Tiededebatti

Laitakaupungin laulu: urbaani ympäristö ja musiikin paikat

Alkuperäinen vertaisarvioitu artikkeli löytyy täältä. Uimonen, H. (2020). Kertojien kaupungit: Aistielämäkerrallinen kävely ympäristön ja muistamisen tutkimusmenetelmänä. Alue Ja Ympäristö, 49(1), 19-35. https://doi.org/10.30663/ay.79502

Debatti on kirjoitettu osana ERC AdG 2015 694893 Sensory Transformations and Transgenerational Environmental Relationships in Europe, 2016–2020 (SENSOTRA) -hanketta.

Vuoden 1945 helatorstaina Helsingin Rautatientorilla juhlittiin sodan päättymistä. Rauhan juhlan ohjelmaan oli sijoitettu Maamme-laulun lisäksi voittajavaltioiden kansallislaulujen esittäminen sekä tanssimusiikkia. Tilaisuudesta kuvattu Yleisradion Elävän arkiston dokumenttifilmi ja Tauno Lautamatin selostajanääni tuovat näkyväksi ja kuuluvaksi sen, kuinka ääni ja musiikki rakentavat kaupunkitilaa sekä millaisena rauhanjuhlan tanssiva yleisö haluttiin esittää suomalaisille katsojille oman aikansa viitekehyksessä. Sodanaikaisen tanssikiellon jälkeinen innostus ilmentää osaltaan sitä, kuinka urbaanin ympäristön musiikin paikat ovat jatkuvassa muutoksessa. Huvitteleva porvari oli oppinut kuuntelemaan salonkeihin sovitettua musiikkia 1800-luvun ravintolaympäristössä, samoin 1900-luvun populaarimusiikin muodot olivat nekin leimallisesti kaupunkisyntyisiä.

Mistä siis puhumme, kun puhumme tilan, kaupungin ja musiikin kokemisesta yhdessä ja erikseen? Kenen ehdoilla tilaa määritellään ja kenen ääni kuuluu? Asiaa musiikkikulttuurisessa ja historiallisessa asiayhteydessä tarkasteltaessa kiinnittyy huomio tapahtumallisuuden ja juhlatilaisuuksien ohella musiikin ja kaupunkilaisten arkiseen vuorovaikutukseen: taustamusiikkiin ja henkilökohtaisen ympäristön muokkaamiseen kulloinkin sopivaksi valitulla soitolla ja laululla ja sopivalta musiikin alustalta. Intentionaaliset tai sattumanvaraiset kohtaamiset musiikin kanssa ovat nekin kaupunkien musiikkihistoriaa ja nykyisyyttä. Aikaan ja hetkeen sidottujen tapahtumien ohella musiikista pitävän kaupunkilaisen elämää rakentavat ja ylläpitävät pysyvämmät kulttuurin kohtaamiseen tarkoitetut paikat kuten konserttisalit, äänilevyliikkeet ja kirjastojen musiikkiosastot.

Musiikin paikkoja tarkasteltaessa on oleellista ymmärtää niiden moniaistisuus. Yksinomaan kuuloaistin sijaan musiikkielämys välittyy kaikilla aisteilla ja musiikkia esitetään eri aistein koettavissa, genrenmukaisissa ja sellaiseksi muokatuissa tiloissa. Tuoksuva suitsuke rakentaa kirkolle luonteenomaista, moniaistista ympäristöä yhtä lailla kuin toisiinsa kompasteleva yleisö rock-klubilla, jossa illan edetessä lattialle läikkyneet juomat takertuvat kengänpohjaan. Klassisen musiikin konserttiyleisöä kehotetaan varovaisuuteen hajusteiden käytössä. Taustalla on hajusteyliherkkien asiakkaiden huomioon ottaminen, mutta myös pelko kontemplatiivisen musiikkinautinnon häiriintymisestä.

