Yhteiskunnallinen tilanne määrittää paikallisuuden merkitystä. Paikallisen elintarviketuotannon ja lähiruoan kehittämistyössä ovat korostuneet aluetalouden ja työllisyyden näkökulmat viimeisen 15 vuoden aikana. Nyt toimintaa on syytä tarkastella entistä enemmän myös yhteiskunnallisen vakauden ja kriisinkestävyyden näkökulmista.
Paikallinen kehittäminen: uusia ja vanhoja kysymyksiä
Paikallisen toiminnan merkitystä on perusteltu vuosien saatossa monin eri tavoin. Tunnetulla sanonnalla ”Think global, act local” on pitkät juuret paitsi ympäristöajattelussa niin myös liiketaloudessa ja yritysviestinnässä.
Sanonta liittyy myös ruokaan. Sillä on voitu perustella esimerkiksi reilun kaupan tuotteiden ostamista. Toisaalta paikallisen toiminnan korostaminen sopii myös lähiruokaan.
Kirjoitin Alue ja Ympäristö -lehteen vuonna 2008 artikkelin Elintarviketuotannon paikallinen kehittäminen Keski-Suomessa. Artikkelissa tarkastelin juuri ruoan paikallisuutta, lähiruokaa ja sitä, minkälaista kehittämistyötä suomalaisilla maatiloilla tehdään erilaisten projektien kautta lähiruoan edistämiseksi.
Artikkeli perustui 15 keskisuomalaisen maaseudun kehittäjän teemahaastatteluihin. Maatiloilla näytti olevan kehitystarvetta juuri pieninä paikallisina toimijoina, sillä ruokajärjestelmää tuntuivat hallitsevan suuret kauppaketjut ja globaalin talouden toimintalogiikka.
Artikkelissa päädyin kahteen keskeiseen johtopäätökseen siitä, mitä tiloilla tulisi tehdä, jotta paikallinen tuotanto voisi vallinneessa tilanteessa kehittyä. Nämä olivat verkostojen rakentaminen ja tuotannossa erikoistuminen.
Paikallisen tuotannon kehittämisessä verkostojen rakentaminen ja tuotannossa erikoistuminen ovat tärkeitä toimia maatiloille. Kuva: Timo-Pekka Heima, Rakennushistorian kuvakokoelma, Museovirasto.
Nyt – 15 vuotta myöhemmin – voi huomata, että lähiruoan ympärillä on tapahtunut paljon, mutta toisaalta myös samat kysymykset ovat edelleen osin esillä. Paikallisen ja globaalin toiminnan jännite on säilynyt.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa paikallista toimintaa nyt kehitetään, on kuitenkin toisenlainen. Paikallisuus on saanut uudenlaisia painotuksia, ja samalla myös kehittämistyön tarve sekä päämäärät muotoutuvat nyt ehkä erilaisiksi.
Paikallisuus, talous ja yrittäjyyden aktivoiminen
Vuoden 2008 artikkelissani viitekehyksenä näyttäytyivät paikallisuuden määritelmät 2000-luvun alun tutkimuskirjallisuudessa sekä lähiruoan sisällölle luotu eräänlainen kotimainen painotus. Lähiruoka näyttäytyi tuolloin ennen kaikkea oman alueensa raaka-aineita hyödyntävänä tuotantona ja kulutuksena. Tätä se on lähtökohdiltaan tietysti myös edelleen.
Lisäksi vahvoina tavoitteina nähtiin aluetalouden, työllisyyden ja pienyritystoiminnan kehittäminen. Niinpä oli luontevaa, että nämä tavoitteet näkyivät myös maaseudun ja paikallisen ruoan kehittämistyössä.
Maatilan toiminnan tasolla liiketaloudellinen kannattavuus on tietysti elinehto, ja siihen kehittämistyötä tarvitaan edelleen, samaan tapaan kuin 15 vuotta sitten. Alueelliset yrittäjyys- ja työllisyysvaikutukset ovat myös tavoiteltavia. Varsinkin monelle pienelle maaseutukunnalle maatalous- ja elintarviketoimialoilla on edelleen iso merkitys paikallisen elinkeinorakenteen kannalta.
– – lähiruoka voi kehittyä eri toimialoja yhdistäväksi tekijäksi hakien yhteyksiä esimerkiksi elämysteollisuuteen ja hyvinvointiyrittäjyyteen.
Toimintaympäristön muutos ja entistä moninaisemmat yhteiskunnalliset tavoitteet virittävät kehittämistyön kuitenkin uudella tavalla myös talouden ja työllisyyden osalta. Esimerkiksi vuonna 2021 päivitetty maa- ja metsätalousministeriön lähiruokaohjelma näkee lähiruoassa entistä laajempia mahdollisuuksia juuri tästä näkökulmasta.
Raportin mukaan lähiruoka voi kehittyä eri toimialoja yhdistäväksi tekijäksi hakien yhteyksiä esimerkiksi elämysteollisuuteen ja hyvinvointiyrittäjyyteen. Lisäksi alalla on työtehtäviä, joihin voi työllistyä melko matalalla kynnyksellä. Niinpä raportin mukaan lähiruoka voisi auttaa myös syrjäytymisen torjumisessa tai edistää sosiaalisen ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittymistä.
Tähän voisi varmastikin liittää vielä yleisen nuorten työelämävalmiuksien edistämisen ja yrittäjyyskasvatuksen.
Miten paikallisuus näkyy ympäristö- ja ilmastotavoitteissa?
Lähiruoan ja paikallisen kehittämistyön taustalla oli vuonna 2008 myös ympäristö- ja ilmastotavoitteita. Ne ovat itse asiassa kulkeneet lähiruoan perusteluissa aina, joskin niitä on samalla myös kyseenalaistettu.
Lähtökohtaisesti lähiruoassa on pyrkimyksenä lyhentää kuljetusmatkoja ja saada sitä kautta myös ympäristöhyötyjä. Paikallisuuden, pienimuotoisuuden ja lähiruoan ympäristöhyötyjä joudutaan arvioimaan kuitenkin aina tapauskohtaisesti, sillä kokonaisuuden kannalta tuotantotavalla ja -menetelmillä on myös merkitystä.
– – maatalous huolehtii ruoantuotannon ohella myös muista hyödykkeistä, kuten maaseutumaisemasta ja luonnon monimuotoisuudesta.
Koko yhteiskunnallisen ruokakeskustelun – ja samalla ruoan paikallisuuden – painopiste on muuttunut nyt siten, että ilmastotavoitteet ovat tulleet yhä vahvemmin esille. Esimerkiksi viime aikoina julkisessa keskustelussa on saanut näkyvyyttä poliittinen kiistely Ilmastoruokaohjelman valmistumisesta (YLE 2023). Samantapaiset jännitteet eivät kuitenkaan olleet pinnalla vielä 15 vuotta sitten.
Vuonna 2008 kehittämistyön taustalla näyttäytyivät niin sanotut maatalouden monivaikutteiset tavoitteet. Niiden mukaan maatalous huolehtii ruoantuotannon ohella myös muista hyödykkeistä, kuten maaseutumaisemasta ja luonnon monimuotoisuudesta. Kehittämistyössä lähiruoan ja paikallisen toimintavan ajateltiin luontevasti tukevan myös näitä tavoitteita.
Ympäristön ja ilmaston kannalta uudempi tutkimustieto sekä yleinen tietoisuus ruoantuotannon vaikutuksista ovat nyt kenties auttaneet kohdistamaan katsetta paremmin niihin asioihin, joihin ruoan tarjontaketjussa voidaan lopulta vaikuttaa.
