Sakari Möttönen, Esa Konttinen ja Miikka Salo kirjoittivat Versukseen Risteyksessä-Tiededebatin Turvekiista paljastaa demokratian puutteita. Tässä podcast-jaksossa keskustellaan Sakarin, Esan ja Miikan kanssa tarkemmin siitä, mistä heidän tutkimassaan Saarijärven reitin turvekiistassa on kyse, miten kiista on syntynyt ja ketä osapuolia siihen kuuluu. Kysymme tutkijoilta myös, mitä tarkoittaa sosiaalinen toimilupa, ympäristöoikeudenmukaisuus ja rakenteellinen välinpitämättömyys tällaisessa ympäristökonfliktissa.

Podcastin keskustelussa sivutaan myös Hanna Lempisen Risteyksessä-Tiededebatin Suomalainen turvesuo on keskellä maailman muutosta sekä Linda Mustajärven, Janne Kotiahon ja Leila Suvantolan Risteyksessä-Tiededebatin Suojeltujen soiden potentiaali luontohaittojen hyvittämisessä on hiipumassa? aiheita.

Tutkijoiden Risteyksessä-artikkeli Kansalaiset ympäristöhallinnan osapuolena – Keski-Suomen turvekiista esimerkkinä julkaistiin ensin Alue & Ympäristö -lehdessä ja myöhemmin yleistajuisempana Tiededebatti-versiona Versuksessa. Tiededebatissa on myös Kari-Matti Vuoren kommentaari Soiden ja metsien käytön demokratiavaje aiheuttaa luontohaittoja.

Podcastin toisessa jaksossa Konflikti, kansalaistieto, tutkijuus – RISTEYKSESSÄ keskustellaan Sakarin, Esan ja Miikan kanssa heidän kokemuksistaan oman tutkimusprojektinsa äärelle palaamisesta Risteyksessä-sarjan myötä. Lisäksi puhutaan tutkijoiden asemasta siltana erilaisten toimijoiden risteyksessä sekä tutkitun tiedon saavutettavuudesta ja merkityksesä yhteiskunnallisessa dialogissa.

Jakson kesto 46:53 minuuttia

Podcast Spotifyssa: Turve, toimilupa, oikeudenmukaisuus – RISTEYKSESSÄ

Otsikkokuva: Maksim Shutov/Unsplash

Sakari Möttönen (HTT, dosentti, sosiaalineuvos) on tehnyt työuransa kunnallisissa johtamis- kehittämis- ja hallintotehtävissä.  Hän on toiminut mm. Jyväskylän kaupungin sosiaali- ja terveysjohtajana ja kehitysjohtajana.  Möttönen on osallistunut valtakunnallisten ja paikallisten järjestöjen hallintoelimiin. Hänen tutkimus- ja julkaisutyönsä on kohdistunut kuntien tuloksellisuuteen ja strategioihin, kansalaisyhteiskunnan toimivuuteen sekä järjestötoimintaan.    

Miikka Salo (YTT) toimii yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston Wisdom-tutkijayhteisön Polku 2.0 -hankkeessa, jossa kehitetään kestävyysopetusta jatkuvan oppimisen tarpeisiin. Salon keskeisiä tutkimuskohteita ovat energiapolitiikka, kansalaisyhteiskunta ja planetaarinen hyvinvointi.

Esa Konttinen (YTT, dosentti) on tehnyt työuransa Jyväskylän yliopiston sosiologian yksikössä opetus- ja tutkimustehtävissä. Hän hoiti yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksessa kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen määräaikaista professuuria vuosina 2007–2013. Konttisen keskeisiä tutkimusaloja ovat professioiden sosiologia ja ympäristökonfliktien ja -liikkeiden tutkimus. Näiltä alueilta hän on julkaissut artikkeleita ja teoksia, joita on käytetty myös oppimateriaaleina useissa yliopistoissa.

