Kaupunkiviljely nähdään yleisesti hyvää tuottavana toimintana. Se kytkeytyy niin ruokaturvaan, sosiaaliseen hyvinvointiin kuin vehreään ja monimuotoiseen kaupunkiympäristöön. Miksi viljely ei sitten näy suomalaisten kaupunkien katukuvassa voimakkaammin?
Kaupunkiviljelyn erilaiset muodot
Suomessa on erilaisia tapoja järjestää ja toteuttaa ruokakasvien viljelyä kaupunkialueella. Palsta- ja siirtolapuutarhaviljelyllä on Suomessa vahvat juuret. Nämä viljelyn muodot ovat tyypillisesti jossain määrin kaupungin hallinnosta ohjattuja ja säänneltyjä. Niille on myös omat kaavoituksessa merkityt alueensa.
Kaupunkiviljely– ja yhteisöviljely-termien käyttö alkoi yleistyä Suomessa kaupunkitilaa haltuun ottavan viljelyn kontekstissa 2000-luvun loppupuolella. Niillä viitataan usein asukaslähtöiseen ja spontaanisti organisoituneeseen toimintaan tai yhdistysten piirissä tapahtuvaan viljelyyn. Käytössä on usein viljelylaatikoita tai -säkkejä, ja kaupunkiviljelyä saatetaan harjoittaa muilta käyttötarkoituksilta vajaakäytölle jääneissä tiloissa, kuten vanhojen tehtaiden tonteilla, toriaukioilla tai ratapihoilla.
Myös kaupunkien hallinnoissa on herätty kaupunkiviljelyilmiöön ja asukkaiden uudenlaisiin yhteisöllisiin tarpeisiin. Helsingin kaupunki on ollut Suomessa kaupunkiviljelyn edelläkävijä tehdessään yhteistyötä urbaanin ympäristöjärjestö Dodo ry:n kanssa. Yhteistyö on näkynyt muun muassa viljelyyn sopivien tilojen kartoittamisessa ja Viljellään kaupungissa -oppaan laadinnassa. Lisäksi Helsingissä on perustettu yhteisöllisiä ekopuutarhoja leikkipuistojen yhteyteen osana Helsingin osallistuvaa budjetointia. Suurista kaupungeista myös Turku ja Oulu tarjoavat viljelylaatikoita kaupunkilaisten käyttöön.
Kuva: Jonathan Kemper/Unsplash
Tampereella ei sen sijaan olla yhtä pitkällä yhteisöllisen kaupunkiviljelyn saralla, mikä herättää kysymyksiä ja tutkijan uteliaisuuden. Kirjoitin vuoden 2023 keväällä ACME-lehteen artikkelin kaupunkiviljelyn mahdollistamisesta ja sen esteistä Tampereella.
Tarkastelin kaupunkiviljelyn ilmiöön kytkeytyviä diskursseja eli puhetapoja haastattelemalla Tampereen kaupungin virkahenkilöitä vuosina 2015 ja 2019. Olin erityisen kiinnostunut siitä, millaisena kaupunkiviljely näyttäytyy hallinnolle, kuinka viljelyä mahdollistetaan ja millainen on kaupungin sisäinen työnjako viljelykysymysten äärellä. Tulokset osoittavat, että kaupunkiviljelykysymystä leimaa epäselvä työnjako ja resurssien niukkuus.
Kaupunki ja kaupunkilaiset yhdessä määrittävät kaupunkiviljelyn toimintatilan
Kaupunkiorganisaatiossa tunnistetaan hyvin kaupunkiviljelyn tuomat hyödyt niin kaupunkiympäristölle kuin asukkaiden hyvinvoinnille. Kaupunki haluaakin toimia kaupunkiviljelyn mahdollistajana. Kiinnostava kysymys on: mitä mahdollistaminen tässä tapauksessa tarkoittaa?
Kaupungin strategioissa kaupunki esitetään yhteisöjen toimintaa tukevana kumppanina ja erilaisia aloitteita ja harrastuksia mahdollistavana alustana. Käytäntöjen tasolla kaupunkiviljelyä on edistetty Tampereella esimerkiksi viljelystä kiinnostuneille kaupunkilaisille suunnattujen työpajojen kautta.
Mahdollistamisen merkityksiä ja käytäntöjä pohdittaessa ollaan osallistamisen, osallistumisen ja osallisuuden kysymysten ytimessä. Kaupunki voi osallistaa kaupunkilaisia monilla tavoilla, kuten kyselyjen ja työpajojen avulla. Toisaalta viljelystä kiinnostuneet kaupunkilaiset ovat osallisia, joilla on vahva potentiaali toimia myös virallisen osallistamisen ohitse, esimerkiksi perustamalla omaehtoisia viljelmiä.
Olen tarkastellut tätä dynamiikkaa artikkelissani toimintatilan käsiteen kautta. Kaupunkiorganisaatio on maanomistaja ja määrittelee maankäyttöä. Kaupunki laatii myös julkisen tilan toimintasäännöt ja valvoo niitä. Tästä syystä kaupunki asettaa kaupunkiviljelytoiminnalle tiettyjä reunaehtoja, joihin viljelijät voivat reagoida ja vastata. Kaupunkiviljelyn toimintatila kattaa sekä viljelypolitiikan materiaaliset aspektit – kuten viljelylle saatavilla olevat tilat – että aineettomat aspektit – kuten hallinnan tavat ja eri toimijoiden välinen vuorovaikutus ja yhteistoiminta.
