Kriittinen tila

Kaupunkilaiset ja ympäristökeskustelun hankaluudet

Luonto, teknologia ja kulttuuri

Siitä on jo aikaa, kun luonnonsuojelusta siirryttiin ympäristöpolitiikkaan. Pyrkimykset suojella luontoa ihmisen aiheuttamilta vaurioilta eivät ole loppuneet, mutta ympäristöpolitiikka käsittää paljon muutakin. Samassa keskeiseksi kysymykseksi on noussut se, miten moderni kaupunkielämä ja terve ympäristö sovitetaan yhteen. Hyvä esimerkki uudenlaisesta ympäristöpoliittisesta toiminnasta onkin Dodo ry., jonka kantava ajatus on 1990-luvulta asti ollut, että ”ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungissa”.

Ympäristöpolitiikka on jälleen murroksessa. Vaurioituneesta ilmastosta ja biodiversiteetistä sekä niiden tuomasta ahdingosta uutisoidaan harva se päivä. Viesti elämää ylläpitävien järjestelmien hauraasta tilasta menee nyt sinnekin, missä asia ei perinteisesti ole kiinnostanut.

Toki ympäristöä koskevien etusivun uutisten lomassa on edelleen kestoaiheita: taloutta, puoluepolitiikkaa, väkivaltaa ja kulttuuria. Uutisissa luonto ja ihmiskäden jälki sekoittuvat: rakennetaan ilmastoystävällistä kunnallistekniikkaa ja kiistellään kaupunkimetsistä. Käsitteenä kaupunkimetsä on sinänsä kiintoisa, sillä siinä modernin ajattelun peruslokerot – kulttuuri ja luonto – yhdistyvät helposti ja huomaamattomasti. Samalla se kertoo, että meillä kaupunkilaisillakin on luontosuhde, jota vaalimme päivittäin matkustamatta kauas pois erämaaelämyksiä etsimään.

Ympäristöpolitiikka tosin käsittelee paljon sellaisiakin asioita, joita ei voi itse aistia, ja jotka ovat syntyneet kaukana sekä ajassa että paikassa. Niiden tutkimisessa pitkälle erikoistuneilla luonnontieteillä on vankat perinteet. Vaikka ekologialla onkin edelleen tärkeä rooli tässä, ympäristöä koskevaa uutisvirtaa seuratessaan kohtaa yhä enemmän myös yhteiskunnallista tietoa, sillä ympäristöön vaikuttavia tekijöitä löytyy sekä luonnosta että kulttuurista. Hallinnon, mutta myös tutkimuksen, on käsiteltävä teknologian, luonnon ja kulttuurin sekoituksia, luontokulttuurisia kokoonpanoja, kuten suomalaisetkin tutkijat niitä kutsuvat. Vähitellen valistuksen ajalta periytyviä tieteiden välisiä rajojakin on jouduttu hälventämään. Myös yliopistomaailma peräänkuuluttaa monitieteisyyttä, jolla voisi korjata menneisyyden kalkkiutumat. (Puhe antroposeenista, Ihmisen Ajasta, vie ajatuksia samaan suuntaan korostaessaan inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden kietoutumista toisiinsa, mutta ei siitä nyt sen enempää).

Hybridit

Tällaiset avaukset on tehnyt mahdolliseksi yhteiskuntatieteessä yleistynyt käsite hybridi, lajien risteytymä tai teknologian (ihmisen) ja luonnon liitos. Sellaisista nykymaailman ympäristö tosiaankin koostuu.

Hybridi-puheen taustalla on erityisesti tekniikan tutkijoita, muiden muassa Santa Cruzin yliopistossa toiminut Donna Haraway ja pariisilainen Bruno Latour. Kyseenalaistamatta tieteen saavutuksia sinänsä, molemmat ovat sinnikkäästi kritisoineet käsitystä, jonka mukaan länsimainen tiede ja teknologia olisivat arvoista vapaita ja vääjäämättömiä. Viime vuonna englanniksi käännetyssä kirjassaan, Down to Earth: Politics in the New Climatic Regime, maineikas ja paljon siteerattu Latour kritisoi – taas kerran – sellaista poliittista toimintaa, joka nojaa tieteellisyyttä korostavaan ekologiavetoiseen ajatusmaailmaan.