Kuuntele Tiededebatti (28:03 min):

Sen lisäksi, että koskemattomien luonnonvarojen hyödyntäminen pilaa alkuperäistä luontoa, se tuottaa usein haittoja myös ihmisille. Kansalaisten näkökulmasta kysymys on ympäristöoikeudenmukaisuudesta, jolla tarkoitetaan sitä, että luonnonvarojen käytöstä koituvien hyötyjen ja haittojen pitäisi kohdistua tasapuolisesti ja sosiaalisesti oikeudenmukaisesti eri ihmisryhmiin.  Haitoista kärsivät ihmiset ovat monissa tilanteissa ryhtyneet protestoimaan omaa lähiluontoa hyödyntävää toimintaa vastaan ja vaatineet julkista valtaa estämään toiminnan tai ainakin sääntelemään sitä tiukemmin.  Tällainen ympäristökonflikti on syntynyt, kun turpeennostoalueiden lähellä asuvat ihmiset ovat vastustaneet turvetuotantoa, joka heidän mielestään pilaa vesistöjä. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan, miten julkinen valta on reagoinut kansalaisten vaatimuksiin ja miksi kansalaiset ovat kokeneet, että he eivät ole saaneet oikeudenmukaista kohtelua osakseen.  Tarkastelukohteemme on keskisuomalainen turvekiista.

Turvetuotannolla ei ole Saarijärven reitin varren asukkailta saatua hyväksyntää eli sosiaalista toimilupaa

Tutkimuksessamme ”Ei vettä rantaa rakkaampaa” kartoitimme Keski-Suomessa kulkevan Saarijärven reitin varrella asuvien käsityksiä reitin tilasta ja tilaan vaikuttaneista tekijöistä. Reitti on Suomen ympäristökeskuksen luokituksen mukaan maakunnan huonoimmassa kunnossa oleva vesireitti. Kyselyssä tuli esille paikallisten ihmisten syvä luontosuhde, kun 77 prosenttia vastaajista piti luonnon virkistyskäytön merkitystä suurena tai erittäin suurena. Vesiluonnon merkityksen katsoi olevan erittäin suuri tai suuri 71 prosenttia vastaajista. Asukkaat pitävät tärkeänä myös suoluontoa, jonka näki merkitykseltään suurena tai erittäin suurena puolet asukkaista.

Saarijärven reittikuntien asukkailla oli tutkimuksemme mukaan yhdensuuntainen näkemys vesistön kunnon huonontumisesta ja sen syistä. Vuonna 2015 kyselyyn vastanneista 63 prosenttia arvioi, että vesien tila on huonontunut ja vain 8 prosenttia ei ollut havainnut huononemista.  Pilaantumisen syiden arvioinnissa asukkaat pitivät turvetuotantoa suurimpana vesien saastuttajana. Kolme neljästä veden huonontumisen havainneesta vastaajasta katsoi turvetuotannon vaikuttaneen veden pilaantumiseen erittäin paljon (57 %) tai paljon (18 %). Toiseksi suurimpana vesien pilaajana pidettiin metsien ja soiden ojitusta, ja kolmanneksi suurin pilaaja oli asukkaiden mielestä peltojen lannoitus. Kyselyn vastaajista 28 prosenttia oli täysin samaa mieltä väitteen kanssa, että turvetuotanto pitäisi lopettaa kokonaan ja 20 prosenttia vastaajista oli väitteen kanssa jokseenkin samaa mieltä. Turvetuotantoa koskevan tarkemman analyysimme perusteella pystyimme tekemään päätelmän, että turvetuotannolla ei ole Saarijärven reitin varren asukkailta saatua hyväksyntää eli sosiaalista toimilupaa.

Protestointia turvetuotantoa vastaan

Jatkotutkimuksemme “Keskisuomalainen turveprotesti. Pelastetaan reittivedet -yhdistyksen tarina” perustuu turvetuotantoa vastustavan protestiliikkeen aktiivien haastatteluihin ja liikkeen perustaman yhdistyksen asiakirjoihin. Tutkimuksessa selvitimme, minkälaisia kokemuksia ja havaintoja on turvetuotannon vastaisen protestoinnin taustalla ja miten julkinen hallinto on vastannut kansalaisten vaatimuksiin.

Asukkaista on tuntunut epäoikeudenmukaiselta, että heidän ympäristöään turmellaan, jotta kaupunkien asukkaat saavat edullista lämpöenergiaa.  Paikallinen väestö on kokenut, ettei ole pystynyt vaikuttamaan turvetuotantoa koskevaan päätöksentekoon. Kansalaisten mielipiteitä voi tulkita niin, että viranomaiset eivät ole pystyneet pitämään ympäristönsuojelulaissa todettua lupausta: estää lähiympäristön yleisen viihtyvyyden ja virkistyskäytön heikentymistä ja turvaamaan kansalaisille mahdollisuutta vaikuttaa ympäristöä koskevaan päätöksentekoon.

