Suomen metsät ovat olleet vuosikymmeniä tehokkaassa talouskäytössä. Metsiä on tarkasteltua pääasiassa materialistisesta näkökulmasta, jossa puuntuotanto on nähty metsän tärkeimpänä tehtävänä. Avohakkuisiin perustuva metsätalous, on yksipuolistanut metsiemme monimuotoisuutta tuntuvasti niin, että jo lähes 1000 metsiemme lajia on asetettu uhanalaiseksi [1]. Tärkeimpiä syitä lajien uhanalaisuuteen on vanhojen metsien ja järeiden puiden väheneminen, metsätyyppien kuten lehtojen harvinaistuminen, lahopuun määrän väheneminen sekä metsien puulajisuhteiden muuttuminen yksipuoleiseksi.

Talousmetsien monimuotoisuutta on yritetty pääsääntöisesti ylläpitää suojelemalla lajistolle arvokkaita elinympäristöjä (ns. avainbiotooppeja) ja jättämällä hakkuuaukoille säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että edellä mainitut keinot ovat riittämättömiä luonnon monimuotoisuuden suojaamiseksi talousmetsissä [3]. Tehostetutkaan suojelukeinot eivät pysty turvaamaan kaikkein vaateliaimpien lajien, kuten lahopuissa elävien eliöiden elinvoimaisuutta. Jotta lajien häviäminen voitaisiin estää, on suojeluverkoston kasvattamisen lisäksi syytä muuttaa metsänhoitomenetelmiä talousmetsissä ekologisesti kestävämpään suuntaan [2].

Luontaisia häiriöitä emuloivia eli jäljitteleviä metsänhoitomalleja on ehdotettu ratkaisuksi kestävään metsänhoitoon. Luontaisilla häiriöillä tarkoitetaan esimerkiksi metsäpaloja, myrskyjä ja hyönteisten aiheuttamia tuhoja [6]. Ne luovat metsään puukuolemien kautta, monitasoisia rakenteita ja siten erilaisia elinympäristöjä eliöille. Nämä häiriödynamiikkamallit pyrkivät jäljittelemään metsänhoitomenetelmien kautta, metsän olennaisia rakenteellisia piirteitä, joita metsässä esiintyy sen luontaisessa tilassa. Hypoteesi on, että jäljittelemällä luontaisten häiriöiden luomaa metsän rakenteellista dynamiikkaa, suurin osa ekosysteemien prosesseista ja lajien monimuotoisuudesta turvataan paremmin, kuin nykyisessä monokulttuurisessa metsänhoidossa. Luontaisia häiriöitä jäljitteleviä malleja ovat muun muassa käytävä-avainbiotooppi- ASIO- ja monikohortti-malli [3]. Mallit tarjoavat käytännön ratkaisuja
ekologisten teorioiden soveltamiseen.

Kolme ekologisempaa metsänhoitomallia

Käytävä-avainbiotooppi-malli jakaa talousmetsämaiseman kolmenlaisiin laikkuihin. Näitä ovat: (1) lajistolle tärkeät avainbiotoopit, (2) ekologiset käytävät, jotka ovat tärkeitä lajiston liikkumisen kannalta ja (3) muu metsäalue, jonka merkitys on vähäinen etenkin vaateliaalle metsälajille. Malli perustuu klassiseen saarimaantieteen teoriaan, jota on hyödynnetty metsien aluesuunnittelussa Suomessa ja Ruotsissa. Käytävä-avainbiotooppi-mallin voidaan ajatella edustavan häiriöiden jäljittelyä siinä mielessä, että hakkuilta säästetyt alueet ovat usein kosteita luontotyyppejä, jotka muutenkin häiriintyvät harvoin. Vastaavasti metsätaloutta harjoitetaan karuimmilla metsätyypeillä, joissa häiriöiden esiintymistiheys on suurempi.

ASIO-malli on Ruotsissa kehitetty konseptuaalinen malli, joka perustuu metsäpalojen esiintymistiheyteen. Siinä kasvupaikat on jaettu neljään kategoriaan kosteusolojen ja hedelmällisyyden mukaan, joiden ajatellaan heijastelevan metsäpalon todennäköisyyttä. ASIO-kirjainyhdistelmä tulee ruotsin kielen sanoista aldrig, sällän, ibland ja ofta, joilla viitataan juuri palojen esiintymistiheyteen. Aldrig -luokkaan kuuluvat kosteat kasvupaikat, kuten lehto- ranta- tai soistuneet metsät, joissa on paljon lahopuuta. Näissä metsissä metsäpalon todennäköisyys on luontaisesti erittäin pieni. Asteikon toisessa laidassa, ofta -luokkaan kuuluvat karut ja kuivat alueet, kuten jäkälätyypin kangasmetsät, joissa palojen esiintymistiheys on suuri. ASIO-mallia on jonkin verran käytetty Ruotsissa metsäyhtiöiden toimesta, sekä Suomessa metsähallituksen alue-ekologisessa suunnittelussa. Malli on pikemminkin toiminut viitekehyksenä, kuin konkreettisesti pyritty jäljittelemään hakkuissa metsäpalojen ja muiden häiriöiden luomia metsärakenteita.

Monikohorttimalli on kehitetty Quebecissa, Kanadassa. Siinä luontaisia häiriöitä pyritään jäljittelemään maisematasolla, tavoitteena muodostaa luontaisesti esiintyviä metsämaisema rakenteita. Erilaisia hakkuumenetelmiä käyttäen pyritään ylläpitämään metsälle ominaisia rakenteita ja niiden luontaisia osuuksia. Päämääränä on säilyttää metsän keskeiset elinympäristöt ja eliölajisto mahdollisimman luonnonmukaisena eri mittakaavatasoilla, maisemarakenteesta aina pieneliöympäristöihin.

Miten käytännössä?

Edellä esitettyjä metsänhoitomalleja on tarkasteltu lukuisissa tutkimuksissa. Valitettavasti tosielämän käytännön kokeilut ovat vielä vähäisiä. Häiriödynamiikkamallin soveltaminen edellyttää eri-ikäisen metsänkasvatuksen lisäämistä [4]. Tämä tarkoittaa avohakkuumallista osittaista luopumista, ja siirtymistä jaksollisesta kasvatuksesta jatkuvapeitteiseen kasvatukseen. Avohakkuut voivat edelleen tulla kyseeseen, esimerkiksi kaikkein paloalttiimmilla alueilla, joissa luonto on mukautunut siihen, että yhden tapahtuman aikana puukuolleisuus on suurta. Luontaisia häiriöitä jäljittelevissä metsänhoitomenetelmissä avohakkuita ei kuitenkaan pidä korostaa, vaan metsänhoitajan on käytettävä myös poiminta- sekä pienaukkohakkuita puun korjuussa. Tavoitteena on metsä, jossa on monen kokoisia ja eri-ikäisiä puita, minkä vuoksi hakkuukierto on lyhyempi kuin jaksollisessa kasvatuksessa. Siinä missä avohakkuussa poistetaan kerralla kaikki, tai lähes kaikki puusto ja saadaan näin könttäsummana alueen puustosta tulot, jatkuvassa kasvatuksessa tulovirta on jakaantunut pidemmälle ajalle.

Häiriödynamiikkamallien onnistunut soveltaminen vaati ymmärrystä metsän luontaisista häiriöistä [4]. Tämä saattaa olla vaikeaa, mikäli metsä on ollut vuosikymmeniä tehokkaassa talouskäytössä, jolloin häiriöitä ei juurikaan esiinny. Yhtenä vaihtoehtona on tutkia samankaltaisia alueita, joissa vielä luonnollisia häiriöitä esiintyy. Vaikka häiriöitä esiintyisi edelleen metsässä, niiden dynamiikka ja historia saattaa olla huonosti tunnettu. Häiriöiden tunnistaminen ei siis vielä riitä, vaan on ymmärrettävä, kuinka usein häiriö toistuu ja missä mittakaavassa. Pitkään jatkunut metsätalous voi olla myös muuttanut metsien ekosysteemejä niin perusteellisesti, että joskus kauan sitten vallassa olleiden häiriöiden soveltaminen ei enää palvele alueen ekosysteemejä ekologisessa mielessä. Kaikkein intensiivisemmin hoidetuilla alueilla, ekosysteemit ovat saattaneet muuttua jo peruuttamattomasti.