Etenkin suurissa kaupungeissa kaupunkiorganisaatio koostuu monista yksiköistä, joiden hallinnoimien sektoreiden ja toimintojen väliin asukkaiden harjoittama viljelytoiminta sirpaloituu
Epäselvä työnjako kaupunkiorganisaation sisällä
Etenkin suurissa kaupungeissa kaupunkiorganisaatio koostuu monista yksiköistä, joiden hallinnoimien sektoreiden ja toimintojen väliin asukkaiden harjoittama viljelytoiminta sirpaloituu. Kaupungin näkökulmasta kyse voi olla yhtäältä viheralueista tai julkisen tilan käytöstä, toisaalta demokratiakäytännöistä tai kestävän kehityksen edistämisestä.
Hallinnon kulttuurisissa muutostilanteissa ja kaupunkiviljelyn kaltaisten uusien ilmiöiden äärellä on usein epäselvää, mitä sääntöjä tulisi noudattaa ja mitä toimintamalleja seurata. Hollantilainen politiikan tutkija, professori Maarten Hajer luonnehtii tällaista tilannetta institutionaalisen epäselvyyden käsiteellä.
Epäselvät roolit ja työnjako eri yksiköiden välillä ja sisällä vaikeuttavat kaupunkiviljelyn mahdollistamista tai edistämistä. Kerran sovittuihin pelisääntöihin nojautuminen ei riitä kaupunkiviljelyilmiön muuttaessa muotoaan ja henkilöstön vaihtuessa kaupunkiorganisaatiossa. Jos viljelyn edistämistä ei ole määritelty kenenkään yksittäisen työntekijän tai yksikön vastuualueeksi, se ei kuulu kenenkään ensisijaisiin työtehtäviin ja jää tekemättä. Näin viljelyn mahdollistamispyrkimykset hukkuvat institutionaalisen epäselvyyden tilaan.
Strategista, rajoittunutta ja välineellistä mahdollistamista
Tutkimuksessani tunnistin kolme erilaista kaupunkiviljelyn mahdollistamisen muotoa – strateginen, rajoittunut ja välineellinen mahdollistaminen.
Pyrkimys mahdollistaa kaupunkiviljelyä perustuu Tampereen strategiaan, jossa tavoitellaan muun muassa asukasosallisuuden sekä harrastusmahdollisuuksien ja -tilojen lisäämisestä. Strateginen mahdollistaminen on tulevaisuusorientoitunutta. Se on keskustelevaa, osallistavaa ja tähtää asukkaiden hyvinvointiin ja parempaan huomiseen.
Strateginen mahdollistaminen kuitenkin latistuu hallinnon käytännöissä hyvin rajoittuneeksi versioksi itsestään. Mahdollistamista leimaavat varovaisuus sekä aiemmin käytössä olleisiin toimintamalleihin ja byrokraattisiin käytäntöihin nojautuminen. Kokeilukulttuuri ja uudet ideat jäävät näiden varjoon. Mahdollistaminen ei kulje ihminen edellä, vaan säännöt ja kaavat sanelevat toiminnan ehdot.
Kolmas tunnistamani mahdollistamisen muoto liittyy uudenlaisiin suunnittelun ja kaavoituksen välineisiin. Esimerkiksi kaavoituksessa 2010-luvun lopulla Tampereellakin käyttöön otettu viherkerroinmenetelmä. Se on tapa mitata ja lisätä kaupunkivihreän määrää korttelitasolla, ja voi tarjota tilaa kaupunkiviljelylle osana kaupunkirakentamista. Toisena esimerkkinä uusista mahdollistamisen välineistä on osallistuva budjetointi, joka antaa asukkaille mahdollisuuden ehdottaa ja äänestää, mihin kaupungin tai kaupunginosien kehittämisen varoja kohdennetaan. Kaupunkiviljelylle avautuu tätäkin kautta uusia väyliä ja mahdollisuuksia saada lisää tilaa.
Kuva: Dylan Nolte/Unsplash
Keinoja kaupunkiviljelyn esteiden taklaamiseen
Kaupunkiviljelyssä on runsaasti potentiaalia, joka kaupunkiorganisaatioissakin yleensä hyvin tunnistetaan. Vaikka viljelyn mahdollistamisen tiellä on usein poliittis-hallinnollisia esteitä, näen myös useita keinoja taklata nämä esteet.
Ensimmäinen askel esteiden purkamiseksi on tehdä kaupunkiviljelysuunnitelma kaupunkiorganisaation sisällä. Millaisia viljelymahdollisuuksia tarjotaan tai kuinka erilaisille ehdotuksille annetaan tilaa? Työn- ja vastuunjako tulee olla selkeä ja toiminta tarvitsee riittävät (henkilö)resurssit. Resurssien kohdentamisessa yhteistyö 3. sektorin toimijoiden kanssa voi olla arvokasta. Viljelypalstojen hallinnoinnin osalta Tampereen kaupunki tekeekin tiivistä yhteistyötä 4H-yhdistyksen kanssa.
Toinen askel liittyy kaupunkiorganisaation ulkoiseen viestintään ja vuorovaikutuskanavien luomiseen. Viljelystä kiinnostuneille kaupunkilaisille täytyy olla helppoa löytää tieto siitä, keneen ottaa yhteyttä viljelyasioiden tiimoilta. Avoin keskusteluyhteys ja kohtaamispaikat eri toimijoiden välillä ovat keskeisiä edellytyksiä uuden syntymiselle. Näin kaupunkiviljelijät saavat äänensä kuuluviin ja tarvittaessa tukea kaupungilta esimerkiksi viljelyyn soveltuvien paikkojen valintaan.
Kaupunkiorganisaatiossa on tärkeää kääntää ajattelua niin, että viljely ymmärretään kaupunkikehityksen voimavaraksi, ei jarruksi
Kolmas tärkeä seikka on kaupunkiviljelyn jatkuvuuden turvaaminen. Kaupunkiviljely käsitetään usein tilojen väliaikaiskäyttönä, joka saa väistyä uuden, rahallisesti tuottavamman toiminnan tieltä. Vaikka paikat vaihtuisivat, tulee viljelytoiminnalla olla tulevaisuus turvattuna, jotta se on tekijöilleen mielekästä. Kaupunkiviljely voi sijoittua myös rinnakkain ja lomittain muiden toimintojen kanssa. Kaupunkiorganisaatiossa on tärkeää kääntää ajattelua niin, että viljely ymmärretään kaupunkikehityksen voimavaraksi, ei jarruksi.
