Kaupunkiviljely nähdään yleisesti hyvää tuottavana toimintana. Se kytkeytyy niin ruokaturvaan, sosiaaliseen hyvinvointiin kuin vehreään ja monimuotoiseen kaupunkiympäristöön. Miksi viljely ei sitten näy suomalaisten kaupunkien katukuvassa voimakkaammin?

Kaupunkiviljelyn erilaiset muodot

Suomessa on erilaisia tapoja järjestää ja toteuttaa ruokakasvien viljelyä kaupunkialueella. Palsta- ja siirtolapuutarhaviljelyllä on Suomessa vahvat juuret.  Nämä viljelyn muodot ovat tyypillisesti jossain määrin kaupungin hallinnosta ohjattuja ja säänneltyjä. Niille on myös omat kaavoituksessa merkityt alueensa. 

Kaupunkiviljely– ja yhteisöviljely-termien käyttö alkoi yleistyä Suomessa kaupunkitilaa haltuun ottavan viljelyn kontekstissa 2000-luvun loppupuolella. Niillä viitataan usein asukaslähtöiseen ja spontaanisti organisoituneeseen toimintaan tai yhdistysten piirissä tapahtuvaan viljelyyn. Käytössä on usein viljelylaatikoita tai -säkkejä, ja kaupunkiviljelyä saatetaan harjoittaa muilta käyttötarkoituksilta vajaakäytölle jääneissä tiloissa, kuten vanhojen tehtaiden tonteilla, toriaukioilla tai ratapihoilla. 

Myös kaupunkien hallinnoissa on herätty kaupunkiviljelyilmiöön ja asukkaiden uudenlaisiin yhteisöllisiin tarpeisiin. Helsingin kaupunki on ollut Suomessa kaupunkiviljelyn edelläkävijä tehdessään yhteistyötä urbaanin ympäristöjärjestö Dodo ry:n kanssa. Yhteistyö on näkynyt muun muassa viljelyyn sopivien tilojen kartoittamisessa ja Viljellään kaupungissa -oppaan laadinnassa. Lisäksi Helsingissä on perustettu yhteisöllisiä ekopuutarhoja leikkipuistojen yhteyteen osana Helsingin osallistuvaa budjetointia. Suurista kaupungeista myös Turku ja Oulu tarjoavat viljelylaatikoita kaupunkilaisten käyttöön. 

Tampereella ei sen sijaan olla yhtä pitkällä yhteisöllisen kaupunkiviljelyn saralla, mikä herättää kysymyksiä ja tutkijan uteliaisuuden. Kirjoitin vuoden 2023 keväällä ACME-lehteen artikkelin kaupunkiviljelyn mahdollistamisesta ja sen esteistä Tampereella. 

Tarkastelin kaupunkiviljelyn ilmiöön kytkeytyviä diskursseja eli puhetapoja haastattelemalla Tampereen kaupungin virkahenkilöitä vuosina 2015 ja 2019. Olin erityisen kiinnostunut siitä, millaisena kaupunkiviljely näyttäytyy hallinnolle, kuinka viljelyä mahdollistetaan ja millainen on kaupungin sisäinen työnjako viljelykysymysten äärellä. Tulokset osoittavat, että kaupunkiviljelykysymystä leimaa epäselvä työnjako ja resurssien niukkuus. 

Kaupunki ja kaupunkilaiset yhdessä määrittävät kaupunkiviljelyn toimintatilan

Kaupunkiorganisaatiossa tunnistetaan hyvin kaupunkiviljelyn tuomat hyödyt niin kaupunkiympäristölle kuin asukkaiden hyvinvoinnille. Kaupunki haluaakin toimia kaupunkiviljelyn mahdollistajana. Kiinnostava kysymys on: mitä mahdollistaminen tässä tapauksessa tarkoittaa? 

Kaupungin strategioissa kaupunki esitetään yhteisöjen toimintaa tukevana kumppanina ja erilaisia aloitteita ja harrastuksia mahdollistavana alustana. Käytäntöjen tasolla kaupunkiviljelyä on edistetty Tampereella esimerkiksi viljelystä kiinnostuneille kaupunkilaisille suunnattujen työpajojen kautta.

Mahdollistamisen merkityksiä ja käytäntöjä pohdittaessa ollaan osallistamisen, osallistumisen ja osallisuuden kysymysten ytimessä. Kaupunki voi osallistaa kaupunkilaisia monilla tavoilla, kuten kyselyjen ja työpajojen avulla. Toisaalta viljelystä kiinnostuneet kaupunkilaiset ovat osallisia, joilla on vahva potentiaali toimia myös virallisen osallistamisen ohitse, esimerkiksi perustamalla omaehtoisia viljelmiä. 

Olen tarkastellut tätä dynamiikkaa artikkelissani toimintatilan käsiteen kautta. Kaupunkiorganisaatio on maanomistaja ja määrittelee maankäyttöä. Kaupunki laatii myös julkisen tilan toimintasäännöt ja valvoo niitä. Tästä syystä kaupunki asettaa kaupunkiviljelytoiminnalle tiettyjä reunaehtoja, joihin viljelijät voivat reagoida ja vastata. Kaupunkiviljelyn toimintatila kattaa sekä viljelypolitiikan materiaaliset aspektit – kuten viljelylle saatavilla olevat tilat – että aineettomat aspektit – kuten hallinnan tavat ja eri toimijoiden välinen vuorovaikutus ja yhteistoiminta.

Etenkin suurissa kaupungeissa kaupunkiorganisaatio koostuu monista yksiköistä, joiden hallinnoimien sektoreiden ja toimintojen väliin asukkaiden harjoittama viljelytoiminta sirpaloituu

Epäselvä työnjako kaupunkiorganisaation sisällä

Etenkin suurissa kaupungeissa kaupunkiorganisaatio koostuu monista yksiköistä, joiden hallinnoimien sektoreiden ja toimintojen väliin asukkaiden harjoittama viljelytoiminta sirpaloituu. Kaupungin näkökulmasta kyse voi olla yhtäältä viheralueista tai julkisen tilan käytöstä, toisaalta demokratiakäytännöistä tai kestävän kehityksen edistämisestä. 

Hallinnon kulttuurisissa muutostilanteissa ja kaupunkiviljelyn kaltaisten uusien ilmiöiden äärellä on usein epäselvää, mitä sääntöjä tulisi noudattaa ja mitä toimintamalleja seurata. Hollantilainen politiikan tutkija, professori Maarten Hajer luonnehtii tällaista tilannetta institutionaalisen epäselvyyden käsiteellä.

Epäselvät roolit ja työnjako eri yksiköiden välillä ja sisällä vaikeuttavat kaupunkiviljelyn mahdollistamista tai edistämistä. Kerran sovittuihin pelisääntöihin nojautuminen ei riitä kaupunkiviljelyilmiön muuttaessa muotoaan ja henkilöstön vaihtuessa kaupunkiorganisaatiossa. Jos viljelyn edistämistä ei ole määritelty kenenkään yksittäisen työntekijän tai yksikön vastuualueeksi, se ei kuulu kenenkään ensisijaisiin työtehtäviin ja jää tekemättä. Näin viljelyn mahdollistamispyrkimykset hukkuvat institutionaalisen epäselvyyden tilaan.

Strategista, rajoittunutta ja välineellistä mahdollistamista

Tutkimuksessani tunnistin kolme erilaista kaupunkiviljelyn mahdollistamisen muotoa – strateginen, rajoittunut ja välineellinen mahdollistaminen.

Pyrkimys mahdollistaa kaupunkiviljelyä perustuu Tampereen strategiaan, jossa tavoitellaan muun muassa asukasosallisuuden sekä harrastusmahdollisuuksien ja -tilojen lisäämisestä. Strateginen mahdollistaminen on tulevaisuusorientoitunutta. Se on keskustelevaa, osallistavaa ja tähtää asukkaiden hyvinvointiin ja parempaan huomiseen. 

Strateginen mahdollistaminen kuitenkin latistuu hallinnon käytännöissä hyvin rajoittuneeksi versioksi itsestään. Mahdollistamista leimaavat varovaisuus sekä aiemmin käytössä olleisiin toimintamalleihin ja byrokraattisiin käytäntöihin nojautuminen. Kokeilukulttuuri ja uudet ideat jäävät näiden varjoon. Mahdollistaminen ei kulje ihminen edellä, vaan säännöt ja kaavat sanelevat toiminnan ehdot. 

Kolmas tunnistamani mahdollistamisen muoto liittyy uudenlaisiin suunnittelun ja kaavoituksen välineisiin. Esimerkiksi kaavoituksessa 2010-luvun lopulla Tampereellakin käyttöön otettu viherkerroinmenetelmä. Se on tapa mitata ja lisätä kaupunkivihreän määrää korttelitasolla, ja voi tarjota tilaa kaupunkiviljelylle osana kaupunkirakentamista. Toisena esimerkkinä uusista mahdollistamisen välineistä on osallistuva budjetointi, joka antaa asukkaille mahdollisuuden ehdottaa ja äänestää, mihin kaupungin tai kaupunginosien kehittämisen varoja kohdennetaan. Kaupunkiviljelylle avautuu tätäkin kautta uusia väyliä ja mahdollisuuksia saada lisää tilaa.

Keinoja kaupunkiviljelyn esteiden taklaamiseen

Kaupunkiviljelyssä on runsaasti potentiaalia, joka kaupunkiorganisaatioissakin yleensä hyvin tunnistetaan. Vaikka viljelyn mahdollistamisen tiellä on usein poliittis-hallinnollisia esteitä, näen myös useita keinoja taklata nämä esteet. 

Ensimmäinen askel esteiden purkamiseksi on tehdä kaupunkiviljelysuunnitelma kaupunkiorganisaation sisällä. Millaisia viljelymahdollisuuksia tarjotaan tai kuinka erilaisille ehdotuksille annetaan tilaa? Työn- ja vastuunjako tulee olla selkeä ja toiminta tarvitsee riittävät (henkilö)resurssit. Resurssien kohdentamisessa yhteistyö 3. sektorin toimijoiden kanssa voi olla arvokasta. Viljelypalstojen hallinnoinnin osalta Tampereen kaupunki tekeekin tiivistä yhteistyötä 4H-yhdistyksen kanssa. 

Toinen askel liittyy kaupunkiorganisaation ulkoiseen viestintään ja vuorovaikutuskanavien luomiseen. Viljelystä kiinnostuneille kaupunkilaisille täytyy olla helppoa löytää tieto siitä, keneen ottaa yhteyttä viljelyasioiden tiimoilta. Avoin keskusteluyhteys ja kohtaamispaikat eri toimijoiden välillä ovat keskeisiä edellytyksiä uuden syntymiselle. Näin kaupunkiviljelijät saavat äänensä kuuluviin ja tarvittaessa tukea kaupungilta esimerkiksi viljelyyn soveltuvien paikkojen valintaan.

Kaupunkiorganisaatiossa on tärkeää kääntää ajattelua niin, että viljely
ymmärretään kaupunkikehityksen voimavaraksi, ei jarruksi

Kolmas tärkeä seikka on kaupunkiviljelyn jatkuvuuden turvaaminen. Kaupunkiviljely käsitetään usein tilojen väliaikaiskäyttönä, joka saa väistyä uuden, rahallisesti tuottavamman toiminnan tieltä. Vaikka paikat vaihtuisivat, tulee viljelytoiminnalla olla tulevaisuus turvattuna, jotta se on tekijöilleen mielekästä. Kaupunkiviljely voi sijoittua myös rinnakkain ja lomittain muiden toimintojen kanssa. Kaupunkiorganisaatiossa on tärkeää kääntää ajattelua niin, että viljely ymmärretään kaupunkikehityksen voimavaraksi, ei jarruksi. 

On kiinnostavaa seurata, kuinka viljely löytää kotinsa yhtäältä kaupunkiorganisaation sisällä ja toisaalta julkisessa kaupunkitilassa. Vuosisatojen mittaiset urbaanit kehityskaaret osoittavat, kuinka viljelytoiminnalla on tapana löytää tiensä ja paikkansa julkisesta ja yksityisestä tilasta, kaupunkiorganisaation ohjauksessa tai ilman. 

KRISTA WILLMAN

Otsikkokuva: Jonathan Kemper/Unsplash

Kuuntele Tiededebatti Spotifyssa (27:49 min)

Yhteiskunnallinen tilanne määrittää paikallisuuden merkitystä. Paikallisen elintarviketuotannon ja lähiruoan kehittämistyössä ovat korostuneet aluetalouden ja työllisyyden näkökulmat viimeisen 15 vuoden aikana. Nyt toimintaa on syytä tarkastella entistä enemmän myös yhteiskunnallisen vakauden ja kriisinkestävyyden näkökulmista.

Paikallinen kehittäminen: uusia ja vanhoja kysymyksiä

Paikallisen toiminnan merkitystä on perusteltu vuosien saatossa monin eri tavoin. Tunnetulla sanonnalla ”Think global, act local” on pitkät juuret paitsi ympäristöajattelussa niin myös liiketaloudessa ja yritysviestinnässä.

Sanonta liittyy myös ruokaan. Sillä on voitu perustella esimerkiksi reilun kaupan tuotteiden ostamista. Toisaalta paikallisen toiminnan korostaminen sopii myös lähiruokaan.

