Tiededebatti

Kun luonto ei liikuta – luonnon haitoista pitää puhua pelottomasti

Alkuperäinen vertaisarvioitu artikkeli ”Liikkumisvajeen luontopohjaiset ratkaisut ja ongelmat” löytyy täältä. Katsausartikkeli on osa STYLE-tutkimushanketta, jossa tutkitaan kestävän kasvun edellytyksiä arkiliikunnan edistämisen keinoin.

Liike on lääke, jota nautimme liian vähän. Vähäinen fyysinen aktiivisuus on yksi suurimmista kansanterveydellisistä ongelmistamme. Luonto tarjoaa paljon mahdollisuuksia liikkumiseen, mutta luonnosta löytyy myös monenlaisia esteitä liikunnalliselle elämäntavalle. Näitä esteitä kannattaa rohkeasti tuoda esiin ja käsitellä julkisessa keskustelussa, jotta niiden ylittäminen sujuu mahdollisimman helposti.

Luonnossa on mukava liikkua kivoilla kesäkeleillä. Pyöräillä tai patikoida auringon paistaessa, retkeillä, uida, meloa, harrastaa hyötyliikuntaa marjastamalla tai kohottaa kuntoa rivakalla polkujuoksulla puiden siimeksessä. Suomessa luontoa löytyy läheltä ja esimerkiksi metsäalueet ovat usein helposti saavutettavissa. Jokamiehenoikeudet turvaavat yleisesti vapaan pääsyn muidenkin omistamille luontoalueille.

Tutkijat ja liikuntavalistajat muistuttavat yhä useammin, että luontoon kannattaa lähteä. Luonnonympäristöissä liikkuminen kohottaa fyysisen kunnon lisäksi myös henkistä hyvinvointia, mahdollisesti jopa tehokkaammin kuin vastaava aktiviteetti sisätiloissa.

Aina aurinko ei kuitenkaan paista. Ulkoliikuntaan kannustavassa kuvastossa viimaiset sadepäivät, marraskuinen pimeys ja loskaiset talvikelit näyttävät herkästi unohtuvan. Todellisuudessa luonto ei läheskään aina houkuttele liikkumaan ja joskus luonnonolot estävät lihasvoimaisen ulkona liikkumisen tyystin. Kovassa pakkasessa, polttavassa helteessä tai rajussa myrskyssä ulkoilu käy vaaralliseksi erityisesti pienille lapsille, ikääntyneille ja sairaille.

Luonnon haitat liikkumiselle on syytä ottaa vakavasti, mutta ei liian vakavasti. Esimerkiksi tuulipölytteisten kasvien aiheuttamaa haittaa allergisten ihmisten ulkoilulle ei ole syytä väheksyä. Tämä haitta voi olla erityisen suuri, jos siitepölykausi osuu samaan aikaan keväisen katupölykauden kanssa. Ilmastonmuutoksen myötä luonnonolot näyttävät muuttuvan entistä arvaamattomammiksi, mikä on yksi lisämotivaatio luonnon haitoista puhumiselle. Liukkaus voi yllättää talvisessa luonnossa kävelijän entistä useammin, jos kunnon pakkaskelien sijaan lämpötila sahaa nollan molemmin puolin.

Toisaalta ulkoilu voi olla antoisaa huonommassakin kelissä. Säänkestävien vaatteiden, tehokkaiden valojen ja muiden varusteiden avulla kosteus, kylmyys ja pimeys voivat muuttua virkistäviksi elämyksiksi. Luonnossa liikkumisen ei tarvitse aina olla vaivatonta ja helppoa ollakseen mielekästä ja tai jopa koukuttavaa.

Suuri merkitys on sillä, millaisia ennakkoluuloja, mielikuvia ja odotuksia luontoon liitetään. Osa luontoon liitetyistä peloista on liioiteltuja. Esimerkiksi sudet ja muut suurpedot herättävät herkästi pelkoa niilläkin alueilla, joilta petoja ei löydy. Petopelko voi johtaa esimerkiksi vaatimuksiin koululaisten autokuljetuksista silloinkin, kun kävely tai pyöräily olisi etäisyyksien puolesta mahdollista. Eri tyyppisiä riskejä ja riskikokemuksia on vaikea verrata, mutta lasten arkiliikkumisen mahdollisuuksien kaventuminen voi olla terveysriskinä paljon suurempi riski kuin suurpetojen hyökkäys. Vaaran tuntua lietsovassa keskustelukulttuurissa ajatuskin oman lapsen mahdollisesta altistamisesta pedolle on mahdoton ajatus, vaikka autoilun lisääntyminen olisi tosiasiassa paljon vaarallisempaa lapsen terveydelle.

