Kriittinen tila

Ilmastorahoituksen tavoitteet ja toteutuminen – askelmerkkejä tuloksellisuuteen meillä ja muualla

Kansainvälisellä ilmastorahoituksella tasataan rikkaiden ja köyhien maiden välisiä mahdollisuuksia siirtyä vähähiiliseen tulevaisuuteen sekä lieventää ilmastonmuutoksen aiheuttamia riskejä. Tämän YK:n sopimuksiin perustuvan rahoituksen ympärille on muodostunut monitahoinen globaali rahavirtojen ja instituutioiden arkkitehtuuri. Nykymuodossaan rahoituksen tuloksellisuus ja yhteensopivuus ilmastosopimusten normeihin on kiistanalainen. Ilmastorahoitus hyötyisi tavoitteellisuudesta, jonka kehittämiseen artikkeli tarjoaa askelmerkkejä.

Tutkijoiden mukaan ilmastonmuutoksessa on kyse enää eräänlaisesta kujajuoksusta. Jäljellä olevan hiilibudjettimme koko – eli kuinka paljon voimme vapauttaa kasvihuonekaasupäästöjä ilmakehään ylittämättä 1,5 celsiusasteen rajaa – on todennäköisesti luku 300 ja 800 gigatonnin välillä. Jos päästöt eivät laske eivätkä kasva nykyisestä, hiilibudjetti on kulutettu loppuun 10-20 vuodessa.

Oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan liikutettu pääoma on välttämätön ehto, kun uudistetaan hiili-intensiivisiä tuotanto- ja kulutustapoja. Nykyinen energiainfrastruktuuri tuottaa arvioidun käyttöikänsä aikana niin paljon päästöjä, että 1,5 celsiusasteen kriittinen raja tulee ylittymään.

Arviot ilmastonmuutoksen hillitsemisen kustannuksista ovat IPCC:n (2018) erikoisraportin mukaan 2,4 biljoonan dollarin luokkaa vuosien 2016–2035 välillä, noin 2,5% maailman vuotuisesta bruttokansatuotteesta. Yhteiskunnat joutuvat käyttämään miljardeja myös sopeutuakseen ilmastonmuutokseen. Mitä voimakkaammin ilmasto muuttuu, sen suuremmaksi hintalappu kasvaa.

Tämä artikkeli tarkastelee YK:lle raportoitavaa kansainvälistä ilmastorahoitusta rikkailta köyhille maille ja vain sivuaa teollisuusmaiden välistä ja valtioiden sisäisesti kanavoitua rahoitusta. YK:lle raportoitavan rahoituksen pohjalla oleva ’saastuttaja maksaa’ -periaate kirjattiin kansainväliseen ilmastopolitiikkaan Rion ympäristöfoorumissa jo vuonna 1992.

Kööpenhaminan osapuolikokouksessa vuonna 2009 köyhemmät maat vaativat suoria korvauksia rikkaiden maiden päästöjen aiheuttamista vahingoista. Tämän vaatimuksen sijaan rikkaat maat sitoutuivat Pariisin sopimuksessa mobilisoimaan vuosittain 100 miljardia dollaria köyhien maiden ilmastotoimiin viimeistään vuonna 2020.

Rahoituksen mobilisointivelvoitteen ympärille muodostunut arkkitehtuuri on elävä ja monikerroksinen verkosto eri tavoin kanavoitua rahoitusta. Ilmastonmuutokseen sopeutumisen ja sen hillitsemisen projekteja on tarkasteltu niin yksittäisten maiden, instituutioiden kuin ohjelmien osalta, mutta käsitys kokonaisuudesta jää pirstaleiseksi.

Ilmastorahoitustavoitteen toteutumista on vaikea seurata, koska rahoituksen laskentaperusteet ovat kiistanalaiset ja seurantajärjestelmät pahamaineisen jäsentymättömät. Toimijat soveltavat erilaisia laskennan kriteeristöjä.

