Tiededebatti

Kansalaiskyselyllä saadaan selville, mistä turpeennoston paikalliset kipupisteet rakentuvat

Alkuperäinen tutkimus löytyy täältä. Möttönen, S., Konttinen, E., Salo, M. (2016). Ei vettä, rantaa rakkaampaa. Asukkaiden arvioita Saarijärven reitin tilasta ja muutoksista. Keski-Suomen liitto.
Vertaisarvioitu artikkeli löytyy täältä.
Konttinen, E., Salo, M., & Möttönen, S. (2018). Turvetuotannon sosiaalisen toimiluvan menetys Saarijärven reitillä. Alue Ja Ympäristö, 47(1), 62-78. https://doi.org/10.30663/ay.60607

Keskustelu turpeesta käy kuumana monesta syystä. Ensinnäkin ilmastonmuutos lisää vaatimuksia nopeuttaa luopumista suuripäästöisestä turpeenpoltosta. Toiseksi, turvesuot on nostettu tarkasteluun biodiversiteetin näkökulmasta. Kolmanneksi, eri puolilla maata on etenkin 2000-luvulla kehkeytynyt paikallisia kipupisteitä turpeennoston ympärille. Kansalaiset kokevat turvetuotannon pilaavan paikallista luontoa ja vesistöjä. Turvetuottajat puolestaan katsovat, että päästöväitteet ovat suuresti liioiteltuja, eikä mitään olennaisia ongelmia turpeennoston vuoksi esiinny. Jakolinjat ovat jyrkkiä ja konfliktiherkkiä.

Tutkimuksemme selventää asukasnäkökulmaa, eli sitä, millaisena asukkaat mieltävät turve- ja vesistökysymyksen seudulla, jossa turvetta on pitkään nostettu energiatarpeisiin. Valitsimme erittelyyn pitkään oireilleen kipupisteen, Keski-Suomessa sijaitsevan Saarijärven reitin. Reitillä harjoitetaan laajamittaista turvetuotantoa (noin 50 tuotantoaluetta), valuma-aluetta on intensiivisesti ojitettu, ja reitti-alueella harjoitetaan laajalti myös maataloutta. Vesistöreitin järvistä suurimman osan yleistila on laatumittauksissa määritelty luokkaan tyydyttävä tai sitä heikompi. Erityisesti turvetuotantoa on arvosteltu vesien pilaamisesta. Kiistaa käydään viranomaiselimissä, oikeusistuimissa ja lehtien palstoilla. Kritiikin keskukseksi on muodostunut Pelastetaan reittivedet –yhdistys.

Käytimme tietolähteinä reittialueen asukkaita ja heidän kokemuksiaan. Teimme heistä otannan ja toteutimme postikyselyn. Saimme reittialueen vesistön käyttäjiin yleistämiskelpoisen aineiston. Saarijärven reitin alueen pysyville ja vapaa-ajanasukkaille tekemämme kysely tuottaa kokemuspohjaista tietoa asukkaiden vesistön merkitystä ja tilaa koskevista käsityksistä. Aineistomme mukaan asukkaat kokevat järvillä ja joilla olevan suuri merkitys heidän viihtyvyydelleen ja vapaa-ajan vietolleen. Asukkaat ovat havainneet veden laadun huonontuneen ja he ovat huolissaan vesien puhtaudesta. Suurimpana vesien likaantumisen syynä asukkaat pitävät turvetuotantoa. Yksittäiset tulokset ovat keskenään johdonmukaisia ja paljastavat, millaisena turveongelma turvetuotantoseudun valuma-alueen asukkaiden näkökulmasta rakentuu.

