottelujen määrittelijänä: kaupunki vs. maaseutu elinympäristönä tai luonnonympäristöt vs. rakennetut ympäristöt. Ympäristökansalaisuuden kontekstissa ympäristön idea on aina politisoitunut, liittyen tavalla tai toisella ympäristökysymykseen. Tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmastonmuutos muodostaa keskeisimmän näkökulman ympäristökansalaisuuteen, mutta myös esimerkiksi saastuminen, kaupunkiluonto, rehevöityminen ja kiertotalous nousevat usein esiin teemasta puhuttaessa.

”Kansalaisuus” on normatiivinen käsite, jota niin ikään voidaan käyttää eri merkityksissä. Engin F. Isinin (1) teoria tarjoaa yhden jaottelun kansalaisuuden ulottuvuuksista: se on yhtäältä virallinen asema (jota ilmentää esim. passi), toteutuu toisaalta institutionaalisten ja vakiintuneiden yhteiskunnallisten käytäntöjen kautta (esim. äänestäminen ja mielenosoitus), ja ilmenee näiden lisäksi ihmisten jokapäiväisessä elämässä arkipoliittisena toimijuutena (vaikkapa kompostointina tai yksityisautoiluna). Toinen tapa lähestyä kansalaisuutta asettuu toimija-asemista käsin (2): kansalainen on yhtäältä asukas (esim. kuntalainen lakisääteisine oikeuksine, velvollisuuksine ja mahdollisuuksineen), toisaalta asiakas (esim. antaa palautetta ostamastaan tuotteesta, kertoo näkemyksensä julkisen palvelun laadusta), mutta myös omien näkemystensä pohjalta toimiva poliittisen yhteisön jäsen (esim. arvoihin, moraliteetteihin, identiteetteihin, ideologiseen asemoitumiseen perustuva toiminta).

Mitä ympäristökansalaisuus sitten tarkoittaa? Esitän seuraavaksi kolme kysymystä ja pohdiskelen hieman poleemiseen tyyliin mitä niiden kautta voidaan tavoittaa tästä monimuotoisesta ilmiöstä. Lopuksi kokoan kysymysten kautta avautuvia kriittisiä näkökohtia yhteen. Teksti tarjoaa myös lähtökohtia perehtyä aihepiiriin tarkemmin Bronwyn E. Woodin kanssa laatimani artikkelin kautta (”Green citizenship: towards spatial and lived perspectives”, julkaistu teoksessa Routledge Companion to Environmental Planning and Sustainability, 2019). Huttusen ja kumppaneiden tässä keskustelusarjassa julkaisemassa tekstissä on täydentäviä näkökohtia meidän tarkasteluumme, erityisesti ilmastokriisin näkökulmasta.”

I Ympäristökansalaisuus on yksilön vastuuta?

Oli ajatus tehdä tomaattikastiketta. Mitäs tomaattia ottaisin? Kotimaista vai ulkomaista? Tuoretta vai säilöttyä? Kuivattua, öljyttyä vai tölkitettyä? Tiivistettä vai mehuisaa? Halvinta vai merkkituotetta? Luomua, reilunkaupan vai tavallista? Vai olisiko parempi valita lasipurkkiin pakattu tomaattikastike, joka on valmistettu kesällä siellä missä tomaatti kasvaa auringon alla avomaalla?
Pitäisikö investoida erikoistuotteeseen vai ottaa mieluummin sellaista, jota kaikkien pitäisi raskia ostaa? Entä onko parempi käydä lähikaupassa, jossa on pieni valikoima, vai hurauttaa markettiin, mistä saisin samalla hankittua muutakin tarpeellista? Ja otanko valmiiksi pakatun rasian, jossa on alempi kilohinta mutta ruokahävikin mahdollisuus kasvaa, vai valikoinko käsin juuri sopivan määrän kalliimpia palleroita?

