Kriittinen tila

Hajulla Helsingistä

”Kävelyreitilläni Helsinki tuoksuu kevätauringon kuivattamalta suussa narskuvalta katupölyltä, autojen pakokaasujen saarekkeelta, hautuumaan haravoidulta ja kastellulta mullalta, rantakahvilan nuotion erämaiselta savulta, rantapenkereen hanhien jätöksiltä, futiskentän treenien jälkeiseltä hieltä ja merituulelta sekä sen mukanaan tuomalta viileydeltä, joka vuodenajasta riippuen tuoksuu kirpeän viiltävältä, suloisen pehmeältä tai raikkaan märältä – aina yhtä puhdistavalta. Rakastan Töölöntorin aistit sekoittavaa tuoksumäärää: kukkamerta, kalaa, tuoretta leipää, tilliä, multaista perunaa, ja kahvia! Vappuna kaupungin tuoksu on ilmapallot ja shampanja, niin maassa kuin ihmisten suussa. Sitä odotellessa.”

Helsinkiä haistellaan rakkaudella, särmikkäällä ja monitahoisella tunteella. Kun ollaan hajulla jostakin asiasta, on siitä tajua: tietoja ja kokemusta. Hajulla tajuaminen on tunteikasta. Otsikkona voisi siten olla myös ”Rakkaudella Helsingistä”. Yllättävää tämä on siksi, että Helsingin hajuympäristöä kartoitettiin kysymyksellä: ”Miltä Helsinki haisee?” Kysymyksen esitti Helsingin kaupunginmuseo asiakaspaneelilleen maaliskuussa 2015 ja sai 225 vastausta yhden sanan kiteytyksistä liuskan mittaisiin muistelmiin asti. Museo keräsi aineiston oman kokeiluluontoisen, hajuaistin varaan rakennetun museoesityksensä pohjaksi.

Erityistä Helsingin haju -kyselyssä oli se, että siinä kysyttiin nimenomaan hajukokemuksista ja -muistoista. Hajuaisti nostettiin etusijalle. Kirjoitetut hajukokemukset tarjosivat harvinaislaatuisen aineiston tarkastella, millä tavoin hajuympäristöä koetaan. Seuraavassa pohdin kyselyvastausten kautta sitä, mitä Helsingin hajuympäristöön kuuluu ja miten hajukokemukset Helsinkiä kuvaavat. Paikoilla on erilaiset ominaishajunsa ja -tuoksunsa. Hajuilla on osuutensa paikan tuntuun, siihen millaista on olla jossakin, elää ja viihtyä siellä. Kokemuksista hajuaistimukset saavat pelkän aistimuksen ylittävät merkityssisältönsä. Tarkastelen kirjoituksessa myös sitä, millä tavoin kokijat ympäristönsä hajuja ja tuoksuja havaitsevat, jäsentävät ja tulkitsevat. Millaista ympäristön tarinaa Helsingistä kerrotaan hajuaistin kautta? Runsain lainauksin olen halunnut päästää myös vastaajien oman äänen näkyville. Lisäksi olen valinnut Helsingin kaupunginmuseon kuva-aarreaitasta (helsinkikuvia.fi) aiheeseen sopivia kuvituskuvia, vaikka alun perin ne eivät ole liittyneet hajukyselyyn.

Asiakaspaneeli, jolta Helsingin kaupunginmuseo keräsi aineistonsa, koostuu vapaaehtoisista, jotka ovat kiinnostuneita vaikuttamaan museon tarjontaan. Aineiston keräystapa ja -yhteys vaikutti osaltaan siihen, että lähtökohtaisesti ympäristön hajut huomioitiin tavanomaista positiivisemmin. Yleisempää olisi, että ympäristöhajut otettaisiin esille ratkaisua vaativina haittoina. Sen sijaan nyt kirjatut hajukokemukset avaavat aiemmin näkymättömiin jäänyttä ympäristön osaa arvostettavana asiana. Kysely ei ollut kirjoituskilpailu, joten vastaukset ovat enimmäkseen lyhyitä. Hajulähteiden listaaminen oli suosituin vastausmuoto.