Turpeennoston päästöt ovat asukkaille ongelma

Usein esitetty väite on, että paikallinen kipuilu turvekysymyksessä on vain muutamien tavallista herkempien aktivistien mielensäpahoitusta, ja että laajemmin paikallisväestön keskuudessa mitään merkittäviä ongelmia ei esiinny. Tutkimuksemme osoittaa näkökannan ainakin Saarijärven kontekstissa virheelliseksi. Kritiikki turvetuotantoa kohtaan osoittautui laajaksi ja vaatimukset sen aiheuttamien vesistöongelmien poistamiseksi usein tiukoiksi. Esitimme kahdeksan vaihtoehtoa mahdollisista vesien pilaantumisen syistä. Selvän ykkössijan näistä sai turvetuotanto: Kolme neljästä vesien huonontumista kokeneesta katsoi turvetuotannon pilanneen vesiä paljon tai erittäin paljon. Metsien ja soiden ojitus arvioitiin toiseksi suurimmaksi ongelmien lähteeksi, ja tämän jälkeen kolmanneksi suurimpana vesien pilaajana pidettiin peltojen lannoitusta. Niitä selvästi vähäisemmiksi päästölähteiksi katsottiin teollisuuspäästöt, ranta-asukkaiden jätevedet sekä yhdyskuntajätevedet laajemmin, kalankasvatus ja vesien säännöstelytyöt. Turpeennosto ja soiden ja metsien ojitukset liittyvät yhteen niin, että ojitukset lisäävät turvepäästöjen kulkeutumista vesistöihin.

Mielenkiintoa paikalliseen turvekysymykseen lisää se, että turvetuotannolla on myös paikallista taloudellista hyötyä asukkaille, kuten työllisyysvaikutukset ja verotuotot. Miten asukkaat arvottavat eri tekijöitä toisiinsa nähden? Näin asetettuna kysymys muotoutuu kysymykseksi turvetuotannon sosiaalisesta toimiluvasta, turpeennoston hyväksynnästä tai epäämisestä sen vaikutusalueella elävien asukkaiden mielissä. Asukkaat punnitsevat hankkeen hyötyjä ja haittoja ja tekevät johtopäätöksensä niiden summana.

Saarijärven reitin alueella kritiikki turvetuotantoa kohtaan oli yleistä ja vahvaa myös näin tarkasteltuna. Ihmisten kannanmäärityksissä taloushyödyt eivät tänä päivänä voita ympäristöhaittoja. Dramaattisimmin tämä kävi ilmi väitteen ”Turvetuotanto tulisi lopettaa kokonaan” kohdalla. Lähes puolet vastanneista oli ainakin jokseenkin samaa mieltä väitteen kanssa, ja vain alle neljännes eri mieltä. Kun hyödyt koskevat suoraan suhteellisen harvoja, turvepäästöjen haitoista kärsivät tuntuvasti monet. Alueen kunnista vain Kyyjärvellä väitteen kanssa eri mieltä oli sen hyväksyviä suurempi osa.

Virkistyskäyttö määrittää kokemusta

On olennaista selvittää, mitä asukkaat tarkoittavat turveongelmilla. Kokemukset ilmiöistä kiinnittyvät ihmisten niille antamiin merkityksiin. Se mikä ihmiselle on tärkeää, määrittelee sitä mihin hän kiinnittää huomiota.

Vastaajat eivät aktiivisesti nostaneet turpeen ilmastovaikutuksia esiin. Nähtävästi ilmastokysymys oli aineistokeruun ajankohtana syksyllä 2015 edelleen liian abstrakti ja kokemuksen kannalta kaukainen asia, jotta se olisi noussut reittivesien käyttäjien mielissä keskeiseen asemaan. Sen sijaan vahvasti esiin nousi vesien virkistyskäyttö.

Koettu turpeennoston vesiä pilaava vaikutus yhdistyy vahvasti suoriin tehtyihin havaintoihin: esimerkiksi noin 90 prosenttia niistä vastaajista, jotka ovat täysin samaa mieltä väittämistä, että vesien pinnalla on kellunut turvelauttoja tai näkynyt turvepölyä, katsovat turvetuotannon vaikuttaneen vesien tilan huonontumiseen erittäin paljon. Turpeen ongelmaksi kokemisen korrelaatiot tällaisiin tarkentaviin väitteisiin ovat korkeita ja tilastollisesti erittäin merkitseviä. Kritiikki oli vahvinta kunnissa, joissa turvetuotantoa esiintyy eniten. Veden laadun luonnontieteellisten mittausten kannalta turvepölyn ja turvelauttojen kaltaiset ilmiöt eivät välttämättä ole merkityksellisiä, mutta ihmisten kokemaan vesien virkistyskäytön heikkenemiseen vaikutus on ilmeinen.