Urbanisoituva ja medioituva yhteiskunta antaa hyvät edellytykset liioitelluille luontopeloille. Kaupungistuneessa ympäristössä ihmisten omakohtaiset välittömät luontokokemukset harvinaistuvat ja kaventuvat. Valaisematon puistoalue voidaan nähdä pelottavana ja jopa epäluonnollisena liikkumisen esteenä silloinkin, kun luonnonvalo riittäisi mainiosti siellä liikkumiseen. Keskustelun dynamiikka nostaa vähäisetkin luonnossa liikkumisen esteet paljon kokoaan suuremmiksi, kun luonto havaitaan yhä useammin perinteisen median tai sosiaalisen median keskusteluiden välityksellä. Tappotuomiot sinkoilevat herkästi, kun vaikkapa valkoposkihanhen koetaan estävän kaupunkipuistossa kulkemisen.

Keskustelua ei silti pidä pyrkiä vaimentamaan. Kärjistynytkin keskustelu voi olla hyödyksi, sillä se tuo esiin ihmisten ongelmiksi kokemia ilmiöitä. Tämä riskien tunnistaminen on ensimmäinen askel niiden hallinnassa. Kun ongelma on nostettu esiin, sen vakavuutta voidaan ryhtyä avoimesti käsittelemään.

Useimpiin riskeihin voidaan varautua tehokkaasti sen jälkeen, kun vaaran paikat on tunnistettu ja niiden vakavuus puolueettomasti arvioitu. Edes pahamaineiset punkit eivät välttämättä ole este ulkoilulle. Punkkien aiheuttamia riskejä voi ennaltaehkäistä valitsemalla kävelyretken paikan, ottamalla rokotteen, pukeutumalla pitkälahkeisesti ja tekemällä punkkitarkastuksen retkeilyn jälkeen. Terveysriskien hallintaa oleellisempi kysymys saattaakin olla se, miten käy kokemukselle huolettomasta luonnossa retkeilystä? Tämä kysymys puolestaan johdattaa perimmäisten pohdintojen ääreen siitä, miten haluamme ekosysteemejä hoitaa tai jättää hoitamatta. Otammeko aidosti vastuun siitä, millaista luontoa tuotamme ympärillemme?

Luonto pitää nähdä sekä liikkumisen esteenä että edellytyksenä. Luonnon haittojen esiin tuomisessa on omat riskinsä. Voi syntyä kohuotsikoita, jotka johtavat luonnossa ulkoilun vähentymiseen tai ylimitoitettuihin vaatimuksiin haittaeliöiden poistamisesta. Haittoja on silti syytä tuoda esiin ja väärinkäsityksiä oikoa tarvittaessa kärsivällisesti. Pelkkä positiivinen viestintä – hymistely luonnon hyödyistä – herättää katteettomia odotuksia, sillä luonnosta löytyy joka tapauksessa piirteitä, jotka koetaan epämiellyttävinä.

JARI LYYTIMÄKI

Jari Lyytimäki

Jari Lyytimäki on erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Hän on kiinnostunut laaja-alaisesti tiedon hyödyntämisestä ympäristöpolitiikassa.


Tytti Viinikainen

Tytti Viinikainen on sosiologi (VTL), joka työskentelee kestävän liikkumisen asiantuntijana Liikenne- ja viestintävirastossa.

Ihmisten kokemukset keskiöön

Mitä on luonto? Mitä se on sinulle, minulle tai heille/meille, joiden vähäisestä liikuntamäärästä yhteiskunnassa kannetaan huolta? Onko luonto sama kaikille? Ei varmaankaan, vaan luontosuhde ja siihen liitetyt merkitykset vaihtelevat paljonkin ihmisten välillä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suomalaisilla on asuinpaikasta riippumatta jonkinlainen välitön suhde luontoon, oli se sitten kaupunkivihreää lähiön laidalla tai kesämökin järvenrantaidylli. Suomessa luontokokemus on useimmille mahdollista ilman tuotteistamista: ei ole pakko matkustaa kauas, maksaa paljon ja pysytellä kylttien ohjeistamana aitojen sisällä.

Ihmisten luontokokemusten moninaisuus on tärkeää ottaa huomioon, kun vaikkapa kaupungin toimesta suunnitellaan päivittäistä elinympäristöä, viheralueita ja luontokohteita. Nykyisin suunnittelijoiden käytössä on onneksi paljon työkaluja ja toimintatapoja asukkaiden kokemusten tutkimiseen, ja niitä hyödynnetään enenevässä määrin myös viheralueiden suunnittelussa. Osallistava suunnitteluote ei toki ratkaise sitä, että asukkaiden välillä voi olla eriäviä mielipiteitä vaikkapa siitä, onko yhdyskuntarakennetta tiivistettävä täydennysrakentamisen keinoin vai tulisiko olemassa olevia viheralueita varjella lisärakentamiselta.

