Suomalaiset ovat tunnettuja vahvasta luontosuhteestaan ja myös kaupungeissa luonto on ekologisesti ja sosiaalisesti tärkeä osa suomalaista elinympäristöä. Kaupungeissa asuville viherympäristö toimii usein tilana virkistäytymiselle ja muulle hyvinvointia tukevalle toiminnalle. Urbaaneista viheralueista etenkin liikkumiseen ja oleskeluun tarkoitetut puistot sekä metsät ovat merkityksellisiä asukkaiden terveydelle.

Onko viheralueen laadulla merkitystä terveydelle? Tämän kysymyksen saattelemana lähdin gradussani tutkimaan erilaisten viheraluetyyppien yhteyttä koettuun terveyteen Helsingissä.

Tutkimuksellinen kiinnostukseni viheralueiden ja terveyden yhteyttä kohtaan heräsi Covid-19-pandemian aikaan. Pandemia rajoitti sisätiloissa tapahtuvaa sosiaalista kanssakäymistä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Kaupungeissa asukkaat suuntasivat naapurustojensa viheralueille virkistäytymään ja viettämään aikaa muiden ihmisten kanssa. Asuinalueiden viheralueiden merkitys tuli uudella tavalla ilmi, kun useimpien elämä rajoittui oman naapuruston alueelle. Laadukas asuinympäristö ja etenkin viheralueiden luoma tila näytti tukevan ihmisten hyvinvointia keskellä pandemiaa.

Kaupunkiluonnon hyvinvointihyödyt eivät kuitenkaan ole läsnä ainoastaan yhteiskunnan kriisitilanteissa, vaan myös keskellä tavallista arkea. Kaupungeissa viheralueet luovat tilan luonnon kokemiselle yksin ja yhdessä.

Viheralueet osana kaupunkirakennetta

Urbaani viherympäristö koostuu muun muassa viheralueista, katuvihreästä ja viherkatoista. Viheralueet ovat usein se osa viherympäristöä, joka tarjoaa asukkaille mahdollisuuden päästä kosketuksiin kaupunkiluonnon kanssa. Kaupunkien viherympäristöistä puhuttaessa on kuitenkin oleellista huomioida, etteivät kaikki viheralueet ole samanlaisia. Viheralueiden erot liittyvät etenkin kasvillisuuteen, käyttömahdollisuuksiin ja sijaintiin.

Helsingin viher- ja virkistysverkoston kehittämissuunnitelmassa viheralueiden osuuden arvioidaan Helsingissä olevan noin neljäkymmentä prosenttia. Kaupunkien kasvu ja tiiviimpi rakentaminen ovat kuitenkin vähentäneet viheralueiden määrää, mikä taas rajoittaa kaupunkilaisten mahdollisuuksia luontokokemuksiin.

Lähiviheralueilla on sosiaalinen arvo, joka korostuu etenkin paikallisella tasolla asukkaiden omassa asuinympäristössä.

Tämä kehityssuunta näkyy myös Helsingin viheralueiden pirstoutumisena. Asukkaat ovatkin olleet huolestuneita lähiluonnon vähenemisestä. Lähiviheralueilla on sosiaalinen arvo, joka korostuu etenkin paikallisella tasolla asukkaiden omassa asuinympäristössä. Viheralueiden määrällisesti vähentyessä laadukkaiden viheralueiden merkitys kasvaa.

Kaupunkien viherympäristö on yhteydessä ihmisten parempaan terveydentilaan. Kaupunkiluonnon terveysvaikutukset liittyvät viheralueiden kykyyn säädellä lämpötilaa, vaimentaa melua, ylläpitää luonnon monimuotoisuutta ja luoda tilaa fyysiselle sekä psyykkiselle virkistäytymiselle. Viheralueet eivät siis ole ainoastaan ekologisesti tärkeitä alueita, vaan viheralueisiin on havaittu liittyvän myös hyvinvointi- ja terveyshyötyjä.

Kaupunkiluonnon laatu mittaa viheralueita sosiaalisesti ja ekologisesti

Tutkielmassani tarkastelin viheralueiden laatua nojaten Viherympäristöliiton luomaan viheralueiden hoitoluokitukseen, jonka tarkoituksena on arvioida viheralueiden hoidon ja ylläpidon tarvetta sekä tukea kaupunkien viheraluesuunnittelua. Viherympäristöliiton luokitus määrittelee kunkin viheraluetyypin käyttömahdollisuudet ja sisältää tietoa tyypeille ominaisesta kasvillisuudesta.

Viheralueiden laatu muodostuu monenlaisista elementeistä, ja jokaisella viheraluetyypillä on roolinsa osana kaupunkiluonnon verkostoa.

Tutkielmassani viheralueiden laadulla tarkoitan viherympäristön luokittelemista erilaisiin viheraluetyyppeihin, jotka kuvaavat minkälainen rooli viheralueilla on kaupunkirakenteessa ja kuinka asukkaat voivat olla vuorovaikutuksessa kaupunkiluonnon kanssa. En siis viittaa viheralueiden laadun mittaamisella minkäänlaiseen arviointiasteikkoon, jossa viheralueet luokiteltaisiin paremmuusjärjestykseen. Viheralueiden laatu muodostuu monenlaisista elementeistä, ja jokaisella viheraluetyypillä on roolinsa osana kaupunkiluonnon verkostoa.

Jaoin viheraluetyypit Viherympäristöliiton määritelmän mukaisesti kolmeen eri pääluokkaan: rakennettuihin viheralueisiin, avoimiin viheralueisiin sekä taajamametsiin. Nämä kolme pääluokkaa lisäksi jakautuvat vielä kolmeentoista alaluokkaan, jotka tarkemmin kertovat viheraluetyyppien käyttömahdollisuuksista, luontoarvojen monimuotoisuudesta tai sijoittumisesta kaupunkirakenteessa.