Kansalaiset protestoivat turvetuotantoa vastaan ottamalla yhteyttä viranomaisiin, kirjoittamalla lehtiin, tekemällä aloitteita ja valituksia. Saarijärven reitin kuntien asukkaat luovuttivat vuonna 2009 ympäristöministeri Paula Lehtomäelle 3400 nimeä sisältäneen adressin, jossa turvetuotanto todettiin vesien pilaantumisen suurimmaksi syyksi ja vaadittiin valtiovallalta vesistöjen puhdistustoimia. Adressin allekirjoittajien määrä oli noin 20 % kuntien väkiluvusta.  

Turvekiista kärjistyi entisestään, kun Keski-Suomen liitto alkoi vuonna 2007 valmistella 3. vaihemaakuntakaavaa, jonka tarkoituksena oli turvata Keski-Suomen maakunnassa energiahuollon tarvitseman turvetuotannon tarpeet. Kaavaluonnoksen tultua julki kansalaiset hämmästyivät, kuinka paljon kaavaan oli merkitty turpeennostoalueita. Turvetuotantoa vastustava vesistöliike koki, ettei Keski-Suomen liitossa kaavan laatijat eivätkä maakunnalliset päättäjät ottaneet vakavasti kansalaisten huolia ja vaatimuksia. Liikkeen johtohenkilöt tekivät päätelmän, että voimia on koottava ja vaikuttamista tehostettava. ”Ei tässä muu auta kuin perustaa yhdistys”, he totesivat. Pelastetaan reittivedet -yhdistys (PRV) perustettiin vuonna 2011.

PRV perustettiin välittämään huolia ja esittämään vaatimuksia julkiselle vallalle

Yhdistys otti keskeiseksi tavoitteeksi vaikuttaa julkiseen poliittis-hallinnolliseen järjestelmään vaatien, että polttoturpeen nostoa on rajoitettava ja pitemmällä tähtäyksellä turpeennostosta on luovuttava kokonaan.  PRV tavoitteli osallisuutta turvetuotannon sääntelyjärjestelmässä.

Lähiympäristöstään huolestuneet kansalaiset ja heitä edustanut PRV-yhdistys kokivat, että maakunnallisten instituutioiden vastuuhenkilöistä, poliitikoista sekä turvealan ja elinkeinoelämän johtajista muodostunut vaikuttajien verkosto suojeli turvetuotantoa eikä välittänyt kansalaisten vesistöhuolesta. Verkosto piti turvetta tärkeänä maakunnan talouden edistäjänä sulkien ulkopuolelleen vesien puhtaudesta huolestuneen yhdistyksen.

”Ei sitä laiturin nokasta tuijottamalla pysty veden laatua arvioimaan”

Turvekiistassa kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten väliset suhteet ovat olleet monien ristiriitojen sävyttämiä. Ensinnäkin, viranomaiset vähättelivät kansalaisten havaintoja veden pilaantumisesta.  Viranomaiset tukeutuivat omiin vedenlaadun mittareihin, jotka eivät tunnistaneet turvealueilta valuvan humuksen aiheuttamaa vesien pilaantumista. Veden saastumisesta kertoville asukkaille sanottiin: ”Ei sitä laiturin nokasta tuijottamalla pysty veden laatua arvioimaan”. Vesien rannalla asuvista tuntui loukkaavalta väite, etteivät he pysty erottamaan puhdasta ja likaista vettä toisistaan. Toiseksi, viranomaiset eivät tunnustaneet tarvetta tehdä yhteistyötä veden laadusta haittaa kokevien asukkaiden kanssa. Katsottiin, että lakisääteiset mahdollisuudet muistutusten ja valitusten tekemiseen turvaavat kansalaisille riittävät vaikutusmahdollisuudet.

