Kriittinen tila

Poissulkemisen juurilla – miten sosiologian eläinkäsitys alkoi muotoutua


Salla Tuomivaaran lektioon pohjautuva kirjoitus on julkaistu Versuksessa myös englanniksi.

Väitöskirjassani Poissulkemisen juurilla – eläimet Westermarckin ja Durkheimin sosiologisessa ajattelussa tutkitaan sosiologian eläinkäsitysten muotoutumista ja etsitään syitä eläinten näkymättömyydelle sosiologian perinteessä. Selvittäessään eläinkäsitysten taustaa väitöskirja käsittelee myös sosiologian ihmiskäsitystä ja sitä, miksi ihmisen erottaminen eläimistä on koettu niin tärkeäksi. Vahva ihminen–eläin -eronteko on ollut keskeinen osa sosiologian teoriaperinnettä vuosikymmenten ajan. Eläimet ovat olleet hyvin näkymättömiä sosiologisissa yhteiskunta-analyyseissä ja näkemyksissä ihmisen sosiaalisuudesta. Nämä seikat on todettu useaan otteeseen viime vuosina voimakkaasti kasvaneen sosiologisen eläintutkimuksen alalla. Aiemmin ei ole kuitenkaan lähdetty selvittämään tämän eronteon ja eläinten sosiologisen näkymättömyyden juuria: onko eläinten ulossulkeminen sosiologian tutkimuskentästä vallinnut jo tieteenalan alkuvuosista lähtien, vai onko eläin nähty jossain vaiheessa toisin – ovatko eläimet olleet voimakkaammin esillä varhaisemmissa sosiologisissa teksteissä. Lektioni kertoo tämän selvittämiseen tähdänneestä väitöskirjatyöstäni, sen motivaatiosta ja tuloksista.

Aloittaessani sosiaalitieteiden opinnot tässä yliopistossa lähes kaksikymmentäkolme vuotta sitten, rakastuin sosiologisen ajattelun avoimuuteen – siihen, miten lähes mistä tahansa, kaikista ihmisyhteiskuntien ilmiöistä, voitiin keskustella ja niitä voitiin analysoida sosiologisesta näkökulmasta. Tästä huolimatta en pitänyt kummallisena, ettei sosiologiassa puhuttu mistään eläimiin liittyvästä – lukuun ottamatta poliittisia liikkeitä, jotka toimivat eläinkysymysten parissa. Itse asiassa en huomannut tätä ilmiötä – siitä huolimatta, että eläimet olivat aina kiehtoneet minua ja olin täyttänyt suuren osan elämääni erilaisilla muihin eläimiin kuin ihmisiin liittyvillä aktiviteeteilla. Hyväksyin ajatuksen, että sosiologina minulla ei olisi paljoakaan sanottavaa suhteestamme eläimiin – sosiologiahan oli ihmistä tutkiva tiede. Niinpä kiinnostuinkin todella kuullessani ensimmäistä kertaa uudesta, nousemassa olevasta sosiologisen eläintutkimuksen suuntauksesta. Luettuani ensimmäiset teokset tältä uudelta tieteenalalta, olin varma, että haluaisin työskennellä tämän uuden lähestymistavan parissa.

Kirjoitettuani pro graduni sosiologisista lähestymistavoista eläimiin, minua mietitytti yhä sama havainto, jonka useat sosiologit ennen minua olivat tehneet: Sosiologia oli ulossulkenut eläimet, eli eläimet olivat olleet lähes näkymättömiä sosiologisessa ajattelussa vuosikymmenten ajan. Mutta halusin tietää, miksi näin oli ja oliko näin ollut aina. Väitöskirjatutkimukseni on pyrkinyt löytämään vastauksia näihin kysymyksiin.

Hypoteesini oli, että varhaisimmissa sosiologisissa teksteissä, tai ainakin joissain niistä, eläimet saattaisivat olla voimakkaammin esillä kuin nykyisissä teksteissä. Tämä hypoteesi osoittautui oikeaksi: Sosiologian klassisessa vaiheessa – eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa – oli sosiologeja, joiden teksteissä eläimiä olivat huomattavasti enemmän esillä kuin tämänhetkisessä valtavirran sosiologiassa, vaikka kaikki klassisen vaiheen kirjat, joita kävin läpi, eivät merkittäviä määriä eläinmainintoja sisältäneetkään.

