Metsäinen maisema, johon aurinko paistaa oikeasta yläkulmasta
Kriittinen tila

Puutiainen – luonnon pieni ja sitkeä selviytyjä

Teksti on osa Versus-verkkojulkaisun ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran Viesti ja vaikuta -tiedeviestinnän tapahtumasarjaa. Kurssimuotoisen toteutuksen tuloksena julkaistiin sarja populaareja tiedejulkaisuja kirjoittajien omien tutkimusaiheiden, kiinnostuksenkohteiden tai tieteellisten tekstien pohjalta.

Puutiaiset eli puhekielellä punkit sekä niiden levittämät taudit nousevat jälleen ajankohtaiseksi aiheeksi lämpötilojen noustessa ja kesän lähestyessä. Puutiaisten tiedetään voivan levittää taudinaiheuttajia isäntäeläimensä verenkiertoon, mutta samalla aktiivisten puutiaisten lukumäärissä on tutkimuksissa havaittu suuria vaihteluja niin kasvukauden aikana kuin jopa varsin pienen alueen sisällä. Mitkä tekijät tähän vaikuttavat ja minkälaiset olosuhteet suosivat lajia?

Puutiaista voidaan perustellusti pitää selviytyjänä, koska sen mahdollisuus vaikuttaa elinympäristönsä suotuisuuteen on melko lailla vähäinen. Yksilö ei juurikaan liiku maanpinnan suuntaisesti, vaan sen tulee sopeutua niihin olosuhteisiin, joihin se joko kuoriutuu tai pudottautuu isäntäeläimestä. Esimerkiksi keskikesällä aurinkoinen laidun saattaa elinolosuhteiltaan olla lajille varsin paahteinen ja kuiva, mutta tästä huolimatta puutiaisia havaitaan näissäkin olosuhteissa. Puutiaisen pitää vieläpä toistaa sama sopeutumisprosessi useaan kertaan elinkaarensa aikana.

Punkki eli puutiainen
Ixodes-suvun puutiaisia esiintyy kaikilla mantereilla, mutta vain osa kyseiseen sukuun kuuluvista lajeista on generalisteja, jotka voivat käyttää ravintonaan lähes minkä tahansa eläimen verta.
• Suomessa tällaisia puutiaislajeja ovat tavallinen puutiainen (Ixodes ricinus) ja siperianpuutiainen (Ixodes persulcatus).
• Suomessa puutiaisia esiintyy etelärannikolta pohjoiselle napapiirille asti. Yksittäisiä havaintoja on jopa tämän pohjoispuolelta.
• Lajeille ovat suotuisimmat kosteat, varjoisat ja leudot olosuhteet, mutta hetkellisesti ne voivat selviytyä lähes missä tahansa elinympäristössä.
• Puutiaisella on munasta kuoriutumisen jälkeen kolme kehitysvaihetta: toukka-, nymfi- ja aikuisvaihe.
• Punkki tarvitsee veriaterian jokaisessa kehitysvaiheessa.
• Isäntäeläimet ovat lajien selviytymisen ja lisääntymisen kannalta hyvin keskeisiä.

Miten puutiainen havaitsee isäntäeläimen?

Puutiaiset ovat hämähäkkieläimiin kuuluvia niveljalkaisia, jotka kuuluvat punkkien alaluokkaan. Ne ovat veriloisia, jotka käyttävät ravintonaan isäntäeläimensä verta. Lajilla on munasta kuoriutumisen jälkeen kolme kehitysvaihetta: toukka-, nymfi- ja aikuisvaihe. Isäntäeläimet ovat lajin selviytymisen ja lisääntymisen kannalta hyvin keskeisiä. Kahdessa ensimmäisessä elinkaarensa vaiheessa puutiainen tarvitsee veriaterian kehittyäkseen. Aikuiset naaraat tarvitsevat vielä yhden veriaterian lisääntymistä varten. Puutiaisen elinkaari kestää Euroopan pohjoisosissa yleensä kahdesta kuuteen vuotta. Elinkaaren pituuteen vaikuttavat erityisesti olosuhteet sekä alueella olevien isäntäeläinten lukumäärä.