Rakennetut viheralueet ovat puistomaisia viheralueita, jotka on suunniteltu pääasiallisesti toiminnalliseen tai kokemukselliseen käyttöön. Puistot tarjoavat tilaa esimerkiksi pelaamiselle, leikkimiselle ja lenkkeilylle tiiviistikin rakennetuissa naapurustoissa.

Avoimet viheralueet taas ovat erilaisia niittyjä tai peltoalueita, joiden rooli kaupungeissa voi liittyä vaikkapa pyrkimykseen tarjota virkistystä tai maisemallisia elämyksiä sekä ylläpitää luonnon monimuotoisuutta.

Taajamametsät ovat erityyppisiä kaupunkimetsiä. Helsingin taajamametsät koostuvat enimmäkseen lähimetsistä (asuinalueilla ja rakennusten välissä sijaitsevat metsäverkostot) sekä ulkoilu- ja virkistysmetsistä. Myös kaupunkimetsiin kytkeytyy maisemallisia sekä luonnon monimuotoisuuteen liittyviä arvoja.

Kaupunkiluonnon laadukkuus koostuu monesta eri elementistä. Laatua ei kannata tarkastella yksiulotteisesti, vaan useista sosiaalisista ja ekologista arvoista koostuvana kokonaisuutena. Kun tutkitaan erityyppisten viheralueiden merkitystä terveydelle, onkin oleellista, että kyetään tarkastelemaan sekä kasvillisuuteen että käyttömahdollisuuksiin liittyviä tekijöitä.

Helsingin viheraluerakenteessa on alueellisia eroja

Helsingissä kantakaupungin ja esikaupunkialueen välillä on eroja viheraluetyyppien jakautumisessa. Helsingin kantakaupungissa viheralueet pääasiassa koostuvat erilaisista rakennetuista viheralueista, eli aktiivisesti hoidetuista puistoista. Etenkin edustusviheralueet, joiden tarkoituksena on tuottaa esteettisiä elämyksiä esimerkiksi historiallisesti arvokkaissa kohteissa tai korkealaatuisten istutusten kautta, sijaitsevat pääasiassa Helsingin kantakaupungissa.

Esikaupunkialueella viheraluetyyppien kirjo on sen sijaan monipuolisempi. Kantakaupungin ulkopuolella on puistoja, niittyjä ja metsää, joilla on erilaisia ekologisia ja sosiaalisia funktioita. Esikaupunkialueella viheralueet ovat yhtenäisempiä, ja niitä on määrällisesti enemmän kantakaupunkiin verrattuna.

Viheraluerakenne Helsingissä siis vaihtelee kantakaupungin ja esikaupunkialueen välillä. Tutkielmani kyselyaineistosta kävi lisäksi ilmi, että nuoret sekä korkeasti koulutetut ja hyvin toimeentulevat asuvat muita vastaajia tyypillisemmin asuinalueilla, joissa viheralueet ovat tyypillisesti puistomaisia sekä kooltaan suhteellisesti pieniä. Iäkkäät helsinkiläiset sen sijaan asuvat asuinalueilla, joissa viheralueet ovat keskimäärin suurempia.

Viheralueilla on merkitystä koetulle terveydelle

Kaupungeissa viheralueet luovat tilan ihmisen ja luonnon vuorovaikutukselle. Tutkimuskohteenani oli erilaisten viheraluetyyppien yhteys asukkaiden kokemaan terveydentilaan Helsingin asuinalueilla. Koetulla terveydellä tarkoitetaan yksilön itsensä määrittelemää terveydentilaa, eli sitä, kokeeko ihminen oman terveytensä olevan esimerkiksi hyvä vai heikko. Koetun terveyden voidaan siis ajatella kuvaavan yksilön terveyttä hyvin laaja-alaisesti, kattaen yksilön kokemuksen sekä hänen fyysisestä että psyykkisestä terveydestään.

Tutkielmassani havaitsin metsien sekä liikkumiseen ja oleiluun tarkoitettujen puistojen olevan yhteydessä asukkaiden hyväksi kokemaan terveydentilaan. Sen sijaan pellot ja niityt eivät näyttäneet olevan merkityksellisiä koetulle terveydelle. Tulokset viittaavat siihen, että jotkin viheraluetyypit ovat voimakkaammin yhteydessä asukkaiden hyvinvointiin ja terveyteen kuin toiset viheraluetyypit. Viherympäristön laadulla näyttäisi siis olevan väliä terveydelle.

Kestävyysnäkökulman huomioiminen viheraluesuunnittelussa

Viheralueilla on kaupunkiympäristössä erilaisia rooleja, ja kaupunkisuunnittelussa tulisikin löytää tasapaino ekologisesti ja sosiaalisesti merkittävien viheralueiden ylläpidossa. Kaupungeissa on viheralueita, joilla on huomattava sosiaalinen arvo lähialueen asukkaille. On kuitenkin myös viheralueita, joiden ekologinen arvo on korvaamaton, mutta joiden sosiaalinen arvo ei välttämättä ole yhtä merkityksellinen. Jotkin viheralueet ovat yhtä aikaa sekä ekologisesti että sosiaalisesti tärkeä osa kaupunkiluonnon verkostoa.

Naapuruston asukkaille lähiluonto voi olla merkityksellinen tila esimerkiksi rentoutumiselle ja virkistäytymiselle. Lähiluonto saattaa olla ainoa paikka ylläpitää luontosuhdetta kiireisessä arkielämässä. Paikallistason havainnointi on hyödyksi viheralueiden sosiaalista arvoa tarkasteltaessa. Kaupunkiluontoverkoston pirstaloituessa on entistä tärkeämpää kyetä huomioimaan viheralueiden alueelliset erot kaupunkirakenteessa, jotta käyttötarkoituksiltaan erilaiset sekä terveyttä tukevat viheralueet ovat tasapuolisesti asukkaiden saavutettavissa.

sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä viheraluesuunnittelulla voitaisiin pyrkiä kompensoimaan kaupunkien alueellisia terveyseroja.