Paikallisuudella voi nähdä edelleen olevan merkitystä, sillä tuotannon ympäristövaikutukset tulevat lähiruoan myötä kuluttajan kannalta lähemmäksi ja paremmin arvioitavaksi. Näin omia kulutusvalintojakin pystytään miettimään ehkä konkreettisemmin.
Miten paikallisuus liitetään ruoantuotannon turvallisuuteen ja kriisinkestävyyteen?
Suomalaista ruokakeskustelua, kuten mitä tahansa yhteiskunnallista keskustelua, ovat viime vuosina värittäneet erilaiset kriisit. Koronapandemia nosti omalla tavallaan esiin paikallisuuden merkitystä. Samoin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Molemmat herättivät huolta myös ruokaturvasta, eli yhteiskunnan mahdollisuudesta turvata kansalaisille riittävä ja ravitseva ruoka kaikkina aikoina.
Turvallisuuskysymykset olivat lähiruokakeskustelun taustalla jo 15 vuotta sitten, mutta hieman eri painotuksella. Kyse oli monesti ruoan laadullisesta turvallisuudesta ja huolta herättäneistä ruokaskandaaleista. Näistä näkyvimmin esillä oli 1990-luvulla Iso-Britanniassa esiintynyt BSE, joka tunnetaan myös hullun lehmän taudin nimellä. Skandaalien juurisyyt nähtiin tuolloin monimutkaisessa globaalissa ruokajärjestelmässä, ja tällöin paikallisuus näyttäytyi vaihtoehtoisena, turvallisena ja hallittavana toimintatapana.
Globaali ruokajärjestelmä näyttäytyykin edelleen monin tavoin ongelmallisena ja hallitsemattomana.
Koronapandemian alkuperän arvioitu paikantuminen Kiinaan, Wuhanin kaupungissa sijaitsevalle ruokatorille, on tietysti herättänyt samantapaisia huolenaiheita nyt uudelleen. Globaali ruokajärjestelmä näyttäytyykin edelleen monin tavoin ongelmallisena ja hallitsemattomana.
Paikallisuutta perustellaan nyt entistä enemmän ruokajärjestelmän toimintakyvyn turvaamisen ja joustavuuden, eli resilienssin vahvistamisen näkökulmista. Tähän liittyen on tullut uudempaa mielenkiintoista tutkimusta esimerkiksi regeneratiivisesta maataloudesta ja agroekologisista symbiooseista.
Niiden pyrkimyksenä on energian ja ravinteiden paikallinen ja luonnonmukainen kierto. Näin ruoan paikallisuutta voidaan kytkeä myös kiertotalouteen sekä energiaomavaraisuuden tavoitteluun. Tällaiset ratkaisut edistävät samalla koko yhteiskunnan parempaa huoltovarmuutta ja kriisinkestävyyttä.
Miten eteenpäin?
Lähiruoka ja kasvava kiinnostus paikallisuuteen herättivät 15 vuotta sitten toiveikkuutta ja odotuksia paremmasta kannattavuudesta maatiloille. Kehittämistyö näyttäytyi tällöin resurssina, joka voi opastaa maatiloja kohti näiden odotusten saavuttamista.
Osalle suomalaisista tiloista toiminta onkin osoittautunut onnistuneeksi ratkaisuksi, mutta monen kohdalla odotukset ovat edelleen lunastamatta. Joillakin ne jäivät lunastamatta kokonaan, sillä tilojen lopettamisluku on pysynyt korkealla.
Samoin elintarvikekaupan keskittymiskehitys on edelleen jatkunut, ja pienten toimijoiden on yhä vaikea haastaa sitä. Toisaalta kauppojen ja lähiruokayrittäjien yhteistyössä on omat haasteensa. Erikoistumisesta ja paikallisuutta arvostavien kuluttajien löytämisestä puhutaankin yhä edelleen samaan tapaan kuin 15 vuotta sitten.
Lähiruokaa torikojulla. Kuva: Vili Niemi, Historian kuvakokoelma, Museovirasto
Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne antaa kuitenkin uudenlaista merkitystä lähiruoalle ja paikalliselle toimintatavalle. Voisikin ajatella, että paikallisessa kehittämistyössä yhä useammat toimijat voivat ottaa nyt enemmän aktiivista roolia. Tätä haastattelemani maaseudun kehittäjät toivoivat jo 15 vuotta sitten: yritystoiminnan ja yhteisön kehittämisen tuli heidän mielestään kulkea rinnakkain.
Myös agroekologiseen symbioosiin sisältyy ajatus tuotannon kiinteästä yhteydestä paikalliseen yhteisöönsä, mikä voi parhaimmillaan ruokkia kaikkea muutakin yhteisöllistä toimintaa. Energiaomavaraisuuden tavoittelu mahdollistaa aidomman paikallisuuden toteutumisen koko ketjun osalta, tuotantopanoksista lähtien.
Lisäksi yhteisöllisyyteen liittyen myös kumppanuusmaatalous on herättänyt entistä enemmän kiinnostusta. Yhteisöllisyyden kautta paikallisuuden arvo pystytään myös tavoittamaan syvemmin ja monitahoisemmin.
Kauppa, teollisuus ja julkinen ohjaus tulevaisuudessa
Kauppaketjuilla on ruoan kulutuksen kannalta kuitenkin edelleen iso merkitys. Aktiivisempi rooli niiden, ja myös suurten teollisuusyritysten, osalta tarkoittaa kokonaisvaltaisempaa vastuun ottamista koko ketjusta.
Vastuullisuus on pohjimmiltaan siis sitä, että kaikki ketjun toimijat pystyvät olemaan siinä mukana kannattavasti. Tästäkin on olemassa viitteitä esimerkiksi yritysten pyrkiessä ilmastoneutraaliuteen ja entistä laajempiin kestävyystavoitteisiin.
Sosiaalisen vastuun näkökulmasta se tarkoittaa myös työntekijöiden oloista huolehtimista, mukaan lukien ulkomaiset kausityöntekijät, joita erityisesti ruokasektorilla työskentelee.
– – kestävästi toimivat ja omaan luontaiseen ympäristöön sopivat paikalliset ruokajärjestelmät luovat kokonaisuutena pohjaa ruokaturvalle – –
Julkisten toimien ja julkisten hankintojen on odotettu lisäävän lähiruoan kysyntää koko 15 vuoden ajan. Näin on myös tapahtunut, vaikka työsarkaa varmasti vielä riittää. Julkista ohjausta tarvitaan nyt ennen kaikkea koordinoimaan toimintaa ja näyttämään suuntaa. Suomalaisen yhteiskunnan kannalta esimerkiksi juuri aloittaneet hyvinvointialueet tekevät myös merkittäviä ruokahankintoja.
Laajemmassa kuvassa on lopulta kyse siitä, että kestävästi toimivat ja omaan luontaiseen ympäristöön sopivat paikalliset ruokajärjestelmät luovat kokonaisuutena pohjaa ruokaturvalle paitsi paikallisesti niin myös globaalisti. Kehittämistyötä erityisesti tämän eteen kannattaa jatkaa.
Järjestelmät eivät ole kriiseiltä milloinkaan täysin suojassa, mutta entistä laajemmalla rintamalla tehtävät samansuuntaiset valinnat tekevät vanhan sanonnan paikallisen toiminnan ja globaalin ajattelun suhteesta edelleen ajankohtaiseksi. Ehkä se saa samalla myös uutta sisältöä.
Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran yhteinen teemajulkaisusarja. Vuoden 2023 Risteyksessä-teema käsittelee paikallisuutta erilaisista näkökulmista.
Puupponen (YTT, dosentti) työskentelee yliopisto-opettajana LUT-yliopiston yhteiskuntatieteiden koulutusohjelmassa Lappeenrannassa. Hän on kestävän kehityksen tutkija, joka on perehtynyt erityisesti ruokapolitiikkaan ja maaseutututkimukseen.
Ilmoniemi on agrologi ja yrittäjä Jyväs-Hamppu-yrityksessä. Jyväs-Hamppu viljelyttää ja valmistaa Finola-öljyhampusta elintarvikkeita Laukaan Vuonteella. Yritys on verkostoitunut laajasti Jyvässeudun ruokatoimijoiden kanssa. Jyväs-Hamppu on Vuoden lähiruokateko 2023 -kilpailun voittaja.
Uusia tuulia ja vanhoja viisauksia
On hienoa, että lähiruokaa ja paikallista tuotantoa arvostetaan tänä päivänä yhä enemmän. Maatilojen ja pienten ruokatoimijoiden toimintaympäristö on kuitenkin hyvin haastava. Alkutuottajan saama alhainen hinta tuotteistaan ei ole kestävällä pohjalla. Niin alkutuotantoon, ruoan jalostustoimintaan kuin muuhunkin pienyritystoimintaan liittyy Suomessa käsittämättömän monimutkaiseksi paisunut byrokratia. Kun mikään ei tunnu riittävän, intohimoinenkin yrittäjä lannistuu lopulta.
Maatilat pyrkivät parantamaan taloudellista tulostaan jalostamalla alkutuotantoaan arvokkaammiksi elintarvikkeiksi. Verkostoituminen ja yhteistyö eri tahojen kanssa on tässä vaiheessa luonnollista ja tärkeää. Kun pelkkä ruoka ei riitä, matkailun ja kulttuurin yhdistelmällä maaseudun yritystoiminnalle löytyy usein luontevia mahdollisuuksia ja vetovoimatekijöitä.
Yritysten yhteiset tuotantotilat ja varastot olisivat järkeviä. Lähiruoan logistiikan ja markkinoinnin järjestämisessä on isoja haasteita ja kauppa ottaa kohtuuttoman ison siivun tuotteen myyntihinnasta. Yhteisöllinen toiminta hakee toimivaa muotoa, olisiko nyt uudenlaisen osuustoiminnan vuoro?
Kun maatila tai pienyritys lopettaa toimintansa, menetys on usein pysyvä. Vuosikymmenten aikana kertynyt kokemus, tuotekehitys ja ammattitaito valuvat hukkaan.
Moni julkinen toimija suosisi lähiruokaa, mutta kädet ovat usein sidotut – varsinkin nyt, kun kriisi toisensa jälkeen ohjaa ostamaan edullisempia tuotteita. Toivotaan, että jatkossa organisaatiot pystyisivät paremmin huomioimaan laajempia kokonaisuuksia hankintaperusteissaan.
Hajautetulla tuotannolla on Suomessa etunsa niin ruokaturvan kuin ilmastonmuutoksen kannalta. Monipuolisen tuotannon toimintaedellytyksistä täytyy pitää kiinni. Kun maatila tai pienyritys lopettaa toimintansa, menetys on usein pysyvä. Vuosikymmenten aikana kertynyt kokemus, tuotekehitys ja ammattitaito valuvat hukkaan.
Muutosvauhdin ollessa näin rajua, on viisautta hakea ratkaisuja myös menneiltä vuosisadoilta. Esimerkiksi monet unohdetut maatiaiskasvit ja kasvilajikkeet, joita on otettu uudelleen viljelyyn, ovat yllättäneet trendeihin sopivilla ominaisuuksillaan. Suomalainen muinaislähiruoka saattaakin olla tulevaisuuden vientiruokaa!
MIKKO ILMONIEMI
Päivi Nerg
Nerg toimii elinvoimajohtajana Maataloustuottajain keskusliitto MTK:ssa. Hän on maatalousmetsätieteilijä, joka on aloittanut työuransa elintarviketeollisuudessa, siirtynyt sieltä yliopistomaailmaan ja sieltä valtioneuvostoon, päätyen takaisin koulutustaan vastaaviin töihin MTK:lle. Erityisenä intohimona hän kokee koko Suomen vahvuuksien hyödyntämisen ja elinvoiman säilyttämisen eri puolilla Suomea.
Koko Suomen vahvuudet ja resurssit käyttöön
Kuluva vuosikymmen on eletty poikkeusaikaa. Huoli hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksesta on kasvanut, samoin kuin huoli siitä, onko Suomi turvallinen ja sopeutumiskykyinen maailman murroksissa. Korona ja Venäjän hyökkäys Ukrainassa herättivät suomalaiset. Huoltovarmuus, omavaraisuus ja tietenkin turvallisuus olivat yhtäkkiä kaikkien mielessä. Nato-jäsenyys toi oman lisänsä turvallisuusasemointiimme.
Antti Puupposen kirjoituksessa on hyvin kuvattu muutosta, joka 15 vuoden aikana on tapahtunut paikallisen elintarviketuotannon kentässä. On tapahtunut muutosta, mutta paikallisuuden mahdollisuudet ovat säilyneet ja jopa vahvistuneet. Viimeaikaiset myllerrykset ovat voimistaneet hajautetun yhteiskuntarakenteen merkitystä sekä talouden että turvallisuuden kannalta. Koko Suomen pitäminen asuttuna, ja erityisesti EU:n itärajan säilyminen elinvoimaisena, on nyt myös turvallisuuskysymys.
Puupponen toteaa osuvasti, että maatalous- ja elintarviketoiminnoilla on iso merkitys monen pienen kunnan elinkeinorakenteessa. Kuntien ja maakuntien elinvoiman ja niiden alueilla toimivien maatalousyritysten välillä on vahva kohtalonyhteys. Yhdessä mahdollistetaan toisaalta alueen kehittyminen ja toisaalta ruuantuotanto ja muu yritystoiminta.
Keinoja on, jos on yhteinen tahtotila. Julkisen sektorin hankinnat ovat yksi keino tukea alueen ruuantuottajia. Mikkelin seutu on yksi hyvä esimerkki näissä toimissa.
Maatilayritys nuorten työelämävalmiuksien lisääjänä ja yrittäjyyskasvatuksen edistäjänä on todellinen mahdollisuus.
Yhteisöllisyyden ja maaseudun vetovoiman nousu on tuonut mukanaan myös täysin uusia lähiruokamalleja. Samoin Puupposen mainitsemat konseptit, kumppanuusmaatalous ja maatila-alustat, ovat kehittyneet. Ruuantuotanto on myös eriytynyt lähiruoan tuotantoon ja teollisuuden tarvitsemien raaka-aineiden tuotantoon.
Aktiivituotannon lopettaneiden tilojen monialayrittäjyys ja maatilayritys alustana erityyppisille kumppanuusyrityksille alkavat olla jo yleistyneitä toimintamalleja eri puolilla Suomea. Maatilamatkailu, elämysteollisuus ja hyvinvointiyrittäjyys yhdistettynä maaseudulla toimintaansa kehittäviin maatila- ja monialayrittäjiin ovat tuoneet ennakkoluulottomia uusia toimintamalleja maaseudulle.