Häiriödynamiikkamallin soveltaminen edellyttää eri-ikäisen metsänkasvatuksen lisäämistä.

Häiriödynamiikkamallien soveltaminen vaatii alueellista organisointia, mikä ei ole ongelma suurmaanomistajien kuten kuntien ja metsähallituksen hallinnoimilla alueilla [3]. Vastaavasti yksityisomisteisilla mailla, metsänomistusrakenne on pirstaleinen, mikä vaikeuttaa alueellista suunnittelua [5]. Yhteismetsät saattaisivat olla ratkaisu tähän alueelliseen haasteeseen. Mahdollinen vaihtoehto olisi tukeutua metsänomistajien erilaiseen kiinnostukseen vaihtoehtoisia metsänhoitomenetelmiä kohtaan, ja yrittää näin saada sovellutettua häiriödynamiikkamallia myös yksityisillä mailla. Tältä osin yksityisten metsien alueellisessa suunnittelussa ja menetelmissä riittää kehitettävää.

Edellä esitettyjen uusien metsänhoitomallien ei ole tarkoitus korvata suojelualueita. Niiden tarkoituksena on pyrkiä parantamaan metsäluonnon tilaa nimenomaan talousmetsissä. Etenkin eteläisessä Suomessa, joissa suojelualueita on äärimmäisen niukasti, talousmetsien metsänhoidon perusteita ja tavoitteita pitäisi tarkastella uudestaan [2]. Häiriödynamiikkamalleilla voitaisiin sovittaa taloudelliset intressit ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen samassa metsässä. Mitään täydellistä ratkaisua taloudellisten ja ekologisten päämäärien kädenväännölle tuskin löytyy, eikä talousmetsistä saada suojelualueiden kaltaisia korkean monimuotoisuuden elinympäristöjä. Häiriödynamiikkamallien avulla voidaan kuitenkin minimoida metsätalouden negatiiviset vaikutukset ekosysteemeille. Käytännön kokeilualueita on perustettu ainakin Pohjois-Karjalaan ja Pirkanmaalle, joskin tuloksia saadaan vielä odotella. Vakiintuneiden menetelmien muutos on hidasta ja vaikka olemme hyvin tietoisia metsäluonnon tukalasta tilanteesta, kelkan kääntäminen sujuu verkkaisasti.

LEEVI AHONEN

Artikkelikuva: Bjorn Tore Okland, Unsplash
Kirjoittajan kuva: Selma Mäkitalo

Kuuntele Kriittisen tilan artikkeli Spotifyssa (27:51 min)

Suomessa uskotaan usein, että asiat on hoidettu Ruotsissa paremmin. Miten mahtaa olla tilanne molemmille maille tärkeässä metsätaloudessa? Ruotsalainen metsäteollisuus esittelee mielellään ”ruotsalaista metsätalouden mallia” esikuvallisena, ja myös vastauksena ilmastonmuutokseen. Samaa tavoittelee Suomenkin metsäteollisuus. Millainen Ruotsin malli on ja mitkä ovat sen vaikutukset ilmastoon, biodiversiteettiin ja metsän muihin kuin teollisiin käyttöihin?

Greenpeace Norden ja Protect the Forest-järjestön Ruotsin osasto tuottivat vastikään pitkän dokumenttielokuvan More of Everything, jossa lukuisa joukko ruotsalaisia tohtori- ja professoritasoisia tutkijoita ja asiantuntijoita (muun muassa P. Agelstam, A. Larsson, J. Andersson, M.S. Booth, L. Gustafsson, S.-O. Holm, B. Jonsson, A. Dalsberg, A. Lindroth, E. Westholm ja L. Östlund) käy kriittisesti läpi ”ruotsalaisen metsätalouden mallin” faktoja.

Dokumentin perusteellista johdatusta seuraten käsittelemme seuraavassa ”ruotsalaisen metsätalouden mallin” puolesta esitettyjä väitteitä ja asiantuntijoiden käsityksiä niiden paikkansapitävyydestä. Lopuksi palaamme koto-Suomeen ja tarkastelemme, miten tilanne ja käytännöt Suomessa vertautuvat Ruotsiin.

Dokumentissa ja sen käsittelemissä väitteissä on kyse ”retorisen ilmatilan” hallinnasta. Bioperäistä, uusiutuvaa energiaa ja raaka-ainetta tarvitaan ja tarjotaan kaikkialla maailmassa fossiilitalouden korvaajaksi. Metsäteollisuus on huomannut mahdollisuutensa. Sen mukaan kaikki korjautuu, kun käytetään taikasauvaa nimeltä puu. Puuta aiotaan käyttää kaikkeen: pakkauksista meikkeihin, vaatteisiin ja jatkuvasti kasvavan liikenteen polttoaineisiin. Tämän lupauksen tiedottamiseen alan organisaatiot teollisuuden sponsoroimana käyttävät miljoonia.

Mutta jos lupaukset eivät ole täyttä totta, ”ruotsalaisen mallin” jatkaminen ja levittäminen maailmalle vaarantaa vakavasti metsäekosysteemejä. Samalla katteettomat lupaukset hämärtävät käsitystä ilmastonmuutoksen torjuntatoimista ja metsäteollisuuden roolista luonnon ja talouden kannalta, niin Ruotsissa, Suomessa kuin kaikkialla muuallakin.

Mikä ”ruotsalainen malli”?

Nykyinen, ”moderni” metsätalouden malli tuli Ruotsissa käyttöön 1900-luvun puolivälissä. Kuten Ruotsin maatalousyliopiston professori Lars Östlund dokumentissa toteaa, malli on otettu peltoviljelystä. Se ei pohjimmiltaan perustu eikä tähtää metsän hoitoon, vaan puiden viljelyyn eli puupeltokasvatukseen. Mallin taustalla ei ollut kattavia tieteellisiä selvityksiä sen seurauksista.

Mallin mukaisesti puut avohakataan ja maaperä muokataan voimaperäisesti. Metsämaiden ja soiden laajamittaiset ojitukset liittyvät mallin mukaiseen tuottavan metsäpinta-alan maksimointiin. Avohakatulle alalle istutetaan taimitarhoilla esikasvatettuja taimia. Jonkin ajan kuluttua taimikko perataan siihen luontaisesti syntyneistä lehtipuiden taimista, jotka nopeakasvuisina sitoisivat nopeasti paljon hiiltä. Istutustaimet harvennetaan, jotta niillä olisi paljon kasvutilaa. Harvennukset toistetaan hakkaamalla loput lehtipuut ja edelleen pienimmät puut. Sitten tehdään taas avohakkuu, vaikka puut ovat vielä keskenkasvuisia. Kun näin toimitaan joka vuosi, jatkuvarakenteisten puustojen määrä vähenee. Monimuotoiset metsäekosysteemit muuttuvat yhden puulajin yksitoikkoisiksi puupelloiksi. Kuten dokumentti tiivistää: istutuksen tarkoitus ei ole synnyttää uutta metsää, vaan luoda puukasvusto, joka voidaan korjata mahdollisimman pian.

Aito metsä ei kuitenkaan ole vain suuri joukko puita. Valtapuiden lisäksi metsä koostuu maan päällä kasvavista erilajisista ja eri-ikäisistä puista ja muista kasvilajeista sekä monenlaisista muista eliöistä. Maan sisällä elää lisäksi suuri määrä erilaista eliöstöä, esimerkiksi juurten lisäksi sienirihmastoja. Puhe ”metsän” iästä ja ”metsän” kasvusta on harhaanjohtavaa, jos tarkoitetaan vain isoimpien valtapuiden ikää ja puuston kasvua.