Kirjoitin Alue ja Ympäristö -lehteen vuonna 2008 artikkelin Elintarviketuotannon paikallinen kehittäminen Keski-Suomessa. Artikkelissa tarkastelin juuri ruoan paikallisuutta, lähiruokaa ja sitä, minkälaista kehittämistyötä suomalaisilla maatiloilla tehdään erilaisten projektien kautta lähiruoan edistämiseksi.

Artikkeli perustui 15 keskisuomalaisen maaseudun kehittäjän teemahaastatteluihin. Maatiloilla näytti olevan kehitystarvetta juuri pieninä paikallisina toimijoina, sillä ruokajärjestelmää tuntuivat hallitsevan suuret kauppaketjut ja globaalin talouden toimintalogiikka.

Artikkelissa päädyin kahteen keskeiseen johtopäätökseen siitä, mitä tiloilla tulisi tehdä, jotta paikallinen tuotanto voisi vallinneessa tilanteessa kehittyä. Nämä olivat verkostojen rakentaminen ja tuotannossa erikoistuminen.

Nyt – 15 vuotta myöhemmin – voi huomata, että lähiruoan ympärillä on tapahtunut paljon, mutta toisaalta myös samat kysymykset ovat edelleen osin esillä. Paikallisen ja globaalin toiminnan jännite on säilynyt.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa paikallista toimintaa nyt kehitetään, on kuitenkin toisenlainen. Paikallisuus on saanut uudenlaisia painotuksia, ja samalla myös kehittämistyön tarve sekä päämäärät muotoutuvat nyt ehkä erilaisiksi.

Paikallisuus, talous ja yrittäjyyden aktivoiminen

Vuoden 2008 artikkelissani viitekehyksenä näyttäytyivät paikallisuuden määritelmät 2000-luvun alun tutkimuskirjallisuudessa sekä lähiruoan sisällölle luotu eräänlainen kotimainen painotus. Lähiruoka näyttäytyi tuolloin ennen kaikkea oman alueensa raaka-aineita hyödyntävänä tuotantona ja kulutuksena. Tätä se on lähtökohdiltaan tietysti myös edelleen.

Lisäksi vahvoina tavoitteina nähtiin aluetalouden, työllisyyden ja pienyritystoiminnan kehittäminen. Niinpä oli luontevaa, että nämä tavoitteet näkyivät myös maaseudun ja paikallisen ruoan kehittämistyössä.

Maatilan toiminnan tasolla liiketaloudellinen kannattavuus on tietysti elinehto, ja siihen kehittämistyötä tarvitaan edelleen, samaan tapaan kuin 15 vuotta sitten. Alueelliset yrittäjyys- ja työllisyysvaikutukset ovat myös tavoiteltavia. Varsinkin monelle pienelle maaseutukunnalle maatalous- ja elintarviketoimialoilla on edelleen iso merkitys paikallisen elinkeinorakenteen kannalta.

– – lähiruoka voi kehittyä eri toimialoja yhdistäväksi tekijäksi hakien yhteyksiä esimerkiksi elämysteollisuuteen ja hyvinvointiyrittäjyyteen.

Toimintaympäristön muutos ja entistä moninaisemmat yhteiskunnalliset tavoitteet virittävät kehittämistyön kuitenkin uudella tavalla myös talouden ja työllisyyden osalta. Esimerkiksi vuonna 2021 päivitetty maa- ja metsätalousministeriön lähiruokaohjelma näkee lähiruoassa entistä laajempia mahdollisuuksia juuri tästä näkökulmasta.

Raportin mukaan lähiruoka voi kehittyä eri toimialoja yhdistäväksi tekijäksi hakien yhteyksiä esimerkiksi elämysteollisuuteen ja hyvinvointiyrittäjyyteen. Lisäksi alalla on työtehtäviä, joihin voi työllistyä melko matalalla kynnyksellä. Niinpä raportin mukaan lähiruoka voisi auttaa myös syrjäytymisen torjumisessa tai edistää sosiaalisen ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittymistä.

Tähän voisi varmastikin liittää vielä yleisen nuorten työelämävalmiuksien edistämisen ja yrittäjyyskasvatuksen.

Miten paikallisuus näkyy ympäristö- ja ilmastotavoitteissa?

Lähiruoan ja paikallisen kehittämistyön taustalla oli vuonna 2008 myös ympäristö- ja ilmastotavoitteita. Ne ovat itse asiassa kulkeneet lähiruoan perusteluissa aina, joskin niitä on samalla myös kyseenalaistettu.

Lähtökohtaisesti lähiruoassa on pyrkimyksenä lyhentää kuljetusmatkoja ja saada sitä kautta myös ympäristöhyötyjä. Paikallisuuden, pienimuotoisuuden ja lähiruoan ympäristöhyötyjä joudutaan arvioimaan kuitenkin aina tapauskohtaisesti, sillä kokonaisuuden kannalta tuotantotavalla ja -menetelmillä on myös merkitystä.

– – maatalous huolehtii ruoantuotannon ohella myös muista hyödykkeistä, kuten maaseutumaisemasta ja luonnon monimuotoisuudesta.

Koko yhteiskunnallisen ruokakeskustelun – ja samalla ruoan paikallisuuden – painopiste on muuttunut nyt siten, että ilmastotavoitteet ovat tulleet yhä vahvemmin esille. Esimerkiksi viime aikoina julkisessa keskustelussa on saanut näkyvyyttä poliittinen kiistely Ilmastoruokaohjelman valmistumisesta (YLE 2023). Samantapaiset jännitteet eivät kuitenkaan olleet pinnalla vielä 15 vuotta sitten.

Vuonna 2008 kehittämistyön taustalla näyttäytyivät niin sanotut maatalouden monivaikutteiset tavoitteet. Niiden mukaan maatalous huolehtii ruoantuotannon ohella myös muista hyödykkeistä, kuten maaseutumaisemasta ja luonnon monimuotoisuudesta. Kehittämistyössä lähiruoan ja paikallisen toimintavan ajateltiin luontevasti tukevan myös näitä tavoitteita.

Ympäristön ja ilmaston kannalta uudempi tutkimustieto sekä yleinen tietoisuus ruoantuotannon vaikutuksista ovat nyt kenties auttaneet kohdistamaan katsetta paremmin niihin asioihin, joihin ruoan tarjontaketjussa voidaan lopulta vaikuttaa.

Paikallisuudella voi nähdä edelleen olevan merkitystä, sillä tuotannon ympäristövaikutukset tulevat lähiruoan myötä kuluttajan kannalta lähemmäksi ja paremmin arvioitavaksi. Näin omia kulutusvalintojakin pystytään miettimään ehkä konkreettisemmin.

Miten paikallisuus liitetään ruoantuotannon turvallisuuteen ja kriisinkestävyyteen?

Suomalaista ruokakeskustelua, kuten mitä tahansa yhteiskunnallista keskustelua, ovat viime vuosina värittäneet erilaiset kriisit. Koronapandemia nosti omalla tavallaan esiin paikallisuuden merkitystä. Samoin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Molemmat herättivät huolta myös ruokaturvasta, eli yhteiskunnan mahdollisuudesta turvata kansalaisille riittävä ja ravitseva ruoka kaikkina aikoina.

Turvallisuuskysymykset olivat lähiruokakeskustelun taustalla jo 15 vuotta sitten, mutta hieman eri painotuksella. Kyse oli monesti ruoan laadullisesta turvallisuudesta ja huolta herättäneistä ruokaskandaaleista. Näistä näkyvimmin esillä oli 1990-luvulla Iso-Britanniassa esiintynyt BSE, joka tunnetaan myös hullun lehmän taudin nimellä. Skandaalien juurisyyt nähtiin tuolloin monimutkaisessa globaalissa ruokajärjestelmässä, ja tällöin paikallisuus näyttäytyi vaihtoehtoisena, turvallisena ja hallittavana toimintatapana.

Globaali ruokajärjestelmä näyttäytyykin edelleen monin tavoin ongelmallisena ja hallitsemattomana.

Koronapandemian alkuperän arvioitu paikantuminen Kiinaan, Wuhanin kaupungissa sijaitsevalle ruokatorille, on tietysti herättänyt samantapaisia huolenaiheita nyt uudelleen. Globaali ruokajärjestelmä näyttäytyykin edelleen monin tavoin ongelmallisena ja hallitsemattomana.

Paikallisuutta perustellaan nyt entistä enemmän ruokajärjestelmän toimintakyvyn turvaamisen ja joustavuuden, eli resilienssin vahvistamisen näkökulmista. Tähän liittyen on tullut uudempaa mielenkiintoista tutkimusta esimerkiksi regeneratiivisesta maataloudesta ja agroekologisista symbiooseista.

Niiden pyrkimyksenä on energian ja ravinteiden paikallinen ja luonnonmukainen kierto. Näin ruoan paikallisuutta voidaan kytkeä myös kiertotalouteen sekä energiaomavaraisuuden tavoitteluun. Tällaiset ratkaisut edistävät samalla koko yhteiskunnan parempaa huoltovarmuutta ja kriisinkestävyyttä.

Miten eteenpäin?

Lähiruoka ja kasvava kiinnostus paikallisuuteen herättivät 15 vuotta sitten toiveikkuutta ja odotuksia paremmasta kannattavuudesta maatiloille. Kehittämistyö näyttäytyi tällöin resurssina, joka voi opastaa maatiloja kohti näiden odotusten saavuttamista.

Osalle suomalaisista tiloista toiminta onkin osoittautunut onnistuneeksi ratkaisuksi, mutta monen kohdalla odotukset ovat edelleen lunastamatta. Joillakin ne jäivät lunastamatta kokonaan, sillä tilojen lopettamisluku on pysynyt korkealla.

Samoin elintarvikekaupan keskittymiskehitys on edelleen jatkunut, ja pienten toimijoiden on yhä vaikea haastaa sitä. Toisaalta kauppojen ja lähiruokayrittäjien yhteistyössä on omat haasteensa. Erikoistumisesta ja paikallisuutta arvostavien kuluttajien löytämisestä puhutaankin yhä edelleen samaan tapaan kuin 15 vuotta sitten.

Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne antaa kuitenkin uudenlaista merkitystä lähiruoalle ja paikalliselle toimintatavalle. Voisikin ajatella, että paikallisessa kehittämistyössä yhä useammat toimijat voivat ottaa nyt enemmän aktiivista roolia. Tätä haastattelemani maaseudun kehittäjät toivoivat jo 15 vuotta sitten: yritystoiminnan ja yhteisön kehittämisen tuli heidän mielestään kulkea rinnakkain.

Myös agroekologiseen symbioosiin sisältyy ajatus tuotannon kiinteästä yhteydestä paikalliseen yhteisöönsä, mikä voi parhaimmillaan ruokkia kaikkea muutakin yhteisöllistä toimintaa. Energiaomavaraisuuden tavoittelu mahdollistaa aidomman paikallisuuden toteutumisen koko ketjun osalta, tuotantopanoksista lähtien.

Lisäksi yhteisöllisyyteen liittyen myös kumppanuusmaatalous on herättänyt entistä enemmän kiinnostusta. Yhteisöllisyyden kautta paikallisuuden arvo pystytään myös tavoittamaan syvemmin ja monitahoisemmin.

Kauppa, teollisuus ja julkinen ohjaus tulevaisuudessa

Kauppaketjuilla on ruoan kulutuksen kannalta kuitenkin edelleen iso merkitys. Aktiivisempi rooli niiden, ja myös suurten teollisuusyritysten, osalta tarkoittaa kokonaisvaltaisempaa vastuun ottamista koko ketjusta.

Vastuullisuus on pohjimmiltaan siis sitä, että kaikki ketjun toimijat pystyvät olemaan siinä mukana kannattavasti. Tästäkin on olemassa viitteitä esimerkiksi yritysten pyrkiessä ilmastoneutraaliuteen ja entistä laajempiin kestävyystavoitteisiin.

Sosiaalisen vastuun näkökulmasta se tarkoittaa myös työntekijöiden oloista huolehtimista, mukaan lukien ulkomaiset kausityöntekijät, joita erityisesti ruokasektorilla työskentelee.

– – kestävästi toimivat ja omaan luontaiseen ympäristöön sopivat paikalliset ruokajärjestelmät luovat kokonaisuutena pohjaa ruokaturvalle – –

Julkisten toimien ja julkisten hankintojen on odotettu lisäävän lähiruoan kysyntää koko 15 vuoden ajan. Näin on myös tapahtunut, vaikka työsarkaa varmasti vielä riittää. Julkista ohjausta tarvitaan nyt ennen kaikkea koordinoimaan toimintaa ja näyttämään suuntaa. Suomalaisen yhteiskunnan kannalta esimerkiksi juuri aloittaneet hyvinvointialueet tekevät myös merkittäviä ruokahankintoja.

Laajemmassa kuvassa on lopulta kyse siitä, että kestävästi toimivat ja omaan luontaiseen ympäristöön sopivat paikalliset ruokajärjestelmät luovat kokonaisuutena pohjaa ruokaturvalle paitsi paikallisesti niin myös globaalisti. Kehittämistyötä erityisesti tämän eteen kannattaa jatkaa.

