Kasvuun ja kehitykseen liittyvissä puhetavoissa näyttää olevan käynnissä muutos, joka toteutuessaan edellyttää myös aiempien (taloudellisten) arvojen hylkäämistä.
Kasvu kehityksen mittarina
Kasvu mainitaan usein keskeisenä tavoitteena agendoissa, ohjelmissa ja strategioissa. Tavoiteltu kasvu on perinteisesti liitetty talousmittareihin, kuten bruttokansantuotteeseen ja investointeihin, tai väestölukuihin, kuten väestömäärään ja työikäisten osuuteen väestöstä.
Kasvuun liitetään herkästi myönteisiä mielikuvia ja kasvu tulkitaan suotuisan kehityksen merkkinä. Vastaavasti kasvun pysähtymistä tai kääntymistä laskuun tulkitaan tyypillisesti näivettymiseksi tai taantumukseksi.
Rajoista vihreään kasvuun
Kestävän kehityksen näkökulmasta mikä tahansa kasvu ei kuitenkaan ole suotuisaa. Kestämätön kasvu on herättänyt pohtimaan kasvun itsetarkoituksellista mielekkyyttä ja rajojen asettamista epäsuotuisalle kasvulle. Epäsuotuisalla kasvulla viitataan esimerkiksi luontoa ja ympäristöä tuhoavaan kasvuun tai eri ihmisten tai paikkojen näkökulmasta epäoikeudenmukaiseen kasvuun.
Rajattomiin kasvutavoitteisiin on ainakin puheiden tasolla alettu suhtautua aiempaa kriittisemmin. Ideaalit kasvun rajat on kuitenkin moneen kertaan ylitetty, eikä kasvuparadigmaa kyseenalaistava kehitys yllä tekojen tasolle.
Kuva: Jocke Wulcan/Unsplash
Rajojen asettamisen sijaan vallitsevampi kehittämissuuntaus näyttäisi olevan pyrkimys kasvuun, joka tuhoaa ympäristöä aiempaa vähemmän ja mieluiten kestävää kehitystä hyödyntäen. Vihreästä kasvusta on tullut vallitseva tavoite melkein mille tahansa aluekehityksen tasolle. OECD:n mukaan vihreällä kasvulla tarkoitetaan talouskasvun ja taloudellisen kehityksen edistämistä niin, että luonnonvarojen hyödyntäminen on myös jatkossa mahdollista eikä ilmastonmuutosta tai luontokatoa entisestään pahenneta.
Kestävä kasvu kutistuvien alueiden kehityksessä
Tiededebatti pohjautuu tutkimukseen, jossa tarkasteltiin, miten aluekehityksen toimijat ymmärtävät ja kehystävät kasvua – erityisesti suhteessa aluekehitykseen, kutistumiseen ja luonnonvaroihin. Tutkimuksessa tutkittiin Itä- ja Pohjois-Suomen maakuntia, ja mielenkiinto kohdistui maakunnallisten ja seutukunnallisten kehittämisorganisaatioiden edustajien näkemyksiin.
Monille väestöltään tai taloudeltaan kutistuville alueille tilanne on mielenkiintoinen, joskin erikoinen. Vihreän kasvun ja kestävä kehityksen odotetaan luovan uusia mahdollisuuksia esimerkiksi luonnonvaroihin nojaavan biotalouden myötä. Biotalous ei sinänsä ole uusi asia, vaan siihen liitetyt käsitykset ja odotukset uusista innovaatioista, teknologisista ratkaisuista ja monimuotoisesta arvonluonnista ovat muuttuneet.
–mihin kohtuullinen ja tarpeenmukainen kasvu riittää, kun alueiden arvostus ja yhteiskunnan tuki näyttävät edelleen suuntautuvan kehityksen valtaparadigman mukaisesti väestöltään ja taloudeltaan suurimpiin kasvukeskuksiin?
Kutistuvilla alueilla tavoitellaan myös perinteisempää taloudellista kasvua. Ajattelumalli vaikuttaa kuitenkin olevan lähempänä kohtuullista ja tarpeenmukaista talouskasvua kuin kasvua pelkän itseisarvon vuoksi. Ajatusmallin mukaan pelkkä talouskasvu ei näytä tekevän alueen kehityksestä sinänsä parempaa, vaan talouskasvun nähdään mahdollistavan monia muita asioita kuten sosiaalista pääomaa ja hyvinvointia työllisyyden tai palvelujen muodossa.
Mielenkiintoista on, että kasvu ei kytkeydy aluekehityksen toimijoiden näkemyksissä vain taloudelliseen tai väestölliseen kasvuun, vaan kasvu itsessään ymmärretään monin eri tavoin. Kasvu voi viitata määrällisen kasvun lisäksi laadullisiin olosuhteisiin, kuten ihmisten hyvinvointiin yleisesti ottaen, tai väestöryhmien, kuten asukkaiden tai työntekijöiden, hyvinvointiin tai jossain tapauksissa myös ympäristön hyvinvointiin.
Laadullista kasvua on kuitenkin vaikea mitata, ja sen vuoksi on myös vaikeaa asettaa selkeitä yhteisesti ymmärrettyjä ja hyväksyttyjä tavoitteita.