Paikat ja keskustelut

Edellä esitetyn mukaisesti kaupunkien musiikeissa ei ole kyse yksinomaan yksilöstä ja hänen aistivälitteisestä ja kokemuksellisesta suhteestaan ympäröivään maailmaan. Kolmessa eurooppalaisessa kaupungissa toteutettavassa Sensotra-tutkimushankkeessa lähestytään aistimista vain ja ainoastaan yksilöihin liittyvän toiminnan sijaan yhteisenä tekona ja pyrkimyksenä. Tutkimusaineistoa kerätään aistielämäkerralliseksi kävelyksi kutsutulla menetelmällä, jolloin kaksi eri-ikäistä osallistujaa kulkee valitsemansa reitin yhdessä haastattelijan kanssa.

Aistielämäkerralliset tai ylipäänsä kävelyyn perustuvat tutkimusmenetelmät ovat dynaamisuudessaan erityisiä tiedonkeruun menetelmiä. Niillä tavoitetaan erityppistä tietoa verrattuna tavanomaisempien laadullisten tutkimusten yhteydessä käytettyihin metodeihin, joita sovelletaan tietyssä, ennalta sovitussa paikassa. Kävelyjä seuraavien haastattelujen yhteydessä voidaan keskustelujen teemoja syventää entisestään.

Aistielämäkerrallisen kävelyn tutkimusasetelma ruokkii dialogia ja tiedon ylisukupolvista välittymistä sekä tiedon tuottamisen kehollisuutta. Ruumiin, paikan ja liikkeen välisestä suhteesta kirjoittanut fenomenologi Edward S. Casey toteaa, kuinka ruumis pysyy paikoillaan, liikkuu tietyssä paikassa ja liikkuu eri paikkojen välillä ja kuinka kulttuuri siirtyy liikkuvien ruumiiden myötä eri paikkoihin. Juuri tämä on aistielämäkerrallisen kävelyn ydin ja samalla tutkimuksen alkuasetelma.

Caseyn fenomenologinen lähestymistapa on saanut vaikutteita Merleau-Pontyn ajattelusta tämän tarkastelleessaan ruumiin liikkeitä ja sen suhdetta tilallisuuteen, ajallisuuteen, materiaalisiin ja ideallisiin olioihin sekä muihin eläviin ruumiisiin. Aistien ja ympäristön tutkimus on samansuuntaista Merleau-Pontyn näkemyksien kanssa myös toisella tapaa: kun tutkitaan havaintoa, on palattava näkemään, kuulemaan ja tuntemaan. Tämä jälkeen tulee kuvata kokemus ja sen kohde – näkeminen ja nähty, kuuleminen ja kuultu sekä tunteminen ja tunnettu.

Aistielämäkerralliset kävelyt Turun keskustassa ja Aurajoen rannalla herättivät kävelijöissä musiikin ja kaupunkilaisten kohtaamisiin liittyviä muistoja. Turkulainen underground näkyi ja kuului aikansa kaupunkikuvassa yhdessä situationistisen liikkeen tapahtumien kanssa, samoin myöhemmät populaarikulttuurin ilmenemismuodot ja musisointi osana ruohonjuuritason vastakulttuurista toimintaa.

Monimuotoiset musiikin ja kaupungin väliset yhteydet syventyivät kenttätyöaineiston karttuessa. Jo yksittäisen kävelyn aikana sivuttiin aiheita, jotka koskivat työmatkabussissa kuunneltua musiikkia ja kuinka se eroaa kuntoiluun tarkoitetuista kappaleista. Luontokävelyllä kuulokemusiikki koettiin kerta kaikkiaan sopimattomana. Samalle musiikin harrastajalle kaupungin keskusta jäsentyi maantieteellisesti ja mentaalisesti nykyisten ja jo toimintansa lopettaneiden äänilevyliikkeiden sijaintien perusteella. Samalla muisteltiin puolikaihoisasti levyliikkeiden tylyhköä palvelua, johon säännöllisesti paikassa vieraileva asiakas kuitenkin tottui aika nopeasti.