Vetoomus on ymmärrettävä. Paikallisia ajatustapoja kunnioittavana ja totalisoivaa tietoa epäilevänä antropologina olen vuosikaudet pyrkinyt opettamaan, että maailmankaikkeutta voi tarkastella varsin erilaisin tavoin, ja että ympäristön pilaantumista sekä sen suojelemista voi hahmottaa ja toteuttaa hyvin monella tavalla. Tieteenalana ekologia toki vaikutti ympäristöliikkeen syntyyn ja ansaitsee arvostusta, mutta luonto on kaukana siitä järkkymättömästä elämän perustasta, joksi sitä 1970- ja 1980-luvuilla luulin.

Kaikkiin ympäristöasioihin, jotka minua ovat vuosien saatossa askarruttaneet (voisin mainita Itämeren vedenlaadun heikkenemisen, trooppisten sademetsien tuhoutumiseen, jättiläismäiset maa-aineksen louhinnat) on aina liittynyt ekologian lisäksi paljon muuta.

Harawayn ja Latourin tapa hahmottaa asioita olikin minun sukupolven tutkijalle helpotus. Sosiaalisen maailman tutkijan ei enää ollut pakko sivuuttaa fyysisen maailman tapahtumia. Esimerkiksi paikallisia ympäristöprotesteja tutkivaa väitöskirjaani varten en tehnyt toksikologisia mittauksia, mutta pystyin silti kirjoittamaan ympäristön vaarantamisesta sivuuttamatta myrkkyjen tärkeyttä. Samalla vältyin leimaamasta kampanjoivia ihmisiä hysteerisiksi tai ongelmaksi. Yhteiskuntarauhaa häiritsevät aktivistit, rikkaiden mielestä hölmösti käyttäytyvät köyhät, (miehisistä standardeista poikkeavat) naiset ja kaikenlaiset takapajuisina pidetyt ihmisryhmät tulvivat tutkimukseen, mutta harvemmin ongelmina.

Päinvastoin, tämän heterogeenisen porukan ansiota on suurelta osin se, että ympäristöpolitiikaksi tunnistetaan myös teknologiaa pursuavat hybridijärjestelmät ja hybridivahingot, kuten ydinreaktorin toimintahäiriöt tai muuttuneen ilmaston tuomat menetykset ja riskit. Heille myös kunnia siitä, että ympäristöpolitiikka käsittelee myös eettisiä valintakysymyksiä ja tuo esiin tavallisen kaupunkilaisarjen aiheuttamat jokapäiväiset ympäristöhaitat.

Kaupunki(lais)luonto

Kaupunkien sanotaan olevan ympäristökriisin suurin ongelma ja paras ratkaisu, ja niihin eittämättä kiinnitetään paljon talous- ja ympäristöpoliittista huomiota. Tehokkuus, älykkyys ja vihreys korostuvat, samoin kestävyys. Helsinki on oiva esimerkki. Globaalisti kaupungistumisen mittakaava ja nopeus ovat kuitenkin ennennäkemätöntä. Rakentamisen tarvitaan valtavasti materiaalisia resursseja, minkä takia aikamme kaupungistuminen vaarantaa koko planeetan elinmahdollisuuksia. Vaikka tämäkin asia on vihdoinkin puheenaihe, on edelleen vaikea ajatella kaupunkien tulevaisuuden olevan muuta kuin jatkuvaa kasvua.

Kaupungin ollessa ympäristöpolitiikan päänäyttämö yleistyy myös puhe hybrideistä. Esimerkiksi Helsinkiäkin kasvatetaan ja tiivistetään kestävyyden perusteella. Toisaalta Latour on kommentoinut keltaliivien protesteja ja populismia nimenomaan hybridinäkökulmasta todeten, että vihereliitin sosiaalisista suhteista vapaa ”luonto” ei vetoakaan kaikkiin. Eivät keltaliivit ole luontoa vastaan, mutta heillä on muutakin pelissä: he elävät materiaalisessa maailmassa, jonka aiempien sukupolvien päätökset ovat tuottaneet, ja jonka tulevaisuuteen hekin haluavat nyt vaikuttaa. Latourin mukaan keltaliivien hapuileva, mutta tärkeä politiikka on kamppailua tulevaisuudesta, joka ei voi olla muuta kuin hybridi.

