”Kriteerien tulkinta ja toimeenpano voi olla kriittisempää kuin kriteeristö itsessään.”
Biomassatuottajien kannanotto vuodelta 2011
Alue ja ympäristö –lehden artikkelissani (Lukkarinen 2017) viime vuoden lopulta esittelin energiabiomassojen – ja etenkin metsistä kerättävien bioenergiajakeiden – kestävyyshuolien hallintaan liittyvää kestävyyskriteerikeskustelua. Kirjoituksen lähtökohtana ovat EU:n pitkälliset pyrkimykset kehittää kattavat kestävyyskriteerit bioenergian tuotantoon liittyvien lukuisien kestävyyshuolien (ekologiaan, hiilenkiertoon, taloudelliseen kannattavuuteen, työllisyyteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, jne. liittyen) hallitsemiseksi. Pyrin jäsentämään keskustelua ilmiöiden ajallisen ja tilallisen kehystämisen sekä insitutionaalisen hallinnan mittakaavoista käsin. Poliittisessa keskustelussa esimerkiksi globaalit, kansalliset ja paikalliset kestävyyshuolet asettuvat helposti vastakkain ja välittömät ajalliset kehykset jyräävät pidemmän aikajänteen huolia – jolloin syntyy ristiriitoja. Tässä tekstissä havainnollistan – ja pyrin hieman polemisoimaan – artikkelin johtopäätöksinä esittämiäni kolmea skaalaamisen käytäntöä, joista käsin ristiriitoja voidaan paremmin hahmottaa ja ehkä jopa purkaa niiden kautta rakentuvia ’mittakaava-ansoja’.
i) Metsä liikkeessä
Ensimmäisessä biomassojen kestävyyskehyksessä, ’metsä liikkeessä’ kantavana juonena on puutteellisesti toimivien markkinoiden logiikka, eli kysymys näkymättömän käden heikkoudesta. Bioenergian kestävyyteen liittyvät ongelmat sekä varsinkin niistä käyty poliittinen keskustelu ovat markkinahaittoja, joiden korjaamiseksi on löydettävä poliittista toimijuutta ja laskennallisia keinoja. Energiabiomassojen, esimerkiksi hakkuutähteiden ja energiabiomassojen, ympärillä tulisi toimia laajat, tehokkaat ja kansainväliset markkinat, jotka mahdollistaisivat tehokkaan käytön, jatkojalostuksen ja valvonnan. Ekologiaan liittyvien kestävyyshuolien näkökulmasta markkinat eivät ole ongelmien lähde, vaan niihin kytkeytyvät paikalliset toimijat, jotka vastaavat esimerkiksi metsien korjuukäytännöistä, kuljetuksesta sekä puun istutuksista. Tehostamalla markkinamekanismeja, saadaan suurempi osuus biomassoista taloudelliseen hyötykäyttöön ja myös tehokkaampi kestävyyden hallinta toteutettua.
Tässä kehyksessä biomassojen hallinta kytkeytyy kiinteästi energiamarkkinoiden toimintalogiikkaan, jossa biomassoilla voidaan syrjäyttää merkittävillä osuuksilla kivihiiltä ja liikenteen fossiilisia polttoaineita. Monet energiayhtiöt ovat tehneet suuria kehitys- ja laitosinvestointeja, joiden perustana on energiajärjestelmässä tapahtuva murros, jota kestävyyshuolet osaltaan torppaavat. Myös Suomessa on päätetty kivihiilestä luopumisesta seuraavan vuosikymmenen loppuun mennessä, minkä toteuttaminen edellyttää tehokasta ja kestävää biomassojen kauppaa sekä alueellisesti, kansallisesti että ylikansallisesti. Skaalaamisen strategiana ’metsä liikkeessä’ perustuu ylikansallisten vaihdon rakenteiden ’vakiinnuttamiseen’ ja ’kiinnittämiseen’ yhteiseurooppalaisena hankkeena.
