Tiedejulkaisemisen haasteita ja tulevaisuuden käytäntöjä

               

Suomen Maantieteellisen Seuran kansainvälinen maantieteen journaali Fennia julkaisee uusimmassa numerossaan liudan reflektiivisiä puheenvuoroja tiedejulkaisemisesta. Kirjoitukset ovat saaneet kimmokkeen lehden päätoimittajan ja Julkea!-hankkeen vastuullisen johtajan Kirsi Pauliina Kallion Fennian edellisen numeron pääkirjoituksesta, joka esittää hienovaraisia ja radikaaleja askeleita tiedejulkaisemisen kentän uudistamiseksi. Kriittiseen tieteelliseen keskusteluun keskittyvän, tänä vuonna lanseeratun Reflections-osaston toimittamisesta vastaa Suomen Akatemian RELATE-huippututkimusyksikön tutkija James Riding, joka esittelee keskustelusarjan ja sen taustat pääkirjoituksessa yhdessä Kallion kanssa. Keskustelu on avoimesti luettavissa ja ladattavissa Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan ylläpitämältä Journal.fi-sivustolta, joka niin ikään on perustettu tänä vuonna avoimen tieteen julkaisualustaksi.

 

Vertaisarviointi takaa laadun

Reflektiosarjan avaa Michael Jones, joka tarkastelee tutkimuksen laadun määrällistä mittaamista. Jones on ollut vuosia mukana norjalaisen maantieteellisen aikakauslehden julkaisemisessa, ja näihin kokemuksiinsa pohjaten hän nostaa esiin uusliberaalin nyky-yliopiston ja sen uutta julkisjohtamisen oppia (New Public Management, NPM) soveltavan hallinnon vaikutukset tieteelliseen julkaisemiseen. Jones kritisoi NPM-mallille tyypillisiä numeerisia indikaattoreita tieteellisen julkaisemisen laadun kannalta epäolennaisina tai sille jopa haitallisina. Vaikuttavuuskertoimet, julkaisupistejärjestelmät ja lehtien ranking-listat ohjaavat suosimaan artikkelimuotoista julkaisemista englanninkielisissä, suurten kaupallisten kustantajien lehdissä esimerkiksi kirjojen, tutkimusta popularisoivien julkaisujen ja kirja-arvioiden mutta myös vertaisarviointityön kustannuksella. Juuri vertaisarviointi on Jonesin mukaan keskeinen tieteellisen julkaisemisen laadun tae määrällisten mittareiden sijaan.

Paradoksaalisesti se ei kuitenkaan saa ansaitsemaansa arvostusta tieteellisenä työskentelynä, koska arviointiprosesseihin osallistuminen ei tuota tutkijoille tai tutkimuslaitoksille julkaisupisteitä tai muuta mitattavaa etua.Jones toteaakin tutkimuksen laadun mittaamisen määrällisinä suureina olevan mahdottomuus.

Tutkijoiden otettava haltuun työnsä arvo

John C. Finn, Richard Peet, Sharlene Mollett ja John Lauermannin reflektio jatkaa Jonesin voitontavoitteluun keskittyvän julkaisujärjestelmän kritiikkiä hahmottelemalla suuntaa akateemisen työn arvon haltuun ottamiselle. Tieteelliseen julkaisemiseen sisältyvä työ on usein palkatonta, ja pahimmassa tapauksessa työn tulokset täytyy ostaa takaisin kaupallisilta kustantajilta – käytäntö, johon tiederahoittajat ja tiedekirjastot ovat Suomessakin alkaneet enenevässä määrin kannustaa tutkijoita. Kuten Jones, he painottavat julkaisutoiminnan keskittyvän harvoihin lehtiin juuri vaikuttavuuden mittaamisen vuoksi. Näiden kustantajat toimivat useimmiten kapitalistisen yritysmaailman malleilla, jolloin akateemisessa työssä tuotettu lisäarvo muuttuu kansainvälisten suuryritysten tuotoksi.

Human Geography, jonka toimituskuntaan kirjoittajat kuuluvat, perustettiin vastaamaan nimenomaan tähän ongelmaan. Se toimii voittoa tavoittelemat-tomana yhtiönä, joka kattaa julkaisutoiminnan kustannukset kohtuullisilla tilausmaksuilla. Lehti on tavoittanut niin kirjoittajia kuin lukijoitakin kriittisen, radikaalin ja poliittisen maantieteellisen tutkimuksen piiristä. Se tuottaa perinteisten artikkelien rinnalla esimerkiksi kirja-arviosymposiumeja, jotka tuovat yhteen nuorempia ja vanhempia tutkijoita. Suorana akateemisen työn arvontuotannon haltuunoton eleenä lehti jakaa kustantamisesta yli jäävät resurssit apurahoina nuorille tutkijoille.