Kasvun paradoksit
Ensimmäinen paradoksi liittyy taloudellisen kasvun riittävyyteen suhteessa muihin alueisiin, erityisesti alueiden välisessä kilpailussa. Tähän liittyen herää kysymys: mihin kohtuullinen ja tarpeenmukainen kasvu riittää, kun alueiden arvostus ja yhteiskunnan tuki näyttävät edelleen suuntautuvan kehityksen valtaparadigman mukaisesti väestöltään ja taloudeltaan suurimpiin kasvukeskuksiin?
Alueiden välisen koheesion näkökulmasta kutistuvien alueiden kasvupyrkimykset vaikuttaisivat oikeutetuilta. Alueellisella koheesiolla viitataan alueiden välisten taloudellisten ja sosiaalisten erojen kaventamiseen. Kuitenkin samaan aikaan, kun kutistuvat alueet pyrkivät vihreän kasvun avulla kirimään muita alueita, paineet asettaa rajoja kasvulle kovenevat.
Kuva: Mira Yli-Saari
Kasvun rajat kontekstissa
Kasvun rajojen asettaminen näyttää hyvin erilaiselta eri näkökulmista katsottuna. Esimerkiksi pitkään talous- tai väestömittareilla kutistuneiden alueiden näkökulmasta kysymys kasvun rajoista voi vaikuttaa suorastaan epärelevantilta. Lisäksi alueet voivat sijaita runsaiden luonnonvarojen keskellä, missä ihmisiä asustaa verrattain vähäisesti ja harvakseltaan. Koska kasvunvaraa on edelleen monin paikoin ja ihmisten ja luonnon muodostama kokonaisuus vaikuttaa tasapainoiselta, ei kasvun rajojen asettaminen nouse kaikkein ajankohtaisimmaksi aluekehityksen kysymykseksi.
Globaaleista tai tietyistä ympäristönäkökulmista kasvun rajojen asettaminen puolestaan on relevanttia. Selkeiden rajojen asettaminen muuttuu kuitenkin globaalissa kontekstissa abstraktiksi keskusteluksi ja typistyy helposti yleiseen jargoniin kestävyyden eri ulottuvuuksista (taloudellinen, sosiaalinen ja ympäristö) tai PPP:n yleisistä teoreemoista (profit, people, planet).
Kasvua ei voi määritellä yksinkertaisesti hyväksi tai pahaksi kasvuksi, eikä kasvun rajoja voi asettaa mielivaltaisesti kaikkialle.
Erityisistä ympäristönäkökulmista selkeimmät rajat liittyvät sellaiseen luontoon, joka on erityisen herkkä tai arvostettu, tai jonka käyttö on turvattava myös tuleville sukupolville. Esimerkiksi metsäbiotalouteen suhtaudutaan lähtökohtaisesti myönteisesti, mutta rajoja tulisi kuitenkin asettaa uusille tehtaille ja muulle toiminnalle, mikäli toiminta voi johtaa metsän liikakäyttöön.
Kuva: Mira Yli-Saari
Vesistöalueiden kohdalla rajat tulisi asettaa selkeästi ympäristönäkökulmat edellä, talouskasvun kustannuksella. Myönteinen suhtautuminen vesialueiden varjeluun ja suojeluun näyttää kytkeytyvän yleiseen keskusteluun vesistöjen arvostuksesta, erityisesti luontoarvojen näkökulmasta, sekä muistikuviin Talvivaarasta, jonka kaltaisia luonnonkatastrofeja halutaan välttää.
Kaiken kaikkiaan selkeitä kasvun rajoja on vaikea asettaa, vaikka ne koetaankin monin tavoin tarpeelliseksi kestävän aluekehityksen näkökulmasta. Kasvua ei voi määritellä yksinkertaisesti hyväksi tai pahaksi kasvuksi, eikä kasvun rajoja voi asettaa mielivaltaisesti kaikkialle. Ennemminkin tulisi pohtia, missä olosuhteissa, ja millaista kasvua voidaan pitää tasapainoisen aluekehityksen kannalta perusteltuna sekä alueen luonnon kannalta kestävänä.
Halonen on yliopistonlehtori Historia- ja maantieteiden laitoksella, Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa (2020–2024) Kuudes sykli periferiassa – tutkimuksessa. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat kestävyyssiirtymät, metsäperiferiat ja aluekehitys.
Weckroth toimii erikoistutkijana ja tutkimuspäällikkönä Luonnonvarakeskuksessa (LUKE). Maantieteilijänä hänen kiinnostuksensa kohteena ovat olleet koetun hyvinvoinnin maantiede, kaupunki–maantiede-ulottuvuus sekä nykyään erityisesti oikeudenmukainen kestävyysmurros alueellisesta ja biokiertotalouden näkökulmasta.
Kasvun ja kehityksen määrä sekä laatu
Maija Halosen teksti ”Kestävä kasvu kutistuvilla alueilla” osallistuu ansiokkaalla tavalla keskusteluun yhteiskunnallisen kehityksen ja kasvun käsitteiden avaamisesta sekä uudelleenmäärittelystä, mutta ohjaten keskustelun erityisesti aluekehityksen kontekstiin. Kirjoituksen otsikko haastaa lukijaa ajattelemaan kasvun, kutistumisen ja kehityksen käsitteiden moniulotteisuutta ja osaltaan myös erilaisten tavoitteiden (esim. ekologinen kestävyys ja talouskasvu) yhteensovittamisen problematiikka. Jos kansantaloudellisesti bruttokansantuotteen kasvun välttämättömyys on edelleen varsin kritiikittömästi nielty imperatiivi sekä mediassa että politiikan sisällöissä, Halosen tekstissä alueellisen tason kasvuproblematiikkaan suhtaudutaan realistisemmin ja käsitteen moniulotteisuus tunnustaen.