Vesien tilan huonontumisen koettiin vaikuttavan virkistyskäyttöön merkittävällä tavalla. Esimerkiksi puolet (52%) uimista harrastavista katsoo, että uiminen on vähentynyt vesistön muutosten takia. Vesien tilan heikkenemisen kokemus välittyy muun muassa siten, että uiminen aiheuttaa iho-oireita tai iholle tarttuu mutaa (56% kaikista vastanneista) ja että rannat tai uimarannat ovat liettyneet (59%). Myös kalastus kärsii vesistömuutoksista: kolme neljästä kalastusta harrastavasta sanoo, että kalastusvälineisiin kertyy lietettä.

Tulokset antavat aiheen kysyä, mittaavatko luonnontieteelliset tutkimukset veden laatua tavalla, joka ei huomioi kansalaisten arvostus- ja kokemusmaailmaa.

Jos esimerkiksi tehdään turvepäästöjen satunnais- tai keskimääräismittauksia, ne eivät ota huomioon yksittäisiä suuria päästöjä sateiden aikana. Niillä puolestaan voi olla aivan olennainen vaikutus juuri niihin seikkoihin, jotka ovat tärkeitä vesienkäyttäjille. Mökkiläisen kannalta ei myöskään ole lainkaan yhdentekevää, otetaanko pintavesinäyte selkävesiltä vai rannan tuntumasta. Jyrkät vastakkaiset kannat turpeesta vesiongelmien aiheuttajana saattavatkin olla osaltaan seurausta näkökulmaeroista, jotka johtavat erilaisiin havainnointikäytäntöihin. On muistettava, että myös tieteellisten mittausten on taustalla on aina jokin näkökulma ja sitä vastaava intressi.

Vesiluonnon ja yleisemmin luontoympäristön merkitys ihmisille on vahvistunut vuosikymmenien kuluessa. Kun sotien jälkeisen teollistumisbuumin aikana ihmiset olivat köyhyydestä nousun hintana valmiita sietämään vesistöjen rankkaakin pilaantumista, on tilanne tänään toinen. Luonto muuttuu ihmisille uudella tavalla merkitykselliseksi. Virkistyskäyttö on kokonaisvaltaista ja monimuotoista – siihen sisältyvät muun muassa mökkeily, marjastus, vapaa-ajankalastus, uiminen, mutta yhä useammin myös luonnosta ja maisemista nauttiminen sinänsä. Vesistöt, suoluonto ja metsät ovat nykyihmiselle tärkeitä virkistäytymisen lähteitä. Niitä uhkaaviin muutoksiin reagoidaan aiempaa herkemmin, mitä muun muassa kaupungistumiseen liittyvät tekijät lienevät voimistaneet.

Vainko Saarijärven reitti?

Saarijärven reitti ei ole ainoa turpeennoston ongelma-alue maassamme. Siitä kielivät viranomaisille tehdyt lukuisat valitukset eri puolilla Suomea ja konflikteiksi kehkeytyneet kiistat alueilla, joilla turvetta tuotetaan runsaasti. Useissa konflikteissa on havaittavissa yhtäläisyyksiä tutkimaamme tapaukseen. Aloitteentekijöinä valituksissa ovat usein juuri luonnossa liikkuvat ja luontoympäristöä arvostavat paikalliset asukkaat.