Mobilisoitu rahoitus ei välttämättä ohjaudu kohteisiin, joissa se tuottaisi tulosta. Siksi artikkeli kartoittaa rahoituksen nykytilannetta ja kysyy sen lisäksi, missä määrin jaettu rahoitus vastaa sille asetettuja kriteerejä. Laaja aihepiiri rajataan ilmastorahoitusta koskevaan vastuuvelvollisuuden hallintaan, jonka jännitteisyyttä avataan soveltamalla päämiehen ja agentin välistä ongelmaa.

Ilmastorahoitus ja vastuuvelvollisuuden hallinta

Päämies-agentti -ongelma on tapa tarkastella ilmastorahoitusta ja sen toimijoiden suhteita jännitteisenä kokonaisuutena. Päämiehet, tässä tapauksessa ilmastohankkeiden rahoittajat, toimivat epäsymmetrisen tiedon vallitessa. Ne eivät voi tietää kaikkia agenttien eli hankkeiden toteuttajien aikomuksia ja intressejä. Ne eivät myöskään saa tarkkaa tietoa hankkeiden toteutuksesta, koska toimeenpano tapahtuu toisaalla.

Läpinäkyvän ja kaikille osapuolille selkeän mittariston kehittäminen vähentää ongelman synnyttämiä jännitteitä. Yhteiset mittarit tekevät näkyväksi hankkeiden tavoitteet ja seurantatavat. Osapuolet tietävät, millaiseen suhteeseen ne asettuvat sitoutuessaan rahoittamaan ja toimeenpanemaan hankkeita.

Mittareihin perustuva vastuuvelvollisuus yhdistetään hyvään hallintoon, koska mittaavien instrumenttien huolellinen käyttö kasvattaa niin päämiesten kuin agenttien uskottavuutta.

Mittarit ovat välittäjiä, jotka kurovat umpeen spatiaalisia etäisyyksiä ilmastorahoituksen päämiesten ja agenttien välillä. Mittarit synnyttävät eräänlaisen missä tahansa sovellettavan vastuuvelvollisuuden hallintajärjestelmän (accountability regime). Mittarien toiminta on usein näkymätöntä. Ne kätkeytyvät osaksi hallitsemisen teknologioita, jotka ehdollistavat tavoitteen asettelua tiettyihin rationaliteetteihin ja ovat siksi luonteeltaan poliittisia.

Kun tarkastellaan ilmastorahoituksen vastuullisuutta, ongelmana on YK:n asettamien mittareiden heikkous. Tämän globaalin arkkitehtuurin keskeisin mittari on panoksen seuranta: 100 miljardin rahoitusosuuden täyttyminen vuodesta 2020 eteenpäin.

Siksi analyysini soveltaa hallintajärjestelmän tarkastelussa rahoituksenmobilisointia koskevia normatiivisia ehtoja (Taulukko 1), joita Kioton sopimuksessa ja sen jälkeisissä osapuolikokouksissa on jalostettu ohjaamaan lahjoittajien ja vastaanottajien suhteita.

Taulukko 1. Rahoitukselle asetettuja normatiivisia periaatteita (kirjoittajan muokkaama)

VAIHENormatiiviset periaatteet
Mobilisaatio1) Läpinäkyvyys
2) Saastuttaja maksaa
3) Lisäisyys
4) Riittävyys
5) Ennustettavuus
Hallinta1) Läpinäkyvyys
2) Tasa-arvoinen edustus päätöksenteossa
Toimeenpano1) Läpinäkyvyys
2) Omistajuus (päätökset lähellä hyödynsaajia)
3) Sopivuus (rahoituksen ei tulisi aiheuttaa hallinnollista tai taloudellista taakkaa)
4) Älä tee vahinkoa
5) Suora osallistuminen eri tasoilla
6) Sukupuolten välinen tasa-arvo
7) Haavoittuvat ryhmät huomioidaan

Analyysini eteni kolmessa vaiheessa: a) paikallistamalla ilmastorahoitusta jakavat instituutiot sekä niiden kanavoiman rahoituksen lähteet ja kohteet, b) tunnistamalla keskeiset mittarit, jotka ohjaavat rahoitusta ja c) arvioimalla toteutuneen rahoituksen kestävyyttä suhteessa rahoitukselle asetettuihin periaatteisiin.