On kiinnostavaa seurata, kuinka viljely löytää kotinsa yhtäältä kaupunkiorganisaation sisällä ja toisaalta julkisessa kaupunkitilassa. Vuosisatojen mittaiset urbaanit kehityskaaret osoittavat, kuinka viljelytoiminnalla on tapana löytää tiensä ja paikkansa julkisesta ja yksityisestä tilasta, kaupunkiorganisaation ohjauksessa tai ilman.
KRISTA WILLMAN
Otsikkokuva: Jonathan Kemper/Unsplash
Kirjallisuutta
Tampereen kaupunki (2017). Tampere—Sinulle paras. Tampereen strategia 2030.
Tampereen kaupunki (2021). Tekemisen kaupunki. Tampereen strategia 2030.
Krista Willman (HM) on ympäristöpolitiikan ja aluetieteen yliopisto-opettaja Tampereen yliopistossa. Lisäksi hän viimeistelee ympäristöpolitiikan alaa kuuluvaa väitöskirjaa kaupunkiviljelystä osana julkista tilaa. Niin opetuksellisen kuin tutkimuksellisen kiinnostuksen keskiössä ovat erilaiset menetelmälliset kokeilut ja arjen ympäristöpolitiikka.
Niiniaho on biologi ja opettaja. Aiemmin hän harrasti yhteisöviljelyä Helsingissä, kunnes muutti Tampereelle. Tampereella hän kaupunkiviljelee omassa pihassa, monivuotisella palstallaan ja yhteisöviljelmällä. Lisäksi hän haaveilee permakulttuuria noudattavan yhteisöviljelmän perustamisesta Tampereelle.
Mitä yhteisöviljely on ja kuinka sitä mahdollistetaan kaupungeissa?
Willmanin artikkeli tuo hienosti esille kaupunkiviljelyn haasteita Tampereella. Tampereen kaupunki haluaa toimia viljelyn mahdollistajana, mutta kaupunkiorganisaatiossa epäselvä työnjako ja niukat resurssit vaikeuttavat kaupunkiviljelyn edistämistä. Lisäksi vanhat aiemmin sovitut pelisäännöt eivät välttämättä enää toimikaan, kun kaupunkiviljelyn muodot muuttavat muotoaan.
Viime vuosikymmeninä kaupunkiviljelyä on Suomessa toteutettu pääosin viljelypalstoilla ja siirtolapuutarhoissa. 2000-luvun loppupuolella mukaan keskusteluun alkoi nousta myös yhteisöviljely.
Yhteisöviljely on viljelyn muoto, jossa joukko viljelijöitä kasvattaa ruokaa yhteisöllisesti tekemällä töitä viljelmällä yhdessä talkoissa ja niiden ulkopuolella. Myös kasvatettu sato jaetaan viljelijöiden kesken.
Yhteisöviljelyssä koko viljelyalaa hoidetaan yhdenmukaisesti yhteisin pelisäännöin. Viljelijät sopivat, millaisia kasvilajeja valitaan, millä aikataululla toimitaan ja millaisia menetelmiä käytetään. Tämän vuoksi yhteisöviljely mahdollistaakin hienolla tavalla uudenlaisten viljelymenetelmien, kuten esimerkiksi kateviljelyn ja permakulttuurin toimintatapojen noudattamisen yhteisellä viljelyalalla.
Yhteisöviljely on viljelypalstoihin ja siirtolapuutarhoihin verrattuna hyvin erilainen tapa organisoida ja toteuttaa kaupunkiviljelyä. Yhteisöviljely sopii hienosti kaupunkilaiseen elämäntapaan, sillä se ei sido viljelijää yhtä tiiviisti kuin muut kaupunkiviljelyn muodot. Yhteisöviljelyyn voi osallistua oman aikataulun mukaan esimerkiksi viikoittain, kerran kuukaudessa tai muutaman kerran kauden aikana.
Yhteisöviljely Helsingissä ja Tampereella
Helsingissä yhteisöviljelyä voi harjoittaa nykyisin eri puolilla kaupunkia monissa eri kohteissa. Pitkään toimineita yhteisöviljelmiä kaupungissa ovat muun muassa Mustikkamaalla toimiva Syötävän puiston yhteisöviljelmä, Hermannissa Helsingin vankilan alueella toimiva Hermannin puutarha sekä Pasilan ratapihalla toimiva Kääntöpöytä. Helsingin kaupunki tarjoaa myös mahdollisuutta perustaa oma yhteisöviljelmä tai pienpalstaviljelmä. Tämän tueksi on laadittu Viljellään kaupungissa -opas.
Viljellään kaupungissa -kaupunkiviljelyopas on julkaistu 2013 ja päivitetty 2022. Oppaan liitteenä on listattu eri puolilta kaupunkia yli 20 viljelyyn sopivaa aluetta lisätietoineen. Lisäksi kaupunki tarjoaa mahdollisuutta aloittaa viljely itse valitulla viljelypaikalla, kunhan itse selvittää sen soveltuvuuden viljelyyn.