Vastausten vapaamuotoisuuden vuoksi ja vastaajien taustatietojen puuttumisen takia – museo keräsi tietoja vain palkintoja ja etuja varten, ei vastauksiin yhdistettäväksi – aineistoa oli mielekkäintä tarkastella kirjoitusten ehdoilla, toisin sanoen tarkentaa ensisijaisesti, siihen millaisia asioita vastaajat ovat ottaneet esille hajukokemuksistaan. Keskeisimpinä teemoina nousivat esille tietyt ympäristöelementit ja paikat, helsinkiläisyys ja yleisemmin urbaaniympäristö erilaisine toimintoineen. Toisaalta myös luonnolla ja vaihtuvilla vuodenajoilla on roolinsa hajukokemuksissa. Helsingin tuoksulähteiden kärkikolmikko meri, asfaltti ja paahtuva kahvi ansaitsi tarkemmin käsittelyn.

Eräissä aiemmissa Helsingin ympäristöhistoriaa kartoittaneissa muistokeruissa hajuaistin kokemuksia on saatu esille muiden huomioiden ohessa. Jan Löfström (2000) sekä Jorma Kivistö ja Simo Laakkonen (2001) käsittelevät niitä artikkeleissaan, jotka tarjosivat taustaa näiden uusien huomioiden tarkasteluun. Mainituissa kyselyissä muistot on voitu selkeästi ajoittaa esimerkiksi kokijoiden lapsuuteen ja nuoruuteen tai tietyille vuosikymmenille. Helsingin haju -kyselyn vastauksista osassa kyse on muistosta, osa puolestaan on selvästi nykypäivän Helsinkiä. Enimmäkseen mennyt ja nykyinen esiintyvät rinnakkain tai ajoittaminen jää kokonaan tekemättä. Toiseksi kaupungin hajuympäristöstä esille nousevia teemoja saattoi verrata aistimuistokyselyiden lisäksi Victoria Henshawn uraauurtavaan hajuympäristön tutkimukseen. (Henshaw 2014.)

Ihmisiä istumassa nurmikolla piknikillä Eläintarhantien laidalla, taustalla Helsingin Kaupunginteatteri. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Eeva Rista 1970.

Hajujen ja tuoksujen hankalat sanat

Lähtökysymys, miltä Helsinki haisee, oli hieman provosoiva. Vaikka aistin nimessä ”haju” on periaatteessa neutraali, kysymyksen saattoi lukea arvostelevaksi. Muutama vastaaja protestoi suoraan haju-sanan valintaa.

”Ei kaupunki HAISE vaan TUOKSUU…merelle, kalalle ja levälle…”

”Minulle Helsinki ei koskaan haise, vaan aina se tuoksuu, olkoonkin että joskus viemäri- ym. tuon kaltaiset hajut nenääni tulevatkin. :)”

”Raikas merituuli on päällimmäisenä ja keskuspuiston metsäinen tuoksu. Hiki haisee kauppajonossa aina silloin tällöin kuin myös alkoholi rautatieasemilla. Kesällä haisee liikennevaloissa pakokaasu. Mutta enemmän kuin haisee niin Helsinki tuoksuu!”

Kyselyn tarkoituksellisen herättelevää avausta pehmensikin jatkopyyntö kertoa omin sanoin, millaisia tuoksuja vastaajat yhdistävät Helsinkiin: ”Tuoksut voivat liittyä mihin vain – raikkaaseen merituuleen, märkiin talvitakkeihin metrossa, aseman vessan aromeihin tai hiihtoretken hillomunkkiin.” Esimerkit laajensivat hajujen ja tuoksujen lähteet paikkojen lisäksi tilanteisiin ja toimintaan. Vaikka liikkeelle lähdettiin hajuista, selvä enemmistö vastaajista tarkensi huomionsa tuoksuihin ja otti siten kantaa siihen, haiseeko vai tuoksuuko Helsinki.

”Helsinki tuoksuu mereltä. Helsinki tuoksuu kesällä sateen jäljeltä pölyiseltä asfaltilta. Helsinki tuoksuu paahdetulta kahvilta. Helsinki tuoksuu kotikaupungilta.”

”Vallilan kahvipaahtimon kahvin tuoksu. Ensimmäinen tuoksumuistoni Helsingistä 80-luvun alusta. Onneksi sitä vieläkin pääsee tuoksuttelemaan ja fiilistelemään.”

”Onneksi on raikas meren tuoksu!”