Halosen teksti haastaa ajattelemaan kasvun tematiikkaa myös astetta syvällisemmin. Kasvu on jo semanttisesti kiehtova kokonaisuus, ja käsitteen moniulotteinen merkitys paljastuu, kun se liitetään erilaisiin konteksteihin ja skaaloihin. Esimerkiksi ihmiselämän mittakaavassa kasvu viittaa aikuistumiseen ja nykyään myös elinikäiseen oppimiseen eli elämänkaaren mittaiseen osaamisen ja kyvykkyyksien kasvuun. Kansantaloudellisesti kasvu viittaa siihen, että talouskasvu johtaa elämänlaadun lineaariseen kasvuun, kun markkinoille tulee erilaisia hyödykkeitä.
Kuten Halonen kirjoittaa, tällaista lineaarista kehitysuskoa haastavat nykyään planetaariset rajat, jotka ohjaavat taloudellisen kasvun sovittamista ekologisen kantokyvyn rajoihin. Kuitenkin tällaista kehitysuskoa on horjutettu myös laadullisesti, koska uudet sukupolvet eivät enää automaattisesti ajattele, että tulevaisuus on elämänlaadultaan parempaa kuin aikaisempien sukupolvien. Tällaiset kokemukset eivät pohjaa ainoastaan materiaalisen, taloudellisen epävarmuuden kokemuksiin, vaan myös laadullisiin ja psykologisiin tekijöihin, kuten elämän ennustettavuuden haurastumiseen. Huomiot ovat linjassa akateemisen tutkimuksen kanssa, joka osoittaa, että vauraissa yhteiskunnissa talouskasvu ei enää johda suoraan ihmisten koetun hyvinvoinnin lisääntymiseen.
Kieroon mittarointia vai kierron mittarointia?
Lopulta kysymys kasvun merkityksestä yhteiskunnallisessa kehitystä ohjaavana voimana tiivistyy halutun kehityssuunnan kvantifiointiin ja valitun mittarin reliabiliteettiin. Kysymys yhteiskunnallisen (ja alueellisen) kehityksen mittaamisesta ja kasvun metriikasta ei ole mitenkään triviaali akateeminen keskustelunala. Kehityksen ja hyvinvoinnin määrittely on politiikan ja politiikkatoimien ytimessä, vaikka tätä harvoin keskusteluissa avataan.
Kuten Tomas Hanell(2019) on huomioinut, jos kehitykseen, kasvuun ja siten yhteiskunnalliseen edistykseen liitetyt mittarit ovat vinossa, prosessi ohjautuu ”vinoon”. Toisin sanoen, jos esimerkiksi bruttokansantuotteen kasvu ei mittaakaan hyvinvointia siten kuin se kansan keskuudessa koetaan, niin tavoitteet, mittarit ja keinot erkaantuvat toisistaan. Tämä tavoitteiden ja niiden seurantaan käytetyiden mittareiden välinen erkaantuminen eli divergenssi tekee yhteiskunnan pitkäjänteisen ohjaamisen – ja kehittämisen – vaikeaksi ellei mahdottomaksi.
Lopuksi on kuitenkin syytä todeta, että kasvu voi silti olla hyödyllinen käsite myös kestävyyden rajoissa. Kasvu voi sinänsä kytkeytyä mihin tahansa mittariin, jonka määritellään kuvaavan positiivista ja toivottavaa kehitystä. Bio- ja etenkin kiertotalouden kautta avautuu mielenkiintoisia tapoja ajatella ja mittaroida kasvua sikäli, kun se ymmärretään ajassa tapahtuvana yhdyskuntien positiivisena kehityksenä. Kasvu, kehitys ja hyvinvoinnin ylläpitäminen rakentuvat myös jatkossa materiaalien ja luonnonvarojen hyödyntämiseen, mutta kiertotalouden kautta periaatteena ovat – ’valmista, kuluta, heitä pois’ periaatteeseen nojaavan lineaaritalouden sijasta – paikallisemmat materiaalit ja ravinnekierrot.
Biokiertotaloudessa kasvua voisi siten määrittää osuus, jolla materia- ja ravinnevirrat kiertävät paikallisesti. Tällöin kasvua voisi olla prosentuaalinen osuus ravinnekiertojen toteutumisesta jollain aluetasolla. Toki kierto itsessään ei ole autuaaksi tekevä periaate, vaan neitseellisten raaka-aineiden hyödyntämisen volyymin tulee olla kestävyysmurroksen tavoitteena.
Kansallisella tasolla tällaista mittarointia jossain määrin jo harjoitetaan, mutta alueellisesti tietovarastot etenkin ravinnon kierrosta rajoittuvat pääosin staattisiin kuvauksiin paikallisesta biomassojen saatavuudesta. Alueellista kehitystä voisi siten biokiertotalouden ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin varaan rakentuvassa kasvuparadigmassa mitata indeksi, joka perustuu siihen, kuinka hyvin se kierrättää ravinteita ja materiaaleja paikallisesti suljetuissa kierroissa ja toisaalta kuinka koettu hyvinvointi toteutuu eri väestöryhmien kesken.
