Vesi on paradoksi. Se on ihmiselle elintärkeää, mutta pilaamme sitä surutta. Samalla heikennämme omia elinmahdollisuuksiamme. Kun elinympäristömme heikentyvät, voimme joutua korjaamaan niitä voidaksemme elää niissä hyvää elämää. Tällaiset hoivaavat suhteet ympäristöön ovat kuitenkin poliittisia tavoilla, jotka vaativat huomiota.
K
oitajoella Suomen itäisimmässä kolkassa on 1990-luvulta saakka pidetty nuottaamalla joen pohjaa puhtaana humuksesta, jota joki kuljettaa ojitetuilta soilta ja turvetuotantoalueilta. Joen pohjan siivoaminen auttaa säilyttämään planktonsiian viimeiset kutupaikat. Tällainen lajirajat ylittävä hoiva on välttämätöntä, jotta planeetta säilyy elinkelpoisena. Kun ihminen jakaa elinympäristöjä muiden eliöiden kanssa, kasvaa ymmärrys siitä, että olemme riippuvaisia toisistamme ja yhteisen elinympäristömme terveydestä ja toiminnasta. Kun siika ei kykene lisääntymään, on ihmisenkin etsittävä ravintonsa muualta.
Hoiva mielletään tavanomaisesti kotitalouksien arkeen tai sosiaali- ja terveydenhuollolle kuuluvaksi toiminnaksi. Feministinen tutkimus on nostanut esiin tällaisen hoivan näkymätöntä asemaa yhteiskunnassa. Sen ohella posthumanistinen hoivateoria laajentuu tarkastelemaan hoivaa osana ekososiaalisia tai biofyysisiä suhteita. Hoivaeetikko Joan Tronton mukaan hoiva pitää maailmamme elinkelpoisena. Tätä kautta keskustelu hoivasta on oleellinen osa globaalien ongelmien ratkaisua.
Myös suhde veteen voi olla hoivaava: pitämällä huolta vedestä pidämme huolta myös oman elämämme edellytyksistä. Tällaista suhdetta voi kutsua hydrososiaaliseksi hoivaksi: se ei kohdistu vain veden kiertoon, vesikemiaan tai vesiekosysteemeihin, vaan kokonaisvaltaisemmin niihin tapoihin, joilla vesi kietoutuu osaksi yhteiskuntaa tai arkielämää.
Hoiva luo uutta luontosuhdetta ja etiikkaa
Samalla kun hoiva on arkista puuhastelua, siihen sisältyy tärkeitä moraalisia kannanottoja ja sitoumuksia. Ympäristöön tai luontoon kohdistuneiden haittojen ja vaurioiden ennakointi ja korjaaminen muuttavat näkökulmaa: luonto ja ympäristö eivät ole vain hyödynnettävä resurssi, vaan vaalimisen kohde.
Hoivaa koskeva keskustelu on saanut vaikutteita feministisen ja posthumanistisen teorian ohella myös alkuperäiskansatutkimuksesta. Potawatomi-kansan jäsen ja kasvitieteilijä Robin Wall Kimmerer kuvaa teoksessaan The Serviceberry. An Economy of Gifts and Abundance alkuperäiskansojen suhtautumista luontoon kuin sukulaiseen ja luonnonantimiin kuin lahjoihin. Lahjoista ollaan kiitollisia. Kun luontoa hyödynnetään, syntyy vastavuoroisesti vastuita ja velvollisuuksia pitää siitä huolta.
on kiinnitettävä huomiota myös ihmisen hoivapyrkimysten muille lajeille ja ekosysteemeille koituviin seurauksiin
Paitsi luonnon hyötykäyttöön, hoivateoria tuo uusia näkökulmia myös länsimaiseen luonnonsuojeluajatteluun. Luonnonsuojelun varhaisena mallina on pidetty perinteistä ‘tilanhoitajuutta’ (environmental stewardship), joka nojaa talonpoikaisarvoihin, kuten jatkuvuuden turvaamiseen. Luonnonsuojelun isänä usein mainitun filosofi ja luonnontieteilijä Aldo Leopoldin riistanhoidon malli tulevan “sadon” turvaamiseksi on tästä esimerkki. Hoivaa koskevassa keskustelussa tällaista luonnonhoitoa on kuitenkin kritisoitu ihmiskeskeisyydestä. Hoivateoria lähtee vahvemmin ajatuksesta, että on kiinnitettävä huomiota myös ihmisen hoivapyrkimysten muille lajeille ja ekosysteemeille koituviin seurauksiin. Keskeistä on kysyä, millaista eettistä osallisuutta ja sitoutumista ympärillä oleviin asioihin hoivan käytännöissä ilmenee.
Hoivakin voi olla haitallista
Suomessa on 1 400 000 kilometriä metsäojia. Ne on kaivettu metsien kasvun vauhdittamiseksi. Tätä kutsuttiin sotien jälkeen metsänparantamiseksi. Tavoitteena oli hoitaa metsää ihmisen elinkeinojen ja hyvinvoinnin edistämiseksi, mutta samalla syntyi uusia korjaustarpeita, esimerkiksi sen kaltaisia kuin Koitajoella, kun metsäojia pitkin valunut humus on pilannut vesistöjä. Metsän kasvun kiihdyttämiseksi tehdyt toimet ovat tuhonneet kalojen kutupaikkoja, estäneet kalojen ravinnon saantia ja johtaneet myös niiden elohopeapitoisuuden kasvuun. Isolla osalla ojitettuja soita myös metsä kituu. On syntynyt ekosysteemistä korjausvelkaa, jota pyritään nykyään paikkaamaan ennallistamalla soita.
Hoivan tavoitteet ja käytännöt kuten metsänhoito kertovat, mikä on ihmisille merkityksellistä: mistä pidetään huolta ja mistä ei? Ne kertovat myös siitä, mistä syystä asioista pidetään huolta. Esimerkiksi metsän kasvusta pidetään huolta vesistöjen kustannuksella koska siitä oletetaan koituvan taloudellista hyötyä. Kun tarkastelemme hoivaa, on mahdollista suunnata katse käytäntöihin, joissa luontosuhteemme muotoutuu. Mutta samalla hoiva myös kutsuu tarkastelemaan näiden luontosuhteiden periaatteita tarkemmin. Koska hoivassa tehdään jatkuvia valintoja sen suhteen, mikä on elämän arvoista mikä ei, tarjoaa hoiva mahdollisuuden tulkita uudelleen yhteiskuntamme käytäntöjä ja luontosuhteita – kriittisesti.