Sosiaalisen ulottuvuuden esille nostaminen oli Puupposen yksi hyvistä nostoista. Maatilayritys nuorten työelämävalmiuksien lisääjänä ja yrittäjyyskasvatuksen edistäjänä on todellinen mahdollisuus. Maatiloilla on paljon matalan kynnyksen työtä.
Energiamurros maaseudun kehityksen positiivisena kirittäjänä
Paikallisen ruokajärjestelmän kehityksen uusina mahdollisuuksina ovat sekä energiamurros että kiertotalouden kehitys. Fossiilisesta energiasta siirtyminen uusiutuvaan energiaan tehdään maaseudulla ja maaseudun resursseilla. Kiertotalous kytkettynä biopohjaisen energian tuotantoon mahdollistaa paikallisuuden vahvistumista ja koko yhteiskunnan kriisinkestävyyttä.
Ruokaturvan merkitys niin globaalisti, EU:n sisällä kuin kansallisesti on myös tunnistettu. Sekä Ukrainan vilja-aitan haasteet että ilmastomuutoksen mukanaan tuoma kuivuus ja veden puute ovat pahentaneet maailman nälänhätää.
Suomessa ruokajärjestelmän strateginen kysymys onkin, tuotammeko ruokaa 6 miljoonalle suomalaiselle vai sen lisäksi vaikkapa 10 miljoonalle muulle.
Suomessa ruokajärjestelmän strateginen kysymys onkin, tuotammeko ruokaa 6 miljoonalle suomalaiselle vai sen lisäksi vaikkapa 10 miljoonalle muulle. Lisäksi kysymys kuuluu, tuotammeko ruokaa taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävillä menetelmillä – menetelmillä, joilla huomioidaan Suomen erityisolosuhteet. Ilmastonmuutos vaikuttaa Suomessa ruuantuotannon mahdollisuuksiin positiivisesti.
Keskustelua ruuantuotannosta käydään kuitenkin vahvoin äänensävyin. Tämän Puupponen hyvin kirjoituksessaan toteaa: viime aikoina on käyty kiistelevää keskustelua ilmastoruokaohjelmaan liittyen, mutta sentapaiset jännitteet eivät olleet pinnalla vielä 15 vuotta sitten.
Koko Puupposen kirjoitus alkaa ajankohtaisella sanonnalla ”Think global, act local”. Sanonta kuvaa hyvin keskustelua, jota käydään toisaalta EU:n ja jäsenvaltioiden välisestä suhteesta ja toisaalta Suomessa kansallisen politiikan ja alueellisen päätäntävallan tasapainosta.
Luonnonvara-alan kannalta on olennaista, että EU:n politiikassa tunnistetaan Suomen erityisolosuhteet. Samalla on tärkeää tunnustaa ja mahdollistaa Suomen sisällä eri alueiden erityispiirteiden ja vahvuuksien hyödyntäminen. Sitä kautta saamme koko Suomen vahvuudet ja resurssit käyttöömme.
PÄIVI NERG
Maija Soljanlahti
Soljanlahti (ETM) on ravitsemusasiantuntija, joka uskoo kestäviin ratkaisuihin ruokajärjestelmässä, mutta pelkää, ettemme toimi riittävän nopeasti, jotta järjestelmä pysyy lämpenevän ilmaston, vähenevien makeanvesivarantojen ja lisääntyvien sään ääri-ilmiöiden edellä.
Minkälaisessa Suomessa ruokakansalainen elää 15 vuoden kuluttua?
Antti Puupponen haastatteli maatalousyrittäjiä 15 vuotta sitten ja peilaa silloisia pohdintoja lähiruoasta tähän päivään. Mikä on muuttunut seuraavan 15 vuoden aikana? Esitän vastauksessani villejä ja vähemmän villejä ajatuksia.
Ruokakansalaiseksi kasvava nuori, tänään 15-vuotias, elää aikuisuuttaan maailmassa, jossa ympäristökriisi on muuttanut arkea. Ruokajärjestelmässä on tapahtunut muutoksia, ja lähiruoka on saanut erilaisia merkityksiä: kotona kasvatettua, kotona tulostettua, ravintolassa muotoiltua ja siihen auringossa kasvanutta lisukkeeksi.
Enää ei keskitytä kertomaan kuljetuskilometreistä tai pakkausten ympäristövaikutuksista, vaan yritysten markkinointiviestintään oli tullut tiukkoja rajoituksia, jotta viherpesu on mahdotonta.
Aikaisemmin lähiruokaa markkinoitiin vähäisillä ympäristövaikutuksilla, tänään ruokavalintojen kokonaisuudesta ymmärretään jo paljon, mutta 15 vuoden kuluttua valintojen vaikutusten suuruusluokat ovat asettuneet todellisin mittasuhteisiin. Enää ei keskitytä kertomaan kuljetuskilometreistä tai pakkausten ympäristövaikutuksista, vaan yritysten markkinointiviestintään oli tullut tiukkoja rajoituksia, jotta viherpesu on mahdotonta.
Suurin muutos onkin seuraavan 15 vuoden aikana tapahtunut ruokaan ja ravitsemukseen liittyvän datan saatavuudessa ja käsittelyssä. Yhtäällä on ymmärretty avoimen tuotetiedon jakamisen välttämättömyys sekä avoimen, osallistavan keskustelun merkitys.
Kun aikaisemmin turvallinen ruoka oli Suomessa lähes tärkein mantra, joka hukutti maun alleen, eletään 15 vuoden kuluttua makujen aikaa. Yksilöidyn ravitsemuksen keinot ovat käytössä sekä kotona että joukkoruokailussa, ja virtuaalitodellisuus mahdollistaa monenlaiset aistikokemukset, jotka yhdistyvät syödessä.
Kun jokaisella on hygieniapassi ja ruoantulostusajokortti sekä tietoa omista maku- ja terveystarpeistaan, saa jokainen luotua maistuvia ja yksilöityjä aterioita yksinkertaisista raaka-aineista. Moniäänisyys on tullut mustavalkoisen ruokakeskustelun tilalle, ja asenneilmapiiri ruoan ympärillä on lieventynyt. Se on antanut tilaa sille, että erilaiset ruokavaliot ovat ”sallittuja”.
Muutos on vaatinut paljon koulutukselta, kasvatukselta, neuvontajärjestöiltä sekä yrityksiltä. Samalla ruokajärjestelmässä on yhdistynyt lenkkejä, ja jokainen toimija on joutunut hakemaan uusia toimintatapoja. Esimerkiksi kaupan rooli on muuttunut ja lähentänyt ruokapalveluja.
Varhaiskasvatuksen ja koulujen ruokakasvatuksen tuloksena nuorilla aikuisilla on 15 vuoden kuluttua valmiuksia tehdä monipuolisia ruokavalintoja. Enää prosessointi ei herätä ahdistusta, vaan kiinnostusta ja mahdollisuuksia saada lautaselle herkkuja, joiden hiili- ja vesijalanjälki ovat tasapainossa planeetan kantokyvyn kanssa.
Kuuntele Tiededebatti Spotifyssa (27:49 min)
Yhteiskunnallinen tilanne määrittää paikallisuuden merkitystä. Paikallisen elintarviketuotannon ja lähiruoan kehittämistyössä ovat korostuneet aluetalouden ja työllisyyden näkökulmat viimeisen 15 vuoden aikana. Nyt toimintaa on syytä tarkastella entistä enemmän myös yhteiskunnallisen vakauden ja kriisinkestävyyden näkökulmista.
