Kriittinen tila Videot

Ville Lähteen Unconferencessa kritisoitiin tiedemaailman nykytilaa

Filosofi Ville Lähde järjesti marraskuussa YHYS-kollokviossa Unconference-tapahtuman. Tämä artikkeli on kirjoitettu tapahtuman keskustelun pohjalta, Lähdettä lukuun ottamatta keskustelijat esiintyvät jutussa nimettöminä. Tavoitteena Lähteellä oli osallistujalähtöinen keskustelu, jossa keskustelijat saavat itse tuoda esiin erilaisia tuskailun aiheita tiedejulkaisemisen ja -viestinnän tilasta, Lähteen mukaan tilaisuus toimi tutkijoille terapeuttisena hetkenä. Tilaisuus alkoi Lähteen pitämällä johdannolla aiheeseen.

 

Ville Lähde: Yleisenä teemana Unconferencessa on nykyinen tiedekeskustelu, tieteen julkisuus, tiedeviestintä, tieteellinen lukutaito ja näihin liittyvät ongelmat, jotka liian helposti nähdään pelkkänä kulttuurisotana, eri identiteettien välisenä kamppailuna. Näkemysten vahvassa polarisoitumisessa keskustelussa tulee helposti asetelma tieteen vastustajien ja tieteen puolustajien välillä. Käsittelen kirjassa Paljon liikkuvia osia tätä teemaa etenkin siltä kantilta, miten mielipiteitä pyhitetään ja korotetaan tutkittua tietoa vastaavaan asemaan. Asiantuntijat nähdään nykyään usein eliittinä, jota halutaan vastustaa ikään kuin oman tai kansanomaisen kokemuksen voimalla. Suomen julkisessa keskustelussa on noussut tähän liittyvä uusi ilmiö, jossa valtavirtapolitiikassakin kyseenalaistetaan tieteen merkitystä ja asiantuntijoiden roolia. Näistä trendeistä aiheutuu tieteen auktoriteetin murenemista.

Toinen pohtimani teema liittyy siihen, kuinka tieteellisiä tuloksia käytetään helposti vääristelevästi. Yhtäältä ongelmana voi olla esimerkiksi heikko tieteen lukutaito, toisaalta taas tieteen tulosten vääristävä käyttö. Vääristely voi olla myös tietoista välineellistä toimintaa. Esimerkiksi ilmastokeskustelussa ei lähdetä selkeästi kyseenalaistamaan tiedettä, vaan poimitaan tiettyjä tuloksia, jotta voidaan tehdä niiden pohjalta valikoituja esityksiä ja saada sanoilleen tieteellistä auktoriteettia, vaikka tosiasiassa tällöin toimitaan epätieteellisesti.

Itse olen huomannut BIOS-tutkimusyksikön työssä, jossa teemme paljon journalistiyhteistyötä, kuinka journalistiset painotukset helposti vaikuttavat siihen, millä tavalla tieteen tulokset päätyvät julkisuuteen. Esimerkiksi nyt vallitseva pyrkimys tarinallisuuteen koetaan monien tutkijoiden keskuudessa ongelmalliseksi. Ongelmallista tarinallistamistrendistä tekee muun muassa se, että on vaikeaa saada puhuttua ilmastonmuutoksen kaltaisista asioista yleisemmällä tasolla tai suhteessa yhteiskunnallisiin rakenteisiin tilanteessa, jossa toimittajalla on vahva paine saada siitä yksilöllinen tai yhteisöllinen tarina. Samoin lyhyen muodon tai terävän journalistisen kärjen painotus journalismissa helposti ruokkii tapaa purkaa vaikeita asioita yksinkertaiseen muotoon.