Laji viettää suurimman osan elinkaarestaan lähellä maanpintaa aluskasvillisuuden seassa odottaen ohikulkevaa isäntäeläintä, johon voisi tarttua. Puutiaisella ei ole silmiä, vaan se aistii ympäristöään Hallerin elimen kautta. Tämä sijaitsee ensimmäisen raajaparin nilkoissa. Puutiainen aktivoituu isäntäeläimen lähestyessä havaitessaan muun muassa lämpösäteilyä sekä uloshengityksestä johtuvia ilman hiilidioksidimuutoksia, mutta ei erityisesti valikoi isäntäeläintään. Kohdalle voi osua yhtä lailla mustarastas, ihminen kuin metsäkauriskin. Puutiaiset liikkuvat pääasiassa pystysuuntaisesti löytääkseen otollisen sijainnin päästäkseen tarttumaan ohi kulkevaan isäntäeläimeen. Ne siirtyvät paikasta toiseen lähinnä isäntäeläimen mukana. Yksittäinen puutiainen saattaa silti kulkea pitkiäkin matkoja esimerkiksi maassa ruokailevan muuttolinnun tai suuren nisäkkään mukana.

punkin eli puutiaisen kehitysvaiheet.
Puutiaisen kehitysvaiheet vasemmalta oikealle ovat toukka, nymfi sekä aikuisvaiheen koiras ja naaras. Kuva: Maija Lamppu, Turun yliopiston eläinmuseo

Missä puutiaisia esiintyy ja mitkä olosuhteet niitä suosivat?

Ixodes-suvun puutiaisten esiintymisalue on maailmanlaajuisesti hyvin laaja, sillä niitä on tutkimuksissa havaittu kaikilla mantereilla. Kuitenkin vain osa kyseiseen sukuun kuuluvista lajeista on generalisteja, jotka voivat käyttää ravintonaan lähes minkä tahansa eläimen verta. Suomessa tällaisia lajeja ovat tavallinen puutiainen (Ixodes ricinus) ja siperianpuutiainen (Ixodes persulcatus). Niitä esiintyy etelärannikolta pohjoiselle napapiirille asti. Yksittäisiä havaintoja on jopa tämän pohjoispuolelta.

Puutiaisille suotuisille elinympäristöille on yleistä joko sammal- tai karikekerros, joka suojaa puutiaisia sekä kuivuudelta, kuumuudelta että kylmyydeltä. Karikkeella tarkoitetaan osittain hajonnutta eloperäistä ainesta, kuten lehtien ja neulasten jäänteitä. Sen alla puutiainen kykenee selviämään myös talven yli. Lisäksi karike ylläpitää kasvillisuuden pohjakerroksen korkeaa kosteustasoa sekä tarjoaa suojan esimerkiksi hellejakson aikana.

Puutiaisen sanotaan olevan aktiivinen, kun se etsii uutta isäntäeläintä. Kuiva ja paahteinen paikka ei lähtökohtaisesti ole lajille yhtä suotuisa kuin varjoinen ja kostea, mutta esimerkiksi Turun yliopiston puutiaistutkimuksen pitkäaikaisseurannat ovat osoittaneet, että hellejaksojen aikanakin paahteisella niityllä on havaittu aktiivisia puutiaisia. Onkin näyttöä siitä, että puutiainen pystyy lyhytaikaisesti selviämään huonoissakin olosuhteissa. Lajia voidaan perustellusti pitää selviytyjänä. Puutiaisten kyky suojautua kuivumiselta vaihtelee kuitenkin puutiaislajin, kehitysvaiheen sekä yksilön hyvävoimaisuuden mukaan. Tutkimuksissa on havaittu, että aikuiset naaraat kestivät parhaiten olosuhdemuutoksia. Epäedullisissa olosuhteissa yksilö saattaa joka tapauksessa hakeutua lähelle maanpintaa kosteampiin ja varjoisampiin olosuhteisiin.

Puutiaisten aktiivisuuden on havaittu olevan yhteydessä ilmankosteuden, lämpötilan ja auringon säteilyn kanssa. Sitä tutkimusten mukaan lisää merkittävästi yli 80 prosentin ilmankosteus näiden elinympäristössä eli lähellä maanpintaa. Puutiaisten aktiivisuushuippujen on osoitettu yleensä ajoittuvan sekä alkukesään touko-kesäkuulle että loppukesään elo-syyskuulle, jolloin myös olosuhteet saattavat olla lajille otollisimmat.

varjoinen metsä, jossa sieni
Varjoisilla alueilla, lehtikerroksen alla, ilmankosteus saattaa pysyä korkeana myös hellekauden aikana. Puutiaisten aktiivisuus paikallisesti yleensä vähenee lajille heikkojen olosuhteiden myötä, mutta ne pystyvät selviytymään ja odottamaan kuivan kauden päätöstä painautumalla esimerkiksi lehtikarikkeen alle. Kuva: Niko Tanski

