Tiededebatti

Suomalaisten ruokaturvaa ei voi pitää itsestäänselvyytenä

Alkuperäinen artikkeli Suomalaisen ruokaturvan ulottuvuudet. Sisällönanalyysi ruokaturvasta julkisissa asiakirjoissa löytyy täältä. Puupponen, A., Paloviita, A., Kortetmäki, T., & Silvasti, T. (2017). Alue ja ympäristö 45(1), 39-54.

Suomalaisten ruokaturva on noussut viime vuosina julkiseen keskusteluun ja akateemisesti kiinnostavaksi tutkimuskohteeksi. Perinteisesti ruokaturvan ongelmat on liitetty kehittyviin maihin, ja suomalainen ruokaturvakeskustelu on kytkeytynyt pääasiassa kehityspolitiikkaan. Kotimaista ruokaturvaa on totuttu pitämään itsestäänselvyytenä, jonka takaajana toimii hyvinvointivaltio ja yhteiskunnallinen vakaus. Tilanne on kuitenkin monella tavalla muuttunut. Hyvinvointivaltio on murroksessa, maatalouden rakennemuutos jatkuu ja ilmastonmuutos sekä yleinen tietoisuus ympäristöasioista vaikuttavat elintarvikejärjestelmään. Siksi suomalainen ruokaturva tarvitsee nyt uudelleenarviointia.

Ruokaturva tarkoittaa ihmisten päivittäistä mahdollisuutta saada riittävästi turvallista ja ravitsevaa ruokaa aktiivista elämää varten sekä ruoan hankkimiseen tarvittavien resurssien riittävyyttä. Tarkemmin ruokaturvaa määriteltäessä viitataan usein neljään pilariin, joista ruokaturvan katsotaan koostuvan. Nämä ovat: 1) ruoan määrä ja saatavuus, 2) ihmisten mahdollisuus hankkia ruokaa, 3) tarjonnan jatkuvuus sekä 4) ruoan hyödyntäminen. Näitä pilareita ovat määritelleet ennen kaikkea YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö (FAO) sekä YK:n ympäristöohjelma (UNEP).

Alue ja Ympäristö -lehti julkaisi numerossa 1/2016 artikkelimme Suomalaisen ruokaturvan ulottuvuudet: sisällönanalyysi ruokaturvasta julkisissa asiakirjoissa. Artikkelissa tarkastelimme neljän pilarin kautta suomalaisen yhteiskunnan ruokaturvan tilaa. Kysyimme siis, miten ruoan määrä ja saatavuus, ihmisten mahdollisuus hankkia ruokaa, tarjonnan jatkuvuus sekä ruoan hyödyntäminen näyttäytyvät Suomessa. Käytössämme oli laaja asiakirja-aineisto, jonka muodostivat suomalaiseen elintarvikejärjestelmään ja ruokaturvaan vaikuttavien organisaatioiden tuottamat dokumentit kymmenen vuoden (2005–2015) ajalta. Asiakirjat käsittelevät yhtä tai useampaa ruokaturvan neljästä pilarista. Organisaatioissa on mukana muun muassa eri ministeriöitä, tutkimuslaitoksia sekä kansalaisjärjestöjä ja etujärjestöjä.

Ruoka nousee aika ajoin julkiseen keskusteluun eri syistä. Viime vuonna ruoka puhututti esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön valmisteleman ruokapoliittisen selonteon vuoksi. Samaan aikaan elintarvikejärjestelmän ongelmat ovat tulleet entistä näkyvimmiksi, ja kesällä 2017 esimerkiksi Yle julkaisikin artikkelin otsikolla ”Nälänhätä voi iskeä Suomeenkin”. Tästä aiheutui vilkasta keskustelua muissakin medioissa. Tutkimuksemme edelleen laajentaa tätä keskustelua ruokaturvan osalta.