Kuva 1: Metsä liikkeessä –skaalaamisessa katse on resursseihin liittyvän arvonmuodostuksen mekanismeissa, jolloin myös ympäristöä koskevat haasteet ovat yhteiskunnallista huolenpitoa vaativia ’markkinahäiriöitä’
ii) Metsä on puiden summa
Toisen biomassojen kestävyyskehyksen, ’metsä on puiden summa’, pihvi on eurooppalaista luonnonvarapolitiikkaa ohjaava ja Euroopan metsästrategioissa vahvistettu periaate, että metsävarojen hallinta toteutetaan kansallisen päätöksenteon piirissä. Eri maat ovat jo vuosisatojen ajan kehittäneet kestävyyslainsäädäntöä, jossa metsävarojen riittävyys on ollut ytimessä, eikä tähän tasapainoon ole haluttu sekaantua Euroopan poliittisessa ohjauksessa. Päinvastoin, kansalliset metsien kestävyyden määritelmät ovat muodostuneet keinoksi tulkita ja tuottaa yleiseurooppalaista metsien kestävän käytön määritelmää, jolloin se on tarjonnut etenkin metsäsektorin äänitorville ’kokoaan suuremman’ roolin myös ylikansallisilla foorumeilla. Kestävyyshuolet liittyvät etenkin hallinnolliseen taakkaan, jota eurooppalainen politiikka uhkaisi lisätä paikallisten ja alueellisten toimijoiden osaksi, mikäli metsäbiomassojen kestävyyttä pitäisi valvoa nykyistä tarkemmin. Jo nykyisellään esimerkiksi puun sertifiointijärjestelmät näyttäytyvät ’ylimääräisinä’ rasitteina, joiden rooli ei suoraan kohdistu metsien laatuun, vaan pikemminkin niiden markkinoitavuuteen.
Tässä kehyksessä energiabiomassat ovat ainoastaan yksi yleisen metsävarojen hallinnan osa, jolloin puun energiakäytön lisäystä kuuluu käsitellä osana yleistä metsävarojen hallintamallia – osana kansallista päätöksentekoa. Varsinkin metsäyhtiöiden – ja nopeasti kokoon kursittujen uusien biojalostamohankkeiden – kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että metsien eri jakeet (tukkipuut, massateollisuuden ainespuut, energiajakeet) pysyvät saman hallintamallin piirissä, koska korjuumäärät ovat monilla alueilla moninkertaistumassa. Metsävarojen hallinnan – ja myös niiden hiilenkiertoon kohdistuvien vaikutusten – tarkasteleminen kansallisella tasolla kytkeytyy myös kysymykseen maankäyttömuotojen muutoksista, jonka säilyttäminen kansallisen mittakaavan tarkasteluna on ollut metsäsektorin kasvustrategioiden peruskivenä. Skaalaamisen strategiana ’metsä on puiden summa’ perustuu ennen kaikkea kansallisen mittakaavan venyttämiseen ylikansalliseksi kysymykseksi, eli sen läpi luettuna eurooppalainen luonnonvarapolitiikka näyttäytyy eräänlaisena nyrjähtäneenä kansallisvaltiohankkeena.
Kuva 2: Puiden summa –skaalaamisessa katse kohdistuu metsään syklisesti uusiutuvana resurssina, jonka ympärille on rakennettu vakaa ekologinen ja yhteiskunnallinen toiminnan kehys.
iii) Metsä on yksityiskohdissa
Viimeisenä energiabiomassojen kestävyyskehyksen ’metsä on yksityiskohdissa’ luennassa ei ole niinkään kyse jonkin olemassa olevan hallintamallin, kuten markkinadynamiikan tai kansallisen järjestelmän levittämisestä (tilallisessa tai toiminnallisessa mielessä). Pikemminkin kyseenä on vallitsevien mallien osittainen murtaminen tai kääntäminen uuteen asentoon, missä Euroopan komission ja parlamentin toivotaan hyödyntävän valtaansa EU:n alueella. Tavoitteena on etenkin tieteellisen todistusaineiston ottaminen vakavasti niin metsäluonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen kuin biomassojen ja maaperän hiilen ilmastovaikutuksiin liittyen. Hiilen kohdalla kysymys on paitsi poltossa vapautuvasta hiilidioksidista, myös hakkuiden jälkeen ilmakehään hitaasti vapautuvista hiilivarannoista ja usein monimutkaisista ja paikallisesti vaihtelevista mekanismeista, joilla hiili sitoutuu takaisin maaperään. Käytännössä tämä edellyttäisi luonnonvarojen hallinnalta nykyistä parempaa kykyä huomioida yksityiskohdat, joista hiilenkierron laskennalliset periaatteet muodostuvat.