Aiemmassa tutkimuksessa on arvioitu, että viheralueista saatavat terveyshyödyt ovat merkityksellisempiä ihmisryhmille, jotka ovat yhteiskunnassa sosiaalisesti tai taloudellisesti haavoittuvassa asemassa. Taloudellinen tilanne voi vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuinka paljon ihmisellä on resursseja ylläpitää terveitä elämäntapoja. Tällöin viheralueiden terveyshyödyt oman hyvinvoinnin tukemisessa saattavat korostua. Onkin siis mahdollista, että sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä viheraluesuunnittelulla voitaisiin pyrkiä kompensoimaan kaupunkien alueellisia terveyseroja.

MILENA NEVANTO

Otsikkokuva: Inka Lähteenaro/Ilmiö.

Hautausmaat, joita pidetään automaattisesti suremisen paikkoina, eivät kuvaa lapsensa menettäneiden vanhempien suremisenpaikkojen skaalaa. Tunteiden maantiedettä on tutkittu esimerkiksi siitä näkökulmasta, millaisia tunteita ihmisille syntyy paikkoihin ja miten muutokset paikassa tai ihmisten elämänhistoriassa vaikuttavat paikan kokemiseen. Suremisen paikkoja on tutkittu esimerkiksi hautausmaatutkimuksessa, mutta suremisen paikat ovat hautausmaita monipuolisempia. Vaikka lapsen kuoleman voidaankin todeta olevan raskain asia, jonka vanhempi voi joutua kohtaamaan, voi suru jäädä näkymättömäksi, sillä yhteiskunnassa ei esimerkiksi ole määritelmää lapsensa menettäneelle vanhemmalle.

Pro gradu -tutkimuksessani selvitin, missä muissa kuin ilmiselvissä ja normatiivisissa paikoissa vanhemmat surevat ja vanhempien suru ilmenee. Haastattelin yhdeksää lapsensa menettänyttä vanhempaa kesän ja syksyn 2020 aikana. Usein suremisen paikan ei tarvitse olla uniikki ollakseen merkittävä. Muille näkymätön suremisen paikka voi olla vanhemmalle kaikista näkyvin. Paikan ei myöskään tarvitse olla määriteltävissä kartalla, vaan paikan perimmäistä olemusta voidaan lähteä etsimään vaikka omasta kehosta käsin. Myös jokapäiväiseen elämään liittyvät paikat voivat saada surun myötä uusia merkityksiä, sillä jokaisella paikalla on oma merkityksensä, joka voi tuoda mieleen muiston tai herättää tunteen, joka käynnistää dialogin kuolleen kanssa. Kuvaan tässä artikkelissa vanhempien suremisen paikkoja, kun suru ei ole enää tuore ja surun rinnalle on avautunut muitakin tunteita.

Lohdun ja elämän jatkuvuuden symboleja

Lapsen kuoleman jälkeen lohdun ja toivon löytäminen elämässä on surun alkutaipaleella vaikeaa, mutta myöhemmin vanhempi alkaa avautumaan surun lisäksi myös muille tunteille. Mistä kaikista asioista vanhemmat löytävät lohtua ympäristössään? Kun suremista on takana jo jonkin aikaa, on vanhemmalla tarve päästä avaraan, avaruudelliseen paikkaan, jossa hän voi olla itse osana maisemaa tai osa luontoa. Kun vanhempi tekee havaintoja luonnosta, hän saa kokemuksen olevansa myös itse osa luonnon kiertokulkua. Kokemus itsestä osana luonnon kiertokulkua auttaa välillä näkemään myös lapsen kuoleman luonnon kiertokulun mittakaavassa. Se ei tarkoita, että vanhempi unohtaisi lasta, vaan luonto auttaa avaamaan väyliä tapahtuman hyväksymiselle osaksi omaa elämäntarinaa.

Luonto tuo surun myöhemmässä vaiheessa vanhemmalle mahdollisuuden tarkastella myös itseään luonnon ympäröimänä ja luonnosta löytyy lisäksi myös elämän symboleja. Luonnon kautta vanhemmat voivat havainnoida elämän jatkumista oman menetyksen jälkeen ja omasta menetyksestä huolimatta. Surun kipeimpien kokemusten hellittämisen myötä oman pienuuden kokeminen luonnon keskellä ja luonnon voimien äärellä tuntuu lohdulliselta. Luontoa voidaan pitää paikkana, joka tarjoaa ihmiselle ihmetyksen elementin, tällöin ihminen voi havainnoida omaa pienuuttaan ja päätyä tulkitsemaan elämän asioiden merkityksiä ja satunnaisuuksia.

Kokemus itsestä osana luonnon kiertokulkua auttaa välillä näkemään myös lapsen kuoleman luonnon kiertokulun mittakaavassa.

Vanhemmat kuvasivat luonnossa koettuja sallivuuden tunteita merkittäväksi suremisen paikkaan liittyväksi kokemukseksi. Luonnossa kaikki tunteet ovat sallittuja ja sen lisäksi luonto vastaa tunteisiin, niihinkin, joita ei muille voi näyttää. Luonnon kyky uusiutua symboloi vanhemmalle myös omaa kykyä uudistua suuren menetyksen jälkeen. Toisaalta luonnolla voi olla myös vakauttava vaikutus sen muuttumattomuuden vuoksi.

Luonnossa oleminen ja hiljaisuus antavat vanhemmalle mahdollisuuden olla omien ajatustensa kanssa ja luonnon kautta muodostuu myös uusia näkökulmia surun käsittelylle. Vaikka lapsen ajattelu voikin aiheuttaa kipeitä muistoja, vanhemmat kokivat yhteyden hakemisen lapseen tärkeäksi. Yhteyden hakeminen liittyy toisaalta paikkojen aineettomaan tasoon, kuten muistoihin ja mielikuviin, mutta toisaalta myös surututkimuksen esiin tuomaa kiintymyssuhteen luomista. Vanhemmat kuvasivat luonnon mahdollistavan yhteyden kokemisen kuolleeseen lapseen ja luonnon hiljaisuuden takaavan niin omien ajatusten kuin lapsen äänen kuulemisen. Myös lapselle merkittävät paikat muuttuivat vanhemmalle merkittäviksi paikoiksi ja yhteyttä haettiin myös lapselle tärkeiden paikkojen kautta. Oleellista on, että vaikka kommunikaation mahdollistavat paikat ja tavat ovat erilaisia, vanhemmat haluavat ylläpitää yhteyden, eivätkä katkaista sitä.