Paikallinen kehittäminen: uusia ja vanhoja kysymyksiä
Paikallisen toiminnan merkitystä on perusteltu vuosien saatossa monin eri tavoin. Tunnetulla sanonnalla ”Think global, act local” on pitkät juuret paitsi ympäristöajattelussa niin myös liiketaloudessa ja yritysviestinnässä.
Sanonta liittyy myös ruokaan. Sillä on voitu perustella esimerkiksi reilun kaupan tuotteiden ostamista. Toisaalta paikallisen toiminnan korostaminen sopii myös lähiruokaan.
Kirjoitin Alue ja Ympäristö -lehteen vuonna 2008 artikkelin Elintarviketuotannon paikallinen kehittäminen Keski-Suomessa. Artikkelissa tarkastelin juuri ruoan paikallisuutta, lähiruokaa ja sitä, minkälaista kehittämistyötä suomalaisilla maatiloilla tehdään erilaisten projektien kautta lähiruoan edistämiseksi.
Artikkeli perustui 15 keskisuomalaisen maaseudun kehittäjän teemahaastatteluihin. Maatiloilla näytti olevan kehitystarvetta juuri pieninä paikallisina toimijoina, sillä ruokajärjestelmää tuntuivat hallitsevan suuret kauppaketjut ja globaalin talouden toimintalogiikka.
Artikkelissa päädyin kahteen keskeiseen johtopäätökseen siitä, mitä tiloilla tulisi tehdä, jotta paikallinen tuotanto voisi vallinneessa tilanteessa kehittyä. Nämä olivat verkostojen rakentaminen ja tuotannossa erikoistuminen.
Nyt – 15 vuotta myöhemmin – voi huomata, että lähiruoan ympärillä on tapahtunut paljon, mutta toisaalta myös samat kysymykset ovat edelleen osin esillä. Paikallisen ja globaalin toiminnan jännite on säilynyt.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa paikallista toimintaa nyt kehitetään, on kuitenkin toisenlainen. Paikallisuus on saanut uudenlaisia painotuksia, ja samalla myös kehittämistyön tarve sekä päämäärät muotoutuvat nyt ehkä erilaisiksi.
Paikallisuus, talous ja yrittäjyyden aktivoiminen
Vuoden 2008 artikkelissani viitekehyksenä näyttäytyivät paikallisuuden määritelmät 2000-luvun alun tutkimuskirjallisuudessa sekä lähiruoan sisällölle luotu eräänlainen kotimainen painotus. Lähiruoka näyttäytyi tuolloin ennen kaikkea oman alueensa raaka-aineita hyödyntävänä tuotantona ja kulutuksena. Tätä se on lähtökohdiltaan tietysti myös edelleen.
Lisäksi vahvoina tavoitteina nähtiin aluetalouden, työllisyyden ja pienyritystoiminnan kehittäminen. Niinpä oli luontevaa, että nämä tavoitteet näkyivät myös maaseudun ja paikallisen ruoan kehittämistyössä.
Maatilan toiminnan tasolla liiketaloudellinen kannattavuus on tietysti elinehto, ja siihen kehittämistyötä tarvitaan edelleen, samaan tapaan kuin 15 vuotta sitten. Alueelliset yrittäjyys- ja työllisyysvaikutukset ovat myös tavoiteltavia. Varsinkin monelle pienelle maaseutukunnalle maatalous- ja elintarviketoimialoilla on edelleen iso merkitys paikallisen elinkeinorakenteen kannalta.
Toimintaympäristön muutos ja entistä moninaisemmat yhteiskunnalliset tavoitteet virittävät kehittämistyön kuitenkin uudella tavalla myös talouden ja työllisyyden osalta. Esimerkiksi vuonna 2021 päivitetty maa- ja metsätalousministeriön lähiruokaohjelma näkee lähiruoassa entistä laajempia mahdollisuuksia juuri tästä näkökulmasta.
Raportin mukaan lähiruoka voi kehittyä eri toimialoja yhdistäväksi tekijäksi hakien yhteyksiä esimerkiksi elämysteollisuuteen ja hyvinvointiyrittäjyyteen. Lisäksi alalla on työtehtäviä, joihin voi työllistyä melko matalalla kynnyksellä. Niinpä raportin mukaan lähiruoka voisi auttaa myös syrjäytymisen torjumisessa tai edistää sosiaalisen ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittymistä.
Tähän voisi varmastikin liittää vielä yleisen nuorten työelämävalmiuksien edistämisen ja yrittäjyyskasvatuksen.
Miten paikallisuus näkyy ympäristö- ja ilmastotavoitteissa?
Lähiruoan ja paikallisen kehittämistyön taustalla oli vuonna 2008 myös ympäristö- ja ilmastotavoitteita. Ne ovat itse asiassa kulkeneet lähiruoan perusteluissa aina, joskin niitä on samalla myös kyseenalaistettu.
Lähtökohtaisesti lähiruoassa on pyrkimyksenä lyhentää kuljetusmatkoja ja saada sitä kautta myös ympäristöhyötyjä. Paikallisuuden, pienimuotoisuuden ja lähiruoan ympäristöhyötyjä joudutaan arvioimaan kuitenkin aina tapauskohtaisesti, sillä kokonaisuuden kannalta tuotantotavalla ja -menetelmillä on myös merkitystä.
Koko yhteiskunnallisen ruokakeskustelun – ja samalla ruoan paikallisuuden – painopiste on muuttunut nyt siten, että ilmastotavoitteet ovat tulleet yhä vahvemmin esille. Esimerkiksi viime aikoina julkisessa keskustelussa on saanut näkyvyyttä poliittinen kiistely Ilmastoruokaohjelman valmistumisesta (YLE 2023). Samantapaiset jännitteet eivät kuitenkaan olleet pinnalla vielä 15 vuotta sitten.
Vuonna 2008 kehittämistyön taustalla näyttäytyivät niin sanotut maatalouden monivaikutteiset tavoitteet. Niiden mukaan maatalous huolehtii ruoantuotannon ohella myös muista hyödykkeistä, kuten maaseutumaisemasta ja luonnon monimuotoisuudesta. Kehittämistyössä lähiruoan ja paikallisen toimintavan ajateltiin luontevasti tukevan myös näitä tavoitteita.
Ympäristön ja ilmaston kannalta uudempi tutkimustieto sekä yleinen tietoisuus ruoantuotannon vaikutuksista ovat nyt kenties auttaneet kohdistamaan katsetta paremmin niihin asioihin, joihin ruoan tarjontaketjussa voidaan lopulta vaikuttaa.
Paikallisuudella voi nähdä edelleen olevan merkitystä, sillä tuotannon ympäristövaikutukset tulevat lähiruoan myötä kuluttajan kannalta lähemmäksi ja paremmin arvioitavaksi. Näin omia kulutusvalintojakin pystytään miettimään ehkä konkreettisemmin.
Miten paikallisuus liitetään ruoantuotannon turvallisuuteen ja kriisinkestävyyteen?
Suomalaista ruokakeskustelua, kuten mitä tahansa yhteiskunnallista keskustelua, ovat viime vuosina värittäneet erilaiset kriisit. Koronapandemia nosti omalla tavallaan esiin paikallisuuden merkitystä. Samoin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Molemmat herättivät huolta myös ruokaturvasta, eli yhteiskunnan mahdollisuudesta turvata kansalaisille riittävä ja ravitseva ruoka kaikkina aikoina.
