Kriittinen tila

Paneelikeskustelu: Sanoista tekoihin ilmastonmuutoksessa


Tammikuun 10. päivä Kansallisteatterin Lavaklubilla keskusteltiin ilmastonmuutoksesta. Allegra Lab Helsingin ja Tutkitusti.-verkoston tapahtuma Ilmastonmuutos: sanoista teoiksi järjestettiin osana Tieteiden yön ohjelmaa, ja paikalle oli kutsuttu keskustelijoita useilta eri aloilta. Tapahtuma päättyi kahden tunnin paneelikeskusteluun, jossa pohdittiin, kuinka radikaaleja tekoja ilmaston lämpenemisen hillitsemiseksi tarvitaan sekä etsittiin käytännön ratkaisuja, joiden avulla lamaannuttava ilmastoahdistus voidaan kääntää tekemistä rohkaisevaksi voimavaraksi. Paneelikeskustelussa radikaaleja tekoja tutkailtiin sekä yksilön että laajemman yhteiskuntarakenteen tasolla. Lisäksi illan aikana keskusteltiin mielikuvituksen ja tarinoiden merkityksestä sille, minkälaisia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia pystymme kuvittelemaan, ja pohdittiin, kenellä on vastuu toimia.

Paneelissa keskustelemassa olivat politiikantutkija ja Politiikasta.fi-verkkolehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen, ympäristöfilosofian ja ympäristöpolitiikan tutkija Ville Lähde BIOS-tutkimusyksiköstä, tutkijatohtori Juha Raipola Kertomuksen vaarat -projektista sekä Senja Laakso, joka toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston kuluttajatutkimuskeskuksella ja HELSUS Kestävyystieteen instituutissa. Paneelikeskustelua johti Allegra Lab Helsingin puheenjohtaja, oikeusantropologi Miia Halme-Tuomisaari.

Keskustelun ensimmäisessä osiossa arvioitiin, miltä nykytilanne näyttää. Toisessa osiossa pyrittiin yhdessä yleisön kanssa löytämään ahdistuksen sijaan toiveikkuutta ja luottamusta siihen, että tiedämme edes joitakin ratkaisuja, joiden avulla ilmaston lämpenemistä voi vielä hillitä. Paneelin asiantuntijoiden ja yleisön neuvot on koottu listaksi artikkelin loppuun.

Tilannekatsaus – missä olemme nyt?

Poutanen esitti avauspuheenvuorossaan, että suomalaisessa ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa ilmastoasiat tyypillisesti nostetaan kyllä esille, mutta niitä ei painoteta ainoana keskustelua ohjaavana arvona. Hän näkee, että taloudelliset arvot ajavat hyvin usein ympäristöön ja ilmastonmuutokseen liittyvien arvojen yli. Niinpä julkisessa keskustelussa huomioidaan, että ympäristö on meille tärkeä asia, mutta lähes samaan hengenvetoon todetaan, että kansallinen kilpailukyky tai muut taloudelliset tarpeet ylittävät ympäristöseikat. Poutasen mukaan tämä johtuu siitä, että ilmastonmuutokseen puuttuminen nähdään useimmiten vain kuluna, eikä sen mahdollisia taloudellisia hyötyjä osata yhtä lailla hahmottaa.

Lähde arvioi, että vaikka ilmastonmuutos on jo 1950- ja 1960-luvuilta lähtien ajoittain noussut aaltomaisessa liikkeessä yhteiskunnallisen keskustelun korkeimmille tasoille, on tämänpäiväisessä ilmastomuutoskeskustelussa kuitenkin tapahtunut merkittävä muutos. Hän katsoo, että hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n tuoreimman raportin julkistamisen jälkeen sekä tieteen että politiikan kentillä on tullut hyväksyttävämmäksi ilmaista ääneen, että koko yhteiskuntajärjestelmän tulee muuttua ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tämä viesti on tuotu keskusteluun myös luonnontieteiden puolelta. Lähteen mukaan yhteiskuntajärjestelmän muutoksen vaatiminen haastaa aiemmat tavat, joilla ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa on tehty, sillä ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa on usein totuttu ajattelemaan, että yhteiskunta ja elämäntavat pysyvät suhteellisen ennallaan, mutta niiden rinnalle tulee uudenlaisia “vempeleitä” ja ratkaisuja, joiden avulla esimerkiksi saastuttamista vähennetään.

“Tämä ei kuitenkaan riitä”, Lähde toteaa, “ennen kaikkea sen takia, että olemme olleet jo puoli vuosisataa tekemättä juuri mitään tämän asian eteen.” Hän näkee, että edessämme on haaste, jossa koko yhteiskunnan tulee muuttua, lähtien ruoan tuottamisesta, liikkumisesta ja asumisesta aina talouden järjestämisen periaatteisiin ja kulttuurisiin arvostuksiin. BIOS-tutkimusyksikössä tällaisesta muutoksesta onkin käytetty ilmaisua ekologinen jälleenrakennus. Ilmaisulla on haettu toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakentamisen kaltaisesta muutoksesta vertauskuvallista esimerkkiä siitä, kuinka yhteiskunnat voivat kriisitilanteissa muuttua nopeasti uuteen suuntaan. Hyvinvointivaltion syntyminen on esimerkki tällaisesta melko yllättävästäkin poliittisesta koalitiosta, joka muutti yhteiskuntia toisenlaiseen suuntaan. Lähde katsoo, että tämänkaltaista muutosta tarvitaan politiikassa nyt sen sijaan, että jatkaisimme entiseen tapaan, mutta hieman erilaisia laitteita ja tekniikoita hyödyntäen.

Paneelin puheenjohtaja Halme-Tuomisaari katsoo, että ilmastokeskusteluja leimaavat melko dramaattiset sävyt. Hän kommentoi, että toinen maailmansota on historiallisen maailmankäsityksemme mukaan yksi kaikkein dramaattisimpia ihmiskuntaa kohdanneita ihmisen aiheuttamia konflikteja ja kriisejä, joten nykytilan vertaaminen toisen maailmansodan jälkitilaan luo hyvin kuvan siitä, kuinka hälyttävänä nykyhetki tulisi kokea.

