Runsassoisessa Suomessa eletään soiden käytön murroskautta ja julkinen keskustelu soiden energiankäytöstä ja hiilinieluista on vilkasta. Soiden käyttö on kuitenkin myös kulttuurinen kysymys; soiden tulevaisuutta eivät ratkaise ainoastaan poliittiset, taloudelliset tai ekologiset seikat. Luonnontieteellisen ja teknologisen tiedon rinnalle tarvitaan kulttuurisia näkökulmia soihin, jotta niiden merkitys ihmisille ymmärrettäisiin paremmin. Terra-lehden uusin teemanumero Soiden muuttuva kulttuuriperintö tarjoaa tuoretta tutkittua tietoa suomalaisten suosuhteessa tapahtuneesta kulttuurisesta muutoksesta 2000-luvulla. Teemanumero on toteutettu osana Itä-Suomen yliopistossa toimivaa ja Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta Alastomuutta, allikoita ja kannanottoa: suotrendi kulttuuriperintöä muokkaamassa (ks. Suotrendi-tutkimushanke). 

Soiden kulttuuriperintö syntyy suonkulkijoiden toimissa

Soiden muuttuvaa kulttuuriperintöä jäljitetään teemanumeron kolmessa vertaisarvioidussa tutkimusartikkelissa empiiristen aineistojen pohjalta. Virpi Kaukio tarkastelee artikkelissaan Elämyksellinen suo soiden lisääntyneen vapaa-ajankäytön ja sitä myötä nousussa olevan elämyksellisen luonnonkokemisen merkityksiä ihmisten suolla kulkemisen tavoissa. Kaukio käyttää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toteuttaman Suo. Kirjoitus- ja kuvakeruun (2018–2019) aineistoa. Pauliina Latvala-Harvilahti tutkii taiteilijahaastatteluihin pohjaavassa artikkelissaan Kohtaamispaikkana suo. Suotaide kulttuuriperintö- ja luontoarvojen yhdistäjänä suomalaista suotaidetta osana kansainvälisesti yleistyvää, kestävyyskriisiin kiinnittyvää ilmiötä, jossa kantaaottava taide käsittelee ympäristöhuolten teemoja.

Kirsi Laurén analysoi artikkelissaan Suo karnevalistisena tilana suosuhteen muodostumista ja muutosta 2000-luvulla sosiaaliseen ja yhteisölliseen suuntaan. Hänen aineistonaan ovat havainnot karnevalistisen Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon ämmänkisoista sekä tapahtuman järjestäjätahon ja osallistujien kokemukset suolla toimimisesta. Tutkimuksemme ovat osoittaneet, että soiden elävä kulttuuriperintö on avoin erilaisten yhteisöjen määrittelyille ja uusille muodoille. 

Korkokenkäkukkamekkosuohiihto-tapahtumassa suohon humpsahtaminen ei pelottanut lapsiakaan. Kuva: Noora Vikman

Sosiaalinen suosuhde

Tutkimustemme erilaisista empiirisistä aineistoista nousi esiin kolme toistuvaa ja toisiinsa limittyvää teemaa: elämyksellisyys, yhteisöllisyys ja kantaaottavuus. Ne näyttävät tulkintamme mukaan 2020-luvun suotrendin tulevaisuuden suuntaa. Laurén havaitsi väitöskirjassaan Suo – sisulla ja sydämellä (2006) parikymmentä vuotta sitten kirjoitettuja suokokemuksia analysoidessaan, että suomalaisten suosuhde on muuttunut elämykselliseksi ja ennakoi muutoksen voimistuvan tulevaisuudessa. Taustalla tässä oli nähtävissä oleva muutos soiden käyttötavoissa. Työn ja toimeentulon sijaan soille mennään yhä useammin hakemaan virkistystä.