Järjestelmät eivät ole kriiseiltä milloinkaan täysin suojassa, mutta entistä laajemmalla rintamalla tehtävät samansuuntaiset valinnat tekevät vanhan sanonnan paikallisen toiminnan ja globaalin ajattelun suhteesta edelleen ajankohtaiseksi. Ehkä se saa samalla myös uutta sisältöä.

ANTTI PUUPPONEN

Otsikkokuva: Minna Autio / Unsplash

Risteyksessä-sarjan teemana on tänä vuonna paikallisuus, ja tässä podcastissa keskustellaan ruuan ja ruuantuotannon paikallisuudesta. Keskustelemassa ovat Maarit Sireni Itä-Suomen yliopistosta ja Antti Puupponen Lappeenrannan LUT-yliopistosta.

Risteyksessä-sarjan lähtökohtana on se, että tutkijat palaavat aikaisempiin tutkimuksiinsa, ja tarkastelevat niitä nykyhetken näkökulmasta: mitä tutkimusaiheen ympärillä on vuosien aikana tapahtunut, mitä muutoksia ja kehityssuuntia on havaittavissa. Sireni ja Puupponen ovat molemmat tutkineet lähiruokaa ja paikallista ruoantuotantoa, ja osallistuvat tänä vuonna Risteyksessä-sarjaan kirjoittamalla molemmat tekstin noin 15 vuotta sitten julkaistujen tutkimuksien pohjalta. Pitkä aikaväli luo hedelmällisen pohjan reflektoida muutoksia.

Keskustelemme muun muassa siitä, millainen merkitys lähiruoalla oli 15 vuotta sitten, onko sen merkitys muuttunut ja onko Ukrainan sota vaikuttanut lähiruoan merkitykseen. Pohdimme tarkemmin myös sitä, miten paikallinen ruoka määritellään ja miten paljon paikallinen ruoka voi olla riippuvaista ei-paikallisista, jopa globaaleista tuotantopanoksista. Entä onko sillä merkitystä, miten paikallista ruoantuotanto todellisuudessa on?

Kuuntele podcast (kesto 38:03)

Maarit Sireni (YTT) on maaseutumaantieteen dosentti ja työskentelee Itä-Suomen yliopistossa Karjalan tutkimuslaitoksella yhteiskuntatieteellisen aluetutkimuksen yliopistotutkijana. Hänen nykyisiä tutkimusteemojaan ovat siirtokarjalaisten kotien esineiden merkitys lähtöpaikan muistamisessa ja kotiseutu affektiivisena tunnekokemuksena.

Antti Puupponen (YTT, dosentti) työskentelee yliopisto-opettajana LUT-yliopiston yhteiskuntatieteiden koulutusohjelmassa Lappeenrannassa. Hän on kestävän kehityksen tutkija, joka on perehtynyt erityisesti ruokapolitiikkaan ja maaseutututkimukseen.

Otsikkokuva: Soile Tirilä / Rakennushistorian kuvakokoelma, Museovirasto

Keskustelu ilmastonmuutoksesta ja ympäristöongelmista on tullut osaksi ihmisten arkea, johon ruoka liittyy vahvasti. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että kuluttajat tuntevat huonosti ruokaan liittyvien valintojen ympäristö- ja ilmastovaikutuksia, vaikka maatalous on merkittävä ympäristöongelmien aiheuttaja sekä päästölähde. Kuluttajat pitävät pakkausten välttämistä merkittävimpänä ympäristötekona ja toiseksi merkittävimpänä lähiruoan suosimista (Tobler ym. 2011, 678).

Vääriä käsityksiä ruoan ympäristövaikutuksista

Kuluttajien on helppo kiinnittää tuotteiden pakkauksiin huomiota ja niiden ympäristövaikutusta pidetään helposti todellista suurempana. Pakkauksista ja etenkin muovin haitoista sekä korvaamisesta on erityisesti ollut paljon keskustelua. Hiljattain esillä olleet ongelmat ovat tuoreimpina kuluttajien mielessä, mikä voi selittää sitä, että pakkauksiin kiinnitetään paljon huomiota. Pakkausten aiheuttamista haitoista on myös konkreettisia helposti esiteltäviä todisteita, koska merten muovilautoista, rannoille ajautuneista roskista ja eläimille niistä aiheutuneista vahingoista saa huomiota herättäviä kuvia. Pakkauksen osuus tuotteen ympäristö- ja ilmastovaikutuksesta on kuitenkin yleensä pieni verrattuna itse tuotteen vaikutukseen.

Tutkimukset osoittavat, että lihansyönnin lopettaminen on tehokkain keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä, jotka voimistavat ilmastonmuutosta, koska se vähentää päästöjä 35 prosenttia. Sen on tutkittu myös olevan yksi vaikuttavimmista keinoista yksittäiselle ihmiselle vaikuttaa ilmastonmuutokseen ja ympäristöongelmiin. Luomuruoan ostamista puolestaan ei suositella ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja kasvihuonekasvatettujen tai lentokuljetettujen tuotteiden välttäminen vähentäisi päästöjä 5 prosenttia. (DeBoer ym. 2015, 20) Luomuruoan tuotanto on kuitenkin ympäristölle parempi vaihtoehto kuin tavanomaisesti viljelty ruoka, koska luomuviljelyssä ei esimerkiksi käytetä keinotekoisia torjunta-aineita tai lannoitteita (esim. Baroni ym. 2007, Rejinders & Sojet 2003).

Tutkimukset osoittavat, että lihansyönnin lopettaminen on tehokkain keino vähentää kasvihuonekaasupäästöjä.

Kuitenkin kuluttajat pitävät lihan ympäristövaikutuksia ja vielä erityisemmin ilmastovaikutuksia todellista pienempinä. Kansainvälisessä tutkimuksessa kuluttajista vain 12 prosenttia tunnisti lihansyönnin vähentämisen ilmastonmuutosta hidastavaksi vaihtoehdoksi verrattaessa paikalliseen- ja luomuruokaan (DeBoer & Aiking. 2018, 38). On myös huomattu, että lihaa syövät ihmiset arvioivat lihansyönnin lopettamisen vähemmän merkittäväksi ympäristön kannalta.

Elinkaariajattelun näkökulmasta paikallinen- ja luomuruoka saavat enemmän painoarvoa. Elinkaariajattelu huomioi tuotteiden ympäristövaikutuksen koko elinkaaren ajalta eli valmistuksesta roskiin heittämiseen ja siitäkin pidemmälle. Elinkaariajattelun näkökulmasta tärkeintä olisi välttää tuotteiden lentokuljetuksia, kasvihuoneessa kasvatettuja tuotteita, suosia luomutuotteita sekä vähentää lihansyöntiä (Tobler ym. 2011, 674–675). Kuluttajat liittävät muiden hyötyjen ohella ympäristö- ja ilmastohyötyjä paikalliseen sekä kotimaiseen ruokaan, joiden suosiminen usein poissulkeekin lentokuljetukset. Kausituotteiden suosimisella pystyy välttämään kasvihuoneessa kasvatettuja tuotteita.

Ympäristöystävällisyys ei yksinään määritä kulutusvalintoja

Syömiseen liittyy paljon muitakin arvoja ja tavoitteita kuin ympäristö ja ilmasto. Usein päätösten taustalla onkin yhden ison päätavoitteen (esimerkiksi ympäristöystävällisyys) sijaan useampia taustatavoitteista (nopeus ja halpuus), joihin pääsemiseksi kiinnitetään huomiota esimerkiksi ruoan hintaan ja valmistustapaan (DeBoer ym. 2015, 20). Yleensä hinnan ja käytännöllisyyden lisäksi terveellisyys sekä aistien avulla tehtävät päätökset ovat tärkeitä tekijöitä ruokavalinnoissa. Paikallista ruokaa ostetaan sen laadun takia ja sitä pidetään tuoreempana ja paremman makuisena.

Ympäristöystävällisyyden on osoitettu olevan vähemmän merkityksellinen tekijä ruokavalinnoissa ja lihaa vältetään useimmin terveydellisistä syistä. Ympäristöä perinteisempi syy lopettaa lihan syönti ovat moraaliset syyt ja eläinten oikeuksien puolustaminen. Punaisen lihan korvaaminen siipikarjan lihalla tai kalalla on myös yleisempää makuun liittyvistä kuin ympäristösyistä (DeBoer & Aiking 2018, 37).

Monissa kulutuskäyttäytymistutkimuksissa on huomattu, että ihmiset helposti vastaavat kyselyihin odotusten mukaisesti eli syövänsä terveellisesti tai suosivansa paikallista ruokaa, mutta todellisuudessa käyttäytyvät ostohetkellä toisin. Tälle on arveltu syyksi, että kuluttajilla on vääristyneet käsitykset omasta kulutuskäyttäytymisestään tai he vastaavat osittain jopa alitajuisesti niin kuin olettavat, että on ”oikein” vastata eikä todenmukaisesti.

Kuluttajien on huomattu olevan valmiimpia tekemään pieniä muutoksia kuluttamiseen ja käytökseensä kuin suuria. Esimerkiksi eri lajin lihan syöminen sai enemmän kannatusta kuin kaiken lihaproteiinin korvaaminen kasviproteiineilla (DeBoer & Aiking 2018, 37). Myös ihmiset, jotka ovat tehneet muutoksia ympäristöystävälliseen suuntaan jollain toisella osa-alueella, kuten energiansäästössä, olivat valmiimpia vähentämään lihankulutusta ja ostamaan lähiruokaa.

Ympäristön tai ilmaston kannalta ei ole tärkeää, mistä syystä lihan syöntiä vältetään. DeBoerin ja Aikingin (2018, 38) tutkimuksen mukaan kuluttajien käsitykset proteiinien terveellisyydestä ja ympäristöystävällisyydestä sopivat hyvin yhteen eli vältettiin lihansyöntiä terveydellisistä tai ympäristö syistä, se vaikuttaa positiivisesti molempiin. Planetaarinen ruokavalio pyrkii kestävän sekä terveellisen ruokavalion yhdistämiseen ja luomaan niiden perusteella uudet ruokailusuositukset.

Eroja sukupuolten ja kulttuurien välillä

Sukupuolten välillä on selkeä ero siinä, kuinka halukkaita he ovat vähentämään lihankulutustaan. Naisten on tutkittu suhtautuvan positiivisemmin lihankulutuksen vähentämiseen, erityisesti punaisen lihan. Lihansyönti on yhdistetty perinteisesti maskuliinisuuteen, minkä on ajateltu olevan yhtenä syynä miesten vähäiseen kiinnostukseen lihan syönnin vähentämistä kohtaan (kts. esim. Sobal 2005). Kuitenkin molempien sukupuolten edustajat arvioivat samalla tavalla erilaisten syömistapojen ekologisuutta eivätkä naiset olleet paremmin tietoisia aiheesta. Onkin mahdollista, että naisten lihankulutuksen vähentämistä ohjailee enemmän terveellisen kuin ekologisen ruokavalion tavoittelu.

Ikä, koulutustaso tai tietämys terveydestä eivät Toblerin ym. (2011, 679–680) mukaan vaikuta kuluttajien intoon vähentää lihankulutusta. Kuitenkin hieman ristiriitaisesti tutkimuksesta saatiin myös tuloksia, joiden mukaan nuoret ostavat ympäristöystävällistä ruokaa ympäristösyistä, keski-ikäisten ryhmä sekä ympäristö- että terveyssyistä ja vanhat pääasiassa terveyssyistä. Myös kulttuurilla ja uskonnolla on vaikutusta. Kulttuuri määrittää mm. minkä eläimen liha tai mitkä osat eläimestä ovat syötävää. Esimerkiksi länsimaissa sisäelimiä enää harvoin hyödynnetään ruoanlaitossa. Uskonnoista esimerkiksi hindulaisuus sekä islam rajaavat pois tiettyjen eläinten syömisen.

Esteenä lihan syönnin vähentämiselle on usein se, että myös vegaanisia vaihtoehtoja lihalle pyritään käyttämään lihan tavoin

Kuluttajien väärinkäsityksiä ja käsityksiä ruoan ekologisuudesta sekä kulutusvalintojen vaikutuksesta on tutkittu mm. Australiassa ja Sveitsissä, joissa on saatu samanlaisia tuloksia. Toblerin ym. (2011, 679) mukaan tuloksia voidaan yleistää koskemaan muitakin kehittyneitä maita. Maiden välillä on kuitenkin eroja ruokailutottumuksissa ja ruoan terveys sekä ympäristövaikutuksista tiedottamisessa. Hyvä esimerkki on Suomi, jossa käytetään paljon maitoa verrattuna muihin Euroopan maihin. Suomessa ei juurikaan ole ollut esillä maidon kulutuksen vähentäminen ympäristösyistä eikä maidon juomisen suosituksia ole kyseenalaistettu (ennen Oatlyn mainoskampanjaa), vaan enemmänkin maidon tuotannon muokkaaminen ympäristöystävällisemmäksi. Paljon on kiinni myös ihmisistä yksilöinä ja siitä, ovatko he kiinnostuneita ruuan vaikutuksista ympäristöön sekä ilmastoon ja lukevatko he heille tarjottua tietoa aiheesta.