Performoitu ja kerrottu tila

Ympäristökokemukset rakentuvat aistitusta ympäristöstä sekä yksityisistä ja yhteisistä muistoista. Näin ajateltuna aistiminen voidaan ymmärtää ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liittyvänä toimintana, joka rakentaa ja pitää yllä yhteenkuuluvuutta ja on siten ratkaisevassa asemassa myös sosiaalisessa kanssakäymisessä. Aistiminen luo yhteyksiä ja muodostaa yhteisöjä eri toimijoiden välillä rakentaen diskursiivisia ja materiaalisia todellisuuksia.

Tilan ja paikan problematiikkaa sivuten aistielämäkerrallisissa kävelyissä on kyse merkityksistä, jotka kiinnittyvät ja välittyvät eri ikäisten kävelijöiden välisissä kohtaamisissa ja vuorovaikutuksessa. Ruumiit kantavat mukanaan elettyä elämää, aistivat ympäristöään, yhdistävät ne toisiinsa tietyssä ajassa ja paikassa sekä kommunikoivat toistensa kanssa.

Kaupunkitilassa tapahtuva musiikki on performatiivista ja koettua, mutta myös narratiivista. On siis puhuttava konkreettisella ja symbolisella tasolla moniäänisistä kaupungeista ja kertomuksista, jotka aistivan ja kokevan ihmisen on mahdollista välittää keskustelukumppanilleen. Kertojat ja kuulijat, puhekontekstit ja yhdessä kuljetut matkat muuttuvat puheessa kuuluviksi ja mielikuvitusta ruokkiviksi representaatioiksi yhteisestä kaupunkitilasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä.

Rauhanjuhlaan verrattuna nykyinen ympäristösuhteemme on entistä teknologisoituneempi ja mediavälitteisempi, siten ehkä myös demokraattisempi. Kun elämme aistittua ympäristöä, luomme eri viestintävälineiden käytöillä kertomuksia ja esityksiä omasta ja kollektiivisista kokemuksista, maailmankatsomuksesta ja ideologioista. Tämä kaikki elää myös poikkeuksellisina aikoina. Koronakevään hiljentyneitä kaupunkeja dokumentoitiin eri keinoin ja välinein samalla kun kaupunkilaiset ottivat kaupungin äänellisesti omakseen parvekkeiden yhteismusisoinneilla.

HEIKKI UIMONEN

Otsikkokuva: Mariankatu Turun keskustassa. Kuva: Wikimedia Commons, Jarteq at English Wikipedia / Public domain.

Heikki Uimonen

Kirjoittaja on etnomusikologi ja toimii kulttuurintutkimuksen professorina (ma) Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut muiden muassa musiikin kulutusta, kaupallisten radioiden musiikkia sekä suomalaisten c-kasetin käyttöä ja kotiäänittämistä. Uimosen kiinnostuksen kohteet liittyvät yleensä tavalla tai toisella musiikin, paikan, äänimaiseman ja kuuntelun välisiin suhteisiin, niin myös hänen nykyisessä Acmesocs-projektissaan, jonka kohteena ovat taustamusiikin tuotantoprosessit ja niiden historiallinen muutos.


Susanna Välimäki

FT, dos. Susanna Välimäki on musiikkitieteilijä, joka työskentelee taiteiden tutkimuksen apulaisprofessorina Helsingin Yliopistossa (1.12.2020 alkaen).
Kuvaaja: AJ Savolainen

Kävely kaupungilla sysää liikkeelle kehon, muistin ja tutkimuksen

André Acimanin romaanissa Etsi minut (2019) vanheneva isä ja tämän aikuinen poika kuljeskelevat Roomassa paikoilla, joilla on henkilökohtaiseen elämänhistoriaan liittyvä latautunut merkitys. Paikka voi olla katu, aukio, talo, kahvila, patsas tai mitä vain. Käyntejään he nimittävät vigilioiksi (iltamessuiksi) – katolisen maan katualttareihin viitaten. Tällainen paikka on omaelämäkerrallinen muistomerkki, jolla vierailemme, koska meille on tapahtunut siellä jotakin käänteentekevää.