Viime aikoina itseäni ovat kiinnostaneet eniten tieteen viestinnän ongelmat tutkijoiden oman työn kontekstissa liittyen etenkin popularisointiin. Viime vuonna ilmestyi artikkeli When science becomes too easy, jonka kirjoittajat olivat tutkineet sitä, kuinka lukijat reagoivat yhtäältä tieteelliselle yleisölle tai toisaalta laajalle yleisölle kirjoitettuihin artikkeleihin. Artikkelissa puhuttiin ilmiöstä, jossa popularisoidut tekstit aiheuttavat ihmisten mielissä kuvan jonkin asian täydestä ymmärryksestä. Kuvan seurauksena heille syntyy vahva usko omaan tieteelliseen pätevyyteen ja jopa auktoriteettiin. Eli pyrkimyksenä popularisoinnissa voi olla tieteen tulosten viestiminen laajalle yleisölle, mutta todellisena vaikutuksena saattaa olla se, että suhde asiantuntijoihin muodostuu etäiseksi ja viestin vastaanottajalle jää valheellinen kuva omasta tieteellisestä kompetenssista.

Tätä efektiä voitiin lieventää muun muassa sisällyttämällä viesteihin muistutus asiakysymysten kiistanalaisuudesta ja monimutkaisuudesta. Ihmisellä säilyy tällöin tietoisuus oman käsityksen rajallisuudesta sekä tarve hankkia asiasta lisätietoa alan asiantuntijoilta. Kysymys ei siis ole pelkästään se, popularisoidaanko tiedettä, vaan myös se, millä tavoin popularisointia toteutetaan. Joka tapauksessa nämä olivat vasta alustavia tuloksia, eikä kyseinen tutkimus vielä saavuttanut vahvoja käytännön tuloksia siitä, millä tavoin popularisointi kannattaisi toteuttaa.

Ongelmia on siis tavoissa, joilla viestitään monimutkaisista kysymyksistä. Taannoin saimme seurata kolmea tai neljää poikkeuksellisesti ketjuna riehunutta hurrikaania. Heräsi keskustelu siitä, mikä on ilmastonmuutoksen ja hurrikaanien yhteys ja tästä taas päästiin epävarmuuden kuvaamiseen. Aktivistitutkijat Michael Mann et al. (Michael E. Mann, Thomas C. Peterson, Susan Joy Hassol), korostivat tällöin, että aina ole pakko selittää auki sitä mitä ei tiedetä ja tutkijoiden pitäisi aloittaa kertomalla siitä, mistä on vahvaa näyttöä. Esimerkiksi tässä tapauksessa voitaisiin todeta, että keskimäärin hurrikaanien intensiteetti tulee kasvamaan ilmastonmuutoksen myötä ja ne tulevat vahvistumaan. Yksittäisten hurrikaanien yhteydestä ei tiedetä, mutta se on tässä yhteydessä triviaalia.

Polarisoituneessa tilanteessa ajaudutaan puolustamaan tiedettä niin vahvasti, että helposti syntyy tilanne, jossa ei uskalleta myöskään puhua julkisesti tiedemaailmassa olevista institutionaalisista ongelmista. Tähän liittyen mainitsen The Natural selection of bad science -artikkelin, joka liittyy mm. julkaisemiskäytäntöihin. Perusväite artikkelissa on, että tiedeinstituutioissa yleistyy kannustimet, jotka houkuttelevat tekemään huolimatonta ja virheellistä tutkimusta. Artikkelin mukaan virheellisten tutkimustulosten julkaiseminen on lisääntynyt maailmassa merkittävästi.

Tieteessä julkaisujen määrän ylikorostuminen, kova kiire ja kilpailu muokkaavat tieteen julkaisukenttää. Nyt täytyy julkaista jotain mikä puhuttaa, jotakin ainutlaatuista. Yhä useampi pyrkii tekemään ”pioneerityötä”. Poimitaan melko pieniä ja triviaaleja asioita, jotta voidaan sanoa jotain ensimmäisen kerran. Muun muassa luonnontieteissä ei aiempien tutkimustulosten vahvistamiseen tähtäävälle tutkimukselle ole enää olemassa kannustimia. Huolena on, että tämän kehityksen seurauksena tapahtuu tieteen pinnallistumista, sillä tarve tehdä mahdollisimman paljon julkaisuja vahvistuu ja samalla syvällisemmin aiheeseen perehtyvät tutkimukset kärsivät.

