Kriittinen tila

Uhkaavatko ongelmalähtöiset käsitteet modernia rakennusperintöä?

Tämä teksti kuuluu Tutkitusti-verkoston yleistajuisten tiedekirjoitusten monitieteiseen teemakokonaisuuteen. Kaikkia teeman tekstejä on työstetty MUUTOS-kirjoitustyöpajassa.

Teksti pohjautuu vertaisarvioituun artikkeliin. Iida Kalakoski, Satu Huuhka & Olli-Paavo Koponen (2019): From obscurity to heritage: Canonisation of the Nordic Wooden Town, International Journal of Heritage Studies, DOI: 10.1080/13527258.2019.1693417

Oletko koskaan kävellyt vanhassa Raumassa tai Porvoon historiallisessa keskustassa ja miettinyt, miksi niin harva kaupunki näyttää samalta? Ehkä kapeat kadut ja hyvin hoidetut puutalot ovat saaneet sinut miettimään, miksi Suomessa on niin vähän vanhoja rakennuksia. Samalla, kun suuren yleisön on helppo tunnistaa Vanhan Rauman merkitys, saattavat monet suhtautua välinpitämättömästi tai jopa hyväksyvästi moderniin rakennusperintöömme kohdistuvaan purkamiseen. Vaikka laajamittainen purkaminen on kestämätöntä niin kulttuurisesti kuin ekologisestikin, asenteet modernia rakennuskantaa kohtaan istuvat tiukassa. Osittain asenteet ovat sidoksissa tapaan, jolla puhumme eri aikakausien rakennuksista.

Puukaupunkikäsitteen synty

Vanha Rauma lisättiin Unescon maailmaperintöluetteloon vuonna 1991 edustamaan pohjoismaista puukaupunkia. Maailmaperintöluettelo on rakennettu siten, että listalle nostetuilla kohteilla tulee olla jokin erityinen piirre (outstanding universal value). Ne erottuvat erityisen hyvinä edustajia omassa kohdetyypissään tai kategoriassaan. Tämä artikkeli perustuu havaintoon, etteivät tällaiset kategoriat synny tyhjästä.

Ensimmäiset suomenkieliset maininnat ”puukaupungeista” löytyvät Juhani Vikstedtin kirjasta ”Suomen Kaupunkien Vanhaa Rakennustaidetta” vuodelta 1926. Kuitenkin vasta 1960-luvulla käsitettä alettiin määritellä ja silloin tiettävästi lähinnä ruotsinkielellä. Ennen 1950-lukua historiallisten kaupunkien määritteleminen puisiksi ei ollutkaan mielekästä, sillä puu oli historiallisten kaupunkiemme pääasiallinen rakennusmateriaali, ja siten arkinen itsestäänselvyys.

1960-luvulla käsitteen määrittämistä vauhditti kaupunkiemme laajamittainen uudistaminen vanhoja kaupunginosia purkamalla ja uudelleen rakentamalla. Matalat ja heikosti varustellut puukaupunginosat eivät näyttäytyneet säilyttämisen arvoisina, kun kaupunkien tonttimaa haluttiin ottaa tehokkaampaan käyttöön. Kokonaisia kaupunginosia jyrättiin uuden rakentamisen tieltä.

Purkuaalto ja sen aiheuttama uhka puisille kaupunginosille käynnisti keskustelun puukaupunkien ympärillä kaikkialla pohjoismaissa. Vuonna 1969 käynnistyi Pohjoismainen puukaupunki -projekti, joka luetteloi pohjoismaiset puukaupungit. Lukuisten julkaisujen myötä hanke edisti käsitteen vakiintumista ja siten myös puukaupunkien suojelua. Puukaupunki-esimerkki osoittaakin, miten tärkeää on tunnistaa ja nimetä suojelun kohde, ennen kuin tietoisuuden lisääminen suojelun käynnistämiseksi voi alkaa.

Puukaupunkikäsitteen synty ja siitä seurannut suojelu näyttäytyy jälkikäteen tarkasteltuna moniulotteisena ilmiönä. Suomalainen rakennussuojelu otti tärkeitä edistysaskeleita käsi kädessä puukaupunkikeskustelun kanssa ja Pohjoismaissa havahduttiin tunnistamaan urbaanin rakennusperintömme alueellisia ja kansallisia erityispiirteitä. Vaikutteita saatiin myös kansainvälisestä rakennussuojelukeskustelusta, jossa näkökulma oli pikkuhiljaa laajenemassa yksittäisten monumenttien suojelusta myös arkisempiin kohteisiin ja alueellisiin kokonaisuuksiin.

Kuva 1: Vanha Rauma liitettiin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon vuonna 1991. Valokuva: Olli-Paavo Koponen.

Moderni rakennuskantamme rakennussuojelukysymyksenä

Puukaupunkien ja 1950-luvulta alkaen rakennetun modernin rakennuskantamme rinnastaminen rakennussuojelun näkökulmasta saattaa tuntua hämmentävältä. Kuitenkin moderni rakennusperintömme muodostaa samalla tavalla laajan ja arkisen kerrostuman kuin puukaupungit aikanaan. Myös iältään monet puukaupunginosien rakennukset olivat 1970-luvulla suunnilleen saman ikäisiä kuin 1950-luvulla rakennetut ”homekoulumme” nyt.

Itseasiassa voimme tunnistaa puukaupunkien suojelua edeltävästä keskustelusta samanlaisia piirteitä kuin nyt modernista rakennusperinnöstä. Silloin puukaupunkeja mitätöitiin vetoamalla sosiaalisiin ongelmiin, paloriskeihin, korjauskustannuksiin ja tehottomaan tonttimaan käyttöön. Nyt modernin rakennusperinnön ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, vaikka paloriskien sijaan puhutaankin sisäilmasta.