Tutkimuksemme paljastaa, että kansalaisten kokemusperäistä tietoa ei arvosteta eikä sitä hyödynnetä vesien tilaan vaikuttavassa suunnittelussa ja päätöksenteossa. Tutkimus synnyttää tarpeen uudistaa ympäristön tilaa kuvaavia mittausmenetelmiä niin, että kansalaisten havainnot ja kokemukset tulevat osaksi tutkimustietoa. Kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa lähiympäristönsä tilaan tulee parantaa, jotta he eivät tuntisi olevansa ulkopuolella niistä prosesseista, jotka muuttavat heidän elinympäristöään.

ESA KONTTINEN, MIIKKA SALO, SAKARI MÖTTÖNEN

Esa Konttinen

Miikka Salo

Sakari Möttönen

Kirjoittavat ovat Jyväskylän yliopiston tutkijoita ja osallistuvat Suomen Akatemian CORE (”Yhteistoiminnallisia ratkaisuja sirpaloituvien
yhteiskuntien ongelmiin – käänne yhteishallintaan ympäristö-päätöksenteossa”) -hankkeeseen.


Risto Sulkava

Risto Sulkava

Risto Sulkava, FT, on biologi, joka kävi Suomen luonnonsuojeluliiton edustajana kymmenvuotisen turvekorkeakoulun eri ministeriöiden vetämissä soihin liittyvissä ryhmissä, kuten suo- ja turvemaastrategiatyöryhmässä, elinympäristöjen ennallistamistyöryhmässä ja soidensuojelun täydennysohjelmatyössä. Nykyään hän toimii yrittäjänä Pirteä Pässi Oy:ssä ja asiantuntijana Hiilipörssissä, joka tähtää hiilivarastojen
säilyttämiseen soita ennallistamalla.

Turpeenkaivuu ei ole turvetuotantoa

Möttösen, Konttisen ja Salon (2016) tutkimus Ei vettä, rantaa rakkaampaa. Asukkaiden arvioita Saarijärven reitin tilasta ja muutoksista, selvitti alueen ihmisten kokemuksia vesien pilaantumisesta ja sen syistä. Vesien laatu on kiistatta heikentynyt ja syiden kärkeen nousi turpeenkaivuu. Tulos ei aihetta seuranneelle ole yllättävä. Yllätys on, että enemmistö alueen asukkaista on valmis lopettamaan turpeenkaivuun heti.

Kirjoittajat pohtivat, miksi ihmiset kokevat turpeenkaivuun ongelmien syyksi, vaikka tilastoissa se ei nouse pahimmaksi saastuttajaksi. He päätyvät oikeille jäljille pohtiessaan, voisivatko satunnaiset päästöt esimerkiksi tulvatilanteissa tai pölymyrskyissä olla ilmiöitä, jotka paikalliset lähijärvessään huomaavat, mutta joita virallisten mittausten otos ei tavoita. Itse asiassa tämä on myös luonnontieteellinen fakta.

Päästöpiikkien pääsy vesistöihin ohi virallisen mittausjärjestelmän on todennettu lukuisia kertoja. Päästöjä karkaa ohi tarkkailun säännöllisesti joka vuosi, ja mitä ilmeisimmin lähes jokaiselta turvekentältä. Aikaisemmin tämä oli sääntö, ja vaikka nyt parannuksia saattaa olla toteutettu, eivät ongelmat kokonaan ole hävinneet. Myös suuruusluokaltaan ohi mittausten menevät päästöt ovat merkittäviä; yleisesti enemmän kuin puolet koko päästömäärästä, toisinaan jopa kymmenkertaisesti. Ei siis ole lainkaan erikoista, että ihmiset huomaavat
haittoja, joita ei virallisesti havaita. Tämän selittämiseen ei tarvita ”näkökulmaeroa”, vaan riittää, kun ylipäätään näkee.