Olisi tärkeää vastata myös kaupunkiviljelyn muutoksiin ja mahdollistaa viljelymuotojen monipuolistuminen kaupungeissa
Tampereella sen sijaan yhteisöviljely on vielä hyvin vähäistä, ja sitä toteutetaan vain yksittäisissä kohteissa, kuten Kalevanharjun yhteisöviljelmällä. Parhaat mahdollisuudet kaupunkiviljelyyn Tampereella löytyvätkin edelleen viljelypalstoilta ja siirtolapuutarhoista. Näiden rinnalla olisi kuitenkin tärkeää vastata myös kaupunkiviljelyn muutoksiin ja mahdollistaa viljelymuotojen monipuolistuminen kaupungeissa.
Artikkelissaan Willman tuo esille monia konkreettisia keinoja, joilla kaupunkiviljelyä voitaisiin kehittää myös Tampereella. Näitä ovat muun muassa kaupunkiviljelysuunnitelman tekeminen, kaupunkiorganisaation ulkoisen viestinnän kehittäminen ja kaupunkiviljelytoiminnan jatkuvuuden turvaaminen.
JONNA NIINIAHO
Elina Pulliainen
Elina Pulliainen työskentelee tällä hetkellä projektikoordinaattorina kestävää ruokajärjestelmää edistävässä FUSILLI-hankkeessa ja hänellä on vuosien kokemus erilaisista kehittämistehtävistä Tampereen kaupungilla. Hän oli mukana omaehtoisen kaupunkiviljelyn rantautuessa Tampereelle kampuslaarien muodossa, joka oli myös hänen gradunsa tutkimuskohde.
Kaupunkiviljelyn mahdollistaminen vaatii yhteistä visiota ja tahtoa
Willmanin artikkelin otsikko ”Missä on kaupunkiviljelyn koti?” on hyvin tarkkanäköinen. Kaupunkiviljely on oiva esimerkki ilmiöstä, joka paljastaa kaupungin heikon kyvyn vastata ketterästi uusiin ilmiöihin, koska ilmiö ei asetu automaattisesti kenenkään tontille vaan sijoittuu siilomaisesti rakennetun organisaation poikki ja väliin.
Kaupungin tekemisen logiikka perustuu karkeasti joko lakisääteisiin velvollisuuksiin tai kaupunkistrategiaan ja niistä johdettuihin erillisohjelmiin sekä toimintasuunnitelmiin eli tavoitteisiin, joita seurataan. Jos näihin papereihin ei selkeästi kirjata jotakin ilmiötä, kuten kaupunkiviljelyn edistämistä, sekä siitä vastuussa olevaa tahoa ja sen tarkkoja tavoitteita, ei resursseja asialle saada eikä asiaa edistetä. Kaupunkiviljely koskettaa kaupunkia muun muassa maanomistajan, viheralueiden suunnittelun ja ylläpidon, kaupunkikuvan ja brändin sekä asukkaiden osallistumisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Sillä voidaan ajatella olevan luonnon monimuotoisuutta lisäävää vaikutusta sekä roolia myös ilmastonmuutokseen sopeutumisessa.
Ketkä ottavat kopin, kuka vastaa, kuka maksaa? Ei vielä riitä, että yksi asianomistaja ilmaantuu, koska teema ulottuu niin monen eri yksikön tontille. Esimerkiksi kaupunkiviljelyn edistämiseksi pitäisi olla jaettu visio sekä hajautettu resurssi. Kaupunkiorganisaatiosta sisältä päin katsottuna kaupunkiviljelyn koti on siis sekä kaikkialla että ei missään. Asukkaiden näkökulmasta tilanne aiheuttaa ymmärrettävästi turhautumista. Miksi kaupunki, jonka tavoitteena on mahdollistaa asukkailleen mielekästä tekemistä ja edistää asukkaiden osallistumista, ei pontevammin lähde edistämään asiaa?
Tiivis yhteistyö järjestökentän sekä erilaisten kaupunkiaktiivien kanssa voisi tuoda pienellä panostuksella suuria vaikutuksia
Kaupunki kasvaa, mutta resurssit eivät kasva samassa tahdissa. Ainoa tapa taklata tätä problematiikkaa on kehittää uusia, joustavampia toimintamalleja. Näitä uudenlaisen tekemisen tapoja ja rooleja tarvitaan niin kaupungin sisällä kuin kaupungin ja kaupunkiaktiivien suhteessa toisiinsa. Tämä työ pitää aloittaa luottamuksen synnyttämisellä ja dialogin vahvistamisella. Näille keskusteluille olisi nähtävä arvo ja siten myös järjestettävä niille aikaa. Esimerkiksi asukasyhdistykset sekä taloyhtiöt olisivat hyviä kumppaneita, joiden kanssa kaupunki pystyisi edistämään tehokkaasti kaupunkiviljelyä niin halutessaan. Tiivis yhteistyö järjestökentän sekä erilaisten kaupunkiaktiivien kanssa voisi tuoda pienellä panostuksella suuria vaikutuksia.
Kaupunkiviljely on ilmiö, joka on vahvasti asukasvetoinen, ja kuten artikkelissa esitetään, ”viljelytoiminnalla on tapana löytää tiensä ja paikkansa julkisesta ja yksityisestä tilasta, kaupunkiorganisaation ohjauksessa tai ilman”. Kaupunkikehitys taas on vahvasti kaupunkivetoista, mutta sen onnistuminen on riippuvaista asukkaista. Tästä näkökulmasta mahdollisuuksien luominen mielekkäälle ja hyvinvointia lisäävälle tekemiselle olisi myös järkevää kaupunkipolitiikkaa.
Keinoja kaupunkiviljelyn mahdollistamiseksi on siis tunnistettu ja näitä myös artikkeli esittelee. Jotta kaupunkiviljely voisi ottaa Tampereellakin suuren harppauksen eteenpäin, tarvittaisiin kuitenkin yhteinen näkyväksi tehty visio, konkreettiset tavoitteet ja tahtotila, sekä laaja sitoutuminen kaupungin sisällä.