Löytäessäni Edvard Westermarckin tekstit yllätyin siitä määrästä eläimiä, jonka ne sisältävät. Koska Westermarck ei ole merkittävä hahmo nykyisessä sosiologian kaanonissa, tuntui kiinnostavalta vaihtoehdolta valita toiseksi tarkastelun kohteeksi joku hänen paremmin tunnettu aikalaisensa, joka myös käsittelisi eläimiä teksteissään. Kun palasin jälleen uudelleen lukemaan Émile Durkheimin tekstejä, huomasin, että eläimet esiintyivät hänen töissään useammin, kuin olin aiemmin oivaltanut, ja päätin valita hänet toiseksi tutkimuskohteekseni.

Millaisia eläimiä tekstit sisältävät?

Durkheim (1858–1917) ja Westermarck (1862–1939) ottivat osaa samoihin aikakautensa sosiologisiin keskusteluihin, myös kommentoiden toistensa näkemyksiä. He olivat molemmat ensimmäisiä sosiologian professoreita maissa, joissa työskentelivät, Durkheim Ranskassa ja Westermarck Englannissa.

Aloitin tutkimukseni selvittämällä, millaisissa muodoissa eläimet ja eläimellisyys tai “eläinluonto” esiintyvät näissä varhaisissa sosiologisissa teksteissä. Minulle selvisi hyvin pian, että kyseisissä teksteissä esiintyvien eläinten kirjo on laaja. Eläimet esiintyvät usein yleistettynä “eläimenä” tai “eläiminä”, myös englannin kielen sanana “beast” (ransk. bête). Mutta teksteissä on myös lukemattomia eläinlajeja ja jopa anekdootteja eläinyksilöistä.

Durkheim ja Westermarck mainitsevat erilaisia eläinryhmiä ja tiettyjä lajeja. He kirjoittavat leijonista ja paviaaneista, kenguruista ja sammakoista. He kirjoittavat taksonomisista ryhmistä kuten nisäkkäistä, matelijoista ja ihmisapinoista sekä käyttäytymiseen perustuvista eläinryhmistä, kuten laumaeläimistä ja eläinryhmistä, joiden luokittelu perustuu siihen, miten ihminen niitä käyttää, kuten kotieläimistä ja karjasta. Eräs muoto, jossa ‘eläin’ esiintyy teksteissä, on niin kutsuttu eläimen luonto, eläimellinen luonto, tai esimerkiksi ihmisen eläimellisenä pidetty puoli, jota kutsutaan myös eläimellisyydeksi. Eläimet ovat myös toisinaan läsnä ilman eksplisiittistä mainintaa, kuten silloin, kun keskustellaan ihmisen ainutlaatuisuudesta. Ihmisen ainutlaatuisuudesta kirjoittaminen tarkoittaa, että ne, joihin nähden olemme erilaisia, ovat muut eläimet – vaikka niitä ei tekstissä mainittaisikaan.

Analysoimalla näiden tekstien erilaisia eläimiä ja ’eläintä’ lähestyin väitöskirjatutkimukseni pääkysymystä, joka on: mikä on eläinten merkitys varhaisissa sosiologisissa teksteissä – mihin erilaisia eläimiä näissä teksteissä käytetään? Analysoin millaisiin sosiologisiin kysymyksiin ja teemoihin eläimen, eläinten ja “eläinluonnon” tai eläimellisyyden läsnäolo näissä teksteissä liittyy.

Mihin eläimiä käytetään näissä teksteissä?

Durkheimilla ja Westermarckilla on useita yhteisiä teemoja, jotka molemmilla tuovat eläimet mukaan teksteihin. Näitä ovat muun muassa moraali ja sen alkuperä, uskonto, ruoka ja tabut. Kysymyksiä, joihin Westermarck ja Durkheim etsivät vastauksia, kun eläimet ilmestyvät heidän teksteihinsä, ovat muun muassa seuraavat:

o Millaisia ihmiset todella ovat – ovatko ihmiset ainutlaatuisia vai olennaisella tavalla eläinten kaltaisia?
o Mistä sosiaalinen käytöksemme, yhteiskunta ja moraali ovat peräisin?
o Miksi moraaliset, uskonnolliset ja oikeudelliset normit joskus käsittelevät myös eläimiä ja pitäisikö meidän ottaa eläimet huomioon moraalisesti?
o Ovat kaikki ihmiset samassa määrin sosiaalisia ja yhtä lailla mukana yhteiskunnallisessa elämässä?
o Ja millaista sosiologian tulisi olla? Voimmeko käyttää samanlaista metodologiaa ihmisten ja eläinten sosiaalisen käyttäytymisen tutkimuksessa? Edesauttavatko vertailut muihin eläimiin ihmisten käyttäytymisen ymmärtämistä?