Ilmastonmuutos ja markkinat vaikuttavat ruoan saatavuuteen

Ruokaturvasta puhuttaessa määrä ja saatavuus viittaavat tuotantokapasiteettiin, ruoan tuontiin ja varastoihin. Kyse on paitsi päivittäisesti ruoan saannista myös varautumisesta mahdollisiin kriiseihin. Aineistomme perusteella ruoan määrä ja saatavuus ovat Suomessa lähtökohtaisesti hyvällä tasolla. Kaksi erityistä uhkakuvaa on kuitenkin tunnistettavissa. Ensimmäinen on ympäristön- ja ilmastonmuutos, jonka vaikutukset ovat osin ennakoimattomia. Ilmastonmuutoksen seurauksena satotasot saattavat heilahdella, ja sillä on vaikutusta myös hintoihin. Toimintaympäristö muuttuu kaiken kaikkiaan entistä epävarmemmaksi. Toinen uhkakuva liittyy elintarvikejärjestelmän ja tarjontaketjujen rakenteeseen. Elintarvikejärjestelmässä vähittäiskaupalla on erittäin määräävä asema suhteessa muihin toimijoihin. Markkinat ovat kilpailtuja, ja kilpailua hallitsevat käytännössä kaksi vähittäiskauppaketjua. Kilpailu ja tehokkuus voivat yhtäältä parantaa kuluttajien mahdollisuuksia hankkia ruokaa edullisesti. Toisaalta sen seurauksena alkutuotanto on entistä ahtaammalla, ja samalla pienten kotimaisten tuotteiden saatavuus voi merkittävästi heikentyä.

Eriarvoistuminen uhkaa ruokaturvaa myös Suomessa

Ihmisten mahdollisuus hankkia ruokaa riippuu monesta tekijästä. Siihen vaikuttavat ruoan hinnan lisäksi kotitalouksien käytettävissä olevat tulot, yleinen tulonjako, sosiaaliturva ja kauppojen sijoittuminen. Aineistomme perusteella mahdollisuudet hankkia ruokaa ovat Suomessa yleisellä tasolla hyvät, sillä kaupan jakeluverkosto on ainakin toistaiseksi pysynyt varsin kattavana ja ruoka suhteellisen edullisena. Tässä yhteydessä erityinen huoli kohdistuu kuitenkin kasvavaan yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. Eräs merkki tästä on ruoka-avun vakiintuminen osaksi suomalaisen yhteiskunnan toimintatapaa, ikään kuin riittämättömän sosiaaliturvan paikkaajaksi. Toisin sanoen kaikkein haavoittuvimpien ryhmien ruokaturva on uhattuna. Toisaalta ilmastonmuutos kytkeytyy myös ruoan hankkimiseen, sillä resurssien niukkeneminen nostaa energian hintaa, mikä vastaavasti nostaa elintarvikkeiden hintoja. Näin ruokaan on käytettävissä entistä vähemmän rahaa, ja tämä on ongelma ennen kaikkea vähävaraisille kotitalouksille.

Tarjonnan jatkuvuus muodostaa ruokaturvassa oman pilarinsa, joka liittyy määrään ja saatavuuteen. Tarjonnan jatkuvuudella tarkoitetaan varmuutta ruoan saatavuudesta kaikkina aikoina. Jatkuvuutta voivat uhata esimerkiksi erilaisten luonnonkatastrofien tai poliittisten konfliktien aiheuttamat häiriötilat. Lähtökohtaisesti kaiken tuotannollisen toiminnan jatkuvuus on sidoksissa energiansaantiin. Suomalainen tuotanto on pitkälti riippuvasta tuontienergiasta. Tarjonnan jatkuvuuden näkökulmasta tämä onkin erityisen haavoittuva kohta, kun lisäksi huomioidaan Suomelle tyypilliset pitkät välimatkat eri tuotantopaikkojen välillä. Ruokaturvaan voi siis helposti muodostua alueellisiakin eroja. Kotimaisen alkutuotannon ja elintarviketeollisuuden kannattavuus on myös ensiarvoisen tärkeää, sillä se on huoltovarmuuden ehto. Ilmastonmuutos on tietysti uhkakuva myös tämän pilarin näkökulmasta, sillä se lisää sään ääri-ilmiöiden esiintymistä ja pitkällä tähtäimellä konfliktienkin todennäköisyyttä.