Kolmanneksi, kansalaisten huoliin omien lähivesien puhtaudesta suhtauduttiin välinpitämättömästi. Kansalaiset kokivat, että turvetuotannon taloudellisia hyötyjä kuten huoltovarmuuden turvaamista, turvetuotannon työllisyysvaikutuksia ja sen tuottamia verotuloja pidettiin niin tärkeinä, että niiden rinnalla vähäistä poliittista merkitystä omaavan ja etäällä valtakeskuksista elävän ihmisryhmän kokema vesistöhaitta on vähäpätöinen asia. Neljänneksi, julkisissa instituutioissa ei tunnistettu ristiriitaa turvetuotannon teknis-taloudellisten arvojen ja kansalaisten vesiluontoon kiinnittyvien sosiaalisten, kulttuurillisten ja elämäntapaan liittyvien arvojen välillä. Ei ymmärretty tai tunnustettu asukkaiden tunnetta puhtaan luonnon merkityksestä.

PRV-yhdistys löysi kuitenkin turvetuotannon suojaverkosta sisään mentävän aukon. Vesien puhtaudesta huolta kantavien asukkaiden ja Keski-Suomen liiton välit olivat turvekaavan laatimisen aikana varaukselliset. Kansalaisten kielteinen palaute kaavasta ja ”Ei vettä rantaa rakkaampaa” -tutkimus saivat aikaan sen, että liiton suunnittelujohto tunnusti, että veden laadun virallisten mittausten ja kansalaisten käsitysten välillä on ristiriita, ja että PRV-yhdistyksellä on kykyä edistää vesien suojelua, joka kuuluu myös liiton tehtäviin.

Turvemerkinnät poistettiin vaihemaakuntakaavan tarkistuksessa. Liitto valtuutti PRV-yhdistyksen koordinoimaan toimia Keski-Suomen vesistöjen tilan parantamiseksi. Tähän työhön yhdistys ryhtyi järjestämällä yhteistyökumppaneiden kanssa Keski-Suomen liiton avustuksen ja oman varainhankinnan turvin Järvipäivät 2019 -tapahtuman. Päivien teemana oli puhtaiden vesistöjen merkitys matkailulle sekä ihmisten virkistäytymiselle ja hyvinvoinnille. Päivät kokosivat laajan joukon keskisuomalaisen vesiympäristön puhtauden puolesta toimivia yhteisöjä ja kansalaisia.

Yhteistyösuhde Keski-Suomen liiton kanssa vaikutti siihen, että yhdistys alkoi protestointia enemmän painottaa vesistöjen puhdistamiseksi tehtävää työtä. Tästä esimerkkinä on Taimen takaisin Saarijärven reitille -hanke, jossa pyritään saamaan vedet niin puhtaiksi, että taimen voi taas nousta, kutea ja lisääntyä reitillä. PRV katsoi, että se voi samalla saavuttaa alkuperäisen tavoitteensa reittiveden puhdistumisesta, koska taimen voi lisääntyä vain puhtaissa vesissä.  PRV on pystynyt kokoamaan julkisista toimijoista, yrityksistä, oppilaitoksista ja kansalaisista verkoston, jonka hankkiman rahoituksen turvin on tehty suunnitelma toimenpiteistä, joilla reitti saadaan taimenelle elinkelpoiseksi. Yhdistyksen tarkoituksena on saada hankkeelle vastuutaho, joka jatkossa huolehtii suunnitelman toteutuksesta.

PRV-yhdistystä vastassa on ollut turpeen käyttöä koskeva julkinen hallintajärjestelmä, jossa taloudellisten eturyhmien ja virkahenkilöiden välinen yhteistoiminta päätöksenteossa on ollut tiivistä. Vaikka järjestelmässä turvetuottajilla ja niiden tukijoilla on ollut vahva asema, näyttää siltä, että sidosryhmien mahdollisuuksissa välittää intressejään poliittiseen päätöksentekoon ja toimeenpanoon on tapahtumassa muutoksia. 

Turveteollisuuden vaikutusvalta kansallisissa turpeen sääntelyä koskevissa työryhmissä näyttää heikentyneen 2000-luvun kuluessa. Tässä on taustalla turpeen energiapoliittisen merkityksen väheneminen kiristyvän ilmastopolitiikan myötä, kun käyttöön otettu päästökauppa on viime vuosina alkanut toimia sen säätämisessä tavoitellulla tavalla. Turpeesta on tullut tämän myötä energiantuotannossa pääosin kannattamatonta ja esimerkiksi Rinteen ja Marinin hallitusohjelmat (2019) totesivat, että nykyennusteiden mukaan turpeen energiakäyttö päättyy 2030-luvun aikana päästöoikeuden hinnan noustessa. Lisäksi nykyisen hallituksen aktiivisena tavoitteena on, että turpeen käyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä.

