Meribiologi Jessica Haapkylän kirja Meren tarina vuodelta 2019 kertoo Arktisen elinympäristön muuttumisen varoituksesta, elinympäristön tilan totuudesta, mutta myös tulevaisuudessa näkyvästä toivosta. Haapkylä kuvaa ikiroudan sulamista elintarvikkeiden säilömisvarastossa jo vuoden 2004 Alaskan matkaltaan. Toisessa kohteessa Huippuvuorilla jääkarhut olivat tonkimassa kaatopaikkaa, sillä ruokaa ei ollut tarpeeksi kattamaan energiantarvetta. Grönlannissa sijaitsevan Diskolahden jäävuorien sulaminen ja halkeamien kelluminen merivedessä saavat lukijan miettimään maapallon tulevaisuutta.

Tilanne Arktisella vaikuttaa toivottomalta. Haapkylä luo kuvaa siitä, että olemme jo ilmastokriisissä, sillä Arktisen massiiviset jäävuoret elävät omaa elämäänsä, milloin rysähtäen ja milloin luhistuen meriveteen. Toivoa myös on, sillä Haapkylä sanoittaa alkuperäiskansojen suhtautumista ilmastonmuutokseen optimistiseksi ja rationaaliseksi. Olisiko mahdollista pelastaa ainutlaatuinen napajäätikkö optimistisella tulevaisuusajattelulla?

Professori Johan Rockström kertoo dokumenttielokuvassa Breaking Boundaries: The Science of Our Planet 10 000 vuotta sitten alkaneen neoliittisen vallankumouksen, jolloin maapallon lämpötila vakiintui. Tätä kautta kutsutaan holoseeniksi, sillä lämpötila oli aikakauden aikana varsin tasainen. Tällä hetkellä elämme antroposeenin kautta, mikä tarkoittaa sitä, että ihmisen toiminnan vaikutukset näkyvät kaikkialla maapallolla. Voisiko planetaaristen rajojen tutkiminen ja ymmärtäminen auttaa selviytymään ilmastokriisistä? 

Johan Rockström kuvaa tiiminsä kanssa järjestelmiä, jotka säätelevät planeetan tilaa: ilmastoa ja biosfäärirajoja. Maapallolla on tietyt rajat niin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksissa kuin luonnon monimuotoisuuden kestävyydessä ilmaston muuttuessa. Rockströmin ja kumppaneiden mukaan maapallolla on raja, jonka jälkeen muutoksesta tulee peruuttamaton ja ennalta-arvaamaton, sillä jos yksi raja ylitetään, myös muut rajat ovat tällöin uhan alla. Rockström kuvaa ilmiötä dominoefektinä: maan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden noustessa ilmastonmuutos kiihtyy, joka aiheuttaa ongelmia esimerkiksi luonnon monimuotoisuudessa sekä merten happamoitumisessa. Kaikki vaikuttaa siis kaikkeen.

ihmiskunnalla on vain seitsemän vuotta aikaa laskea ja taivuttaa hiilidioksidipäästökäyrää, jottei maapallo syöksyisi ennalta-arvaamattomuuksien kuiluun

Ihmiskunta on näin ollen kuin juna kiitämässä satoja kilometrejä tunnissa kohti tuntematonta, mahdollisesti pimeään tulevaisuuteen. Maailman rikkain väestönosa on kulutuksellaan ja jatkuvan kasvun tavoittelulla romahduttamassa maapallon vakauden. Miten planetaaristen rajojen ylittämisen voisi estää ja miten palata takaisin planetaaristen rajojen sisälle? Voisiko maapallon pelastuksena toimia toisten ihmisten huomioiminen? Rockströmin mukaan ihmiskunnalla on vain seitsemän vuotta aikaa laskea ja taivuttaa hiilidioksidipäästökäyrää, jottei maapallo syöksyisi ennalta-arvaamattomuuksien kuiluun.

Paluu planetaaristen rajojen sisään

Sitran raportissa Haverinen ja kumppanit (2021) pohtivat länsimaisen luontokäsityksen muutosta aikojen saatossa. Antiikin aikaan ihminen ajateltiin osaksi luonnonlakeja ja luonnon harmoniaa. Uuden ajan kynnyksellä ihminen nähtiin luonnosta erillisenä: luonto alkoi edustaa kaikkea sitä, mitä ihminen ei ollut vielä muuttanut. Ratkaisuna viheliäisiin ympäristöongelmiin voisi olla luonnon ja ihmisen erottavasta kaksinapaisesta ajattelusta irti päästäminen.  