Kaukion artikkelissaan analysoima Suo-kirjoituskeruuaineisto osoitti elämyksellisyyden voimistumisen todella tapahtuneen. Elämykselliseen suhteeseen kuuluu korostuneesti omakohtainen ruumiillinen ja aistillinen suhde luontoon. Elämyksellisessä suhteessa suohon saadaan aineettomia hyötyjä, jotka voivat olla esimerkiksi lihaskuntoa ja hapenottokykyä, mutta myös abstraktimpia asioita, kuten mielenrauhaa, lepoa ja kokemuksia kauniista, ylevästä tai pyhästä. Aistiva omakohtaisuus on toisaalta mahdollistanut vanhoista negatiivista suomielikuvista vapautumista.  

yhteisöllinen toiminta suolla on vaikuttanut siihen, että soiden kulttuuriperintöön aiemmin kuuluneet pelot ja kielteiset mielikuvat ovat hälvenneet

Yksinäisen suonkulkijan luonnonrauhaa ja yksityisyyttä painottavia mielikuvia ravistelevat 2000-luvun alusta asti järjestetyt riehakkaat suourheilutapahtumat. Soilla on järjestetty myös erilaisia taidetapahtumia, joissa suohon, erityisesti turpeeseen, otetaan uudella tavalla tarkoituksellisesti fyysistä tuntumaa. Laurénin analyysi osoittaa, kuinka urheilua ja taidetta yhdistävissä karnevalistisissa Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon ämmänkisoissa suosta muodostuu sosiaalinen ja yhteisöllinen tila. Siten myös yhteisöllinen toiminta suolla on vaikuttanut siihen, että soiden kulttuuriperintöön aiemmin kuuluneet pelot ja kielteiset mielikuvat ovat hälvenneet.   

Myös suolle tehdyssä ja suota käsittelevässä taiteessa, jota Pauliina Latvala-Harvilahti artikkelissaan tarkastelee, on mukana ajatus yhteisöllisyydestä laajassa merkityksessä. Latvala-Harvilahden mukaan suotaide kuuluu soita koskevan uudenlaisen tiedon tuottamisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen tapoihin. Suotaide edustaa ihmistä laajempaa näkökulmaa suoluontoon ja sen tulevaisuuteen korostaessaan suon omaa toimijuutta sekä suosuhteen uudenlaista merkityksellistämistä. Suoluonnon kulttuurisuus syntyy materiaalisen ja immateriaalisen suon perinnön yhdistyessä taiteilijoiden käsityksissä ja kehollisessa kokemuksessa.

Koronapandemian käynnistämä retkeilybuumi on tuonut soille uusia kulkijoita. Kuva: Kirsi Laurén

Suot ovat kulttuurinen voimavara

Edellä mainituista suon käyttötavoista syntyneissä uusissa suomielikuvissa toistuu eri tavoin kiinnostus ja arvostus suoluontoa kohtaan. Se näkyy henkilökohtaisten asenteiden ja toimien uudelleenarviointina, mutta myös aktiivisina kantaaottavina tekoina soiden säilymisen puolesta. Artikkeleissamme esittämämme soiden kulttuuristen muutosten tarkastelu toteuttaa myös uudenlaista soita koskevan tiedon tuottamisen tapaa. Suot ovat kulttuurisia voimavaroja, joita eri toimijat nostavat esille nyt ja tulevaisuudessa. 

KIRSI LAURÈN, VIRPI KAUKIO JA PAULIINA LATVALA-HARVILAHTI

Oletko koskaan kävellyt vanhassa Raumassa tai Porvoon historiallisessa keskustassa ja miettinyt, miksi niin harva kaupunki näyttää samalta? Ehkä kapeat kadut ja hyvin hoidetut puutalot ovat saaneet sinut miettimään, miksi Suomessa on niin vähän vanhoja rakennuksia. Samalla, kun suuren yleisön on helppo tunnistaa Vanhan Rauman merkitys, saattavat monet suhtautua välinpitämättömästi tai jopa hyväksyvästi moderniin rakennusperintöömme kohdistuvaan purkamiseen. Vaikka laajamittainen purkaminen on kestämätöntä niin kulttuurisesti kuin ekologisestikin, asenteet modernia rakennuskantaa kohtaan istuvat tiukassa. Osittain asenteet ovat sidoksissa tapaan, jolla puhumme eri aikakausien rakennuksista.

Puukaupunkikäsitteen synty

Vanha Rauma lisättiin Unescon maailmaperintöluetteloon vuonna 1991 edustamaan pohjoismaista puukaupunkia. Maailmaperintöluettelo on rakennettu siten, että listalle nostetuilla kohteilla tulee olla jokin erityinen piirre (outstanding universal value). Ne erottuvat erityisen hyvinä edustajia omassa kohdetyypissään tai kategoriassaan. Tämä artikkeli perustuu havaintoon, etteivät tällaiset kategoriat synny tyhjästä.