Länsimaissa ruoka-annokset perinteisesti rakentuvat lihan ympärille ja kasvikset toimivat lisäkkeinä (Tobler ym. 2011, 679). Esteenä lihan syönnin vähentämiselle on se, että myös vegaanisia vaihtoehtoja lihalle pyritään käyttämään lihan tavoin, mikä vaatii vaivannäköä ja uusien kokkaustaitojen opettelua. Useissa maissa on tutkittu, että lihan korvaaminen palkokasveilla ei houkuta, koska se vaatisi uusien kokkaustaitojen ja rutiinien opettelua. Tätä tulosta vahvistaa myös kasviproteiinivalmisteiden suosio, jonka epäillään johtuvan juurikin siitä, että niitä voidaan käyttää perinteisesti lihan tapaan. Kasviproteiinivalikoiman kasvaminen voi mahdollisesti lisätä kasvissyöntiä myös lihaa syövien keskuudessa ilman, että heidän tarvitsee määritellä ruokavaliotaan. Euroopan pohjois- ja länsiosissa lihaa syödään paljon, mutta suhtautuminen lihaa korvaaviin proteiineihin on positiivisempaan kuin eteläosissa.

Tutkimuksessa (Sánchez-Bravo ym. 2020), joka kattoi kuluttajia useista maista, kuluttajat pitivät luomuruokaa kestävänä, parempi laatuisena sekä terveellisempänä. Yhdysvaltalaiset ja espanjalaiset olivat kaikkein haluttomimpia maksamaan kestävästä ruuasta enemmän ja intialaiset halukkaimpia. Intian kiinnostusta selitettiin muun muassa sillä, että he ovat tietoisempia ilmastonmuutoksesta ja tuontiruoka sekä ei-luomuruoka eivät aina ole turvallisuutensa puolesta luotettavia. Kiinasta ei kuitenkaan huomattu samanlaista kiinnostusta, vaikka sielläkin ruoan turvallisuuteen liittyy ongelmia.

Mikä avuksi?

Syitä kuluttajien huonoon tietämykseen ruoan ympäristövaikutuksista on monia ja tiedosta huolimatta kestävien valintojen toteuttaminen arjessa ei ole aina niin yksinkertaista, miltä se saadaan kuulostamaan. Toisaalta aihe on melko uusi, minkä vuoksi perusasiat ja tietoisuus vaihtoehdoista sekä vaikuttavimmista keinoista eivät ole kaikkien tiedossa. Mutta toisaalta tietoa on paljon ja sieltä on hankala poimia merkittävimmät asiat. Yleensä kasvispainotteinen ruokavalio on kuitenkin ympäristöystävällisempi, vaikka vertailtaisiin eri ruoantuotantotapoja (Baroni ym. 2007, Rejinders & Soret 2003).

Aiheeseen liittyy valtava termiviidakko, joka hankaloittaa tiedon omaksumista. Lukijan tulisi olla selvillä puhutaanko ilmasto- vai ympäristövaikutuksista, tuotteen elinkaaresta ja mitkä tuotannon osa-alueet on laskettu päästöihin mukaan sekä näiden termien erot. Vasta sitten kuluttaja pystyy arvioimaan, mikä on kestävä ruokavalio. Keskustelu ruuan ympäristövaikutuksista pyöriikin liikaa lihansyönnin ja kuluttajien valintojen ympärillä. Ruokahävikin ympäristövaikutusten on arveltu olevan lihantuotantoakin suuremmat.

Pienten muutosten tekeminen on helppoa eikä vaadi suuria uhrauksia, jollaisena lihan syönnin lopettaminen helposti nähdään. Ihmiset ovatkin siksi valmiimpia esimerkiksi kierrättämään jätteensä ja ostamaan luomua tai paikallista ruokaa kuin ryhtymään kasvissyöjiksi. Olisikin hyvä, että lihan syönnin ympäristövaikutusten yhteydessä puhuttaisiin enemmän vähentämisen mahdollisuudesta ja vaikutuksista kuten terveysvaikutusten yhteydessä usein puhutaan, eikä korostettaisi vain melko utopistista täysin lihatonta maailmaa.

KATARIINA KULJU

Artikkelikuva: Henry Be/Unsplash

Lähes jokainen meistä on lapsena kuullut kotona lauseen ”syö lautanen tyhjäksi”. Kannustaminen ruokahävikin vähentämiseen onkin sisältynyt kasvatukseemme pula-ajalla eli 1930-luvulla alkaneesta elintarvikkeiden säännöstelystä opituista käytännöistä lähtien. Omat isovanhempani hyödynsivät ilmaisia raaka-aineita kuten sieniä ja marjoja ja jalostivat niistä tuotteita talven varalle. Pienet kellarit olivat täynnä hilloja, mehuja, suolasieniä ja kurpitsapikkelssiä. Luonnonvarojen hyödyntäminen on itsellenikin tullut verenperintönä ja käytän myös muita menetelmiä sienien säilömiseen kuten sienien kuivaaminen ja pakastaminen. Suomen ympäristökeskuksen Haanpää & Laasonen (2020) tekemän kyselyn mukaan koronaviruspandemia on vaikuttanut suomalaisten luontosuhteeseen myönteisesti ja koronaepidemian myötä liikkuminen luonnossa on yleistynyt. Luonnonvaroista särkikalastuksen lisääminen on noussut lähes muoti-ilmiöksi, ja ruokateollisuuden toimijat ovat vauhdittaneet sitä erilaisilla ruokatuotannon innovaatioilla – on kalalastua, särvintä ja särkipullia. Särkikalojen hyödyntämiseen syvennytään tarkemmin Särkikala – ekologinen superfood -posterissa (Pelin & Okko 2020).

Ruokaa hävikkiin 500 miljoonan euron arvosta

Ruokatieto ry:n (2021) mukaan ulkona syöminen ja työpaikkaruokailu alkoivat yleistyä Suomessa sotavuosien jälkeen. Elintaso nousi ja ihmisten vaurastumisen myötä kysyntä ruokaravintoloille on kasvanut näihin päiviin saakka. Korhonen ym. (2019) ovat tutkineet, että Suomessa syntyy ruokahävikkiä yhteensä 460 miljoonaa kiloa vuodessa. Hävikistä 30% syntyy kotitalouksissa ja 20% ravitsemuspalveluissa. Suomalaisen ruokahävikin määrä on 20-30 kiloa henkilöä kohden vuodessa. Roskiin päätyvän ruoan rahallinen arvo on vuosittain 500 miljoonaa euroa. Vähentämällä ruokahävikkiä pienenee siten myös koko ruokatuotantoketjun päästöt (Salo 2016).

”Syö lautanen tyhjäksi” -ajattelutapaa kannattaisi herätellä uudestaan eloon ja lisätä ihmisten tietoutta ruokahävikkiin liittyen. Järkevällä ruokasuunnittelulla yksittäiset kotitaloudet pystyvät säästämään vuosittain rahaa niin hukkaan heitetyn ruoan kuin jätemaksujen pienenemisen myötä.

Ruokahävikkiä pienemmäksi uusien innovaatioiden avulla

Monet yritykset ovat alkaneet tukea asiakkaiden kestäviä kulutusvalintoja, ja jotkut yritykset ovat jalostaneet ruokahävikin vähentämisen toimivaksi liikeideaksi. Ruokahävikin vähentämistä varten on luotu monia erilaisia mobiilisovelluksia ja palveluja, joissa kiteytyy tunnetun hävikkiruokapalvelu ResQ-Clubin iskulause ”älä heitä hyvää ruokaa hukkaan!”. ResQ-Club on sovellus, jonka avulla kaupat ja ravintolat voivat myydä muuten hävikkiin menevää ruokaa kuluttajille edullisesti. Joukko K-ruokakauppoja on ottanut palvelun käyttöön, ja sovelluksen kautta voi ostaa yhteistyössä mukana olevista K-ruokakaupoista ruokakasseja alennuksella. Ruokakasseihin on valikoitu monipuolisia tuotteita, joiden päiväys on menossa vanhaksi. Muita ruokahävikin vähentämiseen pyrkiviä palveluita ovat muun muassa Matsmart.fi ja fiksuruoka.fi.

Kotitalouksien ruokasuunnittelua varten on olemassa myös Satokausi – suosi sesonkia! -mobiiliapplikaatio, joka perehdyttää ihmisiä syömään eri sesonkien mukaisia vihanneksia ja hedelmiä. Ruokasuunnitteluun, kestävien ruokatuotteiden ostamiseen liittyviä mobiiliapplikaatioita on paljon käytössä ulkomailla, jotka eivät ole vielä rantautuneet Suomeen. Esimerkiksi englantilaisen Kitche.co-sovelluksen avulla asiakas voi skannata kuitissa olevat ruokatuotteet. Sovellus seuraa ostettuja elintarvikkeita ja lähettää eräpäivämuistutuksia ruoan vanhenemisesta sekä auttaa löytämään sopivia ruokareseptejä ostoksiin liittyen.

Järkevällä ruokasuunnittelulla yksittäiset kotitaloudet pystyvät säästämään vuosittain rahaa niin hukkaan heitetyn ruoan kuin jätemaksujen pienenemisen myötä.

Ammattikeittiöitä varten on luotu useita ruokahävikin vähentämiseen tähtääviä sovelluksia, kuten Lukeloki ja Hukka AI. Lukeloki on Luonnonvarakeskus Luken kehittämä sovellus ravitsemuspalveluyrityksille ruokahävikin mittaamista varten. Ohjelma laskee hävikin valmistettua ruokamäärää kohti, asiakasta kohti ja tulosten perusteella voidaan arvioida missä hävikkiä syntyy eniten. Hukka AI sovellus, hävikin mittaamisen lisäksi, lisää myös ruokailevien asiakkaiden tietoisuutta palvelua käyttävän ammattikeittiön syntyneestä ruokahävikistä. Asiakkaat pystyvät siis itse omalla käyttäytymisellään vaikuttamaan viikoittaisen lautashävikin määrään.

Sivuvirtoja ja mikrosieniä

Sivuvirrat ovat elintarvikkeiden valmistuksessa yli jääviä ravintopitoisia aineita, joiden hyötykäyttö on yksi kiertotalouden muoto (ETL 2016). Tiedostava kuluttaminen on kasvava trendi, jossa ihmiset haluavat ostoskoreihinsa enemmän tavaraa, joka on tuotettu sivuvirtoja hyödyntämällä. Hävikin hyödyntäminen vastaa myös monen kauppiaan kestävän kehityksen arvoja, ja ruoantuottajat ovat heränneet hyödyntämään sivuvirtoja hävikin vähentämiseksi. Hävikkiin menevistä raaka-aineista valmistetaankin monessa yrityksessä innovatiivisia tuotteita.

Imatralainen yritys THRSTY puristaa Keskon keskusvarastolta saaduista raaka-aineista Hyvis-hedelmämehuja, joita on saatavissa K-kaupoista. Suomen Jäätelö Oy hyödyntää appelsiinimehukoneista syntyneet biomassat, sekä myynnistä poistetut banaanit ja valmistaa niistä jäätelöä.

Kasvipohjaisten elintarvikeinnovaatioiden myötä eläinproteiinien käyttö vähenee Euroopassa asukasta kohden 20 prosenttia vuoteen 2025 mennessä. VTT tekee elintarvikkeisiin ja juomiin liittyvää jatkuvaa tutkimus- ja kehittämistyötä. Tutkimuksen ydin on kasvimateriaalien ja innovatiivisten bio- ja prosessiteknologioiden hyödyntämisessä ruokaprosessien uudistamiseksi. Esimerkkinä sivuvirtatuotteesta VTT Oy on kehittänyt rypsin puristekakusta uuden ja merkittävän proteiininlähteen (Teknologian tutkimuskeskus Oy 2020).

Espoossa perustettu startup-yritys EniferBio tuottaa biojalostamojen sivuvirroista saatavan yksisoluproteiinin eli pekilosienen avulla kalanrehuksi soveltuvaa proteiinia. Pekilo-mikrosienikannan (Paecilomyces varioti) eristi metsäteollisuuden yhteinen tutkimuslaboratorio Keskuslaboratorio Oy 1970-luvulla. Kyseisellä proteiinilla on tarkoitus korvata kokonaan ulkomailla tuotettu soija (Ikonen Päivi 2020). Soijan tuottamisesta aiheutuu maanlaajuisesti yleisiä ongelmia, kuten sademetsäalueiden metsäkatoa, ilmastopäästöjä, eroosiota sekä luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä (Ruokatieto Ry:n 2021).

Kohti ruokahävikitöntä tulevaisuutta?

Kansainvälinen tiedeyhteisö on yksimielinen siitä, että luonnonvaramme ovat ehtymässä ja maapallon saastuminen aiheuttaa todellisia ongelmia. Hyvärisen (2019) mukaan 19-29 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä johtuu ruokatuotannosta, johon sisältyvät eläintuotanto, maanviljely, maankäyttö, prosessointi ja kuljetus. Ruokatuotanto kuluttaa myös valtaosan makean veden varannoista. Niemenmaan ja Perkisen (2021) mukaan EU maat ovat sitoutuneet kestävän kehityksen strategiaan, jossa koko EU:n alueen on tarkoitus olla hiilineutraali vuonna 2050. Tämä tavoite antaa varmasti pontta tuotekehittelijöille ruokahävikin minimoimiseksi.