Acimanin romaani valottaa sitä, miten kokemukset porautuvat kiinni ympäristöihin, niin henkilökohtaisissa elämissämme kuin kulttuurissa laajemminkin.

Arkipäivän esimerkki tästä on, miten tutussa kaupungissa kävellessä paikat herättävät muistoja, jotka tulevat mieleen tahtomattakin.

Esimerkiksi Turun Puolalanmäellä kulkiessani mieleeni pompahtavat aina 1980-luvun lopun ilmaiset puistokonsertit kesäsunnuntaisin. Kansa täytti nurmikot leppoisassa tunnelmassa, kaupunkitila tuntui omalta ja koko maailma svengaavan. Jatkaessani kävelyä Aurakatua alas mielessäni käyvät levykauppa Kane Records (kahdessakin paikassa), nuorisotila Zabadak ja ensimmäinen Down by the laituri -festivaali.

Kehollinen ja paikkasidonnainen kokemustieto

Vaikka muistot ovat henkilökohtaisia, ne ovat myös yhteisöllisiä ja kytkeytyvät moninaisiin historiallisiin, kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin. Tällainen kaupunkitilassa syttyvä kulttuurinen muisti sisältää arvokasta tietoa, jota on muuten vaikea tavoittaa.

Juuri tällaista tietoa ja sen tuottamiseen kehitettyä tutkimusmenetelmää Heikki Uimonen valottaa Tiededebatti-artikkelissaan ja siihen liittyvässä alkuperäisartikkelissaan.

Menetelmän nimi on aistielämäkerrallinen kävely. Sitä on kehitetty Itä-Suomen yliopiston SENSOTRA-hankkeessa, jota johtaa Helmi Järviluoma.

Merkityksellisillä paikoilla kävelevä, monipuolisesti aistiva ja koko elämänsä mittaista kokemushistoriaansa mukanaan kantava keho voi olla tärkeä tieteen väline. Paikka kirkastaa hämärän muiston ja tekee osin unohtuneestakin tiedosta uudelleen merkityksellistä. Keho saattaa muistaa mitä mieli ei, kuten rappusten lukumäärän tai ovikellon korkeuden.

Kävelevän muistelijan ohella menetelmään kuuluu kanssakävelijä eli muistoja keskustellen esiin onkiva tutkija sekä tallentavat apuvälineet. Muistelijoita voi olla enemmänkin kuin yksi, mikä korostaa tiedon vuorovaikutuksellista kehkeytymistä.

Asetelma – aivan kuten Acimanin romaanikin – tekee kouriintuntuvaksi fenomenologian perusnäkemyksen kokemustiedon kehollisuudesta ja paikkasidonnaisuudesta. Tutkija saa uutta tietoa ympäristöstä, kulttuurista ja historiasta sekä muistelijoista ja heidän ympäristösuhteistaan. Samalla tutkija todistaa prosesseja, joissa muistot heräävät ja kiinteytyvät tiedoksi. Tämä auttaa menetelmän ja sen uusien sovellusmahdollisuuksien kehittämisessä. Sen ohella, mitä ihmiset muistavat, voidaan löytää säännönmukaisuuksia siinä, miten ihmiset muistavat.

Tutkimus ympäristösuhteen elävöittäjänä

Tiedon tuottamisen ohella tällaisella tutkimuksella on mahdollisuus elävöittää ihmisten ympäristösuhdetta ja kuulumisen tunnetta avaamalla jokapäiväisten elinympäristöjemme historiallista kerrostuneisuutta ja ylisukupolvisia merkitystihentymiä. Ymmärrämme kuuluvuutemme paikkoihin sekä niiden kautta monenlaisiin ihmisryhmiin, sukupolvien ketjuihin ja verkostoihin. Tämän yhteyden kokeminen tietyssä paikassa omassa kehossa voi myös lieventää yksinäisyyden ja irrallisuuden tunteita, eksistentiaalista ahdistusta.