Oheisessa puheenvuorossa ja sen tausta-artikkelissa kirjoittajat tarkastelevat luontoa erityisesti ihmisten terveysliikunnan edistäjänä ja esteenä. Artikkelissa he esittävät, että suomalaisten liian vähäinen liikunta johtuu yksilöllisten seikkojen ohella siitä, että jokapäiväinen elinympäristö kannustaa liian vähän lihasvoimin liikkumiseen. Näin onkin käynyt esimerkiksi kaupunkiseutujen yhdyskuntarakenteen hajautuessa ja arjen matkojen pidentyessä sen myötä. Myös pienipiirteisemmillä lähiympäristön suunnitteluratkaisuilla on paljon merkitystä sille, houkuttaako ympäristö kävelyyn, pyöräilyyn tai muuhun ulkona oleiluun. Maineikas tanskalainen arkkitehti Jan Gehl on kirjoittanut paljon ihmisläheisestä kaupunkisuunnittelusta, jossa julkinen tila, niin sanotusti ”rakennusten väliin jäävä alue”, otetaankin suunnittelun lähtökohdaksi ja tehdään siitä mahdollisimman houkutteleva.

Elinympäristön hyvällä suunnittelulla on siis tärkeä roolinsa siinä, miten paljon ihmiset liikkuvat lihasvoimin. Mutta kuten kirjoittajat toteavat, luonto ei vielä itsessään liikuta, ainakaan aina ja kaikkia. Väittäisin, että tämä ei ainakaan laajassa mitassa johdu suomalaisten välittömän luontokokemuksen puutteesta, luontopeloista tai mediavälitteisestä luontosuhteesta. Kuten luontosuhde, myös yksilön suhde fyysiseen aktiivisuuteen on hyvin moninainen yhdistelmä elämäntapaa ja -tilannetta, elämänhistoriaa ja motivaatiotekijöitä. Käyttäytymisen muutokseen kannustaminen – kuten tässä tapauksessa terveysliikunnan lisäämiseen – onkin vyyhti, johon kietoutuvat yksilö, hänen sosiaaliset ryhmänsä ja elinympäristön ominaisuudet. Artikkelissaan kirjoittajat erittelevät tähän liittyen fyysisen ympäristön ja sisäisen motivaation merkitystä arkiliikkumisen tukemisessa. Kirjoittajien hahmottama nelikenttä voisi hyvin toimia jopa kaupunki- ja liikennesuunnittelijoiden työkaluna lihasvoimaisen liikkumisen edistämisessä.

Luonto vs. rakennettu ympäristö, maaseutu vs. urbaani, yksilö vs. ympäristö – nämä ovat jaotteluja, joita on turha vahvistaa, jos halutaan tukea ihmisten luontosuhdetta ja lisätä terveysliikuntaa. Ihmisten aitojen kokemusten selvittäminen, tutkimuksen tai vuorovaikutteisen suunnittelun keinoin, on pohja, jonka varaan kannattaa rakentaa niin yhdyskuntasuunnittelussa kuin liikuntavalistuksessakin.

TYTTI VIINIKAINEN
Takaisin ylös ↑


Sirpa Lusa, THT, dos (työterveys)

Anne Punakallio, FT, dos. (työfysiologia)

Työkyky ja työurat, Työterveyslaitos
Molemmat toimivat vanhempina tutkijoina Työterveyslaitoksella työkuormitus ja palautuminen -ohjelmassa. He ovat tutkineet ja kehittäneet työntekijöiden työssä jaksamista edistämällä työntekijöiden fyysistä toimintakykyä erityisesti fyysisesti kuormittavilla aloilla, viime aikoina myös paljon istumista sisältävillä aloilla.

Luonnossa liikkumisen monta puolta

Luonnossa liikkumisesta puhutaan nykyisin paljon ja se on suosittua. Luonnossa liikutaan niin vapaa-ajalla kuin esimerkiksi työmatkoillakin. Kansallispuistoissa alkaa suurimpien kaupunkien liepeillä olla jopa ruuhkaa. Julkisuudessa on puhuttu paljon luonnossa liikkumisen terveyshyödyistä, jotka ovat kiistattomat: kunto nousee, mieli rauhoittuu, verenpaine laskee jne. On erittäin tervetullutta ja mielenkiintoista tuoda esille myös luonnossa liikkumisen esteet ja haitat. Aikaisemmin on tullut esille lähinnä kansallispuistoihin liittyvät parkkeerausongelmat ja ihmisten käyttäytymiseen liittyvät ongelmat: roskaaminen ja paikkojen rikkominen.