Ruokakulttuuri määrittää tulevaisuuden ruokaturvaa

Ruoan hyödyntäminen viittaa ennen kaikkea ruoan laatuun, ravitsevuuteen, turvallisuuteen ja kulttuuriseen hyväksyttävyyteen. Näihin vaikuttavat keskeisesti yhteiskunnalliset olosuhteet, kuten hygieniataso, terveydenhuolto sekä jätehuollon ja muun infrastruktuurin toimivuus. Suomessa ruoan hyödyntämiseen liittyvät ongelmat ovat ennemmin laadullisia kuin määrällisiä. Liikaravitsemuksen ja virheellisten ravitsemustottumusten seurauksena suuri joukko väestöstä kärsii liikalihavuudesta ja terveysongelmista. Suhde ruokaan ja ruoan valmistukseen on murroksessa ja ruokakulttuurissa ilmenee samaan aikaan toisilleen vastakkaisia kehityssuuntia. Joka tapauksessa on viitteitä siitä, että kotitalouksien tietotaitojen vähentäminen voi aiheuttaa ravitsemukseen liittyviä riskejä. Lisäksi ruokaa olisi opittava käsittelemään ruokajäte minimoiden, mikä myös auttaisi pitämään kotitalouksien ruokamenot hallinnassa. Ruoan hyödyntämisen näkökulmasta ruokaturva on siten laaja kysymys, joka tarvitsee tuekseen terveys-, hyvinvointi- ja ympäristöpolitiikan keinoja.

Lopuksi

Artikkelimme tarkasteli, miltä ruokaturva näyttää Suomessa neljän pilarin näkökulmasta. Yleisesti ottaen ruokaturva on Suomessa korkealla tasolla. Silti ruokaturvaan liittyviä uhkia on tunnistettavissa. Ruoan määrän ja saatavuuden kannalta keskeiset uhkakuvat ovat ympäristön- ja ilmastonmuutos sekä tarjontaketjujen rakenteen ongelmat. Yhteiskunnan eriarvoistuminen puolestaan tuottaa huolenaiheita ruoan hankkimisen näkökulmasta. Jatkuvuutta koettelee alueellinen epätasa-arvo, toimitusketjujen keskittyminen ja energian tuontiriippuvuus. Ruoan hyödyntäminen on laaja kansanterveydellinen kysymys, joka läpäisee koko suomalaiseen ruokakulttuurin. Se liittyy siis myös kasvatukseen, kouluruokailuun, oppimiseen ja erilaisiin ruokailutottumuksiin.

Ruokaturvaa määritellään yhteiskunnassa ainakin kolmesta eri suunnasta. Julkisella politiikalla, elintarvikkeiden toimitusketjulla (yksityinen sektori) ja kansalaisyhteiskunnalla on kullakin oma intressinsä ruokaturvaan. Julkinen politiikka näyttää tässä yhteydessä varsin hajautuneelta. Elintarvikkeiden toimitusketju puolestaan painottaa erityisesti taloudellista kestävyyttä, joka näyttää saaneen keskustelussa melko vahvan roolin. Kansalaisyhteiskunta kantaa huolta ympäristön tilasta ja sosiaalisista näkökohdista. Kokonaisuuden kannalta on syytä kiinnittää huomiota entistä enemmän poliittiseen toimijuuteen. Tarvitaan kokonaisvaltaista ruokapolitiikkaa, joka kokoaa yhteen toisistaan hajautuneet politiikkasektorit.

Näyttää myös siltä, että ruokaturvatutkimuksen sisällä on kiinnitettävä enemmän huomiota ruokaturvan länsimaiseen kontekstiin ja nykyaikaiseen globaaliin elintarvikejärjestelmään. Länsimainen elintarvikejärjestelmä poikkeaa huomattavasti kehittyvien maiden elintarvikejärjestelmästä ja sillä on omat erityispiirteensä. Toki näillä on globaalissa järjestelmässä myös keskinäiset vuorovaikutussuhteensa. Esimerkiksi kehittyvien maiden käyttäminen halpana rehuntuotantoalustana täkäläiselle eläintuotannolle kytkee Suomen osaksi globaalia ruokaturvakysymystä. Joka tapauksessa ruokaturvan ongelmat ovat Suomessa monin tavoin erilaisia kuin kolmannessa maailmassa. Tutkimuksemme osoittaa, että ne ovat kuitenkin todellisia, ja todennäköisesti riskit ovat tulevaisuudessa nykyistä suurempia ja vaikeammin hallittavia.