En ollut aiemmin pohtinut Turun keskustaa halkovan Aurakadun merkitystä itselleni ennen kuin luin Uimosen alkuperäisartikkelin, jossa käveltiin Turun keskustassa. Mielessäni tapahtunut vuoropuhelu artikkelin kävelijöiden kanssa muutti suhtautumistani teinivuosieni paikkoihin myönteisemmäksi. Muistot nuoruudelle tyypillisistä vieraantuneisuuden tunnoista tasapainottuivat paikkoihin kytkeytyvillä kuulumisen tunteilla. Tieto paikan kulttuurisista ja historiallisista merkityksistä luo elävän yhteyden toisiin ihmisiin ja menneeseen.

Ajauduin pohtimaan myös sitä, miten oma suhteeni Turun kaupunkiin on muuttunut tekemäni historiatutkimuksen myötä. Olen tutkinut 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eläneitä turkulaisia muusikkonaisia. Nykyisin Turku hahmottuu minulle näille ihmisille merkityksellisinä paikkoina, ja heidän paikoistaan on tullut myös minun paikkojani.

Esimerkiksi kävellessäni Brahenkadulla Julinin talon päädyn ohi melkein kuulen, miten pianisti-säveltäjä Fanny Mannsén (1834–1855) soittaa siellä omia tai Franz Lisztin taituriteoksia 1800-luvun puolivälin seurapiiritapahtumassa.

1960-luvulla Turun tauti tuhosi Julinin tontin kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset lukuun ottamatta tätä yhtä päätyä, joka seisoo siinä edelleen. Ilman sitä, konkreettista seinää, en saisi elävää yhteyttä biedermaierin bilepaikkaan. Minkälainen yhteys olisikaan, jos koko tontin 1830-luvulla rakennetut keskieurooppalaistyyliset rakennukset olisivat edelleen olemassa?

SUSANNA VÄLIMÄKI
Takaisin ylös ↑


Hannu Salmi

Hannu Salmi on kulttuurihistorian professori Turun yliopistossa ja akatemiaprofessori vuosina 2017–2021.

Aistit, kaupunki ja menneisyys

Heikki Uimosen debatti musiikin paikoista ja kaupunkitilasta alkaa viittauksella Filmiseppo Oy:n lyhytelokuvaan Rauhanjuhla Rautatientorilla (1945), joka kuvastaa paitsi tunnelmaa sodan päätyttyä myös sitä, miten kaupunkitilassa musiikin paikat ja merkitykset ovat alituisessa liikkeessä. Esimerkki on kiinnostava myös teknologisesti, sillä lyhyet dokumentit ja uutiskatsaukset kuvattiin lähes aina mykkäkameralla, ilman kuvaustilannetta ympäröivän äänimaiseman tallentamista. Ääniraita rakennettiin vasta jälkikäteen studiossa lisäämällä kertojaääni ja taustamusiikki. Lyhytelokuvat kertoivat äänimaisemasta korostuneen visuaalisin keinoin.