Vai pitäisikö tehdä sittenkin ihan joku muu ruoka, jos en kerran tiedä, mikä on ilmastoystävällisin, vähiten kasvatusympäristöä kuormittava, kuljetusvaikutuksiltaan hyväksyttävin ja sosiaalisesti oikeudenmukaisin vaihtoehto? Pitäisikö tomaatteja ylipäätään syödä talvella, täällä Suomessa? Entä jos olisinkin kasvattanut viime kesänä omat tomaatit ja säilönyt ne kastiketarpeiksi, olisiko se ekologinen ratkaisu? Olisiko ne taimet muuten pitänyt laittaa alulle jo nyt maaliskuussa, keinovalojen avulla, vai ehtiikö ostaa keväämmällä taimitarhalta – vaatiiko niiden isommat viljelmät suhteessa vähemmän energiaa vai onko se just toisin päin? Onkohan taimikasvatukseen jo keksitty ledejä, jotka mahdollistaisivat kotikasvatuksen ympäri vuoden? Omaa laiskuutta tietenkin, ettei ole viitsinyt tätäkin selvittää, netistä kyllä tietoa löytyy ja ihan ilmaiseksi.

II Ympäristökansalaiseksi kasvetaan yhdessä, valtion ohjauksessa?

Ympäristöasiat ovat vahvasti Suomen valtion agendalla tai näin valtio meidät ainakin haluaa saada uskomaan. Tämä näkemys halutaan välittää esimerkiksi koululaisille, joille opetetaan sekä luonnon- että ihmistieteellisistä näkökulmista ympäristöasioita: Suomi on vastuullinen ympäristötoimija ja ympäristöasiat ovat lähellä suomalaisten sydäntä. Rakastamme luontoa, metsät ovat vihreää kultaamme ja suhtaudumme arvostavasti kulttuuriympäristöihin. Suomalaisnuorten on siis tärkeää oppia, miten ympäristöstä pidetään yhdessä huolta. Sitä kutsutaan ympäristökasvatukseksi, joka on yksi kansallisen sosialisaation muoto.

Toinen valtion viesti on, että kansalaisten kuuluu huolehtia yhdessä ympäristöasioista. Sen tietävät tällä hetkellä hyvin äänestäjät, jotka etsivät eduskunta- ja EU-vaaleissa arvomaailmaansa parhaiten vastaavaa ympäristöpolitiikkaa puolueiden vaaliohjelmista. Vaalikampanjoissa kerrottiin, miten puolueet ja poliitikot haluavat kantaa vastuuta ympäristöstä seuraavalla vaalikaudella, kansan edustajina. Toimiessaan kunnallisissa, valtiollisissa ja EU:n toimielimissä he esittävät erilaisia näkökulmia, joilla ympäristön kannalta kinkkisiin kysymyksiin voitaisiin vastata. He kertovat myös edistävänsä kansainvälisiä pyrkimyksiä ympäristökysymysten ratkaisemiseen, esimerkiksi toteuttamalla pitkäjänteisesti kestävää ympäristöpolitiikkaa suhteessa ilmastonmuutokseen ja osallistumalla ylikansalliseen päätöksentekoon ympäristönäkökulmista. Tai vaihtoehtoisesti torppaamalla näitä kehityskulkuja kansallisen edun nimissä.

Tämän lisäksi valtio kertoo edistävänsä ympäristöasioita myös välillisesti. Suomen tukemat, suomalaislähtöiset yritykset ovat kansainvälisinäkin toimijoina ympäristötietoisempia kuin muun maalaiset, jos valtiota on uskominen: Monissa maissa on vakavia ympäristöongelmia, joihin Suomi voi vaikuttaa välittämällä meillä olevaa kehittynyttä ympäristö-tietotaitoa esimerkiksi koulutusviennin ja yritysyhteistyön keinoin. Muiden muassa suomalaista metsäosaamista mainostetaan usein maailman huippuna, perustuen alan vahvaan tutkimukseen.

Yhteisesti opitun ympäristökansalaisuuden näkökulmasta ne kansalaiset, jotka eivät äänestä, eivät tue kuntaa, valtiota tai EU:ta ympäristötoimijoina; ja toisaalta ne kansalaiset, jotka äänestävät, ovat mukana legitimoimassa kyseisten tahojen ympäristöpolitiikkaa. Toinen näkökulma on, että kansalaiset voivat pyrkiä vaikuttamaan ympäristöasioihin vaikkapa osallistumalla mielenilmauksiin ja kansalaisaloitteisiin yhdessä saman mielisten ihmisten kanssa tai vaikkapa menemällä ilmastolakkoon koulussa. Demokraattisessa Suomessa ihmisillä onkin monenlaisia mahdollisuuksia osallistua ympäristöä koskevaan suunnitteluun ja päätöksentekoon osana kansalaisyhteiskuntaa – kunhan toimivat valtion tarjoamissa puitteissa.