Datan rajallinen saatavuus ohjasi arviointikriteerien valintaa. Päätyin arvioimaan hallintajärjestelmää tarkastelemalla: 1) Rahoituksen suhde kehitysyhteistyömäärärahoihin (Lisäisyys, läpinäkyvyys); 2) Lahjamuotoisen rahoituksen osuus (Saastuttaja maksaa, ennustettavuus, tasa-arvoinen edustajuus päätöksenteossa) 3) Ilmastorahoituksen osuus useampia tavoitteita ajavissa hankkeissa (Läpinäkyvyys, riittävyys) 4) Sopeutumisen osuus rahoitetuissa hankkeissa (Riittävyys, saastuttaja maksaa) ja 5) Rahoituksen kohdentuminen vähiten kehittyneisiin maihin (Riittävyys, omistajuus, saastuttaja maksaa).

Ilmastorahoituksen arkkitehtuuri

Artikkeli soveltaa Heinrich Böll -säätiön käsitystä ilmastorahoituksen arkkitehtuurista. Se vastaa YK:n käyttämää raportointipohjaa, mutta lisää siihen nyansseja. YK-raportoinnin ulkopuolisen ilmastorahoituksen luokittelussa on hyödynnetty Climate Policy Initiativen (CPI) lähestymistapaa.

Kuvassa 1. ilmastorahoituksen kannalta keskeiset lahjoittajavaltiot ovat listattuna suuruusjärjestykseen YK:n vuoden 2018 raportin mukaisesti– joskin Yhdysvallat on nyt vetäytynyt sopimuksesta. Suhteessa valtion bruttokansantuotteeseen tai kansallisiin päästöihin Suomi on yksi avokätisimmistä rahoittajista.

Monissa maissa ilmastorahoitus kytkeytyy osaksi kehitysyhteistyötä. Siten erilaiset kansalliset ohjelmat, rahastot, ministeriöt ja muut kahdenväliseen kehitysyhteistyöhön sitoutuneet toimijat ovat rahoitusta toimeenpanevia agentteja.

Kuva 1. Rahoituksen arkkitehtuuri. [1]

Rahoituksen vastaanottajamaissa on moninainen joukko akkreditoituja tai maihin rekisteröityneitä kansallisia ja kansainvälisiä agentteja, jotka toteuttavat rahoitetut hankkeet. Lisäksi vastaanottajamaissa on rahastoja, jotka sijoittavat ilmastohankkeisiin. Kahdenvälisen kehitysyhteistyön toimeenpanijat kytkeytyvät myös osaksi tätä joukkoa.

Lahjoittaja- ja vastaanottajamaiden sekä niiden kahdenvälisten instituutioiden väliin jää monimuotoinen ja kasvava kenttä erilaisia monenvälisiä pankkeja, rahastoja ja kehitysrahoittajia sekä niiden muodostamia koalitioita.

Nämä ilmastoon keskittyneet pankit ja rahastot ovat kasvattaneet rooliaan, koska ne a) tuntevat kohdemaiden agentteja lahjoittajavaltioita paremmin, minkä lisäksi b) ne osaavat soveltaa ilmastorahoitusta ohjaavaa suunnittelun ja seurannan mittaristoa. Nämä toimijat jakavat rahoitusta myös toistensa hankkeille, jotka kytkevät toimeenpanoon kohdemaiden akkreditoidut toimijat.