Kuluttamisen vähentäminen ja jatkuvan kasvun tavoittelusta irti päästäminen on erityisen tärkeää, jotta paluu takaisin planetaaristen rajojen sisään onnistuu. Muutokseen tarvitaan lisäksi ajatusmaailman muuttamista. Salosen ja Joutsenvirran (2018) mukaan nykyihmisen täytyisi muuttaa ajatusmaailmaansa takaisin samanarvoisten keskinäisriippuvuuksien maailmaan, jossa luonto ja ihminen ovat samanarvoisia.

Ensiarvoisen tärkeää on myönteinen tulevaisuusajattelu, jossa muutos ajatellaan mahdolliseksi

Uutta ajatusmaailmaa rakennettaessa tulee ajatella nykyistä sukupolvea edemmäs sekä nykyiseen tilanteeseen johtaneita syitä ja taustaoletuksia (Haverinen ym. 2021). Salonen ja Joutsenvirta kysyvät, voisiko tulevaisuuden vaurauden symboli olla jokaisen ihmisen loistaminen omien kykyjensä valossa. Huomaamattomasti ja vähitellen alkava hiljainen vallankumous, jossa uusi sivistyskäsitys aineettomaan elämään ja oikeudenmukaisuuteen siirtymisestä, on mahdollinen perustarpeiden täyttyessä. Ensiarvoisen tärkeää on myönteinen tulevaisuusajattelu, jossa muutos ajatellaan mahdolliseksi. Tarvitsemme siis hypyn tuntemattomaan tottumusten yli. (Salonen & Joutsenvirta 2018)

Häyrynen (2022) määrittelee tieteen kvartaalin, eli muutosajan 25 vuoteen. Miltä maailma näyttää 2050-luvulla? Suurena kysymysmerkkinä ilmenee se, että onko ihmiskunta onnistunut hiljaisessa vallankumouksessa ja kääntänyt arvot aineettomaan ja yhteiseen hyvään sekä päässyt takaisin planetaaristen rajojen piiriin.

Toivo

Muutos ilmastoystävälliseen maailmaan, jossa ekosysteemit kukoistavat on mahdollinen, mutta aikaa on jäljellä vain vähän. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta kaikkine eri skenaarioineen. Onko ihmisen parempi elää jatkuvassa epävarmuudessa, joka kalvaa tulevaisuutta, vaiko pyrkiä muutokseen omia toimintatapoja muuttamalla, jotta tulevaisuudesta tulisi kirkkaampi? Kaksi asiaa, joita tarvitaan maapallon tulevaisuuden takaamiseen, on toivo tulevasta ja viisaus luonnon kanssa elämisessä, kuten Attenborough (2020:458) toteaa: “jos haluamme elää täällä vastaisuudessakin, pelkkä älykkyys ei riitä. Me tarvitsemme viisautta.” Täyskäännökseen kasvun tavoittelusta luonnon huomioivaan maailmaan siirtymisessä tarvitaan oikeudenmukainen murros, jossa ihminen ja luonto nähdään tasa-arvoisina ilman, että kumpikaan kohoaa toistensa yläpuolelle. Tähän vaihdokseen tarvitaan viisautta.

VIIVI VÄRN

Otsikkokuva: Ashley Batz/Unsplash

Story of the Anthropocene

The opening scene of the documentary Anthropocene: The Human Epoch [1] shows intense flames crackling and dancing. We see and hear nothing but fire for around a minute. It is not explicitly said what is burning but within the narrative of the film it is obvious to see the fire as a metaphor for how the earth is burning, an analogy for our environmental crises.

Anthropocene is a documentary that follows the research of a group of scientists, the Anthropocene Working Group, who are gathering evidence to suggest that we have left the Holocene (the geological epoch that began 11,700 years ago) and entered a new epoch that should be called the Anthropocene, named after the dominating force: Human impact [2]. In the documentary, this is visualized with spectacular footage from six continents of reformed landscapes. Statements such as “The Anthropocene is the time in the geological record when humans have moved the planet outside its natural limits” underline the narrative of the film. We visit various stages in material cycles: mines where resources are extracted, workshops and factories where they are transformed into products, as well as landfills and bleached corals that illustrate the disastrous effects of the production chains. The story settles at the end, where we see a beach filled with half-naked people, representing the humans that are the cause of all this destruction of the planet.

Framing the problem

The documentary deals with more than the scientific arguments for a new geological epoch: It also offers an explanation for the same planetary disruption. As a narrative, it follows the structure of framing, such as outlined by Entman [3], in the way that it shows “some aspects of a perceived reality (…) in such a way as to promote a particular problem definition, causal interpretation, moral evaluation, and/or treatment recommendation for the item described” [3 p. 52]. In the case of Anthropocene, the problem is defined by biogeochemical processes caused by human activity, especially decadent modern lifestyles, and the treatment is a change in human behavior. This framing can be traced back to an article by Crutzen [4] – the article that marked the break-through of the term “Anthropocene” – which states that managing environments sustainably will “require appropriate human behavior at all scales” [4 p.22]. Humans are presented as an abstract Humanity, distinct from Nature which is portrayed as something “external, controllable, reducible” [5 p. 601]. A visual example of this can be found in one scene where we see an open pit coal mine in Germany, a vast landscape re/deformed by huge machines, big as mountains. The giant claws of the machine carve away the surface of the earth in a barren, moon-like landscape. We enter the machine’s control room where a person sits surrounded by screens, buttons and a small handle. Following the idea of the Anthropocene, this person represents the center of it all – the operator, representing Humanity capable of remaking Nature.