Turvallisuuskysymykset olivat lähiruokakeskustelun taustalla jo 15 vuotta sitten, mutta hieman eri painotuksella. Kyse oli monesti ruoan laadullisesta turvallisuudesta ja huolta herättäneistä ruokaskandaaleista. Näistä näkyvimmin esillä oli 1990-luvulla Iso-Britanniassa esiintynyt BSE, joka tunnetaan myös hullun lehmän taudin nimellä. Skandaalien juurisyyt nähtiin tuolloin monimutkaisessa globaalissa ruokajärjestelmässä, ja tällöin paikallisuus näyttäytyi vaihtoehtoisena, turvallisena ja hallittavana toimintatapana.
Koronapandemian alkuperän arvioitu paikantuminen Kiinaan, Wuhanin kaupungissa sijaitsevalle ruokatorille, on tietysti herättänyt samantapaisia huolenaiheita nyt uudelleen. Globaali ruokajärjestelmä näyttäytyykin edelleen monin tavoin ongelmallisena ja hallitsemattomana.
Paikallisuutta perustellaan nyt entistä enemmän ruokajärjestelmän toimintakyvyn turvaamisen ja joustavuuden, eli resilienssin vahvistamisen näkökulmista. Tähän liittyen on tullut uudempaa mielenkiintoista tutkimusta esimerkiksi regeneratiivisesta maataloudesta ja agroekologisista symbiooseista.
Niiden pyrkimyksenä on energian ja ravinteiden paikallinen ja luonnonmukainen kierto. Näin ruoan paikallisuutta voidaan kytkeä myös kiertotalouteen sekä energiaomavaraisuuden tavoitteluun. Tällaiset ratkaisut edistävät samalla koko yhteiskunnan parempaa huoltovarmuutta ja kriisinkestävyyttä.
Miten eteenpäin?
Lähiruoka ja kasvava kiinnostus paikallisuuteen herättivät 15 vuotta sitten toiveikkuutta ja odotuksia paremmasta kannattavuudesta maatiloille. Kehittämistyö näyttäytyi tällöin resurssina, joka voi opastaa maatiloja kohti näiden odotusten saavuttamista.
Osalle suomalaisista tiloista toiminta onkin osoittautunut onnistuneeksi ratkaisuksi, mutta monen kohdalla odotukset ovat edelleen lunastamatta. Joillakin ne jäivät lunastamatta kokonaan, sillä tilojen lopettamisluku on pysynyt korkealla.
Samoin elintarvikekaupan keskittymiskehitys on edelleen jatkunut, ja pienten toimijoiden on yhä vaikea haastaa sitä. Toisaalta kauppojen ja lähiruokayrittäjien yhteistyössä on omat haasteensa. Erikoistumisesta ja paikallisuutta arvostavien kuluttajien löytämisestä puhutaankin yhä edelleen samaan tapaan kuin 15 vuotta sitten.
Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne antaa kuitenkin uudenlaista merkitystä lähiruoalle ja paikalliselle toimintatavalle. Voisikin ajatella, että paikallisessa kehittämistyössä yhä useammat toimijat voivat ottaa nyt enemmän aktiivista roolia. Tätä haastattelemani maaseudun kehittäjät toivoivat jo 15 vuotta sitten: yritystoiminnan ja yhteisön kehittämisen tuli heidän mielestään kulkea rinnakkain.
Myös agroekologiseen symbioosiin sisältyy ajatus tuotannon kiinteästä yhteydestä paikalliseen yhteisöönsä, mikä voi parhaimmillaan ruokkia kaikkea muutakin yhteisöllistä toimintaa. Energiaomavaraisuuden tavoittelu mahdollistaa aidomman paikallisuuden toteutumisen koko ketjun osalta, tuotantopanoksista lähtien.
Lisäksi yhteisöllisyyteen liittyen myös kumppanuusmaatalous on herättänyt entistä enemmän kiinnostusta. Yhteisöllisyyden kautta paikallisuuden arvo pystytään myös tavoittamaan syvemmin ja monitahoisemmin.
Kauppa, teollisuus ja julkinen ohjaus tulevaisuudessa
Kauppaketjuilla on ruoan kulutuksen kannalta kuitenkin edelleen iso merkitys. Aktiivisempi rooli niiden, ja myös suurten teollisuusyritysten, osalta tarkoittaa kokonaisvaltaisempaa vastuun ottamista koko ketjusta.
Vastuullisuus on pohjimmiltaan siis sitä, että kaikki ketjun toimijat pystyvät olemaan siinä mukana kannattavasti. Tästäkin on olemassa viitteitä esimerkiksi yritysten pyrkiessä ilmastoneutraaliuteen ja entistä laajempiin kestävyystavoitteisiin.
Sosiaalisen vastuun näkökulmasta se tarkoittaa myös työntekijöiden oloista huolehtimista, mukaan lukien ulkomaiset kausityöntekijät, joita erityisesti ruokasektorilla työskentelee.
Julkisten toimien ja julkisten hankintojen on odotettu lisäävän lähiruoan kysyntää koko 15 vuoden ajan. Näin on myös tapahtunut, vaikka työsarkaa varmasti vielä riittää. Julkista ohjausta tarvitaan nyt ennen kaikkea koordinoimaan toimintaa ja näyttämään suuntaa. Suomalaisen yhteiskunnan kannalta esimerkiksi juuri aloittaneet hyvinvointialueet tekevät myös merkittäviä ruokahankintoja.
Laajemmassa kuvassa on lopulta kyse siitä, että kestävästi toimivat ja omaan luontaiseen ympäristöön sopivat paikalliset ruokajärjestelmät luovat kokonaisuutena pohjaa ruokaturvalle paitsi paikallisesti niin myös globaalisti. Kehittämistyötä erityisesti tämän eteen kannattaa jatkaa.
Järjestelmät eivät ole kriiseiltä milloinkaan täysin suojassa, mutta entistä laajemmalla rintamalla tehtävät samansuuntaiset valinnat tekevät vanhan sanonnan paikallisen toiminnan ja globaalin ajattelun suhteesta edelleen ajankohtaiseksi. Ehkä se saa samalla myös uutta sisältöä.
ANTTI PUUPPONEN
Otsikkokuva: Minna Autio / Unsplash
Teksti perustuu kirjoittajan aiempaan tutkimusartikkeliin: Puupponen, Antti (2008). Elintarviketuotannon paikallinen kehittäminen Keski-Suomessa. Alue ja Ympäristö, 37(1), 15–28.
Lähteitä
Aitoja makuja (2022). Lähiruokadialogilla päivittäistavarakaupan prosesseihin. Aitoja makuja -verkkolehti, 23.11.2022.
Ihanainen, Laura (2020). Sanoista tekoihin – Kestävyyden toteuttaminen ruokaketjussa yritysvastuutekojen ja kulutusvalintojen kautta. Helsingin yliopisto, Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta. Dissertationes Schola Doctoralis Scientiae Circumiectalis, Alimentariae, Biologicae 19/2020.
Järvelä Marja, Jokinen, Pekka, Huttunen Suvi, Puupponen Antti (2009). Local food and reneweable energy as emerging new alternatives of rural sustainability in Finland. European Countryside 1: 113–124.
Kallio, Galina (2020) A carrot isn’t a carrot isn’t a carrot: tracing value in alternative practices of food exchange. Agriculture and Human Values, 37(4), 1095–1109.
