Teksti on osa monikielistä Humanitaarinen raja -juttusarjaa. Tämä suomenkielinen populaariartikkeli on sarjan ensimmäinen osa. Se perustuu hiljattain julkaistuihin vertaisarvioituihin artikkeleihin, jotka ovat luettavissa täältä ja täältä.
Loppuvuodesta 2021 Valko-Venäjän, Puolan ja Liettuan välillä kriisiytynyt tilanne herätti voimakkaita kannanottoja maahanmuutosta. Keskeiseksi teemaksi nousi tällöin EU:n ulkorajojen turvallistaminen. Alueella toteutetaan edelleen kovaa rajavalvontaa. Samankaltainen tilanne on nähty aiemmin Kreikan ja Turkin välisellä rajalla.
Mielipiteet turvapaikanhakijoista ja pakolaisuudesta jakautuvat helposti ääripäiksi. Maahanmuuttoa vastustavat puhuvat rajoista ja turvallisuudesta, kun taas humanitaarisen vastuun kannattajat korostavat pakolaisten oikeutta kansainväliseen suojeluun. Keskustelu kiihtyi vuonna 2015, kun suuri määrä ihmisiä pyrki hakemaan turvapaikkaa Euroopan Unionin maista.
Keskustelussa unohtuu usein, että humanitaarinen apu ja muuttoliikkeen hallinta eivät ole vaihtoehtoisia, vaan toisiinsa suhteessa rakentuvia ilmiöitä. Pakotettua kansainvälistä muuttoliikettä ajaa inhimillinen hätä: pyrkimys pois vaarallisista tai elinkelvottomista olosuhteista maihin, joissa on mahdollisuuksia rakentaa turvallista elämää.
Turvapaikanhakijoita vastaanottavat valtiot puolestaan hallitsevat oikeutetusti rajojensa yli tapahtuvaa liikkumista ja alueellaan oleskelua. Passi- ja viisumijärjestelmien avulla tehdään kuitenkin valikoivaa muuttoliikkeen hallintaa. Siksi pakolaiset eivät useinkaan voi matkustaa EU:hun laillisia reittejä pitkin. Yhteyden ilmiöiden välille rakentaa 70 vuotta täyttävä YK:n pakolaissopimus. Se velvoittaa jäsenmaita päästämään alueelleen henkilöt, jotka hakevat maasta turvapaikkaa.
Humanitaarinen raja
Kansainvälisessä tutkimuksessa turvapaikanhakijoiden ja valtiotoimijoiden välistä yhteyttä tarkastellaan humanitaarisen rajan käsitteen avulla. Käsite on kehitetty osana monitieteistä pakotetun muuttoliikkeen ja sen hallinnan tutkimusta eri puolilla maailmaa. Lähestymistapa on käytännöllinen: tutkimuksessa analysoidaan mitä tapahtuu siellä, missä turvapaikanhakijat ja valtioiden alueellinen hallinta kohtaavat.
Maantieteellinen tutkimus tarkastelee erityisesti tiloja, joita humanitaarinen rajankäynti luo. Humanitaarinen raja ei ole vain alueita erottava jakaja, vaan myös niitä yhdistävä ’välitila’. Sen olemus on jatkuvasti muuttuva. Turvapaikanhakijoiden ja aluehallinnan monitasoisissa kohtaamisissa rakentuu sekä fyysistä elettyä tilaa että symbolista ja käytännöllistä politiikan tilaa.
Humanitaarinen raja sijaitsee myös pirstaleisilla pakolaisleirieillä. Kriisien seurauksena syntyviä leirejä leimaa väliaikaisuus. Kuva: Julie Ricard/Unsplash.
Elämää humanitaarisella rajalla
Humanitaarisen rajan fyysinen olemus on pirstaleinen. Yhtäältä se sijaitsee pakolaisleireillä, joita on monenlaisia. Kriisien seurauksena nopeasti syntyviä leirejä leimaa väliaikaisuus: suojia rakennetaan tarvikkeista, joita on saatavilla; ruokaa jaetaan ja valmistetaan ulkona; hygieniasta huolehtiminen on erittäin haasteellista.
Tällaiset leirit syntyvät konflikti- ja katastrofialueiden läheisyyteen, maan sisälle tai naapurimaihin. Pakolaisapu on niiden toimijoiden varassa, jotka pääsevät paikalle nopeasti. Mukana on tyypillisesti paikallisia järjestöjä ja ihmisiä sekä kansainvälisiä kriisitoimijoita.
Pitkäaikaisimmat pakolaisleirit rakennettiin vuonna 1948. Palestiinalaiset ovat eläneet niissä jo usean sukupolven ajan Jordaniassa, Libanonissa, Syyriassa ja Israelissa.
Ongelmatilanteiden pitkittyessä leirit muuttavat muotoaan. Niihin rakennetaan jykevämpiä asumuksia, saniteettitiloja ja ruokailupaikkoja, usein YK:n kansainvälisen pakolaisavun (UNHCR), valtion, kunnan ja järjestöjen yhteistyönä. Niihin järjestetään myös koulutusta ja työtä, terveyden- ja sairaanhoitoa sekä muita peruspalveluita ihmisoikeusperustaisesti. Pitkäaikaisia leirejä voidaan myös siirtää ja pilkkoa. Humanitaarisesta rajasta tulee näin varsin pysyväisluonteinen elämisen tila.
Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä on useita valtavan kokoisia pakolaisleirejä. Tällaisia kaupunkilähiötä muistuttavia leirejä on esimerkiksi Keniassa, Ugandassa ja Jordaniassa. Samoin Aasiassa on pitkäaikaisia pakolaisleirejä, joilla asuu satoja tuhansia ihmisiä. Suurimpana näistä Myanmarin rohingya-vähemmistön pakolaisalueet Bangladeshissa. Pitkäaikaisimmat pakolaisleirit rakennettiin vuonna 1948. Palestiinalaiset ovat eläneet niissä jo usean sukupolven ajan Jordaniassa, Libanonissa, Syyriassa ja Israelissa.
Ilmakuva Zataarin pakolaisleiristä Jordaniassa. Zaatarin leiri pystytettiin väliaikaiseksi suojapaikaksi Syyrian sisällissotaa pakeneville vuonna 2012. Nyt siitä on kasvanut kaupunki, joka on monille pysyvä koti. Kuva: Wikimedia Commons
Euroopan humanitaariset rajat
Eurooppaan perustettiin nopeasti Hotspot-leirejä vuonna 2016. Niistä on tulossa pysyvä osa EU:n uudistuvaa pakolaispolitiikkaa. Huonosti toimivien leirien tilalle rakennetaan Kreikan saarilla parhaillaan uusia ulkorajakeskuksia.
EU-maissa turvapaikanhakijat on sijoitettu pääosin erilaisiin vastaanotto-, käsittely- ja palautuskeskuksiin. Näiden olemus vaihtelee maittain huomattavasti. Pakolaisia asuu lisäksi kaupungeissa ja niiden ulkopuolella yksityisasunnoissa ja omarakenteisilla leireillä, sekä rekisteröityneinä turvapaikanhakijoina että paperittomina siirtolaisina.
Suurissa kaupungeissa asuu paljon pakolaisia muuallakin. Esimerkiksi Egyptin kaupungeissa elää yli 265 000 rekisteröitynyttä turvapaikanhakijaa sekä tuntematon määrä rekisteröitymättömiä pakolaisia. YK:n kyky sijoittaa heitä turvallisiin maihin on riittämätön. Moni etsiikin mahdollisuuksia jatkaa matkaa muita väyliä pitkin. Yksi keino on hakea turvapaikkaa EU:n alueelta. Useat joutuvat turvautumaan matkallaan salakuljettajien apuun.