III Ympäristökansalaisuus on jokapäiväistä elämää?

Koululainen ihmettelee kasvisruokalinjalla, kuinka monenlaisia pampuloita perunajauhosuurukseen voikaan laittaa: vihreitä herneitä, keltaisia maisseja, punaisia paprikan paloja ja kastikkeen värisiä soijasuikaleita. Keskusteltuaan aiheesta kaverien ja kotiväen kanssa hän uskaltautuu juttusille keittäjän kanssa, kysymään, miksi ympäristön kannalta parempi kasvisruoka on koulussa niin huonolaatuista. Kasvistenhan pitäisi olla halvempia kuin liha-kala-muna-maito-tuotteiden, joiden kasvattamiseen kuluu moninkertaisesti viljelypinta-alaa ja muita resursseja. Keittäjä kertoo ihmettelevänsä samaa, kun availee saamiaan puolivalmisteita ja raaka-ainepusseja. Ruoka tulee kaupungin teettämän kilpailutuksen perusteella suurelta keittiöltä, joka ratkaisee valikoiman, koostumukset ja määrät. Keittäjä lupaa laittaa oppilaan palautetta eteenpäin – josko se vaikuttaisi enemmän kuin työntekijän omissa nimissään esittämät huomiot. Lapsihan on koulussa oppivelvollisuudesta, ja Opetushallituksen mukaan hän saa siellä joka päivä ”terveellisen, tarkoituksenmukaisen, ohjatun ja täysipainoisen maksuttoman kouluruokailun.” Ja koska ”erityisruokavaliota noudattavien oppilaiden terveyden seuranta on osa koulun oppilashuoltotyötä”, on keittäjäkin asian osalta vain välikädessä. Vastuun kantajaa siis etsitään, osana jokapäiväistä arkea.

Ympäristökansaisuus on vaikka kenen politiikkaa

Ympäristökansalaisuus on yhtäältä uusliberaali identiteetti, joka määrittää kansalaiset kuluttajiksi suhteessa markkinavoimiin ja usein syyllistää heidät epäonnistuneista pyrkimyksistä hallita ympäristökysymyksiä henkilökohtaisen kuluttajuuden keinoin. Ympäristökansalaisuus on myös valtion rakentama tulkintakehys, jolla sosiaalistetaan kansalaiset vallitseviin ympäristödiskursseihin ja sitoutetaan heidät kansallisiin ratkaisuihin ja strategioihin yhteiskunnallisten käytäntöjen kautta. Näiden ohella ympäristökansalaisuus on jokapäiväistä elämää, jossa ihmisten erilaiset arvot, moraliteetit, näkemykset ja identiteetit johtavat moninaiseen toimintaan, yksin ja yhdessä muiden kanssa.

En esitä, että ympäristökansalaisuuden moninaisuus tyhjenisi esitettyihin kolmeen ulottuvuuteen. Pikemminkin haluan kysymysten ja niiden poleemisen tarkastelun kautta tuoda näkyviin, miten erilaisia asioita ympäristökansalaisuus voi tarkoittaa, ja että nämä eivät ole ristiriidattomasti suhteessa toisiinsa. Mahdollisia tulkintakehyksiä on toki muitakin, mutta kansainvälisessä kriittisessä tutkimuksessa tunnistetaan yleisesti esiin tuomani jännite kahden perustulkinnan välillä: liberaali tulkinta korostaa yksiön vastuuta ja osallistumista, kansalaisyhteiskuntatulkinta puolestaan painottaa kollektiivista vastuuta ja vaikuttamista. Molemmissa on ongelmansa, joten tulkintoja yhdistämään ja haastamaan on syntynyt uusia näkökulmia. Osa tutkijoista on lähtenyt etsimään progressiivista ympäristökansalaisuutta ihmisten arkisesta toimeliaisuudesta. Näissä katsannoissa yhdistyy monesti kaksi ympäristönäkökulmaa: ihminen sekä on osa ympäristöjään että asettuu suhteessa niihin, poliittisena toimijana, jota kansalaiseksikin kutsutaan.