Varhaiset sosiologit joutuivat myös ottamaan kantaa evoluutioteoriaa ja ihmisen sekä uskonnon ja moraalin alkuperää koskevaan väittelyyn. Yksi kysymyksistä kuului ovatko ihmiset materiaalisia, biologisia olentoja vai jotain muuta. Durkheim ja Westermarck löysivät näihin kysymyksiin hyvin erilaiset vastaukset. Heidän näkemyksensä ihmisestä ja eläimestä ja näin ollen myös sosiologiasta tieteenalana erosivat toisistaan. Westermarckin ja Durkheimin käsitykset ihmisten ja muiden eläinten suhteesta – ihmisestä ja eläimestä – heijastuvat heidän ajattelussaan ihmisen sosiaalisen käyttäytymisen olemuksesta ja sosiologian oikeasta metodologiasta sekä heidän näkemyksissään sosiologian ja muiden tieteenalojen suhteesta.

Sosiologian ihmistä ja eläintä koskevien ajatusten muotoutuminen oli osa laajempaa prosessia, jossa ihmisen statusta ja merkitystä oli arvioitava uudelleen. Darwinin evoluutioteoria ja yleinen maallistumiskehitys uhkasivat ihmisen erityisasemaa. Ajatus ihmisestä erityisenä luomisen tuloksena oli kyseenalaistettu. Kun kirkon valta ja ihmisen alkuperää koskevien uskonnollisten selitysten voima horjuivat, oli pohdittava uudelleen sitä, mikä yhteiskuntaamme pitää kasassa ja mistä moraalimme on peräisin.

Keskustelu sosiaalisten instituutioiden ja vaalimiemme inhimillisten ominaisuuksien – erityisesti moraalin – alkuperästä ja kehityksestä, on johtanut erilaisten yhteiskuntien ja ihmisryhmien väliseen vertailuun. Tällöin nousevat esiin kysymykset jatkumoista ja eroista, toiseudesta ja samuudesta. Ovatko kaikki ihmiset olennaisesti samanlaisia, vai onko “moraalisessa luonteessamme” laadullisia eroja; ovatko jotkut ihmiset ja yhteiskunnat toisella tasolla sosiaalisessa ja moraalisessa evoluutiossa kuin toiset? Durkheimin tarjoama selitys on unilineaarinen (yksilinjainen): jotkut yhteiskunnat ovat selkeästi alemmalla tasolla kuin toiset. Ennen ihmisyhteiskunnan syntyä ei Durkheimin mukaan moraalia ollut lainkaan. Westermarckin selitykseen ihmisyhteiskuntien sosiaalisesta ja moraalisesta kehityksestä ei sisälly tasoja. Moraaliset käsitykset vaihtelevat ja Westermarck vastustaa ajatusta, että niin sanotut primitiiviset yhteiskunnat olisivat johdonmukaisesti jäljessä moraalisissa kysymyksissä. Hän näkee moraalin olevan syvällä “luonnossamme”, jonka jaamme muiden eläinten kanssa. Moraali ei ole syntynyt ihmisyhteiskunnan synnyn myötä, vaan se on kehittynyt evoluutiossa, jonka Westermarckin mukaan jaamme muiden eläinten kanssa.

Durkheimin näkemys ihmisen ja eläimen rajasta oli samanaikaisesti tiukka ja epäselvä. Ihmisyhteiskunta on osa luontoa, mutta ihmiset ovat ehdottomasti erillisiä ja erilaisia kuin eläimet. Jää epäselväksi uskoiko Durkheim missään vaiheessa todella evoluutioon, tai koskiko biologinen evoluutio hänen tulkintansa mukaan ihmisiä. Ainakin evoluution vaikutukset ihmiseen vaikuttavat säilyneen epävarmuuden alueena hänen ajattelussaan.