Fyysistä humanitaarista rajaa eletään myös rajaseuduilla, joille turvapaikanhakijat kerääntyvät. Toisinaan näille alueille syntyy pakolaisten itsensä perustamia leirejä kuten esimerkiksi Calaisissa Ranskan länsirannikolla.
Suuri osa rajaseuduilla oleskelevista on kuitenkin liikkeessä vailla varsinaista asuinpaikkaa, etsien jatkuvasti keinoja rajan ylittämiseen. Jotkut onnistuvat nopeasti, mutta monet joutuvat yrittämään useita kertoja. Osa turvapaikanhakijoista menehtyy vaarallisissa rajanylityksissä.
Autioitunut pakolaisleiri Ranskan Calaisissa vuonna 2018. Kuva: Radek Homola/ Unsplash
Kamppailu turvapaikkaoikeudesta
Humanitaarisen rajan olemusta tutkitaan dokumentti- ja media-analyysin keinoin sekä tarkastelemalla muuttoliikkeen hallinnan käytäntöjä. Politiikan tilana sitä määrittävät sisään- ja ulossulkemisen kamppailut, jotka pitkittyessään ja julkista huomiota saadessaan voivat laajentaa rajankäynnin poliittista liikkumavaraa.
Sisään sulkevassa rajankäynnissä on kysymys kansainvälisen turvapaikkaoikeuden toteutumisesta. Pakolaisilla on oikeus hakea turvapaikkaa YK:n pakolaissopimuksessa mukana olevista maista tietyin perustein. Valtioilla on oikeus määritellä, milloin kriteerit täyttyvät ja milloin eivät. EU-maat tekevät näitä tulkintoja sekä yhdessä että itsenäisesti.
Pakolaisten mahdollisuudet saada turvapaikka vaihtelevat suuresti. Yhtäältä lähtömaa vaikuttaa arviointiin. Toisaalta ratkaisevia voivat olla henkilön tukiverkostot ja kyky tuoda esiin pakolaisstatukseen oikeuttavia seikkoja.
Turvapaikan hakemiseksi on päästävä fyysisesti sen valtion alueelle, josta haluaa suojelua. Usein tämä ei onnistu virallisten rajanylityspaikkojen kautta. Raja- ja aluehallinnassa tähän suhtaudutaan eri tavoin. Esimerkiksi Kreikan saarille rakennetaan keskuksia, joihin maahan saapuvat turvapaikanhakijat sijoitetaan. Niitä on rinnastettu avovankiloihin.
EU:n uuden maahanmuuttopolitiikan ensisijainen tavoite on turvapaikkahakemusten käsittelyn nopeuttaminen. Yhä useampi pakolainen haluttaisiin palauttaa suoraan ulkorajalta. Tämä kaventaisi humanitaarisen rajankäynnin poliittista tilaa merkittävästi.
Laittomuuden rajat?
Ulos sulkevassa rajankäynnissä on kysymys aluehallinnasta. Valtiot voivat pitkälti määritellä, millä ehdoilla niiden alueille voi tulla ja siellä oleskella. Tätä suvereniteettia ehdollistavat kansainväliset liikkumista ja ihmisoikeuksia koskevat sopimukset.
Esimerkiksi YK:n pakolaissopimuksen allekirjoittaneet maat ovat sitoutuneet siihen, että laittomastikin maahan saapunut henkilö saa oleskella maassa laillisesti ilmoittauduttuaan turvapaikanhakijaksi. Turvapaikanhakijaa ei näin ollen saa kohdella laittomana siirtolaisena.
Humanitaarinen raja on paradoksaalinen tila. Se sijaitsee konkreettisesti valtioiden ja EU:n ulkorajoilla. Samalla se on kaikkialla missä arvioidaan turvapaikanhakijoiden oikeutta maassa oleskeluun.
Useilla EU:n ulkorajoilla toteutetaan parhaillaan niin kutsuttua takaisintyöntävää rajahallintaa, jossa turvapaikanhakijoita ajetaan pois raja-alueelta väkivaltaisin keinoin. Tätä pidetään kyseenalaisena ja kansainvälisten sopimusten vastaisena keinona estää turvapaikan hakeminen. Valtioiden aluehallinnan pyrkimys on tässäkin kaventaa humanitaarisen rajankäynnin poliittista tilaa laittomaksi katsotun muuttoliikkeen osalta.
Toiset tahot pyrkivät puolestaan laajentamaan poliittisen kamppailun tilaa tekemällä näkyväksi valtioiden toiminnan laittomia piirteitä. Turvapaikanhakijoiden itsensä on vaikea päästä osalliseksi näistä kamppailuista, vaikka vastarintaa esiintyy jonkin verran myös heidän keskuudessaan. He kohtaavat aluehallinnan pääasiassa kehollisesti, erittäin haavoittuvaisista asemista käsin – eletyllä humanitaarisella rajalla.
Kreikan Piraeuksen satama on ollut massiivisen muuttoliikkeen keskipiste vuodesta 2015. Syyriasta, Afganistanista, Irakista ja muualta pakenevat saapuvat satamaan Kreikan saaristosta päämääränään Länsi-Eurooppa. Kuvassa lautta saapumassa Piraeuksen satamaan vuonna 2016. Kuva: Aila Spathopoulou
Paradoksaalinen tila
Humanitaarinen raja on monella tapaa paradoksaalinen tila. Se sijaitsee konkreettisesti valtioiden ja EU:n ulkorajoilla. Samalla se on kuitenkin kaikkialla missä turvapaikanhakijoiden oikeutta maassa oleskeluun arvioidaan. Digitalisoituvassa yhteiskunnassa raja voi sulkeutua myös sellaisten yksityisten tai julkisten palvelujen kohdalla, jotka edellyttävät vahvaa tunnistautumista.
Humanitaarinen raja nivoo yhteen näennäisen erisuhtaiset rajavalvonnan pyrkimykset ja humanitaarisen avun käytännöt. Turvapaikanhakijat saavat yleensä välttämätöntä ja välitöntä tukea taustastaan tai lähtömaastaan riippumatta. Jatkuvan tuen ja suojan piiriin seulotaan kuitenkin vain pieni osa pakolaisista.
Rajaamisen käytäntöjä myös siirretään paikasta toiseen. Hotspot-malli tuotiin Eurooppaan alun perin Australian Tyynenmeren alueelta ja parhaillaan sitä ollaan toteuttamassa Yhdysvalloissa Meksikon rajalla. Näin rajoista tulee yleisesti yhä kovempia samalla kun humanitaarisen avun tila kutistuu ja heikkenee.
Rajavalvonnan korostuminen nykyisessä poliittisessa ilmastossa näkyy siinä, että turvapaikanhakijoille ei välttämättä tarjota edes välitöntä apua. Esimerkiksi Valko-Venäjän ja Puolan sekä Turkin ja Kreikan rajoilla heitä ajetaan parhaillaan ulos EU:n alueelta.
Humanitaarisen rajan paradoksaalisuus tekee siitä alttiin voimakkaalle poliittiselle kamppailulle. Eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka onkin jatkuvaa tasapainoilua kansallisen edun ja kansainvälisen vastuun, rajaturvallisuuden ja inhimillisen hädän, valtion suvereniteetin ja ihmisoikeuksien välillä. Näiden jännitteisen suhteen tarkasteleminen auttaa ymmärtämään ilmiön monimutkaisuutta ja luo pohjaa kestävämmille ratkaisuille.