Tässä kehyksessä biomassojen energiakäyttö on monella tapaa ongelmallinen käytäntö. Metsienhoidon tehostaminen, jonka osana biomassojen energiakäyttö ensisijaisesti näyttäytyy, on jättänyt laajat metsäalueet äärimmäisen lajiköyhiksi. Ekologinen köyhtyminen on itsessään jatkuvasti jyrkentyvä kehityskulku, mutta sen kytkeytyminen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden lisäämiseen tekee bioenergiakysymyksestä äärimmäisen tuhoisan. Hallinnollisesti EU:n komissio ja parlamentti näyttäytyvät helpompina vaikuttamisen kohteina kuin kansalliset hallitukset, minkä lisäksi yhteiseurooppalaisella hallintamallilla on mahdollisuus vaikuttaa laajemmin globaaleihin pelisääntöihin. Varsinkin ympäristöjärjestöt ovat retoriikassaan vedonneet yhtäältä tarpeeseen ottaa ekologian ja hiililaskennan periaatteet vakavasti ja ottaa ne ohjenuoraksi myös yleisiä periaatteita laadittaessa. Skaalaamisen strategiana ’metsä on yksityiskohdissa’ pyrkii siten hyppäämään kansallisen päätäntävallan yli ja luomaan samanaikaisesti paikallisen ekologisen monitoroinnin ja eurooppalaisen hallintamallin yhteistyötä, johon valtioiden olisi sopeuduttava.
Kuva 3: Metsä yksityiskohdissa –skaalaamisessa huomio kohdistuu tieteelliseen todistusaineistoon niin ympäristön köyhtymisestä kuin hiilenkierron hallinnasta, minkä pohjalta vaaditaan laaja-alaisia poliittisia väliintuloja nykyisiin tuotannon järjestelmiin.
Lopuksi
Kolme skaalaamisen strategiaa ovat eräänlaisia kärjistyksiä siitä, kuinka politiikan mittakaavoja, kuten globaaleja, ylikansallisia, kansallisia, alueellisia ja paikallisia kehyksiä tuotetaan ja uusinnetaan osana hallinnan prosesseja. Samalla ne ovat kuitenkin vakiintuneita tietämisen ja ajattelun tapoja, jotka tarkoituksellisesti pitävät yllä erilaisten näkökulmien vastakkaisuutta. Toisin sanoen ne rakentavat mittakaava-ansoja. Ikään kuin ilmiöille olisi löydettävissä ’oikea’ taso, jolla ne ovat olemassa ja muut ilmiöt tulee peilata niitä vasten.
Hallinnan tehtävänä on kuitenkin rakentaa siltoja erilaisten tulkintakehysten välille. Pelkästään ajan ulottuvuus – joka konkretisoituu niin taloudellisen vaihdon sykleissä, luonnon ekologisissa kehityskuluissa kuin poliittisen järjestelmän suhdanteissakin – paljastaa kuinka hauraita mittakaavakehykset käytännössä voivat olla. Samalla paljastuu kuinka monimittakaavaisia ilmiöt todella ovat, vaikka ne reaalipolitiikassa kuinka luontevasti asettuisivat kansallisille, alueellisille tai ylikansallisille skaaloille.
Tämän ajatusleikin tehtävänä ei kuitenkaan ollut silittää näitä moni- tai poikkiskaalaisia ulottuvuuksia politiikasta. Pikemminkin toivoisin, että tiedontuottajien ja poliittisten toimijoiden käyttämät skaalaamisen strategiat ja heidän tuottamat mittakaavat otetaan vakavasti, koska niiden kautta ilmiöiden monisärmäisyys ja mittakaavojen todellinen politiikka paljastuvat. Kestävyyteen liittyvät huolet eivät lopulta ole vain abstrakteja tiedollisia rajauksia, vaan todellisia, materiaalisia ja akuutteja haasteita. Niiden ymmärtäminen vaatii ajattelua, jossa ei jäädä vangiksi mittakaava-ansoihin.