Anthropocene, Capitalocene, Manthropocene

The idea of the Anthropocene has been criticized, however, and several alternatives have been suggested. One alternative name for the current epoch is “Capitalocene”, which highlights Capitalism rather than humans, as the dominant feature in shaping history and the planet [5]. By shifting the focus from human beings to socio-ecological-economic systems, new perspectives and possible solutions appear where humans no longer are seen as Humanity distinct from Nature, but as participants in a wider systemic context that includes nature as well as society. With that framing, the coal mine in Germany is no longer a solely Human enterprise, but also one embedded in aspects of economy, culture, ecology and technology, and the person in the control room is not the cause of the destruction, but a participant in large and complex systems. For that reason, it becomes misdirected to place responsibility on human beings alone. Seeing the film this way, it can seem surprising that humans are in fact relatively absent from the footage, which is more dominated by landscapes and machinery such as in the coal mine. This framing does not suggest that ecological crises do not exist or that humans are not part of them. Rather, it suggests that the solutions cannot be found in human behaviour alone but in changes of the socio-economic systems that humans are part of.

Surely not all humans have been equally involved in changing the planet and to disregard this can be seen as a continuation of hegemonic colonial thinking.

Another re-framing is illustrated by the word “Manthropocene” (see e.g. the hashtag #Manthropocene on Twitter) which originally targets the dominance of white males in science, including the Anthropocene Working Group [6]. With a focus on social dynamics and power-relations, a different understanding arises which problematizes the homogeneity of Humanity in the Anthropocene framing. Surely not all humans have been equally involved in changing the planet and to disregard this can be seen as a continuation of hegemonic colonial thinking [7]. In this light, the concept of Anthropocene, in its way of framing Humanity as a singular unit, is insensitive to inequality, imperialism, patriarchy and racism, and thereby overlooks historical and ongoing oppression [5].

Stories tell stories

The point of these alternative framings is not to argue against the problems of planetary disruption and ecological crisis, but rather against framing the problem in only a certain way. There are, so to speak, alternative ways of watching Anthropocene which each have their view of the situation. The different perspectives of Anthropocene, Manthropocene and Capitalocene matter because framing influences the understanding of what is happening and makes possible certain modes of action. In the words of Donna Haraway, “it matters which stories tell stories, which concepts think concepts” [8 p. 160]. Perhaps we need to re-think the way we think about environmental problems to be better equipped to meet them. By seeing the Anthropocene as more than a Human problem, it can be possible to create new ways of being and acting sustainably in the situation we are in, whatever it might be called.

THOMAS MOLNÁR KARLSSON

Takaisin ylös ↑

Ajatuksia Tiedeviestintä antroposeenissa -työpajan pohjustukseksi

Talouden kasvu on edelleen tiukasti kytköksissä materiaalisen kulutuksen kasvuun. Talouden ja kulutuksen kasvun irtikytkeytymistä on tapahtunut vain relatiivisella, mutta ei absoluuttisella tasolla. Tämä tarkoittaa sitä, että talous on Suomessa kasvanut enemmän kuin luonnonvarojen kulutus, mutta luonnonvarojen kulutuskin on kasvanut paljon kestävää tasoa suuremmaksi.

Meillä ei ole nykytiedon valossa suuriakaan toiveita siitä, talous voisi kasvaa myös silloin, kun materiaalista kulutusta on rajusti vähennettävä ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien hillitsemiseksi. Suuri osa ympäristötutkimuksesta tuottaa tällä hetkellä varoittavia tietoja siitä, että planeetan eri ekosysteemit eivät kestä nykyistä tai kasvavaa kulutusta, ja vaarana on myös monien ihmisille elintärkeiden järjestelmien romahtaminen. Viimeistään IPCC:n uusin raportti valmistelee johtopäätökseen, jossa ilmastopäästöjä on leikattava siinäkin tapauksessa, että se uhkaisi talouskasvua.