Puutiaiset aktivoituvat keväisin päivälämpötilojen kohotessa ja lumen sulamisen myötä. Puutiaiskausi yleensä päättyy loppusyksyllä vuorokauden keskilämpötilan laskiessa, minkä jälkeen nämä menevät horroksen kaltaiseen tilaan eli diapaussiin. Tällöin puutiainen viivyttää kehitystään, kunnes olosuhteet taas muuttuvat sille suosiollisiksi. On kuitenkin mahdollista, että yksilöiden kylmänkestävyydessä on yksilökohtaisia eroja. Tutkimuksissa on saatu viitteitä myös siitä, että jotkin puutiaisen kantamat taudinaiheuttajat saattavat jopa parantaa yksilön kylmänkestävyyttä. Myös puutiaisen elinympäristö vaikuttaa aktiivisen ajanjakson pituuteen, sillä esimerkiksi rannikkoalueilla kesän aikana lämmennyt merivesi pidentää syksyä.

Puutiaiskauden aikanakin vain osa yksilöistä etsii samanaikaisesti uutta isäntäeläintä, sillä niiden aktiivisuuteen vaikuttavat olosuhteiden ohella myös äskettäin tapahtunut ruokailu. Ruokailtuaan yksilö valmistautuu joko muodonmuutokseen tai lisääntymiseen eikä näin ollen etsi aktiivisesti uutta isäntäeläintä. Osa toisaalta on luultavasti jo kiinnittyneenä johonkin isäntäeläimeen.

Mitkä tekijät lisäävät ja toisaalta rajoittavat puutiaismääriä?

Lukuisat tutkimukset ovat vahvistaneet, että puutiaiset ovat yleistyneet ja runsastuneet sekä Suomessa että muualla Euroopassa viimeisten vuosikymmenten aikana. Syyksi lajien yleistymiselle arvellaan maailmanlaajuista ilmastonmuutosta ja tämän vaikutusta sekä suoraan puutiaisiin että epäsuorasti näiden isäntäeläimiin, kuten jyrsijöihin. Jatkossakin ilmastonmuutoksen myötä mahdollisesti pidentyvät kasvukaudet, lämpötilojen nousu sekä runsaammat sateet saattavat hyödyttää puutiaisia. Tutkimusten mukaan nämä nimittäin viihtyvät parhaiten lämpimissä ja kosteissa olosuhteissa. Ympäristötekijöillä onkin oletettavasti vaikutusta sekä näiden levinneisyyteen että lukumääriin.

Kylmyyden arvellaan olevan yhtenä syynä sille, miksi lajit eivät vielä ole juurikaan levinneet pohjoisen napapiirin pohjoispuolelle. Toisaalta lumi toimii karikkeen ohella merkittävänä suojakerroksena pakkasen purevuutta vastaan. Lapissa lumikerros on yleensä Etelä-Suomen vastaavaa paksumpi, mikä luultavasti edesauttaa lajin selviytymistä Pohjois-Suomessa. Vähälumisten ja kylmien talvien voidaan olettaa vaikuttavan olennaisesti sekä puutiaisyksilöiden että munien selviytymiseen talven yli. Kun lunta on vähän, routa ja jää tunkeutuvat myös karikkeen alla olevaan maan pintakerrokseen, jossa puutiainen talvehtii.

Puutiaisvälitteiset taudit tarttuvat ainoastaan puutiaisen pureman kautta. Niinpä luonnossa liikkuessaan riskiä voi pienentää hyvällä suojapukeutumisella sekä huolellisella punkkitarkastuksella.

Tutkimuksissa raportoitu puutiaisten runsastuminen on osittain seurausta siitä, ettei lajilla juurikaan ole luontaisia saalistajia. Aiempien tutkimusten perusteella jotkin muurahaiset, hämähäkit, juoksujalkaiset ja kovakuoriaiset oletettavasti käyttävät puutiaisia ravintonaan, mutta tällä arvellaan olevan vain vähäinen merkitys puutiaispopulaatioille. Näin ollen varsin harvat tekijät rajoittavat puutiaispopulaation runsastumista. Ilmastotekijöiden ohella kuitenkin myös alueen isäntäeläinkantojen muutoksilla lienee selkeä vaikutus puutiaismääriin. Jos isäntäeläimiä on alueella vähän, puutiainen saattaa joutua odottamaan pitkään uutta ateriaa. Isäntäeläimet ovatkin hyvin keskeisiä lajin selviytymisen ja lisääntymisen kannalta.

Vieläkö luontoon uskaltaa mennä?