Moderni rakennusperintö tunnetaankin tällä hetkellä lähinnä ongelmalähtöisten kategorioiden kautta. On homekouluja, riskirakenteita ja ongelmalähiöitä. Samalla kuitenkin moderni rakennusperintö muodostaa merkittävän osan rakennuskannastamme ja siten myös kansallisvarallisuudestamme.

Ongelmallisiksi koettujen rakennusten tai ympäristöjen säilyttäminen ei ole itsestään selvää, eikä aina järkevääkään. Tarvitsemme uudenlaisia määritelmiä, jotta modernin rakennuskannan korjaamisesta ja säilyttämisestä voisi tulla varteenotettavan kuuloinen vaihtoehto ja valtavirtaa yhä useampien silmissä.

Säilyttäminen vaatii uudenlaista ajattelua ja uusia käsitteitä, aivan kuten puukaupunkiesimerkkimme osoittaa. Röttelöiksi miellettyjen puukaupunginosien suojelua pidettiin aikanaan mahdottomana. Edes edistykselliset rakennussuojelijat eivät arvelleet, että rakennuskantaa voitaisiin suuressa määrin säilyttää, vaan he esittivät rakennusten hidasta korvautumista uusilla, vanhaa mittakaavaa ja materiaalimaailmaa toistavilla rakennuksilla. Mutta tultuaan tulkituksi erityislaatuiseksi, pohjoismaiseksi rakennusperinnöksi, puukaupunki sai ennen pitkää osakseen suojelua. Samaan tapaan voi olla vaikeaa löytää puolustajia modernille rakennusperinnölle, jos sen nähdään koostuvan vain korjauskelvottomista homekouluista. Mutta jos samat rakennukset nähdäänkin korjauskelpoisena, modernin hyvinvointivaltion rakennusperintönä, suojelun puolustajia saattaakin löytyä.

Kysymys on myös ekologinen. Meillä ei ole varaa toistaa 1960-1980-lukujen virheitä, joiden seurauksena kokonaisia kaupunginosia jyrättiin uusien tieltä. Nyt, vain viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, osaa näistä alueista uhkaa jälleen purkaminen ja korvaaminen uusilla. Rakennettuun ympäristöön sitoutuneet materiaaliset ja kulttuuriset resurssit ovat vaarassa hävitä.

Kuva 2: Arkkitehtilehti julkaisi Pohjoismainen puukaupunki -projektin innoittamana puukaupunkien suojelua käsittelevän teemanumeron vuonna 1972. © Arkkitehtilehti.

Suojelua käsitteiden ja positiivisten esimerkkien avulla

Rakennusperinnöksi tunnistamisen prosessista voi erottaa muutamia tyypillisiä vaiheita. Prosessin alkuvaiheesta havaitaan edelläkävijöiden, yleensä asiantuntijoiden yksittäisiä huomioita. Rakennusperinnön kohdalla nämä huomiot saattavat olla esimerkiksi ensimmäisiä, hajanaisia huolen ilmauksia jonkin rakennustyypin, kuten teollisen rakennusperinnön tai lähiöiden ostareiden, harvinaistumisesta. Mikäli aihetta huoleen on ja rakennustyypin merkitys tunnistetaan laajemmin, saattaa keskustelu laajeta ammattilaisten keskuudessa ja muuttua yleiseksi mielenkiinnoksi kyseistä rakennusta, rakennustyyppiä tai rakennusperintökategoriaa kohtaan. Tunnistamisen ja nimeämisen jälkeen myös suuri yleisö saattaa omaksua kohteeseen tai kategoriaan liittyvät arvot ja arvostukset.

Toisinaan rakennusperintöprosessi saattaa edetä myös täysin vastakkaiseen suuntaan, kun kansalaiset asettuvat puolustamaan esimerkiksi purku-uhan alle joutunutta merkityksellistä ympäristöään. Modernin rakennusperinnön osalta siihen liitettävät lukuisat negatiiviset mielleyhtymät saattavat kuitenkin estää tällaisen kansalaislähtöisen suojeluaatteen syntymisen. Tarvitaankin tietoa modernin rakennusperinnön arvoista ja onnistuneista korjausesimerkeistä.

Museoviraston asiantuntijat ovat jo aloittaneet työn modernin rakennusperinnön puolesta. Aivan kuten puukaupunkien suojelun alkuvaiheessa, nytkin työ on alkanut käsitteiden määrittämisellä ja uudistamisella. Museovirasto on lanseerannut käsitteen ”rakennettu hyvinvointi” kuvaamaan Hyvinvointi-Suomen rakennuskulttuuria vuodesta 1945 alkaen. Rakennettu hyvinvointi toimii otsikkona myös verkkosivustolle, jossa esitellään modernia rakennusperintöämme eri rakennustyyppien kautta ja annetaan näkyvyyttä myös onnistuneille korjausesimerkeille. Tämä on hyvä alku asennemuutokselle, jonka avulla voimme oppia käsittelemään rakennusperintömme nuorta, mutta tärkeää kerrostumaa arvostaen ja säilyttäen.

IIDA KALAKOSKI

Otsikkokuva: Amurin puukaupunginosa Tampereella korvautui lähes kokonaan elementtikerrostaloilla 1970- ja 1980-luvun uudistuksissa. Valokuva: Juhani Riekkola / Vapriikin kuva-arkisto.


Iida Kalakoski

Arkkitehti Iida Kalakoski on arkkitehtuurin historian ja rakennusperinnön hoidon yliopisto-opettaja Tampereen yliopiston Rakennetun ympäristön tiedekunnassa. Hän käsittelee tekeillä olevassa väitöskirjassaan rakennussuojelukysymyksiä muun muassa kiertotalouden ja rakennusperintöprosessien näkökulmista.