Suru mukana kaikissa arjen paikoissa

Surun myötä kuolleen lapsen voi pitää lähellä paikasta riippumatta, Vanhemmat kuvasivat lapsen olevan läsnä pienissä hetkissä ja lapsi elää vanhempien sydämessä. Vanhemmille on tärkeää kokea yhteyttä lapseen ja käydä lapsen kanssa sisäistä dialogia arjen jatkuessa surun rinnalla. Vaikka vanhemmilla on paikkoja, joihin he palaavat niin fyysisesti kuin muistoissakin suremaan lasta, jakoivat vanhemmat kokemuksen siitä, että lapsen muistelu ja sureminen ei ole paikkasidonnaista. Kuollut lapsi kulkee surevan vanhemman mukana ja surua ei voi erottaa surtavaksi muun elämän ulkopuolelle tai johonkin tiettyyn yksittäiseen paikkaan, siksi hautausmaan ajatteleminen ainoana suremisen paikkana on hyvin rajautunut näkökulma. Toisaalta joillekin vanhemmille lapsen hauta ei ole lainkaan säännöllinen käyntikohde, vaan tärkein suremisen paikka voi olla esimerkiksi lähimetsä.

Vanhempi elää surua ja on surussa kaikissa arjen paikoissaan. Menetetty lapsi kulkee vanhemman mukana kaikkialla. Kun kohtaa tragedian, jossa lähtöjärjestys on väärä ja perusturvallisuuden tunne rikkoutuu, alkushokin jälkeen usealla vanhemmalla on pakottava tarve löytää asioita, jotka kiinnittävät heidät maailmaan uudelleen.. Kun luonnossa nähdään elämän jatkuvuuden ja virtavuuden elementtejä ja pienten sinnikkäiden kasvien kasvamista vuodesta toiseen, voi vanhempi löytää näiden kokemusten myötä asioita, jotka asettavat myös hänet ja hänen lapsensa sekä menetystarinan osaksi luonnon kiertokulkua.

ULLA TUUNANEN

”Yksi kaupungistumisen ja tehokkaan kaupunkirakentamisen tuottama murhe ovat vähenevät viheralueet ja sen vaikutuksena syntyvät asukkaiden arvostus-, viihtyvyys- ja terveyshaitat. Ratkaisuna voisi olla pysyvästi menetettävien viherarvojen ja erityisesti viheralueiden hyvinvointi- ja virkistysarvojen hyvittäminen asukkaille.

Tällä ajatuksella Luontohyvitys-tiimimme sai kutsun Sitra Labiin Ratkaisuja luonnosta kaupungistumisen haasteisiin. Sitra Labiin valittujen tiimien tarkastelussa oli luontoarvoiltaan heikentyvä kaupunkiympäristö ja pyrkimyksenä löytää ratkaisuja ongelmalliseen kehityskulkuun. Teemat vaihtelivat pölyttäjistä riistametsänhoitoon. Meidän teemaksemme muodostui luontoperäisten inhimillisten arvojen hyvittäminen ja kohdealueeksi Turku.

Luontohyvitys ottaa oppia ekologisesta kompensaatiosta, jossa maankäytön tieltä väistyviä luontoarvoja hyvitetään niin, ettei ekologisten arvojen nettohävikkiä synny. Tällaista kompensaatiota ei ole systemaattisesti sovellettu luontoperäisiin inhimillisiin arvoihin. Toki esimerkiksi tilusjärjestelyin on tielinjauksen alle jäävää maata kompensoitu maanomistajille, mutta varsinaista kaupunkiympäristössä tapahtuvaa hyvinvointi- ja virkistysarvojen hyvittämistä ei ole käytössä, saati kokeiltu.

Kaupunkiluonnon nakertuminen

Luontoarvojen heikentyminen ei ole Turussakaan tuntematon ilmiö. Viheralueiden häviäminen on nostanut asukkaiden ja yhdistysten vastarintaa. Julkista keskustelua ovat herättäneet Uittamon asemakaava, Pääskyvuoren asemakaava ja monet muut. Keskustelua on nimenomaan syntynyt siitä, kuinka merkityksellisenä virkistysarvojen heikentymistä pidetään ja kuinka asukkaiden, suunnittelijoiden ja päättäjien pitäisi suhtautua näihin heikentymisiin.

Tiimimme otti tehtäväkseen selvittää, millaisin edellytyksin heikentyvien luontoperäisten virkistysarvojen hyvittäminen olisi mahdollista ja kuinka tarpeelliseksi tällainen ylisummaan nähdään. Tehtäväämme tarvitsimme kaavoittajan, asukkaiden ja asukas- ja harrasteyhdistysten apua.

Esitellessämme Turun kaavoittajille luontohyvitystyötämme, ilmeni, että ekologinen kompensaatio ja lieventämisportaikko olivat jo verrattain tuttuja, mutta luontoperäisten inhimillisten arvojen hyvittäminen ei ollut. Epäilyä herätti erityisesti hyvittämisen epävirallisuus, ja siihen mahdollisesti liittyvä täsmentymätön lisätyö. Olimme Pandoran lippaan äärellä.

Lieventämisportaikon periaatteen mukaan haitalliset luontovaikutukset pyritään lähtökohtaisesti välttämään, mutta jos välttäminen ei onnistu, niitä lievennetään. Jos lieventäminenkään ei onnistu, luontoarvoja voidaan pyrkiä ennallistamaan kyseisellä kohteella tai sen liepeillä. Portaikon kolme ensimmäistä askelmaa ovat enemmän tai vähemmän olleet intressien yhteensovittamisen arkipäivää kaavoittajalle aina, vaikkei lieventämisportaikon tekniseen termiin ole aina viitattu. Tilanne on tämä myös yllä mainituissa turkulaisissa esimerkkitapauksissamme.