Kaupunkiviljely nähdään yleisesti hyvää tuottavana toimintana. Se kytkeytyy niin ruokaturvaan, sosiaaliseen hyvinvointiin kuin vehreään ja monimuotoiseen kaupunkiympäristöön. Miksi viljely ei sitten näy suomalaisten kaupunkien katukuvassa voimakkaammin?
Kaupunkiviljelyn erilaiset muodot
Suomessa on erilaisia tapoja järjestää ja toteuttaa ruokakasvien viljelyä kaupunkialueella. Palsta- ja siirtolapuutarhaviljelyllä on Suomessa vahvat juuret. Nämä viljelyn muodot ovat tyypillisesti jossain määrin kaupungin hallinnosta ohjattuja ja säänneltyjä. Niille on myös omat kaavoituksessa merkityt alueensa.
Kaupunkiviljely– ja yhteisöviljely-termien käyttö alkoi yleistyä Suomessa kaupunkitilaa haltuun ottavan viljelyn kontekstissa 2000-luvun loppupuolella. Niillä viitataan usein asukaslähtöiseen ja spontaanisti organisoituneeseen toimintaan tai yhdistysten piirissä tapahtuvaan viljelyyn. Käytössä on usein viljelylaatikoita tai -säkkejä, ja kaupunkiviljelyä saatetaan harjoittaa muilta käyttötarkoituksilta vajaakäytölle jääneissä tiloissa, kuten vanhojen tehtaiden tonteilla, toriaukioilla tai ratapihoilla.
Myös kaupunkien hallinnoissa on herätty kaupunkiviljelyilmiöön ja asukkaiden uudenlaisiin yhteisöllisiin tarpeisiin. Helsingin kaupunki on ollut Suomessa kaupunkiviljelyn edelläkävijä tehdessään yhteistyötä urbaanin ympäristöjärjestö Dodo ry:n kanssa. Yhteistyö on näkynyt muun muassa viljelyyn sopivien tilojen kartoittamisessa ja Viljellään kaupungissa -oppaan laadinnassa. Lisäksi Helsingissä on perustettu yhteisöllisiä ekopuutarhoja leikkipuistojen yhteyteen osana Helsingin osallistuvaa budjetointia. Suurista kaupungeista myös Turku ja Oulu tarjoavat viljelylaatikoita kaupunkilaisten käyttöön.
Tampereella ei sen sijaan olla yhtä pitkällä yhteisöllisen kaupunkiviljelyn saralla, mikä herättää kysymyksiä ja tutkijan uteliaisuuden. Kirjoitin vuoden 2023 keväällä ACME-lehteen artikkelin kaupunkiviljelyn mahdollistamisesta ja sen esteistä Tampereella.
Tarkastelin kaupunkiviljelyn ilmiöön kytkeytyviä diskursseja eli puhetapoja haastattelemalla Tampereen kaupungin virkahenkilöitä vuosina 2015 ja 2019. Olin erityisen kiinnostunut siitä, millaisena kaupunkiviljely näyttäytyy hallinnolle, kuinka viljelyä mahdollistetaan ja millainen on kaupungin sisäinen työnjako viljelykysymysten äärellä. Tulokset osoittavat, että kaupunkiviljelykysymystä leimaa epäselvä työnjako ja resurssien niukkuus.
Kaupunki ja kaupunkilaiset yhdessä määrittävät kaupunkiviljelyn toimintatilan
Kaupunkiorganisaatiossa tunnistetaan hyvin kaupunkiviljelyn tuomat hyödyt niin kaupunkiympäristölle kuin asukkaiden hyvinvoinnille. Kaupunki haluaakin toimia kaupunkiviljelyn mahdollistajana. Kiinnostava kysymys on: mitä mahdollistaminen tässä tapauksessa tarkoittaa?
Kaupungin strategioissa kaupunki esitetään yhteisöjen toimintaa tukevana kumppanina ja erilaisia aloitteita ja harrastuksia mahdollistavana alustana. Käytäntöjen tasolla kaupunkiviljelyä on edistetty Tampereella esimerkiksi viljelystä kiinnostuneille kaupunkilaisille suunnattujen työpajojen kautta.
Mahdollistamisen merkityksiä ja käytäntöjä pohdittaessa ollaan osallistamisen, osallistumisen ja osallisuuden kysymysten ytimessä. Kaupunki voi osallistaa kaupunkilaisia monilla tavoilla, kuten kyselyjen ja työpajojen avulla. Toisaalta viljelystä kiinnostuneet kaupunkilaiset ovat osallisia, joilla on vahva potentiaali toimia myös virallisen osallistamisen ohitse, esimerkiksi perustamalla omaehtoisia viljelmiä.
Olen tarkastellut tätä dynamiikkaa artikkelissani toimintatilan käsiteen kautta. Kaupunkiorganisaatio on maanomistaja ja määrittelee maankäyttöä. Kaupunki laatii myös julkisen tilan toimintasäännöt ja valvoo niitä. Tästä syystä kaupunki asettaa kaupunkiviljelytoiminnalle tiettyjä reunaehtoja, joihin viljelijät voivat reagoida ja vastata. Kaupunkiviljelyn toimintatila kattaa sekä viljelypolitiikan materiaaliset aspektit – kuten viljelylle saatavilla olevat tilat – että aineettomat aspektit – kuten hallinnan tavat ja eri toimijoiden välinen vuorovaikutus ja yhteistoiminta.
Epäselvä työnjako kaupunkiorganisaation sisällä
Etenkin suurissa kaupungeissa kaupunkiorganisaatio koostuu monista yksiköistä, joiden hallinnoimien sektoreiden ja toimintojen väliin asukkaiden harjoittama viljelytoiminta sirpaloituu. Kaupungin näkökulmasta kyse voi olla yhtäältä viheralueista tai julkisen tilan käytöstä, toisaalta demokratiakäytännöistä tai kestävän kehityksen edistämisestä.