Kortetmäki, Teea (2018). Ruokaoikeudenmukaisuus ja ympäristökysymys. Alue ja Ympäristö 47(2), 3–16.
Kuhmonen, Tuomas, Hyvönen, Katja, Ahokas, Ira, Kaskinen, Juha & Saarimaa, Riikka (2015). Paikallinen ruoka ja kestävä kehitys. Kirjallisuuskatsaus. Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Tutu e-julkaisuja 7/2015.
Puupponen, Antti, Huttunen, Suvi, Kortetmäki, Teea, Lähteenmäki-Uutela, Anu, & Kaljonen, Minna (2023). Justice in Finnish Food Policies. Food Ethics, 8, Article 6.
Puupponen, Antti, Paloviita, Ari, Kortetmäki, Teea, & Silvasti, Tiina (2017). Suomalaisten maatilojen resilienssi osana tulevaisuuden ruokaturvaa. Maaseudun uusi aika, 25(2), 23–37.
Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran yhteinen teemajulkaisusarja. Vuoden 2023 Risteyksessä-teema käsittelee paikallisuutta erilaisista näkökulmista.
Lue lisää: Risteyksessä
Antti Puupponen
Puupponen (YTT, dosentti) työskentelee yliopisto-opettajana LUT-yliopiston yhteiskuntatieteiden koulutusohjelmassa Lappeenrannassa. Hän on kestävän kehityksen tutkija, joka on perehtynyt erityisesti ruokapolitiikkaan ja maaseutututkimukseen.
LUE KOMMENTAARIT:
Mikko Ilmoniemi
Ilmoniemi on agrologi ja yrittäjä Jyväs-Hamppu-yrityksessä. Jyväs-Hamppu viljelyttää ja valmistaa Finola-öljyhampusta elintarvikkeita Laukaan Vuonteella. Yritys on verkostoitunut laajasti Jyvässeudun ruokatoimijoiden kanssa. Jyväs-Hamppu on Vuoden lähiruokateko 2023 -kilpailun voittaja.
Uusia tuulia ja vanhoja viisauksia
On hienoa, että lähiruokaa ja paikallista tuotantoa arvostetaan tänä päivänä yhä enemmän. Maatilojen ja pienten ruokatoimijoiden toimintaympäristö on kuitenkin hyvin haastava. Alkutuottajan saama alhainen hinta tuotteistaan ei ole kestävällä pohjalla. Niin alkutuotantoon, ruoan jalostustoimintaan kuin muuhunkin pienyritystoimintaan liittyy Suomessa käsittämättömän monimutkaiseksi paisunut byrokratia. Kun mikään ei tunnu riittävän, intohimoinenkin yrittäjä lannistuu lopulta.
Maatilat pyrkivät parantamaan taloudellista tulostaan jalostamalla alkutuotantoaan arvokkaammiksi elintarvikkeiksi. Verkostoituminen ja yhteistyö eri tahojen kanssa on tässä vaiheessa luonnollista ja tärkeää. Kun pelkkä ruoka ei riitä, matkailun ja kulttuurin yhdistelmällä maaseudun yritystoiminnalle löytyy usein luontevia mahdollisuuksia ja vetovoimatekijöitä.
Yritysten yhteiset tuotantotilat ja varastot olisivat järkeviä. Lähiruoan logistiikan ja markkinoinnin järjestämisessä on isoja haasteita ja kauppa ottaa kohtuuttoman ison siivun tuotteen myyntihinnasta. Yhteisöllinen toiminta hakee toimivaa muotoa, olisiko nyt uudenlaisen osuustoiminnan vuoro?
Moni julkinen toimija suosisi lähiruokaa, mutta kädet ovat usein sidotut – varsinkin nyt, kun kriisi toisensa jälkeen ohjaa ostamaan edullisempia tuotteita. Toivotaan, että jatkossa organisaatiot pystyisivät paremmin huomioimaan laajempia kokonaisuuksia hankintaperusteissaan.
Hajautetulla tuotannolla on Suomessa etunsa niin ruokaturvan kuin ilmastonmuutoksen kannalta. Monipuolisen tuotannon toimintaedellytyksistä täytyy pitää kiinni. Kun maatila tai pienyritys lopettaa toimintansa, menetys on usein pysyvä. Vuosikymmenten aikana kertynyt kokemus, tuotekehitys ja ammattitaito valuvat hukkaan.
Muutosvauhdin ollessa näin rajua, on viisautta hakea ratkaisuja myös menneiltä vuosisadoilta. Esimerkiksi monet unohdetut maatiaiskasvit ja kasvilajikkeet, joita on otettu uudelleen viljelyyn, ovat yllättäneet trendeihin sopivilla ominaisuuksillaan. Suomalainen muinaislähiruoka saattaakin olla tulevaisuuden vientiruokaa!
MIKKO ILMONIEMI
Päivi Nerg
Nerg toimii elinvoimajohtajana Maataloustuottajain keskusliitto MTK:ssa. Hän on maatalousmetsätieteilijä, joka on aloittanut työuransa elintarviketeollisuudessa, siirtynyt sieltä yliopistomaailmaan ja sieltä valtioneuvostoon, päätyen takaisin koulutustaan vastaaviin töihin MTK:lle. Erityisenä intohimona hän kokee koko Suomen vahvuuksien hyödyntämisen ja elinvoiman säilyttämisen eri puolilla Suomea.
Koko Suomen vahvuudet ja resurssit käyttöön
Kuluva vuosikymmen on eletty poikkeusaikaa. Huoli hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksesta on kasvanut, samoin kuin huoli siitä, onko Suomi turvallinen ja sopeutumiskykyinen maailman murroksissa. Korona ja Venäjän hyökkäys Ukrainassa herättivät suomalaiset. Huoltovarmuus, omavaraisuus ja tietenkin turvallisuus olivat yhtäkkiä kaikkien mielessä. Nato-jäsenyys toi oman lisänsä turvallisuusasemointiimme.
Antti Puupposen kirjoituksessa on hyvin kuvattu muutosta, joka 15 vuoden aikana on tapahtunut paikallisen elintarviketuotannon kentässä. On tapahtunut muutosta, mutta paikallisuuden mahdollisuudet ovat säilyneet ja jopa vahvistuneet. Viimeaikaiset myllerrykset ovat voimistaneet hajautetun yhteiskuntarakenteen merkitystä sekä talouden että turvallisuuden kannalta. Koko Suomen pitäminen asuttuna, ja erityisesti EU:n itärajan säilyminen elinvoimaisena, on nyt myös turvallisuuskysymys.
Puupponen toteaa osuvasti, että maatalous- ja elintarviketoiminnoilla on iso merkitys monen pienen kunnan elinkeinorakenteessa. Kuntien ja maakuntien elinvoiman ja niiden alueilla toimivien maatalousyritysten välillä on vahva kohtalonyhteys. Yhdessä mahdollistetaan toisaalta alueen kehittyminen ja toisaalta ruuantuotanto ja muu yritystoiminta.
Keinoja on, jos on yhteinen tahtotila. Julkisen sektorin hankinnat ovat yksi keino tukea alueen ruuantuottajia. Mikkelin seutu on yksi hyvä esimerkki näissä toimissa.
Yhteisöllisyyden ja maaseudun vetovoiman nousu on tuonut mukanaan myös täysin uusia lähiruokamalleja. Samoin Puupposen mainitsemat konseptit, kumppanuusmaatalous ja maatila-alustat, ovat kehittyneet. Ruuantuotanto on myös eriytynyt lähiruoan tuotantoon ja teollisuuden tarvitsemien raaka-aineiden tuotantoon.