Suomalaisessa turpeen käytön sääntelyä koskevassa järjestelyssä turvepolitiikan ytimenä on ollut turveteollisuuden taloudellisten intressien sekä ympäristöhallinnon ja myöhemmin myös Suomen luonnonsuojeluliiton edustaman ympäristönsuojeluintressin yhteensovittaminen. Tässä ympäristössä PRV ei ole pystynyt saamaan aikaan tavoittelemaansa käännettä turvetuotannon keskeiseen sääntelyprosessiin, eli ympäristölupien myöntämiseen ja niiden valvontaan. Kuitenkin PRV katsoo osaltaan vaikuttaneen siihen, että ympäristölupahakemuksia on hylätty enenevässä määrin turvetuotannon vesistövaikutusten vuoksi. Pelastetaan reittivedet -yhdistyksellä ja vastaavilla järjestöillä on ollut myös vaikutusta siihen, että kansalaisten suhtautuminen turvetuotantoon on muuttunut 2000-luvulla kielteiseksi.

Miten ympäristöhallintaa tulisi kehittää?

Turvekiistassa on paljastunut julkisen hallinnon ja kansalaisten välisen suhteen ongelmia. Samalla se tuo esille ympäristönhallinnan puutteita kansalaisten osallisuudessa ja suorissa vaikuttamismahdollisuuksissa. Ympäristönhallinnan toimivuutta ja demokraattisuutta voitaisiin parantaa seuraavanlaisilla toimilla.

Ensinnäkin, ihmisten havainnot tulee tunnustaa näytöksi ympäristön pilaantumisesta erityisesti, kun on kyse vesistöjen hajakuormituksesta. Päätöksenteon perustaksi pitää kehittää mittaus- ja arviointimenetelmiä, joissa yhdistyy luonnontieteellinen mittaustieto ja kansalaishavaintojen systemaattinen kerääminen. Kansalaisvalppautta tulee käyttää myös luontoa hyödyntävän toiminnan valvonnassa.

Toiseksi, haittaa kärsivät ja heidän edustajat tulee hyväksyä osallisiksi luontoa hyödyntävän toiminnan sääntelyprosesseihin. Paikallista väestöä edustavat kansalaistoimijat tulee tunnustaa ympäristönhallinnassa tasavertaisiksi niiden toimijoiden kanssa, jotka saavat taloudellisia etuja luonnon hyödyntämisestä. Tehokkaiden osallistumismuotojen avulla saadaan ympäristönsuojelun edistämiseen kansalaisten kyky havainnoida ympäristöuhkia, paljastaa saastumisen lähteitä ja korjata vaurioita. 

Kolmanneksi, kansalaisten huoliin ja vaatimuksiin tulee suhtautua vakavasti, vaikka ne asettavat kyseenalaiseksi vakiintuneiden intressipiirien edut. Julkisen hallinnon toimien ja päätösten yhteydessä tulisi arvioida, minkälaisia haittoja niillä voi olla vähemmistöryhmille, joiden ääni ei kanna päätöksentekijöiden korviin. 

Neljänneksi, luontoa hyödyntävää toimintaa ei tule nähdä vain hyötyjen ja haittojen suhteena. Huomioon tulee ottaa, että ihmisille luonto liittyy paikalliseen identiteettiin ja historiaan sekä kiinnittyy sosiaalisiin ja kulttuurillisiin arvoihin.  Luonto tuottaa ihmisille hyvinvointia ja nautintoja, joita ei voida arvioida taloudellisina suureina.

SAKARI MÖTTÖNEN, MIIKKA SALO JA ESA KONTTINEN

Otsikkokuva: Kalle Laitinen

Kirjoittaessani tätä tekstiä, kotimaallani Kolumbialla on takanaan jo lähes kuukauden päivät kansallista lakkoa (Paro Nacional). Keskellä koronapandemian vaikeimpia aikoja, kolumbialaiset ovat vaatineet kaduilla muutosta maan äärioikeistohallituksen eriarvoistavaan yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen malliin. Pandemian aikana epätasa-arvon kuilu on korostunut entisestään.