Avoin julkaiseminen hyödyttää kaikkia

Toisen vastakarvaan uivan maantieteellisen julkaisun, kriittisen maantieteen lehti ACME:n (An International Journal for Critical Geographies), toimituskunnan jäsenet kehottavat puheenvuorossaan sanomaan ”kyllä!” vertaisarvioinnille. Simon Springer, Myriam Houssay-Holzscuch, Claudia Villegas ja Levi Gahman nostavat Jonesin tapaan esiin vertaisarvioinnin esittäen sen keskeisenä haasteena avoimesti julkaistavan lehden toimittamisessa. Viime vuosina vertaisarvioijien löytäminen on käynyt yhä hankalammaksi, mikä venyttää julkaisuaikatauluja ja teettää paljon työtä toimittajille. ACME:n toimittajat tunnistavat akateemisen työelämän pahenevan ylikuormittavuuden sekä siitä juontuvan vastuiden priorisoinnin, mutta peräänkuuluttavat silti akateemista yhteisvastuuta. Etenkin avointen julkaisujen vertaisarviointi tulisi heidän mukaansa mieltää tiedepoliittisena vertaistoimintana, jonka kautta on mahdollista tukea horisontaalista, monipuolista ja monikielistä tiedontuotantoa ja -välitystä. ACME:n ’tee se itse’ -eetoksen hengessä kirjoittajat näkevät avoimen julkaisemisen pieninä askelina kohti kaikille saavutettavaa tutkimusta.

Kansainvälisyys ei saa tarkoittaa englannin kielen ylivaltaa

Derek Ruez tarttuu aiempien kirjoittajien kritisoimiin julkaisujen arviointijärjestelmiin pohtimalla ’toisinarvinoinnin’ mahdollisuuksia julkaisemiseen liittyvien hierarkioiden purkamiseksi. Ruezin mukaan tiedejulkaisemisessa tulisi pyrkiä kohti moniarvoisesti kansainvälistä akateemista toimintakulttuuria – sellaista, jossa kansainvälisyys ei tarkoita englannin kielen ylivaltaa.

Ruez näkee anglohegemonian paitsi itsessään ongelmallisena, myös tiettyjen argumentoinnin tyylien ja teoreettisten kehysten etusijalle asettamisena. Muille kuin englantia äidinkielenään puhuville tutkijoille kansainvälisessä julkaisemisessa on haasteensa englanninkielisten päätyessä väistämättä etulyöntiasemiin. Tämän valta-asetelman muuttamiseksi Ruez ehdottaa, että moniarvoisen kansainvälisen julkaisuympäristön luominen nostettaisiin yhdeksi tieteellisten julkaisujen arvioinnin kriteeriksi. Näin voitaisiin kannustaa kustantajia ja toimittajia löytämään keinoja haastaa tiedontuotantoon sisään rakentuneita eriarvoisuuksia ja tasoittamaan tietä erikielisille tutkijoille. Ruez korostaa, että taktinen arviointikriteerien uudistaminen ei ole ristiriidassa akateemista työtä uusliberalisoiviin arviointihierarkioihin ja auditointikulttuuriin kohdistuvan kritiikin kanssa. Päinvastoin, ehdotettu uudistus ohjaa kiinnittämään huomiota siihen, mille ja miten annetaan arvoa julkaisujen arvioimisessa, sekä kyseenalaistamaan, mitä arvojärjestyksillä lopulta tavoitellaan.

                

Kielikysymys on keskiössä myös Sara Fregonesen reflektiossa, joka kyseenalaistaa käsityksen englannin kielestä akateemisena lingua francana. Siinä missä ’lingua franca’ on historiallisesti tarkoittanut yksinkertaistettua ja siten laajasti hyödynnettävää kommunikaatiojärjestelmää, on akateeminen englanti Fregonesen mukaan pikemminkin ammattislangia, joka usein estää pikemmin kuin edistää vuorovaikutusta laajoissa tiedeyhteisöissä. Englanninkielen hegemoniseen asemaan on kiinnitetty kriittistä huomiota jonkin verran konferensseissa, mutta vähemmän tieteellisessä julkaisemisessa, missä sekä kirjoittajien että vertaisarvioijien kielellinen asemoituminen voi olla keskeistä. Kirjoittajille toisella kielellä toimiminen ei ole pelkkää kääntämistä vaan monikielistä käsitteellistä työtä, ja Fregonese kysyykin, tulisiko monikielisyys tehdä kirjoitusprosessissa näkyväksi merkityksellisenä asemoitumisena suhteessa tutkimukseen. Tämä mahdollistaisi kielellisten erojen huomioimisen myös vertaisarvioinnissa tiedontuotannon kannalta keskeisenä ulottuvuutena.