JANI LUKKARINEN
Alkuperäinen artikkeli
The scalar politics of sustainability. Bioenergy sustainability criteria and the rescaling of environmental governance in Europe Lukkarinen, J. (2017). The scalar politics of sustainability. Alue Ja Ympäristö, 46(2), 4-17.
luettavissa täältä.
”Kriteerien tulkinta ja toimeenpano voi olla kriittisempää kuin kriteeristö itsessään.”
Biomassatuottajien kannanotto vuodelta 2011
Alue ja ympäristö –lehden artikkelissani (Lukkarinen 2017) viime vuoden lopulta esittelin energiabiomassojen – ja etenkin metsistä kerättävien bioenergiajakeiden – kestävyyshuolien hallintaan liittyvää kestävyyskriteerikeskustelua. Kirjoituksen lähtökohtana ovat EU:n pitkälliset pyrkimykset kehittää kattavat kestävyyskriteerit bioenergian tuotantoon liittyvien lukuisien kestävyyshuolien (ekologiaan, hiilenkiertoon, taloudelliseen kannattavuuteen, työllisyyteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, jne. liittyen) hallitsemiseksi. Pyrin jäsentämään keskustelua ilmiöiden ajallisen ja tilallisen kehystämisen sekä insitutionaalisen hallinnan mittakaavoista käsin. Poliittisessa keskustelussa esimerkiksi globaalit, kansalliset ja paikalliset kestävyyshuolet asettuvat helposti vastakkain ja välittömät ajalliset kehykset jyräävät pidemmän aikajänteen huolia – jolloin syntyy ristiriitoja. Tässä tekstissä havainnollistan – ja pyrin hieman polemisoimaan – artikkelin johtopäätöksinä esittämiäni kolmea skaalaamisen käytäntöä, joista käsin ristiriitoja voidaan paremmin hahmottaa ja ehkä jopa purkaa niiden kautta rakentuvia ’mittakaava-ansoja’.
i) Metsä liikkeessä
Ensimmäisessä biomassojen kestävyyskehyksessä, ’metsä liikkeessä’ kantavana juonena on puutteellisesti toimivien markkinoiden logiikka, eli kysymys näkymättömän käden heikkoudesta. Bioenergian kestävyyteen liittyvät ongelmat sekä varsinkin niistä käyty poliittinen keskustelu ovat markkinahaittoja, joiden korjaamiseksi on löydettävä poliittista toimijuutta ja laskennallisia keinoja. Energiabiomassojen, esimerkiksi hakkuutähteiden ja energiabiomassojen, ympärillä tulisi toimia laajat, tehokkaat ja kansainväliset markkinat, jotka mahdollistaisivat tehokkaan käytön, jatkojalostuksen ja valvonnan. Ekologiaan liittyvien kestävyyshuolien näkökulmasta markkinat eivät ole ongelmien lähde, vaan niihin kytkeytyvät paikalliset toimijat, jotka vastaavat esimerkiksi metsien korjuukäytännöistä, kuljetuksesta sekä puun istutuksista. Tehostamalla markkinamekanismeja, saadaan suurempi osuus biomassoista taloudelliseen hyötykäyttöön ja myös tehokkaampi kestävyyden hallinta toteutettua.
Tässä kehyksessä biomassojen hallinta kytkeytyy kiinteästi energiamarkkinoiden toimintalogiikkaan, jossa biomassoilla voidaan syrjäyttää merkittävillä osuuksilla kivihiiltä ja liikenteen fossiilisia polttoaineita. Monet energiayhtiöt ovat tehneet suuria kehitys- ja laitosinvestointeja, joiden perustana on energiajärjestelmässä tapahtuva murros, jota kestävyyshuolet osaltaan torppaavat. Myös Suomessa on päätetty kivihiilestä luopumisesta seuraavan vuosikymmenen loppuun mennessä, minkä toteuttaminen edellyttää tehokasta ja kestävää biomassojen kauppaa sekä alueellisesti, kansallisesti että ylikansallisesti. Skaalaamisen strategiana ’metsä liikkeessä’ perustuu ylikansallisten vaihdon rakenteiden ’vakiinnuttamiseen’ ja ’kiinnittämiseen’ yhteiseurooppalaisena hankkeena.