Paneelikeskustelijat vasemmalta oikealle: Miia Halme-Tuomisaari (puheenjohtaja), Senja Laakso, Juha Raipola, Ville Lähde ja Mikko Poutanen.

Kirjallisuuden ja kertomusten tutkija Raipola on tutkinut dystooppisia maailmankuvia ja ilmastonmuutoksen ilmenemistä kirjallisuudessa, ja avauspuheenvuorossaan hän pureutuu näihin teemoihin. Raipola kertoo, että kirjallisuustieteissä ilmastonmuutosta ja suuria ympäristöongelmia on hahmotettu nimenomaan kuvittelukyvyn kriiseinä. Alan tutkimuksessa on hänen mukaansa alettu peräänkuuluttaa sellaisia kertomuksia, jotka tuovat ison ja abstraktin ilmastonmuutoksen jollain tapaa kokemusmaailmaamme läsnäolevaksi. Hän arvioi, että kaunokirjallisuutta voisi periaatteessa pitää hyvänä kanavana näiden kertomusten esiin tuomiseksi, ja viimeisen 50 vuoden aikana onkin nähty lisääntyvä määrä ilmastokysymyksiä käsittelevää kirjallisuutta. Raipola haluaisi kuitenkin haastaa tämän kertomuksia painottavan näkökulman, sillä vaikka kertomuksilla voidaan kuvata niitä mahdollisia vaikutuksia, joita ilmastonmuutoksella meihin on, ovat kirjallisuuden ja kertomusmuodon keinot loppujen lopuksi melko rajattuja. Lisäksi olemme usein huonoja kuvittelijoita. Ilmastofiktiosta suurin osa onkin Raipolan mukaan tällä hetkellä juuri dystopioita, katastrofeja ja kauhukuvia. “Jos mietimme Villen (Lähde) mainitsemaa näkökulmaa tulevaisuuden maailmasta, jossa suuria rakennemuutoksia on tehty”, Raipola pohtii, “siihen on toistaiseksi löydetty kertomusten ja fiktion kautta vain vähän keinoja.”

Laakso tuo puheenvuorossaan esiin yksilön kuviteltujen ja todellisten toimintamahdollisuuksien sekä toimintaa rajoittavien rakenteiden ristiriitoja. Hän kertoo tehneensä Pro gradu -työnsä aikoinaan Kansaneläkelaitoksen tutkimusosastolla ja haastatelleensa tätä varten perusturvan saajia, eli kaikista pienituloisimpia suomalaisia. Tutkimuksessa laskettiin heidän arkensa luonnonvarojen kulutusta ja tuloksista havaittiin, että jopa pienituloisimmat suomalaiset kuluttavat luonnonvaroja enemmän, kuin on ekologisesti kestävää. Samaan aikaan heidän kulutusmahdollisuutensa olivat kuitenkin liian pienet, jotta he olisivat voineet osallistua yhteiskunnan toimintaan kuten ihmisten kuuluisi. “Tavallaan heidän kulutuksensa oli sosiaalisilta mittareilta liian vähäistä, mutta ekologisilta mittareilta rajat ylittyivät”, Laakso kertoo. Tämä sai hänet kiinnostumaan rakenteesta, jossa kuluttajat toimivat. Laakso toteaa, että meidän jokaisen tulisi omilla toimillamme pyrkiä vähentämään päästöjä muun muassa syömisessä ja liikkumisessa, mutta valinnat riippuvat kuitenkin paljon siitä, onko meidän mahdollista liikkua kestävästi. Ovatko kaupungit esimerkiksi suunniteltu niin, että voimme käyttää julkista liikennettä ja onko sitä ylipäätään tarjolla?

Lisäksi Laakso katsoo, että kokonaiskulutuksen tulee laskea, sillä ihmiskuntana kulutamme tällä hetkellä aivan liian paljon. Hänen mukaansa ei riitä, että keksitään uusia teknologisia ratkaisuja, joiden avulla nykyistä kulutusta jatketaan. “Meidän pitää pystyä vähentämään nykyistä luonnonvarojen ja energian käyttöämme, mutta samaan aikaan, kuten Ville (Lähde) jo viittasikin, koko yhteiskuntamme rakentuu kasvavalle kulutukselle”, Laakso toteaa. Hän on pohtinut kysymyksiä sitä, miten tämä ristiriita voidaan ratkaista, ja miten yhteiskunta voidaan rakentaa niin, että se toimii myös ilman jatkuvasti kasvavaa kulutusta.

Halme-Tuomisaari kokoaa panelistien näkökulmia yhteen puheenvuorossaan. On selvää, että kysymys ilmastonmuutoksen hillitsemisestä on monitahoisuutensa vuoksi äärettömän pulmallinen. Toisaalta ongelmarypäs näyttäytyy uutena ja päivänpolttavana, ja toisaalta tiedämme, että ongelma on ollut olemassa jo pitkään, vaikkei sen ratkaisemiseksi ole tehty kylliksi toimenpiteitä. Silti tiedämme, että ongelmaan on olemassa ratkaisu, ja se on kulutuksen vähentäminen. Nykyiset arvomme kuitenkin ruokkivat sellaista tuotantokoneistoa, joka on tätä ratkaisua vastaan.

Lähteen mukaan on huomioitava, että pitkästä historiasta huolimatta ongelmat ovat myös muuttuneet. Esimerkiksi 50- ja 60-luvuilla voitiin vielä ajatella, että ilmastonmuutos sellaisena, kuin sen nyt miellämme, voitaisiin estää, mutta nykyisessä keskustelussa pohditaan, onko ilmastonmuutos mahdollista pysäyttää 1,5 tai 2 celsiusasteeseen verrattuna teollisen ajan alkuun. Lisäksi hän toteaa, että tietämyksen lisäämisen on tuonut meille uusia ongelmia. Tästä hyvä esimerkki on otsonikato, joka hieman sattumalta havaittiin mittauksissa.