Tuoksu sanana esiintyi vastauksissa liki neljä kertaa useammin kuin haju yhdessä lemun, käryn, dunkkaamisen ja döfiksen kanssa. Kaikista hajuaistimuksen kuvaamiseen käytetyistä sanoista suosituin oli raikas. Se ja muut positiiviseksi miellettävät sanat, kuten ihana, hyvä ja puhdas mainittiin kolme kertaa useammin kuin negatiiviset sanat tunkkainen, kamala, paha ja likainen. Hajuaistimus vaistomaisesti arvotetaan joko miellyttäväksi tai vastenmieliseksi. Se kuuluu hajuaistin luonteeseen selviytymisvälineenä. (Drobnick 2006, 13.) Myös tuore sanana esiintyy vastauksissa usein. Se nostaa esille toisen hajujen perustavanlaatuisen piirteen: tietynlainen uutuus on se, joka haistetaan. Hajuihin tottuu nopeasti, jolloin niihin lakataan kiinnittämästä huomiota. Yksiselitteisiä päätelmiä hajujen arvostuksesta ei irrallisten sanojen perusteella kuitenkaan voi tehdä. Tulkinta on tehtävä yhteydestään. On eri asia sanoa, että haistaa jotakin kuin että jokin haisee. Tuoksun rinnalla haju on paha; hyvä tuoksu on liki toistoa. Sanoja voi kuitenkin käyttää ironisesti tarkoittamaan päinvastaista, ja jos jokin tuoksahtaa, siinä on jotain pielessä.

Hajuja voi kuvata myös sanalla aromi, joka tulkitaan yleensä miellyttäväksi. Kuitenkin jo kyselyn virike-esimerkeissä aromia käytettiin hieman vitsikkäästi, kun mainittiin aseman vessan aromit. Aromi viittaa yleensä ruoka- tai nautintoaineisiin, jolloin tuoksuun liittyy maku. Kaupunkiympäristöön aromi kuuluu luontevasti erilaisten ruuan ja juomien valmistukseen ja tarjoamiseen liittyvien paikkojen kautta. Toisaalta aromia käytetään myös kuvainnollisesti. Voidaan esimerkiksi puhua ”kaupungin aromista”, jolloin aromi on lähellä tunnelmaa tai ilmapiiriä. Hajuaistin kautta koetun tunnelman osaksi voivat nousta hyvin monenlaiset seikat. Hajujen kuvaileminen houkutti joitain myös tunnelmoimaan.

”Keväiset paljaat puistot ja hiekkaiset jalkakäytävät, lämpimät kesäyöt. Meren eri tuoksut eri vuodenaikoina. Kosteat pultsarit ratikassa. Kahvi kauppatorilla, viinilasillinen tai kaks terassilla.”

”Kalliossa kahvinpaahtimon aromit. Torkkelinmäellä kotiharjun puulämmitteinen sauna. Torilla vihannekset ja kala. Stockan alakerrassa parfyymit.”

”Kesällä merituulen raikas puhallus ja auringon lämmittämän ihon tuoksu veneretkellä Helsingin edustalla, kauppatorin kukat, vihannekset, kypsät hedelmät ja kalakojujen vatsaa vääntävä haju, vaikka kalasta tykkäänkin. Aamutorin kahvin hurmaava aromi ja lihapiirakan ihana suutuntuma. Rautatieasemalla tungeksivien ihmisten, ruoan, kahvin ja lehtien sekamelska.”

Lähdön tunnelmaa Helsingin päärautatieaseman laiturilta – M-junan viimeinen vuoro Vantaankoskelle 30.6.2015 hieman ennen puolta yötä. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Sakari Kiuru 2015.

Hajut ovat alati läsnä, mutta silti niistä on vaikea saada otetta. Se on kuitenkin oleellinen osa Helsinkiä, sitä, millaiseksi Helsinki koetaan. Hajua voi pullottaa, mutta se ei ole kovin helppoa ja vaatii erityistä osaamista. Hajua voi taltioida myös sanoin. Sanat ovat useampien haistelijoiden käytössä. Toisaalta hajujen nimeämistä pidetään vaikeana, koska hajuille ei ole sellaisia omia sanoja, josta vallitsisi edes likimääräinen yksimielisyys kuten väreistä. Hajujen ja tuoksujen sanat löytyvät niiden aineellisista lähteistä. Yksimielisyyttä ei aineellinen tausta hajusanastolle takaa, mutta hajukokemuksen taltioinnin ja jakamisen välineeksi omakohtaisuus ja yleiskielen sanasto ovat riittäviä. Näin kyselyn vastauksia voi lukea taltioina tavallisten ihmisten hajukokemuksista ja niiden pohjalta kuvitella ja verrata kokemuksia omiinsa.