Kuva 1: Metsä liikkeessä –skaalaamisessa katse on resursseihin liittyvän arvonmuodostuksen mekanismeissa, jolloin myös ympäristöä koskevat haasteet ovat yhteiskunnallista huolenpitoa vaativia ’markkinahäiriöitä’
ii) Metsä on puiden summa
Toisen biomassojen kestävyyskehyksen, ’metsä on puiden summa’, pihvi on eurooppalaista luonnonvarapolitiikkaa ohjaava ja Euroopan metsästrategioissa vahvistettu periaate, että metsävarojen hallinta toteutetaan kansallisen päätöksenteon piirissä. Eri maat ovat jo vuosisatojen ajan kehittäneet kestävyyslainsäädäntöä, jossa metsävarojen riittävyys on ollut ytimessä, eikä tähän tasapainoon ole haluttu sekaantua Euroopan poliittisessa ohjauksessa. Päinvastoin, kansalliset metsien kestävyyden määritelmät ovat muodostuneet keinoksi tulkita ja tuottaa yleiseurooppalaista metsien kestävän käytön määritelmää, jolloin se on tarjonnut etenkin metsäsektorin äänitorville ’kokoaan suuremman’ roolin myös ylikansallisilla foorumeilla. Kestävyyshuolet liittyvät etenkin hallinnolliseen taakkaan, jota eurooppalainen politiikka uhkaisi lisätä paikallisten ja alueellisten toimijoiden osaksi, mikäli metsäbiomassojen kestävyyttä pitäisi valvoa nykyistä tarkemmin. Jo nykyisellään esimerkiksi puun sertifiointijärjestelmät näyttäytyvät ’ylimääräisinä’ rasitteina, joiden rooli ei suoraan kohdistu metsien laatuun, vaan pikemminkin niiden markkinoitavuuteen.
Tässä kehyksessä energiabiomassat ovat ainoastaan yksi yleisen metsävarojen hallinnan osa, jolloin puun energiakäytön lisäystä kuuluu käsitellä osana yleistä metsävarojen hallintamallia – osana kansallista päätöksentekoa. Varsinkin metsäyhtiöiden – ja nopeasti kokoon kursittujen uusien biojalostamohankkeiden – kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että metsien eri jakeet (tukkipuut, massateollisuuden ainespuut, energiajakeet) pysyvät saman hallintamallin piirissä, koska korjuumäärät ovat monilla alueilla moninkertaistumassa. Metsävarojen hallinnan – ja myös niiden hiilenkiertoon kohdistuvien vaikutusten – tarkasteleminen kansallisella tasolla kytkeytyy myös kysymykseen maankäyttömuotojen muutoksista, jonka säilyttäminen kansallisen mittakaavan tarkasteluna on ollut metsäsektorin kasvustrategioiden peruskivenä. Skaalaamisen strategiana ’metsä on puiden summa’ perustuu ennen kaikkea kansallisen mittakaavan venyttämiseen ylikansalliseksi kysymykseksi, eli sen läpi luettuna eurooppalainen luonnonvarapolitiikka näyttäytyy eräänlaisena nyrjähtäneenä kansallisvaltiohankkeena.