KIRSI PAULIINA KALLIO

Kirsi Pauliina Kallio

Kirsi Pauliina Kallio on aluetieteen professori Tampereen yliopistossa. Hänen yhteiskuntamaantieteellisesti orientoitunut tutkimuksensa keskittyy konteksuaalisen poliittisen toimijuuden ja subjektiuden tarkasteluun. Tällä hetkellä Kallio tutkii pakolaisten poliittisen toimijuuden rakentumista ja toteutumista humanitaarisella rajalla, sekä toisessa tutkimushankkeessa kaupunkiseudullisen kansalaisuuden tunnistamisen ja kannustamisen mahdollisuuksia MAL-suunnitteluun kiinnittyvissä prosesseissa.


Kaisa Kosonen

Kaisa Kosonen työskentelee ilmastopolitiikan parissa Greenpeacella. Koulutukseltaan hän on Tampereen yliopistolta valmistunut hallintotieteiden kandidaatti, pääaineenaan ympäristöpolitiikka.

Ympäristökansalaisuus? Pois se minusta.

“Mitä ekotekoja sinä itse teet? Mistä olet valmis luopumaan?“, toimittajat usein kysyvät.

Ja minä vihaan tuota kysymystä.

Nimittäin minä en tee ekotekoja, enkä luovu mistään. Minä vain toimin rationaalisesti niillä tiedoilla, jotka minulla maailmasta on. Elän todeksi tulevaisuutta, jonka haluan – kaikessa, mitä teen. Niinpä syön kasviksia, lomailen lähellä ja liikun lihasvoimalla. Sijoitan hiilivapaaseen rahastoon, äänestän progressiivisen politiikan puoluetta ja osoitan mieltä. Kuumotan päättäjiä, kuumotan yrityksiä ja sitä rataa.

Kallion ja Woodin määritelmän mukaan taidan harjoittaa progressiivista ympäristökansalaisuutta. Mikäpä siinä. Itse tosin ajattelen lähinnä, että pyrin olemaan skarppi aikuinen. Hereillä. Ja siinä kaikki.

Olen nimittäin päivä päivältä allergisempi jaotteluille, joissa on ympäristöväkeä ja sitten niitä muita. Nämä kun ylläpitävät mielikuvia siitä, että ympäristö on joidenkin juttu. Asia, josta voit olla kiinnostunut, jos huvittaa. Asia, jonka jotkut muut toivottavasti hoitavat kuntoon. Siksi tietoinen pohdinta siitä, miten ‘ympäristökansalaisuutta’ määritellään ja kenen toimesta, on juurikin tärkeää.

Ympäristökansalaisuus yksilön vastuuna on Kallion artikkelissa mainiosti kuvattu. Tällainen ympäristökansalaisuus ei ympäristöongelmia ratko, vaan mahdollistaa niiden jatkumisen. Ympäristökansalaisuus valtion rakentamaan tulkintakehyksenä, jolla sosiaalistetaan kansalaiset vallitseviin ympäristödiskursseihin ja sitoutetaan heidät kansallisiin ratkaisuihin, on sekin osuvasti kuvattu ja tunnistettava ilmiö.

Mutta entäpä kansalaisuus oikeuksina?

Kallion artikkeli käsittelee ympäristökansalaisuutta pitkälti vastuun kautta, mutta kansalaisilla on myös oikeuksia.Yli 90 valtion perustuslaissa on pykälä, joka sanoo, että kansalaisilla on oikeus puhtaaseen luontoon ja on valtion tehtävä katsoa, että tuo oikeus toteutuu. Käytännössä näin ei nykyisellään tapahdu, joten kansalaiset ja kansalaisjärjestöt eri puolilla maailmaa – Greenpeace
mukaan lukien – ovat alkaneet haastaa hallituksiaan oikeuteen. Urgendan tapaus Hollannista, missä kansalaiset myös voittivat kanteensa, on merkittävä ennakkotapaus.