Ensimmäiset suomenkieliset maininnat ”puukaupungeista” löytyvät Juhani Vikstedtin kirjasta ”Suomen Kaupunkien Vanhaa Rakennustaidetta” vuodelta 1926. Kuitenkin vasta 1960-luvulla käsitettä alettiin määritellä ja silloin tiettävästi lähinnä ruotsinkielellä. Ennen 1950-lukua historiallisten kaupunkien määritteleminen puisiksi ei ollutkaan mielekästä, sillä puu oli historiallisten kaupunkiemme pääasiallinen rakennusmateriaali, ja siten arkinen itsestäänselvyys.

1960-luvulla käsitteen määrittämistä vauhditti kaupunkiemme laajamittainen uudistaminen vanhoja kaupunginosia purkamalla ja uudelleen rakentamalla. Matalat ja heikosti varustellut puukaupunginosat eivät näyttäytyneet säilyttämisen arvoisina, kun kaupunkien tonttimaa haluttiin ottaa tehokkaampaan käyttöön. Kokonaisia kaupunginosia jyrättiin uuden rakentamisen tieltä.

Purkuaalto ja sen aiheuttama uhka puisille kaupunginosille käynnisti keskustelun puukaupunkien ympärillä kaikkialla pohjoismaissa. Vuonna 1969 käynnistyi Pohjoismainen puukaupunki -projekti, joka luetteloi pohjoismaiset puukaupungit. Lukuisten julkaisujen myötä hanke edisti käsitteen vakiintumista ja siten myös puukaupunkien suojelua. Puukaupunki-esimerkki osoittaakin, miten tärkeää on tunnistaa ja nimetä suojelun kohde, ennen kuin tietoisuuden lisääminen suojelun käynnistämiseksi voi alkaa.

Puukaupunkikäsitteen synty ja siitä seurannut suojelu näyttäytyy jälkikäteen tarkasteltuna moniulotteisena ilmiönä. Suomalainen rakennussuojelu otti tärkeitä edistysaskeleita käsi kädessä puukaupunkikeskustelun kanssa ja Pohjoismaissa havahduttiin tunnistamaan urbaanin rakennusperintömme alueellisia ja kansallisia erityispiirteitä. Vaikutteita saatiin myös kansainvälisestä rakennussuojelukeskustelusta, jossa näkökulma oli pikkuhiljaa laajenemassa yksittäisten monumenttien suojelusta myös arkisempiin kohteisiin ja alueellisiin kokonaisuuksiin.

Moderni rakennuskantamme rakennussuojelukysymyksenä

Puukaupunkien ja 1950-luvulta alkaen rakennetun modernin rakennuskantamme rinnastaminen rakennussuojelun näkökulmasta saattaa tuntua hämmentävältä. Kuitenkin moderni rakennusperintömme muodostaa samalla tavalla laajan ja arkisen kerrostuman kuin puukaupungit aikanaan. Myös iältään monet puukaupunginosien rakennukset olivat 1970-luvulla suunnilleen saman ikäisiä kuin 1950-luvulla rakennetut ”homekoulumme” nyt.

Itseasiassa voimme tunnistaa puukaupunkien suojelua edeltävästä keskustelusta samanlaisia piirteitä kuin nyt modernista rakennusperinnöstä. Silloin puukaupunkeja mitätöitiin vetoamalla sosiaalisiin ongelmiin, paloriskeihin, korjauskustannuksiin ja tehottomaan tonttimaan käyttöön. Nyt modernin rakennusperinnön ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, vaikka paloriskien sijaan puhutaankin sisäilmasta.

Moderni rakennusperintö tunnetaankin tällä hetkellä lähinnä ongelmalähtöisten kategorioiden kautta. On homekouluja, riskirakenteita ja ongelmalähiöitä. Samalla kuitenkin moderni rakennusperintö muodostaa merkittävän osan rakennuskannastamme ja siten myös kansallisvarallisuudestamme.

Ongelmallisiksi koettujen rakennusten tai ympäristöjen säilyttäminen ei ole itsestään selvää, eikä aina järkevääkään. Tarvitsemme uudenlaisia määritelmiä, jotta modernin rakennuskannan korjaamisesta ja säilyttämisestä voisi tulla varteenotettavan kuuloinen vaihtoehto ja valtavirtaa yhä useampien silmissä.