Kuva 2: Puiden summa –skaalaamisessa katse kohdistuu metsään syklisesti uusiutuvana resurssina, jonka ympärille on rakennettu vakaa ekologinen ja yhteiskunnallinen toiminnan kehys.
iii) Metsä on yksityiskohdissa
Viimeisenä energiabiomassojen kestävyyskehyksen ’metsä on yksityiskohdissa’ luennassa ei ole niinkään kyse jonkin olemassa olevan hallintamallin, kuten markkinadynamiikan tai kansallisen järjestelmän levittämisestä (tilallisessa tai toiminnallisessa mielessä). Pikemminkin kyseenä on vallitsevien mallien osittainen murtaminen tai kääntäminen uuteen asentoon, missä Euroopan komission ja parlamentin toivotaan hyödyntävän valtaansa EU:n alueella. Tavoitteena on etenkin tieteellisen todistusaineiston ottaminen vakavasti niin metsäluonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen kuin biomassojen ja maaperän hiilen ilmastovaikutuksiin liittyen. Hiilen kohdalla kysymys on paitsi poltossa vapautuvasta hiilidioksidista, myös hakkuiden jälkeen ilmakehään hitaasti vapautuvista hiilivarannoista ja usein monimutkaisista ja paikallisesti vaihtelevista mekanismeista, joilla hiili sitoutuu takaisin maaperään. Käytännössä tämä edellyttäisi luonnonvarojen hallinnalta nykyistä parempaa kykyä huomioida yksityiskohdat, joista hiilenkierron laskennalliset periaatteet muodostuvat.
Tässä kehyksessä biomassojen energiakäyttö on monella tapaa ongelmallinen käytäntö. Metsienhoidon tehostaminen, jonka osana biomassojen energiakäyttö ensisijaisesti näyttäytyy, on jättänyt laajat metsäalueet äärimmäisen lajiköyhiksi. Ekologinen köyhtyminen on itsessään jatkuvasti jyrkentyvä kehityskulku, mutta sen kytkeytyminen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden lisäämiseen tekee bioenergiakysymyksestä äärimmäisen tuhoisan. Hallinnollisesti EU:n komissio ja parlamentti näyttäytyvät helpompina vaikuttamisen kohteina kuin kansalliset hallitukset, minkä lisäksi yhteiseurooppalaisella hallintamallilla on mahdollisuus vaikuttaa laajemmin globaaleihin pelisääntöihin. Varsinkin ympäristöjärjestöt ovat retoriikassaan vedonneet yhtäältä tarpeeseen ottaa ekologian ja hiililaskennan periaatteet vakavasti ja ottaa ne ohjenuoraksi myös yleisiä periaatteita laadittaessa. Skaalaamisen strategiana ’metsä on yksityiskohdissa’ pyrkii siten hyppäämään kansallisen päätäntävallan yli ja luomaan samanaikaisesti paikallisen ekologisen monitoroinnin ja eurooppalaisen hallintamallin yhteistyötä, johon valtioiden olisi sopeuduttava.
Kuva 3: Metsä yksityiskohdissa –skaalaamisessa huomio kohdistuu tieteelliseen todistusaineistoon niin ympäristön köyhtymisestä kuin hiilenkierron hallinnasta, minkä pohjalta vaaditaan laaja-alaisia poliittisia väliintuloja nykyisiin tuotannon järjestelmiin.
Lopuksi
Kolme skaalaamisen strategiaa ovat eräänlaisia kärjistyksiä siitä, kuinka politiikan mittakaavoja, kuten globaaleja, ylikansallisia, kansallisia, alueellisia ja paikallisia kehyksiä tuotetaan ja uusinnetaan osana hallinnan prosesseja. Samalla ne ovat kuitenkin vakiintuneita tietämisen ja ajattelun tapoja, jotka tarkoituksellisesti pitävät yllä erilaisten näkökulmien vastakkaisuutta. Toisin sanoen ne rakentavat mittakaava-ansoja. Ikään kuin ilmiöille olisi löydettävissä ’oikea’ taso, jolla ne ovat olemassa ja muut ilmiöt tulee peilata niitä vasten.
Hallinnan tehtävänä on kuitenkin rakentaa siltoja erilaisten tulkintakehysten välille. Pelkästään ajan ulottuvuus – joka konkretisoituu niin taloudellisen vaihdon sykleissä, luonnon ekologisissa kehityskuluissa kuin poliittisen järjestelmän suhdanteissakin – paljastaa kuinka hauraita mittakaavakehykset käytännössä voivat olla. Samalla paljastuu kuinka monimittakaavaisia ilmiöt todella ovat, vaikka ne reaalipolitiikassa kuinka luontevasti asettuisivat kansallisille, alueellisille tai ylikansallisille skaaloille.