Sen sijaan se, että ihmiset pitivät turpeenkaivuuta metsäojitusta suurempana ongelmana, vaikka pinta-alaan suhteutettuina useimmilla alueilla metsäojat tuovat päästöjä vesiin vielä enemmän, johtuu varmaankin juuri Möttösen ja kumppaneiden kuvaamasta tilanteesta; ihmiset havaitsevat pölypilven tai tulvapiikin järveensä tuoman kelluvan turvekerroksen, mutta eivät hiljalleen metsäojista valuvaa päästöä. Uskon kuitenkin, että jos asiasta tiedotettaisiin, ihmiset olisivat valmiita poistamaan molemmat ongelmat – metsäojituksen osalta kun vaihtoehto on helppo ja taloudellisestikin kannattava. Avohakkuuton metsätalous poistaa ojitustarpeen ja sitä myötä suurimman osan päästöistä.

Sosiaalisen toimiluvan puuttuminen alueella, jossa turpeenkaivuu eittämättä tuo työtä ja toimeentuloa useammalle kuin juuri millään muulla alueella Suomessa, on asia, jonka luulisi saavan hereille myös poliittiset päättäjät myös poliittisia päättäjiä. Sosiaalinen toimilupa on käsite, jonka puute ei sinänsä tee toiminnasta kiellettyä tai kannattamatonta, mutta joka voi muuttaa päätöksentekoa.

Kokemusperäisen tiedon hyväksyminen osaksi esimerkiksi viranomaisten päätöksenteossaan hyödyntämää tietoa on edelleen heikkoa. Alkuperäiskansojen osaamisessa, kuten inuittien jäätiedossa ja saamelaisten porotiedossa aihetta on lähestytty, mutta yhteiskunta ei ole vielä juurikaan osannut hyödyntää kokemustietoa.

Väitän, että nykyään ei arvosteta edes perustuslaillista oikeutta vaikuttaa oman ympäristönsä tilaan. Väite on kova, mutta niin kutsutun. normien purkamisen ensimmäiset uhrit olivat kansalaisten vaikuttamisen mahdollisuudet. Esimerkiksi turvelupapäätöksistä valittamisesta tehtiin tavalliselle ihmiselle kohtuuttoman kallista ja valituslupajärjestelmän myötä osin mahdotonta. Tämä ei ole oikeusvaltioperiaatteen mukaista, mutta sopi mainiosti Saarijärven reitilläkin valtaa pitävien puolueiden agendalle.

Niin, miksi käytän kommenttikirjoituksessani termiä turpeenkaivuu, enkä alkuperäisen tutkimuksenkin käyttämää vakiintuneempaa käsitettä turvetuotanto? Siksi, että turvetta tuottavat sammalet ja sarat. Turpeen kuoriminen pois suosta, englanniksi peat mining, on kaivostoimintaan vertautuvaa maaperän aineksen kaivamista. Turpeenkaivuun seurauksena hävitetään turvetta ja siirretään turpeen suuri hiilimäärä taivaalle ilmastoa lämmittämään, eikä suinkaan tuoteta turvetta. Siksi termi turvetuotanto tulee palauttaa suon eliöille.

RISTO SULKAVA
Takaisin ylös ↑


Eerika Albrecht

Eerika Albrecht (YTT) on väitellyt Itä-Suomen yliopistossa ympäristöpolitiikan oppiaineessa. Hän on tehnyt yhteiskuntatieteellistä suotutkimusta paikallisten turvekiistojen ja Suomen soidensuojelupolitiikan parissa. Albrecht on julkaissut turpeennostohankkeiden yhteyteen muodostuneita paikallisia ympäristökonflikteja ja soidensuojelupolitiikkaa käsitteleviä artikkeleita maantieteen ja monitieteisen ympäristöntutkimuksen julkaisuissa.

Sosiaalisen toimiluvan rakentamispyrkimykset turpeennostohankkeiden yhteydessä

Konttisen, Salon & Möttösen laatima kansalaisten kokemusten kartoitus Saarijärven vesistöreitin tilasta osoittaa, että turpeen nostoa pidetään suurimpana syyllisenä vesireitin huonoon tilaan. Kirjoittajat nostavat esiin kysymyksen turpeennoston sosiaalisesta toimiluvasta eräänlaisena kollektiivisena hyötyjen ja haittojen punnitsemisena kansalaisten näkökulmasta. Sosiaalinen toimilupa saavutetaan vain, kun kansalaiset katsovat toiminnan olevan hyväksyttävää. Turpeennoston tapauksessa näin ei ole, etenkään Keski-Suomessa. Turpeen yhteiskunnallinen hyväksyttävyys on siis koetuksella, mistä lisääntynyt kansalaisvastustus ja paikalliset ympäristöliikkeet ovat osoituksena.