Tällaiset resilientit paikallis- ja alueyhteisöt asettuisivat siten planetaarisen kestävyyden rajoihin, mutta olisivat linjassa myös nykyään geopoliittisten muutosten seurauksena korostuvien omavaraisuus- ja huoltovarmuusvaateiden kanssa. Ehkä siten koettua ja kestävää hyvinvointia rakentava vastuullinen, välittävä ja inklusiivinen paikallishallinto voisi toimia vetovoimatekijänä myös niin sanotuilla kuihtuvilla alueilla?
FT Jouni Ponnikas työskentelee aluekehitysjohtajana Kainuun liitossa. Ennen nykyisiä tehtäviään Ponnikas on toiminut erikoistutkijana Oulun yliopiston Kainuun tutkimusyksiköissä sekä alue- ja arviointitutkimukseen keskittyneen Kajaanin yliopistokeskuksen Lönnrot-instituutin johtajana.
Alueiden elinvoimaisuuden mittareita tulee monipuolistaa
Maija Halonen käy artikkelissaan monipuolisesti läpi kasvua aluekehityksen mittarina. Kasvu on usein kyseenalaistamaton ja keskeisin aluekehittämisen ohjelmien ja strategioiden tavoite. Kasvu nähdään monotonisesti hyvien asioiden moottorina ja ennakkoehtona. Ilman sitä kaikki hyvä puuttuu ja alue on tuomittu kuihtumisen ja kurjistumisen tielle, jolloin ajatellaan, että negatiiviseksi arvoitu nykyisyys tuskin muuttuu tulevaisuudessakaan. Nämä ajatukset ovat valtavirtaa, minkä Halonen artikkelissaan osoittaa. Positiivinen kasvu liitetään talousmittareihin, kuten bruttokansantuotteeseen ja investointeihin, sekä väestölukuihin, kuten väestömäärään ja työikäisten osuuteen väestöstä.
Tyhjästä kasvun eetos ei tietenkään ole syntynyt. 1700- ja 1800-lukujen teollinen vallankumous kiihdytti talouskasvua ja vahvisti kasvun positiivisia vaikutuksia. Samalla malthusilaisuuden perusolettamukset kumoutuivat. Teollistuminen johti kuitenkin myös omistavan luokan syntyyn, harvojen vaurastumiseen suuren työläisten enemmistön jäädessä köyhyyteen. Eriarvoistuminen oli kasvualusta marxilaisuuden ja sosialismin synnylle. Kasvu on aina tuonut hyvää ja huonoa. Halosen artikkeli on ansiokas osoittaessaan, että nyt vallalla oleva kasvun eetos ummistaa liian usein silmänsä kasvun moniulotteisuudelta.
Halosen siteeraamat aluekehityksen vaikuttajien näkemykset heijastavat havainnollisesti sitä, miten kasvun rajat näyttäytyvät väestöään menettävillä ja monilla aluekehityksen mittareilla kuihtuvilla alueilla. Polarisoitunut aluekehitys on tuonut kansalliselle tasolle keskustelun, jota on käyty pitkään globaalilla tasolla. Ympäristöhistorian merkittävin puheenvuoro rajattoman kasvun mahdottomuudesta rajallisten luonnonresurssien maapallolla on vuonna 1972 julkaistu Rooman klubin tilaama ja MIT:n (Massachusetts Institute of Technology) tutkijoiden tekemä Kasvun rajat -raportti. Kehitysmaat vastustivat Rooman klubin nolla-kasvutavoitteita, koska katsoivat niiden olevan globaalisti epäoikeudenmukaisia ja jättävän heidät köyhyyteen.
Halosen kuvaama kansallinen keskustelu rinnastuu keskusteluun teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välillä. Korkean elintason Suomessa ei kuitenkaan ole kehitysmaiden kaltaista aineellista köyhyyttä. Korkeamman elintason tavoittelulla onkin vaikea perustella syrjäisten alueiden ympäristöllistä vapaamatkustajuutta. Olennaisempaa on ymmärtää ja tuoda laajaan tietoisuuteen syrjäisten ja väestöltään kutistuvien alueiden merkittävä luonnonvaraperusta ja uusiutuvan energian tuotannon mahdollistavat väljät olosuhteet.
Globaaleja ekologisia kriisejä, kuten ilmastonmuutosta, ei voida ratkaista ilman yhteiskunnan ja talouden läpikäyvää ekologista rakennemuutosta. Fossiilitaloudesta irtautumiseen, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen sekä kestävän bio- ja kiertotalouden luomiseen tarvitaan uusiutuvia luonnonvaroja. Samoin vaaditaan kestävää mineraalien louhintaa ja jalostamista erityisesti yhteiskunnan ja teollisuuden sähköistymisen tarpeisiin.
Alueiden tilaa ja tulevaisuutta arvioitaessa tulisikin kiinnittää väestönkehityksen sijaan nykyistä enemmän huomiota alueiden luonnonvaraperustaan ja investointipotentiaaliin. Tila, väljyys ja runsaat luonnonvarat mahdollistavat teollisia investointeja, joiden realisoiminen luo hyvin moninaisia yritysten, TKI-toiminnan, koulutuksen, infrastruktuurin sekä investointi- ja aluekehittämisrahoituksen kehittämistarpeita. Näiden kehittäminen puolestaan luo perinteisesti aluekehittämisessä käytetyillä mittareilla mitattavaa kasvua.
Mennyt kehitys ei määrää tulevaisuutta, eikä historian perusteella voi tuomita mitään aluetta kadotukseen. Vihreä siirtymä muuttaa alueiden asemaa. Väestöään menettäneet mutta luonnonvaroiltaan rikkaat alueet ovat kestävän tulevaisuuden tekijöitä.