Tämän ajatusleikin tehtävänä ei kuitenkaan ollut silittää näitä moni- tai poikkiskaalaisia ulottuvuuksia politiikasta. Pikemminkin toivoisin, että tiedontuottajien ja poliittisten toimijoiden käyttämät skaalaamisen strategiat ja heidän tuottamat mittakaavat otetaan vakavasti, koska niiden kautta ilmiöiden monisärmäisyys ja mittakaavojen todellinen politiikka paljastuvat. Kestävyyteen liittyvät huolet eivät lopulta ole vain abstrakteja tiedollisia rajauksia, vaan todellisia, materiaalisia ja akuutteja haasteita. Niiden ymmärtäminen vaatii ajattelua, jossa ei jäädä vangiksi mittakaava-ansoihin.
JANI LUKKARINEN
Jani Lukkarinen
Jani Lukkarinen on yhteiskuntamaantieteilijä, jonka tutkimustyö käsittelee erityisesti energian yhteiskunnalliseen hallintaan liittyviä kysymyksiä. Lukkarinen työskentelee tutkijana Suomen ympäristökeskuksen
Politiikkakeskuksen Systeemiset muutokset -tutkimusryhmässä. Lukkarisen tutkimuskiinnostukset liittyvät erityisesti energian poliittisiin materiaalisuuksiin muun muassa energiatehokkuuden, biomassojen energiakäytön ja uusiutuvan energian edistämisen kehyksissä. Viimeaikaisia teemoja ovat olleet myös kestävään liikkuvuuden ja kiertotalouden systeemisiä muutoksia edistävät ratkaisut, sekä niihin kietoutuvat poliittiset kysymykset.
Lue kommentaarit:
Antti Majava
Antti Majava valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopiston ympäristöalan tieteidenvälisessä tohtoriohjelmassa (DENVI) ja tekee tiedeviestintää BIOS-tutkimusyksikössä. Majavaa kiinnostaa erityisesti ekologisen kestävyyden ja yhteiskunnallisten ihanteiden välinen suhde. Väitöskirjassaan hän tutkii avantgardeilmiöiden sosio-ekologisia palautekehiä.
Uusiutuva energiaoperetti
Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraportin päättäjille ja medialle tarkoitetussa tiivistelmässä ilmoitetaan Suomen pääsevän Pariisin sopimuksen päästövähennystavoitteisiin. Kun Tilastokeskuksen ja Ympäristöministeriön koostamaa raporttia lukee tarkemmin, sen taulukot kertovat päästöjen kuitenkin kasvavan. Moni hieraisee silmiään. Mistä on kyse?
Jani Lukkarisen Alue ja Ympäristölehdessä julkaistu artikkeli kuvaa EU:n uusituvan energian direktiivin (RED) sekä maankäytön ja maankäytön muutos –direktiivin (LULUCF) työstämiseen liittyvää poliittista sekasotkua. EU:n ohjausta muotoillaan Lukkarisen mukaan talouselämän ja kansalaisjärjestöjen lobbauksen ristipaineessa.
Lukkarisen aineistossa päättäjät vetoavat usein siihen, että kestävyys koostuu kolmesta tukipilarista, taloudellisesta, sosiaalisesta ja ympäristöllisestä kestävyydestä. Kaikkia näitä olisi siis edistettävä samaan aikaan ja samanarvoisina.
Luontojärjestelmän kantokyvyn huomioiminen ei kuitenkaan ole samaistettavissa taloudelliseen ja sosiaaliseen kestävyyteen. Talouden ja sosiaalisen elämän reunaehdot ovat joustavia ja kulttuurisesti määrittyviä arvoja. Jos kantokyvyn rajat ylittyvät, ei rajanylityksestä voi kuitenkaan neuvotella ympäristön kanssa.
Suomen ja monen muunkin maan ilmasto- ja energiastrategiat lähtevät siitä, että nimenomaan ympäristö joustaa taloudellisten ja sosiaalisten pakkojen edessä. Tämä on valtavan mittaluokan virhe.