Westermarck painotti jatkumoita ja Durkheim laadullisia eroja erilaisten elämänmuotojen välillä. Westermarck painottaa sekä ontologista, olemuksellista että eettistä jatkumoa ihmisen ja muiden eläinten välillä. Tämä tarkoittaa, että kaikkien ominaisuuksiemme, niin kielteisten kuin myönteisten, alkuperä on syvällä olemuksessamme, “ihmisluonnossa”. Meissä itsessämme ei ole dualismia. Myös erilaisten ihmisryhmien välillä on vähemmän eroja kuin meillä on tapana ajatella.
Kulttuuri ja ympäristö muovaavat käyttäytymistämme, mutta yleinen ihmisyys on jaettua, universaalia. Evoluutio ei ole yksilinjaista. Niin kutsutuilla primitiiveillä voi olla “korkeampi” etiikka kuin niin kutsuilla sivistyneillä kansoilla. Ja koska tiedämme eläinten olevan monessa suhteessa kaltaisiamme, meidän on otettava myös ne moraalisesti huomioon.

Posthumanismin haaste

Sosiologia on moderni ja samalla hyvin humanistinen tieteenala. Se on puolustanut ehdotonta ihmisarvoa ja analysoinut ja vastustanut erilaisia sorron muotoja. Sosiologia on ollut selkeä kannassaan, ettei ihmisten sosiaalista elämää voida selittää luonnontieteiden keinoin, vaan ihmiset ovat kulttuurinsa, sosiaalisten suhteidensa sekä yhteiskuntansa ja sen instituutioiden ja normien tuottamia. Posthumanistinen ajattelu kuitenkin väittää, että humanismi on ihmistä puolustaessaan pettänyt toiset.

Posthumanismilla viittaan ajatussuuntauksiin, jotka kyseenalaistavat perinteiset tavat määritellä ihminen ja ihmisyys sekä ihmisen ja ei-ihmisen, tai ei-inhimillisen raja. Yksi posthumanismin keskeisistä väitteistä on, että moderneissa humanistisissa tieteissä vallinnut ihmiskeskeinen ajattelu on sulkenut eläimen tarkastelunsa ulkopuolelle ja tehnyt siitä arvotonta. Posthumanismi haastaa käsityksemme ihmisestä ja ihmisyydestä. Se haluaa meidän tarkastelevan käsityksiämme ihmisestä ja ihmisyydestä sosiaalisina ja historiallisina konstruktioina ja sosiaalisina konventioina ja pohtivan näitä käsityksiämme uudelleen.

Posthumanismi painottaa meidän olevan maailmassa ruumiillisina olentoina – jaamme haavoittuvuuden ja rajallisuuden muiden eläinten kanssa. Tämä tarkoittaa, ettei posthumanismi kritisoi humanismia ainoastaan muiden eläinten ulossulkemisesta, vaan myös siitä, että olemme sulkeneet eläimyyden pois, kun olemme tuottaneet sosiaalisen konstruktion ihmisestä. Olemme nähneet itsemme ei-eläiminä ja eläimet ei-ihmisinä – muiden eläinten kanssa jakamamme ominaisuudet on esitetty alempiarvoisina ja sen, mitä arvostamme itsessämme, olemme esittäneet arvokkaampana ja yksinomaan ihmiselle kuuluvana. Kun olemme nimenneet tietyt piirteet eläimellisiksi, olemme leimanneet näitä piirteitä omaavat ihmiset – tai ihmiset, jotka eivät peittele näitä piirteitä – eläimellisemmiksi, tai vähemmän inhimillisiksi kuin toiset, ja näin alempiarvoisiksi.

Sosiologian rooli ihmistä tutkivien tieteiden rakentamisessa on ollut merkittävä. Sosiologia on tuottanut representaatioita erillisestä ja ainutlaatuisesta inhimillisen, vain ihmisille kuuluvan elämän alueesta. On selvittämisen arvoista, miten näitä representaatioita ihmisistä ja eläimistä on sosiologiassa tuotettu. Olisimmeko voineet valita erilaisia tapoja kuvata ihmisen sosiaalista elämää ja ihmisen ja muiden eläinten suhdetta?