Työpaikkoja kannustetaan tukemaan työntekijöiden aktiivista työmatkaliikuntaa esimerkiksi pyöräillen tai kävellen. Työmatkaliikunta voi yhdistyä luonnossa liikkumiseen vaikkapa taajamien puistojen kautta. Mitä tulee kirjoittajan mainitsemaan liikkumisvajeen korjaamiseen, on äskettäin ilmestyneen suomalaistutkimuksen mukaan nimenomaan työmatkapyöräilyn todettu nostavan nuorten miesten kuntoa kävelyä enemmän (Vaara ym 2020). Ehkäpä pyöräillen tehdyt työmatkat ovat teholtaan kävelyä korkeampia ja siten niillä on parempi harjoitusvaikutus. Sähköavusteiset polkupyörät voivat kannustaa pyöräilyn aloittamiseen erityisesti ennestään vähän liikkuvia ja toisaalta tukea pyöräilyn jatkamista kevennettynä esimerkiksi terveyssyistä. Kaikki liike, myös kävellen, on toki hyödyllistä. Työmatkaliikkumisella voi olla myös muita kuin kunnon kohottamisen tavoitteita, kuten vuodenaikojen vaihtelun seuraaminen sekä luonnon kauneuden ja raittiin ilman virkistävä vaikutus. Olisi siis syytä miettiä, mihin ja miten pyöräily- ja kävelytiet suunnitellaan.

On hyvä kuitenkin muistaa, että kaikki eivät voi toteuttaa työmatkojaan lihasvoimin läpi vuoden muun muassa keväisten allergioiden tai talvien liukkaisiin keleihin liittyvien tapaturmariskien vuoksi. Jollekin liikkuminen voi olla myös rajoittunutta sairauksien, oireiden ja/tai korkean iän vuoksi. Jotkut taas voivat kokea aamu- ja iltahämärissä (kaupunki)puistot pelottaviksi ja vaarallisiksi. Työmatkaliikkumisen tukeminen vaatii myös työpaikoille varusteiden ja pyörien säilytys- sekä suihkutiloja. Aktiivista työmatkaliikkumista työpäivän aikana on mahdollista tukea myös tarjoamalla työpaikkapolkupyöriä henkilöstön käyttöön.

Motivaatiota käyttäytymisen muutokseen

Työmatkaliikkuminen voidaan kokea motivoivana, koska silloin liikkumisella on tavoite, eli päästä töihin ja sieltä pois. Töissä käydään säännöllisesti, joten muuhun vapaa-ajan liikkumiseen verrattuna aktiivisista työmatkoista voi haitoista ja hankaluudesta huolimatta muodostua helpommin tapa. Näin aktiiviset työmatkat tukevat pysyvää käyttäytymisen muutosta. Kun työmatkaliikkuminen tulee tavaksi, myös käsitys siitä, mikä itseasiassa on huono sää tai mikä on oikeasti työmatkaliikkumisen estävä sää, muuttuu. Työyhteisöllä voisi olla luonnossa liikkumiseen kannustava ote. Työpäivän aikaiset kävelykokoukset lähipuistossa, lounasretki lähikalliolle tai virkistyspäivän luontoretki ovat hyviä esimerkkejä tästä. ”Näin meillä on tapana ja lupa toimia”. Syyllistämiseen ei kuitenkaan tule sortua, sillä jokaisella on omat mieltymyksenä ja tapansa hakea hyvinvointia. Liikkumisen edistämiseen ja haittojen ehkäisemiseen luonnossa voidaan vaikuttaa monella eri tasolla. Ympäristöä voidaan suunnitella aktiivista liikkumista houkuttelevaksi ja työ- tai muu lähiyhteisö voi tukea liikkumista. Tällöin yksilön on helpompi tehdä terveellisempiä liikkumisen valintoja. Loppujen lopuksi valinta liikkua luonnossa, työmatkallakin, riippuu jokaisen arvoista ja asenteista.

SIRPA LUSA & ANNE PUNAKALLIO

Kirjallisuus
Vaara JP, Vasankari T, Fogelholm M, et al. Cycling but not walking to work or study is associated with physical fitness, body composition and clustered cardiometabolic risk in young men. BMJ Open Sport & Exercise Medicine 2020;6:e000668. doi:10.1136/bmjsem-2019-000668
Takaisin ylös ↑