KIRSIPAULIINA KALLIO & JOUNI HÄKLI
OTSIKKOKUVA: KEVIN BUCKERT/UNSPLASH
Lähteet
Kallio, K.P., Häkli, J. & Pascucci, E. (2019). Refugeeness as political subjectivity: Experiencing the humanitarian border. Environment and Planning C: Politics and Space, 37:7, 1258–1276.
Spathopoulou, A., Kallio, K. P. & Häkli, J. (2021). Outsourcing Hotspot governance within the EU: cultural mediators as humanitarian–border workers in Greece. International Political Sociology, 15:3, 359–377.
Kirsipauliina Kallio
Kirsi Pauliina Kallio on ympäristökasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Hänen kriittinen humanitaariseen rajankäyntiin kohdistuva tutkimuksensa seuraa pakotetun muuttoliikkeen hallinnoinnin kehitystä EU:ssa ja perehtyy pakolaisten kokemuksiin turvapaikan hakemisesta EU-maissa.
Jouni Häkli
Jouni Häkli on aluetieteen professori Tampereen yliopistossa. Hänen viimeaikainen tutkimuksensa on kohdistunut pakolaisuuteen ja siihen liittyviin kohtaamisiin turvapaikanhakijoiden ja muuttoliikkeen hallintakäytäntöjen välillä.
Arpad Kovacs on syntynyt entisessä Jugoslaviassa. Nykyään hän työskentelee maahanmuuttajien, erityisesti paperittomien siirtolaisten kanssa Oulun tuomiokirkkoseurakunnan pappina. Poliittiselta vakaumukseltaan hän on anarkisti.
Humanitaarinen raja Ukrainan sodan näkökulmasta
Venäjän hyökkäys Ukrainaan aiheutti sotaa pakenevien aaltoja muun Euroopan ja EU:n alueelle, samalla muuttaen humanitaarisia rajoja sekä fyysisessä, symbolisessa että poliittisessa mielessä. Ukrainan sota toi esiin selkeästi yhden, aikaisemmin ehkä piilossa olleen, humanitaarisen rajan: toivottujen ja ei-toivottujen siirtolaisten välisen rajan.
Ukrainalaisten siviilien, naisten, lasten ja vanhusten pakeneminen sodan jaloista herätti valtavaa myötätuntoa, mutta myös korosti eurooppalaisten etnosentristä ja sukupuolittunutta suhtautumista pakolaisuuteen. Sekä lehdistössä että politiikkojen puheenvuorossa tehdään valitettavan usein eroa ukrainalaisten hyväksyttävän pakenemisen ja Lähi-Idän ja Afganistanin ”siirtolaistulvan” välissä. Edellä mainittu ryhmä saa myötätuntoa osakseen, kun taas jälkimmäinen ei. Usein asetelma näkyy myös ukrainalaisten ”meidänkaltaisuuden” korostamisessa.
Sukupuoli on selkeä humanitaarinen raja, joka tulee hyvin näkyviin suhtautumisessa ukrainalaisiin pakolaisiin. Sukupuolen perusteella on aikaisemminkin eroteltu turvapaikanhakijoita ja nämä erilaiset kriteerit näkyvät usein myös virallisissa, pääosin kielteisissä turvapaikkapäätöksissä. Kielteisen päätöksen perusteluissa mainitaan usein, että ”olet työkykyinen, nuori mies…”. Sukupuoleen perustuva raja tuli selkeäksi vuoden 2015 jälkeen, jolloin suurin osa turvapaikanhakijoista oli nuoria miehiä.
Myös valtiollisten toimijoiden tarve hallita siirtolaisuutta jo EU:n rajalla voi johtua enemmänkin tulijoiden sukupuolesta kuin määrästä. Turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttämisestä syytetään melkein aina nuoria, viriilissä iässä olevia miehiä. Samanlainen syytös kohdistuu ani harvoin naisiin.
Ukrainan sota toi esiin selkeästi yhden, aikaisemmin ehkä piilossa olleen, humanitaarisen rajan: toivottujen ja ei-toivottujen siirtolaisten välisen rajan.
Yksi keinotekoinen, valtiollisten toimijoiden hallitsema humanitaarinen raja on kahden siirtolaisryhmän välinen ero: heidän, jotka ovat onnistuneet hakemaan turvapaikkaa ja heidän, joille symbolinen raja korostuu niin sanotun takaisin työntävän rajahallinnan myötä. Rajahallinta tapahtuu fyysisellä, EU:n ulkorajalla.
Siirtolaiset, varsinkin turvapaikanhakijat mutta usein myös pakolaiset, muodostavat ihmisryhmänä vielä erään humanitaarisen rajan itsensä ja auttavien, humanitaarisen vastuun kantavien tahojen sekä valtiollisten toimijoiden väliin. Valitettavasti tilanne asettaa siirtolaiset objektin asemaan sen sijaan, että heidän toimijuuttaan vahvistettaisiin. Vaikkakin hyvin erilaisista syistä, valtiovallan edustajat ja auttajat kohdistavat toimiaan siirtolaisiin objekteina.
Kun tosiasiassa turvapaikanhakijat haluaisivat työtä ja kohtuullista toimeentuloa, valtiolliset toimijat kiinnittävät huomion ensisijaisesti juuri turvapaikkaprosessiin. Turvapaikanhakijoiden nopea työllistäminen ei ole korkealla viranomaisten tavoitelistalla. Siihen vaikuttaa halu suojella kotimaan työmarkkinoita.
Turvapaikanhakijoiden auttamisen ympärillä pyörii myös järjestöjen ja hankkeiden parvi. Ne työllistävät merkittävästi valtaväestöön kuuluvia, ainakin Suomessa. Siitä syystä hankkeista ei välttämättä edes haluta päästä helposti irti. Haitallisinta on, jos järjestöjen ja hankkeiden toiminta perustuu järjestöjen omiin odotuksiin eikä tutkittuun tietoon turvapaikanhakijoiden omista odotuksista.
Suomessa kotouttaminen ei tarkoita sitä, että prosessin lopussa turvapaikanhakija tuntisi itsensä integroiduksi yhteiskuntaan. Käytännössä kotouttaminen on sarja toimenpiteitä, joita viranomaiset kohdistavat asiakkaisiin lopputuloksesta huolimatta. Auttajapuolelta yksi esimerkki kuvaa hyvin tilannetta: Helsingin Sanomien yleisöosastolla ehdotettiin hyväntahtoisesti, että Suomeen saapuvat ukrainalaislapset laitetaan kouluun heti suomen kieltä oppimaan. Turvapaikanhakijoille siis suunnitellaan auttavia toimenpiteitä jo ennen, kuin heiltä on kysytty, mitä he itse haluavat.
Yhden humanitaarisen rajan luomiseen voi ajatella tutkijaryhmän artikkelin jopa itse osallistuvan. Se liittyy ääripäiden retoriikkaan. Johdantokappaleessa mainitaan mielipiteiden jakautuminen ääripäiksi. Oman käsitykseni mukaan ääripäästä voi puhua, jos suhtautuminen turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin on kielteinen tai vihamielinen. Mutta on vaikea sanoa myönteistä tai avointa suhtautumista, ääripääksi. Osittain asenteeni johtuu kielteisestä suhtautumisestani kansallisvaltioihin. Samasta syystä suhtaudun kriittisesti valtioiden oikeutukseen hallita rajoja.
Kansallisvaltion määritelmä perustuu fiktioon, ja sen luomien rajojen sisälle pyritään pakottamaan todellisuutta. Jos eivät ihan kaikki humanitaarisen rajan konfliktit johdukaan juuri tästä, niin aika moni kyllä. Humanitaarinen raja vaikuttaa joka tapauksessa käsitteenä erittäin mielenkiintoiselta ja käyttökelpoiselta työkalulta turvapaikanhakijoiden liittyvän problematiikan analyysissä. Sen avulla pystyy tutkimaan sekä fyysistä että symbolista tilaa, ja se tarjoaa tarttumapinnan ilmiön eri ulottuvuuksiin.