Kasvuun ja kehitykseen liittyvissä puhetavoissa näyttää olevan käynnissä muutos, joka toteutuessaan edellyttää myös aiempien (taloudellisten) arvojen hylkäämistä.
Kasvu kehityksen mittarina
Kasvu mainitaan usein keskeisenä tavoitteena agendoissa, ohjelmissa ja strategioissa. Tavoiteltu kasvu on perinteisesti liitetty talousmittareihin, kuten bruttokansantuotteeseen ja investointeihin, tai väestölukuihin, kuten väestömäärään ja työikäisten osuuteen väestöstä.
Kasvuun liitetään herkästi myönteisiä mielikuvia ja kasvu tulkitaan suotuisan kehityksen merkkinä. Vastaavasti kasvun pysähtymistä tai kääntymistä laskuun tulkitaan tyypillisesti näivettymiseksi tai taantumukseksi.
Rajoista vihreään kasvuun
Kestävän kehityksen näkökulmasta mikä tahansa kasvu ei kuitenkaan ole suotuisaa. Kestämätön kasvu on herättänyt pohtimaan kasvun itsetarkoituksellista mielekkyyttä ja rajojen asettamista epäsuotuisalle kasvulle. Epäsuotuisalla kasvulla viitataan esimerkiksi luontoa ja ympäristöä tuhoavaan kasvuun tai eri ihmisten tai paikkojen näkökulmasta epäoikeudenmukaiseen kasvuun.
Rajattomiin kasvutavoitteisiin on ainakin puheiden tasolla alettu suhtautua aiempaa kriittisemmin. Ideaalit kasvun rajat on kuitenkin moneen kertaan ylitetty, eikä kasvuparadigmaa kyseenalaistava kehitys yllä tekojen tasolle.
Rajojen asettamisen sijaan vallitsevampi kehittämissuuntaus näyttäisi olevan pyrkimys kasvuun, joka tuhoaa ympäristöä aiempaa vähemmän ja mieluiten kestävää kehitystä hyödyntäen. Vihreästä kasvusta on tullut vallitseva tavoite melkein mille tahansa aluekehityksen tasolle. OECD:n mukaan vihreällä kasvulla tarkoitetaan talouskasvun ja taloudellisen kehityksen edistämistä niin, että luonnonvarojen hyödyntäminen on myös jatkossa mahdollista eikä ilmastonmuutosta tai luontokatoa entisestään pahenneta.
Kestävä kasvu kutistuvien alueiden kehityksessä
Tiededebatti pohjautuu tutkimukseen, jossa tarkasteltiin, miten aluekehityksen toimijat ymmärtävät ja kehystävät kasvua – erityisesti suhteessa aluekehitykseen, kutistumiseen ja luonnonvaroihin. Tutkimuksessa tutkittiin Itä- ja Pohjois-Suomen maakuntia, ja mielenkiinto kohdistui maakunnallisten ja seutukunnallisten kehittämisorganisaatioiden edustajien näkemyksiin.
Monille väestöltään tai taloudeltaan kutistuville alueille tilanne on mielenkiintoinen, joskin erikoinen. Vihreän kasvun ja kestävä kehityksen odotetaan luovan uusia mahdollisuuksia esimerkiksi luonnonvaroihin nojaavan biotalouden myötä. Biotalous ei sinänsä ole uusi asia, vaan siihen liitetyt käsitykset ja odotukset uusista innovaatioista, teknologisista ratkaisuista ja monimuotoisesta arvonluonnista ovat muuttuneet.
Kutistuvilla alueilla tavoitellaan myös perinteisempää taloudellista kasvua. Ajattelumalli vaikuttaa kuitenkin olevan lähempänä kohtuullista ja tarpeenmukaista talouskasvua kuin kasvua pelkän itseisarvon vuoksi. Ajatusmallin mukaan pelkkä talouskasvu ei näytä tekevän alueen kehityksestä sinänsä parempaa, vaan talouskasvun nähdään mahdollistavan monia muita asioita kuten sosiaalista pääomaa ja hyvinvointia työllisyyden tai palvelujen muodossa.
Mielenkiintoista on, että kasvu ei kytkeydy aluekehityksen toimijoiden näkemyksissä vain taloudelliseen tai väestölliseen kasvuun, vaan kasvu itsessään ymmärretään monin eri tavoin. Kasvu voi viitata määrällisen kasvun lisäksi laadullisiin olosuhteisiin, kuten ihmisten hyvinvointiin yleisesti ottaen, tai väestöryhmien, kuten asukkaiden tai työntekijöiden, hyvinvointiin tai jossain tapauksissa myös ympäristön hyvinvointiin.
Laadullista kasvua on kuitenkin vaikea mitata, ja sen vuoksi on myös vaikeaa asettaa selkeitä yhteisesti ymmärrettyjä ja hyväksyttyjä tavoitteita.
Kasvun paradoksit
Ensimmäinen paradoksi liittyy taloudellisen kasvun riittävyyteen suhteessa muihin alueisiin, erityisesti alueiden välisessä kilpailussa. Tähän liittyen herää kysymys: mihin kohtuullinen ja tarpeenmukainen kasvu riittää, kun alueiden arvostus ja yhteiskunnan tuki näyttävät edelleen suuntautuvan kehityksen valtaparadigman mukaisesti väestöltään ja taloudeltaan suurimpiin kasvukeskuksiin?