Kansalaiset vastustavat soiden käyttöönottoa pääasiassa turpeennoston vesistöpäästöjen ja muiden ympäristövaikutusten vuoksi ja osa paikallisista turvekonflikteista on pitkittynyt. Turpeennostajat ovat heränneet sosiaalisen toimiluvan tarpeeseen verrattain myöhään. Kuitenkin 2000-luvulla leimahtaneet turvekiistat ovat osoittaneet, että sosiaalisen toimiluvan kysymys on merkityksellinen turvetoimialalla. Vapo Oy on törmännyt vaikeutuviin ympäristölupaprosesseihin sekä kansalaisvastustukseen, joka on pääasiassa keskittynyt kritisoimaan turvetuotannon vesistövaikutuksia. Vanha valtionyhtiön asemaa pitkään nauttinut yritys on joutunut sopeuttamaan toimintatapojaan muuttuneeseen toimintaympäristöön ja päättänyt panostaa ympäristövastuuseen.

Sosiaalinen toimilupa on määritelty toiminnan pitkäkestoisena hyväksymisenä niiden paikallisyhteisön jäsenten ja muiden toimijoiden keskuudessa, jotka vaikuttavat toiminnan kannattavuuteen (Moffat & Zhang, 2014). Käsite on jatkumoa yrityksen yhteiskunta- ja ympäristövastuulle, mutta toimijoiden roolit ovat vaihtuneet. Sosiaalinen toimilupa nähdään välttämättömänä toiminnan jatkuvuuden kannalta, jota yksittäinen ympäristölupa ei vielä takaa. Sosiaalisen toimiluvan sekä muiden vapaaehtoisten ohjauskeinojen merkitys jää usein ympäristön kannalta vähäiseksi, mutta uusien yritysvastuumuotojen käyttöönotto on merkki toimivasta kansalaisyhteiskunnasta.

Yrityksen sosiaalisen toimiluvan korostamisen on aiemmissa tutkimuksissa todettu olevan yhteydessä kansalaisliikkeiden nousuun (Franks & Cohen 2012, 1232). Kansalaisliikkeiden ”watchdog”-rooli ympäristöepäkohtien esiintuojina on tunnustettu ja kytkeytyy vahvasti yrityksen toimintatapojen tai puhetapojen muutokseen. Kansalaisliikkeiden ja yritysten vastuun on katsottu suurenevan samalla, kun hallinnosta vähennetään resursseja. Sosiaalinen toimilupa on vapaaehtoinen toimintamuoto, jolla pyritään lisäämään toiminnan avoimuutta, tiedotusta ja kansalaisten osallistumista ja siten ehkäisemään toimintaa haittaavia paikallisia konflikteja. Sosiaalisen toimiluvan käyttöönotto vapaaehtoisena ohjauskeinona tapahtuu usein vastauksena kansalaisyhteiskunnan kritiikkiin ja pitkittyneisiin konflikteihin paikallisyhteisöissä (Nyysten-Haarala et.al. 2015).