Samaan tapaan kuin kotitalouksissa tai matalapalkka-aloilla tapahtuva hoiva, myös ympäristön elinkelpoisena pitäminen on elintärkeää, mutta aliarvostettua.
Ensinnäkin, hoivakuorma ei jakaudu tasaisesti. Koitajoella joen pohjaa nuottaavat ihmiset ovat eri tahoja kuin ne, jotka hyötyvät metsien ojittamisesta. Hoivakuorman epätasaisuus on rakenteellinen ongelma, joka feministisessä tutkimuksessa on liitetty kapitalistisen tuotantojärjestelmän valtasuhteisiin sekä hoivatyön näkymättömyyteen. Samaan tapaan kuin kotitalouksissa tai matalapalkka-aloilla tapahtuva hoiva, myös ympäristön elinkelpoisena pitäminen on elintärkeää, mutta aliarvostettua. Ympäristöstä huolehditaan usein vapaaehtoisvoimin ja pienin resurssein tai korjaamisen kustannukset ulkoistetaan yhteiskunnan kannettavaksi.
Toiseksi, ekosysteemeihin kohdistuvassa hoivassa korostuu usein asioiden korjaaminen siinä vaiheessa, kun ne ovat menneet pieleen. Miksei vaurioita pyritty ehkäisemään ennalta? Olisiko järkevämpää pidättäytyä turmelemasta uusia alueita ja elinympäristöjä ennemmin kuin tuudittautua siihen, että jäljet voidaan aina korjata? Esittämällä tällaisia kysymyksiä hoiva voi asettaa kyseenalaiseksi myös sellaista universaalia luonnonsuojeluajattelua, jossa yhtäällä tuhotut luontoarvot ovat korvattavissa toisaalla.
Hyvä hoiva ei toteuta vain hoivaajan ideaaleja
Hoiva merkitsee aina puuttumista ongelmalliseksi koettuun asiantilaan. Tämä nostaa esiin kysymyksiä siitä, miten hoivassa käytetään valtaa ja miten muiden hoivaan osallisten näkökulmat ja tieto huomioidaan.
Kun valtio tuki avokätisesti metsien parannustoimia sodan jälkeisessä Suomessa, ajateltiin kiihtyvää metsien ja sitä myöden kansantalouden kasvua. Julki lausuttiin myös alue- ja sosiaalipoliittisen huolenpidon tavoitteita: metsien kuivattaminen tarjosi töitä syrjäisilläkin maaseutualueilla. Näin näitä alueita pidettiin elinvoimaisina. Hoidon ja parantamisen nimissä kuitenkin mahdollistettiin vesiekosysteemien merkittävä muuttaminen. Toteutetut toimenpiteet olivat ristiriidassa vedessä elävien toisten lajien, kuten siian ruoan hankinnan ja lisääntymisen kanssa, samoin kuin näistä vesiekosysteemeistä eri tavoin riippuvaisten ihmisryhmien kanssa. Turvemuhjun peittämät rannat soveltuvat huonosti virkistykseen eikä humuksen tummentamissa vesistöissä elävien, elohopean rikastamien petokalojen syöntiä suositella.
Toisaalta juuri hoivaa toteutettaessa rakentuu ymmärrystä toisten tarpeista.
Hoivan vaikutusten tunnistamiseksi hoivateoreetikot ovat peräänkuuluttaneet ajattelua yhdessä hoivan osallisten kanssa, sen sijaan että hoivan toteuttaja ajattelee hoivan kohteiden tai muiden osallisten puolesta. “Kanssa-ajattelu” on feministisen tutkimuksen piiristä nouseva vaatimus tunnistaa eri positioita sekä kykyä ja halua tietää, mitä muut tarvitsevat. Toisaalta juuri hoivaa toteutettaessa rakentuu ymmärrystä toisten tarpeista. Kun Koitajoella pidetään huolta planktonsiian kutupaikoista, tutustutaan siian elinympäristöön ja -tapoihin. Pohjan nuottaajalla voi olla sellaista tietoa ja ymmärrystä siian ja ihmisten elinympäristöön vaikuttavista tekijöistä, jota muilta puuttuu.
Hoivaetiikka ei ole universaalia, vaan aina tilanteista ja usein paikkasidonnaista. Tämä tekee siitä myös haavoittuvaa: paikkasidonnaiset tarpeet, kuten siian tietty kutupaikka Koitajoella, on helppo sivuuttaa. Paikallinen haitta ei esimerkiksi välttämättä tule näkyväksi ympäristöseurannassa, sillä niukoin resurssein kootut mittaustulokset piirtävät kuvaa lähinnä vesistöjen keskiarvoisesta tilasta. Tutkimuksessa on pitkään vallinnut myös teoreettinen käsitys, että luonnostaan tummien vesien ekosysteemit ja eliöt ovat sopeutuneet humukseen. Nykytutkimus on kuitenkin todentanut merkittäviä tummumisesta koituvia ekologisia seurausvaikutuksia.
Hoiva on provokaatio
Hoiva ei ole yleistä, hyväntahtoista pyrkimystä hyvään. Jos näin ajatellaan, unohdetaan, että se voi olla myös haitallista kohteidensa tai sivullisten kannalta tai kuormittaa siihen osallisia. Sen sijaan hoivaa voi ajatella Maria Puig de la Bellacasan ja eräiden muiden hoivateoreetikkojen tapaan provokaationa – tapana koetella arkisia käytäntöjä ja niihin pohjaavia luonto- ja sosiaalisia suhteita. Koska hoivaa tutkimalla voidaan tehdä näkyväksi vallitsevia hierarkioita, prioriteetteja ja niitä ylläpitäviä konventioita ja valtasuhteita, avaa hoiva näkymiä myös toisin tekemiseen. Hoiva on poliittista.