Lakko lähti liikkeelle presidentti Iván Duquen hallinnon esittämistä vero- ja sairaanhoito uudistuksista. Ne olivat kuitenkin vain viimeinen pisara ihmisten pitkään jatkuneeseen tyytymättömyyteen. Duquen hallintomalli seurailee pitkälti edellisen presidentin Álvaro Uribe Vélezin politiikan linjoja, jotka vaikuttavat taustalla edelleen. Protestien seurauksena Duque perui reformiehdotukset ja talousministeri Alberto Carrasquilla erosi tehtävästään. Tästä huolimatta mielenosoitukset jatkuvat edelleen eri puolella maata. Ne ovat kuin purkaus kolumbialaisten vuosisadan ajan kumuloituneesta epätoivosta.

Taustalla varallisuuden keskittyminen, huumekauppa ja rauhansopimuksen rikkominen

Viimeaikaisten tilastojen mukaan 73 prosenttia Kolumbian 50 miljoonasta asukkaasta elää köyhyydessä ja 43 prosenttia äärimmäisessä köyhyydessä. Yli 30 prosenttia sinnittelee olosuhteissa, joissa ruuasta on pulaa ja kunnollista terveydenhuoltoa tai koulutusta ei ole saatavilla. Vain alle kaksi prosenttia kolumbialaisista kuuluu etuoikeutettujen joukkoon.

Varallisuuden keskittyminen ja huumekaupan kukoistus – jossa myös maan eliitillä ja valtion instituutioilla on sormensa pelissä – ovat keskeisimpiä syistä kolumbialaisten valtaosan kohtaamalle kurjuudelle. Huumekaupalla oli keskeinen rooli Kolumbian 52-vuotisessa sisällissodassa. Konfliktin pääosapuolina olivat valtio ja vasemmistolainen FARC sissiryhmä, mutta taustalla vaikuttuvat myös hallituksen tukemat paramilitaariset eli puolisotilaalliset joukot sekä huumejengit. Konflikti päättyi virallisesti rauhansopimukseen vuonna 2016. Monet puolisotilaalliset ryhmät toimivat kuitenkin edelleen rikollisjengeinä, joilla on yhteyksiä myös huumekauppaan ja salakuljetukseen. Maan hallituksella epäillään jatkaneen yhteistyötä paramilitaaristen ryhmittymien kanssa.

Tilannetta kärjistää valtion ja FARCin välillä solmitun rauhansopimuksen heikko toimeenpano.

Kolumbian hallitus on syyttänyt myös pandemiaa maan talousvaikeuksista. Suunta oli kuitenkin alavireinen jo sitä ennen. Heikko talouden hallinta pandemian aikana sekä sekasortoinen rokotussuunnitelma ovat vain pahentaneet tilannetta. Lisäksi terveyskriisin keskellä valtionbudjetista on käytetty suurempi osa maan militarisointiin kuin humanitaariseen apuun tai terveydenhuoltoon. Vuonna 2020 Kolumbian sotilasmenot olivat yli 9 miljardia dollaria. Summa on Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen korkeimpia heti Brasilian jälkeen. Myös Yhdysvaltojen sotilas- ja poliisivoimien tuki Kolumbialle on ollut jo pitkään huomattavan suurta.

Tilannetta kärjistää lisäksi valtion ja FARCin välillä solmitun rauhansopimuksen heikko toimeenpano, etenkin maaseutualueilla. Nykyinen hallitus ja sen poliittiset liittolaiset ovat toistuvasti rikkoneet siirtymävaiheessa olevaa oikeusjärjestelmää. Sen tarkoituksena on selvittää vuosikymmeniä jatkuneen aseellisen poliittisen konfliktin vaiheita totuudenmukaisesti.

Rauhansopimuksesta huolimatta yhteenotot ja aseellinen väkivalta ovat nostaneet päätään muun muassa maan tärkeimmässä satamakaupungissa Buenaventurassa. Myös ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistien sekä entisten FARC-kapinallisten järjestelmällinen surmaaminen selittävät kolumbialaisten tyytymättömyyden purkautumista.

Kolumbialaiset vaativat loppua poliisiväkivallalle

Jo ennen pandemiaa vuonna 2019 Kolumbiassa protestoitiin laajalti eri puolella maata. Mielenosoitukset kuitenkin loppuivat tiukkoihin rajoituksiin, karanteeneihin ja ulkonaliikkumiskieltoihin. Syyskuussa 2020 Kolumbiassa heräsi pienempiä poliisiväkivaltaa vastustavia mielenilmauksia. Paradoksaalisesti niitä leimasi entistä suurempi virkavallan voimankäyttö. Protestit eskaloituivat Bogotán metropolitanin alueella, kun karanteenia rikkonut asianajaja Javier Ordoñez menehtyi poliisin pahoinpitelyyn. Tapausta seuranneissa protesteissa useita satoja ihmisiä loukkaantui ja kymmeniä menehtyi mielenosoittajien ja poliisien yhteenotoissa.