Vastauksena sosiaalisen toimiluvan muodostamispaineisiin Vapo Oy teki joulukuussa 2011 niin sanotun tiikerinloikka ykkösen, vastuullisuuslupauksen, tavoitteenaan rakentaa kaikki turvesuot parhaan käyttökelpoisen tekniikan piiriin vuoden 2014 loppuun mennessä. Lisäksi yhtiö lupasi testata jatkuvatoimista mittausta ja kehittää avoimuutta siten, että kaikkien soiden vastuuhenkilöt ja heidän yhteystietonsa sekä suokohtaiset tarkkailuraportit ovat julkisesti nettisivuilla saatavilla. Lupaukset uudesta avoimuudesta sekä jatkuvatoimisen mittauksen käyttöönottamisesta turvealueilla kertovat yhtiön halukkuudesta sovitella syntyneitä ristiriitoja ja laannuttaa kansalaiskeskustelua. Avoimuudella ja sidosryhmäyhteistyöllä tavoiteltiin keskusteluyhteyttä, joka vähitellen hälventää ristiriitoja. Tiikerinloikkalupausten pohjalta Vapo on pitänyt vesiasioita esillä tiedottamalla mitä yhtiö on tehnyt tavoitteisiin pääsemiseksi ja pitänyt julkisia seminaareja ja tupailtoja, joissa tiedotetaan vesiasiosta. Epäluottamus yhtiön toimintaa kohtaan istuu kuitenkin syvällä ja epäilemättä suurin osa kansalaistoimijoista on jäänyt saapumatta näihin seminaareihin.

Saarijärven vesistöreitin alueella toteutettu kyselytutkimus vahvistaa, että epäluottamus turpeennostotoimintaa kohtaan elää vahvana Keski-Suomen alueella. Tämä on näkynyt myös Keskisuomalaisen yleisönosastolla. Yhtenä keskeisenä ristiriidan aiheuttajana on toiminut luottamus konsulttien ja sidosteisten tutkimusryhmien tuottamaan tietoon. Vesistöpäästömittausten ajankohta, mittausten tekijä ja käytetyt menetelmät vaikuttavat mittaustuloksiin. Kansalaisliikkeessä mittaustulosten luotettavuus asetettiin useampaan otteeseen kyseenalaiseksi. Luottamuksen horjuminen tietoon ja tieteeseen on yleisemmin osoitus yhteiskunnan siirtymisestä modernista postmoderniin, jossa tiedon ja tieteen asema objektiivisena tiedontuottajana kyseenalaistetaan. Kansalaiskritiikin kohteena ovat konkreettisten päästöjen lisäksi myös tiedon valta-asetelmat, joissa konsulttien tai yrityksen itsensä tuottama tieto asetetaan arvokkaampaan asemaan, kuin kansalaiskokemus oman mökkijärven pilaantumisesta.

EERIKA ALBRECHT

Viitteet:

Franks, Daniel M. & Cohen, Tamar (2012). Social licence in design: Constructive technology assessment within a mineral research and development institution. Technological Forecasting & Social Change 79, 1229-1240.
Moffat, Kieren, Airong Zhang (2014). The paths to social licence to operate: An integrative model explaining community acceptance of mining. Resources Policy 39; 61-70.
Nysten-Haarala, Soili, Elena Klyuchikova, Heidi Helenius (2015). Law and self-regulation- Substitutes or complements in gaining social acceptance? Resources Policy 45; 52-64.
Takaisin ylös ↑


Outi Ratamäki

Outi Ratamäki työskentelee ympäristöoikeuden ja –politiikan yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa. Hän tutkii luonnonvarojen hallintaa ja konflikteja.

Turvekiistat paljastavat tyypillisiä luonnonvarakonfliktien piirteitä

Kirjoittajien tutkimus on tapaustutkimus Saarijärven reitistä Keski-Suomessa. Tutkimus on oivallinen esimerkki onnistuneesta tapaustutkimuskohteesta, koska se paljastaa – ei vain tämän yhden – vaan monien muidenkin turvekiistojen ja yleisemminkin luonnonvarakonfliktien piirteitä.