Itseäni kiinnostaa erityisesti se, miten pystyisi keskustelemaan luovasti ympäristöissä, joissa on tendenssi polarisoivaan ja yksinkertaistavaan keskusteluun.

Keskustelija: Kirjoitan parhaillaan paperia tieteen vaikuttimiin liittyen siitä, miten ulkopuoliset vaikuttavuuspaineet vaikuttavat tieteen monokulttuuriin, jossa virheistä rangaistaan. Tiede on aina perustunut siihen, että vahingossa syntyy virheitä tai sivupolkuja, joita pitäisi lähteä seuraamaan siihen avautuessa mahdollisuus. Nyt strategisen tutkimuksen myötä meillä on vahva trendi, jossa annetaan rahaa jollekin hankkeelle ja oletetaan sieltä syntyvän jotain vaikuttavaa.

VL: Kollegani on pohtinut samaa kehitystä, jossa nykyiset kannustimet ajavat pois pitkäjänteisestä monitieteistä työstä tai yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Tieteelliset julkaisut ja seurat sekä vertaisarviointi tai ohjaustyö perustuu kaikki valtaosin vapaaehtoistyölle ja työlle, jota ei mitata tai joka ei auta uraa.

Tästä voi mielestäni havaita ristiriidan: toisaalta ihmiset ovat tottuneet siihen, että tehdään omaehtoista vapaaehtoistyötä, mutta samaan aikaan julkaisukysymyksissä ollaan vahvasti trendien ja instituutioiden armoilla. Nähdään, ettei ole mahdollisuutta kamppailla niitä vastaan. Ilmiöistä herää kysymys, miten paljon toisenlaisella julkaisun pioneerityöllä voitaisiin mahdollistaa tiedekentän muuttumista.

K: Jos nyt on lupa kommentoida Suomen Akatemiaa, niin tahtoisin tuoda esiin heidän tapansa mitata sitaatteja. Sitaatit ovat itseään vahvistavia ja jos esimerkiksi kymmenen tutkijaa sitatoi toisiaan sovitusti vilunkina, löydetään heidän tutkimuksensa todennäköisemmin kuin muiden. Tämä on mielestäni ongelmallinen kehityskulku.

VL: Huomasitteko, kesällä The Guardianin Long readissa oli pitkä artikkeli siitä, millä tavalla julkaisujen määrä on lähtenyt globaalilla tasolla räjähtämään käsiin. Syntyy yhä useampia International journal of jotain ja disipliinejä jaetaan yhä uusiin alalajeihin.

K: Suomessa on foorumeita, jotka kontrolloivat lehtien laatua, mutta tällöinkin ongelmia voi nousta kontrollin perustuessa suhteellisen mielivaltaiseen rankingiin kotimaan arvovaltaisista julkaisuista. Tämä kannustaa julkaisemaan aina samoissa lehdissä.

K: Mitä enemmän toimintaa suunnataan kansainvälisille julkaisuille (joihin liittyy suuria verkkolehtien maksuja ja muuta ongelmallista) olen päätynyt pohtimaan, että eihän meitä mikään ainakaan teknologisesti estä siirtymästä johonkin wiki-pohjaiseen julkaisualustaan. Lehdissä tehdään jo nyt vapaaehtoistyötä ja esimerkiksi yliopistojen kautta voisi saada oikeuden kirjoittaa tällaiselle alustalle, josta juttu olisi sitten avoimesti vertaisarvioitavissa. Tällaiseen järjestelyyn ei tarvittaisi sen suurempia resursseja tai lisenssimaksuja, vaan se pyörisi samalla lailla vapaaehtoisvoimin kuin tälläkin hetkellä. Nyt heitämme miljoonia ongelmallisille tiedemaailman toimijoille, kuten suurille kustantajille, jotka eivät millään lailla toiminnallaan edesauta tieteellisen laadun periaatteita.