Taisteleeko oikeudessa ympäristökansalainen?

Entä miten ympäristökansalaisuus suhtautuu siihen, mitä Greta Thunbergin toiminta edustaa? Ainakaan se ei ole arkista toimeliaisuutta, yksilön vastuussa kieriskelyä tai valtion toimien
legitimointia.

KAISA KOSONEN
Takaisin ylös ↑


Sari Knuuti

Sari Knuuti

Sari Knuuti on kestävän kehityksen ohjaaja Lahden kaupungin ympäristökehitys-palveluyksikössä. Ympäristöasiat ja kestävä kehitys ovat osa hänen elämäänsä myös arjessa. Hän pyöräilee työmatkat ympäri vuoden, yrittää kuluttaa kohtuullisesti ja kestävästi, valita kotimaista aina kun mahdollista. Lentämisestä hän on kieltäytynyt tähän asti, ja aikoo jatkaa samalla linjalla. Lapsenlasten kanssa hän retkeilee luonnossa ja pyöräilee vapaa-aikoinaan. Hän osallistuu yhdistystoimintaan, pitää itseään positiivisena mummoaktivistina ja yrittää auttaa ja kannustaa ihmisiä eteenpäin.

Ympäristömyönteisyys, aito valinta vai imagotemppu?

Debattiartikkelissa kuvattiin hienosti nykyisen, usein jopa ristiriitaisen tiedon määrää ja valinnan vaikeutta. Ympäristökansalaisuus on valinta kantaa omalta osaltaan vastuu ympäristöstä. Vastuu ottaa selvää ja tehdä omaan arvomaailmaan sopivia valintoja. Toisaalta ympäristökansalaisuuteen tarvitaan ehdottomasti myös päättäjien tuki, jotta kansalaisella on mahdollisuus tehdä ympäristövalintoja.

Kansalainen voi yrittää tehdä parhaita mahdollisia ratkaisuja omassa elämässään, mutta jos jatkuvasti huomaa, ettei kaikki jaa samaa arvomaailmaa, saattaa se lannistaa rajusti. Olo on voimaton ja lohduton, tuulimyllyjä vastaan ei jaksa taistella, ilmastoahdistus iskee. Toisaalta omista valinnoista voi olla ylpeä ja toiminnallaan voi oikeasti muuttaa lähipiirin toimintaa. Tavat tarttuvat ja ihminen haluaa kuulua enemmistöön tai jopa edelläkävijöihin. Maailma tarvitsee rohkeita oman polun kulkijoita ja asioita äärimmäisyyksiinkin vieviä “kylähulluja”!

Äänestäminen ympäristöasioiden tukemisen välineenä tänä päivänä on mielestäni hieman harhaanjohtava tai liioiteltu ajatus. Kansalaisten perustoimeentulon turvaaminen, toimiva terveydenhuolto ynnä muut hyvinvoinnin perusedellytykset ajavat omassakin mielessä ympäristöasioiden ohi, ja olen sentään ympäristöihminen. Demokratiassa enemmistö päättää, ja ympäristöasiat ensimmäiseksi asettavia on edelleen vähemmistö. Onneksi viime vaalit näyttivät ympäristöasioiden olevan entistä suuremman joukon mielestä tärkeitä. Äänestämättömyys voi myös olla kannanotto talouskeskeiselle politiikalle!

Raha hallitsee maailmaa edelleen ja äärimmäisen harvoin huomaan valtion/kuntien/kaupunkien päätöksiä, joissa ympäristöasiat olisivat aidosti ensisijainen valintakriteeri. Ympäristön kannalta hyvät päätökset ovat myös taloudellisesti kannattavia, vaikka imagon kannalta sitä ei kannata sanoa ääneen. Ympäristömyönteinen imago on vahva taloushyöty. Ympäristölle tarvitaan hintalappu ja meille ymmärrys tekojen vaikutuksista. Mitä maksaa kaadettu puu meillä tai sademetsässä, miten se vaikuttaa meihin kaikkiin? Entä pilattu vesi, sukupuuttoa vastaan taisteleva laji, halvalla kaukaa tilatut tavarat?

SARI KNUUTI
Takaisin ylös ↑