Markus Himanen työskentelee tutkijana Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee poliisin institutionaalista rasismia. Lisäksi hän toimii vapaaehtoisena Vapaa Liikkuvuus-verkostossa. Vapaa Liikkuvuus ajaa paperittomien laillistamista, antaa maksutonta neuvontaa ulkomaalaisasioissa ja avustaa taloudellisesti heikkoon asemaan joutuneita siirtolaisia.
Euroopan eriarvoistavat rajat
Tutkijaryhmän käsittelee ”humanitaarista rajaa” ristiriitaisena politiikan näyttämönä. Kirjoittajat pohtivat valtioita sitovan ihmisoikeusnormiston ja valtioiden toteuttaman pakolaispolitiikan suhteita turvapaikkapäätöksenteossa sekä ulkorajoilla. He myös sijoittavat rajakonfliktit pakolaisia auttavan linjan ja turvallisuutta korostavan politiikan välille. Tämä asetelma on kuitenkin oman näkemykseni mukaan osin harhaanjohtava.
Turvapaikkapolitiikkaa ei ole helppo hahmottaa. Se on muuhun maahanmuuttopolitiikkaan verrattuna samanaikaisesti sekä epäpoliittista, että kaikkein politisoiduin maahanmuuton osa-alue nyky-Euroopassa. Turvapaikkapäätöksenteon tulisi perustua kansainvälisiin ihmisoikeusnormeihin. EU:n lainsäädäntö, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sekä kansalliset tuomioistuimet ohjaavat valtion virkamiesten ja turvapaikkoja myöntävien virastojen päätöksiä. Missään muussa EU:n ulkopuolelta tulevien muuttoliikkeeseen kohdistuvassa maahanmuuttopolitiikan osa-alueessa jäsenmaiden toimivalta ei ole näin rajattua.
Toisaalta kovimmat poliittiset debatit maahanmuutosta käydään useimmiten juuri turvapaikkakysymysten ympärillä. Myös maahanmuuttajavastaiset poliittiset liikkeet kohdistavat vihansa usein juuri turvapaikanhakijoihin. Vuosina 2015–2016 politiikan vaikutus virkamiesten tekemiin turvapaikkapäätöksiin oli selvästi nähtävissä. Esimerkiksi Suomessa irakilaisille annettujen myönteisten päätösten suhteellinen määrä romahti ainakin osin hakijoiden tausoista riippumatta.
Valtion mahdollisuus vaikuttaa tuomioistuimien ratkaisuihin turvapaikka-asioissa on rajattua ja käännytysten toteuttaminen on vaikeaa. Siksi poliittinen paine kohdistuu ulkorajoille. Usein tämä tarkoittaa uusien turvapaikanhakijoiden pääsyn estämistä. Poliitikkojen retoriikassa tästä puhutaan kiertoteitse muuttovirtojen hallintana.
Kuten artikkelissa todetaan, pakolaisten takaisintyöntäminen on laitonta. Kirjoittajat tuovat esille EU-maiden toiminnan väkivaltaisuuden, mutta jää epäselväksi, mitä he tarkoittavat turvallisuuden ja humanitaarisuuden välisellä tasapainoilulla.
Siirtolaisuusuuden avulla ihmiset toteuttavat tärkeitä päämääriä ja poistuvat mahdottomiksi käyneistä tilanteista.
Humanitaarisen politiikan kysymyksiin kuuluu: montako kiintiöpakolaista otetaan vastaan vuosittain, kuinka paljon annetaan tukea YK:n pakolaisjärjestölle ja osallistutaanko rauhanturvaoperaatioihin. Se, sallitaanko EU:n jäsenvaltioiden harjoittamat takaisintyönnot on kuitenkin eriluokan kysymys. Välimeren takaisintyönnöt aiheuttavat hengenvaaraa ja riskin joutua epäinhimillisen kohtelun uhriksi, koska turvapaikkatutkintaa ei suoriteta.
Jos EU hyväksyy jäsenmaiden laittomat toimet ja osallistuu niihin Frontexin kautta, oikeus elämään rajalla ei toteudu. Kysymys on poliittinen, mutta kyse ei ole tasapainosta turvallisuuden ja auttamisen välillä vaan oikeusvaltion olemassaolosta.
En ole aivan varma, kuinka hyödyllinen humanitaarisen rajan käsite on. Artikkeli on hyvin kuvaileva eikä poliittisten riitojen tai kompromissien syitä juuri pohdita. Ainakin tässä artikkelissa humanitaarinen raja ankkuroidaan kansainvälisen pakolaisoikeuden kehykseen eikä pakolaisuuden ja siirtolaisuuden eroja ja suhteita tematisoida. Moni siirtolainen ottaa kovia riskejä muuttaakseen Eurooppaan ja ajautuu turvapaikkajärjestelmään, vaikka tärkeimpänä tavoitteena on esimerkiksi työpaikka. Elämää on hankala pakottaa siisteihin kategorioihin.
Siirtolaisuusuuden avulla ihmiset toteuttavat tärkeitä päämääriä ja poistuvat mahdottomiksi käyneistä tilanteista. Moni entisistä kolonialistisista maista, joista lähti miljoonia ihmisiä etsimään parempaa elämää, eivät halua antaa samaa mahdollisuutta kehittyvien maiden ihmisille.
Yhteistä pakotetuille ja vapaaehtoisille muuttoliikkeille onkin, että motiivit liikkumiselle rakentuvat hyvin eriarvoisessa maailmassa. Eriarvoisuus liittyy tuloihin, mutta myös turvallisuuteen, terveyspalveluihin, sukupuolten tasa-arvoon tai elinympäristön tuhoutumiseen. Juuri moninaiset eriarvoisuudet tekevät ylirajaisiin muuttoliikkeisiin liittyvistä konflikteista hankalia ratkaista.
Tekstissä mainitaan osuvasti, että rajat eivät paikannu vain ulkorajoille vaan ”kaikkialla missä turvapaikanhakijoiden oikeutta maassa oleskeluun arvioidaan”. Maahantulon- ja maahanasettumisen kontrolli usein syventää siirtolaisten, mukaan lukien turvapaikanhakijoiden, eriarvoista asemaa. Epävarma asema lisää siirtolaisten riskiä tulla hyväksikäytetyksi työmarkkinoilla.
Monet Suomeen vuosina 2015–2016 tulleet turvapaikanhakijat elävät edelleen ilman oleskelulupia – osa paperittomina, osa päättymättömässä turvapaikkalimbossa. He eivät ole päässeet koskaan rajalta pois. Heidän asemansa virallistamiseksi on syntynyt Lupaa elää -kampanja.
Ukrainan sota on luonut uudenlaisen pakolaiskriisin Eurooppaan. Monet kommentaattorit ovat huomauttaneet kuinka eri tavoin eurooppalaiset suhtautuvat Ukrainan sotaa pakeneviin verrattuna Lähi-idästä vuonna 2015 panneisiin. Tähän on varmasti monia syitä. Silti on hyvä kysyä, missä määrin rodullistavat ja etniset ennakkoluulot vaikuttavat pakolaisiin kohdistuviin asenteisiin ja turvapaikkapolitiikkaan?