Vaikka YK:lle raportoitavan rahoituksen keskiössä ovat valtioiden lahjoitukset, ilmastorahoitusta mobilisoidaan myös yksityiseltä sektorilta. Yksityisiä toimijoita sijoittajista yrityksiin kytkeytyy ilmastorahoitettuihin hankkeisiin eri ilmastorahoitusta kanavoivien päämiesten kautta.

Ilmastorahoituksen virrat

Monimutkaisen järjestelmän tarkasteluun ei ole vakiintunutta reaaliaikaisen seurannan mekanismia. Tietoja kerätään eri lähteistä kahden vuoden välein valmistuvaan YK:n Standing Committee of Financen laatimaan julkaisuun. Pohjana toimii kansalliset, vuorovuosin koostetut ilmastoraportit YK:lle.

Raportissaan YK käyttää tietoja myös monenkeskisten kehityspankkien ryhmältä koskien pankkien kanavoimaa rahoitusta (MDB) ja OECD:n kehitysapukomissiolta koskien kahdenvälistä mobilisoitua ilmastorahoitusta. Lisäksi ilmastorahoitusta koskevia arvioita löytyy Climate Policy Initiativelta, Heinrich Böll -säätiöltä ja Oxfamilta.

Rahoituksen seuranta perustuu YK:n kriteeristöön, riomarkereihin. Markerit asettavat kriteeristön, jonka mukaisesti hankkeiden täytyy suoriutua tullakseen rekisteröidyksi Pariisin sopimuksen kriteerit täyttävänä ilmastorahoituksena.

CPI:n arvion mukaan vuosien 2015 – 2016 välinen keskiarvo kaikkeen ilmastonmuutokseen liittyvään rahoitukseen oli noin 463 miljardia dollaria vuodessa. Yksityisten osuus tästä rahoituksesta on 54% ja suurimmaksi osaksi rahoitus kiertää valtioiden sisäisissä investoinneissa uusiutuvan energia tuotantoon ja liikenteeseen.

YK:lle raportoidun ilmastorahoituksen määrä oli 58 miljardia vuosien 2015-2016. OECD:n seurannan mukaan määrä oli kivunnut jo 71 miljardiin dollariin vuonna 2017 (54,5 mrd. julkista ja 14,5 mrd. yksityistä).

YK jaottelee raportissaan ilmastorahoituksen kolmeen osaan: kahdenvälinen rahoitus, monenväliset ilmastorahastot ja monenväliset kehityspankit. Näistä kaksi edellistä jakavat melko yhtäläisesti niin lainoja kuin lahjoituksia, mutta pankkien toiminta perustuu ensisijaisesti lainoihin ja muihin ei-lahjamuotoisiin instrumentteihin. Tarkemmin lukuja voi tarkastella taulukosta 2.

Taulukko 2. YK:n raportoima ilmastorahoitus vuosina 2015-2016

ToimijajoukkoRahoitus (US$)Rahoituksen kohdentuminenInstrumentti
SopeutuminenHillintäREDD+MonialainenLahjoitusLainaMuu
Monenkeskiset ilmastorahastot1,925 %53 %5 %17 %51 %44 %5 %
Kahdenvälinen rahoitus31,729 %50 %non21 %47 %52 %<1%
Monenkeskeiset pankit24,421 %79 %nonnon9 %74 %17 %

Pariisin sopimukseen luettavan ilmastorahoituksen maantieteellinen painopiste on Aasiassa. YK:n mukaan kahdenvälisestä rahoituksesta se nielaisi 42%, kehityspankeilta 41% ja rahastoilta 31%. Muutoin rahoittajatahojen huomio jakaantuu eri alueiden välillä. Esimerkiksi Saharan eteläpuoleinen Afrikka on vetänyt vain 9% pankkien rahoituksesta, mutta kahdenvälisestä rahoituksesta melkein kolmanneksen.