Puut syntyvät ja kuolevat ja tarjoavat kodin ja ravinnon lukemattomille eliöille. Siten kehittyy erilaisia ekosysteemejä. Ruotsissa sijaitsee merkittävä osa Euroopan viimeisistä luonnonmetsistä, joita ei ole koskaan hakattu. Ne ovat olleet jatkuvasti puustoisia eli ikimetsiä. Kuten dokumentissa todetaan, tämä eurooppalainen luonnonperintö on uhattuna Ruotsin maailmanlaajuisesti markkinoiman mallin laajojen avohakkuiden vuoksi.

Ruotsissa pidetään metsätaloutta loukkaavana puhua puuplantaaseista siten kuin esimerkiksi moitittaessa kaakkois-Aasian palmupuu- ja Brasilian eukalyptusplantaaseja. Tosiasiassa on kuitenkin kyse samanlaisesta toiminnasta. Esimerkiksi FAO määrittelee plantaasimetsän ”voimaperäisesti hoidetuksi metsäksi, jossa tavoiteiän saavutettua kasvaa yhtä tai kahta puulajia, yhdessä ikäluokassa, säännönmukaisesti istutettuina.” Ruotsissa pyritään yhä enenevässä määrin käyttämään jalostettuja, nopeakasvuisia taimitarhalla esikasvatettuja taimia. Näin ollen puupelloilla kasvavat lajit eivät oikeastaan enää ole ”kotoperäisiä”.

”Plantation forest is defined as an intensively managed planted forest that at maturity is composed of one or two species, has one age class, and has regular tree spacing.”

Ekologi Stig-Olof Holm huomauttaa, että metsätalouden merkitys Ruotsin taloudelle on ollut todella suuri, mutta tilanne on nykyään toinen kuin ennen. Noin 2-3 % BKT:sta tulee metsäteollisuudesta, verotuloista noin 2%. Nettotulot viennistä ovat noin 100 miljardia kruunua eli n. 10 miljardia euroa vuodessa. Noin 1,4 % kaikista viidestä miljoonasta työllisestä ruotsalaisesta työskentelee metsäsektorilla, eli noin 70 000 henkeä, heistä noin 16 000 metsissä. Aika, jolloin metsätyöt olivat maaseudun tärkeimpiä työpaikkoja, on mennyt ohi. Ruotsissa matkailu, mukaan lukien luontomatkailu, työllistää jo enemmän kuin metsätalous ja sen osuus BKT:sta on saman suuruinen.

Muutos Ruotsin metsäluonnossa

Ekologi Jon Anderson esittelee dokumentissa ilmakuvien ja karttojen avulla, miten valtava muutos Ruotsin luonnossa on tapahtunut vain muutamassa vuosikymmenessä. Metsätiet lisääntyvät kiemurrellen joka paikkaan ja hakkuualueet kasvavat niiden ympärille. Ikimetsistä, joissa kasvoi useita puulajeja ja puiden ikä ja koko vaihtelivat laajasti, on vain rippeet jäljellä, pieninä sirpaleina kaukana toisistaan. Monet metsän lajit edellyttäisivät etäällä olevien reviirien välille puustoa kasvavia ekologisia käytäviä eli kulkuyhteyksiä. Myös tällaiset käytävät katkeavat metsäteihin ja hakkuisiin.

Ruotsalainen malli on vuoden 1950 jälkeen muuttanut 60 % ikimetsistä puupelloiksi. Sillä on heikennetty niin maan, ilman ja kuin vesistöjenkin tilaa ja tehty useita kasvi-, eläin- ja sienilajeja uhanalaisiksi. Metsätalousmaata Ruotsissa on vajaa 30 miljoonaa hehtaaria. Niistä puuta luontaisesti hyvin kasvavia maita eli Suomessa käytetyn luokituksen mukaan metsämaata on noin 23 miljoonaa hehtaaria. Loput ovat kitu- tai joutomaita. Niitä ei ole mielekästä luokitella varsinaisiksi metsämaiksi, joista laskutavasta riippuen noin 3,5 prosentista 10 prosenttiin on hakkuilta suojeltua.

Ruotsissa hakattiin jo maailmansotien aikaan paljon lehtipuita energiaksi polttoainepulan vuoksi. Kun vain havupuut, pohjoisessa lähinnä männyt ja etelässä kuuset, luokiteltiin kasvatuskelpoisiksi, käytettiin lehtipuiden hävittämiseen 70-luvulla vesakkomyrkkyjä amerikkalaisten Vietnamin sodan innottamana. Niitä kylvettiin maasta reppuruiskuista ja myös lentokoneilla ilmasta. Kun viime aikoina tutkijat ovat korostaneet sekametsien ja erityisesti lehtipuiden merkitystä luonnon kannalta, teollisuus väittää, että metsissä kasvaa enemmän lehtipuita kuin koskaan. Toki kasvaakin enemmän kuin suuren energiakäytön ja 70-luvun vesakkojenpoiston aikaan.

Ruotsissa oli kesällä 2020 paljon vakavia metsäpaloja. Jos metsät olisivat olleet alkuperäisen monimuotoisia ja sisältäneet paljon lehtipuita, ne olisivat olleet vähemmän alttiita palolle. Yksipuoliset puupellot ovat samalla tavalla arkoja myös monille muille tuhotekijöille. Ilmaston lämpeneminen lisää riskejä tuhoille (kuten myös Suomessa LUKE on todennut).

Suuri yleisö ei Ruotsissakaan halua, että metsät muuttuvat avohakkuulla puupelloiksi. Yleisön mielipiteen muokkaamiseksi suosiolliseksi puupelloille teollisuus on käynnistänyt toistuvasti kalliita propagandakampanjoita. Alan organisaatiot toistavat iskulausetta, että ”Jokaista kaadettua puuta kohti istutetaan vähintään kaksi uutta puuta”. Hokeman esittäjät unohtavat ilmeisen tahallisesti, että taimikonhoidossa, ensiharvennuksessa ja ennen hakkuuta tehtävässä alikasvoksen raivauksessa hakataan maahan paljon puuyksilöitä – näitä ei kuitenkaan lasketa ”kaadetuiksi”, joiden tilalle istutetaan kaksi uutta.

Ruotsin puupeltomallilla paljon hiilidioksidia ilmaan, vähän maahan

Metsäteollisuuden apu ilmastonmuutoksen torjunnassa perustuu mahdollisuuteen, että puulla korvataan energiaintensiivisiä materiaaleja. Dokumentti lainaa metsäteollisuuden lobbausvideota: ”Kun puiden kasvu lakkaa, ne kaadetaan ja käytetään ilmastoviisaiksi tuotteiksi”. Onko se totta? Vain noin 16 % hakatusta puusta käytetään Ruotsissa sahatavaraksi. Pääosa eli yli 80 % käytetään selluksi ja energiaksi, joista hiili vapautuu pian tai välittömästi kuten fossiilisten ainesten polttamisessa. Tätä vastoin puulla pitäisi ensisijaisesti korvata energiaa paljon käyttävää betonia ja terästä. Puupeltotalous aiheuttaa Ruotsissa vuositasolla kaiken kaikkiaan yli 80 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöt. Liikenteen päästöt ovat yli 60 miljoonaa hiilidioksidin ekvivalenttitonnia.

Viestinnässään ruotsalaiset metsäalan organisaatiot toistavat teollisuuden sponsoroimina, että puupeltojen puustojen kasvaessa hiili sitoutuu nopeasti takaisin puustoon. Sitoutumista tietenkin tapahtuu, mutta se vie kauan aikaa. Esimerkiksi Pariisin sopimuksen aikataulussa ei ole aikaa odottaa 50 tai 100 vuotta. Hiilidioksidin kertyminen ilmakehään pitää lopettaa heti, jos halutaan osaltaan estää maapallon ilmaston lämpeneminen yli 1,5 asteen raja-arvon.