Nopeasti muuttuvien kriisien paine ja liikkuvien ihmisten omat valinnat näyttävät vaikuttavan eurooppalaiseen turvapaikkapolitiikan käytäntöihin. Eurooppaan vuonna 2015 päässeistä turvapaikanhakijoista toiset saivat lopulta luvan jäädä. Nyt EU-maat etsivät keinoja laillisen aseman takaamiseksi viisumivapaasti liikkumaan pääseille ukrainalaisille pakolaisille.
On mielenkiintoista nähdä miten Ukrainan pakolaiskriisi vaikuttaa keskusteluun ulkorajoista ja turvapaikkapolitiikasta. Ehkä sodan keskellä olisi aihetta optimismiin? Vuoden 2015 jälkeen EU:n turvapaikka- ja rajapolitiika on tähdännyt turvapaikkamenettelyn ulkoistamiseen tekemällä EU:n alueelle pääsystä mahdollisimman hankalaa. Ukrainan tilanne osoittaa ratkaisun nurinkurisuuden: isoissa kriiseissä käytännönläheinen ja avoin auttaminen on ainoa humaani vaihtoehto.
Loppuvuodesta 2021 Valko-Venäjän, Puolan ja Liettuan välillä kriisiytynyt tilanne herätti voimakkaita kannanottoja maahanmuutosta. Keskeiseksi teemaksi nousi tällöin EU:n ulkorajojen turvallistaminen. Alueella toteutetaan edelleen kovaa rajavalvontaa. Samankaltainen tilanne on nähty aiemmin Kreikan ja Turkin välisellä rajalla.
Mielipiteet turvapaikanhakijoista ja pakolaisuudesta jakautuvat helposti ääripäiksi. Maahanmuuttoa vastustavat puhuvat rajoista ja turvallisuudesta, kun taas humanitaarisen vastuun kannattajat korostavat pakolaisten oikeutta kansainväliseen suojeluun. Keskustelu kiihtyi vuonna 2015, kun suuri määrä ihmisiä pyrki hakemaan turvapaikkaa Euroopan Unionin maista.
Keskustelussa unohtuu usein, että humanitaarinen apu ja muuttoliikkeen hallinta eivät ole vaihtoehtoisia, vaan toisiinsa suhteessa rakentuvia ilmiöitä. Pakotettua kansainvälistä muuttoliikettä ajaa inhimillinen hätä: pyrkimys pois vaarallisista tai elinkelvottomista olosuhteista maihin, joissa on mahdollisuuksia rakentaa turvallista elämää.
Turvapaikanhakijoita vastaanottavat valtiot puolestaan hallitsevat oikeutetusti rajojensa yli tapahtuvaa liikkumista ja alueellaan oleskelua. Passi- ja viisumijärjestelmien avulla tehdään kuitenkin valikoivaa muuttoliikkeen hallintaa. Siksi pakolaiset eivät useinkaan voi matkustaa EU:hun laillisia reittejä pitkin. Yhteyden ilmiöiden välille rakentaa 70 vuotta täyttävä YK:n pakolaissopimus. Se velvoittaa jäsenmaita päästämään alueelleen henkilöt, jotka hakevat maasta turvapaikkaa.
Humanitaarinen raja
Kansainvälisessä tutkimuksessa turvapaikanhakijoiden ja valtiotoimijoiden välistä yhteyttä tarkastellaan humanitaarisen rajan käsitteen avulla. Käsite on kehitetty osana monitieteistä pakotetun muuttoliikkeen ja sen hallinnan tutkimusta eri puolilla maailmaa. Lähestymistapa on käytännöllinen: tutkimuksessa analysoidaan mitä tapahtuu siellä, missä turvapaikanhakijat ja valtioiden alueellinen hallinta kohtaavat.
Maantieteellinen tutkimus tarkastelee erityisesti tiloja, joita humanitaarinen rajankäynti luo. Humanitaarinen raja ei ole vain alueita erottava jakaja, vaan myös niitä yhdistävä ’välitila’. Sen olemus on jatkuvasti muuttuva. Turvapaikanhakijoiden ja aluehallinnan monitasoisissa kohtaamisissa rakentuu sekä fyysistä elettyä tilaa että symbolista ja käytännöllistä politiikan tilaa.
Elämää humanitaarisella rajalla
Humanitaarisen rajan fyysinen olemus on pirstaleinen. Yhtäältä se sijaitsee pakolaisleireillä, joita on monenlaisia. Kriisien seurauksena nopeasti syntyviä leirejä leimaa väliaikaisuus: suojia rakennetaan tarvikkeista, joita on saatavilla; ruokaa jaetaan ja valmistetaan ulkona; hygieniasta huolehtiminen on erittäin haasteellista.
Tällaiset leirit syntyvät konflikti- ja katastrofialueiden läheisyyteen, maan sisälle tai naapurimaihin. Pakolaisapu on niiden toimijoiden varassa, jotka pääsevät paikalle nopeasti. Mukana on tyypillisesti paikallisia järjestöjä ja ihmisiä sekä kansainvälisiä kriisitoimijoita.
Ongelmatilanteiden pitkittyessä leirit muuttavat muotoaan. Niihin rakennetaan jykevämpiä asumuksia, saniteettitiloja ja ruokailupaikkoja, usein YK:n kansainvälisen pakolaisavun (UNHCR), valtion, kunnan ja järjestöjen yhteistyönä. Niihin järjestetään myös koulutusta ja työtä, terveyden- ja sairaanhoitoa sekä muita peruspalveluita ihmisoikeusperustaisesti. Pitkäaikaisia leirejä voidaan myös siirtää ja pilkkoa. Humanitaarisesta rajasta tulee näin varsin pysyväisluonteinen elämisen tila.
Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä on useita valtavan kokoisia pakolaisleirejä. Tällaisia kaupunkilähiötä muistuttavia leirejä on esimerkiksi Keniassa, Ugandassa ja Jordaniassa. Samoin Aasiassa on pitkäaikaisia pakolaisleirejä, joilla asuu satoja tuhansia ihmisiä. Suurimpana näistä Myanmarin rohingya-vähemmistön pakolaisalueet Bangladeshissa. Pitkäaikaisimmat pakolaisleirit rakennettiin vuonna 1948. Palestiinalaiset ovat eläneet niissä jo usean sukupolven ajan Jordaniassa, Libanonissa, Syyriassa ja Israelissa.
Euroopan humanitaariset rajat
Eurooppaan perustettiin nopeasti Hotspot-leirejä vuonna 2016. Niistä on tulossa pysyvä osa EU:n uudistuvaa pakolaispolitiikkaa. Huonosti toimivien leirien tilalle rakennetaan Kreikan saarilla parhaillaan uusia ulkorajakeskuksia.
EU-maissa turvapaikanhakijat on sijoitettu pääosin erilaisiin vastaanotto-, käsittely- ja palautuskeskuksiin. Näiden olemus vaihtelee maittain huomattavasti. Pakolaisia asuu lisäksi kaupungeissa ja niiden ulkopuolella yksityisasunnoissa ja omarakenteisilla leireillä, sekä rekisteröityneinä turvapaikanhakijoina että paperittomina siirtolaisina.
Suurissa kaupungeissa asuu paljon pakolaisia muuallakin. Esimerkiksi Egyptin kaupungeissa elää yli 265 000 rekisteröitynyttä turvapaikanhakijaa sekä tuntematon määrä rekisteröitymättömiä pakolaisia. YK:n kyky sijoittaa heitä turvallisiin maihin on riittämätön. Moni etsiikin mahdollisuuksia jatkaa matkaa muita väyliä pitkin. Yksi keino on hakea turvapaikkaa EU:n alueelta. Useat joutuvat turvautumaan matkallaan salakuljettajien apuun.