Helsingin kaupunginmuseo toteutti vastausten pohjalta toisenlaisen rekonstruktion Helsingin hajuympäristön osasista. Parfymööri Max Perttula laati museolle kuusi erilaista Helsingistä kertovaa hajua, joita ilmankostutin vapautti näyttelytilaan kutakin viikon kerrallaan. Perttulan luomat tilahajut olivat ”rakennustyömaa”, ”Helsingin joulu”, ”kevät”, ”meri”, ”kesäinen festaripuisto”, ”uunsi” (somalien käyttämä vaate- ja huonetuoksu/-suitsuke) ja ”Linnanmäki”. Tuoksut yhdistelivät erityyppisiä seikkoja, kuten tietyn paikan lisäksi erityistä ajankohtaa, tilannetta, tekemistä ja tunnelmaa. Koska etukäteen ei voinut tietää, mikä tuoksuista kulloinkin leijui näyttelytilassa, vastaanotosta tuli eräänlainen tunnistamis- ja arvaustehtävä. (Helsingin kaupunginmuseon internetsivu ja näyttelyesite. Ks. myös Frilander 2016.) Kokemus kirvoitti runsaasti sanallisia ja kuvallisia hajumuistoja ja kommentteja museon vieraskirjaan sekä porraskäytävän lasivitriiniin. Vieraskirjojen hajuhuomiot jatkoivat kyselyvastausten linjoilla, mutta vitriiniin pyydetyt kommentit karkasivat kuraattori Sauli Seppälän mukaan seinien ja katon lisäksi myös aiheiltaan muihin henkilökohtaisiin tai ajankohtaisiin asioihin. Omalla tavallaan tilatuoksut yllyttivät pohtimaan sitä, mitä Helsingin hajuympäristöön kuuluu.

Pääroolissa Helsingin haju Helsingin kaupunginmuseossa 7.10.2016–15.1.2017. Kuva: Virpi Kaukio 2016.

Hajulla luonnehdittu paikka

Moni Helsingin haju -kyselyn vastauksista on kuin resepti kuvitteelliselle Helsinki-parfyymille. Vastaava mielikuva kirjoituksista lienee syntynyt museon Haju-teoksen toteuttajillekin. Parfyymin kokonaisuudessa ei haittaa, vaikka kaikki sekoituksen ainesosaset eivät olisi sellaisenaan miellyttäviä. Silti kokonaisuus voi kallistua miellyttävän suuntaan.

”Kaupungin tuoksu: autot, bussit ja ihmiset. Meri. Kesällä luonto, kukat, puistot ja metsät.”

”Pissa, kala, kahvi, meri.”

”[M]etrolta, ratikalta, asfaltilta kesäsateen jälkeen, piknikpuiston nurmikolta, viemäriltä, kalalta.”

Kaupungin haju on parfyymien tavoin kerroksinen. Hajun kerrokset perustuvat ajalliseen kestoon. Latvatuoksu haistetaan ensimmäisenä ja se haihtuu nopeimmin. Sitä seuraavat kokonaisuutta luonnehtiva sydäntuoksu, ja sitä pitkäkestoisin juurituoksu. Toisaalta hajun kerrokset voivat olla tilallisia. Laajin on makrotaso, kaupungin kattava juuri- tai pohjatuoksu. Keskitasoa ovat kaupunginosat tai tietyt alueet. Tilallinen ”latvatuoksu” on välittömästi paikan päällä haistettava mikrotason hajuympäristö. (Hajujen tilallisista kerroksista ks. Henshaw 2014, 172.)

Helsinki-parfyymin ”reseptit” ovat kuvitelmia kaupungin kattavasta makrotason hajuympäristöstä. Kaduntallaajan tasolta kaupunki kokonaisuutena on haistajan ulottumattomissa. Periaatteessa kaupungin juurituoksun voisi haistaa, kun saapuu uuteen paikkaan, mutta silloinkin mikrotason yksityiskohdat kiilaavat edelle. Junamatkustaja haistaa ensin ratapihan ja asemahallin ja lentomatkustaja törmää kerosiinin, matkatavarahihnan ja terminaalin tuoksuihin ennen kaupungin ominaistuoksuja. Ehkä laskuvarjohyppääjä voisi päästä hetkeksi kaupungin juurituoksun hajukehään ennen kuin yksityiskohdat alkaisivat muuntaa kokemusta, mutta varsin harva saapuu Helsinkiin sillä tavoin.

Ilmakuva ilta-aikaan Helsingin keskustasta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Kristoffer Östman 2017.