Avohakkuiden seurauksena yhteyttävä vihreä massa vähenee välittömästi. Maanmuokkaus ja soiden ojitus nopeuttavat maassa olevan hiilen karkaamista. Ojitetun maan päästöt ovat Ruotsissa ainakin 6 miljoonaa tonnia hiilidioksidia vuodessa. Puupellot eivät pysty hetkessä sitomaan näin ilmaan vapautuvia suuria hiilimääriä, vaan ilmastonmuutos nopeutuu.

EU käytti vuonna 2017 6,5 miljardia tukeakseen puiden polttamista voimalaitoksissa. Summasta puuttuvat eri maissa maksetut tukiaiset ja teollisuuden saamat alennukset sähkön ostoon. Teollisuus maksaa murto-osan siitä hinnasta, mitä tavalliset kansalaiset joutuvat maksamaan sähköstä. Seuraavana vuonna 800 tutkijaa laati EU:lle kirjeen, jossa vaadittiin rajoittamaan uusiutuvana energiana käytettävän biomassan määrää.

Keskeinen perustelu puupelto-mallille on, että nuoret puut kasvaessaan sitovat paljon hiiltä. Tämä on sinänsä totta, mutta unohtaa, että puupeltojen perustaminen on merkinnyt metsiin satojen vuosien aikana maahan ja puustoon kertyneiden hiilivarastojen hajottamista ilmaan ja vesiin. Sitä määrää ei puupelloilla voida korvata. Toisin sanoen puusta-ilmaan ja ilmasta-puuhun kierto kyllä toteutuu, mutta vanhoissa metsissä ollut maaperän ja puuston hiilivarasto on jo siirtynyt ilmakehään, eikä palaudu, jollei puuston uudelleen anneta vanhentua. Myös vanhat puut sitovat hiiltä, erityisesti maahan juuristoihin, vaikka niiden runkokasvu hidastuu. Erityisesti tulisi huomioida, että vain vanhat puut ja metsät voivat toimia pitkäikäisinä hiilivarastoina.

Professori Anders Dahlberg kertoo dokumentissa mielenkiintoisia uusia tuloksia sienirihmastojen merkityksestä metsissä. Vanhoissa puustoissa on sienirihmastoissa jopa 40-50 prosenttia pitkäaikaisesti hiiltä sitovasta massasta. Globaalisti maan ekosysteemit sisältävät kolmasosan hiilinieluista. Ilman muokkausta ja ojitusta hiili säilyy maassa sidottuna.

Ruotsalaisen metsänhoidon mallin mukaisesti puut kaadetaan nuorina eli paljon alle 100 vuotiaina, jolloin niiden kasvu ei suinkaan ole lakannut. Mänty on vanha vasta viisisataavuotisena ja kuusi yli 300 vuotiaana. Kuten professori Lars Östlund toteaa, puupeltomallin taustalta puuttuu elinkaarianalyysi siitä, miten vanhaksi puu kannattaa kasvattaa ilmastonmuutoksen näkökulmasta.

Monimuotoisuuden ja monikäytön kriisi

Samanaikaisesti ilmastonmuutoksen kanssa on menossa luonnon monimuotoisuuden sekä metsien monikäytön kriisi. Tuhansien vuosien evoluutio on luonut luonnonmetsien monimuotoiset ekosysteemit. Niitä ylläpitävät monet lajit, joita emme edes näe. Laaja diversiteetti on toimivien ekosysteemien edellytys. Puupeltomallin seuraukset ovat paljastaneet tutkijoille luonnon aidon monimuotoisuuden suuren merkityksen.

Lena Gustafsson, maatalousyliopiston ekologian emeritusprofessori kertoo, kuinka vuonna 2012 tehty kansainvälinen vertailu muutti keskustelua. Vertailun mukaan Ruotsi oli heikoimpia luonnonmetsien säästäjiä. Mutta kuten dokumentissa todetaan, suojelutavoitteiden saavuttaminen tai saavuttamattomuus riippuu pitkälti siitä, miten ”suojelu” ja ”metsä” määritellään. Metsälobbyn reaktio huonoihin tuloksiin olikin määritelmien ja sitä tietä laskelmien muuttaminen. Sen sijaan, että olisi aidosti suojeltu lisää luonnonmetsiä, tilastojen numeroleikillä saatiin tilanne näyttämään siltä, että maa olisi jo saavuttanut tavoitteensa.

Suojelualueisiin lasketaan Ruotsissa nyt mukaan avoalojen pienet säästöpuuryhmät ja kitumaat, joita ei heikon tuottavuuden vuoksi ole aiemmin sisällytetty talouskäyttöön kuuluviksi maiksi. Myös tuotantoon kuulumattomia maita on laskettu mukaan suojelualueiksi. Näin laskien metsäteollisuuden käsityksen mukaan peräti 30 % Ruotsin metsistä on suojeltu eli metsätalouden ulkopuolella. Tosiasiassa vähätuottoisten kivikoiden ja soiden suojelulla ei kuitenkaan voida korvata aitojen ikimetsien säilyttämistä hakkaamattomina.

Ilmastomallit osoittavat, että parasta käyttöä metsille olisi antaa niiden kasvaa ja palauttaa puupeltoja luonnonmetsiä muistuttaviksi eli ennallistaa niitä sitomaan enemmän hiiltä ja tarjoamaan käyttökelpoisia elinympäristöjä aidon metsän lajeille. Ruotsalainen metsätalouden malli on hiilitaseen lisäksi pitänyt huonosti huolta luonnon monimuotoisuudesta, monikäytön ja ekosysteemipalvelujen edellytysten säilymisestä. Monikäyttöön kuuluvat muun muassa ulkoilu, virkistys, marjastus, sienestys, luontomatkailu, terveyden vaaliminen ja pohjoisessa lisäksi poronhoito. Monikäyttö ja ekosysteemipalvelut edellyttävät aitoa puuston rakennetta ja koostumusta.

Suojelubiologi Artur Larsson Ruotsin lajitietokeskuksesta kertoo, että pääasiallinen syy lajin joutumiseen uhanlaisten lajien Punaiseen kirjaan on voimaperäisen metsänhoidon aiheuttama elinympäristöjen ja lajien tarvitsemien resurssien, kuten kuolleen puun kato. Kuollut puuaines on monen eliön koti ja ravinnon tuottaja ja sen määrä on koko ajan vähentynyt. Nykyisin kuolleen puun määrä on Ruotsissa alle 10 kuutiometriä/hehtaari. Luonnontilaisessa metsässä määrä on yleensä kymmenkertainen.

Ruotsissa tilastot osoittavat, että tilanne metsäluonnossa on koko ajan huononemassa. Professori Bengt Gunnar Jonsson toteaa ykskantaan, että korkean suojeluarvon metsien alue Ruotsissa on yksinkertaisesti liian pieni taatakseen ylipäätään metsälajien saati vaarantuneiden ja uhanalaisten lajien eloonjäännin. Esimerkkkinä dokumentissa käsitellään rihmastollisia sieniä. Puut ovat riippuvaisia ravinnon ja veden saannissa sienisymbioosista. Avohakkuu johtaa symbioottisten mykorritsasienien tuhoutumiseen. Näitä lajeja on noin 2000 ja niistä noin 10 % on jo uhanalaisia.

Suunnattua tutkimusta

Skogstyrelsen on Ruotsin kansallinen metsäviranomainen, jonka vastuulla on muun muassa hakkuiden valvominen. Kun sille äskettäin nimitettiin uusi pääjohtaja metsäteollisuudesta, alkoi toiminnoissa tapahtua radikaaleja muutoksia. Metsien avainelinympäristöjen kartoittaminen lopetettiin luoteis-Ruotsissa. Samoin kerrottiin meneteltävän myös hakatuiksi merkityissä metsissä. Päätökset merkitsevät, että tietä avataan avohakkuille. Ennen hakkuuta ei edellytetä enää uhanalaisten ja indikaattorilajien selvittämistä.