Lisäksi Lähde huomauttaa, että kun puhutaan kulutuksen vähentämisestä, puhutaan oikeastaan käytettyjen luonnonvarojen ja aiheutettujen ympäristövaikutusten vähentämisestä. Saman inhimillisen tarpeen, esimerkiksi lounaan syömisen, voi toteuttaa eri tavoilla, joiden ympäristövaikutukset ja luonnonvarojen kulutus eroavat toisistaan valtavasti. Esimerkissään Lähde vertaa suomalaisen, liian ravinteikkaasta järvestä ravinteita poistavan järvikalan syömistä norjalaisen, kasvatetun lohen syömiseen, ja toteaa, että edellisellä on positiivisia ympäristövaikutuksia ja jälkimmäisellä ei. “Kysymys ei ole vain siitä, että tehdään vähemmän asioita, vaan tehdään myös eri tavalla”, Lähde arvioi. Hänen mielestään on tärkeää muistaa, että kaikista perustarpeista ei tarvitse tinkiä, vaikka joitakin asioita tulee tehdä vähemmän.

Tulevaisuuksia hahmotetaan mielikuvituksen ja tarinoiden kautta

Mikko Poutanen.

Poutasen mukaan se, että puhumme pääasiassa taloudellisista prioriteeteistä ja arvoista, kertoo kaventuneesta poliittisesta mielikuvituksesta. Hän arvioi, että yhteiskunnallinen mielikuvitus on Suomessa vielä kohtuullisen eläväistä, mutta politiikassa mielikuvitus on melko voimakkaasti kaventunut ja ajautunut taloudellisia asioita korostavaksi. Poutanen näkee tässä tilanteessa kognitiivisen dissonanssin sen välillä, mitä tiedämme ja miten käyttäydymme tai haluamme käyttäytyä. Yksilötasolla sama ilmiö näkyy Poutasen mukaan muun muassa siinä, että suomalaisten ilmastoahdistus kasvaa, mutta matkustusinto ei siitä huolimatta laske, kuten Yle vastikään uutisoi.

Poutanen pitää poliittisen mielikuvituksen kaventumista huolestuttavana, sillä kaventunut näkökulma jättää meille vain pienen valikoiman vaihtoehtoja, jotka nähdään julkisuudessa realistisina. Siksi hän toivoo, että realismia palautetaan muihinkin vaihtoehtoihin, ja arvioi, että IPCC:n raportti on ehkä auttanut tässä.

Kuvittelukyvyn ja tarinoiden merkityksen tunnistaa myös Raipola. Hän katsoo, että ilmastonmuutoksesta nykyisin kerrottavat tarinat jakautuvat karkeasti kahteen tyyppiin. Toisaalta tarinoissa kuvitellaan arjen jatkuvan melko samalla tavalla kuin aikaisemminkin, kunhan polttaviin kysymyksiin vain keksitään uusia teknologisia ratkaisuja, ja toisaalta taas tarinoissa luodaan vahvoja katastrofikuvia, joissa kaikki ongelmat näyttävät tulleen todeksi. Tällöin tarinan keskiöön nousee yksilön selviäminen katastrofin keskellä. Raipolan mukaan tarinoistamme puuttuvat esimerkit sellaisista kertomuksista, joissa hahmotellaan, miltä tulevaisuus voisi näyttää, jos ilmaston lämpeneminen saadaan pysäytettyä puoleentoista celsiusasteeseen. Tällaisissa kertomuksissa olisi mahdollista kuvitella, miltä elämä näyttäisi sellaisessa yhteiskunnassa, jossa tarvittavia muutoksia on yhteiskunnan rakenteiden tasolla pystytty tekemään. Raipola tosin epäilee, osaammeko kuitenkaan kertoa tällaisia tarinoita kovin hyvin, mutta toivoo silti, että saisimme näistä kertomuksista ajattelun virikettä tulevaisuuden visioihimme. Maailmalla on hänen mukaansa alettu puhua esimerkiksi solarpunk-kirjallisuudenlajista, jonka tarinoissa esiintyvät visiot maailmoista, joita ympäristöongelmat ovat muuttaneet, mutta joissa näihin ongelmiin on myös löydetty erilaisia ratkaisuja.

Paneelin toisessa osiossa Raipola mainitsee, että yksi keskeinen asia, joka meiltä tuntuu tällä hetkellä puuttuvan, ovat utopiat. Utopiat ovat hänen mukaansa jopa vähän huonoja kertomuksia, sillä niissä ei tapahdu hirvittävästi mitään. Niissä ei ole konfliktia eikä mitään sellaista, mikä ajaisi juonta eteenpäin. Siitä huolimatta Raipola katsoo, että tarvitsisimme visioita sellaisesta maailmasta, jossa asiat olisivat hieman toisin ja toimisivat paremmin.

Yksilön toimintamahdollisuudet

Paneelikeskustelussa punnittiin useaan otteeseen yksilön vaikuttamismahdollisuuksien ja yksilöä ympäröivien yhteiskunnallisten rakenteiden välisiä jänniteitä. Illan keskustelun aikana pohdittiin, miten yhteiskunta voi auttaa tai jopa ohjata yksittäisiä kuluttajia tekemään ilmaston kannalta parempia valintoja arjessaan. Puheenjohtaja Halme-Tuomisaari summasi aiemmista puheenvuoroista, että niin kauan, kun ilmastonmuutoksen hillitsemisestä ei nähdä koituvan taloudellista hyötyä, jää tilanteeseen puuttuminen usein vain puheen tasolle. Kuitenkin meiltä löytyisi keinoja tehdä hyväksi todetusta toiminnasta taloudellisesti kannattavaa esimerkiksi asettamalla veroja paljon päästöjä tuottaville aloille. “Miksi näin ei sitten käy? Ja onko yksilöllä mahdollisuuksia löytää aidosti vaikuttavia, innovatiivisia ratkaisuja, vai ovatko rakenteet niin tuhoon tuomittuja, että ihmiset luopuvat näistä positiivisista tarinoista?” Halme-Tuomisaari kysyy .