Aktiivituotannon lopettaneiden tilojen monialayrittäjyys ja maatilayritys alustana erityyppisille kumppanuusyrityksille alkavat olla jo yleistyneitä toimintamalleja eri puolilla Suomea. Maatilamatkailu, elämysteollisuus ja hyvinvointiyrittäjyys yhdistettynä maaseudulla toimintaansa kehittäviin maatila- ja monialayrittäjiin ovat tuoneet ennakkoluulottomia uusia toimintamalleja maaseudulle.
Sosiaalisen ulottuvuuden esille nostaminen oli Puupposen yksi hyvistä nostoista. Maatilayritys nuorten työelämävalmiuksien lisääjänä ja yrittäjyyskasvatuksen edistäjänä on todellinen mahdollisuus. Maatiloilla on paljon matalan kynnyksen työtä.
Energiamurros maaseudun kehityksen positiivisena kirittäjänä
Paikallisen ruokajärjestelmän kehityksen uusina mahdollisuuksina ovat sekä energiamurros että kiertotalouden kehitys. Fossiilisesta energiasta siirtyminen uusiutuvaan energiaan tehdään maaseudulla ja maaseudun resursseilla. Kiertotalous kytkettynä biopohjaisen energian tuotantoon mahdollistaa paikallisuuden vahvistumista ja koko yhteiskunnan kriisinkestävyyttä.
Ruokaturvan merkitys niin globaalisti, EU:n sisällä kuin kansallisesti on myös tunnistettu. Sekä Ukrainan vilja-aitan haasteet että ilmastomuutoksen mukanaan tuoma kuivuus ja veden puute ovat pahentaneet maailman nälänhätää.
Suomessa ruokajärjestelmän strateginen kysymys onkin, tuotammeko ruokaa 6 miljoonalle suomalaiselle vai sen lisäksi vaikkapa 10 miljoonalle muulle. Lisäksi kysymys kuuluu, tuotammeko ruokaa taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävillä menetelmillä – menetelmillä, joilla huomioidaan Suomen erityisolosuhteet. Ilmastonmuutos vaikuttaa Suomessa ruuantuotannon mahdollisuuksiin positiivisesti.
Keskustelua ruuantuotannosta käydään kuitenkin vahvoin äänensävyin. Tämän Puupponen hyvin kirjoituksessaan toteaa: viime aikoina on käyty kiistelevää keskustelua ilmastoruokaohjelmaan liittyen, mutta sentapaiset jännitteet eivät olleet pinnalla vielä 15 vuotta sitten.
Koko Puupposen kirjoitus alkaa ajankohtaisella sanonnalla ”Think global, act local”. Sanonta kuvaa hyvin keskustelua, jota käydään toisaalta EU:n ja jäsenvaltioiden välisestä suhteesta ja toisaalta Suomessa kansallisen politiikan ja alueellisen päätäntävallan tasapainosta.
Luonnonvara-alan kannalta on olennaista, että EU:n politiikassa tunnistetaan Suomen erityisolosuhteet. Samalla on tärkeää tunnustaa ja mahdollistaa Suomen sisällä eri alueiden erityispiirteiden ja vahvuuksien hyödyntäminen. Sitä kautta saamme koko Suomen vahvuudet ja resurssit käyttöömme.
PÄIVI NERG
Maija Soljanlahti
Soljanlahti (ETM) on ravitsemusasiantuntija, joka uskoo kestäviin ratkaisuihin ruokajärjestelmässä, mutta pelkää, ettemme toimi riittävän nopeasti, jotta järjestelmä pysyy lämpenevän ilmaston, vähenevien makeanvesivarantojen ja lisääntyvien sään ääri-ilmiöiden edellä.
Minkälaisessa Suomessa ruokakansalainen elää 15 vuoden kuluttua?
Antti Puupponen haastatteli maatalousyrittäjiä 15 vuotta sitten ja peilaa silloisia pohdintoja lähiruoasta tähän päivään. Mikä on muuttunut seuraavan 15 vuoden aikana? Esitän vastauksessani villejä ja vähemmän villejä ajatuksia.
Ruokakansalaiseksi kasvava nuori, tänään 15-vuotias, elää aikuisuuttaan maailmassa, jossa ympäristökriisi on muuttanut arkea. Ruokajärjestelmässä on tapahtunut muutoksia, ja lähiruoka on saanut erilaisia merkityksiä: kotona kasvatettua, kotona tulostettua, ravintolassa muotoiltua ja siihen auringossa kasvanutta lisukkeeksi.
Aikaisemmin lähiruokaa markkinoitiin vähäisillä ympäristövaikutuksilla, tänään ruokavalintojen kokonaisuudesta ymmärretään jo paljon, mutta 15 vuoden kuluttua valintojen vaikutusten suuruusluokat ovat asettuneet todellisin mittasuhteisiin. Enää ei keskitytä kertomaan kuljetuskilometreistä tai pakkausten ympäristövaikutuksista, vaan yritysten markkinointiviestintään oli tullut tiukkoja rajoituksia, jotta viherpesu on mahdotonta.
Suurin muutos onkin seuraavan 15 vuoden aikana tapahtunut ruokaan ja ravitsemukseen liittyvän datan saatavuudessa ja käsittelyssä. Yhtäällä on ymmärretty avoimen tuotetiedon jakamisen välttämättömyys sekä avoimen, osallistavan keskustelun merkitys.
Kun aikaisemmin turvallinen ruoka oli Suomessa lähes tärkein mantra, joka hukutti maun alleen, eletään 15 vuoden kuluttua makujen aikaa. Yksilöidyn ravitsemuksen keinot ovat käytössä sekä kotona että joukkoruokailussa, ja virtuaalitodellisuus mahdollistaa monenlaiset aistikokemukset, jotka yhdistyvät syödessä.
Kun jokaisella on hygieniapassi ja ruoantulostusajokortti sekä tietoa omista maku- ja terveystarpeistaan, saa jokainen luotua maistuvia ja yksilöityjä aterioita yksinkertaisista raaka-aineista. Moniäänisyys on tullut mustavalkoisen ruokakeskustelun tilalle, ja asenneilmapiiri ruoan ympärillä on lieventynyt. Se on antanut tilaa sille, että erilaiset ruokavaliot ovat ”sallittuja”.
Muutos on vaatinut paljon koulutukselta, kasvatukselta, neuvontajärjestöiltä sekä yrityksiltä. Samalla ruokajärjestelmässä on yhdistynyt lenkkejä, ja jokainen toimija on joutunut hakemaan uusia toimintatapoja. Esimerkiksi kaupan rooli on muuttunut ja lähentänyt ruokapalveluja.
Varhaiskasvatuksen ja koulujen ruokakasvatuksen tuloksena nuorilla aikuisilla on 15 vuoden kuluttua valmiuksia tehdä monipuolisia ruokavalintoja. Enää prosessointi ei herätä ahdistusta, vaan kiinnostusta ja mahdollisuuksia saada lautaselle herkkuja, joiden hiili- ja vesijalanjälki ovat tasapainossa planeetan kantokyvyn kanssa.
MAIJA SOLJANLAHTI
Takaisin ylös ↑
Paikallista ruokaa paikkaan sitoutuneille
Ruokajärjestelmää ohjaavien vallitsevien ajattelutapojen ravistelu auttaa näkemään toisin
Ruoantuotanto, paikallisuus ja turva – RISTEYKSESSÄ