Kansallinen lakko on pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden ja poliittisen heräämisen jatkumoa.

Tämän vuoden huhtikuun 28. päivänä alkanut kansallinen lakko on siis viime aikoina pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden ja poliittisen heräämisen jatkumoa. Sitä on kuitenkin varjostanut monien kaupunkien militarisointi sekä valtion väkivallan ja poliisin voimankäytön lisääntyminen. Vajaan kuukauden sisällä on rekisteröity satoja mielivaltaisia pidätyksiä, kymmeniä seksuaalisen väkivallan tapauksia ja yli 40 ihmistä on saanut surmansa.

Lakkokomitea, mielenosoittajat sekä monet poliittiset toimijat ovat vaatineet poliisiuudistuksia sekä raskaasti aseistetun mellakkayksikkö ESMADin hajottamista. Jälkimmäinen on ollut vastuussa useista tapoista ja ihmisoikeuksien loukkauksista, joista he eivät ole saaneet rangaistuksia.

Tämän tyyppinen valtion harjoittama väkivalta on jatkunut maaseudulla ja kaupunkien köyhillä seuduilla jo pitkään. Nyt se on laajentunut kohdistumaan laajempaan väestön osaan. Ihmisoikeusloukkaukset ovat olleet erityisen brutaaleja yöaikaan. Ne olivat pahimmillaan Calin kaupungissa lakon ensimmäisinä viikkoina, mutta levisivät myös muualle pääkaupunki Bogotáa myöten.

Media voimistaa ennakkoluuloja ja kriminalisoi protesteja

Kolumbialaisena tämän tekstin kirjoittaminen synnyttää minussa suurta surua. Samalla näen kuitenkin maani tilanteessa uudenlaista valoa. Ihmiset ovat osoittaneet ennennäkemätöntä sinnikkyyttä ja solidaarisuutta.

Keskustelimme Latinalaisen Amerikan tutkimukseen keskittyvän ESDLA yhteisön 14. toukokuuta järjestämässä webinaarissa siitä millä tavoin Suomen media on kirjoittanut mantereesta koronapandemian aikana. Pohdimme etenkin median taipumusta nostaa esille yhteiskunnallista sekasortoa ja väkivaltaa ennakkoluuloja, ja jopa rasismia vahvistavalla tavalla. Tarinoita ihmisten sisukkuudesta tai poliittisista innovaatioista humanitäärisissä kriisitilanteissa kerrotaan harvoin.

Esimerkiksi Kolumbian tämän hetkiset mielenilmaukset eivät ole ainoastaan väkivallan värittämiä. Ihmiset ovat pyrkineet etsimään myös luovia ja rauhanomaisia tapoja osoittaa mieltä. Se on osoitus rohkeudesta maassa, jossa eriävien näkemysten esittämisestä on jo vuosikymmenten ajan sisältynyt vainon tai jopa hengen menetyksen riski.

Kolumbian valtamedia myös mustamaalaa ja kriminalisoi mielenosoituksia. Sosiaalisella medialla, sitoutumattomilla journalisteilla ja kansalaisjärjestöillä onkin ollut merkittävä rooli niin toisenlaisten näkemysten esittämisessä kuin valtion virkavallan ihmisoikeusrikkomusten tilinpidossa. Sosiaalisella median ja joukkorahoituksen avulla mielenosoittajien ovat myös saanet taloudellista tukea.

Mielenosoitusten ympäristövaatimukset jäävät varjoon

Kansainvälinen media on puhunut hyvin vähän Kolumbian kansallisen lakon ympäristöulottuvuuksista. Tämä on erittäin huolestuttavaa. Elämme keskellä ilmastokriisiä, jolla on suoria vaikutuksia Kolumbian rikkaaseen luonnonkirjoon. Samalla maa on ympäristöaktivisteille yksi maailman vaarallisimmista. Ympäristönsuojelijoiden uhkailu, ahdistelu ja jopa tapot ovat yleistyneet.