K: Näiden kahden esimerkin välissä on toisaalta suomalaisten toimijoiden open access -kulttuuri.

VL: Suomessa tiedelehdillä on tilanne, jossa opetusministeriö ja Akatemia korostavat mm. valtion tuissa avointa julkaisemista ja mielellään lyhyitä embargoja. Toisaalta seuroille ja tiedejulkaisuille tämä tekee tilanteen melko hankalaksi, sillä tilaajakannan säilyttäminen vaikeutuu, mutta toimitustyöhön tarvitaan ihmisiä. Eikä kaikki onnistu vapaaehtoistyöllä.

K: Nythän sitä yritetään muuttaa Kotilava-palvelulla. Sen tarkoitus on, että kun julkaistaan jossain lehdessä, niin suomalaiset yliopistot maksavat julkaisulle ja vastavuoroisesti julkaisupisteet taas rahoittavat yliopistoja. Eli jokin tämän kaltainen mekanismi voisi tulla nykyisen lehtien tilaajista riippuvan tilalle.

VL: Nostin alussa kaksi pääteemaa, tiedemaailmaa koskevat institutionaaliset ongelmat ja toisaalta viestinnän ongelmat. Onko teillä jotain kokemuksia omasta tieteellisestä viestinnästä, josta muilla läsnäolijoilla voisi olla jotain opittavaa?  Itseäni harmittaa paljon keskustelun palautuminen aina siihen, että vaihtoehdot viestinnälle ovat joko a. todella vaikeasti tai b. todella simppelisti toteuttava viestintä. Tällöin ei päästä viestintää koskevassa keskustelussa pohtimaan sitä, miten tehtäisiin pedagogisesti yksinkertaistus tavalla, joka ei tyhmistäisi viestin vastaanottajaa.

VL: Usein alistutaan ammattiviestinnän perusongelmalle: mitä voi sanoa, millainen viesti menee perille. Kirjani perusväitteitä on, että retoriikka ja sisältö eivät ole toisistaan erillisiä asioita.  Viestinnän väline ei ole jotenkin neutraali suhteessa siihen, mitä sanotaan. Jos siis korostetaan tietynlaista yksinkertaistamista, kerronnallisuutta, henkilökohtaisuutta, niin ne myös vaikuttavat viestin sisältöön.

K: Tämä on orjallinen tilanne. On ihan loistava idea vaikuttaa toimittajiin ja se toimii tällaisena vastavoimana. Pitäisikö sitten kyetä pitkällä aikavälillä korjaamaan tilannetta myös muuttamalla vastaanottajia peruskoulutuksen avulla? Entä jos tiedekasvatus lähtisi jo peruskoulutuksesta, ihan varhaisesta vaiheesta? Tämä voitaisiin toteuttaa opettajakoulutuslaitosten kanssa yhteistyössä. Peruskoulusta kuitenkin tulevat ne tulevaisuuden päättäjät ja kansalaiset.

K: Tutkija Susan Moser on esittänyt kysymyksen, että tarvitseeko meidän tehdä kaikista kansalaisista ilmastotieteilijöitä vai pitääkö meidän tähdätä muovaamaan heistä ilmastotoimijoita? Ja pohdin myös sitä, että jos viestinnässä on tavoitteena toimijuus, niin miten tämä vaikuttaa viestintään? Viestintätieteen mukaanhan viestin muotoilun pitäisi aina olla yleisölähtöistä. Jos esimerkiksi otetaan ilmastonmuutos, niin meillä on hirveä kiire, eli onko aikaa odottaa, että sieltä peruskoulusta kasvavat ne tiedelukutaitoiset ihmiset ja sen seurauksena maailma olisi jotenkin valmiimpi vastaanottamaan meidän suosimalla tyylillä tehtyä tiedeviestintää?