Luontoperäisten inhimillisten arvojen hyvittämisen ajankohtaisuutta lisää se, että ekologinen kompensaatio on instrumenttina löytämässä tiensä uudistuvaan luonnonsuojelulakiin. Toki velvoittavana se tullee koskemaan vain eräitä luonnonsuojelulailla suojeltuja lajeja ja elinympäristöjä, mutta laissa kannustetaan luontoarvojen heikentäjiä (esimerkiksi yrityksiä ja kuntia) vapaaehtoiseen kompensaatioon. Itse asiassa kompensaation pitkäjänteiset luonnonsuojelulliset vaikutukset saattavatkin nimenomaan syntyä vapaaehtoisella hyvittämisellä.

Lakiin hahmoteltu ekologinen kompensaatio avaa liiketoimintamahdollisuuksia, kun maanomistajat voivat tuottaa luontoarvoja kompensaatiorekisteriin, josta velvoitetut tai vapaaehtoiset hyvittäjät voisivat kohteita ostaa. Luonnonarvopankkeja on jo Australiassa ja Yhdysvalloissa, ja nyt ne ovat tulossa myös Suomeen. Vapaaehtoiselle hyvittämiselle on varmasti sijaa myös kaupunkiympäristössä.

Niin luontoarvon kuin luontoperäisen inhimillisen arvon syntyminen vie aikaa, mutta niiden hävittäminen voi tapahtua hetkessä. Siksi kaavoittajalla ja päättäjällä, mutta myös asukkailla pitää olla käytössä laajapohjaiset selvitykset eri vaihtoehtojen vaikutuksista ja suunnitelluista välttämis-, lieventämis- ja ennallistamistoimista ennen kuin edetään hyvittämiseen. Hyvittäminen ei saa olla lupa hävittää luontoa.

Osallistuminen ja hyvittäminen

Prosessimme myötä kaavoittajien epävarmuus alkoi hälvetä ja pääsimme keskustelemaan hyvittämisen ehdoista. Hyvittämisen maankäytölliset säännöt olivat luonnollisesti vielä hahmottumattomat, mutta kaupunki oli jo kehitellyt instrumentteja, esimerkiksi ottanut käyttöön siniviherkertoimen ja tehnyt joitain poliittisia linjauksia – esimerkiksi sitoutunut Euroopan unionin Green City Accord’iin – jotka kannustivat kaavoittajia ottamaan viheralueiden hyvittämisen kiinnostuksella, jopa rohkeasti, vastaan.

Hyvittämisen tietoperusta ei kuitenkaan ollut vielä erityisen vankka. Kaavoittajilla oli kyllä verrattain selkeä käsitys siitä, missä turkulaiset ulkoilevat ja arkiliikkuvat ja miksi. Heillä ei silti ollut tietoa asukkaiden luontohyvityksen kannalta olennaisista kokemuksista, tarpeista, ehdotuksista tai siitä, mitä asukkaat tai asukasyhdistykset asiasta ylipäänsä ajattelivat.

Luomamme tietoaukko tarvitsi täytettä. Toteutimme verkkoperustaisen paikkatietokyselyn (maptionnaire), jonne pyysimme asukkaita merkitsemään taustatietojensa ohella myös tiedot siitä, missä he arkiliikkuvat, miksi ja millaisen vaivan he ovat arkiliikuntakohteelle pääsemiseksi valmiita näkemään sekä miten he haluaisivat näitä kohteita kehitettävän.

Näiden kysymysten avulla saimme selville tärkeiksi koettuja arkisia paikkoja, sekä tietoja siitä, mitä tarkoitusta paikat palvelevat ja mikä voisi olla niiden menettämisen merkitys. Erityisen kiinnostuneita olimme siitä, miten asukkaiden tarpeet ja toiveet kytkeytyvät toisiinsa; millaisia ulkoilun vyöhykkeitä syntyy, millaisessa suhteessa kohteet ovat toisiinsa sekä millaisena asukkaat kokevat virkistyksellisten arvojen kehittämisen.

Liikenteen valtaväylät ja tutun turkulaisesti Aurajoki jakavat arkiliikunnan kahteen alueeseen, jotka eivät juuri kytkeydy toisiinsa: pohjoiseen Metsä-Turkuun ja eteläiseen Turkuun. Mielenkiintoisesti jokaisella pienemmälläkin luontoalueella joku virkistäytyy, mutta tulokset näyttävät myös sen, miten rakentaminen vaikeuttaa joidenkin alueiden käyttöä ja sulkee myös alueita pois käytön piiristä. Kehittämis- ja hyvittämiskohteiksi paljastuikin kuntoiluvälineiden ja oleskelupaikkojen lisäksi juuri erilaisia reittejä ja kulkukäytäviä.

Asukaskyselyn jälkeen tapasimme yhdeksää turkulaista asukas- ja harrasteyhdistystä paikkaan sidottujen kokemusten ja ehdotusten kanssa. Mielenkiintoisesti yhdistystyöpajassa ei lainkaan noussut esiin ns. NIMBY-ilmiö, jossa katse ja huoli olisivat kohdistuneet joihinkin tiettyihin kohteisiin. Sen sijaan kaupunkiluonnon nakertumista ja hyvittämisideaa katsottiin laajemmin, koko kaupunkia ja kaupunkiseutua koskien, ja ehdotettiin, että hyvittämisen tarkastelutaso olisi syytä pitää yleiskaavatasolla. Asemakaava on jo liian pienipiirteinen ja tiettyä aluetta koskeva, jolle kehittäminen ja hyvittäminen tuskin mahtuvat samanaikaisesti.