Hoivan poliittisuudesta seuraa, että on tärkeää avata ja tehdä näkyväksi hoivan tarkoitusta ja niitä periaatteita, joilla hoivaa toteutetaan. Samalla voidaan edistää ja vahvistaa sen kaltaisia hoivasuhteita, jotka huomioivat kohteidensa tai muiden hoivaan osallistuvien ihmisten tai muiden lajien välttämättömät ja satunnaiset tarpeet. Hoivaan itseensä on siten tarpeellista kohdistaa kriittistä luentaa, sillä hoiva voi olla kontrolloivaa ja jopa väkivaltaista: onko esimerkiksi kokonaisen lammen kuivaaminen vieraslajien hävittämiseksi hyvää hoivaa? Hoivan tutkimus voi tuottaa parempia hoivan käytäntöjä tekemällä näkyväksi hoivan hyötyjä ja siitä koituvia haittoja sekä altistamalla ne kriittiseen eettiseen keskusteluun. On aina tärkeää pohtia myös missä tilanteissa hoiva on tarkoituksenmukaista ja ylipäänsä tarpeellista.
Hoivaaminen voi siten luoda toiveikkuutta ja ennen kaikkea vahvistaa laajempaa toimintavalmiutta kriisien keskelle.
Vesi välittää monia ympäristö- ja muiden kriisien seurauksia ihmisten arkeen. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen konkretisoituvat esimerkiksi tulvina ja kuivuutena, heikkenevänä veden laatuna ja jääpeitteenä tai vaikkapa metsätuhoina. Geopoliittiset jännitteet voivat johtaa siihen, että puhtaan juomaveden saatavuus äkillisesti katkeaa. Kaikki nämä muutokset tarkoittavat sitä, että vedestä on huolehdittava entistä enemmän. Vaikka ympäristönmuutos voi aiheuttaa surua ja epätoivoa, ja pyrkimykset korjata vaurioita saattavat kuormittaa sekä yhteiskuntaa että yksilöitä, on hoiva kuitenkin myös vastavuoroista. Tilanteen korjaaminen suuntaa katsetta tulevaan; yhdessä tekeminen voi vahvistaa yhteisöllisyyttä ja tuottaa onnistumisen iloa ja merkityksellisyyden kokemuksia. Hoivaaminen voi siten luoda toiveikkuutta ja ennen kaikkea vahvistaa laajempaa toimintavalmiutta kriisien keskelle. Koitajoellakaan tärkeää ei ole vain lopputulos eli siikakannan hengissä pitäminen, vaan myös itse tekeminen ja siitä tekijöille koituva hyvä.
TARU PELTOLA
Otsikkokuva: Taru Peltola
Tiededebatti perustuu Kalevalaseuran vuosikirjassa julkaistavaan tutkimusartikkeliin: Peltola T., Santala, I., Hiedanpää, J., Latva-Somppi, R., Mishra, H., Mäkelä, M., Pihlajamäki, M., Pitkänen, K., Salo, M., Soini, K. & Svels, Kristina (tulossa). Hydrososiaalinen hoiva ja kriisiytyvä vesisuhde. Kalevalaseuran vuosikirja 104.
Lähteet
Kimmerer, R.W. (2024). The Serviceberry. An Economy of Gifts and Abundance. London, Allen Lane.
Puig de la Bellacasa, M. (2017). Matters of care: Speculative ethics in more than human worlds. Minneapolis, University of Minnesota Press.
Tronto, J. (1993). Moral boundaries: A political argument for an ethic of care. New York, Routledge.
Vesi on paradoksi. Se on ihmiselle elintärkeää, mutta pilaamme sitä surutta. Samalla heikennämme omia elinmahdollisuuksiamme. Kun elinympäristömme heikentyvät, voimme joutua korjaamaan niitä voidaksemme elää niissä hyvää elämää. Tällaiset hoivaavat suhteet ympäristöön ovat kuitenkin poliittisia tavoilla, jotka vaativat huomiota.
K
oitajoella Suomen itäisimmässä kolkassa on 1990-luvulta saakka pidetty nuottaamalla joen pohjaa puhtaana humuksesta, jota joki kuljettaa ojitetuilta soilta ja turvetuotantoalueilta. Joen pohjan siivoaminen auttaa säilyttämään planktonsiian viimeiset kutupaikat. Tällainen lajirajat ylittävä hoiva on välttämätöntä, jotta planeetta säilyy elinkelpoisena. Kun ihminen jakaa elinympäristöjä muiden eliöiden kanssa, kasvaa ymmärrys siitä, että olemme riippuvaisia toisistamme ja yhteisen elinympäristömme terveydestä ja toiminnasta. Kun siika ei kykene lisääntymään, on ihmisenkin etsittävä ravintonsa muualta.
Hoiva mielletään tavanomaisesti kotitalouksien arkeen tai sosiaali- ja terveydenhuollolle kuuluvaksi toiminnaksi. Feministinen tutkimus on nostanut esiin tällaisen hoivan näkymätöntä asemaa yhteiskunnassa. Sen ohella posthumanistinen hoivateoria laajentuu tarkastelemaan hoivaa osana ekososiaalisia tai biofyysisiä suhteita. Hoivaeetikko Joan Tronton mukaan hoiva pitää maailmamme elinkelpoisena. Tätä kautta keskustelu hoivasta on oleellinen osa globaalien ongelmien ratkaisua.
Myös suhde veteen voi olla hoivaava: pitämällä huolta vedestä pidämme huolta myös oman elämämme edellytyksistä. Tällaista suhdetta voi kutsua hydrososiaaliseksi hoivaksi: se ei kohdistu vain veden kiertoon, vesikemiaan tai vesiekosysteemeihin, vaan kokonaisvaltaisemmin niihin tapoihin, joilla vesi kietoutuu osaksi yhteiskuntaa tai arkielämää.
Hoiva luo uutta luontosuhdetta ja etiikkaa
Samalla kun hoiva on arkista puuhastelua, siihen sisältyy tärkeitä moraalisia kannanottoja ja sitoumuksia. Ympäristöön tai luontoon kohdistuneiden haittojen ja vaurioiden ennakointi ja korjaaminen muuttavat näkökulmaa: luonto ja ympäristö eivät ole vain hyödynnettävä resurssi, vaan vaalimisen kohde.
Hoivaa koskeva keskustelu on saanut vaikutteita feministisen ja posthumanistisen teorian ohella myös alkuperäiskansatutkimuksesta. Potawatomi-kansan jäsen ja kasvitieteilijä Robin Wall Kimmerer kuvaa teoksessaan The Serviceberry. An Economy of Gifts and Abundance alkuperäiskansojen suhtautumista luontoon kuin sukulaiseen ja luonnonantimiin kuin lahjoihin. Lahjoista ollaan kiitollisia. Kun luontoa hyödynnetään, syntyy vastavuoroisesti vastuita ja velvollisuuksia pitää siitä huolta.