Ylimääräinen ja vaikeasti hahmotettava osuus kansainvälistä ilmastorahoitusta on julkisella rahoituksella sijoituskohteisiin vivutettu rahoitus. MDB ryhmä raportoi onnistuneensa vivuttamaan 68,1 miljardia dollaria yksityistä rahoitusta vuonna 2018, kun taas OECD:n mukaan vivutettua rahoitusta oli vain 14.5 miljardia [3]. Vivutettua rahoitusta kerryttävät kohteet keskittyvät ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja painottuvat keskitulon maihin ja energiasektorille.

Säröt rahoituksen kestävyydessä

Vuonna 2020 ilmastorahoitusta tulisi olla mobilisoituna 100 miljardia dollaria. Jos vivutettu yksityinen rahoitus lasketaan mukaan, tavoite vaikuttaa realistiselta saavuttaa. Kehittyneet valtiot näyttävät onnistuvan täyttämään sitoumuksensa mobilisoida rahoitusta tavoitteiden mukaan. Asia ei ole kuitenkaan näin suoraviivainen.

Ilmastonmuutoksen torjunta tai siihen sopeutuminen ei tulisi olla tavoite, joka syö rahoitusta muilta Agenda2030-tavoitteilta. Siten uuden ja lisäisen rahoituksen -periaate on vahvistettu kaikissa keskeisissä ilmastopoliittisissa sopimuksissa.

Ihannetilanteessa läpinäkyvyyden ja lisäisyyden suhteen, mukaillen YK:n Agenda2030-ohjelman tavoitteita, kehittyneet maat jakaisivat kehitysapuna summan, joka vastaisi 0,7% osuutta kyseisen maan bruttokansantulosta. Tämän lisäksi maat mobilisoivat ja raportoisivat oman osuutensa 100 miljardin tavoitteesta ilmastorahoitukselle.

Suomessa ilmastorahoitus on lähtökohtaisesti osa kehitysyhteistyörahoitusta. Vaikka ilmastosopimuksissa ei ole tarkasti määritelty uuden ja lisäisen sisältöä, valtioiden pitäisi raportoidessaan YK:lle perustella, miten kehitysyhteistyövaroista jaettu rahoitus vastaa näitä kriteerejä.

Siten ilmastorahoitus, jonka periaate on korvata rikkaiden maiden historiallisesti ilmakehään vapauttamia kasvihuonekaasupäästöjä, toimeenpannaan myös hiomalla kehitysyhteistyötä ja sen tavoitteita ilmastopainotteisemmaksi.

Toinen tekijä on lahjamuotoisten instrumenttien osuus rahoituksesta. Yhtäältä argumentoidaan, että alhaisen tulotason maissa ei toimi rahoittajia, jotka a) olisivat tietoisia ilmastonmuutoksen kannalta merkittävistä kaupallisista hankkeista tai b) haluaisivat ottaa riskejä sijoittaa epävakaille markkinoille. Lahjamuotoiset instrumentit ja lainat, joiden korko on alhaisempi kuin markkinoilla yleensä, voivat vääristää markkinoita – eikä lahjamuotoinen rahoitus voi vivuttaa pääomaa yksityiseltä sektorilta. Siksi rahoituksen tulisi olla markkinaehtoista.

Toisaalta, velka- tai pääomasijoitusten kaltaiset instrumentit keskittyvät ensisijaisesti yksityisen sektorin toimintaedellytysten kehittämiseen. Silti monet ilmastokriisin ratkaisuun vaaditut toimet tapahtuvat sellaisissa kohteissa, joissa ei ole maksukykyisiä toimijoita tai markkinat ovat säätelemättömät ja riskialttiit ihmisoikeusrikkomuksille. Sitoumus mobilisoida rahoitusta ei voi tarkoittaa köyhille maille pelkästään oikeutta nostaa markkinahintaista lainaa, koska se ei vastaa saastuttaja maksaa -periaatetta.