Lukiessani debattitekstiä jäin pohtimaan erityisesti menneisyyden aistimellisuuden tutkimusta ja sen haasteita. Aistielämäkerrallinen kävely on erinomainen tapa tehdä havaintoja siitä, miten kokijan ja ympäristön vuorovaikutus toteutuu ja miten yksilölliset ja yhteisölliset kokemukset, menneisyyden merkitykset ja käytännöt materialisoituvat tässä päivässä. Menetelmä katsoo menneisyyttä kumuloituneena ja kerroksellisena, tässä päivässä elävänä. Toisaalta menetelmän voima on myös sen rajoitus. Aistielämäkerrallinen kävely antaa mahdollisuuden analysoida tilannekohtaista toimijuutta, kokemusta ja muistamista, mutta se tekee havaittavaksi lähinnä sen, mikä on yksilöllisen muistin piirissä. Turussa toteutetussa kävelyssä muisti ulottui 1960-luvun vaihtoehtokulttuuriin. Toki laajemman aineiston kautta tutkijan katse voi päästä syvemmälle historiaan, kollektiiviseen muistiin, jota sukupolvet kannattelevat. Toinen mieleen tuleva kysymys on, missä määrin kokemus on selektiivistä: onko sellaisia aistiympäristöön liittyviä olennaisia piirteitä, jotka eivät artikuloidu elämäkerrallisessa tarkastelussa? Tässä on ainakin kaksi tasoa. Sellaiset aistiympäristön ärsykkeet, joihin olimme menneisyydessä adaptoituneet, eivät ehkä nouse esille siksi, ettei niistä ole muistijälkeä. Toisaalta menneisyydessä oli myös sellaisia rakenteita ja yhteyksiä, jotka jäivät aikalaisilta havaitsematta, mutta jotka vaikuttivat siihen, millaisia navigoinnin mahdollisuuksia ympäristössä oli.

Jos tavoitteena olisi tutkia esimerkiksi sellaista menneisyyden ääniympäristöä, jota ei voi enää tavoittaa aistielämäkerrallisen kävelyn kautta, voi kysyä, mikä olisi sellaista lähdeaineistoa, joka olisi epistemologisesti yhtä rikasta. Olisi mahdollista koota historiallisista aineistoista sellaisia lähteitä, joissa menneisyyden ihmiset ovat kuvanneet kävelyreittejään kaupunkiympäristössä, päiväkirjoja, kirjeitä ja muistelmia, ja tulkita niitä aistielämäkerrallisen kävelyn näkökulmasta. Näkymättömämpien yhteyksien tutkimiseksi tämä ei kuitenkaan riitä. Aistiympäristön tutkimukseen pitäisi yhdistää erilaisia lähdetyyppejä. Esimerkkinä voisi käyttää vuoden 1945 rauhanjuhlaa. Tungosta kuvaava Rauhanjuhla Rautatientorilla näyttää välähdyksen, jossa kymmenet tuhannet helsinkiläiset juhlistivat sodan – ja samalla tanssikiellon – päättymistä. Kameralla on selkeä paikkansa suhteessa kansaan. Tätä voi suhteuttaa analysoimalla muita filmejä, esimerkiksi Finlandia Kuva Oy:n elokuvaa Helsinki tanssii. Vaikka elokuvat olivat mykkiä todistajia, kertojaääni ja kamera välittävät paljon tietoa tapahtumahetkestä, eri näkökulmista. Tätä tietoa voi ristikuulustella sen perusteella, mitä aikalaislehdistö kirjoitti. Rauhantansseissa orkestereita oli ympäri toria, jotta mahdollisimman moni pääsisi tanssimaan, ja samalla musiikit risteytyivät ja sulautuivat yleiseen hälyyn. Yhdessä nämä lähteet antavat monirytmisen ja -aineksisen kuvan helatorstain 1945 tunnelmasta. Olisi edelleen mahdollista koota tietoa paikalla olleiden päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta tai haastatella niitä, jotka lapsena olivat paikalla. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet Rautatientorille vaan juuttuivat lähikaduille, marginaaliin: heille Maamme-laulu kantautui etäisenä kumuna, ja Lullan Helon lausumat runot tulivat kenties tutuiksi vasta myöhemmin lehtien palstoilta. Aistimellisuuden historiaa voisi lähestyä vielä spekulatiivisemmaltakin kannalta. Rauhantansseja järjestettiin myös muissa kaupungeissa, ja niistä saatava kokemustieto voi rikastuttaa käsitystä siitä, millaisten mahdollisuusehtojen sisällä aistiympäristö Rautatientorilla vuonna 1945 avautui.

HANNU SALMI
Takaisin ylös ↑