Säilyttäminen vaatii uudenlaista ajattelua ja uusia käsitteitä, aivan kuten puukaupunkiesimerkkimme osoittaa. Röttelöiksi miellettyjen puukaupunginosien suojelua pidettiin aikanaan mahdottomana. Edes edistykselliset rakennussuojelijat eivät arvelleet, että rakennuskantaa voitaisiin suuressa määrin säilyttää, vaan he esittivät rakennusten hidasta korvautumista uusilla, vanhaa mittakaavaa ja materiaalimaailmaa toistavilla rakennuksilla. Mutta tultuaan tulkituksi erityislaatuiseksi, pohjoismaiseksi rakennusperinnöksi, puukaupunki sai ennen pitkää osakseen suojelua. Samaan tapaan voi olla vaikeaa löytää puolustajia modernille rakennusperinnölle, jos sen nähdään koostuvan vain korjauskelvottomista homekouluista. Mutta jos samat rakennukset nähdäänkin korjauskelpoisena, modernin hyvinvointivaltion rakennusperintönä, suojelun puolustajia saattaakin löytyä.

Kysymys on myös ekologinen. Meillä ei ole varaa toistaa 1960-1980-lukujen virheitä, joiden seurauksena kokonaisia kaupunginosia jyrättiin uusien tieltä. Nyt, vain viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, osaa näistä alueista uhkaa jälleen purkaminen ja korvaaminen uusilla. Rakennettuun ympäristöön sitoutuneet materiaaliset ja kulttuuriset resurssit ovat vaarassa hävitä.

Suojelua käsitteiden ja positiivisten esimerkkien avulla

Rakennusperinnöksi tunnistamisen prosessista voi erottaa muutamia tyypillisiä vaiheita. Prosessin alkuvaiheesta havaitaan edelläkävijöiden, yleensä asiantuntijoiden yksittäisiä huomioita. Rakennusperinnön kohdalla nämä huomiot saattavat olla esimerkiksi ensimmäisiä, hajanaisia huolen ilmauksia jonkin rakennustyypin, kuten teollisen rakennusperinnön tai lähiöiden ostareiden, harvinaistumisesta. Mikäli aihetta huoleen on ja rakennustyypin merkitys tunnistetaan laajemmin, saattaa keskustelu laajeta ammattilaisten keskuudessa ja muuttua yleiseksi mielenkiinnoksi kyseistä rakennusta, rakennustyyppiä tai rakennusperintökategoriaa kohtaan. Tunnistamisen ja nimeämisen jälkeen myös suuri yleisö saattaa omaksua kohteeseen tai kategoriaan liittyvät arvot ja arvostukset.

Toisinaan rakennusperintöprosessi saattaa edetä myös täysin vastakkaiseen suuntaan, kun kansalaiset asettuvat puolustamaan esimerkiksi purku-uhan alle joutunutta merkityksellistä ympäristöään. Modernin rakennusperinnön osalta siihen liitettävät lukuisat negatiiviset mielleyhtymät saattavat kuitenkin estää tällaisen kansalaislähtöisen suojeluaatteen syntymisen. Tarvitaankin tietoa modernin rakennusperinnön arvoista ja onnistuneista korjausesimerkeistä.

Museoviraston asiantuntijat ovat jo aloittaneet työn modernin rakennusperinnön puolesta. Aivan kuten puukaupunkien suojelun alkuvaiheessa, nytkin työ on alkanut käsitteiden määrittämisellä ja uudistamisella. Museovirasto on lanseerannut käsitteen ”rakennettu hyvinvointi” kuvaamaan Hyvinvointi-Suomen rakennuskulttuuria vuodesta 1945 alkaen. Rakennettu hyvinvointi toimii otsikkona myös verkkosivustolle, jossa esitellään modernia rakennusperintöämme eri rakennustyyppien kautta ja annetaan näkyvyyttä myös onnistuneille korjausesimerkeille. Tämä on hyvä alku asennemuutokselle, jonka avulla voimme oppia käsittelemään rakennusperintömme nuorta, mutta tärkeää kerrostumaa arvostaen ja säilyttäen.