Professori Erik Westerholm kertoo yhdestä Ruotsin historian suurimmista metsäntutkimushankkeesta “Future Forests”, johon hän osallistui ja jonka toteutumista arvioi. Toisin kuin kansainvälisessä metsätutkimuksessa, hankkeessa ei lainkaan oltu huolestuneita ilmaston lämpenemisestä, vaan kehuttiin, että neljän asteen lämpötilan nousu yhdessä lannoituksen ja ”Turbo-puiden” istuttamisen kanssa lisää paljon hakkuita ja vientituloja. Samaa ovat toistaneet Kuninkaallinen maa- ja metsätalousakatemia ja Maatalousyliopiston metsätiedekunta yhdessä metsäteollisuuden kanssa.

Hankkeessa tutkimukselle oli asetettu selvä tavoite saada sen avulla lisää oikeutusta ja poliittista tukea voimaperäiselle metsänhoidolle eli avohakkuille, istutuksille, ojituksille ja lannoituksille. Tutkimushankkeen tutkijat eivät tienneet, että tutkimukselle oli asetettu etukäteen tällainen rahoittajien sopima tavoite, jonka mukaan yksinomaan puun määrä on tärkeää.

Entä Suomi?

Miten ”ruotsalainen metsähoidon malli” vertautuu Suomessa toteutuvaan metsien käyttöön? Myös Suomessa metsien käyttöä on optimoitu pitkälti (kuitu)puun tuotanto edellä. Avohakkuut, vesakkomyrkytykset ja muu lehtipuiden poisto, maaperän muokkaus ja istutustaimien käyttö ovat kaikki olleet myös Suomen metsien arkea. Kuten Janne Säynäjäkangas ja Ville Kellokumpu kuvaavat, retorista ilmatilaa ja metsämaiden hoitoa on Suomessakin luonnehtinut ”kuitupuukapitalismi”, jossa metsän käyttö on optimoitu kuitupuuta käyttävän teollisuuden etujen mukaan.

Selluteollisuus hyötyy vakaasta ja kohtuullisen hintaisesta virrasta kuitupuuta. Tähän metsiä nuorentava avohakkuumalli sopii hyvin. Jos metsien hoitoa optimoitaisiin esimerkiksi metsänomistajien tulojen, sahateollisuuden tai ilmastonmuutoksen mukaisesti, hoitomalli pyrkisi esimerkiksi pidempään kiertoon ja vanhempiin puustoihin. Toisin sanoen ”ruotsalainen metsänhoidon malli” ei ole koko metsäteollisuuden etu, sen paremmin Suomessa kuin Ruotsissakaan, vaan tietyn metsäteollisuuden sektorin etu.

Suomalaisen metsäkeskustelun retoriikkaa luonnehtii ajatus, että metsäteollisuus ei enää ole selluteollisuutta, vaan biotaloutta, jossa niin kutsutuilla uusilla tuotteilla, kuten tekstiileillä, on ratkaiseva merkitys. Tämä viesti on toistunut esimerkiksi metsäteollisuuden strategioissa. Valitettavasti Suomessakin valtaosa puusta päätyy edelleen nopeakiertoiseen käyttöön: vuonna 2019 vain noin 14 prosenttia puuaineksesta päätyi pitkä-ikäisiin sahatavaroihin ja puulevyihin. Myös biotuotehtaaksi mainitun MetsäGroupin uuden Kemin tehtaan tuotannon arvosta ennakkotietojen mukaan noin 80 prosenttia olisi sellua.

LUKE:n tutkimusprofessori Raisa Mäkipää tiivistää kehityssuunnan ja toiveet Helsingin Sanomissa (23.2. 2021): ”Metsäteollisuuden rakenne on kuitenkin muuttunut jatkuvasti toiseen suuntaan, eli pitkäikäisiä ja korkean jalostusasteen tuotteita valmistetaan entistä vähemmän ja sellua enemmän. Suomessa kannattaisi kehittää lisää puutuotteita, joilla on korkea jalostusarvo. Nyt nanosellukin viedään Kiinaan, eikä tuotteita jalosteta Suomessa.”

Ei ole epäselvää, etteikö metsätalous niin Ruotsissa kuin Suomessakin olisi ollut laajaa kannatusta ja kunnioitusta nauttivan hyvinvointivaltion perustoja, Suomessa ja Pohjois-Ruotsissa myös alunperin köyhyydestä nousemisen edellytys. Mutta maailma on muuttunut, ja erityisesti luonnonvarojen käyttöä olisi harkittava uudelleen, uusien tavoitteiden mukaisesti. Ilmastonmuutos ja luontokato ovat vakavia ongelmia, ja köyhyyden poistoon on muitakin keinoja kuin maksimoitu selluteollisuus. Ruotsissa helmikuussa julkaistussa debattiartikkelissa professorit Erland Mårald ja Camilla Sandström peräävät, että poliitikkojen olisi astuttava kentälle, jotta aikaan saataisiin kattava keskustelu, uusi ”yhteiskuntasopimus” metsien käytöstä.

Mårald ja Sandstörm tunnistavat kolme eri vaihetta siinä, miten metsänhoito ja ruotsalainen yhteiskunta ovat sovittautuneet yhteen, viimeisimpänä vaihe, jossa ”vapaus ja vastuu” -ajatuksen mukaisesti on toivottu, että markkinat ja ympäristösertifikaatit varmistaisivat, että yhtä aikaa saadaan sekä enemmän tuotantoa että paremmat ympäristöarvot. Näin ei kuitenkaan ole käynyt ja kirjoittajat korostavat, että ”yhteiskuntasopimus” on vanhentunut. Muuttuneita tekijöitä ovat muun muassa:

-Ympäristönäkökulma korostaa, että ruotsalainen metsänhoidon malli ei ole onnistunut lisäämään biologisen monimuotoisuuden määrää

-Metsänomistajat kokevat uhkana niin epäselvän sääntelyn kuin myös omistusoikeutta uhkaavat ympäristövaatimukset

-Matkailuelinkeino, metsästäjät ja poronhoitajat ja muut metsän käyttäjät kokevat metsänkäyttömahdollisuuksiensa ja -oikeuksiensa olevan vaarassa

-Rajusti muuttunut metsäelinkeino ei enää tuota hyvinvointia koko maahan, vaan jopa lisää maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelua

-Ilmastonmuutos asettaa uusia haasteita, joihin vanhat vastaukset eivät toimi

-Yhteiskunnan arvot ovat muuttuneet

Näistäkin tekijöistä on helppo tunnistaa monien koskevan myös Suomea. Kaikkia kantoja löytyy esitettyinä viikoittain mediasta. Ehkä Suomessakin olisi aika laajalle keskustelulle metsiä koskevasta ”yhteiskuntasopimuksesta”, joka ottaa huomioon muuttuneet olosuhteet, niin taloudessa kuin luonnonvarojen käytössäkin.