Latourille ”luontosuhde” tai oikeastaan siihen sisältyvä käsitys ”ekologiasta” tuntuu olevan este radikaalille, mutta välttämättömälle muutokselle, jota ihmislajin tulevaisuus vaatisi. Ekologia olkoon tutkimusala, mutta politiikan perustaksi siitä ei hänen mielestään ole.

Kaupungit ja kasvutalous

Se, että korostetaan hybridejä ja inhimillisiä tekijöitä avaimena rakentavampaan ympäristöpolitiikkaan on rehellisempää kuin niiden piilottaminen, mutta ongelmatonta se ei ole. Ensinnäkin, kuten mainitsin, luonto ja luontosuhde ovat kaupunkilaisellekin tärkeä asia. Esimerkiksi Helsingissä rannat ja metsät tunnistetaan poliittisesta laidasta toiseen ihmisille tärkeinä. Myös suomalaiset antropologit ovat kirjoittaneet siitä, miten variaatioista huolimatta luonto on perustavaa laatua oleva asia, jota ilman monissa kulttuureissa on vaikea elää. Latourin luonnon ja ekologian väheksyminen siis on monen aktivistin ja muunkin ihmisen väheksymistä.

Toinen seuraus hybrideihin keskittymisestä on, miten se estää huomaamasta vieläkin hankalampaa modernia ja länsimaita ällistyttävällä tavalla hyödyntänyttä ajatustapaa: talouskasvun ideologiaa.

Ei ole täysin väärin väittää, että kaupungit yleensä kasvavat, mutta kun kasvusta on tullut ideologia se tarkoittaa kaiken muun alistamista sille, ja ihmisten pelottelemista ajatuksella että kasvu tyrehtyisi. Vaikka urbanisaation vauhti on karannut käsistä, ja vaikka sen hintana on planeetan monipuolinen ja usein peruuttamaton runteleminen sekä vallitseva politiikka, joka näkee länsimaisen kapitalismin luonnonvoimana, kasvun vastustaminen nähdään irrationaalisena: kaupunkien (eikä muunkaan) kehitystä ei pysty kuvittelemaan kuin kapitalismin ahtaasta maailmankuvasta lähtien.

Ainakin 1960-luvulta lähtien, jolloin kaupunkitutkimus lähti Euroopassa käyntiin, monet kiinnittivät huomionsa siihen, miten kasvuimperatiivi edistää valtavien pääomien keräämistä ja niiden ailahtelevaa kulkeutumista paikasta toiseen. Mahdollisimman hyvää tuottoa etsivä raha siten kivettyy valtaviin rakennusprojekteihin, jotka muuttavat kaupunkimaisemia ja arkea, etenkin wau-arkkitehtuuriin, kauppakeskuksiin ja arvoasuntoihin. Lontoossa käyvä turistikin näkee, miten rajusti ympäristö muuttuu lyhyessä ajassa finanssisektorin tarpeita palvelemaan. Vähemmän näkyvää on se, mitä sijoittajien ehdoilla rakennettu suurkaupunki sysää sivuun: köyhempiä ihmisiä ja viheralueita, mutta myös keskivertokansalaisen etuja ja normielämää, jota voittoa tavoittelevassa julkishallinnossa on haasteellista pitää yllä. Paikalliset kyllä ovat asian huomanneet – protesti kanavoitui Brexitiin.

Degrowth eli kohtuusliike

Tällaisten valtavien ongelmavyyhtien kanssa kamppaileminen vaatii luovia toimia ja ajattelutapoja, kuten hybridit. Toinen kumpuaa kohtuullistamisliikkeestä, jonka suuntainen toiminta kulkee myös muilla nimillä, kuten Degrowth, post-growth, solidaarisuustalous ja kiertotalous. Kyse on heterogeenisestä ja kasvavasta liikehdinnästä, jossa kyseenalaistetaan kasvupolitiikka.