Ruokahävikkiin liittyvien mobiilisovellusten kehittämisessä on päästy jo hyvään alkuun. Seuraavana kehittelyn kohteena tulee luultavasti olemaan älyjääkaapit. Ostaako jääkaappi tulevaisuudessa ruokasi? Jo nyt olemassa olevissa älyjääkaapeissa on toimintoja, joilla voi tehdä ostoslistoja älyjääkaappiin ja jakaa siitä kännykkään. Älyjääkaapeissa on myös kamerat, joiden avulla kuluttaja voi esimerkiksi kaupassa tarkistaa kaapin sisällön. Lisäksi ruokatavarat voi merkitä niin, että käyttäjä saa muistutuksia niiden viimeisestä käyttöpäivästä. Jääkaappi tarjoaa myös ruokaohjeita jääkaapissa olevien ruokatarvikkeiden perusteella. Uusimmat innovaatiot ovat loistava apu kohti kestävää tulevaisuutta ja monen yrityksen elinehto. Teknologian lisääntyessä tulee kuitenkin vääjäämättä eteen uusia haasteita tietoturvan suhteen, kun yksinkertaiset kodinkoneet ovat yhdistettynä internettiin. Tietotulva ja asioiden jatkuva mittaaminen ihmisten arjessa sovelluksien avulla, kuormittaa sekä saa aikaan stressiä. Matkamme jatkuu kohti hiilineutraalia arkea, joka takaa meille vastaisuudessakin luonnossa liikkumisen ilon ja puhtaiden luonnonvarojen hyödyntämisen. Toivottavasti olemme vuoteen 2050 mennessä löytäneet tavan hyödyntää teknologiaa kestävästi ja läpinäkyvästi tavoilla, jotka eivät kuormita aivojamme.

MIRKKA FORSSELL

Artikkelikuva: Mirkka Forssell

Kun loppuvuodesta 2019 aloitin omavaraisuutta tavoittelevia kotitalouksia käsittelevän pro gradu -tutkielmani tekemisen, en arvannut, miten suuren kiinnostuksen kohteeksi monet aihepiiriin sisältyvät teemat pian nousisivat. Koronavirus SARS-CoV-2 levisi alkuvuonna 2020 aiheuttaen globaalin pandemian. Viruksen nopea leviäminen ja yhteiskunnan sulkutoimet saivat ihmiset hamstraamaan ruokaa ja vessapaperia, vaikka kaupat vakuuttelivat tavaratoimitusten jatkuvan normaalisti. Hamstrausvaiheen jälkeen mediassa puhuttiin paljon kotimaisen ruoantuotannon turvaamisesta ja arvostuksesta sekä suojavarusteiden ja hengityskoneiden riittävyydestä. Esiin nousi keskustelu kriisiajan huoltovarmuudesta ja tarpeesta kasvattaa kotimaista ja eurooppalaista omavaraisuutta erityisesti suojatarvikkeiden (ja myöhemmin myös rokotteiden) osalta. Globalisoituneessa maailmassa tuli yllätyksenä se, että poikkeustilanteessa jokainen maa joutuikin yhtäkkiä huolehtimaan itse hankinnoistaan. Alkuvaiheen shokin jälkeen yhteistyö maiden välillä toki lisääntyi.

Uuden tartuntataudin äkillinen leviäminen maailmanlaajuiseksi pandemiaksi ja sitä seuranneet yhteiskunnan sulkutoimet aiheuttivat lähes kaikille rajun muutoksen arkiseen elämäntapaan, mikä sai monet miettimään elämäänsä uudella tavalla. Suositusten mukaisesti suuri osa väestöstä jäi etätöihin tai opiskelemaan kotoa tai kesämökiltä käsin. Toisille korona-aika tarkoitti työttömäksi jäämistä tai lomautusta, osa jatkoi työskentelyä työpaikalla aiempaa epävarmemmissa oloissa ja tartuntariskin alaisena. Ravintolat ja monet harrastuspaikat suljettiin. Runsas kotona vietetty aika lisäsi intoa esimerkiksi remontointiin, puutarhanhoitoon sekä ruoanlaittoon ja leipomiseen. Monissa myymälöissä etenkin hyötykasvien siemenet ja taimet loppuivat kesken, ja rautakauppojen myynti kasvoi kohisten. Graduni aihe tuntui todella ajankohtaiselta, sillä kevään kuluessa omavaraisuuteen liittyvät tai sitä sivuavat aiheet olivat mediassa lähes päivittäin esillä.

Omavaraisuus gradun aiheena

Omavaraisuudella tarkoitetaan sitä, että ihminen tai valtio pystyy itse tuottamaan kaiken tarvitsemansa ilman muiden apua. Kotitalous voi pyrkiä omavaraisuuteen esimerkiksi ruoan, veden, lämmönlähteiden, sähkön, vaatteiden, muiden tavaroiden ja vaikkapa liikkumisen suhteen (1). Valtiollisella tasolla omavaraisuudella tarkoitetaan sitä, että valtion alueella tuotetaan mahdollisimman suuri osuus tarvittavista tuotteista ja palveluista, jolloin riippuvuus muista maista ja niiden tuotannosta on mahdollisimman vähäistä. Valtion tasolla omavaraisuus liittyy myös huoltovarmuuteen, jolla tarkoitetaan Huoltovarmuuskeskuksen määritelmän mukaan kykyä selviytyä häiriötilanteissa ja kriisioloissa mahdollisimman vähin erityisjärjestelyin ja haitoin (2).

Tarkastelin gradussani omavaraisuutta tavoittelevia kotitalouksia seuraavien tutkimuskysymysten kautta:
1) Millaisin keinoin omavaraisempaa elämää tavoitellaan?
2) Minkälaisia syitä omavaraisuuden tavoittelun taustalta löytyy, eli miten ihmiset perustelevat tavoitteensa omavaraisuudesta?
3) Liittyykö omavaraisuuteen yhteiskunnallisia, aatteellisia tai katsomuksellisia näkemyksiä tai tavoitteita?

Teoreettisena viitekehyksenä oli Giddensin kehittämä ajatus elämänpolitiikasta, jonka mukaan ihmisen elämäntapa muotoutuu hänen tekemiensä käytännöllisten ja moraalisten valintojen seurauksena. Tarkastelin omavaraisuutta myös vapaaehtoisesti vaatimattoman elämäntavan (voluntary simplicity), arkielämän ympäristöpolitiikan ja vaihtoehtoisten elämäntapojen käsitteiden avulla. Keräsin aineiston kyselyllä, jota jaoin sosiaalisen median omavaraisuusryhmissä. Aineisto on kerätty helmikuun 2020 lopussa eli ennen varsinaista pandemia-aikaa.

Itse tekeminen, riippumattomuus ja varautuminen

Suurelle osalle gradukyselyni vastaajista omavaraisuuden tavoittelussa tärkeää oli paluu perusasioiden äärelle, jollaisiksi koettiin oman ruoan tuottaminen ekologisella ja eettisellä tavalla, kodin lämmittäminen omilla polttopuilla sekä käytännön taitojen ja vanhojen työtapojen osaaminen. Monille tärkeää oli myös riippumattomuus vesijohto- ja sähköverkosta ja joillakin myös laajempi riippumattomuus ympäröivästä yhteiskunnasta. Harva vastaajista kuitenkaan tavoitteli täydellistä omavaraisuutta. Palkkatyö ja yrittäjyys nähtiin osana elämäntapaa, joskin niiden osuutta ajankäytöstä haluttiin usein vähentää ja kodin piirissä tehtävän työn määrää lisätä. Taloudellinen itsenäisyys oli monille vastaajille tärkeää, eikä perustulo saanut suurta kannatusta. Valtaosa vastaajista ei kuitenkaan halunnut täysin irrottautua yhteiskunnan turvaverkoista, vaan piti tärkeänä, että sosiaaliturva tuli avuksi niissä tilanteissa, jolloin ihminen ei voinut elättää itseään omalla työllään, kuten vanhuuden, sairauden tai lasten vauvavaiheen aikana. Monelle vastaajalle oli tärkeää varautuminen sähkökatkoihin ja vedenjakelun häiriötiloihin, mutta myös muihin kriisi- tai poikkeustilanteisiin.

Monissa sosiaalisen median omavaraisuusryhmissä koettiin koronakeväänä suoranainen uusien jäsenten tulva. On vaikea sanoa, kuinka paljon koronavuonna suosittu oman ruoan kasvattaminen ja muu uusien käytännön taitojen opettelu liittyy haluun kasvattaa omia selviämistaitoja kriisitilanteessa. Ainakin omavaraisuusryhmien keskusteluissa ja uusien jäsenten kommenteissa tällaiset ajatukset näkyivät jonkin verran.

Omavaraisuuden tavoittelijat edelläkävijöinä?

Omavaraisuutta tavoittelevat ihmiset eivät ehkä pitäisi itseään varsinaisina trendien edelläkävijöinä, vaan ennemminkin yhteiskunnan toisinajattelijoina. Ekologinen elämäntapa, kulutuksen vähentäminen, kohtuullisuus ja säästäväisyys olivat vastaajille keskeisiä arvoja. Myös terveyden ylläpitäminen, rauhallinen elämänrytmi, luonnonläheisyys ja elämän mielekkyyden hakeminen olivat tärkeitä motivaatiotekijöitä omavaraisemman elämäntavan rakentamisessa. Omavaraisuutta tavoittelevista kyselyyni vastanneista henkilöistä monet kokivat tuovansa esille vaihtoehtoista tapaa elää. Osa vastaajista koki olevansa jonkinlaista etujoukkoa muutoksessa, joka väistämättä on tulossa, kun ympäristökriisit ja muut muutokset kohtaavat yhteiskuntia. Yhteiskuntaa haluttiin muuttaa, mutta konkreettisia toimia teki vain harva vastaaja. Keskeisenä vaikuttamisen tapana nähtiin omannäköisen ja eettisesti kestävän elämäntavan rakentaminen ja muiden rohkaiseminen muutokseen oman esimerkin voimalla.

Monet omavaraista elämäntapaa tavoittelevat vastaajat olivat kokeneet, että heidän elämäntapaansa oli kummasteltu ja paheksuttukin. Korona-aika on saattanut muuttaa ajattelua, koska omavaraiseen elämäntapaan kuuluvia elementtejä on tullut osaksi useamman ihmisen elämää.

Sitran selvityksessä (3) tutkittiin Suomen suurten kaupunkien asukkaiden ajatuksia korona-aikana. Selvityksestä kävi ilmi, että suuri osa vastaajista oli kiinnostunut muuttamaan elämäänsä kestävämpien elämäntapojen suuntaan. Koronapandemian aikana vastaajat olivat pohtineet erityisesti arjen eri osa-alueisiin, kuten ruokaan, asumiseen, työntekoon, liikkumiseen, luonto- ja ympäristösuhteeseen sekä henkilökohtaiseen vastuuseen ja kollektiiviseen muutokseen liittyviä kysymyksiä. Monet vastaajista toivoivat, että korona-aikana tehdyistä, kestävämpää elämäntapaa rakentavista elämänmuutoksista tulisi pysyviä. Elämäntapaa koskevat kysymykset ovat pitkälti samoja, joita omavaraisuutta tavoittelevissa kotitalouksissa oli pohdittu jo ennen korona-aikaa.

Pandemia-aikana monen elämässä tärkeiksi tulleet luonnonläheisyys, hitaampi elämänrytmi, rahankäytön muuttuminen, kotoinen puuhastelu ja joidenkin kohdalla myös ainakin osittainen maalle muuttaminen voivat olla osa uudenlaisia elämäntapoja. Mallia elämän muuttamiseen on haettu myös sosiaalisen median omavaraisuusryhmistä, joissa jo aiemmin elämäntapaansa muuttaneet ovat neuvoneet ryhmien uusia jäseniä. Elämäntavan muutokset eivät välttämättä ole valtavia tai kaikilla saman suuntaisia, mutta jonkinlaista muutosta on aistittavissa. Vasta poikkeustilanteen päätyttyä voidaan arvioida, millaisia ja miten laajoja ja pysyviä mahdolliset elämäntapamuutokset ovat.

ANNI LESKINEN

Artikkelikuva: Anni Leskinen

Pro gradu -tutkielmassani kartoitin ja tarkastelin kasvialkutuotantoon erikoistuneiden maatilojen materiaalivirtoja inhimillisten- ja ei-inhimillisten toimijoiden sekä niiden kytkeytyneisyyksien näkökulmasta. Lisäksi hahmotin alkutuotannon materiaalivirtojen hallintaa suhteessa Euroopan unionin yhteisen maatalouspolitiikan (Common Agricultural Policy, CAP) uudistuksessa esitettyihin tavoitteisiin. Esittelen seuraavaksi uusmaterialistisen tutkimusstrategian näkökulmia ja käsitteistöä suhteessa elintarvikejärjestelmän tutkimukselle esitettyyn kritiikkiin. Sen jälkeen esittelen CAP 2021-2027-toimintakauden tavoitteita, tutkielmaan valittuja maatiloja ja tutkielmani tuloksia.