Paitsi luonnon hyötykäyttöön, hoivateoria tuo uusia näkökulmia myös länsimaiseen luonnonsuojeluajatteluun. Luonnonsuojelun varhaisena mallina on pidetty perinteistä ‘tilanhoitajuutta’ (environmental stewardship), joka nojaa talonpoikaisarvoihin, kuten jatkuvuuden turvaamiseen. Luonnonsuojelun isänä usein mainitun filosofi ja luonnontieteilijä Aldo Leopoldin riistanhoidon malli tulevan “sadon” turvaamiseksi on tästä esimerkki. Hoivaa koskevassa keskustelussa tällaista luonnonhoitoa on kuitenkin kritisoitu ihmiskeskeisyydestä. Hoivateoria lähtee vahvemmin ajatuksesta, että on kiinnitettävä huomiota myös ihmisen hoivapyrkimysten muille lajeille ja ekosysteemeille koituviin seurauksiin. Keskeistä on kysyä, millaista eettistä osallisuutta ja sitoutumista ympärillä oleviin asioihin hoivan käytännöissä ilmenee.
Hoivakin voi olla haitallista
Suomessa on 1 400 000 kilometriä metsäojia. Ne on kaivettu metsien kasvun vauhdittamiseksi. Tätä kutsuttiin sotien jälkeen metsänparantamiseksi. Tavoitteena oli hoitaa metsää ihmisen elinkeinojen ja hyvinvoinnin edistämiseksi, mutta samalla syntyi uusia korjaustarpeita, esimerkiksi sen kaltaisia kuin Koitajoella, kun metsäojia pitkin valunut humus on pilannut vesistöjä. Metsän kasvun kiihdyttämiseksi tehdyt toimet ovat tuhonneet kalojen kutupaikkoja, estäneet kalojen ravinnon saantia ja johtaneet myös niiden elohopeapitoisuuden kasvuun. Isolla osalla ojitettuja soita myös metsä kituu. On syntynyt ekosysteemistä korjausvelkaa, jota pyritään nykyään paikkaamaan ennallistamalla soita.
Hoivan tavoitteet ja käytännöt kuten metsänhoito kertovat, mikä on ihmisille merkityksellistä: mistä pidetään huolta ja mistä ei? Ne kertovat myös siitä, mistä syystä asioista pidetään huolta. Esimerkiksi metsän kasvusta pidetään huolta vesistöjen kustannuksella koska siitä oletetaan koituvan taloudellista hyötyä. Kun tarkastelemme hoivaa, on mahdollista suunnata katse käytäntöihin, joissa luontosuhteemme muotoutuu. Mutta samalla hoiva myös kutsuu tarkastelemaan näiden luontosuhteiden periaatteita tarkemmin. Koska hoivassa tehdään jatkuvia valintoja sen suhteen, mikä on elämän arvoista mikä ei, tarjoaa hoiva mahdollisuuden tulkita uudelleen yhteiskuntamme käytäntöjä ja luontosuhteita – kriittisesti.
Ensinnäkin, hoivakuorma ei jakaudu tasaisesti. Koitajoella joen pohjaa nuottaavat ihmiset ovat eri tahoja kuin ne, jotka hyötyvät metsien ojittamisesta. Hoivakuorman epätasaisuus on rakenteellinen ongelma, joka feministisessä tutkimuksessa on liitetty kapitalistisen tuotantojärjestelmän valtasuhteisiin sekä hoivatyön näkymättömyyteen. Samaan tapaan kuin kotitalouksissa tai matalapalkka-aloilla tapahtuva hoiva, myös ympäristön elinkelpoisena pitäminen on elintärkeää, mutta aliarvostettua. Ympäristöstä huolehditaan usein vapaaehtoisvoimin ja pienin resurssein tai korjaamisen kustannukset ulkoistetaan yhteiskunnan kannettavaksi.
Toiseksi, ekosysteemeihin kohdistuvassa hoivassa korostuu usein asioiden korjaaminen siinä vaiheessa, kun ne ovat menneet pieleen. Miksei vaurioita pyritty ehkäisemään ennalta? Olisiko järkevämpää pidättäytyä turmelemasta uusia alueita ja elinympäristöjä ennemmin kuin tuudittautua siihen, että jäljet voidaan aina korjata? Esittämällä tällaisia kysymyksiä hoiva voi asettaa kyseenalaiseksi myös sellaista universaalia luonnonsuojeluajattelua, jossa yhtäällä tuhotut luontoarvot ovat korvattavissa toisaalla.
Hyvä hoiva ei toteuta vain hoivaajan ideaaleja
Hoiva merkitsee aina puuttumista ongelmalliseksi koettuun asiantilaan. Tämä nostaa esiin kysymyksiä siitä, miten hoivassa käytetään valtaa ja miten muiden hoivaan osallisten näkökulmat ja tieto huomioidaan.
Kun valtio tuki avokätisesti metsien parannustoimia sodan jälkeisessä Suomessa, ajateltiin kiihtyvää metsien ja sitä myöden kansantalouden kasvua. Julki lausuttiin myös alue- ja sosiaalipoliittisen huolenpidon tavoitteita: metsien kuivattaminen tarjosi töitä syrjäisilläkin maaseutualueilla. Näin näitä alueita pidettiin elinvoimaisina. Hoidon ja parantamisen nimissä kuitenkin mahdollistettiin vesiekosysteemien merkittävä muuttaminen. Toteutetut toimenpiteet olivat ristiriidassa vedessä elävien toisten lajien, kuten siian ruoan hankinnan ja lisääntymisen kanssa, samoin kuin näistä vesiekosysteemeistä eri tavoin riippuvaisten ihmisryhmien kanssa. Turvemuhjun peittämät rannat soveltuvat huonosti virkistykseen eikä humuksen tummentamissa vesistöissä elävien, elohopean rikastamien petokalojen syöntiä suositella.