ERKKI LÄHDE & TERE VADÉN

Otsikkokuva: Christian Åslund/Greenpeace

Lue myös Pieta Hyvärisen Tiededebatti:
Keräilytalouksia ja plantaasimaisuuksia metsissä ja metsien raunioilla

Takaisin ylös ↑

”Kriteerien tulkinta ja toimeenpano voi olla kriittisempää kuin kriteeristö itsessään.”
Biomassatuottajien kannanotto vuodelta 2011

Alue ja ympäristö –lehden artikkelissani (Lukkarinen 2017) viime vuoden lopulta esittelin energiabiomassojen – ja etenkin metsistä kerättävien bioenergiajakeiden – kestävyyshuolien hallintaan liittyvää kestävyyskriteerikeskustelua. Kirjoituksen lähtökohtana ovat EU:n pitkälliset pyrkimykset kehittää kattavat kestävyyskriteerit bioenergian tuotantoon liittyvien lukuisien kestävyyshuolien (ekologiaan, hiilenkiertoon, taloudelliseen kannattavuuteen, työllisyyteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, jne. liittyen) hallitsemiseksi. Pyrin jäsentämään keskustelua ilmiöiden ajallisen ja tilallisen kehystämisen sekä insitutionaalisen hallinnan mittakaavoista käsin. Poliittisessa keskustelussa esimerkiksi globaalit, kansalliset ja paikalliset kestävyyshuolet asettuvat helposti vastakkain ja välittömät ajalliset kehykset jyräävät pidemmän aikajänteen huolia – jolloin syntyy ristiriitoja. Tässä tekstissä havainnollistan – ja pyrin hieman polemisoimaan – artikkelin johtopäätöksinä esittämiäni kolmea skaalaamisen käytäntöä, joista käsin ristiriitoja voidaan paremmin hahmottaa ja ehkä jopa purkaa niiden kautta rakentuvia ’mittakaava-ansoja’.

i) Metsä liikkeessä

Ensimmäisessä biomassojen kestävyyskehyksessä, ’metsä liikkeessä’ kantavana juonena on puutteellisesti toimivien markkinoiden logiikka, eli kysymys näkymättömän käden heikkoudesta. Bioenergian kestävyyteen liittyvät ongelmat sekä varsinkin niistä käyty poliittinen keskustelu ovat markkinahaittoja, joiden korjaamiseksi on löydettävä poliittista toimijuutta ja laskennallisia keinoja. Energiabiomassojen, esimerkiksi hakkuutähteiden ja energiabiomassojen, ympärillä tulisi toimia laajat, tehokkaat ja kansainväliset markkinat, jotka mahdollistaisivat tehokkaan käytön, jatkojalostuksen ja valvonnan. Ekologiaan liittyvien kestävyyshuolien näkökulmasta markkinat eivät ole ongelmien lähde, vaan niihin kytkeytyvät paikalliset toimijat, jotka vastaavat esimerkiksi metsien korjuukäytännöistä, kuljetuksesta sekä puun istutuksista. Tehostamalla markkinamekanismeja, saadaan suurempi osuus biomassoista taloudelliseen hyötykäyttöön ja myös tehokkaampi kestävyyden hallinta toteutettua.

Tässä kehyksessä biomassojen hallinta kytkeytyy kiinteästi energiamarkkinoiden toimintalogiikkaan, jossa biomassoilla voidaan syrjäyttää merkittävillä osuuksilla kivihiiltä ja liikenteen fossiilisia polttoaineita. Monet energiayhtiöt ovat tehneet suuria kehitys- ja laitosinvestointeja, joiden perustana on energiajärjestelmässä tapahtuva murros, jota kestävyyshuolet osaltaan torppaavat. Myös Suomessa on päätetty kivihiilestä luopumisesta seuraavan vuosikymmenen loppuun mennessä, minkä toteuttaminen edellyttää tehokasta ja kestävää biomassojen kauppaa sekä alueellisesti, kansallisesti että ylikansallisesti. Skaalaamisen strategiana ’metsä liikkeessä’ perustuu ylikansallisten vaihdon rakenteiden ’vakiinnuttamiseen’ ja ’kiinnittämiseen’ yhteiseurooppalaisena hankkeena.

Kuva 1: Metsä liikkeessä –skaalaamisessa katse on resursseihin liittyvän arvonmuodostuksen mekanismeissa, jolloin myös ympäristöä koskevat haasteet ovat yhteiskunnallista huolenpitoa vaativia ’markkinahäiriöitä’

ii) Metsä on puiden summa

Toisen biomassojen kestävyyskehyksen, ’metsä on puiden summa’, pihvi on eurooppalaista luonnonvarapolitiikkaa ohjaava ja Euroopan metsästrategioissa vahvistettu periaate, että metsävarojen hallinta toteutetaan kansallisen päätöksenteon piirissä. Eri maat ovat jo vuosisatojen ajan kehittäneet kestävyyslainsäädäntöä, jossa metsävarojen riittävyys on ollut ytimessä, eikä tähän tasapainoon ole haluttu sekaantua Euroopan poliittisessa ohjauksessa. Päinvastoin, kansalliset metsien kestävyyden määritelmät ovat muodostuneet keinoksi tulkita ja tuottaa yleiseurooppalaista metsien kestävän käytön määritelmää, jolloin se on tarjonnut etenkin metsäsektorin äänitorville ’kokoaan suuremman’ roolin myös ylikansallisilla foorumeilla. Kestävyyshuolet liittyvät etenkin hallinnolliseen taakkaan, jota eurooppalainen politiikka uhkaisi lisätä paikallisten ja alueellisten toimijoiden osaksi, mikäli metsäbiomassojen kestävyyttä pitäisi valvoa nykyistä tarkemmin. Jo nykyisellään esimerkiksi puun sertifiointijärjestelmät näyttäytyvät ’ylimääräisinä’ rasitteina, joiden rooli ei suoraan kohdistu metsien laatuun, vaan pikemminkin niiden markkinoitavuuteen.

Tässä kehyksessä energiabiomassat ovat ainoastaan yksi yleisen metsävarojen hallinnan osa, jolloin puun energiakäytön lisäystä kuuluu käsitellä osana yleistä metsävarojen hallintamallia – osana kansallista päätöksentekoa. Varsinkin metsäyhtiöiden – ja nopeasti kokoon kursittujen uusien biojalostamohankkeiden – kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että metsien eri jakeet (tukkipuut, massateollisuuden ainespuut, energiajakeet) pysyvät saman hallintamallin piirissä, koska korjuumäärät ovat monilla alueilla moninkertaistumassa. Metsävarojen hallinnan – ja myös niiden hiilenkiertoon kohdistuvien vaikutusten – tarkasteleminen kansallisella tasolla kytkeytyy myös kysymykseen maankäyttömuotojen muutoksista, jonka säilyttäminen kansallisen mittakaavan tarkasteluna on ollut metsäsektorin kasvustrategioiden peruskivenä. Skaalaamisen strategiana ’metsä on puiden summa’ perustuu ennen kaikkea kansallisen mittakaavan venyttämiseen ylikansalliseksi kysymykseksi, eli sen läpi luettuna eurooppalainen luonnonvarapolitiikka näyttäytyy eräänlaisena nyrjähtäneenä kansallisvaltiohankkeena.

Kuva 2: Puiden summa –skaalaamisessa katse kohdistuu metsään syklisesti uusiutuvana resurssina, jonka ympärille on rakennettu vakaa ekologinen ja yhteiskunnallinen toiminnan kehys.

iii) Metsä on yksityiskohdissa

Viimeisenä energiabiomassojen kestävyyskehyksen ’metsä on yksityiskohdissa’ luennassa ei ole niinkään kyse jonkin olemassa olevan hallintamallin, kuten markkinadynamiikan tai kansallisen järjestelmän levittämisestä (tilallisessa tai toiminnallisessa mielessä). Pikemminkin kyseenä on vallitsevien mallien osittainen murtaminen tai kääntäminen uuteen asentoon, missä Euroopan komission ja parlamentin toivotaan hyödyntävän valtaansa EU:n alueella. Tavoitteena on etenkin tieteellisen todistusaineiston ottaminen vakavasti niin metsäluonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen kuin biomassojen ja maaperän hiilen ilmastovaikutuksiin liittyen. Hiilen kohdalla kysymys on paitsi poltossa vapautuvasta hiilidioksidista, myös hakkuiden jälkeen ilmakehään hitaasti vapautuvista hiilivarannoista ja usein monimutkaisista ja paikallisesti vaihtelevista mekanismeista, joilla hiili sitoutuu takaisin maaperään. Käytännössä tämä edellyttäisi luonnonvarojen hallinnalta nykyistä parempaa kykyä huomioida yksityiskohdat, joista hiilenkierron laskennalliset periaatteet muodostuvat.