Keskustelu instrumenttien tuloksellisuudesta jatkuu, koska ilmastoneuvotteluissa ei ole määritelty, minkälainen rahoitus voidaan laskea osaksi 100 miljardin mobilisointivelvoitetta [4]. Rahoituksen vastaanottajamaat ovat Intian johdolla kritisoineet voimakkaasti ilmastorahoituksen raportointia, joka laskee täysimääräisenä markkinahintaiset lainat tai sijoitukset. Myös Oxfamin mukaan ilmastorahoitukseksi tulisi laskea vain lahjamuotoinen rahoitus. Jos tämä kriteeri asetettaisiin osaksi hallintajärjestelmää, YK:n ja OECD:n raportoima julkinen rahoitus tippuu merkittävästi.

Ilmastorahoituksessa on mielekästä soveltaa erilaisia instrumentteja. Haasteena on kuitenkin, että Suomella, saati YK:lla, ei ole käsitystä, millainen lahja- ja kaupallisin ehdoin toimivan rahoituksen tasapainon pitäisi olla, että se vastaisi päätöksenteon tasa-arvoisuutta koskevaa normatiivista lähtökohtaa. Nykyinen raportointitapa suosii lahjoittajavaltioiden intressejä.

Ilmastorahoituksen mittariston tulisi olla selkeä, johdonmukainen ja läpinäkyvä julkiselle tarkastelulle. Näin ei kuitenkaan ole. Tämä on ongelma, koska agentit arvioivat ilmastospesifin rahoituksen osuutta hankkeissa löyhästi – yleensä paisutellen ilmastokomponenttiensa osuutta hankkeissa.

Useampia päämääriä sisältävissä hankkeissa sovelletaan erilaisia arvioita ilmastorahoituksen osuudesta. Maakohtaisissa raporteissa se liikkuu 30% – 100% välillä. Suomi etenee tässä viisaasti, kun se pyrkii laskemaan ilmastokomponenttien tosiasiallisen osuuden. Suomen malli ei ole tyypillinen tapa, minkä vuoksi konkreettisten ilmastotoimenpiteiden saama rahoitus voi olla raportoitua pienempi.

Selkeästi asetettu periaate ilmastorahoitukselle on tasapainoinen jakautuminen sopeutumisen ja hillitsemisen välillä. Nykyitilanteessa näin ei tapahdu. Sopeutuminen jää jalkoihin. Kansainvälisesti se muodostaa alle neljänneksen ilmastorahoituksen kokonaisuudesta. Suomen rahoituksesta 24% kanavoitui sopeutumistoimintoihin vuonna 2017. Alhainen luku selittyy tosin suurella maksatuksella Suomi-IFC rahastoon.

Sopeutumisen ja hillinnän epäsuhta palaa kysymykseen rahoitusinstrumenteista. OECD:n tilaistoissa näkyy se, että mitä enemmän rahaston tai pankin toiminnassa rahoitusta jaetaan markkinavetoisin menetelmin, sitä vähemmän ilmastonmuutokseen sopeutuminen on hankkeiden pääasiallinen kohde.

Mitattavuuden näkökulmasta sopeutumishankkeet ovat haasteellisia. Ne poikkeavat tavoitteen asettelultaan suuresti hillitsemisestä, jota voi mitata yksiköinä tuotettua uusiutuvaa energiaa tai sidottuina hiiliekvivalenttitonneina. Ilmastonmuutokseen sopeutuminen perustuu paikallisiin riskeihin ja yhteisöjen resilienssiä kasvattaviin toimenpiteisiin. Sopeutumishankkeiden tuloksellisuuden mittaristo on YK:n ja tutkijoiden mielestä keskeneräisimpiä osia ilmastorahoituksen hallintajärjestelmässä.

Ilmasto-oikeudenmukaisuuskeskustelun tuttu mantra on, että ilmastonmuutoksesta kärsivät eniten ne, jotka siihen ovat vähiten vaikuttaneet. Pariisin sopimukseen on kirjattu, että rahoituksen tulee kiinnittää huomiota valtioihin, jotka ovat erityisen herkkiä ilmastonmuutokselle ja joilla on heikot edellytykset toimia, kuten pieniin saarivaltioihin ja kaikista köyhimpiin valtioihin. Vaade on mielekkäässä suhteessa saastuttaja maksaa -periaatteeseen.