K: Nuo eivät välttämättä ole toistensa kanssa vaihtoehtoisia, tarvitaan me niitä hyviä kansalaisia 20 vuoden päästäkin… toivottavasti.

K: Tässä keskusteltiin aikaisemmin siitä, millaisia rooleja tutkijoille on tarjottu, toisaalta voisi myös kysyä, millaisia rooleja kansalaisille on tarjottu. Nyt on ollut nousussa näitä kansalaishallinnoinnin tyylisiä lähestymistapoja. Esimerkiksi citizen science, eli että voi osallistua mm. dataa keräämällä tai analysoimalla. Miten tämä muuttaa kansalaisen asemaa ja roolia vaikuttaa päätöksiin ja samalla luo oppimiskokemuksia.

K: Tästä tuli mieleen globaali näkökulma. Täällä tehtävä tiede vaikuttaa globaalisti, minkä vuoksi olisi hyvä keskustella, kiinnostaako meitä ilmasto-oikeus vai sosiaalinen oikeus. Koko ajan tapahtuu ilmastollisia kansanmurhia, ihmiset jäävät loukkuun luonnontuhojen keskelle. Täällä on helppo hymistä, koska me olemme turvassa. Pakolaiset voivat tulla osaksi meidän yhteiskuntaamme, mutta ei meidän maailma mullistu läheskään heidän tilanteeseen verrattavalla tavalla.

Koko ajan tapahtuu ilmastollisia kansanmurhia, ihmiset jäävät loukkuun luonnontuhojen keskelle. Täällä on helppo hymistä, koska me olemme turvassa.

VL: Tuohon liittyy hiilensidonnanmekanismit. Se, miten nyt ja tulevaisuudessa voisi saada ilmakehän hiiltä sidottua, siihen liittyy potentiaalisesti tosi vakavia sekä luonnon monimuotoisuus- että oikeudenmukaisuuskysymyksiä, mikäli esimerkiksi voimallinen metsittäminen otetaan keinoksi ottamatta huomioon ruokaturvaa tai paikallisia oikeuksia. Eli myöskään torjunnan keinot eivät aina ota välttämättä näitä näkökulmia huomioon. Juuri julkaistussa artikkelissa Natural Climate Solutions käytiin läpi keinoja, joilla voitaisiin matalateknologisesti (tosin osaan liittyy valtavaa teknologista osaamista) harjoittaa metsittämistä ym. ilman isoja koneita.

K: Tuota ratkaisukeskeisyyttä olisi hyvä saada julkiseen keskusteluun enemmän. On olemassa juurtuneita ajattelutapoja, kuten että ihmisellä ei ole kapasiteettia pitkäjänteiseen ajatteluun. Juha Räikkö kirjoitti filosofien Geography lehteen artikkelin Self-fulfilling prophecies and global inequality, joka käsitteli itseään toteuttavia ennusteita. Se liittyi kehityskysymyksiin, mutta sitä voidaan soveltaa tässäkin. On olemassa yleisiä uskomuksia, kuten että on mahdotonta torjua ilmastonmuutos ihmisluonnon, suurten monikansallisten yhtiöiden tai poliittisen tehottomuuden vuoksi. Ihmiset eivät pysty motivoitumaan toimintaan, jos he alkavat oikeasti uskoa siihen, että jokin on mahdotonta. Esimerkiksi yksilön valinnat koskien lihansyöntiä tai yksityisautoilua eivät ole motivoivia, jos (uskomusten vuoksi) tuntuu, ettei valinnoilla ole kuitenkaan merkitystä. Räikon mukaan meidän tulisi tutkia tämän itseään toteuttavan ennusteen logiikkaa. Minulle tuli mieleen artikkelista, että jos tuollainen mekanismi on olemassa, niin sen voi myös kääntää toimimaan toisin päin.