Tässä kehyksessä biomassojen energiakäyttö on monella tapaa ongelmallinen käytäntö. Metsienhoidon tehostaminen, jonka osana biomassojen energiakäyttö ensisijaisesti näyttäytyy, on jättänyt laajat metsäalueet äärimmäisen lajiköyhiksi. Ekologinen köyhtyminen on itsessään jatkuvasti jyrkentyvä kehityskulku, mutta sen kytkeytyminen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden lisäämiseen tekee bioenergiakysymyksestä äärimmäisen tuhoisan. Hallinnollisesti EU:n komissio ja parlamentti näyttäytyvät helpompina vaikuttamisen kohteina kuin kansalliset hallitukset, minkä lisäksi yhteiseurooppalaisella hallintamallilla on mahdollisuus vaikuttaa laajemmin globaaleihin pelisääntöihin. Varsinkin ympäristöjärjestöt ovat retoriikassaan vedonneet yhtäältä tarpeeseen ottaa ekologian ja hiililaskennan periaatteet vakavasti ja ottaa ne ohjenuoraksi myös yleisiä periaatteita laadittaessa. Skaalaamisen strategiana ’metsä on yksityiskohdissa’ pyrkii siten hyppäämään kansallisen päätäntävallan yli ja luomaan samanaikaisesti paikallisen ekologisen monitoroinnin ja eurooppalaisen hallintamallin yhteistyötä, johon valtioiden olisi sopeuduttava.

Kuva 3: Metsä yksityiskohdissa –skaalaamisessa huomio kohdistuu tieteelliseen todistusaineistoon niin ympäristön köyhtymisestä kuin hiilenkierron hallinnasta, minkä pohjalta vaaditaan laaja-alaisia poliittisia väliintuloja nykyisiin tuotannon järjestelmiin.

Lopuksi

Kolme skaalaamisen strategiaa ovat eräänlaisia kärjistyksiä siitä, kuinka politiikan mittakaavoja, kuten globaaleja, ylikansallisia, kansallisia, alueellisia ja paikallisia kehyksiä tuotetaan ja uusinnetaan osana hallinnan prosesseja. Samalla ne ovat kuitenkin vakiintuneita tietämisen ja ajattelun tapoja, jotka tarkoituksellisesti pitävät yllä erilaisten näkökulmien vastakkaisuutta. Toisin sanoen ne rakentavat mittakaava-ansoja. Ikään kuin ilmiöille olisi löydettävissä ’oikea’ taso, jolla ne ovat olemassa ja muut ilmiöt tulee peilata niitä vasten.

Hallinnan tehtävänä on kuitenkin rakentaa siltoja erilaisten tulkintakehysten välille. Pelkästään ajan ulottuvuus – joka konkretisoituu niin taloudellisen vaihdon sykleissä, luonnon ekologisissa kehityskuluissa kuin poliittisen järjestelmän suhdanteissakin – paljastaa kuinka hauraita mittakaavakehykset käytännössä voivat olla. Samalla paljastuu kuinka monimittakaavaisia ilmiöt todella ovat, vaikka ne reaalipolitiikassa kuinka luontevasti asettuisivat kansallisille, alueellisille tai ylikansallisille skaaloille.

Tämän ajatusleikin tehtävänä ei kuitenkaan ollut silittää näitä moni- tai poikkiskaalaisia ulottuvuuksia politiikasta. Pikemminkin toivoisin, että tiedontuottajien ja poliittisten toimijoiden käyttämät skaalaamisen strategiat ja heidän tuottamat mittakaavat otetaan vakavasti, koska niiden kautta ilmiöiden monisärmäisyys ja mittakaavojen todellinen politiikka paljastuvat. Kestävyyteen liittyvät huolet eivät lopulta ole vain abstrakteja tiedollisia rajauksia, vaan todellisia, materiaalisia ja akuutteja haasteita. Niiden ymmärtäminen vaatii ajattelua, jossa ei jäädä vangiksi mittakaava-ansoihin.

JANI LUKKARINEN

Kompleksisuusteoria auttaa ymmärtämään, miten polkuriippuvuudet, itseään vahvistavat kehityskulut ja ennakoimattomat tapahtumat voivat johtaa politiikan epäonnistumiseen. Epäonnistumisten välttämiseksi olisi pyrittävä välttämään vaihtoehtoja vähentäviä polkuriippuvuuksia.

Polkuriippuvuudet ohjaavat politiikkaa

Tutkimuksemme keskeisenä sanomana on, että suomalainen energia-, metsä-, ja teollisuuspolitiikka on rakenteellisesti, valtapoliittisesti ja kulttuurisesti polkuriippuvainen, eli se on voimakkaasti sidoksissa menneiden vuosikymmenien päätöksiin. Tämän seurauksena energia- ja teollisuuspolitiikka myötäilee suuryritysten ja etujärjestöjen intressejä ja poliittiset päättäjät ovat haluttomia ja kyvyttömiä etsimään vaihtoehtoisia innovatiivisia ratkaisuja energiaa, taloutta, ympäristöä ja vallankäyttöä koskeviin ratkaisuihin. Tämä rakenteellinen jäykkyys johtaa siihen, että uudet poliittiset aloitteet epäonnistuvat usein ja poliittis-taloudellinen järjestelmä ei kykene reagoimaan vaikeasti ennakoitaviin ja monimutkaisiin toimintaympäristön muutoksiin. Tavoitteenamme on kannustaa kansalaisia ja vallanpitäjiä purkamaan luutuneita rakenteita ja raivaamaan tilaa taloudelliselle ja poliittiselle monipuolisuudelle, joka mahdollistaa yhteiskunnallisesti hyödyllisemmän reagoimisen muutokseen, ennakoimattomiin tilanteisiin ja epäonnistumisiin. Tiivistetysti ja yksinkertaistaen tutkimuksemme muistuttaa vanhasta viisaudesta, joka kertoo kaikkien munien yhteen koriin keräämisen vaaroista.

Luutuneet poliittis-taloudelliset rakenteet ehkäisevät innovaatioita

Tutkimuksessamme tarkasteltiin kompleksisuusteorian näkökulmasta energiapoliittista prosessia, jossa pyrittiin lisäämään puun käyttöä energiantuotannossa pienpuun energiatuen avulla. Vastauksena EU:n asettamiin uusiutuvan energian tavoitteisiin Suomen hallitus muotoili keväällä 2010 ilmasto- ja energiapoliittisen paketin, jossa sovittiin, millä keinoin uusiutuvien energialähteiden osuus nostettaisiin vaadittuun 38 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Pääosa uusiutuvan energian lisäyksestä oli tarkoitus saada puusta, mitä päämäärää edistämään eduskunta sääti lain pienpuun energiatuesta. Tavoitteena oli, että metsähake korvaisi kivihiilen ja turpeen käytön. Ohjausjärjestelmän tarkoituksena oli myös luoda uusiutuvan energian tuotannolle suhteellisen pysyvät ja ennakoitavissa olevat puitteet. Syksyllä 2013 tuki oli kuitenkin kuollut ja kuopattu, sillä EU ei hyväksynyt tukea Suomen eduskunnan hyväksymässä muodossa.

Tutkimuksessa etsittiin syitä pienpuun energiatukea koskevan lainsäädäntöhankkeen epäonnistumiseen. Arvioitavana oli, johtuiko epäonnistuminen poliittisten toimijoiden suoranaisista toimista riippumattomista yllättävistä käänteistä ja prosesseista, intressiryhmien aktiivisuudesta vai taloudellis-poliittisista polkuriippuvuuksista. Johtopäätös on, ettei Euroopan komission päätös torjua puun energiatuki eduskunnan hyväksymässä muodossa ollut yllätys. Aikaisemman kokemuksen perusteella oli hyvin tiedossa, että metsätalouden tukiin liittyi ongelmia. Metsäteollisuuden toiminnalla oli roolinsa, sillä se kykeni aktiivisella lobbauksella vakuuttamaan poliittiset toimijat siitä, että puun energiakäytön tuli edetä metsäteollisuuden ehdoilla. Keskeiselle sijalle selityksessä nousee kuitenkin metsäteollisen järjestelmän ylläpitoon kytkeytyvä polkuriippuvuus. Puun energiatuki pyrittiin jo alun pitäen muotoilemaan niin, ettei se haastaisi liian voimakkaasti metsäteollisuuden raaka-aineen tuotannon turvaamiseksi rakennettua järjestelmää ja olisi helposti sovitettavaksi osaksi metsätalouden ohjauksen institutionaalista järjestelmää. Tuloksena oli malli, joka venytti EU:n kilpailupolitiikan sääntöjä. Pienpuun energiatuen epäonnistumisen ja energiapuumarkkinoilla vallinneen epävarmuuden syynä oli siis pohjimmiltaan se, että poliittiset toimijat ja ministeriöiden virkamiehet seurasivat uskollisesti polkua, jolla edistetään metsäteollisuuden raaka-aineen ja energian saatavuutta ja edullista hintaa.