Toimijat kuten Oxfam ja Fingo vaativat, että vähintään 25% rahoituksesta kanavoituisi kaikista köyhimpiin (LDC) maihin. Tavoite ei toteudu. OECD:n tiedoista selviää, että ne vastaanottavat vain 18% ilmastorahoituksesta.

Avoimia kysymyksiä ja kehitystyön askelmerkit

Analyysi paljastaa, että YK:lle raportoitava ilmastorahoitus on kaukana optimitilastaan, joka sille on asetettu osapuolisopimusten normatiivisina periaatteina. Vastuuvelvollisuuden hallintajärjestelmän näkökulmasta perustavanlaatuinen kehitysaskel olisi konkreettisten tavoitteiden asettaminen rahoitukselle nykyisen panoksen seurannan rinnalle.

Mittarit syntyvät kuitenkin poliittisten prosessien tuloksena. Valitettavasti niin ilmastoneuvotteluissa kuin ilmastorahoitusta ohjaavissa instituutioissa on ollut vaikea löytää riittävää jämäkkyyttä ja yhteisiä näkökulmia rahoituksen toimeenpanemisesta. Kansainvälisen päätöksenteon haasteet kääntävät huomion kansallisen politiikan kehittämiseen.

Kehittämistyössä on kyse tuloksellisuuden seurannan perusasioista. Esimerkiksi Suomi on jakanut rahoitusta runsaasti kansantaloutensa kokoon nähden, vaikka valtio ei ole asettanut virallisesti tavoitetta ilmastorahoituksen riittävälle määrälle suhteessa yleiseen 100 miljardin mobilisointitavoitteeseen. Usein toistettu 200 miljoonan euron velvoite pohjaa Valtiovarainministeriön laskelmaan, jonka haarukka rahoituksen oikeasta tasosta oli laaja ja monitulkintainen.

Vastuuvelvollisuuden näkökulmasta tempoillen muuttuvat rahoitusinstrumentit tai rahoitettavat kohteet aiheuttavat vaikeuksia sekä päämiehille, jotka kanavoivat ilmastorahoitusta, että agenteille, jotka toimeenpanevat hankkeita käytäntöön köyhissä valtioissa. Mobilisointia koskevan tavoitteellisuuden kehitystä voi avata seuraavin kysymyksin (taulukko 3).

Taulukko 3. Kehittämistyön askelmerkit

Normatiivinen perusteKysymys kehitystyön perustaksiPerustelu kehitystyölle
riittävyys

ennustettavuus

saastuttaja maksaa
Mikä on mielekäs tasapaino lahja- ja markkinaehtoisen rahoituksen suhteen? - Erilaisia rahoitusinstrumentteja tarvitaan, mutta
painopiste on kallistunut markkinaperustaisiin instrumentteihin.

- Vivutettu pääoma tarvitsee selkeän tavoitteen ja mittariston tuloksellisuuden seuraamiseksi
sopivuus

tasa-arvoinen edustajuus

läpinäkyvyys
Millaisiin kohteisiin ilmastorahoitusta kannattaa kanavoida?- Kun ilmastorahoitus on lähtökohtaisesti kehitysyhteistyötä, on epäselvää, onko Ulkoministeriön kumppanuusmailla erityinen painotus myös ilmastorahoituksen kohteena

- Kehitysyhtyeistyön perusteena oleva BKT-perustainen lähestymistapa ei anna vastausta kohedentamiseen. Päästövähennyksiä kaivataan nimittäin nopeimmin hiili-intensiiviseen talouskehitykseen juuttuneissa kasvutalouksissa, kun tarve sopeutumistoimiin on köyhimmissä, vähäpäästöisissä tuotantojärjestelmissä.
lisäisyys

omistajuus

läpinäkyvyys
Mikä on kehitysapubudjetin ja ilmastorahoituksen suhde toisiinsa?- On tärkeää, että ilmastorahoitus ei vie pois Suomen tukea yhteisiltä Agenda 2030 tavoitteilta