Yleisesti ruokaturvan toteutumisen lähtökohtana pidetään poliittisen toimintaympäristön vakautta ja hyvää hallintoa. Tietyiltä ruokaturvan uhkatekijöiltä mikään yhteiskunta ei ole täysin suojassa. Näitä ovat esimerkiksi sotilaallisen tai poliittisen konfliktin esiinnousu. Myös ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat monitasoiset vaikutukset yhteiskunnan eri toimintoihin on otettava entistä vakavammin keskusteltassa suomalaisestakin ruokaturvasta. Erilaisten haavoittuvuuksien ja niiden välisten kytkösten tunnistaminen on avainasemassa, jotta ruokaturvan toteutumista voidaan edistää tulevaisuudessa. Lisäksi suomalaisessa yhteiskunnassa on tärkeää luoda selkeä visio siitä, kuinka ruokaturva taataan kaikkina aikoina. Tällä hetkellä kauppa on määräävässä asemassa toimintakentällä, ja sillä on pitkälti valta kontrolloida kuluttajien käyttäytymistä. Ruokaturvan edistäminen edellyttää ruoan vahvempaa politisoimista. Viimeisen vuoden aikana keskustelu onkin ilahduttavasti vilkastunut, ja myös uutta tutkimustietoa saadaan koko ajan lisää.

ANTTI PUUPPONEN, ARI PALOVIITA, TEEA KORTETMÄKI, TIINA SILVASTI

Antti Puupponen

Antti Puupponen (YTT) työskentelee yhteiskuntapolitiikan yliopistonopettajana Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella sekä yliopistotutkijana Food system studies –tutkimusryhmässä. Puupponen on perehtynyt tutkimuksissaan kestävään kehitykseen, maaseudun muutokseen ja maatilojen asemaan ruokajärjestelmässä.

Ari Paloviita

Ari Paloviita (KTT) on ympäristöjohtamisen dosentti ja työskentelee parhaillaan yliopistotutkijana Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella, Food system studies -tutkimusryhmässä. Hänen keskeisiä kiinnostuksen kohteitaan ovat kestävä ruokajärjestelmä, proteiinijärjestelmä sekä resilienssin ja haavoittuvuuden kysymykset.

Teea Kortetmäki

Teea Kortetmäki (FT) työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa. Aiemmin hän työskenteli Jyväskylän yliopistossa ja Food System studies -tutkimusryhmässä. Ruokatutkimuksen kentällä Kortetmäen tutkimusteemoja ovat kestävä ruokajärjestelmä, toimintatutkimuksellinen ruokatutkimus sekä oikeudenmukaisuuden ja ruokaetiikan kysymykset.

Tiina Silvasti

Tiina Silvasti (VTT) työskentelee yhteiskuntapolitiikan professorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hän on Food system studies –tutkimusryhmän johtaja ja on perehtynyt tutkimuksissaan ruokaturvaan, ensimmäisen maailman nälkään ja maanviljelijöiden elämäntapaan.


Anne Kalmari

Anne Kalmari, MMM, on Keskustan kansanedustaja sekä Maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja.

Tulevaisuudessa on syytä keskityttävä ruokaturvan lisäksi myös ruuan turvallisuuteen ja laatuun

Puupposen ja kumppaneiden artikkeli (Puupponen et al., 2017, Alue ja ympäristö) listaa ruokaturvan peruspilarit selkeästi ja se on hyvä kooste ja taustoitus ruokaturvakeskusteluun. Siitä voi ammentaa näkökulmia sekä elintarvike- että huoltovarmuuspolitiikkaan. Artikkelissa todetaan, ettei ruuan määrän ja saatavuuden kanssa ole ongelmia. Todellakin näin on, ellemme piittaa mistä ruoka tulee. Jos kotimaista tuotantoa ei ole riittävästi, meidän vauraustasollamme on mahdollista tuoda elintarvikkeita muualta. En kuitenkaan pidä tällaista kehitystä eettisesti, enkä ympäristön kannalta kestävänä. En haluaisi syödä ruokaa kehitysmaiden lasten lautaselta.

Kotimaisessa elintarviketuotannossa näen ongelmia joillakin sektoreilla. Ne liittyvät maataloustuotannon kannattavuuteen ja siihen ettei viljelyssä ole aina tavoitteena tuottaa maataloustuotteita. Valkuaiskasvien omavaraisuusaste meillä on alle 20%. Olen itse juuri tällä hetkellä erittäin huolestunut suomalaisen tuotannon volyymin säilymisestä kotieläinsektorilla. Jos CAP-tukijärjestelmän muutokset ohjaavat jälleen kerran suuntaan, jossa tuottamisen sijasta kannustetaan erilaisiin ympäristötoimiin, tuottamisen motivaatio heikkenee. Suojavyöhykkeen kannattavuus on parempi kuin tavanomaisten viljelykasvien. Tällä hetkellä noin 20 prosenttia tiloista tuottaa 80 prosenttia tuotannosta. On uhka käydä kuten luomussa: luomupellon määrä lisääntyy huimaa vauhtia, mutta kaupallisia tuotteita on vain vähän. Luomuheinän viljely on varsin mittavaa. Osa siitä jää korjaamatta, osa päätyy tavanomaisten tilojen käyttöön.