Suomalainen energia-, metsä- , ja teollisuuspolitiikka on rakenteellisesti, valtapoliittisesti ja kulttuurisesti polkuriippuvainen, eli se on voimakkaasti sidoksissa menneiden vuosikymmenien päätöksiin.

Yhteiskunnallisen päätöksenteon ymmärtämisen kannalta kiinnostavaa on, että selkeästi asetetuista tavoitteista ja huolellisesti valituista keinoista huolimatta kehitys vei olosuhteiden muutoksen ja toimijoiden ratkaisujen seurauksena ennakoimattomaan suuntaan ja johti lopulta lainsäädäntöhankkeen epäonnistumiseen. Tutkimuksessa hyödynnetyn kompleksisuusteorian lähtökohtana onkin selittää epäonnistumisia juuri yhteiskunnallisen kehityksen ennakoimattomuudella ja siitä seuraavalla hallitsemattomuudella. Sopivaan ajankohtaan osuva yllättävä tapahtuma tai prosessi voi muuttaa olosuhteita niin, etteivät poliittiset ratkaisut toteudu toivotulla tavalla. Toisaalta kompleksisuusteoriassa kiinnitetään huomiota polkuriippuvuuksiin ja itseään vahvistaviin kehityskulkuihin.

Metsäteollisuuden raaka-aine- ja energiatarpeiden turvaaminen ovat olleet jo aiempina vuosikymmeninä muotoutuneita peruslinjauksia, jotka ovat ohjanneet energia- ja raaka-ainepoliittisia päätöksiä. Politiikan seurauksena on rakentunut monitahoinen järjestelmä, joka kytkee yhteen monia toimijoita, intressejä ja instituutioita. Metsäteollisuuden menestys on kytketty taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti kansallisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Järjestelmän ylläpitämiseen on siten kytkeytynyt vahvoja polkuriippuvuuksia, jotka ovat ohjanneet tehtäviä valintoja, ja uudet valinnat ovat edelleen syventäneet polkuriippuvuuksia. Yritykset ovat myös aktiivisella lobbauksella onnistuneet vakuuttamaan poliittiset toimijat siitä, että puun käyttöä koskevien ratkaisujen tulee edetä suurteollisuuden ehdoilla. Tämä politiikan vakiintunut linja on luonut tilanteen, jossa kaikki päätökset tehdään niin tiukkojen reunaehtojen puitteissa, etteivät mitkään vallitsevia rakenteita ja intressejä uhkaavat ratkaisut, jotka olisivat yhteiskunnan kokonaisetua edistäviä, ole mahdollisia.

Kompleksisuusteorian anti tutkimukselle

Tutkimuksemme tieteellinen anti liittyy keskusteluun politiikan epäonnistumisesta, politiikan liikkuvuudesta ja muutoksesta, sekä kompleksisuusteorian hyödyntämisestä yhteiskunnallisten ilmiöiden tulkinnassa. Olennaista on tarkastella yllättäviä ja ennakoimattomia käänteitä, itseään ruokkivia ja vahvistavia kehityskulkuja, prosessin solmukohtia sekä sitä, mitkä prosessit ja mekanismit edistävät polkuriippuvuuksien syntymistä. Argumenttimme on, että kompleksisuusteorian tarjoama näkökulma ja käsitteet auttavat ymmärtämään ja selittämään sitä, miksi poliittiset tavoitteet ovat alttiita epäonnistumaan. Yksi syy epäonnistumisille on se, että vallitsevien rakenteiden ylläpitämiseen rakennetaan monimutkaisia tuki- ja verojärjestelmiä. Tukijärjestelmät on kuitenkin rakennettu toimimaan olosuhteissa, jotka vallitsevat järjestelmän rakentamisen hetkellä. Tämän seurauksena niistä tulee epävakauden lähteitä ja kokonaisuuden kannalta haitallisia olosuhteiden muuttuessa. Erilaisia muutoksia on puolestaan mahdoton ennakoida ja hallita täydellisesti niiden monimutkaisuuden vuoksi. Päinvastoin, vallitsevien olosuhteiden säilyttämiseen ja kontrolloimiseen tähtäävä politiikka on usein ongelmien lähde. Rakenteita on todetusta muutostarpeesta huolimatta hankala muuttaa, sillä valtion rakentamat vero- ja tukijärjestelmät näyttäytyvät niistä hyötyville tahoille saavutettuina etuina joista ei haluta luopua.

Polkuriippuvuuksien tarkastelun ajankohtaisuus

Tutkimus kiinnittyy läheisesti ajankohtaiseen keskusteluun valtion yritystuista. Parlamentaarinen työryhmä yritti talvella 2017-18 saada aikaan ehdotusta yritystukien karsimisesta, mutta epäonnistui tehtävässään täydellisesti. Monien arvioiden mukaan syynä oli eri etujärjestöille annettu valta vaikuttaa työryhmän päätöksiin. Kaikki etujärjestöt ja toimijat pitivät kiinni saavuttamistaan eduista ja eikä vaikutusvaltaisista etujärjestöistä poliittisesti ja taloudellisesti riippuvaisilla poliitikoilla ollut halua ja kykyä tehdä tehdä päätöksiä, jotka olisivat olleet epäedullisia omalle poliittisille uralle, puolueelle tai puolueen kannattajille. Tämä esimerkki tukee edellä kuvatun tutkimuksemme havaintoja siitä, kuinka polkuriippuvuudet sekä taloudellisten ja poliittisten intressien yhteen kietoutuminen ehkäisee tehokkaasti yhteiskunnan kokonaisedun kannalta tärkeät päätökset.

Kohti parempaa politiikkaa

Maailma muuttuu nopeasti ja usein täysin ennakoimattomaan suuntaan. Kuinka tähän pitäisi reagoida? Komkpleksisuusteorian ratkaisu on varautua ennakoimattomuuteen pitämällä monet vaihtoehdot avoimina. Eri toimijoiden on kerättävä jatkuvasti monipuolista tietoa, kehitettävä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ongelmiin ja vältettävä sitoutumista sellaisiin ratkaisumalleihin, jotka rajoittavat valinnanmahdollisuuksia tulevaisuudessa. Päätöksenteossa olisi hyväksyttävä ajatus siitä, ettei kaikkea voi tietää ja kontrolloida, ja olisi tehtävä tilaa epävarmuuden sietämiselle. Yhteiskuntateoreettisesti tulkitun kompleksisuusteorian tarjoama ratkaisu on luopua pyrkimyksestä rakentaa sellaisia pysyviä taloudellis-poliittisia järjestelmiä, jotka ylläpitävät taloudellisen vallan keskittymistä. Mitä suurempi järjestelmä, sitä enemmän sen ylläpitämiseen kehitettyjä rakenteita tarvitaan, ja sen kömpelömpi se on joustamaan olosuhteiden muuttuessa. Taloudessa tulisi edistää luovuutta ja tukea monipuolisen yritystoiminnan syntymistä. Resurssien varaaminen ja kohdistaminen harvoille toimijoille johtaa vallan ja varallisuuden keskittymiseen ja ennen pitkää demokraattisen päätöksenteon korruptoitumiseen.

TEIJO RYTTERI & MORITZ ALBRECHT