Hallinnon kulttuurisissa muutostilanteissa ja kaupunkiviljelyn kaltaisten uusien ilmiöiden äärellä on usein epäselvää, mitä sääntöjä tulisi noudattaa ja mitä toimintamalleja seurata. Hollantilainen politiikan tutkija, professori Maarten Hajer luonnehtii tällaista tilannetta institutionaalisen epäselvyyden käsiteellä.
Epäselvät roolit ja työnjako eri yksiköiden välillä ja sisällä vaikeuttavat kaupunkiviljelyn mahdollistamista tai edistämistä. Kerran sovittuihin pelisääntöihin nojautuminen ei riitä kaupunkiviljelyilmiön muuttaessa muotoaan ja henkilöstön vaihtuessa kaupunkiorganisaatiossa. Jos viljelyn edistämistä ei ole määritelty kenenkään yksittäisen työntekijän tai yksikön vastuualueeksi, se ei kuulu kenenkään ensisijaisiin työtehtäviin ja jää tekemättä. Näin viljelyn mahdollistamispyrkimykset hukkuvat institutionaalisen epäselvyyden tilaan.
Strategista, rajoittunutta ja välineellistä mahdollistamista
Tutkimuksessani tunnistin kolme erilaista kaupunkiviljelyn mahdollistamisen muotoa – strateginen, rajoittunut ja välineellinen mahdollistaminen.
Pyrkimys mahdollistaa kaupunkiviljelyä perustuu Tampereen strategiaan, jossa tavoitellaan muun muassa asukasosallisuuden sekä harrastusmahdollisuuksien ja -tilojen lisäämisestä. Strateginen mahdollistaminen on tulevaisuusorientoitunutta. Se on keskustelevaa, osallistavaa ja tähtää asukkaiden hyvinvointiin ja parempaan huomiseen.
Strateginen mahdollistaminen kuitenkin latistuu hallinnon käytännöissä hyvin rajoittuneeksi versioksi itsestään. Mahdollistamista leimaavat varovaisuus sekä aiemmin käytössä olleisiin toimintamalleihin ja byrokraattisiin käytäntöihin nojautuminen. Kokeilukulttuuri ja uudet ideat jäävät näiden varjoon. Mahdollistaminen ei kulje ihminen edellä, vaan säännöt ja kaavat sanelevat toiminnan ehdot.
Kolmas tunnistamani mahdollistamisen muoto liittyy uudenlaisiin suunnittelun ja kaavoituksen välineisiin. Esimerkiksi kaavoituksessa 2010-luvun lopulla Tampereellakin käyttöön otettu viherkerroinmenetelmä. Se on tapa mitata ja lisätä kaupunkivihreän määrää korttelitasolla, ja voi tarjota tilaa kaupunkiviljelylle osana kaupunkirakentamista. Toisena esimerkkinä uusista mahdollistamisen välineistä on osallistuva budjetointi, joka antaa asukkaille mahdollisuuden ehdottaa ja äänestää, mihin kaupungin tai kaupunginosien kehittämisen varoja kohdennetaan. Kaupunkiviljelylle avautuu tätäkin kautta uusia väyliä ja mahdollisuuksia saada lisää tilaa.
Keinoja kaupunkiviljelyn esteiden taklaamiseen
Kaupunkiviljelyssä on runsaasti potentiaalia, joka kaupunkiorganisaatioissakin yleensä hyvin tunnistetaan. Vaikka viljelyn mahdollistamisen tiellä on usein poliittis-hallinnollisia esteitä, näen myös useita keinoja taklata nämä esteet.
Ensimmäinen askel esteiden purkamiseksi on tehdä kaupunkiviljelysuunnitelma kaupunkiorganisaation sisällä. Millaisia viljelymahdollisuuksia tarjotaan tai kuinka erilaisille ehdotuksille annetaan tilaa? Työn- ja vastuunjako tulee olla selkeä ja toiminta tarvitsee riittävät (henkilö)resurssit. Resurssien kohdentamisessa yhteistyö 3. sektorin toimijoiden kanssa voi olla arvokasta. Viljelypalstojen hallinnoinnin osalta Tampereen kaupunki tekeekin tiivistä yhteistyötä 4H-yhdistyksen kanssa.
Toinen askel liittyy kaupunkiorganisaation ulkoiseen viestintään ja vuorovaikutuskanavien luomiseen. Viljelystä kiinnostuneille kaupunkilaisille täytyy olla helppoa löytää tieto siitä, keneen ottaa yhteyttä viljelyasioiden tiimoilta. Avoin keskusteluyhteys ja kohtaamispaikat eri toimijoiden välillä ovat keskeisiä edellytyksiä uuden syntymiselle. Näin kaupunkiviljelijät saavat äänensä kuuluviin ja tarvittaessa tukea kaupungilta esimerkiksi viljelyyn soveltuvien paikkojen valintaan.
Kolmas tärkeä seikka on kaupunkiviljelyn jatkuvuuden turvaaminen. Kaupunkiviljely käsitetään usein tilojen väliaikaiskäyttönä, joka saa väistyä uuden, rahallisesti tuottavamman toiminnan tieltä. Vaikka paikat vaihtuisivat, tulee viljelytoiminnalla olla tulevaisuus turvattuna, jotta se on tekijöilleen mielekästä. Kaupunkiviljely voi sijoittua myös rinnakkain ja lomittain muiden toimintojen kanssa. Kaupunkiorganisaatiossa on tärkeää kääntää ajattelua niin, että viljely ymmärretään kaupunkikehityksen voimavaraksi, ei jarruksi.