CAP-järjestelmän muutosten lisäksi tuottajahintojen lasku ja tukien pieneneminen vähentävät volyymiä. Politiikka on tasapainoilua. Eläinten hyvinvoinnin parantaminen edelleen on tärkeää, toisaalta jos eläinsuojelulainsäädännöstä tehdään liian haasteellinen, kustannuskilpailukyvyn vuoksi tuotanto valuu muualle. Syntyy eläinten hyvinvointivuotoa. Ruotsissa sianlihan omavaraisuus tipahti maailman tiukimman lainsäädännön myötä 60 prosenttiin.

Kuten tutkijat Versus-tekstissään esittävät, mahdollisuus hankkia ruokaa on kaikista pienituloisimmilla edelleen uhattuna. Näin vaikka suomalaisten elintarvikkeisiin käyttämä osuus tuloista on pienentynyt koko ajan ja on nyt enää 11 prosenttia (Tilastokeskus, tulot ja kulutus 2017). Toisaalta suomalaiset heittävät roskiin ruokaa keskimäärin 125 euron edestä vuodessa. Varsinaista nälkää Suomessa ei ole, mutta arjen taitojen ja elämänhallinnan kanssa riittäisi tekemistä. Jaettuani ruokaa Hurstin leipäjonoissa, olen entistä vakuuttuneempi tästä. Vaikka perusturvan nosto on puolueemme keskeisiä politiikan painopistealueita, se ei yksin ratkaise ruokajono-ongelmaa. Kulutuskäyttäytymisessä tulee olla ykkösasiana ruoan ostaminen ja vuokran maksu. Valmisruokien sijaan kannattaa opetella tekemään ruokaa halvoista perusraaka-aineista. Kaurahiutaleet, kaali ja peruna eivät paljon maksa. Tilastotiedot kuluttajahinnoista ja näin myös maininta sivulla 47 ”Toisaalta ruoan hinta on noussut viime vuosina Suomessa paljon verrattuna muihin Euroopan maihin”, on auttamattomasti vanha.

Artikkeli nostaa ruuan huoltovarmuuden keskeiseksi edellytykseksi energian. Tämä on hyvä, sillä se on ollut keskusteluissa ja vaikuttanut politiikkaan liian vähän. On sääli, että maatilat, jotka voisivat olla uusiutuvan energian tuottajia muillekin, ovat tällä hetkellä valtaosin tuontienergian varassa. Kriisitilanteiden näkökulmasta on syytä muistaa, että vaikka EU:lla on yhteinen maatalouspolitiikka, yhteistä huoltosopimusta kriiseihin ei ole. Interventiovarastot ovat ruokamarkkinoiden tasapainottamiseksi, eikä niitä pidetä täytenä kriisin varalta. Näin jokaisen maan velvollisuus on huolehtia tuotannostaan itse.

Tutkijat nostavat ansiokkaasti esille myös elintarvikeketjun hinnanmuodostuksen. Joka tapauksessa, jos ketjun alkutuotantolenkki ei menesty, koko ketjun työpaikat häviävät Suomesta. Kaupan asema on vahva ja sen väärinkäyttöä pyritään hillitsemään tulevalla elintarvikemarkkinalailla kotimaassa sekä koko Euroopassa epäterveitä kauppatapoja kieltämällä. Näen itse uuden mahdollisuuden myös digitaalisessa kaupankäynnissä, joka voi ohittaa perinteiset kivijalkaliikkeet.