Vaikka puutiaisia Turun yliopiston puutiaistutkimuksen vuonna 2015 toteuttaman kansalaiskeräyksen mukaan esiintyykin laajalti Suomessa, on hyvä muistaa, etteivät puutiaiset itsessään ole ihmiselle vaarallisia. Puutiaisvälitteiset taudit tarttuvat ainoastaan puutiaisen pureman kautta. Niinpä luonnossa liikkuessaan riskiä voi pienentää hyvällä suojapukeutumisella sekä huolellisella punkkitarkastuksella.

Puutiaismäärät voivat vaihdella pienelläkin alueella huomattavasti. Esimerkiksi hirvieläinten suosimilla poluilla saatetaan havaita puutiaisia, jotka ruokailtuaan ovat pudottautuneet isäntäeläimestään. Hyvänä selviytyjänä lajin voi kuitenkin tavata lähes minkälaisesta maastosta tahansa. Esimerkiksi kaupungeissa elää monenlaisia isäntäeläimiä, jotka voivat siirtää puutiaisia paikasta toiseen. Puutiaisyksilöitä onkin löydetty Suomessa myös kaupunkipuistoista. On kuitenkin oletettavaa, ettei lyhyeksi leikattu ja aurinkoinen nurmialue tarjoa lajille suotuisia olosuhteita kovinkaan pitkäksi aikaa.

Mikäli on päivän aikana oleskellut luonnossa puutiaisriskialueella, vaatteiden ja ihon huolellinen tarkastaminen päivän päätteeksi on suositeltavaa. Pienten, läpimitaltaan vain 1–2 millimetriä olevien nymfien havaitsemiseen kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Mieltä virkistävää luontokokemusta ei kuitenkaan ole tarpeen vältellä, kunhan muistaa asiaan kuuluvat suojatoimenpiteet sekä pyrkii poistamaan iholle päässeen puutiaisen nopeasti.

Tutkimusten mukaan luonnossa vierailu muun muassa laskee verenpainetta ja vähentää stressiä. Puutiaisista huolimatta luonto tarjoaakin edelleen mainioita elämyksiä. Rantakalliolla istuminen on edelleen rentouttava tapa nauttia kesäpäivästä.

NIKO TANSKI

Artikkelikuva: Niko Tanski
Kirjoittajan kuva: Hanna Oksanen/Turun yliopisto

Kirjallisuus

Hytönen, J., P. Lahdenne, J. Oksi, A. Pitkäranta & O. Vapalahti (2015). Puutiainen ja sen levittämät taudit. Kuka pelkää punkkia? Duodecim.

Laaksonen, M., T. Klemola, E. Feuth, J. J. Sormunen, A. Puisto, S. Mäkelä, R. Penttinen, K. Ruohomäki, J. Hänninen, I. E. Sääksjärvi, I. Vuorinen, H. Sprong, J. Hytönen & E. J. Vesterinen (2018). Tick-borne pathogens in Finland: comparison of Ixodes ricinus and I. persulcatus in sympatric and parapatric areas. Parasites & Vectors 11, 556. https://doi.org/10.1186/s13071-018-3131-y

Sormunen, J. J., T. Andersson, J. Aspi, J. Back, T. Cederberg, N. Haavisto, H. Halonen, J. Hänninen, J. Inkinen, N. Kulha, M. Laaksonen, J. Loehr, S. Mäkelä, K. Mäkinen, J. Norkko, R. Paavola, P. Pajala, T. Petäjä, A. Puisto, E. Sippola, M. Snickars, J. Sundell, N. Tanski, A. Uotila, E.-M. Vesilahti, E. J. Vesterinen, S. Vuorenmaa, H. Ylönen & J. Ylönen & T. Klemola (2020). Monitoring of ticks and tick-borne pathogens through a nationwide research station network in Finland. Ticks and Tick-Borne Diseases 11: 5, 1–10. https://doi.org/10.1016/j.ttbdis.2020.101449

Sormunen, J. J., N. Kulha, T. Klemola, S. Mäkelä, E.-M. Vesilahti & E. J. Vesterinen (2020). Enhanced threat of tick‐borne infections within cities? Assessing public health risks due to ticks in urban green spaces in Helsinki, Finland. Zoonoses and Public Health 67: 7, 823–839. https://doi.org/10.1111/zph.12767

Niko Tanskin kasvokuva

Niko Tanski

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja biostatistikko Turun yliopistossa. Väitöskirjaprojektissaan hän on kiinnostunut siitä, mitkä ympäristötekijät vaikuttavat puutiaisten aktiivisuuteen ja miten ilmastonmuutos vaikuttaa puutiaispopulaatioihin.