Fyysistä humanitaarista rajaa eletään myös rajaseuduilla, joille turvapaikanhakijat kerääntyvät. Toisinaan näille alueille syntyy pakolaisten itsensä perustamia leirejä kuten esimerkiksi Calaisissa Ranskan länsirannikolla.
Suuri osa rajaseuduilla oleskelevista on kuitenkin liikkeessä vailla varsinaista asuinpaikkaa, etsien jatkuvasti keinoja rajan ylittämiseen. Jotkut onnistuvat nopeasti, mutta monet joutuvat yrittämään useita kertoja. Osa turvapaikanhakijoista menehtyy vaarallisissa rajanylityksissä.
Kamppailu turvapaikkaoikeudesta
Humanitaarisen rajan olemusta tutkitaan dokumentti- ja media-analyysin keinoin sekä tarkastelemalla muuttoliikkeen hallinnan käytäntöjä. Politiikan tilana sitä määrittävät sisään- ja ulossulkemisen kamppailut, jotka pitkittyessään ja julkista huomiota saadessaan voivat laajentaa rajankäynnin poliittista liikkumavaraa.
Sisään sulkevassa rajankäynnissä on kysymys kansainvälisen turvapaikkaoikeuden toteutumisesta. Pakolaisilla on oikeus hakea turvapaikkaa YK:n pakolaissopimuksessa mukana olevista maista tietyin perustein. Valtioilla on oikeus määritellä, milloin kriteerit täyttyvät ja milloin eivät. EU-maat tekevät näitä tulkintoja sekä yhdessä että itsenäisesti.
Pakolaisten mahdollisuudet saada turvapaikka vaihtelevat suuresti. Yhtäältä lähtömaa vaikuttaa arviointiin. Toisaalta ratkaisevia voivat olla henkilön tukiverkostot ja kyky tuoda esiin pakolaisstatukseen oikeuttavia seikkoja.
Turvapaikan hakemiseksi on päästävä fyysisesti sen valtion alueelle, josta haluaa suojelua. Usein tämä ei onnistu virallisten rajanylityspaikkojen kautta. Raja- ja aluehallinnassa tähän suhtaudutaan eri tavoin. Esimerkiksi Kreikan saarille rakennetaan keskuksia, joihin maahan saapuvat turvapaikanhakijat sijoitetaan. Niitä on rinnastettu avovankiloihin.
EU:n uuden maahanmuuttopolitiikan ensisijainen tavoite on turvapaikkahakemusten käsittelyn nopeuttaminen. Yhä useampi pakolainen haluttaisiin palauttaa suoraan ulkorajalta. Tämä kaventaisi humanitaarisen rajankäynnin poliittista tilaa merkittävästi.
Laittomuuden rajat?
Ulos sulkevassa rajankäynnissä on kysymys aluehallinnasta. Valtiot voivat pitkälti määritellä, millä ehdoilla niiden alueille voi tulla ja siellä oleskella. Tätä suvereniteettia ehdollistavat kansainväliset liikkumista ja ihmisoikeuksia koskevat sopimukset.
Esimerkiksi YK:n pakolaissopimuksen allekirjoittaneet maat ovat sitoutuneet siihen, että laittomastikin maahan saapunut henkilö saa oleskella maassa laillisesti ilmoittauduttuaan turvapaikanhakijaksi. Turvapaikanhakijaa ei näin ollen saa kohdella laittomana siirtolaisena.
Useilla EU:n ulkorajoilla toteutetaan parhaillaan niin kutsuttua takaisintyöntävää rajahallintaa, jossa turvapaikanhakijoita ajetaan pois raja-alueelta väkivaltaisin keinoin. Tätä pidetään kyseenalaisena ja kansainvälisten sopimusten vastaisena keinona estää turvapaikan hakeminen. Valtioiden aluehallinnan pyrkimys on tässäkin kaventaa humanitaarisen rajankäynnin poliittista tilaa laittomaksi katsotun muuttoliikkeen osalta.
Toiset tahot pyrkivät puolestaan laajentamaan poliittisen kamppailun tilaa tekemällä näkyväksi valtioiden toiminnan laittomia piirteitä. Turvapaikanhakijoiden itsensä on vaikea päästä osalliseksi näistä kamppailuista, vaikka vastarintaa esiintyy jonkin verran myös heidän keskuudessaan. He kohtaavat aluehallinnan pääasiassa kehollisesti, erittäin haavoittuvaisista asemista käsin – eletyllä humanitaarisella rajalla.
Paradoksaalinen tila
Humanitaarinen raja on monella tapaa paradoksaalinen tila. Se sijaitsee konkreettisesti valtioiden ja EU:n ulkorajoilla. Samalla se on kuitenkin kaikkialla missä turvapaikanhakijoiden oikeutta maassa oleskeluun arvioidaan. Digitalisoituvassa yhteiskunnassa raja voi sulkeutua myös sellaisten yksityisten tai julkisten palvelujen kohdalla, jotka edellyttävät vahvaa tunnistautumista.
Humanitaarinen raja nivoo yhteen näennäisen erisuhtaiset rajavalvonnan pyrkimykset ja humanitaarisen avun käytännöt. Turvapaikanhakijat saavat yleensä välttämätöntä ja välitöntä tukea taustastaan tai lähtömaastaan riippumatta. Jatkuvan tuen ja suojan piiriin seulotaan kuitenkin vain pieni osa pakolaisista.
Rajaamisen käytäntöjä myös siirretään paikasta toiseen. Hotspot-malli tuotiin Eurooppaan alun perin Australian Tyynenmeren alueelta ja parhaillaan sitä ollaan toteuttamassa Yhdysvalloissa Meksikon rajalla. Näin rajoista tulee yleisesti yhä kovempia samalla kun humanitaarisen avun tila kutistuu ja heikkenee.
Rajavalvonnan korostuminen nykyisessä poliittisessa ilmastossa näkyy siinä, että turvapaikanhakijoille ei välttämättä tarjota edes välitöntä apua. Esimerkiksi Valko-Venäjän ja Puolan sekä Turkin ja Kreikan rajoilla heitä ajetaan parhaillaan ulos EU:n alueelta.
Humanitaarisen rajan paradoksaalisuus tekee siitä alttiin voimakkaalle poliittiselle kamppailulle. Eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka onkin jatkuvaa tasapainoilua kansallisen edun ja kansainvälisen vastuun, rajaturvallisuuden ja inhimillisen hädän, valtion suvereniteetin ja ihmisoikeuksien välillä. Näiden jännitteisen suhteen tarkasteleminen auttaa ymmärtämään ilmiön monimutkaisuutta ja luo pohjaa kestävämmille ratkaisuille.
KIRSIPAULIINA KALLIO & JOUNI HÄKLI
OTSIKKOKUVA: KEVIN BUCKERT/UNSPLASH
Lähteet
Kallio, K.P., Häkli, J. & Pascucci, E. (2019). Refugeeness as political subjectivity: Experiencing the humanitarian border. Environment and Planning C: Politics and Space, 37:7, 1258–1276.
Spathopoulou, A., Kallio, K. P. & Häkli, J. (2021). Outsourcing Hotspot governance within the EU: cultural mediators as humanitarian–border workers in Greece. International Political Sociology, 15:3, 359–377.
Kirsipauliina Kallio
Kirsi Pauliina Kallio on ympäristökasvatuksen professori Tampereen
yliopistossa. Hänen kriittinen humanitaariseen rajankäyntiin kohdistuva tutkimuksensa seuraa pakotetun muuttoliikkeen hallinnoinnin kehitystä EU:ssa ja perehtyy pakolaisten kokemuksiin turvapaikan hakemisesta
EU-maissa.