Uusmaterialistinen käänne

Elintarvikejärjestelmällä tarkoitetaan OECD:n määritelmän (1981) mukaan ”niiden suhteiden ja toimintojen kokonaisuutta, joiden vuorovaikutuksen tuloksena määrittyy, mitä, kuinka paljon, millä menetelmillä ja kenelle ruokaa tuotetaan ja jaetaan. Järjestelmä kattaa kaikki ne yhteiskunnan toimet, jotka liittyvät elintarvikkeiden tuotantoon ja kuluttamiseen.” [1]

1960-luvulta 1980-luvun puoleen väliin EU:n maatalouden teknologinen kehittyminen ja hyödykevirtojen globalisaatio eli niin sanottu vihreä vallankumous johti useisiin perustavanlaatuisiin muutoksiin maatalouden ja ruoantuotannon toimintaperiaatteissa. Euroopassa laajamittaisesti suoritettu maatalouden tuotantomäärien kasvattaminen oli mahdollista koneellistumisen ja öljyn korkean energiapotentiaalin hyödyntämisen ansiosta. [2] Samalla maatilojen koot kasvoivat sekä ruoantuotanto, prosessointi, jakelu ja kuluttaminen kytkeytyivät yhä enemmän maatalouden ja ruoantuotannon sijaan liiketalouden periaatteille. Samalla ruoan merkitykset maahan sidotusta ravinnosta vaihtuivat yhä enemmän kohti hyödykkeiden virtoja. [3]

Tutkimuksen painottuessa alkutuotantoon ja elintarvikejärjestelmän rakenteisiin, maatalousteknologisen teollisuuden, tuotantopanosten, jatkojalostuksen, kaupan ja kuluttamisen merkitys ja vuorovaikutussuhteet olivat jääneet liian vähälle huomiolle. Maatalous- ja elintarviketutkimuksen piirissä rakennekeskeiset sekä toimijoita lähtökohtaisesti luokittelevat tutkimussuuntaukset olivat epäonnistuneet kuvaamaan kompleksisten ilmiöiden kytkeytyneisyyksiä. Elintarvikejärjestelmän rakenteita ja toimintojen luokitteluita purkavat sekä varsinaisia elintarvikejärjestelmän toimijoita esiin nostavat tutkimusorientaatiot yleistyivät maantieteeseen 1990-luvulla. Sarah Whatmoren esittämän elintarvikejärjestelmän kritiikin myötä alkutuotannon taustalla toimivan maatalousteknologisen teollisuuden varsinaisten kohteiden eli työkoneiden ja kemianteollisuuden tuotteiden kautta ei-inhimillisten toimijoiden olemassaolo ja vuorovaikutus nostettiin olennaiseksi osaksi elintarvikejärjestelmien tutkimusta.

Whatmore määritteli ei-inhimillisiä toimijoita huomioivan elintarviketutkimuksen paradigman ”enemmän-kuin-ihmisten maantieteeksi”. Uusmaterialismi käsittää laajan joukon tutkimustapoja, joita yhdistäviä tekijöitä ovat esimerkiksi sosiaalisten käytäntöjen, ei-inhimillisten toimijuuksien, teknologian ja ympäristön rajapintojen nostaminen tutkimuksen keskiöön. Uusmaterialistiseen tutkimusstrategiaan pohjautuvat tutkimukset jakavat käsityksen siitä, kuinka sosiaalisesti rakentuneet ilmiöt ja tutkimuskohteet ovat väistämättä kytkeytyneitä materiaaliseen maailmaan. [4] Siinä missä posthumanismi etsii lisää viisautta ei-inhimilliseltä, esimerkiksi toisilta eläinlajeilta tai aineellisesta maailmasta, uusmaterialistiset tutkimussuuntaukset korostavat esineiden ja objektien vaikutusta ja jopa ensisijaisuutta subjektiin ja subjektin mieleen ja toimintaan verrattuna.[5] Uusmaterialistisen tutkimusstrategian näkökulmasta elintarvikejärjestelmän toiminnot (kuva 1.) kytkeytyvät siis erottamattomasti osaksi materiaalista ja biofysikaalista ympäristöä.

Uusmaterialistisessa tutkimuksessa, tietoa toimijoiden kytkeytyneisyyksistä voidaan saavuttaa topologian, kokoonpanon ja affektien käsitteiden kautta. Nämä käsitteet muodostivat työni analyyttisen viitekehyksen.

• Kokoonpanolla viitataan heterogeenisten toimijoiden kokoontumisen tai yhteentulemisen hetkeen. Kokoonpanot ovat tapahtumallisia: ne syntyvät, elävät ja kuolevat tietyllä ajanjaksolla ja tietyssä paikassa nimenomaisen kokoonpanon toimijoiden ominaisuuksien määrittelemänä. Kokoonpanon toimijoiden ominaisuuksilla voi olla kokoonpanoa vakauttavia tai muuttavia ominaisuuksia.
• Topologia kuvaa materiaalisten ja ei-materiaalisten toimijoiden keskinäisiä suhteita ja ilmentymisiä ajassa ja paikassa. Tässä tutkimuksessa topologiaa tarkastellaan asteikolla ”Virtuaalinen-Aktuaalinen”, jolla viitataan materiaalivirtojen hallintaan kytkeytyvien mahdollisuuksien tilojen, kapasiteettien ja ominaisuuksien ilmentymisen asteisiin tarkasteltavassa kokoonpanossa.
• Affekteilla ja affektuaalisuudella viitataan siihen, kuinka kokoonpanojen eri toimijoilla on kyky vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi. Affektien tarkastelun kautta voidaan arvioida esimerkiksi ominaisuuksiltaan monimuotoisen maaperän kykyä määrittää viljelymenetelmiä.

Alkutuotannon viitekehyksessä hahmotan materiaalivirtojen hallinnan rakentuvan maataloustuotantoon kytkeytyneiden viljelymenetelmien välityksellä. Vastaavasti viljelymenetelmien kohteet voidaan nähdä olevan kytkeytyneitä yksittäisten eliöiden tai ekosysteemien välityksellä tuotettuihin levittäytyviin ja kanavoituviin energiavirtoihin. Lisäksi luen materiaalivirtoihin liittyviksi kaikki ne toimijat, jotka kytkeytyvät maatalouden energiavirtojen järjestymiseen maatilatasolla. Tästä syystä myös CAP-politiikka kytkeytyy läheisesti materiaalivirtojen hallintaan.

Euroopan yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteet

Maatalouden ohjaus perustuu Euroopan unionin yhteiseen maatalouspolitiikkaan (Common Agricultural Policy, CAP). Sillä ohjataan Euroopan unionin jäsenmaiden maatalouden tuotantoa ja kehitystä. Suomessa kasvinviljely oli tuotantosuuntana noin 70 prosentilla kaikista tiloista. Pro gradu -työtä tehdessäni tutkin elintarvikejärjestelmää keskellä CAP 2021-2027 toimintakauden uudistamisprosessia. Euroopan unionin maataloutta ohjaavan CAP-politiikan tavoitteenasettelun voidaan nähdä edustavan EU:n jäsenvaltioiden alkutuotannossa tavoiteltua sosioteknologisesti kestävää siirtymää eli transitiota. Transitioilla tai siirtymillä viitataan rakenteellisten, teknologisten ja kulttuuristen muutosten joukkoon, joiden kautta ruoantuotannon ja -kulutuksen käytännöt muuttuvat laajamittaisesti. [6]

Yhtenä tutkielmani tavoitteena oli tarkastella seuraavia (kuva 3.) CAP-politiikalle asetettuja tavoitteita materiaalivirtojen hallinnan näkökulmasta.

Tutkimuksen empiirisen aineiston muodostivat kolme erityyppistä kasvialkutuotantoon erikoistunutta suomalaista maatilaa, joissa vierailtuani muodostin haastattelujen pohjalta narratiivit, joiden kautta hahmotin varsinaisia materiaalivirtoja sekä uusmaterialistisen tutkimusstrategian sovellettavuutta osana yhteiskuntatieteellistä elintarvikejärjestelmän transitiokeskustelua.

Esimerkkimaatila I: Pienviljelyä, yhteisöllisyyttä ja ruumiillista työtä
Ensimmäiseksi esimerkkimaatilaksi valitsin Uudellamaalla sijaitsevan biodynaamiseen juures- ja vihannestuotantoon erikoistuneen maatilan. Maatilalla oli tavanomaisten elintarvikeketjujen rinnalle syntyneitä tuotannon ja kuluttamisen verkostoja, joissa sosiaalisella pääomalla on suuri merkitys. Tilan peltopinta-ala oli 20 hehtaaria. Sen erikoisominaisuutena oli pienimuotoisessa karjalaidunnuksessa syntyneen lannan ja nurmiviljelyn avulla ylläpidetty mahdollisimman suljettu ravinnekierto. Tilalla työskenteli useita vapaaehtoisia ja ruumiillista työtä hyödynnettiin paljon. Lisäksi maatila oli laajasti verkostoitunut ja sillä oli yhteistoimintaa kuluttajien kanssa. Tämän maatilan tapauksessa keskityin tarkastelemaan maaperän, ravinnekierron ja viljelymenetelmien sekä erikoistumisen suhdetta maatilan materiaalivirtojen hallintaan.

Esimerkkimaatila II: Tuotantosuuntana proteiini-, kuitu- ja öljyrikas hamppu
Toiseksi maatilaksi valitsin öljy- ja proteiinirikkaiden erikoiskasvien viljelyyn ja jatkojalostukseen erikoistuneen varsinaissuomalaisen tilan. Maatilalla oli 150 hehtaaria kiertoviljelyssä olevaa peltopinta-alaa. Tila oli muuttanut tuotantoa tavanomaisesta viljelystä luomuviljelyyn. Maatilayrityksellä oli laajasti Suomen kattava sopimusviljelyverkosto, jossa hampunsiemeniä viljeltiin elintarvikkeiden raaka-aineeksi yhteensä 300 hehtaarin alalta. Maatilan öljyhampusta jalostetut elintarvikkeet olivat yleistyneet laajamittaisesti kotimaisille markkinoille. Tämän esimerkkitilan kautta tarkastelin erityisesti viljeltävän kasvilajin eli hampun ominaisuuksia ja toimijuutta suhteessa alkutuotannon ja jatkojalostamisen eri vaiheisiin.

Esimerkkimaatila III: Siementuotantoa isossa mittakaavassa
Kolmanneksi maatilaksi valikoitui Pohjois-Karjalassa sijaitseva siemenviljelijä. Maatila toimii osana suurempaa siementuotannon osuuskuntaa. Maatilayritys tuottaa kaikkia Suomessa menestyviä peltokasvilajien siemeniä. Maatila hankkii kasvijalostusyritykseltä vuosittain uusia viljeltäviä lajikkeita. Yritys toimittaa kasvukaudella tuotettuja kantasiemeniä sopimusviljelijöille, joilta maatilayritys hankkii siemenet takaisin kunnostettavaksi ja jälleenmyytäväksi. Sopimusviljelyssä olevaa viljelypinta-ala on 950 hehtaaria. Maatilayrityksen tuottamien siementen kautta viljellään 10 000 hehtaaria viljaa ja 12 000 hehtaaria nurmea. Siemenviljelyssä luomun ja tavanomaisen viljelyn tuotantomenetelmät ovat käytössä rinnakkain. Tämän esimerkkitilan kautta pystyin hahmottamaan erityisesti alkutuotannossa uudelleen skaalautuvia ilmiöitä sekä esimerkiksi lajikkeilta tavoiteltujen ominaisuuksien suhteita niiden käyttötarkoituksiin.

Tutkimuksen tulokset

Alkutuotannon kokoonpanon kuvaus on rakennettu suhteessa tutkimuksen teoreettisiin ja analyyttisiin käsitteisiin sekä esimerkkimaatilojen narratiiveihin. Narratiivien avulla muodostetun alkutuotannon toimijoiden luokittelu on sijoitettu kokoonpanoa maatilatasolla kuvaavaan kaavioon. (kuva 5.) Topologian ja affektuaalisuuden horisontit ovat sijoitettu keskilinjalle, josta ne laajenevat rihmastollisesti kaavion ulkoreunoille. Vastaavasti kaavion vasemmalla puolella hahmotetaan kokoonpanossa rihmastollisesti muodostuvia materiaalivirtojen hallinnan käytäntöjä.

Elintarvikejärjestelmän materiaalivirrat muodostuvat suhteessa alkutuotannon kokoonpanon kuuteen, toisiinsa kytkeytyneeseen toimijaluokkaan. Muodostetut luokat olivat 1) Klimatologiset tekijät, 2) Maaperä ja viljelymaat, 3) Siemenet ja viljeltävät kasvilajit, 4) Teknologia ja tuotantopanokset, 5) Sadot ja sadonhallinta ja 6) Jatkojalostus ja jälleenmyynti.

Seuraavassa kuvassa (kuva 6.) materiaalivirtojen hallintaa kuvataan suhteessa esitettyihin toimijaluokkiin sekä niiden topologiaan ja affektuaalisuuteen.