On kiinnostavaa seurata, kuinka viljely löytää kotinsa yhtäältä kaupunkiorganisaation sisällä ja toisaalta julkisessa kaupunkitilassa. Vuosisatojen mittaiset urbaanit kehityskaaret osoittavat, kuinka viljelytoiminnalla on tapana löytää tiensä ja paikkansa julkisesta ja yksityisestä tilasta, kaupunkiorganisaation ohjauksessa tai ilman.
KRISTA WILLMAN
Otsikkokuva: Jonathan Kemper/Unsplash
Kirjallisuutta
Tampereen kaupunki (2017). Tampere—Sinulle paras. Tampereen strategia 2030.
Tampereen kaupunki (2021). Tekemisen kaupunki. Tampereen strategia 2030.
Hajer, Maarten (2003). Policy Without Polity? Policy Analysis and the Institutional Void. Policy Sciences 36, 175–95.
Hajer, Maarten & Wytske Versteeg (2005). Performing Governance Through Networks. European Political Science 4(3), 340–47.
Willman, Krista (2023). “It’s Not Only Our Task”: Administrative Barriers of Enabling Urban Gardening in Tampere, Finland. ACME: An International Journal for Critical Geographies 22(2), 921–946.
Krista Willman
Krista Willman (HM) on ympäristöpolitiikan ja aluetieteen yliopisto-opettaja Tampereen yliopistossa. Lisäksi hän viimeistelee ympäristöpolitiikan alaa kuuluvaa väitöskirjaa kaupunkiviljelystä osana julkista tilaa. Niin opetuksellisen kuin tutkimuksellisen kiinnostuksen keskiössä ovat erilaiset menetelmälliset kokeilut ja arjen ympäristöpolitiikka.
LUE KOMMENTAARIT:
Jonna Niiniaho
Niiniaho on biologi ja opettaja. Aiemmin hän harrasti yhteisöviljelyä Helsingissä, kunnes muutti Tampereelle. Tampereella hän kaupunkiviljelee omassa pihassa, monivuotisella palstallaan ja yhteisöviljelmällä. Lisäksi hän haaveilee permakulttuuria noudattavan yhteisöviljelmän perustamisesta Tampereelle.
Mitä yhteisöviljely on ja kuinka sitä mahdollistetaan kaupungeissa?
Willmanin artikkeli tuo hienosti esille kaupunkiviljelyn haasteita Tampereella. Tampereen kaupunki haluaa toimia viljelyn mahdollistajana, mutta kaupunkiorganisaatiossa epäselvä työnjako ja niukat resurssit vaikeuttavat kaupunkiviljelyn edistämistä. Lisäksi vanhat aiemmin sovitut pelisäännöt eivät välttämättä enää toimikaan, kun kaupunkiviljelyn muodot muuttavat muotoaan.
Viime vuosikymmeninä kaupunkiviljelyä on Suomessa toteutettu pääosin viljelypalstoilla ja siirtolapuutarhoissa. 2000-luvun loppupuolella mukaan keskusteluun alkoi nousta myös yhteisöviljely.
Yhteisöviljely yhtenäisten viljelytapojen mahdollistajana
Yhteisöviljely on viljelyn muoto, jossa joukko viljelijöitä kasvattaa ruokaa yhteisöllisesti tekemällä töitä viljelmällä yhdessä talkoissa ja niiden ulkopuolella. Myös kasvatettu sato jaetaan viljelijöiden kesken.
Yhteisöviljelyssä koko viljelyalaa hoidetaan yhdenmukaisesti yhteisin pelisäännöin. Viljelijät sopivat, millaisia kasvilajeja valitaan, millä aikataululla toimitaan ja millaisia menetelmiä käytetään. Tämän vuoksi yhteisöviljely mahdollistaakin hienolla tavalla uudenlaisten viljelymenetelmien, kuten esimerkiksi kateviljelyn ja permakulttuurin toimintatapojen noudattamisen yhteisellä viljelyalalla.
Yhteisöviljely on viljelypalstoihin ja siirtolapuutarhoihin verrattuna hyvin erilainen tapa organisoida ja toteuttaa kaupunkiviljelyä. Yhteisöviljely sopii hienosti kaupunkilaiseen elämäntapaan, sillä se ei sido viljelijää yhtä tiiviisti kuin muut kaupunkiviljelyn muodot. Yhteisöviljelyyn voi osallistua oman aikataulun mukaan esimerkiksi viikoittain, kerran kuukaudessa tai muutaman kerran kauden aikana.
Yhteisöviljely Helsingissä ja Tampereella
Helsingissä yhteisöviljelyä voi harjoittaa nykyisin eri puolilla kaupunkia monissa eri kohteissa. Pitkään toimineita yhteisöviljelmiä kaupungissa ovat muun muassa Mustikkamaalla toimiva Syötävän puiston yhteisöviljelmä, Hermannissa Helsingin vankilan alueella toimiva Hermannin puutarha sekä Pasilan ratapihalla toimiva Kääntöpöytä. Helsingin kaupunki tarjoaa myös mahdollisuutta perustaa oma yhteisöviljelmä tai pienpalstaviljelmä. Tämän tueksi on laadittu Viljellään kaupungissa -opas.
Viljellään kaupungissa -kaupunkiviljelyopas on julkaistu 2013 ja päivitetty 2022. Oppaan liitteenä on listattu eri puolilta kaupunkia yli 20 viljelyyn sopivaa aluetta lisätietoineen. Lisäksi kaupunki tarjoaa mahdollisuutta aloittaa viljely itse valitulla viljelypaikalla, kunhan itse selvittää sen soveltuvuuden viljelyyn.