Jouni Häkli
Jouni Häkli on aluetieteen professori Tampereen yliopistossa. Hänen
viimeaikainen tutkimuksensa on kohdistunut pakolaisuuteen ja siihen
liittyviin kohtaamisiin turvapaikanhakijoiden ja muuttoliikkeen
hallintakäytäntöjen välillä.
Lue kommentaarit
Arpad Kovacs
Arpad Kovacs on syntynyt entisessä Jugoslaviassa. Nykyään hän työskentelee maahanmuuttajien, erityisesti paperittomien siirtolaisten kanssa Oulun tuomiokirkkoseurakunnan pappina. Poliittiselta vakaumukseltaan hän on anarkisti.
Humanitaarinen raja Ukrainan sodan näkökulmasta
Venäjän hyökkäys Ukrainaan aiheutti sotaa pakenevien aaltoja muun Euroopan ja EU:n alueelle, samalla muuttaen humanitaarisia rajoja sekä fyysisessä, symbolisessa että poliittisessa mielessä. Ukrainan sota toi esiin selkeästi yhden, aikaisemmin ehkä piilossa olleen, humanitaarisen rajan: toivottujen ja ei-toivottujen siirtolaisten välisen rajan.
Ukrainalaisten siviilien, naisten, lasten ja vanhusten pakeneminen sodan jaloista herätti valtavaa myötätuntoa, mutta myös korosti eurooppalaisten etnosentristä ja sukupuolittunutta suhtautumista pakolaisuuteen. Sekä lehdistössä että politiikkojen puheenvuorossa tehdään valitettavan usein eroa ukrainalaisten hyväksyttävän pakenemisen ja Lähi-Idän ja Afganistanin ”siirtolaistulvan” välissä. Edellä mainittu ryhmä saa myötätuntoa osakseen, kun taas jälkimmäinen ei. Usein asetelma näkyy myös ukrainalaisten ”meidänkaltaisuuden” korostamisessa.
Sukupuoli on selkeä humanitaarinen raja, joka tulee hyvin näkyviin suhtautumisessa ukrainalaisiin pakolaisiin. Sukupuolen perusteella on aikaisemminkin eroteltu turvapaikanhakijoita ja nämä erilaiset kriteerit näkyvät usein myös virallisissa, pääosin kielteisissä turvapaikkapäätöksissä. Kielteisen päätöksen perusteluissa mainitaan usein, että ”olet työkykyinen, nuori mies…”. Sukupuoleen perustuva raja tuli selkeäksi vuoden 2015 jälkeen, jolloin suurin osa turvapaikanhakijoista oli nuoria miehiä.
Myös valtiollisten toimijoiden tarve hallita siirtolaisuutta jo EU:n rajalla voi johtua enemmänkin tulijoiden sukupuolesta kuin määrästä. Turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttämisestä syytetään melkein aina nuoria, viriilissä iässä olevia miehiä. Samanlainen syytös kohdistuu ani harvoin naisiin.
Yksi keinotekoinen, valtiollisten toimijoiden hallitsema humanitaarinen raja on kahden siirtolaisryhmän välinen ero: heidän, jotka ovat onnistuneet hakemaan turvapaikkaa ja heidän, joille symbolinen raja korostuu niin sanotun takaisin työntävän rajahallinnan myötä. Rajahallinta tapahtuu fyysisellä, EU:n ulkorajalla.
Siirtolaiset, varsinkin turvapaikanhakijat mutta usein myös pakolaiset, muodostavat ihmisryhmänä vielä erään humanitaarisen rajan itsensä ja auttavien, humanitaarisen vastuun kantavien tahojen sekä valtiollisten toimijoiden väliin. Valitettavasti tilanne asettaa siirtolaiset objektin asemaan sen sijaan, että heidän toimijuuttaan vahvistettaisiin. Vaikkakin hyvin erilaisista syistä, valtiovallan edustajat ja auttajat kohdistavat toimiaan siirtolaisiin objekteina.
Kun tosiasiassa turvapaikanhakijat haluaisivat työtä ja kohtuullista toimeentuloa, valtiolliset toimijat kiinnittävät huomion ensisijaisesti juuri turvapaikkaprosessiin. Turvapaikanhakijoiden nopea työllistäminen ei ole korkealla viranomaisten tavoitelistalla. Siihen vaikuttaa halu suojella kotimaan työmarkkinoita.
Turvapaikanhakijoiden auttamisen ympärillä pyörii myös järjestöjen ja hankkeiden parvi. Ne työllistävät merkittävästi valtaväestöön kuuluvia, ainakin Suomessa. Siitä syystä hankkeista ei välttämättä edes haluta päästä helposti irti. Haitallisinta on, jos järjestöjen ja hankkeiden toiminta perustuu järjestöjen omiin odotuksiin eikä tutkittuun tietoon turvapaikanhakijoiden omista odotuksista.
Suomessa kotouttaminen ei tarkoita sitä, että prosessin lopussa turvapaikanhakija tuntisi itsensä integroiduksi yhteiskuntaan. Käytännössä kotouttaminen on sarja toimenpiteitä, joita viranomaiset kohdistavat asiakkaisiin lopputuloksesta huolimatta. Auttajapuolelta yksi esimerkki kuvaa hyvin tilannetta: Helsingin Sanomien yleisöosastolla ehdotettiin hyväntahtoisesti, että Suomeen saapuvat ukrainalaislapset laitetaan kouluun heti suomen kieltä oppimaan. Turvapaikanhakijoille siis suunnitellaan auttavia toimenpiteitä jo ennen, kuin heiltä on kysytty, mitä he itse haluavat.
Yhden humanitaarisen rajan luomiseen voi ajatella tutkijaryhmän artikkelin jopa itse osallistuvan. Se liittyy ääripäiden retoriikkaan. Johdantokappaleessa mainitaan mielipiteiden jakautuminen ääripäiksi. Oman käsitykseni mukaan ääripäästä voi puhua, jos suhtautuminen turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin on kielteinen tai vihamielinen. Mutta on vaikea sanoa myönteistä tai avointa suhtautumista, ääripääksi. Osittain asenteeni johtuu kielteisestä suhtautumisestani kansallisvaltioihin. Samasta syystä suhtaudun kriittisesti valtioiden oikeutukseen hallita rajoja.
Kansallisvaltion määritelmä perustuu fiktioon, ja sen luomien rajojen sisälle pyritään pakottamaan todellisuutta. Jos eivät ihan kaikki humanitaarisen rajan konfliktit johdukaan juuri tästä, niin aika moni kyllä. Humanitaarinen raja vaikuttaa joka tapauksessa käsitteenä erittäin mielenkiintoiselta ja käyttökelpoiselta työkalulta turvapaikanhakijoiden liittyvän problematiikan analyysissä. Sen avulla pystyy tutkimaan sekä fyysistä että symbolista tilaa, ja se tarjoaa tarttumapinnan ilmiön eri ulottuvuuksiin.
ARPAD KOVACS
Takaisin ylös ↑
Markus Himanen
Markus Himanen työskentelee tutkijana Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee poliisin institutionaalista rasismia. Lisäksi hän toimii vapaaehtoisena Vapaa Liikkuvuus-verkostossa. Vapaa Liikkuvuus ajaa paperittomien laillistamista, antaa maksutonta neuvontaa ulkomaalaisasioissa ja avustaa taloudellisesti heikkoon asemaan joutuneita siirtolaisia.
Euroopan eriarvoistavat rajat
Tutkijaryhmän käsittelee ”humanitaarista rajaa” ristiriitaisena politiikan näyttämönä. Kirjoittajat pohtivat valtioita sitovan ihmisoikeusnormiston ja valtioiden toteuttaman pakolaispolitiikan suhteita turvapaikkapäätöksenteossa sekä ulkorajoilla. He myös sijoittavat rajakonfliktit pakolaisia auttavan linjan ja turvallisuutta korostavan politiikan välille. Tämä asetelma on kuitenkin oman näkemykseni mukaan osin harhaanjohtava.