Klimatologiset tekijät määrittivät voimakkaasti kokoonpanon kaikkia toimijoita. Sadannan, haihdunnan, valunnan ja lämpösumman merkitys yhdessä maaperän ominaisuuksien ja toimijoiden kanssa määrittivät eniten satotasojen onnistumista. Myös maaperän rakenne ja maalajien ominaisuudet olivat keskeisiä alkutuotannon kokoonpanon toimijoita. Maaperän toimijoista mainittiin kerääjäkasvien ja mikrobien väliset verkostot. Maaperän kunnolla todettiin olevan alkutuotannon sopeutumista lisäävä vaikutus kasvukaudella esiintyviin vaihteleviin kasvuolosuhteisiin.

Siementen ja viljelykasvien välityksellä alkutuotannon kytkeytyneisyydet luonnon syklisyyteen ja sukupolvisuuteen nousivat monipuolisesti esille. Siementuotanto näyttäytyy valtakunnallisen ruokaturvan ja huoltovarmuuden keskeisenä osana. Samalla jalostustyön kautta paikallisiin olosuhteisiin sopeutuvien lajikkeiden kehittäminen koettiin olennaisena osana ruokaturvan ja huoltovarmuuden rakentumista. Maatiaislajikkeiden ominaisuuksia hyödynnettiin pienemmässä mittakaavassa.

Teknologioiden ja tuotantopanosten toimijoita edustivat lannoitteet, kasvinsuojelu- ja polttoaineet sekä uusiutuvat energianlähteet. Teknologioiden, tuotantopanosten ja infrastruktuurien energiaintensiteetit, kapasiteetit, käyttöasteet vaihtelevat maatilakohtaisesti.

Satotasoon liittyvät viljelykäytännöt olivat yhteydessä materiaalivirtojen hallintaan ravinne- ja energiavirtojen kehittämisen ja ylläpidon kautta. Ilmastonmuutoksen hillinnän ja sopeutumisen näkökulmasta materiaalivirtojen hallinta liittyi toimijoiden jatkuvuuden ja resilienssin kehittämiseen ja ylläpitoon. Kiertoviljely ja muut maaperän kuntoa parantavat viljelymenetelmät, kasvilajien ominaisuudet, lopputuotteiden jatkojalostus sekä tuotantopanosten hallinta ja uudelleenjärjestäytyminen osoittautuivat keskeisiksi CAP-tavoitteiden saavuttamisen kannalta.

Useiden viljelykasvien koettiin sisältävän edelleen laajasti hyödyntämätöntä potentiaalia elintarvikkeiden ja lisäarvoa tuottavien kiertotaloustuotteiden parissa. Tutkielmassa kartoitetut materiaalihallinnan käytännöt ovat linjassa CAP 2021-tavoitteiden kanssa. Huomionarvoisesti, CAP-politiikan ilmasto- ja ympäristötavoitteet näyttävät viimeisten käänteiden jälkeen jäämässä yhä kauemmas kunnianhimoisen kestävyystransitiosta ohjaamisesta.[7] Uusmaterialistisen tutkimusstrategian hyödyntäminen tarjoaa kuitenkin näkökulmia elintarvikejärjestelmään kytkeytyneiden inhimillisten- ja ei-inhimillisten toimijoiden, materiaalisten reunaehtojen ja potentiaalien sekä kytkeytyneisyyksien näkökulmasta.

TOMMI SORSA

Kansikuva: Tommi Sorsa

Ruoka- ja energiajärjestelmien haavoittuvaisuus on alkanut näkyä koronakriisin myötä. Kevään 2020 YHYS Politiikkadialogissa haettiin tapoja tuottaa ruokaa ja energiaa kestävästi pitkälle tulevaisuuteen niin, että samalla varaudumme paremmin aikamme uhkiin: pandemioihin, ilmastonmuutokseen ja turvallisuusuhkiin. Omavaraisuuden kasvattaminen ja paikalliset mallit ovat osa uusia kestävämpiä ruoka- ja energiajärjestelmiä.

Podcastissa kuullaan ensin keskustelu ruokaomavaraisuudesta ja ruokajärjestelmän kestävyydestä. Mukana keskustelemassa ovat uudistavan maatalouden tutkija Galina Kallio, viljelijöiden tulevaisuuden kuvia ja toimijuutta tutkiva Riikka Armanto ja maanviljelijä Juuso Joona. Keskustelun fasilitoi tutkija ja vapaa toimittaja Tapio Nykänen. Tämän jälkeen energiaturvallisuudesta ja kestävistä paikallistalouden malleista keskustelevat tutkimusprofessori Hilkka Vihinen, tutkija Sakari Höysniemi ja Energiateollisuus ry:n viestintäpäällikkö Jukka Relander. Energiakeskustelun fasilitoi toimittaja Esa Keskinen Hyvän sään aikana -verkkomediasta.

Politiikkadialogin järjestivät yhteistyössä Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura YHYS ry ja Ympäristötiedon foorumi. Politiikkadialogin keskustelut on koottu myös julkaisuksi Ympäristötiedon foorumin sivuille.

Jakson kesto on noin 1 h ja 28 min

Maaseutu on ekologisen jälleenrakennuksen (BIOS, 2019) aikakaudella muutosten edessä, mutta ilmastonmuutosta hillitsevät toimet on tehtävä vaarantamatta ruoantuotantoa. Samaan aikaan maaseudun elinvoimasta on huolehdittava.

Kasvihuonekaasupäästöt, niiden lähteet ja vähentämisen mahdollisuudet tulevat uutisten kautta tajuntaamme päivittäin. Pohja näiden teemojen ajankohtaisuudelle on ilmastokriisissä ja sen hillitsemiseksi laaditussa kansainvälisessä sääntelyssä, etunenässä Pariisin sopimuksessa (Paris Agreement, 2015). Sopimus linkittyy maanviljelijöihin muutenkin kuin vain päästörajoitusten kautta, vaikka näitä rivejä sopimuksesta harvemmin siteerataan ilmastokeskustelun yhteydessä. Heti sen jälkeen, kun kasvihuonekaasupäästöjen kasvusta aiheutuva lämpötilan nousu on linjattu 1,5 asteeseen, sopimuksessa todetaan, että lämpötilan nousun hillitsemisen siirtymällä vähähiiliseen yhteiskuntaan tulisi tapahtua tavalla, joka ei vaaranna ruoantuotantoa (Paris Agreement, 2015).

Haluaisin päätöksentekijöiden ja myös ilmastoahdistuksesta kärsivien maanviljelijöiden muistavan edellä mainitsemani kirjauksen. Tulemme tarvitsemaan myös suomalaisten panostusta ruoantuotantoon jo siksi, että ilmastohaasteita riittää myös toiseen suuntaan. Olemme siinä pisteessä, että emme voi pelkästään hillitä ilmastonmuutosta, vaan meidän täytyy niin globaalisti kuin myös kansakuntana, paikallisyhteisöinä ja yksilöinä varautua sen seurauksiin.

Maaseudulla kasvaneena ja sinne kaupunkivuosien jälkeen takaisin päässeenä seuraan murheellisena uutisointia maanviljelijöiden ilmastoahdistuksesta. Ilmastopoliittista keskustelua ja päätöksentekoa koskevassa julkisessa keskustelussa voi helposti kuulostaa siltä, että yhtenä päivänä pitäisi vaihtaa lehmät heinäsirkkoihin ja toisena investoida aurinkoenergiaan tai biokaasun tuotantoon. Ymmärrän ahdistuksen, jos tilan talous on jo valmiiksi epävakaa ja kaupan päälle uutisointi antaa ymmärtää elinkeinon olevan osasyyllinen ilmastokriisiin. Suurella osalla on harteillaan menneisyyden taakka aikaisempien sukupolvien raivaamien peltojen kohtalosta ja nyt taakka kasvaa maapallon tulevaisuuden painolla.

Vaikka tähän saakka ruokaturvasta on puhuttu lähinnä kolmansien maiden ongelmana, on todennäköistä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset lisäävät globaalien ruokamarkkinoiden kriisitilanteita.

Ruoantuotannon huoltovarmuus kuuluu ilmastokeskusteluun

Jo nyt eurooppalaiset maanviljelijät ovat joutuneet mukautumaan ilmastonmuutokseen vaihtamalla viljelylajikkeita ja -kasveja (Olesen et al., 2011). Kun kuivuus ja tulvat valtaavat alaa seuduilla, joiden antimista olemme globalisoituneen ruoantuotannon myötä pystyneet nauttimaan, on maaseutumme tuotanto kovaa valuuttaa. Vaikka tähän saakka ruokaturvasta on puhuttu lähinnä kolmansien maiden ongelmana, on todennäköistä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset lisäävät globaalien ruokamarkkinoiden kriisitilanteita (Jokinen ym., 2016).

En väitä, että Pariisin sopimuksen kirjaukset puhdistaisivat ruoantuotannostamme aiheutuvat päästöt, vaan haluan korostaa maatalouden ja elävän maaseudun tärkeyttä tulevaisuuskuvassamme. On totta, että ilmastohaasteiden edessä maailma kaipaa systeemistä muutosta, jossa myös tulevaisuuden maa- ja laajemmin biotalouden tuotteet voivat olla aivan toisia kuin nyt.

Siihen menee kuitenkin aikaa, koska tälläkin hetkellä maaseudulla tuotetaan 68 prosenttia Suomen tavaraviennin raaka-aineista (Määttä, 2019). Uskoisin, että maaseudun saavuttaakin nopeammin kiertotalous kuin systeeminen muutos, mikä myös edesauttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Pyrkimys kiertotalouteen on kuitenkin nopealla aikataululla noussut talousjärjestelmämme kehitystä ohjaavaksi suuntaukseksi ja maataloussektori on päässyt jo vähintäänkin jyvälle kiertotalouden käytänteistä. Kehitystä vauhdittaa Suomen vahva visio vihreästä, kiertotaloutta hyödyntävästä biotaloudesta.

Maaseutu on muutakin kuin ruoantuotantoa

On myös muistettava, että maaseudulla asuu paitsi maanviljelijöitä, myös koululaisia, opiskelijoita, palkkatyöläisiä ja eläkeläisiä, yhteensä kaikkiaan noin 40 prosenttia Suomen väestöstä (Määttä, 2019). Jokaisella näistä ihmisryhmistä on roolinsa siinä, että maaseutu säilyy elinvoimaisena ja maatilat tuottavat edelleenkin kaupunkilaisillekin tärkeitä tuotteita. Järvelä ja Kortetmäki (2016) ovat tarkastelleet maatilojen haavoittuvuutta ilmastonmuutokseen liittyen myös sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta. Heidän näkemyksensä mukaan maatilojen sosiaalinen haavoittuvuus liittyy maaseudun kehittämiseen, sillä jos yhä useampi päätyy jättämään maaseudun, maatiloista tulee todennäköisemmin sosiaalisesti eristyneitä. Siksi koen, että mekin maallemuuttajina edistämme maaseudun kestävää kehitystä.

Olen vahvasti sitä mieltä, että maaseutua on tarkasteltava ja kehitettävä muistakin kuin ruoantuotannon tai biotalouden näkökulmista. Suomen kestävää tulevaisuutta suunnitellessa katse on suunnattu vahvasti kaupunkien kehittämiseen ja maaseutu nivoutuu useaan selvitykseen lähinnä ruoantuotannon kautta. Kaupungit ja maaseutu ovat niin riippuvaisia toisistaan, että on tarpeen kehittää molempia. Koska kaupungistuminen on megatrendi, näyttäytyy kaupunkien kehittäminen aivan toisessa valossa kuin maaseudun kehittäminen. Kaupungeista halutaan tehdä älykkäämpiä esimerkiksi liikkumisen suhteen. Eikö maaseudulla saa liikkua älykkäästi? Kaupunkien kehittäminen on ehdottomasti hyvä asia vähähiilisen yhteiskunnan tavoittelussa. Mutta täytyykö maaseudun odottaa maallemuuton, seutuistumisen tai monipaikkaisuuden megatrendistymistä ennen kuin havaitaan, että maaseudun kehittämisen täytyy kulkea käsi kädessä kaupunkien kehittämisen kanssa?

Hiljenevistä kylistä paikkariippumattomuuteen

Maalaisena olen puolueellinen puhuessani maaseudun kehittämistä, mutta ajattelen maaseudun hiljeneviä kyliä sekä asukkaiden itsensä että tulevien aikojen valossa. Kuka vastaa tulevaisuuden ruoantuotannon haasteisiin, jos asukkaat ovat syyllistyneet riittävästi ja muuttaneet älykkäisiin kaupunkeihin?

Ymmärrän yhä paremmin Ylelläkin esitetyssä ”Tšernobylin babuškat” -dokumentissa (Morris & Bogart, 2015) esiintyneitä ikänaisia, jotka olivat kieltoja uhmaten palanneet voimakkaan ydinlaskeuman alle, kielletylle alueelle jääneisiin koteihinsa. Sitkeät mummot keräävät polttopuunsa ja kasvattavat ruokansa hyvin pitkälti itse, hyödyntäen myös muita luonnonantimia. He ovat yhtä mieltä siitä, että olisivat jo aikoja sitten kuolleet kaupunkiin, jos he olisivat jääneet sinne asumaan kerrostaloihin ilman mahdollisuutta tuttuihin, fyysisen kunnon ja mielen kannalta tärkeisiin arkiaskareisiin.