Lentäminen on Laakson mukaan yksi esimerkki tällaisesta keskustelusta. Hän katsoo, että lentäminen on nyt noussut aivan eri tavalla keskusteluun esimerkiksi viime vuoteen verrattuna. Mutta samaan aikaan, kun monet tietoisesti vähentävät lentämistään, varautuu Helsinki-Vantaan lentokenttä ainakin 50 % kasvuun ensi vuosikymmenellä. Laakso toteaa, ettei edes pientä lentoveroa oltu vielä valmiita hyväksymään poliittisesti. “Samaan aikaan, kun puhutaan siitä, kuinka tärkeää on vähentää lentämistä, niin todella monet lehdet kirjoittivat vuodenvaihteessa juttuja aiheesta Nämä 10 paikkaa sinun pitää kokea elämäsi aikana, että kyllähän nyt jokaisen pitää käydä Hongkongissa”, hän huomauttaa, osoittaen, kuinka ristiriitaisia viestejä ihmiset kohtaavat arjessaan.

Laakson mukaan lentäminen, matkailu ja turismi, samoin kuten liikenne, maatalous, sekä ruoka- ja vaateteollisuus ovat hyvin laajoja aloja ja järjestelmiä, joilla liikkuu lukuisia eri toimijoita ja intressejä. Siksi suuret muutokset ovat näillä aloilla vaikeita ja tapahtuvat hitaasti. Muutosten aikaansaamiseksi ja sitovien sopimusten solmimiseksi vaaditaan siis todella paljon kansainvälistä poliittista tahtoa.

Yksilön vaikuttamismahdollisuuksiin liittyen Laakso toteaa monien esimerkkien puhuvan sen puolesta, että yksilöt ja erityisesti yksilöt yhdessä pystyvät muuttamaan asioita. Olemme nähneet kampanjoita, joiden ansiosta Suomeen on esimerkiksi säädetty ilmastolaki, ja Vegaanihaasteen ja Sipsikaljavegaanien kaltaiset yhteisöt ovat tuoneet esiin tarvetta erilaisille kasvisvaihtoehdoille elintarvikkeissa. Laakso arvioi, että osin näiden yhteisöjen ansiosta uusia kasvisvaihtoehtoja löytyy nykyisin paremmin, ja yhä suuremmalla yleisöllä on mahdollisuus kokeilla kasviperäisiä tuotteita.

“Tässä tulee kiinnostavalla tavalla esiin ajatus siitä, että yksilön toimintamahdollisuus voimistuu, kun yksilöt luovat omia ryhmiä ja lähtevät tekemään vaihtoehtoista kulutuskäyttäytymistä”, Halme-Tuomisaari toteaa. “Onko tämä ollenkaan riittävää vallankumoukselliseen uudelleenrakentamiseen, joka voisi vertautua toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen?” hän kysyy Lähteeltä.

Lähde muistuttaa, että ilmastonmuutoksen ja suurten ympäristöongelmien torjumisessa ei ole kysymys vain luopumisesta, ahdistumisesta tai kurjistumisesta, vaan itse asiassa monissa kohdissa ilmastonmuutoksen hillitseminen ja maaperän, vesivarojen ja merten tilanteen parantaminen osuu yksiin esimerkiksi köyhyyden lieventämisen, nälän lieventämisen ja väestönkasvun hillinnän kanssa. Hän katsoo, että tämä viesti viime lokakuisesta IPCC:n raportista jäi raportin uutisoinnissa hieman sivuun.

Historiasta voidaankin Lähteen mukaan hakea esimerkkejä ja kertomuksia tilanteista, joissa ihmiset ovat yhdessä lähteneet sankoin joukoin matkaan epäkohtiin puuttumiseksi. Tällaisia esimerkkejä löytyy kansainvälisestä rauhanliikkeestä, solidaarisuusliikkeestä, kehitysavusta, ihmisoikeusliikkeestä ja kaikista muista tilanteista, joissa on tehty työtä jonkun muun ihmisen, kuin oman itsen puolesta. “Tällaisia motiiveja on mahdollista tuoda mukaan myös ympäristökeskusteluun”, Lähde toteaa. Tutkijoiden, poliitikkojen ja toimittajien yhteinen haaste kuitenkin on, millä tavalla asia muutetaan haasteeksi ja kysymykseksi. Lähde katsoo, ettei suurten ympäristöongelmien torjumisessa ole kyse vain maailman tuhoutumisesta, vaan aihe kytkeytyy myös köyhyyden, nälän ja eriarvoisuuden kysymyksiin, mikä helposti unohtuu räväköitä tarinoita korostavassa lehdistössä.

Mistä löydämme positiivisia malleja arkeen?

Halme-Tuomisaari pohtii, mistä voisimme löytää positiivisia tarinoita ja malleja toimintamme tueksi. Voisiko yksi vaihtoehto olla, että tekisimme vähemmän? Esimerkiksi kotoisaa ja mukavaa tunnelmaa korostavaa hygge-ajattelua on osattu tarinallistaa – voisiko sen inspiroimana lähteä etsimään ratkaisuja ja tarinoita aivan pienestä, kuten arkielämästä?

Raipola ei ole aivan varma, onko tämä hyvä kysymyksenasettelu, sillä kertomuksen tutkimuksen näkökulmasta hän katsoo, että tarinat voivat olla osa ongelmaa. “Tarinamuoto sinällään keskittyy aina yksilön kokemukseen. Kun puhutaan ilmastonmuutoksesta, niin puhumme hirvittävän paljon suuremmasta ongelmasta, kuin mitä yksilö voi koskaan ratkaista”, hän jatkaa. Raipolan mukaan jo lähtökohtaisesti, kun asioita tarinallistetaan, kertomukset tapaavat muotoutua tarinoiksi yksilösankareista, jotka toteuttavat omaa visiotaan ja pelastavat maailman siinä sivussa. Käytännön tasolla yksilösankaritarinat voivat kertoa vaikka kierrättävästä kotiäidistä, joka tekee oman osansa. Raipola katsoo, että ongelmat eivät kuitenkaan sijoitu pelkästään yksilön tasolle, eivätkä pelkästään suuremmalle tasolle, vaan oikeastaan niiden keskivaiheille. Hänen mielestään tarvitaan nimenomaan rakenteellisia ratkaisuja, joista taas on vaikeaa muodostaa hyviä kertomuksia. Raipola kehottaa pikemminkin rikkomaan liian hyviä tarinoita, kuin kehittelemään niitä lisää.