Durkheimin ja Westermarckin tekstien vertailu on näyttänyt, että sosiologian varhaisvaiheessa näissä ihmisen ja eläinten representaatioissa oli enemmän variaatiota. Eläimiä ei todellakaan oltu suljettu kaikkien sosiologian klassisen vaiheen tekstien ulkopuolelle. Mutta vaikka Durkheim käyttää eläimiä teksteissään paljon, hän myös käyttää niitä selittääkseen, miksi eläimiä ei tulisi sisällyttää sosiologiaan. Prosessi, jossa eläimet suljettiin ulos sosiologian piiristä, oli alkanut, mutta siitä ei vallinnut vielä yksimielisyyttä.

Eläinkäsityksen uudelleenarvioinnin aika

Tutkimukseni on ollut askel kohti sen ymmärtämistä, miksi ja miten eläimet suljettiin sosiologisen huomion ulkopuolelle. Mutta tästä aiheesta tarvitaan tutkimusta vielä paljon enemmän. Kun nyt tiedämme, että varhaiset sosiologiset näkemykset eläimistä ja ihmisten ja eläinten suhteista olivat monimuotoisempia kuin sosiologian myöhempi kaanon on meille näyttänyt, on selvitettävä, miksi eläimet alkoivat myöhemmin näyttäytyä sosiologian kannalta epäolennaisina ja miksi ei-dualistiset lähestymistavat hävisivät sosiologiasta. Todennäköisesti tieteenalan jakautumisella antropologiaan ja sosiologiaan oli merkittävä osansa tässä prosessissa.

Durkheimin, Westermarckin ja sosiologian klassisen kauden jälkeen tieteellinen ymmärryksemme eläimistä on kasvanut valtavasti. Tästä huolimatta oletus laadullisesta erosta ihmisen ja muiden eläinten välillä on säilynyt yleisenä lähtökohtana sekä sosiologiassa että yhteiskunnassa yleisemmin. Tämä on voinut vaikuttaa ihmisten ja muiden eläinten välisten suhteiden merkityksen aliarviointiin ja eläinten yhteiskunnallisen merkityksen ohittamiseen, eläinten kohtelun eettisten ongelmien lisäksi. Eläinten sisällyttäminen yhteiskunnan ja ihmisen sosiaalisen käyttäytymisen tutkimukseen voisi syventää ymmärrystämme näistä ilmiöistä.

Viime vuosikymmeninä suhteestamme muihin eläimiin on muodostunut yhä tärkeämpi yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Sen seurauksena, että tieteellinen tieto eläinten kognitiivisista ja sosiaalisista kyvyistä on kasvanut, meidän on väistämättä arvioitava uudelleen sitä, ovatko vallitsevat tapamme kohdella muita eläimiä legitiimejä. Tämä haaste vaatii uusia tapoja käsitteellistää muita eläimiä ja rakentaa suhteitamme niihin.

Jos kunnioitamme sosiologisen mielikuvituksen ideaa, meidän pitäisi pitää ovet mahdollisimman avoinna sille, että sosiologiassa voidaan esittää kaikenlaisia kysymyksiä niin vapaasti kuin mahdollista ja että kaikki mahdolliset vastaukset ovat pohdinnan arvoisia. Tämä pitää sisällään sen vastauksen, että myös me olemme eläimiä, mikä tarkoittaa, että muut eläimet jakavat joitain olennaisia ominaisuuksia meidän kanssamme.

SALLA TUOMIVAARA

Tuomivaaran julkaisuihin voi tutustua täällä.

Salla Tuomivaara

YTT Salla Tuomivaara on sosiologi, tietokirjailija ja vaikuttamistyön ammattilainen. Hän väitteli sosiologian eläinkäsitysten historiasta keväällä 2018. Tällä hetkellä hän toimii Kriittisen eläintutkimuksen verkoston koordinaattorina ja kirjoittaa kirjaa. Aiemmin hän on ollut mukana perustamassa nykyistä Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seuraa. Tuomivaara on kiinnostunut yhteiskuntatieteellisestä eläintutkimuksesta laajasti ja erityisesti ihmisen ja eläimen välisen eronteon yhteiskunnallis-kulttuurisesta merkityksestä.