Tampereella sen sijaan yhteisöviljely on vielä hyvin vähäistä, ja sitä toteutetaan vain yksittäisissä kohteissa, kuten Kalevanharjun yhteisöviljelmällä. Parhaat mahdollisuudet kaupunkiviljelyyn Tampereella löytyvätkin edelleen viljelypalstoilta ja siirtolapuutarhoista. Näiden rinnalla olisi kuitenkin tärkeää vastata myös kaupunkiviljelyn muutoksiin ja mahdollistaa viljelymuotojen monipuolistuminen kaupungeissa.
Artikkelissaan Willman tuo esille monia konkreettisia keinoja, joilla kaupunkiviljelyä voitaisiin kehittää myös Tampereella. Näitä ovat muun muassa kaupunkiviljelysuunnitelman tekeminen, kaupunkiorganisaation ulkoisen viestinnän kehittäminen ja kaupunkiviljelytoiminnan jatkuvuuden turvaaminen.
JONNA NIINIAHO
Elina Pulliainen
Elina Pulliainen työskentelee tällä hetkellä projektikoordinaattorina kestävää ruokajärjestelmää edistävässä FUSILLI-hankkeessa ja hänellä on vuosien kokemus erilaisista kehittämistehtävistä Tampereen kaupungilla. Hän oli mukana omaehtoisen kaupunkiviljelyn rantautuessa Tampereelle kampuslaarien muodossa, joka oli myös hänen gradunsa tutkimuskohde.
Kaupunkiviljelyn mahdollistaminen vaatii yhteistä visiota ja tahtoa
Willmanin artikkelin otsikko ”Missä on kaupunkiviljelyn koti?” on hyvin tarkkanäköinen. Kaupunkiviljely on oiva esimerkki ilmiöstä, joka paljastaa kaupungin heikon kyvyn vastata ketterästi uusiin ilmiöihin, koska ilmiö ei asetu automaattisesti kenenkään tontille vaan sijoittuu siilomaisesti rakennetun organisaation poikki ja väliin.
Kaupungin tekemisen logiikka perustuu karkeasti joko lakisääteisiin velvollisuuksiin tai kaupunkistrategiaan ja niistä johdettuihin erillisohjelmiin sekä toimintasuunnitelmiin eli tavoitteisiin, joita seurataan. Jos näihin papereihin ei selkeästi kirjata jotakin ilmiötä, kuten kaupunkiviljelyn edistämistä, sekä siitä vastuussa olevaa tahoa ja sen tarkkoja tavoitteita, ei resursseja asialle saada eikä asiaa edistetä. Kaupunkiviljely koskettaa kaupunkia muun muassa maanomistajan, viheralueiden suunnittelun ja ylläpidon, kaupunkikuvan ja brändin sekä asukkaiden osallistumisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Sillä voidaan ajatella olevan luonnon monimuotoisuutta lisäävää vaikutusta sekä roolia myös ilmastonmuutokseen sopeutumisessa.
Ketkä ottavat kopin, kuka vastaa, kuka maksaa? Ei vielä riitä, että yksi asianomistaja ilmaantuu, koska teema ulottuu niin monen eri yksikön tontille. Esimerkiksi kaupunkiviljelyn edistämiseksi pitäisi olla jaettu visio sekä hajautettu resurssi. Kaupunkiorganisaatiosta sisältä päin katsottuna kaupunkiviljelyn koti on siis sekä kaikkialla että ei missään. Asukkaiden näkökulmasta tilanne aiheuttaa ymmärrettävästi turhautumista. Miksi kaupunki, jonka tavoitteena on mahdollistaa asukkailleen mielekästä tekemistä ja edistää asukkaiden osallistumista, ei pontevammin lähde edistämään asiaa?
Kaupunki kasvaa, mutta resurssit eivät kasva samassa tahdissa. Ainoa tapa taklata tätä problematiikkaa on kehittää uusia, joustavampia toimintamalleja. Näitä uudenlaisen tekemisen tapoja ja rooleja tarvitaan niin kaupungin sisällä kuin kaupungin ja kaupunkiaktiivien suhteessa toisiinsa. Tämä työ pitää aloittaa luottamuksen synnyttämisellä ja dialogin vahvistamisella. Näille keskusteluille olisi nähtävä arvo ja siten myös järjestettävä niille aikaa. Esimerkiksi asukasyhdistykset sekä taloyhtiöt olisivat hyviä kumppaneita, joiden kanssa kaupunki pystyisi edistämään tehokkaasti kaupunkiviljelyä niin halutessaan. Tiivis yhteistyö järjestökentän sekä erilaisten kaupunkiaktiivien kanssa voisi tuoda pienellä panostuksella suuria vaikutuksia.
Kaupunkiviljely on ilmiö, joka on vahvasti asukasvetoinen, ja kuten artikkelissa esitetään, ”viljelytoiminnalla on tapana löytää tiensä ja paikkansa julkisesta ja yksityisestä tilasta, kaupunkiorganisaation ohjauksessa tai ilman”. Kaupunkikehitys taas on vahvasti kaupunkivetoista, mutta sen onnistuminen on riippuvaista asukkaista. Tästä näkökulmasta mahdollisuuksien luominen mielekkäälle ja hyvinvointia lisäävälle tekemiselle olisi myös järkevää kaupunkipolitiikkaa.
Keinoja kaupunkiviljelyn mahdollistamiseksi on siis tunnistettu ja näitä myös artikkeli esittelee. Jotta kaupunkiviljely voisi ottaa Tampereellakin suuren harppauksen eteenpäin, tarvittaisiin kuitenkin yhteinen näkyväksi tehty visio, konkreettiset tavoitteet ja tahtotila, sekä laaja sitoutuminen kaupungin sisällä.
ELINA PULLIAINEN
Takaisin ylös ↑
Paikallinen ilmastotoiminta kymmenen vuoden perspektiivistä
Inarin metsäkonfliktia voidaan tarkastella ”maapolitiikkana”
Punajuuria punkkikeikalla: sosio-ekologisesti kestävä kaupunki