Hoivan vaikutusten tunnistamiseksi hoivateoreetikot ovat peräänkuuluttaneet ajattelua yhdessä hoivan osallisten kanssa, sen sijaan että hoivan toteuttaja ajattelee hoivan kohteiden tai muiden osallisten puolesta. “Kanssa-ajattelu” on feministisen tutkimuksen piiristä nouseva vaatimus tunnistaa eri positioita sekä kykyä ja halua tietää, mitä muut tarvitsevat. Toisaalta juuri hoivaa toteutettaessa rakentuu ymmärrystä toisten tarpeista. Kun Koitajoella pidetään huolta planktonsiian kutupaikoista, tutustutaan siian elinympäristöön ja -tapoihin. Pohjan nuottaajalla voi olla sellaista tietoa ja ymmärrystä siian ja ihmisten elinympäristöön vaikuttavista tekijöistä, jota muilta puuttuu.
Hoivaetiikka ei ole universaalia, vaan aina tilanteista ja usein paikkasidonnaista. Tämä tekee siitä myös haavoittuvaa: paikkasidonnaiset tarpeet, kuten siian tietty kutupaikka Koitajoella, on helppo sivuuttaa. Paikallinen haitta ei esimerkiksi välttämättä tule näkyväksi ympäristöseurannassa, sillä niukoin resurssein kootut mittaustulokset piirtävät kuvaa lähinnä vesistöjen keskiarvoisesta tilasta. Tutkimuksessa on pitkään vallinnut myös teoreettinen käsitys, että luonnostaan tummien vesien ekosysteemit ja eliöt ovat sopeutuneet humukseen. Nykytutkimus on kuitenkin todentanut merkittäviä tummumisesta koituvia ekologisia seurausvaikutuksia.
Hoiva on provokaatio
Hoiva ei ole yleistä, hyväntahtoista pyrkimystä hyvään. Jos näin ajatellaan, unohdetaan, että se voi olla myös haitallista kohteidensa tai sivullisten kannalta tai kuormittaa siihen osallisia. Sen sijaan hoivaa voi ajatella Maria Puig de la Bellacasan ja eräiden muiden hoivateoreetikkojen tapaan provokaationa – tapana koetella arkisia käytäntöjä ja niihin pohjaavia luonto- ja sosiaalisia suhteita. Koska hoivaa tutkimalla voidaan tehdä näkyväksi vallitsevia hierarkioita, prioriteetteja ja niitä ylläpitäviä konventioita ja valtasuhteita, avaa hoiva näkymiä myös toisin tekemiseen. Hoiva on poliittista.
Hoivan poliittisuudesta seuraa, että on tärkeää avata ja tehdä näkyväksi hoivan tarkoitusta ja niitä periaatteita, joilla hoivaa toteutetaan. Samalla voidaan edistää ja vahvistaa sen kaltaisia hoivasuhteita, jotka huomioivat kohteidensa tai muiden hoivaan osallistuvien ihmisten tai muiden lajien välttämättömät ja satunnaiset tarpeet. Hoivaan itseensä on siten tarpeellista kohdistaa kriittistä luentaa, sillä hoiva voi olla kontrolloivaa ja jopa väkivaltaista: onko esimerkiksi kokonaisen lammen kuivaaminen vieraslajien hävittämiseksi hyvää hoivaa? Hoivan tutkimus voi tuottaa parempia hoivan käytäntöjä tekemällä näkyväksi hoivan hyötyjä ja siitä koituvia haittoja sekä altistamalla ne kriittiseen eettiseen keskusteluun. On aina tärkeää pohtia myös missä tilanteissa hoiva on tarkoituksenmukaista ja ylipäänsä tarpeellista.
Vesi välittää monia ympäristö- ja muiden kriisien seurauksia ihmisten arkeen. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen konkretisoituvat esimerkiksi tulvina ja kuivuutena, heikkenevänä veden laatuna ja jääpeitteenä tai vaikkapa metsätuhoina. Geopoliittiset jännitteet voivat johtaa siihen, että puhtaan juomaveden saatavuus äkillisesti katkeaa. Kaikki nämä muutokset tarkoittavat sitä, että vedestä on huolehdittava entistä enemmän. Vaikka ympäristönmuutos voi aiheuttaa surua ja epätoivoa, ja pyrkimykset korjata vaurioita saattavat kuormittaa sekä yhteiskuntaa että yksilöitä, on hoiva kuitenkin myös vastavuoroista. Tilanteen korjaaminen suuntaa katsetta tulevaan; yhdessä tekeminen voi vahvistaa yhteisöllisyyttä ja tuottaa onnistumisen iloa ja merkityksellisyyden kokemuksia. Hoivaaminen voi siten luoda toiveikkuutta ja ennen kaikkea vahvistaa laajempaa toimintavalmiutta kriisien keskelle. Koitajoellakaan tärkeää ei ole vain lopputulos eli siikakannan hengissä pitäminen, vaan myös itse tekeminen ja siitä tekijöille koituva hyvä.
TARU PELTOLA
Otsikkokuva: Taru Peltola
Lähteet
Kimmerer, R.W. (2024). The Serviceberry. An Economy of Gifts and Abundance. London, Allen Lane.
Puig de la Bellacasa, M. (2017). Matters of care: Speculative ethics in more than human worlds. Minneapolis, University of Minnesota Press.
Tronto, J. (1993). Moral boundaries: A political argument for an ethic of care. New York, Routledge.
Taru Peltola
Taru Peltola on luontokulttuurien tutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa ja erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Hän kuuluu Suomen Akatemian rahoittamaan Veden taju: Huolenpitoa yli rajojen –konsortioon (349983).
LUE KOMMENTAARIT:
Eeva Furman
Kestävän kehityksen toimikunnan pääsihteeri Eeva Furman työskentelee Valtioneuvoston kansliassa johtavana asiantuntijana. Hän koordinoi toimikuntaa, edistää kestävyyden poikkihallinnollista työtä valtioneuvostossa sekä edustaa Suomea kansainvälisissä kestävän kehityksen tilaisuuksissa mm YK:ssa. Aiemmin Furman työskenteli Suomen ympäristökeskus Sykessä ympäristöpolitiikkakeskuksen johtajana ja professorina. Tutkimuksellisesti Furmanin kiinnostuksen kohteina ovat olleet ympäristöasioiden, erityisesti ekologisen kestävyyden hallinta ja siihen liittyvä tieteen ja päätöksenteon välinen yhteys. Hän toimi Suomen kestävyyspaneelin puheenjohtajana vuosina 2015–2022.
Hydrososiaalisesta hoivasta tuki luontosuhteen uudelleenmäärittelyyn?