Tarinoita pohditaan myös arjen pienten valintojen näkökulmasta. Puheenjohtaja Halme-Tuomisaari tuo esiin varmasti monelle yleisössä tutun ajatuksen siitä, että pienten muutosten tekeminen arjessa tuntuu erittäin vaikealta. Kierrättäminen ja ympäristöystävälliset valinnat ruokakaupassa voivat aiheuttaa sellaista päänvaivaa, että tekisi vain mieli nostaa kädet pystyyn. Halme-Tuomisaari kysyy, mitä yksilö voi tehdä kuluttajana, ja saako hän tarinoista voimaa.

Laakso vastaa, että ihannetilanteessa arjen pieniä valintoja ei tarvitsisi miettiä, vaan kulutus automatisoituisi, kuten nykyisin. Emmehän koko ajan ajattele, kuinka paljon käytämme energiaa tai vettä, vaan teemme automaattisesti niitä asioita, joita arjessamme teemme. Laakson mielestä tulisi pohtia, miten saamme arkemme automaattisesti kestävämmäksi niin, ettei meidän tarvitse jatkuvasti pohtia eri valintojen ympäristövaikutuksia. Tähän vaikuttavat muun muassa pistorasiastamme tulevan sähkön tuottamistapa sekä se, mitä tuotteita kaupassa sattuu olemaan tarjolla. Jos kaupassa olisi tarjolla vain kestäviä vaihtoehtoja, niin niiden kuluttamista ei tarvitsisi kovasti miettiä. “Kestävän kuluttamisen pitää olla meille helppoa, yksinkertaista ja vaivatonta”, Laakso summaa.

Hyggeen ja tarinoihin liittyen hän toteaa, että Helsingin Sanomissa oli vuodenvaihteen tienoilla erittäin hyvä haastattelu, jossa kasvatustieteen professori (Veli-Matti Värri) toi esille, että lapsistamme kasvatetaan kuluttajia. Koulujärjestelmä, työelämä ja kaikki mahdollinen ympärillämme opettavat lapset haluamaan tavaroita ja tuotteita. “Miten voisimme aivan alusta asti opettaa lapset ja myös itsemme saamaan mielihyvää jostain muusta kuin materiaalisista asioista? Esimerkiksi juuri läsnäolosta, hyggestä, perheestä ja muusta”, Laakso pohdiskelee. “Sitä monet ihmiset myös kaipaavat, lisää vapaa-aikaa ja enemmän yhdessäoloa. Se myös karsisi kulutusta, sillä ihmiset eivät tekisi niin paljon töitä, eikä meillä olisi välttämättä varaa tai tarvettakaan kuluttaa niin paljon. Enemmän vapaa-aikaa ja vähemmän rahan tekemistä ja sen tuhlaamista, sehän olisi hyvä ratkaisu.”

Puheenjohtaja Halme-Tuomisaari arvioi, että paneelikeskustelun sävystä tulee kieltämättä hieman marxilainen vivahde mieleen, ja naurahtaen toteaa sen merkitsevän sitä, että nyt on päästy tosiasioiden ytimeen. Hän näkee, että samat asiat, jotka ruokkivat ilmastonmuutosta, eli kiihtyvä kulutus ja kiireen täyttämä elämäntyyli, vieraannuttavat ja vievät pois siitä, mikä voisi olla onnellisempaa, pientä elämää. Tämä näkyy vaikkapa lapsiperheiden jouluissa, kun lapset saavat pahimmillaan niin paljon lahjoja, etteivät edes jaksa avata kaikkia, saati leikkiä paketeista paljastuneilla muovileluilla, Halme-Tuomisaari mainitsee yhtenä esimerkkinä.

Lähde toteaa, että erilaiset tuhlausrituaalit ovat aina kuuluneet ihmisten elämään. Tuhlauspäivät eivät kuitenkaan ole niitä, mistä elämäntapamme rakentuu, vaan ne ovat vain yksittäisiä päiviä siellä täällä. Lähteen mukaan elämäntapamme kulutus- ja ympäristövaikutukset rakentuvat kaikista muista arkipäivistä. Hän katsoo, että joskus teemme siitä itsellemme ongelman, että yritämme arjessamme olla eko-superstaroja.

“Juttu on, että meillä pitää olla itsellemme selkeitä peukalosääntöjä. Syömisessä vähemmän eläintuotteita, liikkumisessa pääosin julkista liikkumista, asumisessa alhaisempi asumislämpö ja vähemmän huonekuutioita, asumisenergia tuotettu uusiutuvilla, päästöttömillä tai vähäpäästöisillä lähteillä. Sillä leikataan niin iso osa ongelmasta”, Lähde kertoo.

“Seuraava kysymys ehkä olisi, että käytetään vaatteita ja laitteita pidempään. Sillä leikataan se seuraava osa ongelmasta.” Hän ei pidä järkevänä yksittäisten tuotteiden, muovin, palmuöljyn tai e-koodien kanssa tuskailua, sillä näkee sen vain itseään ruokkivana stressimasiinana, joka ei auta juuri mihinkään, mutta aiheuttaa suurta tuskaa ja ahdistusta.

Laakso lisää tähän, että ihmisen onnellisuus kytkeytyy hyvin paljon siihen ympäristöön, jossa hän on. Hänen mukaansa Ihmiset vertaavat omaa hyvinvointiaan lähiympäristöönsä ja muihin ihmisiin ympärillään. Siksi ihminen Suomessa voi voida huonommin kuin ihminen köyhemmässä maassa, jos hän kokee olevansa jollain tapaa huonommalla tasolla kuin muut hänen ympärillään. Hyvinvointi on Laakson mukaan siis suhteellista.

Paneelikeskustelun ensimmäinen osion loppuun Poutanen muistuttaa, että yksi keino ratkaisukeskeisen mielikuvituksen laajentamiseen on lukeminen. Tutkimustietoa yleistajuistetaan nykyisin todella paljon muun muassa paneelikeskustelijoiden verkkolehdissä ja blogeissa. “Näkisin, että ymmärryksen ja tietoisuuden kasvattamisessa on eteenpäin menemisen ydin”, Poutanen arvioi.