Millaista olisi sosiaalisesti oikeudenmukainen julkaiseminen?

Human Geography -lehden toimittajien tavoin Simon Batterbury tunnistaa tiedejulkaisemisen oikeudenmukaisuuden keskeisiksi kysymyksiksi, kuka tieteellistä tietoa omistaa, keillä siihen on pääsy ja mitkä tahot siitä hyötyvät. Hän pyrkii herättelemään maantieteilijöitä kyseenalaistamaan nykytilanteen, jossa julkaisujen väliset hierarkiat otetaan annettuina, ja esittää viisi syytä, miksi näin tulisi tehdä. Ensinnäkin, kuten edelläkin on todettu, kärkijoukon lehtiä julkaisevat kaupalliset kustantamot, jotka tahkoavat valtavia voittoja julkaisuillaan, usein jopa julkaistun tutkimuksen tuottaneen instituution kustannuksella. Toiseksi kaupallisten toimijoiden asettamat maksumuurit vähintäänkin hidastavat tutkimuksen tekoa monissa maissa ja yliopistoissa sekä haittaavat yliopistojen ulkopuolella toimivien tutkijoiden työtä. Kolmanneksi isot kustantajat eivät ole kaikilta osin eettisesti vastuullisia työnantajia, vaan esimerkiksi oikolukua on ulkoistettu matalan palkkatason maihin. Neljänneksi avoin digitaalinen julkaiseminen ei ole toiminut demokratisoivassa hengessä, kuten internetin alkuaikoina toivottiin, vaan kustannuksia on sälytetty kohtuuttomissa määrin kirjoittajien maksettavaksi. Viidenneksi Batterbury vetoaa tutkijoiden ammattiylpeyteen ja -etiikkaan: sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tulisi olla yhtä lailla osa tiedejulkaisemista kuin muitakin tutkimuksen vaiheita.

Batterbury tarjoaa kritiikin lisäksi myös ratkaisuja. Ensinnäkin hän ehdottaa erityisesti vanhemmille tutkijoille tutkimuksen laadun arvioimista muilla perusteilla kuin julkaisualustan mukaan ja huomioimaan myös muun kuin artikkelimuotoisen tutkimuksen tulosten jakamisen. Toiseksi avoimen julkaisemisen tulisi hänen mukaansa olla lähtökohta tiedejulkaisemisessa, ja siinäkään kustantajien ei tulisi rahastaa tarpeettomasti kirjoittajamaksuilla. Kolmanneksi sosiaalisesti oikeudenmukaista julkaisemista tulisi edistää ja tukea sen sijaan, että siitä rangaistaisiin tutkijoita vaikuttavuuskertoimien ja lehtien arviointihierarkioiden kautta. Neljänneksi sosiaalisesti oikeudenmukaisia julkaisuja tulisi rakentaa yhteisöllisesti ja ottaa näin tieteellistä julkaisemista takaisin tutkijayhteisöjen haltuun. Esimerkikkinä näiden periaatteiden toteuttamisesta Batterbury nostaa oman 15 vuoden työnsä Journal of Political Ecologyn parissa, joka oli ensimmäinen avoin yhteiskuntatieteellinen journaali.

Tulevaisuuden julkaisumallien muuttaminen on välttämätöntä

Kuten Batterbury ja muut reflektioiden kirjoittajat osoittavat, tiedejulkaisemisen toisintekeminen ja vallitsevien kestämättömien julkaisumallien muuttaminen on paitsi välttämätöntä, myös mahdollista. Yksittäinen artikkeli, vertaisarviointi tai arkinen toimituksellinen työ saattavat vaikuttaa olemattomilta tiedejulkaisemisen suurten linjojen kannalta ja isojen kaupallisten kustantamoiden volyymien rinnalla. Kun niitä tarkastellaan yhteydessä lukemattomiin muihin pieniin vastarinnan eleisiin, voidaan ne kuitenkin nähdä mahdollisina tulevina toimintakäytäntöinä ja tiedejulkaisemisen kentän laajennuksina. Tulevaisuuden tiedejulkaisemista tehdään nyt, ja tutkijat ovat siinä avainasemassa monissa eri rooleissaan. Fennia toivottaakin kaikki suomalaisen tiedeyhteisön jäsenet tervetulleeksi jatkamaan kriittistä keskustelua tiedejulkaisemisesta, eri areenoilla ja eri yleisöille!