IIDA KALAKOSKI

Takaisin ylös ↑

Memorials are public monuments that commemorate personages or events of the past; most usually they are monuments of the official narratives of history, expressing a nationalist preoccupation with war as a building block in creating national identities. Their symbolic language of solemn sculptures and grey colour enforce an ambience of deference. Memorials, as commemorative places where garland offerings are brought and where ritual ceremonies are held in evoking a memory of the past in the present day, are also sites comparable to cemeteries in their focus on death and commemoration, and also in their physical form of grey stone structures usually set amidst green tranquility [1].

Memorials have a role of connecting the present community to a point in history; this role gives memorials a potential to work as places of social involvement, in enabling memorial projects to give a voice to groups of people forgotten by the narratives of the past, or as places where the past is used as a backdrop for discussing the politics of the day.

Minesweeper memorial ”boom” brought recognition to minesweeper veterans

During the Second World War, 60 000 sea mines were laid to the Gulf of Finland. Sea mines were a devastating weapon capable of sinking huge warships, like the Finnish flagship Ilmarinen that sunk after hitting a mine in 1941, and naval minefields could be used to block both the opponent’s military and commercial movement in the sea. In the peace treaty that ended the Continuation War in 1944, Finland was obliged to clear the waters of the Gulf of Finland from sea mines, and in the early 1950s, the task was complete – 10 000 sea mines had been destroyed, and maritime commerce was able to continue. The price was devastating: 28 Finnish minesweepers had died, and 35 wounded, in the dangerous work called the ”continuation war of Continuation War” by the minesweepers themselves [2].

Post-war demining in the Gulf of Finland is one of the lost stories of the Second World War. The role of minesweepers in clearing the waters of mines, so that maritime commerce could continue, had a tremendous, albeit unacknowledged, impact on the recovery of Finland from war. This is why minesweeper veterans organized in the 1990s, forming Minesweeper Guilds to seek public as well as official recognition. One of the ways in which minesweepers sought recognition was by initiating memorial projects; this led to a minesweeper memorial construction ”boom” in the turn of the millennium, as six of the country’s ten minesweeper memorials were constucted between 1996 and 2004 – a timespan of only nine years! Minesweeper veterans gained official veteran status in 2000, so the memorials can be seen as one of the media by which recognition was sought – and eventually gained.

Juminda memorial site connects ethnic groups despite Estonia’s ”war of the monuments”

The battle of Juminda is one of the forgotten events of the Second World War – even as it was, if the number of people killed and ships sunk during the battle are used as a measure, one of the biggest sea battles in world history. In August 1941, Finnish and German forces laid a series of minefields between the Finnish and Estonian coasts, in an attempt to prevent the evacuation of Soviet soldiers and civilians from Tallinn to the eastern Gulf of Finland; the Soviet convoy, however, desperately pushed through the minefields. The outcome of the battle was horrific: between 10 000 and 25 000 people, both soldiers and civilians, from the Soviet convoy perished, and 65 ships sunk [3].

Today, two memorials stand on the tip of Juminda Peninsula, commemorating the tragedy that took place more than 70 years ago. The memorial site has as a potential to unite Estonians and Russians, who are a significant minority in Estonia, as the memorial site has a shared value to both communities; in the post-Soviet ”war of the monuments” a Soviet-era war memorial having such a mutual importance is an exception, as most Soviet war memorials have been destroyed in Estonia since the country’s independence, even sparking violent riots between the two ethnic communities [4]. The differences of opinion along ethnic lines are connected to the different memories of the Soviet era by the two communities; Estonians experience the Soviet era as an era of forced occupation and suffering [5], whereas Russians memories of the Soviet era are more positive. These narratives of history also affect the interpretation of Juminda: to Estonians, the event symbolizes one part of a bigger story of suffering, with Estonian civilians and ships forced to accompany the convoy on its road to disaster; to Russians in Estonia, Juminda is a forgotten story of heroism and tragedy, a part of the narrative of the Great Patriotic War – as the Second World War is called by Russians – as an existential struggle against fascist invaders.