Yksi vai useampi ympäristöongelma?

Lyhyen tauon jälkeen paneelikeskustelu jatkuu, ja ensimmäisen virikkeen keskusteluun tarjoaa yleisökommentti. Puhuja yleisössä katsoo, että paneelikeskustelussa on mielenkiintoisella tavalla niputettu eri ilmiöitä yhteen, mutta puhuttaessa ilmaston lämpenemisestä tulisi kuitenkin pidättäytyä puhumaan vain tästä aiheesta. Hän toteaa, että vaikka veden ja maanperän turmeltuminen, kasvihuonekaasujen lisääntyminen ilmakehässä ja eliömaailman köyhtyminen linkittyvät toisiinsa, ovat ne kuitenkin eri ilmiöitä. Siksi esimerkiksi ympäristönsuojelu on hänen mukaansa käsitteenä liian yleinen ja laaja, jos tarkastelun kohteena on nimenomaan ilmaston lämpenemisen torjunta.

Laakso vastaa olevansa samaa mieltä siitä, että puhujan mainitsemat ilmiöt ovat eri asioita, mutta kuten puhuja mainitsi, ne ovat vahvasti toisiinsa kytkeytyneitä ja toisiaan vahvistavia ilmiöitä. Esimerkkinä hän mainitsee, että ilmastonmuutos ja sitä myötä kuivuuden lisääntyminen vaikuttavat biodiversiteetin katoamiseen. Lisäksi voidaan nähdä, että ympäristönsuojelulla on huomattava merkitys siinä, kuinka metsät sitovat hiilidioksidia. Laakso näkee, että eri ilmiöiden toisistaan erotteleminen voi olla melko haastavaa, sillä monet ilmiöt ovat niin selkeästi yhteen kytkeytyneitä ja vaikuttavat toisiinsa useilla eri tavoilla.

Lähde vastaa yleisökommenttiin kertomalla, että hänen oman ympäristöfilosofiansa keskeisiä pointteja on ollut korostaa, ettei ole vain yhtä ympäristöongelmaa tai -kriisiä, vaan niitä on lukuisia. Nämä ongelmat ovat hänen mukaansa osittain linkittyneitä ja osin erillisiä, ja osa niistä on globaaleja ja osa paikallisia. Lähde huomauttaa, että on olemassa sekä rikkauden että köyhyyden ympäristöongelmia. “Sekä liika kulutus että äärimmäinen köyhyys ovat molemmat erittäin vakavia ongelmia ja molemmat aiheuttavat eri laatuisia ympäristöongelmia”, hän kertoo. Lähteen mukaan äärimmäinen köyhyys voi myös vauraissa oloissa olla suuri ongelma, sillä se tekee ihmisten osallistumisesta esimerkiksi politiikkaan paljon haastavampaa.

Kenellä on vastuu?

Paneelissa pohdittiin, kenellä on vastuu nykytilanteesta. Raipola toi keskusteluun näkökulman, jonka mukaan lähdemme usein etsimään yhtä vastuullista tekijää, vaikka sitä ei kuitenkaan ole löydettävissä. Hänen mukaansa kertomusmuoto pakottaa meidät ajattelemaan, että tilanteesta täytyy löytyä yksi syyllinen, yksi “pahis”, jota vastaan taistellaan. Raipola näkee tämän liittyvän myös siihen, että puhumme epätarkasti asioista – puhumme vaikka ympäristönsuojelusta silloin, kun aihe on oikeasti paljon monimutkaisempi. Hän pitää kertomusmuotoa perustavana kognitiivisena rakenteenamme, jonka kautta hahmotamme maailmaa. Kertomusmuodon ongelma juontuu siitä, että kaikki maailman monimutkaisuudet eivät oikein istu tähän muotoon. Siksi Raipola arvelee, että tarvitsemme muutakin kuin yhden tekijän syyttämistä.

“Politiikantutkijan näkökulmasta voidaan havaita kaksi keskeistä vastuunkantajaa”, arvioi Poutanen, “eli poliittinen johtomme, ja koska olemme edustuksellisessa demokratiassa, myös kansa, eli me kaikki.” Hänen mielestään niin kauan, kuin toimimme edustuksellisessa demokratiassa, meillä kaikilla on oma vastuumme varmistaa, että ajamme sellaista politiikkaa, joka tuo erilaisia ratkaisuja ja laajentaa poliittista mielikuvitustamme.

Laakso katsoo, että vastuu on heillä, keillä on valta. Kuten Poutanenkin mainitsi puheenvuorossaan, poliitikoilla on paljon valtaa, mutta myös kansalaisilla on valtaa valita päättäjät. Laakso lisää, että valtaa on myös muualla: esimerkiksi markkinoilla ja erilaisilla intressiryhmillä on paljon valtaa. Hän näkee vallan ympäriinsä jakaantuneena ja katsoo, että jokaisen tulisi käyttää valtaa sen mukaan, kun sitä itsellä on. Vallan jakaantumiseen liittyen Lähde kertoo olleensa juuri puhumassa siitä, miten fossiilisten polttoaineiden teollisuus on jo 1960-luvulta lähtien tehnyt itse merkittävää ilmastotutkimusta, ja samaan aikaan käyttivät poliittista ja taloudellista valtaansa jarruttaakseen ilmastotoimia. Hänen mukaansa ilmastokysymyksissä näkyy hyvin, kuinka valtaa on muuallakin kuin kaduilla ja kabineteissa.

Halme-Tuomisaari tarttuu tähän aiheeseen huomauttamalla, ettei todellinen valta halua koskaan näkyä. Emme voi varmasti tietää, ketkä käyvät lobbaamassa eduskunnassa tai EU:ssa. Halme-Tuomisaari, joka on omassa tutkimuksessaan tarkastellut asioita YK:n näkökulman kautta, katsoo, että YK:n ihmisoikeusvalvonta ei pysty millään tavalla mielekkäästi tarttumaan monikansallisten yritysten toimintaan, sillä valvontelimet valvovat valtioiden hyväksymiä ihmisoikeussopimuksia, eivätkä monikansalliset yritykset ole niiden osallisia. Halme-Tuomisaari pohtii, tulisiko meidän löytää uusia keinoja vallan suitsimiseksi. “Pitäisikö meidän jollain tapaa hyväksyä, ettei edustuksellinen demokratia riitä, tai etteivät valtiot ole merkityksellisiä ja tarvitsemme uudet koneistot? Mitä voimme tehdä?”