Myös suomalaiset metsäntutkijat ovat varoittaneet, että hallituksen Energia ja ilmastostrategiaan sisältyvä hakkuiden lisääminen voi kiihdyttää monimuotoisuuden kapenemista ja kasvattaa ilmastopäästöjä. Hakkuiden lisäämisen taustalla on tarve löytää uusia keinoja taloudellisen kasvun turvaamiseksi tilanteessa, jossa fossiilisten polttoaineiden varaan rakentuva tuotantotalous ei enää voi jatkua. Päättäjiä ohjaa edelleen näkemys, jossa ekosysteemi sopeutetaan ja mitoitetaan talousjärjestelmän vaatimuksiin, ei päinvastoin. Jos talouskasvuun lukittuneelta päättäjältä otetaan pois mahdollisuus puun lisäkäyttöön, hän saattaa pelätä yhteiskunnan romahtavan.

Talouskasvun vaarantuminen koetaan suuremmaksi turvallisuusuhaksi kuin ilmastonmuutoksen kiihtyminen, monimuotoisuuskato tai muut ympäristöongelmat. Näin tieteellinen tieto, jonka valossa ei jää muita toimintavaihtoehtoja kuin sellaisia, jotka johtavat talouskasvun hetkelliseen tai pidempiaikaiseen pysähtymiseen, koetaan yhteiskunnalliseksi uhkatekijäksi. Jos ympäristökatastrofien torjuminen priorisoidaan yliopistoissa talouskasvua oleellisemmaksi, on se talouskasvun välttämättömyyteen uskovien tahojen mielestä merkki yliopistojen politisoitumisesta. Ympäristötutkijat puolestaan kokevat varoituksillaan turvaavansa yhteiskunnan ja siten myös talousjärjestelmän toimintaedellytyksiä.

Käsitykset politiikan ja talouden prioriteeteista ovat luonteeltaan muuttuvia. Suurin osa eduskuntapuoleista kertoi puolueohjelmissaan 1980-1990 luvun taitteessa priorisoivansa ekokatastrofin torjumisen talouspolitiikkaan nähden:

Keskustan yleisohjelmaluonnos kertoo muun muassa seuraavaa:

”Ympäristönäkemykselle on annettava ylitsekäymätön merkitys teollistuneiden yhteiskuntien, kuten Suomen poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteossa”(alaviite)

”Ympäristöongelmien perimmäinen syy on teollisuusmaiden vääristynyt talouskasvu, joka perustuu luonnonvarojen tuhlailevaan käyttöön ja kasvun ympäristöruhjeiden sivuuttamiseen”

Ja seuraavassa katkelma kokoomuksen periaateohjelmasta vuodelta 1993:

Vastapainoksi edellisille, vuonna 2008 julkaistussa kyselytutkimuksessa 76% vastaajista piti totuudenmukaisena seuraavaa väitettä: ”pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta jopa itsensä”.

Mistä lainaukset kertovat? Ainakin siitä, että nykyisille ajattelutavoille on vaihtoehtoja. Suomalaisessa politiikassa vallitsi 1980-1990 laaja konsensus hyvinvointivaltion vaalimisesta sekä sosiaalisen ja ympäristöllisen vastuun kannosta. Taustalla vaikuttivat keynesiläiset ja jälki-keynesiläiset talousopit, jossa taloudella ei ole itseisarvoa, vaan ainoastaan välinearvo mahdollisimman hyvän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan mahdollistajana.

Ympäristöherätys ja keynesiläisyys vaihtuivat viimeistään 2000-luvulle tultaessa neoklassisen talousajattelun mukaiseen yksilöiden, yhteisöjen, metropolien ja valtioiden välisen kilpailun korostamiseen ja taloudelliseen tehokkuusajatteluun. Kansalaisesta tehtiin kuluttaja, jonka toimijuus on ohjelmoitu pelaamaan enimmäkseen neoklassisen maailman logiikan mukaan. Vastuu ympäristökriisin torjumisesta annettiin yrityksille, joita ei kuitenkaan velvoiteta juuri muuhun kuin tuottamaan voittoa omistajilleen.

Poliittisille ja taloudellisille realiteeteille on luonteenomaista jatkuva muutos. Planeetan biofysikaaliset reunaehdot muuttuvat nekin, mutta huomattavasti hitaammin. Keynesiläiset ja jälki-keynesiläiset opit saattaisivat tarjota neoklassista kehystä luontevamman pohjan päästövähennysten toteuttamiselle.

On jännittävää fantasioida ajatuksella, jossa 1990-luvun alun ympäristöohjelmia olisikin toteutettu johdonmukaisesti. Luonnonvarojen kokonaiskäyttömme ei olisikaan kasvanut neljänneksellä, vaan olisi mahdollisesti puolta pienempi. Ilmastopäästötkin olisivat hyvin voineet jo puolittua.

Miltä meistä nyt tuntuisi ja miten näkisimme tulevaisuuden sellaisessa maailmassa? Olisimmeko onnettomampia vai onnellisempia kuin nykyisessä kulutusyhteiskunnassamme?

ANTTI MAJAVA, BIOS-yksikkö

Takaisin ylös ↑