Alueiden välisen koheesion näkökulmasta kutistuvien alueiden kasvupyrkimykset vaikuttaisivat oikeutetuilta. Alueellisella koheesiolla viitataan alueiden välisten taloudellisten ja sosiaalisten erojen kaventamiseen. Kuitenkin samaan aikaan, kun kutistuvat alueet pyrkivät vihreän kasvun avulla kirimään muita alueita, paineet asettaa rajoja kasvulle kovenevat.
Kasvun rajat kontekstissa
Kasvun rajojen asettaminen näyttää hyvin erilaiselta eri näkökulmista katsottuna. Esimerkiksi pitkään talous- tai väestömittareilla kutistuneiden alueiden näkökulmasta kysymys kasvun rajoista voi vaikuttaa suorastaan epärelevantilta. Lisäksi alueet voivat sijaita runsaiden luonnonvarojen keskellä, missä ihmisiä asustaa verrattain vähäisesti ja harvakseltaan. Koska kasvunvaraa on edelleen monin paikoin ja ihmisten ja luonnon muodostama kokonaisuus vaikuttaa tasapainoiselta, ei kasvun rajojen asettaminen nouse kaikkein ajankohtaisimmaksi aluekehityksen kysymykseksi.
Globaaleista tai tietyistä ympäristönäkökulmista kasvun rajojen asettaminen puolestaan on relevanttia. Selkeiden rajojen asettaminen muuttuu kuitenkin globaalissa kontekstissa abstraktiksi keskusteluksi ja typistyy helposti yleiseen jargoniin kestävyyden eri ulottuvuuksista (taloudellinen, sosiaalinen ja ympäristö) tai PPP:n yleisistä teoreemoista (profit, people, planet).
Erityisistä ympäristönäkökulmista selkeimmät rajat liittyvät sellaiseen luontoon, joka on erityisen herkkä tai arvostettu, tai jonka käyttö on turvattava myös tuleville sukupolville. Esimerkiksi metsäbiotalouteen suhtaudutaan lähtökohtaisesti myönteisesti, mutta rajoja tulisi kuitenkin asettaa uusille tehtaille ja muulle toiminnalle, mikäli toiminta voi johtaa metsän liikakäyttöön.
Vesistöalueiden kohdalla rajat tulisi asettaa selkeästi ympäristönäkökulmat edellä, talouskasvun kustannuksella. Myönteinen suhtautuminen vesialueiden varjeluun ja suojeluun näyttää kytkeytyvän yleiseen keskusteluun vesistöjen arvostuksesta, erityisesti luontoarvojen näkökulmasta, sekä muistikuviin Talvivaarasta, jonka kaltaisia luonnonkatastrofeja halutaan välttää.
Kaiken kaikkiaan selkeitä kasvun rajoja on vaikea asettaa, vaikka ne koetaankin monin tavoin tarpeelliseksi kestävän aluekehityksen näkökulmasta. Kasvua ei voi määritellä yksinkertaisesti hyväksi tai pahaksi kasvuksi, eikä kasvun rajoja voi asettaa mielivaltaisesti kaikkialle. Ennemminkin tulisi pohtia, missä olosuhteissa, ja millaista kasvua voidaan pitää tasapainoisen aluekehityksen kannalta perusteltuna sekä alueen luonnon kannalta kestävänä.
MAIJA HALONEN
Artikkelikuva: Mira Yli-Saari
Tiededebatti perustuu Fenniassa julkaistuun tutkimusartikkeliin: Halonen, M. (2022) Multiple meanings and boundaries of growth in shrinking regions in East and North Finland. Fennia – International Journal of Geography, 200(2) 120–136.
Maija Halonen
Halonen on yliopistonlehtori Historia- ja maantieteiden laitoksella, Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa (2020–2024) Kuudes sykli periferiassa – tutkimuksessa. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat kestävyyssiirtymät, metsäperiferiat ja aluekehitys.
LUE KOMMENTAARIT
Mikko Weckroth
Weckroth toimii erikoistutkijana ja tutkimuspäällikkönä Luonnonvarakeskuksessa (LUKE). Maantieteilijänä hänen kiinnostuksensa kohteena ovat olleet koetun hyvinvoinnin maantiede, kaupunki–maantiede-ulottuvuus sekä nykyään erityisesti oikeudenmukainen kestävyysmurros alueellisesta ja biokiertotalouden näkökulmasta.
Kasvun ja kehityksen määrä sekä laatu
Maija Halosen teksti ”Kestävä kasvu kutistuvilla alueilla” osallistuu ansiokkaalla tavalla keskusteluun yhteiskunnallisen kehityksen ja kasvun käsitteiden avaamisesta sekä uudelleenmäärittelystä, mutta ohjaten keskustelun erityisesti aluekehityksen kontekstiin. Kirjoituksen otsikko haastaa lukijaa ajattelemaan kasvun, kutistumisen ja kehityksen käsitteiden moniulotteisuutta ja osaltaan myös erilaisten tavoitteiden (esim. ekologinen kestävyys ja talouskasvu) yhteensovittamisen problematiikka. Jos kansantaloudellisesti bruttokansantuotteen kasvun välttämättömyys on edelleen varsin kritiikittömästi nielty imperatiivi sekä mediassa että politiikan sisällöissä, Halosen tekstissä alueellisen tason kasvuproblematiikkaan suhtaudutaan realistisemmin ja käsitteen moniulotteisuus tunnustaen.