Tsernobylin mummoille tuttuja arkiaskareita kaipasin itsekin kaupungissa asuessani, vaikka pahimmassa tuskassani parvekeviljelyä harjoitinkin. Olen seurannut myös kotikylän vanhuksia, jotka näyttävät silmissä kuihtuvan pois jouduttuaan vanhustentaloon. Metsät tuottavat niin aineellista kuin aineetontakin hyvinvointia ja maaseudulla on samanlainen rooli. Minun ja perheeni on hyvä asua maalla. Välimatkat vain ovat pitkiä, junavuorot harvassa ja ympäristöpolitiikan opiskelijalle kiinnostavimmat harjoittelupaikatkin tuntuvat olevan pääkaupunkiseudulla. Aika näyttää, löytyykö leipä jälleen kaupungista vai pystymmekö jäämään maaseudun rauhaan, jossa olisi myös ympäristöpolitiikan näkökulmasta paljon hyödyllistä tehtävää.

Pientä toivoa antavat työ- ja elinkeinoministeriön alkuvuodesta julkaiseman selvityksen (Määttä, 2020) tulokset, jonka mukaan monipaikkaisuuden ja paikkariippumattomuuden kautta olisi täysin mahdollista jakaa ministeriön alaisuudessa toimivien organisaatioiden toimintaa alueellisesti. Aikakin olisi varsin otollinen, kuten olemme koronakevään 2020 aikana kokeneet. Nyt mitataan edelläkävijyyttä paikkariippumattomassa työssä – ovatko organisaatiot jo ottaneet koppia?

ARMI PURHONEN

Otsikkokuva: Pasi Huttunen

Takaisin ylös ↑

Särjestä on tullut viime kuukausina julkisen keskustelun ilmiö. Tuulta on saatu purjeisiin erinäisten innovaatio-ohjelmien, kustannustehokkaan tuotannon kehittymisen sekä toimeen tarttuneiden yrittäjien panoksella. Laaja uutisointi aiheen ympärillä on tehnyt osansa. Ajoitus ilmiön synnylle on miltei täydellinen.

Ilmastonmuutoskeskustelun yltyessä yhä useammassa ruokakunnassa on viimeisten vuosien aikana herätty pohtimaan sitä, mistä saada omaan ruokapöytään kestävästi tuotettuja ympäristöystävällisiä tuotteita. Särki asettuu hyvin ekologisen jälleenrakennuksen (BIOS 2019) aikakauteen. Ja suomalainenhan tykkää suosia suomalaista ainakin, jos sitä kätevästi käden ulottuville tuodaan.

Toimiva ratkaisu sekä ruokapöytään että ilkeisiin ympäristöongelmiin saattaa löytyä mökkijärven pinnan alta tiedosta, joka on suomalaisilla ollut jo vuosikymmeniä hallussa. Se on vain kulutustottumusten muuttuessa painunut unholaan.

Särkikalan moninainen potentiaali

Ympäristökysymykset ovat usein luonteeltaan niin kutsuttuja viheliäisiä ongelmia (wicked problems), joihin yksinkertaisia ratkaisuja on useimmiten hankala löytää. Voisiko olla kuitenkin, niin että särkikalojen kautta tällainen ratkaisu olisi ulottuvilla? Argumentit sen puolesta ovat vahvat.

Suomessa on runsaasti potentiaalia kestävän kalankäytön lisäämiseen. Viimeisten vuosikymmenien aikana roskakaloina pidettyjä särkikaloja on alikalastettu ja niiden kanta kestäisi huomattavasti suuremman kalastuspaineen. Särkikalaa saadaan jo ennestään muun kalastuksen sivutuotteena ja pyyntitekniikat ovat melko hyvin hallussa särkikalojen pyytämiseen myös pääsaaliina. Suomalaisen kalatalouden kauppatase on 350 miljoonaa alijäämäinen ja sivu- sekä päätuotteena saatavien särkikalojen hyödyntämiseen lisäisi täten myös kotimaisen kalastuksen kannattavuutta. (Maa- ja metsätalousministeriö 2019)

Siirtymisessä kotimaiseen kalaan on muitakin etuja. Tuontikalan kestävyydestä ei aina voida samalla tavoin mennä takuuseen. Kun tarkastellaan kaaviossa 1 esitettyä kotimaisen kalan ja tuontikalan kulutusta Suomessa vuonna 2018, voidaan pohtia, uskoisiko diagrammin käsittelevän maata, jossa luonnonvaraista kalaa olisi hyvin saatavilla ja resurssit myös kestävään kalan viljelyyn olemassa.

Tieteellinen näyttö särkikalojen kalastamisen vesistöjen rehevöitymistä hillitsevästä vaikutuksesta antaa lisää pontta hyödyntää kotimaisia särkikaloja. Särkikalakannat ylläpitävät ja voimistavat vesien rehevöitymistä vähentämällä vesien eläinplanktonin määrää. Pohjasedimentistä ravinteita etsiessään ne palauttavat pohjaan painuneita ravinteita veteen. Särkikalojen kalastuksella hillitään rehevöittävää prosessia ja kalastettavien kalojen mukana vesistöistä poistuu myös ravinteita, jotka ovat joutuneet sinne esimerkiksi jätevesien mukana tai maatalouden ravinnehuuhtoumista (Luonnonvarakeskus 2017). Särkikalojen ravintokäyttö ja muu hyötykäyttö on parhaimmillaan ilmasto- ja ympäristökompensaatiota. Vesistöjen rehevöitymistä hillitsevä hoitokalastus, jossa särkikaloja pyritään poistamaan, antaa muille kalalajeille lisää elintilaa ja tukee luonnontilaisten kalakantojen vahvistumista. Hoitokalastustoimenpiteet tulee tietenkin harkita järvikohtaisesti ja yhteistyössä ammattilaisten kanssa. (Luonnonvarakeskus 2017).

Viimeisten vuosikymmenien aikana roskakaloina pidettyjä särkikaloja on alikalastettu ja niiden kanta kestäisi huomattavasti suuremman kalastuspaineen.

Vesistön hoitokalastuksesta on Suomessa jo useita hyviä kokemuksia. Esimerkiksi Pudasjärven Saunajärvellä korkeat fosfori- (66-70 µg/l) ja klorofyllipitoisuudet saatiin voimistetulla tehopyynnillä laskemaan fosforin osalta 20 µg/l tasolle. Järven sinileväkukinnat vähenivät huomattavasti sekä ahvenkanta kääntyi nousuun. Myös särkikanta näyttää kestäneen toteutetun tehokalastuksen (Suomen ympäristökeskus 2010). Olisiko hoitokalastuksesta osallistavaksi ilmasto- ja ympäristöteoksi tuhansien kesämökkien ja ranta-asumusten Suomessa? Oman mökkijärven vesistön laadun paraneminen ja hoitokalastuksessa saatujen saaliiden hyödyntäminen olisi myös konkreettinen hyöty itselle.

Kalaa suosivalla ruokavaliolla on myös terveyshyötyjä sekä uusia lisäarvotuotteita, jotka voidaan valjastaa hyötykäyttöön. Vaikka särkikalojen ravintokäyttöön liittyy joskus ennakkoluuloja, suomalaiset ravitsemussuositukset suosittelevat kuitenkin kalan syömistä monipuolisesti 2-3 kertaa viikossa. Kala on erinomainen proteiininlähde, josta saa muun muassa D-vitamiinia ja hyviä rasvahappoja sekä seleeniä, B12-vitamiinia, jodia, kaliumia ja fosforia. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (2019) mukaan särkikalojen yhteydessä joskus pelätyt myrkkypitoisuudet eivät estä kalan syömistä useamminkin. Suomen Ympäristökeskuksen johtava tutkija Jaakko Mannio (2019) on toisaalta todennut, että pitoisuuksien tarkempi tutkiminen olisi edelleen hyödyllistä suuren vaihtelevuuden ja paremman tiedon saamisen vuoksi. Tarkempi tieto voisikin olla avainasemassa myös ennakkoluulojen murtamisessa. Toisaalta kalan lisääminen ruokavalioon ei sovi kaikille eettisten syiden tai esimerkiksi allergian vuoksi.

Uusia mahdollisuuksia särkikalasaaliin hyödyntämiseen ovat muun muassa biohajoavat kalvot sekä kalagelatiini. Esimerkiksi särjen suomuista tuotetut biohajoavat kalvot ovat osoittaneet potentiaalinsa pakkausmateriaalien päällystämisessä ja kalagelatiini tarjoaa käyttömahdollisuuksia mm. kosmetiikan ja ravintolisien parissa. (Maa- ja metsätalousministeriö 2019)

Yhteistyöllä kohti systeemitason muutoksia

Opitut toimintatavat ja asenteet istuvat usein tiukassa. Suomi seuraaville sukupolville taloudellisten murrosten käsikirjassa (Berninger ym. 2017) näitä tapoja lähdetään taivuttamaan systeemisten muutosten anatomian kautta. Eli kuinka saataisiin päättäjät ja kansalaiset tarttumaan uusien teknologioiden ja palveluiden mahdollisuuksiin? Systeemisiä muutoksia voidaan ensinnäkin saada liikkeelle vain, jos niiden tarve on tunnistettu laajasti ajankohtaiseksi tavoitteeksi. Polkuriippuvuuksia eli jarruttavaksi todettujen vanhojen rakenteiden esteitä olisi tämän jälkeen pyrittävä ylittämään esimerkiksi erilaisin kannustimin tai tarjoamalla uudelle vaihtoehdolle suojattua mahdollisuutta saavuttaa potentiaalinsa eli luoda tietynlainen muutospolku, jonka kautta uusien ratkaisujen kokeileminen helpottuu.

Avainsanana muutospolkujen avaamiselle voidaan pitää yhteistyötä ja monipuolisia ohjaus- ja vaikutuskeinoja vallitsevien rakenteiden muovaamiseksi. Yhteistyön kautta avataan verkostoja, rakennetaan innovaatio-ohjelmia sekä testataan ja kehitetään uutta (Berninger ym. 2017). Osallistavalla yhteistyöllä voisi olla positiivisia vaikutuksia myös kulutuskulttuurin muutokseen. Osallistava ruokajärjestelmä voisi kytkeä kuluttajan mukaan ruoantuotantoon ja samalla lisätä tietoisuutta sekä arvostusta ruoan alkuperää kohtaan. Tällä tavoin tietoisuus ruoan eri ulottuvuuksista ja esimerkiksi lähiruokayhteisöihin mukaan osallistumisesta voisi luoda merkityksellisyyttä ja hyvinvointia. Osallistumisen kautta edistettäisiin siis kulutustietoisuutta ja näin kestävien valintojen tekeminen muodostuisi luonnolliseksi osaksi arkea

Myös särkituotteiden hyödyntämisen kohdalla on pidemmän päälle kyse systeemitason muutoksesta. On tunnistettu ajankohtainen tarve ja muodostettu visio, jota kohti tähdätään osallistavan yhteistyön ja monipuolisten toimintamallien voimin. Hyviä esimerkkejä toteutetuista toimintamalleista ovat mm. moninaiset hankkeet, kuten Blue Products – kalastuksen innovaatio-ohjelma, John Nurmisen säätiön lähikalahanke sekä suomalaisten ja ruotsalaisten järjestöjen yhteishanke Baltic Fish hoitokalastuksen laajentamiseksi. Samalla julkiseen keskusteluun on ollut tarjolla esimerkiksi Ylen Itämeri-aiheista ohjelmistoa tai Parasta ruokaa, hyvää elämää – Visio tulevaisuuden ruokajärjestelmästä kaltaisia keskustelunavauksia. Voidaankin todeta, että särkibuumi ja potentiaalinen muutospolku eivät tässäkään tapauksessa ole nousseet tyhjästä, vaan monen toimijan yhteistyönä. Tämän lisäksi on kehitetty hyviä tuotteita, joilla on kysyntää.

Ajoitus ratkaisee paljon eikä kaikkia hyvistäkään lähtökohdista kummunneita kehitysideoita saada jalkautettua. Suomessa sirkkojen hyödyntäminen proteiinin lähteenä aiheutti muutama vuosi sitten jokseenkin nykyistä särkikalabuumia vastaavan ilmiön, mutta hiipui nopeasti. Aika ei ollut vielä kypsä sirkkojen pysyvälle tulemiselle, vaikka tuottajia ilmestyi alalle hyvää vauhtia, monipuolinen hyötynäkökulma tiedostettiin ja lainsäädäntöä ehdittiin muovaamaan ilmiölle suotuisaksi. Särkikalojen voittokulun tielle voikin ilmestyä lopulta pinttyneiden kulutustottumusten muodostama este. Kuinka siis saadaan tuotua valikoimiin kuluttajille helposti käyttöön otettavia tuotteita? Kulinaarisesta aspektista sen ei pitäisi makutestien perusteella jäädä kiinni.

NIKO NESTERINEN

Otsikkokuva: Pasi Huttunen

Takaisin ylös ↑