Ruuan hyödyntämisosiossa tutkijat havainnoivat, että ruokaa myös käytetään liikaa. Ruokaselonteossamme totesimme, että niukka kasvisten, kalan ja täysjyväviljan kulutus sekä liian suuri suolan, tyydyttyneen rasvan ja sokerin saanti vaikuttavat kansanterveyteemme. Selonteon mukaan elintavoista johtuvat hoitokustannukset ovat Suomessa yli 2 miljardia euroa vuodessa. Sosiaali- ja terveysvaliokunta nostikin esiin lausunnossaan terveysperusteisen verotuksen. Myös maa- ja metsätalousvaliokuntamme jakaa näkemyksen, että verotus voisi kannustaa tuotekehitykseen.

Ruokaan ja ravitsemukseen liittyvä opetus on hyvä suunnitella ja toteuttaa varhaiskasvatuksesta alkaen koko koulutusjärjestelmän läpi, toteamme mietinnössämme. Kakkostyypin diabetestä ei torjuta matemaattisilla yhtälöillä, mutta laadukkaalla kotitalousopetuksella ja liikunnalla voi olla iso merkitys.

Suomessa. 8-9 luokkalaisista pojista viidennes on ylipainoisia ja vain 70 % koululaisista syö koulussa. Ruuan hankinnoissa ja valmistuksessa on syytä miettiä ravitsemuslaatua ja maittavuutta. Kouluruuan kustannuksista ei tule taloudellisissa paineissa tinkiä. Valtioneuvoston periaatepäätös kotimaisista laatutuotteista oli hieno linjaus. Suomalainen kuluttaja on etuoikeutettu, sillä ruokamme on tutkitusti Euroopan puhtainta. Tulevaisuudessa olisikin syytä keskittyä ruokaturvan (food security) ohella vahvasti ruuan turvallisuuteen ja laatuun (food safety).

ANNE KALMARI

Takaisin ylös ↑


Kaisa Karttunen

Kaisa Karttunen, MMT, toimii tutkijana ajatuspaja E2:ssa.

Kestävä ruokajärjestelmä tuottaa kestävää ruokaturvaa

Monista kirjoitusten ajatuksista on helppo olla samaa mieltä. Jyväskylän yliopistossa on tehty ansiokasta ja uudenlaista ruokaturvan ja ruokajärjestelmän tutkimusta (Puupponen et al., 2017, Alue ja ympäristö ja Puupponen et al., 2018, Versus-verkkojulkaisu), joka pitää ehdottomasti saada julkiseen keskusteluun.

Suomessa ruokaturva on ruuan saatavuuden suhteen tällä hetkellä hyvä, mutta ruuan saannin jatkuvuutta uhkaa moni tekijä. Yksi niistä on riippuvuus fossiilisesta energiasta ja toinen on ilmastonmuutoksen ja vähenevän biodiversiteetin aiheuttamat muutokset maailman eri puolilla. Tulevaisuudessa vaikeuksiin saattavat joutua muun muassa tuotantoeläinten valkuaisrehuksi tuotava soija ja rapsi. Monet maailman ruokamarkkinoihin liittyvät muutokset tuntuvat myös Suomessa.

Vaikka Suomessa on markkinoilla riittävästi ruokaa, ruokaturvaan liittyy kuitenkin isoja kysymyksiä: osa väestöstä joutuu turvautumaan ruoka-apuun, osa syö vääränlaista ruokaa tai syö liikaa niin, että ylipainosta on tulossa kansantauti. Iso osa suomalaisista viljelijöistä kärsii vakavista kannattavuusongelmista ja lisäksi ruokajärjestelmämme tuottaa melkoisen ympäristöjalanjäljen.

Kuten artikkeleissakin (em.) todetaan, ruokaturvaongelmien monimutkaisuuden ja keskinäisriippuvuuksien takia tarvitaan systeemiajattelua ja kokonaisvaltaisia ratkaisuja. Näin vältetään yhtä ongelmaa korjattaessa toisen ongelman pahentaminen. Ruokakysymysten ajattelu ruokajärjestelmänä ja laaja ruokapolitiikka mahdollistaisivat aiheen kokonaisvaltaisen tarkastelun. Eteenpäin päästäisiin uudenlaisella sektori- ja toimijarajat ylittävällä yhteistyöllä.