Halosen teksti haastaa ajattelemaan kasvun tematiikkaa myös astetta syvällisemmin. Kasvu on jo semanttisesti kiehtova kokonaisuus, ja käsitteen moniulotteinen merkitys paljastuu, kun se liitetään erilaisiin konteksteihin ja skaaloihin. Esimerkiksi ihmiselämän mittakaavassa kasvu viittaa aikuistumiseen ja nykyään myös elinikäiseen oppimiseen eli elämänkaaren mittaiseen osaamisen ja kyvykkyyksien kasvuun. Kansantaloudellisesti kasvu viittaa siihen, että talouskasvu johtaa elämänlaadun lineaariseen kasvuun, kun markkinoille tulee erilaisia hyödykkeitä.
Kuten Halonen kirjoittaa, tällaista lineaarista kehitysuskoa haastavat nykyään planetaariset rajat, jotka ohjaavat taloudellisen kasvun sovittamista ekologisen kantokyvyn rajoihin. Kuitenkin tällaista kehitysuskoa on horjutettu myös laadullisesti, koska uudet sukupolvet eivät enää automaattisesti ajattele, että tulevaisuus on elämänlaadultaan parempaa kuin aikaisempien sukupolvien. Tällaiset kokemukset eivät pohjaa ainoastaan materiaalisen, taloudellisen epävarmuuden kokemuksiin, vaan myös laadullisiin ja psykologisiin tekijöihin, kuten elämän ennustettavuuden haurastumiseen. Huomiot ovat linjassa akateemisen tutkimuksen kanssa, joka osoittaa, että vauraissa yhteiskunnissa talouskasvu ei enää johda suoraan ihmisten koetun hyvinvoinnin lisääntymiseen.
Kieroon mittarointia vai kierron mittarointia?
Lopulta kysymys kasvun merkityksestä yhteiskunnallisessa kehitystä ohjaavana voimana tiivistyy halutun kehityssuunnan kvantifiointiin ja valitun mittarin reliabiliteettiin. Kysymys yhteiskunnallisen (ja alueellisen) kehityksen mittaamisesta ja kasvun metriikasta ei ole mitenkään triviaali akateeminen keskustelunala. Kehityksen ja hyvinvoinnin määrittely on politiikan ja politiikkatoimien ytimessä, vaikka tätä harvoin keskusteluissa avataan.
Kuten Tomas Hanell (2019) on huomioinut, jos kehitykseen, kasvuun ja siten yhteiskunnalliseen edistykseen liitetyt mittarit ovat vinossa, prosessi ohjautuu ”vinoon”. Toisin sanoen, jos esimerkiksi bruttokansantuotteen kasvu ei mittaakaan hyvinvointia siten kuin se kansan keskuudessa koetaan, niin tavoitteet, mittarit ja keinot erkaantuvat toisistaan. Tämä tavoitteiden ja niiden seurantaan käytetyiden mittareiden välinen erkaantuminen eli divergenssi tekee yhteiskunnan pitkäjänteisen ohjaamisen – ja kehittämisen – vaikeaksi ellei mahdottomaksi.
Lopuksi on kuitenkin syytä todeta, että kasvu voi silti olla hyödyllinen käsite myös kestävyyden rajoissa. Kasvu voi sinänsä kytkeytyä mihin tahansa mittariin, jonka määritellään kuvaavan positiivista ja toivottavaa kehitystä. Bio- ja etenkin kiertotalouden kautta avautuu mielenkiintoisia tapoja ajatella ja mittaroida kasvua sikäli, kun se ymmärretään ajassa tapahtuvana yhdyskuntien positiivisena kehityksenä. Kasvu, kehitys ja hyvinvoinnin ylläpitäminen rakentuvat myös jatkossa materiaalien ja luonnonvarojen hyödyntämiseen, mutta kiertotalouden kautta periaatteena ovat – ’valmista, kuluta, heitä pois’ periaatteeseen nojaavan lineaaritalouden sijasta – paikallisemmat materiaalit ja ravinnekierrot.
Biokiertotaloudessa kasvua voisi siten määrittää osuus, jolla materia- ja ravinnevirrat kiertävät paikallisesti. Tällöin kasvua voisi olla prosentuaalinen osuus ravinnekiertojen toteutumisesta jollain aluetasolla. Toki kierto itsessään ei ole autuaaksi tekevä periaate, vaan neitseellisten raaka-aineiden hyödyntämisen volyymin tulee olla kestävyysmurroksen tavoitteena.
Kansallisella tasolla tällaista mittarointia jossain määrin jo harjoitetaan, mutta alueellisesti tietovarastot etenkin ravinnon kierrosta rajoittuvat pääosin staattisiin kuvauksiin paikallisesta biomassojen saatavuudesta. Alueellista kehitystä voisi siten biokiertotalouden ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin varaan rakentuvassa kasvuparadigmassa mitata indeksi, joka perustuu siihen, kuinka hyvin se kierrättää ravinteita ja materiaaleja paikallisesti suljetuissa kierroissa ja toisaalta kuinka koettu hyvinvointi toteutuu eri väestöryhmien kesken.
Tällaiset resilientit paikallis- ja alueyhteisöt asettuisivat siten planetaarisen kestävyyden rajoihin, mutta olisivat linjassa myös nykyään geopoliittisten muutosten seurauksena korostuvien omavaraisuus- ja huoltovarmuusvaateiden kanssa. Ehkä siten koettua ja kestävää hyvinvointia rakentava vastuullinen, välittävä ja inklusiivinen paikallishallinto voisi toimia vetovoimatekijänä myös niin sanotuilla kuihtuvilla alueilla?