Näiden asukaslähtöisten näkemysten, tarpeiden ja toiveiden kera tapasimme kaavoittajia kolmannen kerran. Yleiskaavatason ensisijaisuus vahvistui, koska kaavoittajalla ja sitä kautta päättäjillä ei ole mandaattia kohdistaa hyvittämistä tarkastelussa olevan kaava-alueen ulkopuolelle. Maanomistajan ja kunnan keskinäisistä maankäyttösopimuksista voidaan yrittää muodostaa sellainen oikeuksien ja velvollisuuksien kokonaisuus, jossa luontoarvot ja niiden inhimilliset merkitykset tulisivat huomioiduiksi, mutta käytännössä järjestely oletettavasti törmäisi maanomistajien erilaisin intresseihin ja maankäytön suunnittelun tasapuolisuuden vaatimuksiin.

Yhtenä johtopäätöksenä olikin, että erilaisin kumppanuuteen perustuvien strategisin maankäyttösuunnitelmin voidaan kenties helpommin tarkastella rakentamisen ja luontoperäisten inhimillisten arvojen suhdetta yksittäisten kaavojen ja eri kaavatasojen yli. Ja jos tähän kytketään luonnonsuojelulakiin kehitelty vapaaehtoinen kompensaatio ja erityisesti sen perustana oleva maanomistajien, kaavoittajien, rakennuttajien ja asukkaiden vuorovaikutus sekä mahdollisen kompensaatiorekisterin ja luonnonarvo- ja virkistyspankkien luominen, on jo otettu askel kohti luontoperäisten inhimillisten arvojen hyvittämistä.

Päättäjät ja hyvittäminen

Edustuksellinen demokratia ja luotettava hallinto ovat osa suomalaista arkipäivää. Koiran ulkoilutus sujuu vähemmittä murheitta, kun kaavoitus ja ulkoilureittien suunnittelu on ulkoistettu virkamiehille ja päätökset päättäjille; kansalainen voi rauhassa navigoida vapaataan, työtään ja niiden väliä. Päättäjiä vaihdetaan määräajoin, mutta lainsäädäntö ja virkamiehistö tuovat vakautta ja pitkäjänteisyyttä ajankohtaisten ympäristö- ja maankäyttöasioiden hallintaan.

Kansalaisina olemme jo tottuneita siihen, että maankäyttö- ja rakennuslain määräämänä hallinto osallistaa asukkaita ja sidosryhmiä maankäytön suunnitteluun ja päätöksentekoon monipuolisemman valmistelun ja parempien päätösten toivossa. Demokratia ei kuitenkaan ole vain nelivuotisen mandaatin – päätösvallan – antamista päättäjille vaan pikemminkin kansalaisten kutsu epäkohtien ratkaisuun. Demokratiassa nimenomaan kansalaisten pitäisi olla aloitteellisia, ja hallinnon tehtävänä on hyvän hallintatavan mukaisesti auttaa ja mahdollistaa aloitteellisuuden kanavoitumisen järjestäytyneeksi toiminnaksi ja myönteisiksi hyvinvointivaikutuksiksi – siis järkeviksi päätöksiksi.

Yhteiskuntatieteilijä Hannah Arendtin mukaan politiikka (engl. politics) on aloitteellisuutta: toiminnan aloittamista ja suunnan osoittamista. Turussa kaupunginjohtaja Minna Arve vastasi asukkaiden aloitteellisuuteen, ja hänen esityksestään päätettiin nakertamiskohteiden tuotosta osoittaa 10 prosenttia virkistysarvojen hyvittämiseen. Ainutlaatuisen päätöksen taustalla vaikutti erityisesti Uittamon asemakaavoitustapaus, mutta se oli myös selkeästi osa laajempaa tahdonmuodostuksen jatkumoa.

Luontoperäisten inhimillisten arvojen hyvittämisen tarkat säännöt ovat tietenkin vielä luomatta, mutta turkulaiset päättäjät näyttävät ottaneen kutsun vastaan, ja nyt asukkaiden aloitteellisuus ja poliittinen tahto ohjaavat maankäytön suunnittelua ja päätöksentekoa. Periaatteellinen askel on otettu ja kaupungin luontoarvojen turvaamisen kannalta parempi kannusterakenne muotoutumassa.

Demokratia on velvoitteen ottamista ja vastuun antamista. Se on sitä kansalaisille, hallinnolle ja päättäjille. Prosessia, jonka kuluessa ongelman tunnistamisesta ja tunnustamisesta syntyvä velvollisuuden tunne, tiedonjano ja vastuun ottaminen kanavoituvat toiminnaksi ja päätöksiksi, filosofi John Dewey kutsui tätä luovaksi demokratiaksi (engl. creative democracy). On helppo nähdä, miksi demokratia on Deweylle pikemminkin elämäntapa kuin institutionaalinen järjestely.

Elämäntapana demokratia on myös perusteluiden pyytämistä ja niiden antamista. Perusteluita koetellaan myös kuntavaaleissa. Neljän vuoden äänestyssykli takaa sen, että puolimatkassa päättäjän huomio alkaa siirtyä seuraavien vaalien potentiaalisiin äänestäjiin. Tämä on demokratian dynaaminen ja lyhytjänteinen piirre, mutta se on myös kohta, jossa demokratia irrottautuu rutiinista ja auttaa kuvittelemaan pitkäjänteisesti tulevaa, sitä missä pitäisi kulkea oikeuden ja kohtuuden raja. Tästä punninnasta käy esimerkkinä se, miten kaupunkiluonnon nakertamisen kohdalla sosiaaliset normit ovat tiukkenemassa lainsäädäntöä nopeammin, eikä kaupungin viheralueille ja lähimetsiin rakentaminen enää niin vain onnistu.

Tutkimushankkeessamme olemme harjoitelleet demokratiaa elämäntapana. Olemme auttaneet kanavoimaan asukkaiden, asukas- ja harrastusyhdistysten ja kaavoittajien aloitteellisuutta ja motivaatiota kohti pitkäjänteisempää viheralueiden hoitoa ja hallintaa. Se, miten luontoperäisten inhimillisten arvojen hyvittämisen idea ja käytäntö Turussa nyt etenevät, on kiinni päättäjistä. Siksi ehdotimme ja saimme Turun Sanomien vaalikoneeseen kysymyksen: ”Viheralueelle rakentaminen on korvattava uudella viheralueella.”