- Tarvitaan vahvat kriteerit, jottei kehitysyhteistyöhankkeiden ilmastokomponentteja liioitella kun toteutetaan muita Agenda 2030 tavoitteita

Tavoitteellisuus ja toiminnan tuloksellisuuden osoittaminen ovat tärkeitä ilmastorahoituksen julkisen hyväksyttävyyden kannalta. Ulkoministeriö on kehittänyt kehitysyhteistyön tulosraportointia, johon ilmastorahoituksen saisi upotettua – jos sillä olisi määritellyt tavoitteet. Uskottavan (ilmasto)politiikan tekeminen kaipaa vastaavaa evidenssiperustaisuutta.

NIKO HUMALISTO


[1] Yksityinen sektori kuvataan taustalla olevana kytkeytymättömänä rahoituksen lähteenä, koska sen kanavoitumisen reiteistä ja mittakaavasta osana YK:lle raportoitavaa 100 miljardin mobilisaatiovelvoitetta ei ole täsmällistä kokonaiskuvaa.

[2] Reducing Emission from Deforestation and forest Degradation (REDD+) on YK:n ohjelma metsäkadon hillitsemiseksi. Osapuolisopimuksessa lahjoittajavaltioita kannustetaan suuntaamaan metsäsektorilla tapahtuvat ilmastonmuutoksen hillintään tähtäävät hankkeet tälle ohjelmalle.

[3] Eroa aiheuttaa mm. miten julkiselta sektorilta vivutettu rahoitus lasketaan osaksi kokonaisuutta. Lisää aiheesta OECD:n raportin sivulla 38.

[4] Aihe mukailee vastaavien markkinainstrumenttien käyttöä osana kehitysyhteistyötä. Ajatushautomo Brookingsin analyysi kritisoi voimakkaasti vaihtelevia käytäntöjä markkinaperustaisten instrumenttien raportoinnissa. He esittävät, että ”ODA’s definition, coverage, and reporting instructions all need urgent and fundamental review”, koska nykyisellään OECD:lle raportoidut luvut eivät enää palvele kelvollisena mittarina jaetulle kehitysavulle – jonka osa ilmastorahoitus on.

Kuvituskuva: Kuvassa on Petro Jibungu (75v.), joka on istuttanut tähän mennessä perheensä kanssa 10 000 puuta Lähetysseuran paikallisen kumppanin Tanganyika Christian Refugee Servicen tukemana. Rahoitus perustuu Suomen kehitysyhteistyömäärärahoihin, joita järjestöt kanavoivat ilmastollisia hyötyjä tuottaviin hankkeisiin. Puiden istuttaminen on parantanut paitsi ympäristön tilaa myös perheen toimeentuloa. Puiden alla kasvaa nurmea, jota perhe myy rehuksi karjankasvattajille. Puun siemenistä he kasvattavat taimia myyntiin. Puiden käyttö rakennuspuuksi tehdään kestävällä tavalla: jos puita hakataan, niiden tilalle kasvatetaan uusia. Perhe asuu Busongon alueella Kishapussa, Tansaniassa. KUVA HANNES HONKANEN


Niko Humalisto

Niko Humalisto on vaikuttamistyön asiantuntija Suomen Lähetysseurassa. Vapaa-ajalla hän toimii Itä-Suomen yliopiston Historia- ja Maantieteiden laitoksen ulkopuolisena tutkijana ja koittaa ehtiä kunnostamaan fillareita Turun polkupyöräpajalla. Humalisto on kiinnostunut jätteistä sekä ilmasto- ja kehityspolitiikasta.