MIKKO WECKROTH
Takaisin ylös ↑Jouni Ponnikas
FT Jouni Ponnikas työskentelee aluekehitysjohtajana Kainuun liitossa. Ennen nykyisiä tehtäviään Ponnikas on toiminut erikoistutkijana Oulun yliopiston Kainuun tutkimusyksiköissä sekä alue- ja arviointitutkimukseen keskittyneen Kajaanin yliopistokeskuksen Lönnrot-instituutin johtajana.
Alueiden elinvoimaisuuden mittareita tulee monipuolistaa
Maija Halonen käy artikkelissaan monipuolisesti läpi kasvua aluekehityksen mittarina. Kasvu on usein kyseenalaistamaton ja keskeisin aluekehittämisen ohjelmien ja strategioiden tavoite. Kasvu nähdään monotonisesti hyvien asioiden moottorina ja ennakkoehtona. Ilman sitä kaikki hyvä puuttuu ja alue on tuomittu kuihtumisen ja kurjistumisen tielle, jolloin ajatellaan, että negatiiviseksi arvoitu nykyisyys tuskin muuttuu tulevaisuudessakaan. Nämä ajatukset ovat valtavirtaa, minkä Halonen artikkelissaan osoittaa. Positiivinen kasvu liitetään talousmittareihin, kuten bruttokansantuotteeseen ja investointeihin, sekä väestölukuihin, kuten väestömäärään ja työikäisten osuuteen väestöstä.
Tyhjästä kasvun eetos ei tietenkään ole syntynyt. 1700- ja 1800-lukujen teollinen vallankumous kiihdytti talouskasvua ja vahvisti kasvun positiivisia vaikutuksia. Samalla malthusilaisuuden perusolettamukset kumoutuivat. Teollistuminen johti kuitenkin myös omistavan luokan syntyyn, harvojen vaurastumiseen suuren työläisten enemmistön jäädessä köyhyyteen. Eriarvoistuminen oli kasvualusta marxilaisuuden ja sosialismin synnylle. Kasvu on aina tuonut hyvää ja huonoa. Halosen artikkeli on ansiokas osoittaessaan, että nyt vallalla oleva kasvun eetos ummistaa liian usein silmänsä kasvun moniulotteisuudelta.
Halosen siteeraamat aluekehityksen vaikuttajien näkemykset heijastavat havainnollisesti sitä, miten kasvun rajat näyttäytyvät väestöään menettävillä ja monilla aluekehityksen mittareilla kuihtuvilla alueilla. Polarisoitunut aluekehitys on tuonut kansalliselle tasolle keskustelun, jota on käyty pitkään globaalilla tasolla. Ympäristöhistorian merkittävin puheenvuoro rajattoman kasvun mahdottomuudesta rajallisten luonnonresurssien maapallolla on vuonna 1972 julkaistu Rooman klubin tilaama ja MIT:n (Massachusetts Institute of Technology) tutkijoiden tekemä Kasvun rajat -raportti. Kehitysmaat vastustivat Rooman klubin nolla-kasvutavoitteita, koska katsoivat niiden olevan globaalisti epäoikeudenmukaisia ja jättävän heidät köyhyyteen.
Halosen kuvaama kansallinen keskustelu rinnastuu keskusteluun teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välillä. Korkean elintason Suomessa ei kuitenkaan ole kehitysmaiden kaltaista aineellista köyhyyttä. Korkeamman elintason tavoittelulla onkin vaikea perustella syrjäisten alueiden ympäristöllistä vapaamatkustajuutta. Olennaisempaa on ymmärtää ja tuoda laajaan tietoisuuteen syrjäisten ja väestöltään kutistuvien alueiden merkittävä luonnonvaraperusta ja uusiutuvan energian tuotannon mahdollistavat väljät olosuhteet.
Globaaleja ekologisia kriisejä, kuten ilmastonmuutosta, ei voida ratkaista ilman yhteiskunnan ja talouden läpikäyvää ekologista rakennemuutosta. Fossiilitaloudesta irtautumiseen, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen sekä kestävän bio- ja kiertotalouden luomiseen tarvitaan uusiutuvia luonnonvaroja. Samoin vaaditaan kestävää mineraalien louhintaa ja jalostamista erityisesti yhteiskunnan ja teollisuuden sähköistymisen tarpeisiin.
Alueiden tilaa ja tulevaisuutta arvioitaessa tulisikin kiinnittää väestönkehityksen sijaan nykyistä enemmän huomiota alueiden luonnonvaraperustaan ja investointipotentiaaliin. Tila, väljyys ja runsaat luonnonvarat mahdollistavat teollisia investointeja, joiden realisoiminen luo hyvin moninaisia yritysten, TKI-toiminnan, koulutuksen, infrastruktuurin sekä investointi- ja aluekehittämisrahoituksen kehittämistarpeita. Näiden kehittäminen puolestaan luo perinteisesti aluekehittämisessä käytetyillä mittareilla mitattavaa kasvua.
Mennyt kehitys ei määrää tulevaisuutta, eikä historian perusteella voi tuomita mitään aluetta kadotukseen. Vihreä siirtymä muuttaa alueiden asemaa. Väestöään menettäneet mutta luonnonvaroiltaan rikkaat alueet ovat kestävän tulevaisuuden tekijöitä.
JOUNI PONNIKAS
Takaisin ylös ↑