K: Ratkaisujen hakemisen tekee hankalaksi myös se, että ongelmat eivät ole itsestään selviä. Ongelmat ja pelot ovat erilaisia ihmisille Helsingissä, Amazonin sademetsissä tai Bangladeshissa, siksi ratkaisujenkin pitäisi olla. Opetan näitä asioita Aallossa, ja insinööriopiskelijat ovat innostuneet lukiessaan tällaisista kysymyksistä. He ihmettelevät, miksei niitä opeteta heille enemmän. Miksi he oppivat vain ongelmia ja ratkaisuja suomalaisesta tai eurooppalaisesta näkökulmasta?

VL: Olen törmännyt tuohon samaan ruokakysymyksen kohdalla. Että jos selittää, mistä nälkä johtuu tietynlaisissa maissa, niin se synnyttää ahaa-elämyksen: ”miksi me ei kehitetä tuohon sopivia teknologisia ratkaisuja”. Näissä tilanteista puuttuu nimenomaan se ongelma-analyysi ja ainoa keino sen edistämiseen on monitieteellinen yhteistyö.

K: Ratkaisukeskeisyyteen tulee helposti mukaan mielikuvituksettomuus. Jos alistetaan tiede siihen, että tieteen tehtävä on tukea päätöksentekijöiden toimintaa, niin silloin me menetämme sen tieteelle ominaisen mielikuvituksellisuuden. Tiede on parhaimmillaan ollut ideatehdas, joka ei ole alistettu millekään suoranaiselle toimijalle.

VL: Paljon on myös merkitystä sillä, miten puetaan jokin ilmiö sanoiksi. Ilmastonmuutoksessa fokus on paljon siinä, että puhutaan 2 tai 1,5 asteen lämpenemisrajasta ja kuinka monta vuotta meillä on aikaa tehdä sitä sun tätä. Yhtäältä tästä nousee se viestinnällinen ongelma, ettei ongelmaa olisi ratkaistu vaikka saataisiin pidettyä lämpötila 2 tai edes 1,5 asteessa. Toisaalta se synnyttää myös tikittävän kellon ajatuksen, että joka päivä mennään väärään suuntaan ja se (mahdollisuuksien) ikkuna kapenee. Sen sijaan yhä useampi tutkija on alkanut puhumaan viestin yksinkertaistamisesta, hiilineutraalista yhteiskunnasta, eli ei siitä kuinka paljon me ehdimme polttaa hiiltä, vaan kuinka nopeasti pystymme nollaamaan efektiiviset hiilipäästöt. Silloin kyseessä on toteutettava yhteiskunnallinen visio kriisiohjelman sijaan.

Ville Lähde ja BIOS-yksikkö ovat toteuttaneet näkyvää tiedeviestintää yhteistyöhankkeessaan YLEn kanssa. Syksyn ajan Ylellä pyöri Tehtävänä tulevaisuus -niminen kokonaisuus, johon kuuluu 10-osainen podcast-sarja, jossa Jari Hanska haastattelee eri alojen asiantuntijoita. Lisäksi puolet jaksoista on sisällöltään kaunokirjallista, draamallista materiaalia.

Lisää tiedejulkaisuaiheista keskustelua Versuksen Tiedejulkaisuteemassa.

Ville Lähde kertoo järjestämästään Unconference-keskustelutilaisuudesta


Anna Pulkka

Anna Pulkka on Versus-verkkojulkaisun kehityskoordinaattori. Versuksen lisäksi Pulkka on ulkopuolisena tutkijana Suomen ympäristökeskuksella. Pulkka suunnittelee ja toteuttaa Versus-verkkojulkaisun yhdessä seurojen ja Julkean! ohjausryhmän kanssa.