Helsinki-hajun reseptit esitettiin vahvalla mielipiteenvarmuudella ja kuin määritelminä Helsingin tai ”kotikaupungin” tuoksuolemuksesta.

”Vallilan kahvipaahtimon tuoksu ja muisto Hietsun mallasmäskin tuoksusta ovat oikeita Stadin tuoksuja, kuten myös spårakiskojen metallinen säväys. Valkassa ja Kumpulassa voi silloin tällöin nauttia myös puulämmitteisen saunan loistavasta aromista. Tuomiokirkon kiviset portaat tunnistaa kesäkuumalla niiden omasta erikoislaatuisesta hajusta. Stadin olemukseen kuuluvat olennaisesti myös snagareiden raa’an sipulin ja grillin döfät.”

Moni vastaaja pyrki Helsinki-hajun ytimeen nostamalla yksittäisen tuoksun edustamaan Helsingin hajuympäristöä kokonaisuudessaan:

”Merelle!!!”

”meri-ilma”

”Meren tuoksu, ehdottomasti. Asfaltin tuoksu myös.”

”Kyllä se vaan on se merituuli ja vasta leivotut korvapuustit :)”

Siten meri tai asfaltti esiintyvät kuin parfymerian sydäntuoksut, kokonaisuutta luonnehtivina. Meri erityisesti nousee vastauksista Helsingin tuoksusymboliksi. Se esiintyy kirjoituksissa yksittäisenä tuoksulähteenä ylitse muiden. Tavalla tai toisella meren mainitsee noin kaksi kolmasosaa vastaajista. Heistä kolmannes listaa meren ensimmäiseksi, muutamat jopa ainoaksi tuoksuksi. Raikkaan merituulen esiintyminen kyselyn alustuksessa selittää suosiota vain osin. Myös aiemmin kerätyissä helsinkiläisten muistoissa merellä oli keskeinen sija. Meren rannalla ”ihmiset herkistyivät käyttämään aistejaan”, tulkitsivat Jorma Kivistö ja Simo Laakkonen (2001, 160).

Kaivopuiston rannassa tuoksuu meri. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Sonja Siltala 1999.

Meri tuoksun lähteenä on luonnollinen, mutta Helsingin haju -kyselyn kirjoituksissa siihen yhdistyy elementtejä ihmistoimista sekä erityisistä tilanteista ja tunnelmista. Meren tuoksu kulkeutuu mereltä maalle ja kiinnittyy kaupungin muihin tuoksuihin.

”Minun rakkain helsinkituoksu on meri, johon yhdistyy kulloisenkin vuodenajan mukanaan tuomat muut tuoksut, kuten laivojen tuprahdukset, merituulen mukanaan tuomat aromit ja veneliikenteen dieselit.”

”Helsinki tuoksuu ja haisee mereltä – kylmän talvipäivän purevalta viimalta ja kesän lämpimältä tuulelta. Mereltä tuoksuu sekä arki että työ, telakka ja pienteollisuus, Hernesaaren varustamohallit ja niiden öljyt, lakat ja hiottu puu.”

”Kauppatorin kalatiskien tuoksut mereltä puhaltavan tuulen matkassa.”

”Helsinki tuoksuu: mereltä, raikkaalta, keväältä […] Kotimme sijaitsi tuolloin Merikatu 1:ssä ja meri tuoksui vahvasti, myös levä ja myrskyaallot. Helsinkiin liittyy myös eräs ominainen tuoksu: mäntysuovalla meressä pestyt matot kesällä.”

Matonpesua Taivallahden rannassa 1960-luvun alussa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Constantin Grünberg.

Tuoksu sanana yhdistettiin mereen huomattavasti useammin kuin haju. Meren tuoksu esiintyy miellyttävänä ja luonnollisena vastaparina kaupungin pahoille hajuille. Meren voi haistaa kalanhajusta, levistä ja tuulesta ilman että merta suoraan mainitaan. Moni vastaaja myös yritti selittää meren tuoksua tarkentamalla oletettuihin osatekijöihin.

”Muutaman vuoden Helsingissä asuttuani (vuosikymmeniä sitten) kiinnitin useampaan kertaan huomiota siihen, että Helsingin rautatieasemalla junasta astuessani vastaan tuli meren tuoksu, joka lähinnä kai oli merilevien hajua.”

”Helsingin rannoilla raikas ja hieman suolainen meren tuoksu on parasta!”