Kolumbian hallitus ei myöskään ole ratifioinut Escazú-sopimusta, vaikka se näin lupasi vuoden 2019 mielenosoitusten aikana. Sopimus on Latinalaisen Amerikan ja Karibian maiden yhteinen ponnistus mantereen ympäristöaktivistien oikeuksien vahvistamiseksi. Tämän kevään mielenosoituksissa ihmiset ovat myös osoittaneet pettymystään Duquen hallinnon kullankaivuun investointisuunnitelmille Kolumbian Koillis-Andien Santurbán Páramossa. Alueen luonto on haavoittuvaista ja sillä on tärkeä rooli Andien vuoriston ekosysteemissä.

Elämme keskellä ilmastokriisiä, jolla on suoria vaikutuksia Kolumbian rikkaaseen luonnonkirjoon. Samalla maa on ympäristöaktivisteille yksi maailman vaarallisimmista.

Kolumbiassa on monia uraauurtavia ympäristöaktivisteja, jotka eivät usein nouse valokeilaan länsimaisten ympäristön puolestapuhujien tavoin. Tällaisia henkilöitä ovat esimerkiksi vuoden 2022 presidenttivaaliehdokas Francia Márquez tai Isabel Zuleta sekä Fransisco Vera, jotka pyrkivät tuomaan kolumbialaisiin ympäristöliikkeisiin alkuperäiskansojen, afrokolumbialaisten, nuorten ja muiden vähemmistöjen ääniä.

Tämän kevään kansallisen lakon aikana maan ympäristöjärjestöt ovat myös listanneet asioita, joita maan hallituksen tulisi toteuttaa kiireellisesti. He vaativat muun muassa ympäristöaktivistien elämä suojelua, Amazonin sademetsien hälyttävän kaatamisvauhdin loppua sekä oikeudenmukaisia vesioikeuksia niin ihmisille kuin luonnolle.

Protestit raivaavat tietä uudenlaiselle demokratialle

Kolumbialaisten uusi sukupolvi ei enää hyväksy korruptoitunutta ja sortavaa paramilitaarista huumehallintoa, joka estää kansalaisiaan rakentamasta toiveikkaampaa tulevaisuutta. Tämä nuorten sukupolvi on toiminut vuoden 2021 kansallisen lakon eturintamassa. Suurin osa heistä on vaatimattomista olosuhteista tulevia rohkeita nuoria. Monien tukena ovat olleet nuorten äidit sekä heidän yhteisöjen naiset.

Kyse on sukupolvesta, joka on noussut vastustamaan rakenteellista rasismia, sisäistä kolonialismia ja patriarkaattia. Siirtomaahallitsijoiden patsaita on kaadettu ja katujen nimiä muutettu eri puolella maata. Kolumbian alkuperäiskansojen, pienviljelijöiden, mustien ja muiden vähemmistöyhteisöjen muodostama laajempi Minga-vastarintaliike toimii myös esimerkkinä käytännön dekolonisaatiosta.

Ihmiset pyrkivät luomaan uusia tapoja elää ja vaikuttaa selvitäkseen eriarvoisuudesta monien esteiden ja valtion väkivallan edessä. Toisaalta mielenosoitusten keskellä ihmisten välillä hohkaa lämpöä ja solidaarisuutta. Esimerkiksi yhteiskattilat – ollas comunitarias, ovat porisseet yhteisvoimin ja ruokkineet mielenosoittajia.

Kolumbialaiset eivät halua pitää lukua marttyyreistä tai ihmishenkien menetyksestä. He haluavat rakentaa uudenlaisen demokratian, tasa-arvoa ja ympäristöoikeudenmukaisuutta. Tämä heiltä on evätty jo aivan liian monta kertaa. Siksi Kolumbian tämän hetkiset mielenilmaukset vaativat myös kansainvälistä huomiota ja solidaarisuutta. Maan oma hallitus ei ole koskaan aidosti kuunnellut, ja monet pelkäävät, ettei se tee niin tälläkään kertaa.

TEKSTI:GERMÁN A. QUIMBAYO RUIZ
KÄÄNNÖS: ANNA MARJAANA HEIKKINEN
ARTIKKELIKUVA: Mielenosoitus Héroes-muistomerkillä Bogotássa toukokuun 15. päivänä, 2021. Kuva: Andrés Cardona.

Takaisin ylös ↑