Jos tarkastelun kohteeksi otettaisiin koko ruokajärjestelmä, katsottaisiin ruokaketjun lisäksi myös sen toimintaympäristöä, kuten erilaisia ruokaan vaikuttavia muutosajureita, säädöksiä, sivuvirtoja, ympäristövaikutuksia, sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä markkinoinnin ja mainonnan roolia kulutuksen ohjaamisessa.
Muutokset alkavat usein mielikuvista. Ruuan tiestä puhuttaessa suoraviivaista ruokaketjua parempi kuvaaja voisi olla ympyrä, jossa aiemmin ketjun eri päissä sijainneet tuottaja ja kuluttaja kohtaisivat toisensa. Ympyrässä myös erilaiset materiaalivirrat ensisijaisesti kiertäisivät, ja samalla järjestelmä minimoisi jätteensä.

Suomessa on 5,5 miljoonaa syöjää, maailmassa noin 7,6 miljardia. Suomi ei voi ottaa vastuuta koko maailman ruokkimisesta, mutta hyvä tavoite on ruuan varmistaminen jatkossakin vähintään Suomen väestöä vastaavalle määrälle ihmisiä. Runsaat luonnonvarat ja hyvä osaaminen yhtäältä velvoittavat tähän, toisaalta antavat siihen mahdollisuuden. Yhteys EU:n ja maailman markkinoihin tarkoittaa, ettei kaikkien näiden ihmisten tarvitse elää Suomessa.
Ruokaturva ja sen toteutumiseen tähtäävä kestävä ruokapolitiikka ovat osa kansallista turvallisuutta vahvistavaa politiikkaa. Ruuanpuutteen alullepanemista konflikteista on maailmalla paljon tuoreitakin esimerkkejä. Hyvin, terveellisesti ja turvallisesti syönyt kansa on vakaan kehityksen kivijalka.

KAISA KARTTUNEN


Hanna Halmeenpää

Hanna Halmeenpää on Vihreiden kansanedustaja ja varapuheenjohtaja Pohjois-Pohjanmaalta, Kalajoelta. Halmeenpää on maa- ja metsätalousvaliokunnan jäsen ja eduskunnan Lähiruokakerhon puheenjohtaja. Siviiliammatiltaan Halmeenpää on biologian ja maantiedon opettaja.

Ruokaturva politiikan keskiöön

Suomalainen ruokaturva on teema, jonka tulisi sijoittua kotimaan politiikan kovaan keskiöön, yhdeksi tärkeimmistä poliittisen keskustelun ja päätöksenteon aiheista. Tämä nousee tutkijoiden keskeiseksi viestiksi Alue ja ympäristö -lehdessä julkaistussa artikkelissa Suomalaisen ruokaturvan ulottuvuudet: sisällönanalyysi ruokaturvasta julkisissa asiakirjoissa. Tämän ohella nousevat havainnot siitä, että suomalaisessa ruokaturvassa on vakavia ongelmakohtia ja uhkakuvia – toisin kuin yhteiskunnassamme yleisesti ajatellaan.

Tutkijat analysoivat laaja-alaisesti koko ruokajärjestelmää – tuotantoa, jalostusta, kauppaa, jakelua ja kulutusta sekä kotimaisen ruokaturvan käsitettä globaalissa kontekstissa, etsien vastauksia kysymyksiin ruoan määrästä ja saatavuudesta, ihmisten mahdollisuudesta hankkia ruokaa, tarjonnan jatkuvuudesta sekä ruoan hyödyntämisestä Suomessa.

Eri ministeriöiden, instituutioiden ja järjestöjen asiakirja-aineiston perusteella havaittu sektoripolitiikan mukainen ”lohkojako”, siis/eli vain tietyn elintarvikejärjestelmän osan toimintojen tarkastelu, on omiaan vaikeuttamaan kokonaiskäsityksen muodostumista ruokaturvan tilasta Suomessa. Loogisesti ajatellen tämä vaikeuttanee myös ruokaturvaan ja ruokajärjestelmään kohdistuvien riskien ja kustannustehokkaiden riskinhallintakeinojen tunnistamista.

Kyse on ruokaketjun kokonaiskestävyyden parantamisesta. Kestävyyskriteereihin kuuluu yhtä lailla ruuan tuottajien toimeentulo, kaikkien kansalaisten riittävä ja terveellinen ravitsemus, epäreilujen kauppatapojen kitkeminen kuin ilmastonmuutoksen torjunta ja muut ympäristöön ja eettisyyteen liittyvät näkökohdat, kuten eläinten hyvinvoinnin parantaminen ja ruokajätteen määrän vähentäminen. Tämä lista ei ole kaikilta osin läheskään tyydyttävässä kunnossa. Yksi tutkijoiden artikkelissaan huomioima, harvemmin ruokapoliittiseen keskusteluun kytketty kysymys on, millaista ruokaturvaa eriarvoistuneessa korkean sosiaaliturvan maassa edustaa ruoka-apu, josta on riittämättömän sosiaaliturvan jatkeena tullut pysyvää toimintaa?