JUHA HIEDANPÄÄ

Takaisin ylös ↑

Keskustelu turpeesta käy kuumana monesta syystä. Ensinnäkin ilmastonmuutos lisää vaatimuksia nopeuttaa luopumista suuripäästöisestä turpeenpoltosta. Toiseksi, turvesuot on nostettu tarkasteluun biodiversiteetin näkökulmasta. Kolmanneksi, eri puolilla maata on etenkin 2000-luvulla kehkeytynyt paikallisia kipupisteitä turpeennoston ympärille. Kansalaiset kokevat turvetuotannon pilaavan paikallista luontoa ja vesistöjä. Turvetuottajat puolestaan katsovat, että päästöväitteet ovat suuresti liioiteltuja, eikä mitään olennaisia ongelmia turpeennoston vuoksi esiinny. Jakolinjat ovat jyrkkiä ja konfliktiherkkiä.

Tutkimuksemme selventää asukasnäkökulmaa, eli sitä, millaisena asukkaat mieltävät turve- ja vesistökysymyksen seudulla, jossa turvetta on pitkään nostettu energiatarpeisiin. Valitsimme erittelyyn pitkään oireilleen kipupisteen, Keski-Suomessa sijaitsevan Saarijärven reitin. Reitillä harjoitetaan laajamittaista turvetuotantoa (noin 50 tuotantoaluetta), valuma-aluetta on intensiivisesti ojitettu, ja reitti-alueella harjoitetaan laajalti myös maataloutta. Vesistöreitin järvistä suurimman osan yleistila on laatumittauksissa määritelty luokkaan tyydyttävä tai sitä heikompi. Erityisesti turvetuotantoa on arvosteltu vesien pilaamisesta. Kiistaa käydään viranomaiselimissä, oikeusistuimissa ja lehtien palstoilla. Kritiikin keskukseksi on muodostunut Pelastetaan reittivedet –yhdistys.

Käytimme tietolähteinä reittialueen asukkaita ja heidän kokemuksiaan. Teimme heistä otannan ja toteutimme postikyselyn. Saimme reittialueen vesistön käyttäjiin yleistämiskelpoisen aineiston. Saarijärven reitin alueen pysyville ja vapaa-ajanasukkaille tekemämme kysely tuottaa kokemuspohjaista tietoa asukkaiden vesistön merkitystä ja tilaa koskevista käsityksistä. Aineistomme mukaan asukkaat kokevat järvillä ja joilla olevan suuri merkitys heidän viihtyvyydelleen ja vapaa-ajan vietolleen. Asukkaat ovat havainneet veden laadun huonontuneen ja he ovat huolissaan vesien puhtaudesta. Suurimpana vesien likaantumisen syynä asukkaat pitävät turvetuotantoa. Yksittäiset tulokset ovat keskenään johdonmukaisia ja paljastavat, millaisena turveongelma turvetuotantoseudun valuma-alueen asukkaiden näkökulmasta rakentuu.

Turpeennoston päästöt ovat asukkaille ongelma

Usein esitetty väite on, että paikallinen kipuilu turvekysymyksessä on vain muutamien tavallista herkempien aktivistien mielensäpahoitusta, ja että laajemmin paikallisväestön keskuudessa mitään merkittäviä ongelmia ei esiinny. Tutkimuksemme osoittaa näkökannan ainakin Saarijärven kontekstissa virheelliseksi. Kritiikki turvetuotantoa kohtaan osoittautui laajaksi ja vaatimukset sen aiheuttamien vesistöongelmien poistamiseksi usein tiukoiksi. Esitimme kahdeksan vaihtoehtoa mahdollisista vesien pilaantumisen syistä. Selvän ykkössijan näistä sai turvetuotanto: Kolme neljästä vesien huonontumista kokeneesta katsoi turvetuotannon pilanneen vesiä paljon tai erittäin paljon. Metsien ja soiden ojitus arvioitiin toiseksi suurimmaksi ongelmien lähteeksi, ja tämän jälkeen kolmanneksi suurimpana vesien pilaajana pidettiin peltojen lannoitusta. Niitä selvästi vähäisemmiksi päästölähteiksi katsottiin teollisuuspäästöt, ranta-asukkaiden jätevedet sekä yhdyskuntajätevedet laajemmin, kalankasvatus ja vesien säännöstelytyöt. Turpeennosto ja soiden ja metsien ojitukset liittyvät yhteen niin, että ojitukset lisäävät turvepäästöjen kulkeutumista vesistöihin.

Mielenkiintoa paikalliseen turvekysymykseen lisää se, että turvetuotannolla on myös paikallista taloudellista hyötyä asukkaille, kuten työllisyysvaikutukset ja verotuotot. Miten asukkaat arvottavat eri tekijöitä toisiinsa nähden? Näin asetettuna kysymys muotoutuu kysymykseksi turvetuotannon sosiaalisesta toimiluvasta, turpeennoston hyväksynnästä tai epäämisestä sen vaikutusalueella elävien asukkaiden mielissä. Asukkaat punnitsevat hankkeen hyötyjä ja haittoja ja tekevät johtopäätöksensä niiden summana.

Saarijärven reitin alueella kritiikki turvetuotantoa kohtaan oli yleistä ja vahvaa myös näin tarkasteltuna. Ihmisten kannanmäärityksissä taloushyödyt eivät tänä päivänä voita ympäristöhaittoja. Dramaattisimmin tämä kävi ilmi väitteen ”Turvetuotanto tulisi lopettaa kokonaan” kohdalla. Lähes puolet vastanneista oli ainakin jokseenkin samaa mieltä väitteen kanssa, ja vain alle neljännes eri mieltä. Kun hyödyt koskevat suoraan suhteellisen harvoja, turvepäästöjen haitoista kärsivät tuntuvasti monet. Alueen kunnista vain Kyyjärvellä väitteen kanssa eri mieltä oli sen hyväksyviä suurempi osa.