Turvapaikkapolitiikkaa ei ole helppo hahmottaa. Se on muuhun maahanmuuttopolitiikkaan verrattuna samanaikaisesti sekä epäpoliittista, että kaikkein politisoiduin maahanmuuton osa-alue nyky-Euroopassa. Turvapaikkapäätöksenteon tulisi perustua kansainvälisiin ihmisoikeusnormeihin. EU:n lainsäädäntö, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sekä kansalliset tuomioistuimet ohjaavat valtion virkamiesten ja turvapaikkoja myöntävien virastojen päätöksiä. Missään muussa EU:n ulkopuolelta tulevien muuttoliikkeeseen kohdistuvassa maahanmuuttopolitiikan osa-alueessa jäsenmaiden toimivalta ei ole näin rajattua.
Toisaalta kovimmat poliittiset debatit maahanmuutosta käydään useimmiten juuri turvapaikkakysymysten ympärillä. Myös maahanmuuttajavastaiset poliittiset liikkeet kohdistavat vihansa usein juuri turvapaikanhakijoihin. Vuosina 2015–2016 politiikan vaikutus virkamiesten tekemiin turvapaikkapäätöksiin oli selvästi nähtävissä. Esimerkiksi Suomessa irakilaisille annettujen myönteisten päätösten suhteellinen määrä romahti ainakin osin hakijoiden tausoista riippumatta.
Valtion mahdollisuus vaikuttaa tuomioistuimien ratkaisuihin turvapaikka-asioissa on rajattua ja käännytysten toteuttaminen on vaikeaa. Siksi poliittinen paine kohdistuu ulkorajoille. Usein tämä tarkoittaa uusien turvapaikanhakijoiden pääsyn estämistä. Poliitikkojen retoriikassa tästä puhutaan kiertoteitse muuttovirtojen hallintana.
Kuten artikkelissa todetaan, pakolaisten takaisintyöntäminen on laitonta. Kirjoittajat tuovat esille EU-maiden toiminnan väkivaltaisuuden, mutta jää epäselväksi, mitä he tarkoittavat turvallisuuden ja humanitaarisuuden välisellä tasapainoilulla.
Humanitaarisen politiikan kysymyksiin kuuluu: montako kiintiöpakolaista otetaan vastaan vuosittain, kuinka paljon annetaan tukea YK:n pakolaisjärjestölle ja osallistutaanko rauhanturvaoperaatioihin. Se, sallitaanko EU:n jäsenvaltioiden harjoittamat takaisintyönnot on kuitenkin eriluokan kysymys. Välimeren takaisintyönnöt aiheuttavat hengenvaaraa ja riskin joutua epäinhimillisen kohtelun uhriksi, koska turvapaikkatutkintaa ei suoriteta.
Jos EU hyväksyy jäsenmaiden laittomat toimet ja osallistuu niihin Frontexin kautta, oikeus elämään rajalla ei toteudu. Kysymys on poliittinen, mutta kyse ei ole tasapainosta turvallisuuden ja auttamisen välillä vaan oikeusvaltion olemassaolosta.
En ole aivan varma, kuinka hyödyllinen humanitaarisen rajan käsite on. Artikkeli on hyvin kuvaileva eikä poliittisten riitojen tai kompromissien syitä juuri pohdita. Ainakin tässä artikkelissa humanitaarinen raja ankkuroidaan kansainvälisen pakolaisoikeuden kehykseen eikä pakolaisuuden ja siirtolaisuuden eroja ja suhteita tematisoida. Moni siirtolainen ottaa kovia riskejä muuttaakseen Eurooppaan ja ajautuu turvapaikkajärjestelmään, vaikka tärkeimpänä tavoitteena on esimerkiksi työpaikka. Elämää on hankala pakottaa siisteihin kategorioihin.
Siirtolaisuusuuden avulla ihmiset toteuttavat tärkeitä päämääriä ja poistuvat mahdottomiksi käyneistä tilanteista. Moni entisistä kolonialistisista maista, joista lähti miljoonia ihmisiä etsimään parempaa elämää, eivät halua antaa samaa mahdollisuutta kehittyvien maiden ihmisille.
Yhteistä pakotetuille ja vapaaehtoisille muuttoliikkeille onkin, että motiivit liikkumiselle rakentuvat hyvin eriarvoisessa maailmassa. Eriarvoisuus liittyy tuloihin, mutta myös turvallisuuteen, terveyspalveluihin, sukupuolten tasa-arvoon tai elinympäristön tuhoutumiseen. Juuri moninaiset eriarvoisuudet tekevät ylirajaisiin muuttoliikkeisiin liittyvistä konflikteista hankalia ratkaista.
Tekstissä mainitaan osuvasti, että rajat eivät paikannu vain ulkorajoille vaan ”kaikkialla missä turvapaikanhakijoiden oikeutta maassa oleskeluun arvioidaan”. Maahantulon- ja maahanasettumisen kontrolli usein syventää siirtolaisten, mukaan lukien turvapaikanhakijoiden, eriarvoista asemaa. Epävarma asema lisää siirtolaisten riskiä tulla hyväksikäytetyksi työmarkkinoilla.
Monet Suomeen vuosina 2015–2016 tulleet turvapaikanhakijat elävät edelleen ilman oleskelulupia – osa paperittomina, osa päättymättömässä turvapaikkalimbossa. He eivät ole päässeet koskaan rajalta pois. Heidän asemansa virallistamiseksi on syntynyt Lupaa elää -kampanja.
Ukrainan sota on luonut uudenlaisen pakolaiskriisin Eurooppaan. Monet kommentaattorit ovat huomauttaneet kuinka eri tavoin eurooppalaiset suhtautuvat Ukrainan sotaa pakeneviin verrattuna Lähi-idästä vuonna 2015 panneisiin. Tähän on varmasti monia syitä. Silti on hyvä kysyä, missä määrin rodullistavat ja etniset ennakkoluulot vaikuttavat pakolaisiin kohdistuviin asenteisiin ja turvapaikkapolitiikkaan?
Nopeasti muuttuvien kriisien paine ja liikkuvien ihmisten omat valinnat näyttävät vaikuttavan eurooppalaiseen turvapaikkapolitiikan käytäntöihin. Eurooppaan vuonna 2015 päässeistä turvapaikanhakijoista toiset saivat lopulta luvan jäädä. Nyt EU-maat etsivät keinoja laillisen aseman takaamiseksi viisumivapaasti liikkumaan pääseille ukrainalaisille pakolaisille.
On mielenkiintoista nähdä miten Ukrainan pakolaiskriisi vaikuttaa keskusteluun ulkorajoista ja turvapaikkapolitiikasta. Ehkä sodan keskellä olisi aihetta optimismiin? Vuoden 2015 jälkeen EU:n turvapaikka- ja rajapolitiika on tähdännyt turvapaikkamenettelyn ulkoistamiseen tekemällä EU:n alueelle pääsystä mahdollisimman hankalaa. Ukrainan tilanne osoittaa ratkaisun nurinkurisuuden: isoissa kriiseissä käytännönläheinen ja avoin auttaminen on ainoa humaani vaihtoehto.
MARKUS HIMANEN
Takaisin ylös ↑
La frontera humanitaria – una arena de lucha política
Ανθρωπιστικά σύνορα – πεδίο μάχης πολιτικών αγώνων
Il confine umanitario – uno spazio di lotta politica