The memorial site has recently been used in commemorative ceremonies by both Estonian and Russian politicians (from the Russian Federation), with the battle of Juminda used as a reference in commenting the politics of today. The speeches held at the site by the Russian ambassador Alexander Petrov and the Estonian politician Marko Mihkelson present two very different political messages; while Petrov seemingly nears something of a reconciliation in considering the mutual meaning of the site to Estonians and Russians, his interpretation of the events is clearly Russian in its emphasis of a tragic battle against a fascist invader; while Mihkelson reminds of the horrors of war that shouldn’t be experienced again, in order to promote Estonia’s NATO membership [6]. The political use of the site thus evidences the memorial site as a medium of politics driving arguments from the horrors of the past, and crystallizes the Estonian-Russian conflict of remembering the past, as well as the political strains in relations between Estonia and the Russian Federation.

Memorials as places of social involvement

As evidenced by the previous two examples, memorials can be used as places of advancing public recognition of a group of people, or as places of political debate hidden in commemorative speeches that use the past as a reference in commenting the political reality of today. Initiating memorial construction projects can, thus, be used a political tool in shaping public and official consciousness; memorials as commemorative and ceremonial sites have also the power to work as an arena of opposing political ideas. Food for thought here is that memorials are not merely silent, sad structures in commemoration of the tragedies of the past; they are potentially active agents in shaping the contemporary political reality we live in.

JONAS RAPAKKO

[1] Currently a considerable litarature exists on memorial studies. A good introduction is Kidd & Murdoch 2004; see also Mayo 1988 and Foote & Azaryahu 2007 for the social and political meaning of memorials.
[2] For minesweeper recollection literature, see: Erwes & Joutsenniemi 2004; Pakola 2012; Salmelin 1995.
[3] Little has been published about the battle in English or in Finnish; a work specifically focusing on the battle is Õun 2006 (in Estonian; figure information and a summary are provided in English).
[4] For studies of the ”war of the monuments” and the Bronze Soldier controversy, see, for example: Brüggemann & Kasekamp 2008; Smith 2008.
[5] For literature on the Estonian cultural memory of the Soviet era, see Kõresaar 2011.
[6] Sputnik 28.8.2018: В память о жертвах Таллиннского перехода: трагедия глазами очевидцев (in Russian); Riikikogu (press release, National Defence Committee) 28.8.2016: Marko Mikhelson laid a wreath in memory of the victims of Juminda naval battle.

Further reading

Brüggemann, K. & Kasekamp, A. 2008. The Politics of History and the ”War of Monuments” in Estonia. Nationalities Papers 36(3): 425-448.

Erwes, E. & Joutsenniemi, O. (eds.) 2004. Me raivasimme Suomenlahden – nuorukaiset miinanraivaajina Ahvenanmereltä Viipurinlahdelle. Helsingin Miinanraivaajakilta.

Foote, K. & Azaryahu, M. 2007. Toward a geography of memory: geographical dimensions of public memory and commemoration. Journal of Political and Military Sociology 35(1):125-144.

Mayo, J. 1988. War Memorials as Political Memory. Geographical Review: 62-75.

Kidd, W. & Murdoch, B. (eds.) 2004. Memory and Memorials: The Commemorative Century. Ashgate.

Kõresaar, E. (ed.) 2011. Soldiers of Memory: World War II and Its Aftermath in Estonian Post-Soviet Life Stories. Rodopi.
Õun, M. 2006. Juminda miinilahing 1941 – maailmasündmus meie koduvetes. Sentinel.

Pakola, J. (ed.) 2012. Varusmiehet miinasodassa – merimiinojen raivaus 1945-1950. Miinanraivaajakillan tuki- ja perinneyhdistys.

Salmelin, P. 1995. Henkensä kaupalla. Miinanraivaajana Suomenlahdella 1945. WSOY.

Smith, D. 2008. Woe from stones: commemoration, identity politics and Estonia’s ’War of Monuments’. Journal of Baltic Studies 39(4):419-430.

Sputnik 28.8.2018: В память о жертвах Таллиннского перехода: трагедия глазами очевидцев. https://ee.sputniknews.ru/events/20180828/12372513/tallinn-perehod-jumenda-2018-vojna.html (accessed 24.9.2019)

Riikikogu (press release, National Defence Committee) 28.8.2016: Marko Mihkelson laid a wreath in memory of the victims of Juminda naval battle.
https://www.riigikogu.ee/en/press-releases/national-defence-committee-en/marko-mihkelson-laid-wreath-memory-victims-juminda-naval-battle
(accessed 24.9.2019)