Versus-lehti on käsitellyt kaupunkipolitiikan ja kohtuusliikkeen yhteentörmäystä suhteellisen pienen kaupungin, Joensuun, kohdalla. Ari Lehtinen kertoo, miten ilmastopoliittiset syyt sielläkin valjastetaan kiinteistönjalostuksen intressien tueksi, ja osoittaa miten kasvun edistäminen jää poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Näennäisiksi osoittautuvien osallistumisjärjestelyiden ja viherpesun sävyttämä kaavoitus luo epäluottamusta ja haurastaa demokratiaa. Voisi epäillä, että näin luodaan tilaa myös populismille.

Neljäkymmentä vuotta sitten yhdysvaltalainen sosiologi Harvey Molotch totesi kaupunkien toimivan ”kasvukoneina”, joita hallitaan niin, että ne vetävät puoleensa sijoittajia ja varakkaita veronmaksajia. Sittemmin tästä on tullut megatrendi ja globaalin mittakaavan sosiaalinen, ympäristöllinen ja ennen kaikkea poliittinen ongelma. Samaan vyyhtiin kuuluvat kutistuvat paikkakunnat. Siellä, mihin kapitalistit eivät enää investoi, on lähinnä raunioita, kuten Detroitin entinen teollisuuskeskittymä, mutta moni suomalainenkin paikkakunta on osa samaa kehityskulkua.

Detroitissa kukoistaa vaihtoehtokulttuuri kaupunkiviljelmineen. Kiertotaloudesta puhuttaessa yhä useammin onkin kyse rakennetun ympäristön uusiokäytöstä. Helsingissäkin kaapelitehtaasta (tai voimalaitoksesta, margariinitehtaasta, korjaamosta tai muusta vastaavasta) on saatu kulttuuritehtaita. Kohtuullistamiskeskustelussa yleensä taas kyse on varsin ekumeenisesta, eri mahdollisuuksia vakavasti ottavasta, pyrkimyksistä elää ilman kasvupakkoa. Eri muodoissaan, se perustuu siihen, ettei mikään kasvuriippuvainen poliittinen järjestelmä voi pitkällä tähtäimellä kannatella hyvää elämää.

Kohtuullistaminen vaatii toki jonkinlaista hybridiajattelua, sillä se pureutuu aina kysymykseen, miten kussakin paikassa eletään. Se ei pilko asioita (vanhan modernin) asiantuntijoille sopiviin lokeroihin. Sen pyrkimyksenä on sitoa ihmiset ja asiat toisiinsa.

Kuulostaa hybridipuheelta, mutta yleensä tämä käy jonkin luontoa erehdyttävästi muistuttavan kiinnostuksen kohteen kautta. Siksi yhteiskunnassa, politiikassa ja niiden tutkimisessa on mielekkäämpää hyväksyä ja kehittää monipuolisia ja monimerkityksellisiä luonto- ja ympäristökäsityksiä kuin laatia filosofeillekin vaikeita ja huolestuneita kansalaisia vähätteleviä käsitteistöjä. Degrowthin kiehtovassa maailmassa on ainakin tällä hetkellä tilaa niin luonnon ystäville kuin muillekin.

EEVA BERGLUND


Eeva Berglund

Eeva Berglund opettaa ja kirjoittaa aiheista, jotka liittyvät yhteiskuntaan ja ympäristöön, sekä rakennettuun että biofyysiseen. Hän väitteli sosiaaliantropologiasta Englannissa vuonna 1995 ja jatkaa ympäristöaktivismin tutkimista ja siihen osallistumista Helsingissä. Vuonna 2015 ilmestyi hänen Cindy Kohtalan kanssa toimittamansa Helsingin tulevaisuutta pohtiva kirja, Uusi Helsinki? (Nemokustannus). Tällä hetkellä hän toimii Aalto yliopiston Adjunct professorina muotoilun laitoksella. Kuva Vitor Barros.