Suurista rakenteellisista muutoksista on Lähteen mukaan käytetty erilaisia vertauskuvia, kuten aiemmin paneelissa mainittu jälleenrakennus. Hän kertoo, että tällä hetkellä etenkin Yhdysvalloissa pyritään politisoimaan vertauskuvaa 1920- ja 1930-lukujen New Dealista, eli yhteiskunnallisesta varallisuuden uudelleenjaosta. Hänen mukaansa Yhdysvalloissa alkaa tänä päivänä olla jonkinlaista kantavuutta New Green Deal -ajattelulle, eli vihreän uusjaon ajatukselle. Etenkin suurilla kansanryhmillä on intressi tähän, ja silloin kansalaisyhteiskunta on Lähteen mukaan ainoa kuviteltavissa oleva toimija, joka lähtee tällaista ajattelua ajamaan. Hän pitää demokratiaa ja sen eri muotoja ainoana tienä muutokseen, sillä kellään muulla ei ole siihen intressiä.

Kulutustottumustemme juurilla

Toinen yleisökysymys johdattelee keskustelun elämäntapamme ja kulutustottumustemme perimmäisiin syihin: Mistä juontuu oletus, että ihmisen pitää kuluttaa niin paljon? Ja miksi ihmeessä olemme sellaisessa solmussa, että ihmisten arvonantoa palkitaan sillä, että he saavat osuutensa luonnonvaroista?

Lähde näkee, että tilanne on osittain synnytetty tarpeentuotannolla. Ihmisillä on aina tarpeita liittyen muun muassa syömiseen, nukkumiseen ja liikkumiseen, mutta se, miten tarpeita tyydytetään, vaihtelee hänen mukaansa laidasta laitaan. “Tarpeiden tuottaminen mainostamisen, koulutuksen ja muun kautta on keskeinen tapa synnyttää kulutusyhteiskuntaa”, Lähde kertoo. Toinen käsite, jota käytetään tässä yhteydessä, on teknologinen imperatiivi. Hänen mukaansa se tarkoittaa sitä, että luodaan välttämättömäksi jonkin teknologian käyttö. Henkilöauto on tästä hyvin klassinen esimerkki. “Nämä ovat poliittisia, taloudellisia ja markkinointiin ja viestintään liittyviä mekanismeja, jotka eivät ole sisäisesti ihmisestä kumpuavia”, Lähde summaa.

Hän tarjoaa vielä esimerkin historiasta. Lähteen mukaan ennen teollista vallankumousta käsityöläisillä Britanniassa oli käytössään todella tehokkaita työtä tehostavia välineitä, joita käytettiin pääosin työpäivän lyhentämiseksi. Silloin ei vielä ollut olemassa yhteiskunnallista rakennetta, joka palkitsisi jatkuvasta uuden tuottamisesta. Ei siis ollut järkevää tuottaa ja myydä enemmän, vaan oli järkevämpää pitää yllä ammattikunnan sääntöjä ja nauttia niiden tuomasta vapaa-ajasta. Lähde katsoo, että ihmisten toiminta ei kumpua ainoastaan mielestämme tai sielustamme, vaan myös siitä, minkälaisissa yhteisöissä elämme, ja minkälaista toimintaa niissä palkitaan ja rangaistaan.

Senja Laakso.

Poutanen kommentoi poliittisen talouden näkökulmasta, että tällaisissa tilanteissa alkaa välttämättä tehdä marxilaista analyysiä. Hän näkee, että tuontomallimme ovat tällä hetkellä sellaisia, että ne kannustavat tekemään mahdollisimman paljon ja mahdollisimman halvalla, ja tämä näkyy laajemmin kulttuurissamme. Paljolti on hänen mukaansa kysymys myös siitä, että suuryritysten lobbausvallalla ja toimilla on selkeästi merkitystä. Siksi Poutanen haluaa peräänkuuluttaa edustuksellista demokratiaa. Suuryrityksillä on hänen mukaansa paljon valtaa juuri siksi, että niiden markkinaa ei säädellä.

Säätelyyn liittyen Laakso kertoo uskovansa rajoituksiin ja kieltoihin. Hän tarjoaa esimerkin tupakoinnista, joka on vähentynyt huomattavan paljon Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Laakso katsoo tämän olevan suureksi osaksi sen ansiota, että tupakointia on rajoitettu tai se on kielletty hyvin monessa paikassa. Lisäksi tupakkaveroa on nostettu ja sitä kautta tupakoinnista on tehty kalliimpaa. “Täytyy muistaa, että kun kuluttajia ohjataan hinnoilla, niin varsinkin, jos hinnoittelu osuu välttämättömyyteen, kuten ruokaan tai energiaan, niin ohjaus saattaa osua kaikista kovimmin pienituloisiin”, Laakso muistuttaa. Hän näkee täysin mahdollisena, että jos kansanterveyden nimissä on onnistuneesti rajoitettu tupakointia, niin ilmastonmuutoksen nimissä voitaisiin rajoittaa sellaista kulutusta, joka on ilmaston kannalta kestämätöntä.

Onko äänestäminen ilmastoteko?

Lähteen mukaan vastaus tähän yleisökysymykseen riippuu täysin siitä, saadaanko oikeasti sellaiset vaalit, joissa on mahdollista tehdä merkittäviä valintoja. Osallistuuko vaaleihin puolueita, joilla on sellaisia linjauksia, joita lähdetään oikeasti ajamaan ja joilla on merkitystä? Lähde toteaa, että aktiivinen kansalaistyö on edellytys tälle. Hän kertoo, että luennoidessaan tai puhuessaan erilaisissa tilaisuuksissa häneltä usein kysytään “Mitä minun pitäisi tehdä?”, olettaen, että vastaus liittyy juuri kulutukseen ja elämäntapaan. Ensisijaisesti Lähde kuitenkin kehottaa kysyjiä olemaan poliittisesti aktiivisia, sillä poliittisesti aktiivisten ihmisten yhteisvaikutus on suurempi kuin yksittäisten kuluttajien.