Kestävyysmurroksessa ja kestävän kehityksen edistämisessä luonnon hoivalla on keskeinen rooli. Hoiva tarjoaa ihmisille myös kanavia aktivoitua laajemmin toimimaan yhteisten asioiden edestä ja se voi sivistää ihmisiä lisäten empatiaa ja ymmärrystä monimutkaisten kokonaisuuksien syy-seuraussuhteista. Kestävä kehitys edellyttää kaikkia toimimaan, julkinen sektori ei kykene kestävyysmurroksen toteuttamiseen yksin.
Kestävä kehitys on melko näkymätön ihmisten arkikeskusteluissa, mutta eri tahoilla, kuten valtiolla, eduskunnassa, kaupungeissa ja muissa kunnissa, hyvinvointialueilla, rahoitus- ja muissa yrityksissä, kansalaisjärjestöissä, säätiöissä ja organisaatioissa sekä tutkimuksessa se on osa jokapäiväistä pohdintaa ja toimintaa. Kestävän kehityksen käsitteen konkretisoi YK:n poliittinen Agenda2030 ja sen 17 tavoitetta. Toimeenpanon ytimessä on systeeminen kestävyysmurros, joka on tutkimuslähtöinen käsite.
Hoivan kautta voidaan auttaa sekä kulttuurista että yksilöiden luontosuhteen uudelleenmäärittelyä, mitä tarvitaan murroksen edistämisessä, sillä kokonaiskestävyyden perustana oleva ekologinen kestävyys on tällä hetkellä huonossa tilassa niin Suomessa kuin globaalisti.
Luonnon hoiva voi vaikuttaa ihmisten luontosuhteeseen montaa eri kautta. Hoiva tekee siihen osallistuville näkyväksi ihmisen aiheuttaman luonnonjärjestelmien rikkoutumisen sekä rikkoutumisesta seuraavat ihmiskuntaan kohdistuvat kielteiset vaikutukset. Hoiva antaa myös keinoja, joilla vaikutusten korjaamiseen voi konkreettisesti osallistua, niin yksilönä, yhteisönä kuin yhteiskuntana. Parhaimmillaan hoiva vahvistaa ihmisten empatian tunnetta niin muita ihmisiä kuin muita lajejakin kohtaan.
Suomessa valtaosa juo hana- tai kaivovettä. Veden kautta kansalaisten tietoisuus ja kiinnostus veden laatuun on hyvää ja ajantasaista. Jos veden laatu tai saatavuus jostain syystä heilahtaa, se aktivoi toimintaan kuten hoivaan. Maissa, joissa juodaan vallan pullovettä, yhteys juomaveden ja veden tilan välillä on katkennut eikä sen myötä synny motivaatiota toimia.
Kiristyvissä julkisen sektorin taloudellisissa puitteissa asukaspohjainen luonnonhoito keventää kuntien, alueiden ja valtion taakkaa luonnon ennallistamistoimissa tai muissa luonnonjärjestelmiä turvaavissa toimissa. Hoiva voidaan tällöin nähdä aktiivisena kansalaisuutena, jossa kansalaisille luodaan puitteet, joissa toteuttaa sellaisia toimia, mitkä tukevat kunnan tavoitteita eivätkä ole niiden kanssa ristiriidassa, mutta joita syystä tai toisesta ei kunnan puolesta olla toteuttamassa. Idea lähtee yleensä nimenomaan aktiivisilta kansalaisilta. Tämä kuitenkin edellyttää innovatiivisuutta, sallivuutta ja joustavuutta myös julkiselta taholta. Koska ekologinen kestävyys tukee laajemmin kokonaisvaltaista kestävyyttä, olisi strategisesti kannattavaa, että valtio ja aluetaso tukisivat luonnonhoitoa.
Luonnonhoito ei kuitenkaan ole ongelmatonta ja sen seuraukset voivat olla lopulta erilaisia, kuin mitä tekijät tai julkinen sektori alkuun toivoivat. Jotta päästään eteenpäin kestävässä kehityksessä, on kuitenkin kokeiltava uutta tietämättä varmasti seurauksia, koska uusien innovatiivisten käytänteiden löytäminen vaatii riskinottoa, epäonnistumisia – ja onnistumisia. Olemme uuden edessä, ja silloin vanhat keinot eivät usein toimi. Uusiin käytänteisiin ja kokeiluihin kannattaa aina liittää tutkimusta ja seurantaa, jotta toimivat innovaatiot saadaan laajempaan käyttöön ja huonot tai tehottomat lopetettua ennen kuin ne vakiintuvat. Vaikutuksiltaan huonojen kokeilujen pysäyttäminen onkin usein vaikeaa, sillä esimerkiksi hoitotoimenpiteisiin on yleensä satsattu paljon ihmisten intoa, odotusta ja myös julkisia voimavaroja.
Joskus luonnonhoito, joka ei tuota merkittäviä ekologisia onnistumisia, mutta ei myöskään häiritse ekosysteemiä, saattaa olla hyödyllistä sosiaalisten vaikutusten takia. Yhdessä toimiminen itselle tärkeän asian eteen on todettu tärkeäksi keinoksi kestävyysvajeesta syntyneen ahdistuksen lieventämisessä. Ihminen voimaantuu yhdessä tekemisestä, verkostoitumisesta ja mahdollisuudesta päästä keskustelemaan asiasta muiden samalla tavoin ajattelevien kanssa. Tämä luo myös voimavaroja toimia jossain toisessa kestävyyttä edistävässä tilanteessa, jossa tuloksetkin puhuvat puolestaan.
Harmillisempia hoivan muotoja ovat sellaiset, missä yhden asian puolesta hoivaaminen sekoittaa tai jopa tuhoaa koko elinympäristön tai ekosysteemin. Julkisen sektorin tuleekin huolehtia, että päätökset luvista myös hyvää tarkoittavaan hoivaan edellyttävät vaikutusten arviointia.
Luonnon hoiva voidaan myös nähdä vääristyneen luontosuhteen kuvajaisena. Siinä hyväksytään ajatus, että ensin luontoa turmellaan yhden tahon toimesta ja sitten toinen taho tulee korjaamaan teon hoivalla. Jos turmelu tapahtuu lainmukaisesti ja korjaustoimista vastaa julkinen taho, voidaan miettiä, onko hallinta kohdallaan vai onko kyse huonosta hallinnosta, missä molempiin toimiin käytetään valtion rahoja ja molemmilla pyritään parantamaan yhteiskunnan tilaa. Politiikkakoherenssin, kompensaation ja muiden ohjauskeinojen kautta pyritään löytämään optimaalisia ratkaisuja, joilla haittoja on tarkoitus vähentää. Kansalaisten tekemässä hoivassa on useimmiten toki tiedossa hoivaustarpeen juurisyyt, mutta hoivan kautta ongelmiin puuttuminen tekemällä ne näin näkyviksi, tuntuu monista tehokkaalta tavalta vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Se on signaali päätöksentekijöille siitä, että ekologinen kestävyys on keskeinen tavoite myös kansalaisten näkökulmasta.