Artikkelin pohjalta on aiheellista kysyä, ovatko ruokaturvaan liittyvät ulottuvuudet niin laaja-alaisia, että toistaiseksi sen ylläpitämisen ja edistämisen politiikkatoimia ei ole osattu koota yhteen? Ratkaistavat kysymykset ovat limittäin vähintäänkin maatalous-, elinkeino-, työllisyys-, sosiaali-, terveys-, talous- ja ympäristöpolitiikkaa. Tarve yhteen kokoavalle ruokapoliittiselle ajattelulle ja toiminnalle on suurta, kestävää ruokaturvaa rakennettaessa.

Ilmastonmuutoksesta aiheutuvien sään ääriolosuhteiden on ennakoitu lisääntyvän globaalisti, aiheuttaen ruokaturvan heikkenemistä yhtäällä kuivuuden, toisaalla runsastuvien sateiden vuoksi. Muun muassa tutkijoiden artikkelissaan ja Versus-tekstissään esiin nostama Ylen kesällä 2017 julkaisema artikkeli otsikolla ”Nälänhätä voi iskeä Suomeenkin” herätti laajaa, osin yllättävää yhteiskunnallista keskustelua, jonka voi tulkita osoitukseksi myös siitä, että on aika päivittää ruokaturvaan liittyviä politiikkatoimia.

Merkittäväksi uhkatekijäksi nostettu ilmaston- ja ympäristönmuutos on yhteinen sekä globaalin mittaluokan, että kotimaisen ruokaturvan näkökulmasta. Viime vuonna Suomen viljasato kärsi koleudesta ja sateista, tänä vuonna äärimmäisestä kuivuudesta nyt jo koko kasvukauden alkupuolen. Viljelijät kertovat katovuosia aiheuttavien sään ääriolosuhteiden lisääntyneen viime vuosina. Pitkäaikaiset tilastot tukevat tätä havaintoa.

Tutkijat pitävät kotimaisen alkutuotannon ja elintarviketeollisuuden kannattavuutta huoltovarmuuden ehtona, mm. Suomen pitkistä etäisyyksistä johtuen. Tämän johtopäätöksen jakaa laaja poliittinen rintama. Merkittäväksi ruokaturvan riskiksi Alue ja ympäristö -lehden artikkelissa on tunnistettu maatalouden heikko kannattavuus ja siihen liittyvä kahden vähittäiskauppaketjun määräävä asema kotimaisilla elintarvikemarkkinoilla. Halpuutus vahvistaa pienituloisten ruuan saatavuutta, mutta heikentää pitkällä aikavälillä koko Suomen ruokaturvaa, vaikuttaessaan osaltaan ruuan tuottajien toimeentuloa heikentävästi.

Laaja, koko ruokajärjestelmää koskeva kysymys on se, miten elintarvikemarkkinat ja kotimaisen ruuantuotannon kannattavuus, kestävyys ja jatkuvuus saadaan tasapainoon. Tätä tutkijat artikkelin aineiston perusteella tarkastelevat monesta ongelmakohdasta, ratkaisun avaimia kuitenkaan syvällisemmin esittelemättä.

Voisiko markkinoita ja toimintatapoja ohjata suuntaan, jolla ruuan tuottaminen kannattaisi paremmin ja sitä myös haaskattaisiin vähemmän? Olisiko maataloutta ohjattava tietoisemmin tuottamaan ruuan ohella muitakin niin sanottuja ekosysteemipalveluja, kuten hiilen sidontaa, luonnon monimuotoisuutta, eläinten hyvinvointia, ravinteiden kierrätystä ja maaperän kasvukuntoa? Pitäisikö vahvemmin kannustaa maataloutta lannan ja nurmibiomassan hyödyntämiseen biokaasuna ja kierrätysravinteina ja siirtymään fossiilisen energian käytöstä kohti uusiutuvaa lähienergiaa? Tässä muutamia kysymyksiä jatkopohdintojen aiheiksi.

HANNA HALMEENPÄÄ

Takaisin ylös ↑