Konkreettisena esimerkkinä Lähde kertoo, että Perussuomalaisten “jytky” ei ollut ainoastaan Timo Soinin ansiota, vaan sen taustalla oli todella suuri määrä aktiiveja, jotka kiersivät ympäri Suomea päivystämässä toreilla. Hän katsoo, että jopa hieman vanhakantainen puolueaktiivitoiminta synnytti melko tyhjästä suuren puolueen. Tämänkaltaista aktivismia ja kansalaistoimintaa ei tällä hetkellä ole ilmastoasioiden puolesta, Lähde arvioi. Hän pitää äänestämistä mielekkäänä tekona silloin, kun se yhdistyy laajempaan kansalaisyhteiskunnan toimintaan.

Loppusanat

Paneelin lopuksi koottiin keskustelijoiden viimeiset ajatukset siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta pääsemme kollektiivisesta ahdistuksesta tunteeseen, että jotain on vielä tehtävissä. Poutanen kertoo, että häntä on henkilökohtaisesti voimauttanut ruotsalaisen Greta Thunbergin video Katowicesta. Hän kokee, että videosta välittyy anteeksipyytelemätön asenne ja viesti siitä, että asioiden täytyy muuttua. Poutanen kertoo olevansa erittäin iloinen nähdessään nuorissa sellaisen asenteen, että tähän tulee muutos, huolimatta vanhempien sukupolvien tekemättä jättämisistä.

Lähteen valitsema neuvo on kehottaa kuuntelijoita olemaan itse valitsemallaan tavalla yhteiskunnallisesti aktiivisia. “Olkaa itseänne isompia, eli liittykää toisten ihmisten kanssa yhteen ja tehkää itsestänne isoja joukkona”, Lähde neuvoo. “Tehkää töitä, että olisi tasa-arvoinen ja kestävä jytky.”

Raipola puolestaan neuvoo yleisö olemaan vaipumatta epätoivoon. “Ei kerrota sellaisia kertomuksia, joissa katastrofi vaikuttaa väistämättömältä”, hän ehdottaa. Raipola kannustaa hyväksymään tosiasiat, kuten ympäristössämme tapahtuvat suuret muutokset, mutta kehottaa samalla etsimään sellaisia kuvittelun keinoja, joiden avulla pystytään löytämään uudenlainen tulevaisuus.

Laakso toteaa, että yksilön valintoja korostettaessa meille voi tulla sellainen olo, ettemme uskalla vaatia poliittisilta päättäjiltä riittäviä toimia, jos emme ole itsekään täydellisiä. Tästä huolimatta hän kehottaa vaatimaan päättäjiltä kunnon ilmastotekoja, sillä poliittiset päättäjät valitaan juuri sitä varten, että he tekevät suuria päätöksiä. “Ole vaativa seuraavissa vaaleissa.”

Sanoista tekoihin – paneelikeskustelijoiden vinkit
– Ruokavaliossa kannattaa suosia enemmän kasvikunnan tuotteita ja vähemmän eläinkunnan tuotteita.
– Suosi liikkumisessa julkisia liikennevälineitä.
– Asumisessa kannattaa valita alhaisempi asumislämpö ja pienempi asunto.
– Tarkista, että asumisenergia on tuotettu uusiutuvilla, päästöttömillä tai vähäpäästöisillä lähteillä.
– Käytä vaatteita ja laitteita pidempään.
– Laajenna ratkaisukeskeistä mielikuvitustasi ja laajenna ymmärrystäsi lukemalla tutkimusta, populaareja tiedetekstejä ja kaunokirjallisuutta, jossa visioidaan erilaisia tulevaisuuksia – mutta ei vain katastrofitarinoita!
– Käytä valtaasi ajaaksesi sellaista politiikkaa, joka laajentaa poliittista mielikuvitustamme ja tuo uusia ratkaisuja.
– Pohdi, voisitko työskennellä vähemmän ja lisätä arkeesi vapaa-aikaa, jota et käyttäisi kuluttamiseen.
– Yhteiskunnallisella tasolla tarvitsemme ilmaston kannalta kestämätöntä toimintaa rajoittavaa tai kieltävää politiikkaa – uskalla vaatia sitä päättäjiltä.

Sanoista tekoihin – yleisön vinkit
– Tarkista sähkö- ja lämmityssopimuksesi. Jos mahdollista, vaihda sopimuksesi mahdollisimman päästöttömään vaihtoehtoon.
– Jos olet hankimassa lemmikkiä, harkitse, voisitko oman oman lemmikin sijaan hankkia kimppalemmikin yhdessä siskon, serkun tai isoäidin kanssa.
– Yritä elää mahdollisimman pienellä kulutuksella.
– Ota oma kauppakassi mukaan kauppaan.
– Lentovero tulee ottaa käyttöön.
– Kansalaisille voisi jakaa “hyvän elämän piirustuksia” kuten sodan jälkeen jaettiin rintamamiestalojen piirustuksia kulutustapojen ohjaamiseksi.
– Otetaan käyttöön kompensaatiojärjestelmä: kaikki me, jotka ajamme joskus henkilöautolla, voisimme maksaa pelloiksi muutettuja soita viljeleville perheille, jotta he voisivat viljellä kaupallisesti vähemmän kannattavia lajeja ja muuttaa peltonsa hiilinieluiksi.

LAURA KIPPOLA

Lisälukemistoa
Tehtävänä tulevaisuus – Ratkaisuja ilmastonmuutokseen -kokonaisuus Yle Areenassa
Värri, Veli-Matti. 2018. Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Vastapaino.


Laura Kippola

Laura Kippola on Versuksen toimitussihteeri. Hän opiskelee sosiaali- ja kulttuuriantropologiaa Helsingin yliopistossa.