Suomen ekologinen jalanjälki syntyy kulutuskäyttäytymisemme takia pääasiassa muissa maissa. Jotta jalanjälki saataisiin pienemmälle tasolle, vaikuttavinta luonnon ´hoivaa´ voisi olla omien elintapojen tarkastelu ja muovaaminen sekä päätöksentekijöihin vaikuttaminen. Luontoympäristö ja sen sosiaaliset ja ekologiset kytkennät ovat kuitenkin aina erityisesti paikallisia ja konkreettinen hoiva paikallista arjen yhteistoimintaa, missä ajattelu ja toiminta voivat edelleen avautua uusiin sfääreihin ajassa, tilassa ja elämisessä, eikä sen voimaa tule kiistää.
EEVA FURMAN
Vilma Lehtovaara
Vilma Lehtovaara on Pohjois-Karjalan biosfäärialueen koordinaattori. Biosfäärialueet ovat Unescon Ihminen ja biosfääri -ohjelman kautta tunnustettuja kestävän kehityksen oppimisalueita. Pohjois-Karjalassa toimintaa koordinoi Pohjois-Karjalan ELY-keskus.
Kestävä hoiva kasvaa yhteisöistä ja toimivista rakenteista
Taru Peltola tarkastelee artikkelissaan hoivan ja veden välistä suhdetta monitasoisesti ja herättää tärkeitä kysymyksiä ympäristön tilasta, vastuusta ja yhteisöllisyydestä. Vesi yhdistää ihmisiä ja toimii monesti herättäjänä ympäristön tilan hahmottamisessa. Vesistöihin liittyvät haasteet ovat kuitenkin usein kompleksisia, jopa viheliäisiä, joten niiden ratkaiseminen on haastavaa.
Artikkelissa esiin nostetun Koitajoen planktonsiian elinmahdollisuudet eivät parane, tai vesien tummuminen pysähdy, ilman valuma-alueen laajempaa huomioimista. Jo aiheutettujen ongelmien korjaaminen edellyttää laajaa yhteistyötä ja yhteistä tahtotilaa. Olisi tärkeä tehdä yhteistyötä sektorirajat ylittäen, jottei päädytä hölmöläisten peiton jatkamiseen. Maankäytön toimet vaikuttavat vesistöihin – maa ja vesi ovat erottamattomasti sidoksissa toisiinsa.
Hoiva voi olla myös haitallista niin kohteelleen kuin osallisille, kuten artikkelissa todetaan. Suomi on muuttunut projektiyhteiskunnan suuntaan. Yhä enemmän toivotaan paikallisten järjestäytyvän tekemään hankkeita, joilla ympäristön tai asioiden tilaa parannetaan. Samaan aikaan erityisesti syrjäisemmillä alueilla väen vähetessä ja vanhetessa aktiivisia toimijoita on yhä vähemmän. Mikäli kansalaisten tai muiden toimijoiden luonnonvarojen hallintaan liittyviä vastuita kasvatetaan ilman, että huolehditaan riittävistä toimintaedellytyksistä, resursseista ja tarvittavasta tiedosta, vastuullistaminen muuttuu vastuuttamiseksi. Vesistöjen ongelmat ovat lisäksi usein pitkän aikavälin seurauksia, ja niiden korjaaminen jää usein sellaisille tahoille, joilla ei ole ollut osuutta niiden syntyyn, kuten paikallisille kansalaisryhmille. Hydrososiaalisen hoivan käytäntöjen juurruttaminen edellyttää myös kuormituksen aiheuttajien osallistumista. Erityisesti paikallisten näkökulmasta voi kuitenkin olla ristiriitaista, jos vesistöjen kuormittajat osallistuvat esimerkiksi ennallistamistoimiin toisaalla, mutta samanaikaisesti jatkavat vanhoja toimintatapoja toisaalla rakenteellisten esteiden tai kannattavuuden vuoksi. Globaalimarkkinatalous ja yhteiskuntarakenteet edesauttavat tällaisten tilanteiden syntymistä.
Koitajoen valuma-alueella toimii Koitajoki-Koitere yhteistyöryhmä, jonka tavoitteena on lisätä käytännöntason yhteistyötä ja ymmärrystä alueen ympäristöntilasta. Yhteistyö on osoittanut, että aito valuma-aluetason yhteistyö vaatii laajoja resursseja, jos veteen kytkeytyviin haasteisiin halutaan puuttua systemaattisesti ja saada tahot puhaltamaan yhteen hiileen. Paikallisten toimijoiden motivointi ja osallistaminen edellyttävät siis sekä resursseja että pitkäjänteistä koordinaatiota. Rakenteiden tulisi tukea hoivan siirtymistä paikallistasolle niin, ettei hoiva muutu taakaksi vaan mahdollisuudeksi.
Kansainvälisen Unescon Ihminen ja biosfääri -ohjelman tavoitteena on jo 70-luvulta lähtien ollut, että ihmiset tunnistavat riippuvuutensa muusta kuin inhimillisestä elämästä ja että yksilöt ja yhteisöt toimivat vastuullisesti yhdessä rakentaakseen yhteiskuntia, jotka elävät sopusoinnussa luonnon kanssa. Ohjelmaa toteutetaan biosfäärialueilla, joita Suomessa on kaksi. Saaristomeren ja Pohjois-Karjalan biosfäärialueet toimivat areenoina, joissa yhdistetään tutkimus, käytännön toimet ja yhteisöjen osallistuminen. Näiden olemassa olevien alustojen toimintaa tukemalla voitaisiin saada entistä konkreettisempia kokeilualustoja sille, miten hydrososiaalinen hoiva voi juurtua paikalliseen toimintaan ja samalla linkittää se globaaliin oppimiseen ja verkostoitumiseen.