Virkistyskäyttö määrittää kokemusta

On olennaista selvittää, mitä asukkaat tarkoittavat turveongelmilla. Kokemukset ilmiöistä kiinnittyvät ihmisten niille antamiin merkityksiin. Se mikä ihmiselle on tärkeää, määrittelee sitä mihin hän kiinnittää huomiota.

Vastaajat eivät aktiivisesti nostaneet turpeen ilmastovaikutuksia esiin. Nähtävästi ilmastokysymys oli aineistokeruun ajankohtana syksyllä 2015 edelleen liian abstrakti ja kokemuksen kannalta kaukainen asia, jotta se olisi noussut reittivesien käyttäjien mielissä keskeiseen asemaan. Sen sijaan vahvasti esiin nousi vesien virkistyskäyttö.

Koettu turpeennoston vesiä pilaava vaikutus yhdistyy vahvasti suoriin tehtyihin havaintoihin: esimerkiksi noin 90 prosenttia niistä vastaajista, jotka ovat täysin samaa mieltä väittämistä, että vesien pinnalla on kellunut turvelauttoja tai näkynyt turvepölyä, katsovat turvetuotannon vaikuttaneen vesien tilan huonontumiseen erittäin paljon. Turpeen ongelmaksi kokemisen korrelaatiot tällaisiin tarkentaviin väitteisiin ovat korkeita ja tilastollisesti erittäin merkitseviä. Kritiikki oli vahvinta kunnissa, joissa turvetuotantoa esiintyy eniten. Veden laadun luonnontieteellisten mittausten kannalta turvepölyn ja turvelauttojen kaltaiset ilmiöt eivät välttämättä ole merkityksellisiä, mutta ihmisten kokemaan vesien virkistyskäytön heikkenemiseen vaikutus on ilmeinen.

Vesien tilan huonontumisen koettiin vaikuttavan virkistyskäyttöön merkittävällä tavalla. Esimerkiksi puolet (52%) uimista harrastavista katsoo, että uiminen on vähentynyt vesistön muutosten takia. Vesien tilan heikkenemisen kokemus välittyy muun muassa siten, että uiminen aiheuttaa iho-oireita tai iholle tarttuu mutaa (56% kaikista vastanneista) ja että rannat tai uimarannat ovat liettyneet (59%). Myös kalastus kärsii vesistömuutoksista: kolme neljästä kalastusta harrastavasta sanoo, että kalastusvälineisiin kertyy lietettä.

Tulokset antavat aiheen kysyä, mittaavatko luonnontieteelliset tutkimukset veden laatua tavalla, joka ei huomioi kansalaisten arvostus- ja kokemusmaailmaa.

Jos esimerkiksi tehdään turvepäästöjen satunnais- tai keskimääräismittauksia, ne eivät ota huomioon yksittäisiä suuria päästöjä sateiden aikana. Niillä puolestaan voi olla aivan olennainen vaikutus juuri niihin seikkoihin, jotka ovat tärkeitä vesienkäyttäjille. Mökkiläisen kannalta ei myöskään ole lainkaan yhdentekevää, otetaanko pintavesinäyte selkävesiltä vai rannan tuntumasta. Jyrkät vastakkaiset kannat turpeesta vesiongelmien aiheuttajana saattavatkin olla osaltaan seurausta näkökulmaeroista, jotka johtavat erilaisiin havainnointikäytäntöihin. On muistettava, että myös tieteellisten mittausten on taustalla on aina jokin näkökulma ja sitä vastaava intressi.

Vesiluonnon ja yleisemmin luontoympäristön merkitys ihmisille on vahvistunut vuosikymmenien kuluessa. Kun sotien jälkeisen teollistumisbuumin aikana ihmiset olivat köyhyydestä nousun hintana valmiita sietämään vesistöjen rankkaakin pilaantumista, on tilanne tänään toinen. Luonto muuttuu ihmisille uudella tavalla merkitykselliseksi. Virkistyskäyttö on kokonaisvaltaista ja monimuotoista – siihen sisältyvät muun muassa mökkeily, marjastus, vapaa-ajankalastus, uiminen, mutta yhä useammin myös luonnosta ja maisemista nauttiminen sinänsä. Vesistöt, suoluonto ja metsät ovat nykyihmiselle tärkeitä virkistäytymisen lähteitä. Niitä uhkaaviin muutoksiin reagoidaan aiempaa herkemmin, mitä muun muassa kaupungistumiseen liittyvät tekijät lienevät voimistaneet.

Vainko Saarijärven reitti?

Saarijärven reitti ei ole ainoa turpeennoston ongelma-alue maassamme. Siitä kielivät viranomaisille tehdyt lukuisat valitukset eri puolilla Suomea ja konflikteiksi kehkeytyneet kiistat alueilla, joilla turvetta tuotetaan runsaasti. Useissa konflikteissa on havaittavissa yhtäläisyyksiä tutkimaamme tapaukseen. Aloitteentekijöinä valituksissa ovat usein juuri luonnossa liikkuvat ja luontoympäristöä arvostavat paikalliset asukkaat.

Tutkimuksemme paljastaa, että kansalaisten kokemusperäistä tietoa ei arvosteta eikä sitä hyödynnetä vesien tilaan vaikuttavassa suunnittelussa ja päätöksenteossa. Tutkimus synnyttää tarpeen uudistaa ympäristön tilaa kuvaavia mittausmenetelmiä niin, että kansalaisten havainnot ja kokemukset tulevat osaksi tutkimustietoa. Kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa lähiympäristönsä tilaan tulee parantaa, jotta he eivät tuntisi olevansa ulkopuolella niistä prosesseista, jotka muuttavat heidän elinympäristöään.

ESA KONTTINEN, MIIKKA SALO, SAKARI MÖTTÖNEN