Tehty tutkimus osoittaa, että luonnonvarakonfliktit ovat monitasoisia. Tutkijat asettavat kirjoituksessaan haasteen ottaa huomioon tämä monitaisoisuus ja ehkä myös hyödyntää sitä poliittisessa päätöksenteossa. Vaikka turpeen hyötykäyttö kytkeytyy globaaliin ilmastonmuutoksen haasteeseen ja kansalliseen energiapolitiikkaan, on se samalla myös kansalaisten hyvinvointiin vaikuttava ilmiö. Tutkimus on myös hyvä osoitus siitä, millaisia tutkimusmenetelmiä tarvitaan, jotta saadaan selville ilmiön kokemuksellisuus. Haastattelututkimuksilla saadaan usein selville kokemuksellisuuden erityispiirteitä ja haastattelujen avulla niitä pystytään laadullisesti kuvaamaan. Kyselytutkimus, kuten tässä, auttaa hahmottamaan erilaisten kokemuksien yleisyyttä.

Toiseksi tutkimus on yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka käy, kun luonnonvarakonflikteihin liittyvillä kokemuksillisilla huolilla ei ole väylää poliittisen tai oikeudellisen päätöksenteon piiriin. Konfliktin osapuolten näkemyserot kärjistyvät ja kiistaa käydään eri areenoilla kovaäänisestikin. Kuten tämäkin tutkimus osoitttaa, paikallisten asukkaiden luonnon virkistyskäyttöön liittyvät haitat ovat turvetuotannon aikaan saamia kokemuksellisia haittoja, joita pidetään vain paikallisina. Nämä haitat eivät ole olleet sellaisia, joita vastaan löytyisi lainsäädännöllistä suojaa (1). Kuten kirjoittajat itsekin toteavat, ”usein esitetty väite on, että paikallinen kipuilu turvekysymyksenssä on vain mutamien tavallista herkempien aktivistien mielensäpahoitusta”. Oikeusjärjestelmäämme ei ole suunniteltu ottamaan huomioon tällaisia ”paikallisesti” esiintyviä huolia. Oikeussuojaa nauttivat yleisemmät edut, kuten uhanalaiset lajit tai yleinen terveys ja turvallisuus. Luonnonvarojen hyötykäytöstä aiheutuvia hyvinvointi- tai terveysvaikutushaittoja ei tyypillisesti arvioida kansallisen tason kokonaisuutena, vaan erillisinä pistemäisinä tai paikallisina ilmiöinä. Kansalaisten paikallinen kokemusperäinen tieto ei ole vaikuttavaa, koska sen huomioimiseen ei ole oikeudellista velvoitetta.

Kirjoittajat nostavat myös esiin tutkimuksellisen mittauksen merkityksen. Ympäristöpoliittinen- ja oikeudellinen päätöksenteko perustuu hyvin vahvasti luonnosta kerättyyn empiiriseen tutkimusaineistoon ja siitä muodotettuun tietoon. Kirjoittajien ohella myös minä olen kiinnostunut kysymään: Kuka määrittää mittarit, mittauksen kohteet ja mittausajankohdat?

Tämä tutkimus, ja muut vastaavat tutkimukset, herättävät toisaalta kysymyksen siitä, millainen on kokemuksellisuuden ja faktojen välinen suhde. Jos vertaamme turvekiistoja vaikkapa susikiistoihin, on syytä kysyä, mikä on faktaa ja mikä sellaista kielteistä kokemuksellisuutta, joka kumpuaa jostain muusta kuin empiirisistä faktoista; esimerkiksi vallan menetyksen tunteesta.

Luonnonvarakonflikteihin liittyy tyypillisesti vahvoja emootioita, jotka saattavat laantua, vaikka muutoksia fyysisissä olosuhteissa ei tapahtuisikaan. Tiedontuotanto ja uusien faktojen lisääminen eivät usein ole näihin ratkaisu. Niiden lisäksi tarvitaan dialogia, sidoryhmien välistä kommunikaatiota, jossa päästään luomaan yhteistä emotionaalista tilaa ja ymmärrystä eri osapuolten intresseistä.

OUTI RATAMÄKI

Viitteet:

(1) Albrecht, Eerika ja Ratamäki, Outi (2016). Effective arguments for ecosystem services in biodiversity conservation – A case study on Finnish peatland conservation. Ecosystem Services 22 (Part A), pp. 41-50.
Takaisin ylös ↑