Yhteistyön, ymmärryksen ja riittävien rakenteiden avulla hydrososiaalinen hoiva voi muodostua voimavaraksi, joka ei ainoastaan vastaa ympäristön haasteisiin, vaan myös vahvistaa paikallisyhteisöjen osallisuutta ja toivoa kestävän tulevaisuuden rakentamisessa.
Lähteet:
Nesterinen, N. (2024). Kansalaistoimijoiden osallistuminen yhteistoiminnalliseen ympäristöhallintaan Iijoella ja Koitajoella. Pro Gradu, Itä-Suomen yliopisto.
Mustalahti, I. & Agrawal, A. (2021). Responsibilization in Natural Resource Governance. Vuorovaikutteista luonnonvarahallintaa etsimässä – kansalaisten vastuuttamisesta kohti 139 (150) vastuullisuuden tukemista. Reports and Studies in Social Sciences and Business Studies. No 15. Itä-Suomen yliopisto.
VILMA LEHTOVAARA
Iida Kalakoski
Iida Kalakoski, arkkitehti, TkT (arkkitehtuuri) on rakennusperinnön dosentti Turun yliopistossa ja toimii rakennusperinnön yliopisto-opettajana Tampereen yliopistossa. Opetus- ja tutkimustyön lisäksi Kalakoski pyrkii viestimään rakennusperinnön aiheista myös suurelle yleisölle kirjoittamalla, puhumalla ja taiteen keinoin.
Myös rakennuksemme kaipaavat hoivaa
Hoivan feminiinisyys korostuu rakennetussa ympäristössä. Kun uudisrakentaminen nähdään uutta luovana ja väkevänä, korjaaminen usein sivuutetaan tai sitä pidetään haastavana, kalliina ja riskialttiina. Tästä syystä uudisrakentaminen näyttäytyy korjaamista luotettavampana vaihtoehtona, ja rakentamisessa suositaan niin sanottuja huoltovapaita materiaaleja. Huoltovapaus on usein kuitenkin silkka myytti, tosiasiassa huoltovapaiden materiaalien haasteena on, ettei niitä edes pysty korjaamaan vaan niitä huolletaan korvaamalla.
Peltola kirjoittaa lajirajat ylittävästä hoivasta. Kun puhumme rakennusperinnöstä, hoivan käsite laajenee elollisesta ja elottomasta luonnosta ihmisen luomiin materiaaleihin ja esineisiin. Silti materiaalinenkin hoiva merkityksellistyy suhteessa planeettamme resursseihin ja elinkelpoisuuteen. Lajikadon ja ilmastonmuutoksen lisäksi monenlaiset ihmiselle tärkeät resurssit puhtaasta vedestä hiekkaan, jota betoniin perustuva rakentamisemme kipeästi tarvitsee, ovat hupenemassa. Niinpä keskustelu hoivasta on tärkeää myös kestävän rakentamisen näkökulmasta.
Peltola kuvaa luonnonsuojelun kehittyneen tilanhoitaja-ajattelulle. Rakennussuojelulla ja luonnonsuojelulla on osittain samanlaiset juuret. Luonnonsuojelun näkökulmasta haastavaa on tilanhoitaja-ajattelun ihmiskeskeisyys. Ihmisen luomiin rakennelmiin ja niiden hoivaamiseen taas liittyy ylisukupolvisuuden haaste. Onko nykyinen sukupolvi oikeutettu päättämään mitkä rakennukset katsotaan myös tulevien sukupolvien näkökulmasta arvottomiksi ja purkukelpoisiksi? Varsinaisen rakennussuojelun piiriin kuuluu vain pieni joukko rakennuksia, sen ulkopuolisten kohdalla päätös korjaamisesta, säilyttämisestä tai purkamisesta on omistajalla, eikä suojelukaan pysty pelastamaan rakennuksia, joiden omistajalta puuttuu suojelutahtoa.
”Hoivaetiikka ei ole universaalia”, Peltola kirjoittaa. Rakennetusta ympäristöstä keskusteltaessa voimme havaita, etteivät käsitykset rakennusperinnöstä tai hoivan edellytyksistäkään ole universaaleja tai muuttumattomia. Sellaiset käsitteet kuin ”korjausvelka”, ”elinkaari” ja ”purkukuntoinen” ovat paitsi kulttuurisidonnaisia myös ajassa muovautuvia. Käsitteenä purkukuntoinen määrittyy suhteessa ”järkeväksi” katsottuun vaivannäköön ja korjauskustannuksiin. Käytännössä rakennus ei kuitenkaan juuri koskaan ole tosiasiallisesti korjauskelvoton.
Peltola tuo esiin mielenkiintoisen metsäojiin liittyvän paradoksin. Ojat kaivettiin metsien kasvun vauhdittamiseksi, mutta samalla tultiin pilanneeksi vesistöjä. Myös kaupunkejamme 1960-luvulta alkaen muokanneisiin kaupunkisaneerauksiin liittyy paradoksi. Saneerauksen eli tervehdyttämisen nimissä purettiin valtaosa Suomen puukaupunginosista ja tilalle rakennettiin monien nykyarvioiden mielestä tympeämpää ja mielikuvituksettomampaa ympäristöä.
Hoiva todella on provokaatio, kuten Peltola kirjoittaa. Joidenkin mielestä jo itse käsite on rakennetun ympäristön kontekstissa ärsyttävä ja liian pehmeä käytettäväksi taloudellisesti ja materiaalisesti mahtavan rakentamisen yhteydessä. Peltolan tarkastelemaa hoivan poliittisuutta voi pohtia myös jo mainittujen kaupunkisaneerausten yhteydessä. Tuolloin tavoitteena oli kaupunkien tiivistäminen ja asuinolojen parantaminen. Juokseva vesi ja sisävessat olivat ylellisyyksiä, joita puukaupunginosat eivät välttämättä asukkailleen tarjonneet. Tämä on helppo unohtaa, kun katsomme historiallisia valokuvia tänä päivänä. Sen sijaan näemme mielessämme nostalgian sävyttämissä kuvissa ne mahdollisuudet, joita alueilla mielestämme olisi ollut. Talojen korjaaminen nykykäsitystämme vastaaviksi puutalounelmiksi näyttää hukatulta mahdollisuudelta. Mahdollisuuksia hukkuu epäilemättä myös nykyisen purkuaallon seurauksena, jos sivuutamme olemassa olevan rakennuskannan hoivaan ja korjaamiseen kytkeytyvät mahdollisuudet.
IIDA KALAKOSKI