Suomen metsien vuosikasvu on varsin tarkasti tiedossa. Kasvu mahdollistaa tietyn määrän ekologisesti kestävää puuraaka-aineen käyttöä. Ilmastotavoitteiden saavuttaminen puolestaan edellyttää, että metsien käyttö ei heikennä metsien hiilinieluja eikä pienennä niiden hiilivarastoja. Rajat metsien käytölle perustuvat erittäin laajaan luonnontieteelliseen tutkimusaineistoon ja niistä vallitsee tiedeyhteisössä poikkeuksellisen laaja yksimielisyys.
Politiikassa luonnon kantokyvyn rajoihin haetaan kuitenkin Lukkarisen kuvaamalla tavalla joustoja retorisin keinoin, erilaisilla monimutkaisilla laskentasäännöillä, sekä lobbaamalla porsaanreikiä EU:n regulaatioihin. Tällainen toiminta voi pohjata vain siihen, että yhteiskuntiemme rakentumista elämää ylläpitävien järjestelmien varaan ei ole sisäistetty.
Metsien hiilinielut tulevat YK:n ilmastosopimuksen maaraportin mukaan pienenemään hallituksen Energia ja Ilmastostrategian mukaisilla biotalousinvestoinneilla noin puoleen nykyisestä. Tämä johtaa ilmastoon päätyvien nettopäästöjen kasvuun jopa 50 % vuoteen 2030 mennessä ja johtaa globaalilla tasolla yli neljän asteen, ja Suomessa yli kahdeksan asteen lämpenemiseen.
Parhaan käytettävissä olevan tiedon mukaan tällaisen lämpenemisen seuraukset ovat katastrofaaliset koko ihmiskunnalle. Merkittäviä haittoja on luvassa suomalaiselle teollisuudelle jo nyt tehtävien investointien takaisinmaksuaikana.
Tilannetta voisi verrata siihen, että tehdasta perustettaessa tiedettäisiin saatavilla olevan vain puolet sen tarvitsemasta raaka-aineesta, työvoimasta tai rahoituksesta. Samaan aikaan vallitsisi laaja tieteellinen konsensus siitä, että tehtaan käyttämä prosessi tulisi johtamaan tehtaan pahaan vaurioitumiseen ennen kuin investointi on maksanut itsensä takaisin?
Lukkarisen tutkimus auttaa lukijaansa hahmottamaan intressien moninaisuutta ja päätöksenteon vaikeutta. Kaikki uudet päätökset pohjaavat aiempiin päätöksiin, linjauksiin ja polkuriippuvuuksiin. Linjoja ei vedetä yhdellä päätöksellä uusiksi, vaan raskasta laivaa käännetään hitaasti, useiden luotsien, ja välillä erisuuntiinkin vetävien hinaajien vaikutuksella. Kukaan ei tiedä kääntyykö laiva, sillä osa luotseista ei vaikuta välittävän lainkaan siitä, ajaako se karille vai ei.
EU:n linjaukset rakentuvat Lukkarisen aineistossa pitkälti eri intressipiirien edunvalvonnan ja lobbauksen kautta. Tieteellistä tietoa käytetään tässä pelissä taitavasti milloin minkäkin intressin ajamiseen.
Ilmasto-, saaste- ja biodiversiteettikatastrofin torjuminen vaatii pelin perinpohjaista muuttamista. Oma johtopäätökseni Lukkarisen tutkimuksen pohjalta on, että teknologisen energiamurroksen rinnalle tarvitaan myös politiikanteon murros.
Käsitys luontojärjestelmän yhteiskuntien toiminnalle asettamista reunaehdoista ei ole muuttumaton entiteetti, vaan tarkentuu jatkuvasti. Ilmasto- ja biodiversiteettisopimukset perustuvat kuitenkin jo vuosikymmenien ajan vahvistuneeseen laajaan tieteelliseen yhteisymmärrykseen asiasta.
Jos uhka yhteiskuntiemme ekologisen ja materiaalisen perustan romahtamisesta on vain yksi intressikysymys muiden joukossa, on käsityksemme politiikasta perustavalla tavalla vääristynyt.
ANTTI MAJAVA
Takaisin ylös ↑