Meren tuoksua kuvaillaan suolaiseksi, mutta onko suolaisuus varsinaisesti haistettavissa? Jotkut niin kokevat, vaikka suolaisuus on pikemmin makuaistin asia. Meren äärellä suolainen haistetaan mielikuvana. Meritutkijoiden selityksen mukaan merelle ominainen tuoksu ”juontuu dimetyylisulfidista ja sen johdannaisista, joita syntyy eräiden kasviplanktonlajien, levien ja vesikasvien sekä meressä ja sen rannalla elävien bakteerien yhteistyönä.” (Ks. Riikonen & Heikkinen 2010.) Orgaanisena yhdisteenä dimetyylisulfidialla sanotaan olevan tunnusomainen epämiellyttävä haju (Wikipedia, Dimetyylisulfidi). Harva hajukyselyn kirjoittajista kuitenkaan kuvasi meren hajua selkeästi epämiellyttäväksi ja niissäkin tapauksissa kyse oli lähinnä tilapäiseksi rajautuvasta haitasta.

”Meren tunkkainen haju kuumalla.”

Merta haisteltiin myös vertailemalla tilannetta ennen ja nyt. Aiemmin kerätyissä muistoissa mainittiin meren yhteydessä erikseen huono vedenlaatu, joka täyttömaille rakennetuilla rannoilla, matonpesupaikoilla tai mereen laskevien viemärien lähistöllä pilasi kokemusta. (Kivistö ja Laakkonen 2001, 160–161.) Helsingin haju -kyselyn vastauksista sen sijaan saa käsityksen, että vuosikymmenien mittaan tapahtunut ranta-alueiden siistiytyminen ja puhdistuminen ovat parantaneet meren välitöntä hajumaailmaa verrattuna aiempien muistelijoiden kokemuksiin. Tämän päivän ongelmat ovat toisenlaisia. Happikato merenpohjassa ei tunnu sieraimissa rannalla.

Monille meren tuoksut edustavat pysyvyyttä hajuympäristöjen muutosten joukossa, vaikka toisten mielestä merenkin hajuympäristö on muuttunut – suuntaan tai toiseen.

”Rannoilla sentään vielä puhaltavat raikkaat suolaiset merituulet, se ei taida Helsingissä sentään suuresti muuttua.”

”Kaivopuistonranta on kokonaiselämys: meren tuoksu, tuuli, valo. Helsingin rantojen tuoksu on muuttunut raikkaammaksi sitä mukaa kun vedet ovat puhdistuneet. Levän hajuun törmää enää harvoin, vaikka lapsuudessani ja nuoruudessani se oli Helsingin rantojen ominaishajua.”

”Kun olin lapsi, itämeren rannalla tuoksui mereltä. Nyt siellä haisee lähinnä mädältä, etenkin Helsingin lahdissa. Kaipaan meren hajua.”

Paikka ja aika hajun tilapäisinä tarttumakohtina

Koko Helsinkiä luonnehtivan tuoksusymbolin ohella moni tarkensi meren tuoksut paikkoihin, jotka ovat ”kosketusetäisyydellä” merestä. Sijoittamalla paikalleen yleistuoksusta tuli aavistuksen verran konkreettisempi.

”Merelliseen Helsinkiin liittyy suolaisen meren tuoksu Suomenlinnassa, Kauppatorilla, Kaivopuistossa, Pohjois- ja Etelärannassa, Katajanokalla, Santahaminassa ja Pihlajasaaressa ja kaikkialla meren läheisyydessä.”

”Kesäisin Kauppatorin meren ja tuoreen kalatuoksu. Ja meren tuoksu yleensäkin rannoilla.”

Meren tuoksun kohdalla voi miettiä, miten paikantuneita ympäristön hajut ylipäätään ovat. Haistamisen yhteydessä puhutaan myös pitoisuuksista, siitä, kuinka vahvoja tai mietoja hajuyhdisteitä ihmisnenän havaitsee ja tunnistaa. Hajuaisti toisaalta turtuu: hajureseptorit uupuvat eikä ärsykettä enää haisteta. Kyse on adaptaatiota, joka poistuu, kun haistelee välillä jotain muuta tai kun haju muuttuu. Hajuun turtuu myös tottumuksen kautta. Silloin hajuun ei enää kiinnitetä huomiota. Kun haju on tulkittu vaarattomaksi, siihen ei ole syytä reagoida. (Henshaw 2014, 25.)

Kun kotikaupungin haju on tuttu, voi Helsingin merellinen tuoksu olla niin itsestään selvä, ettei sitä huomaa. Sisämaasta tai matkoilta Helsinkiin tulevalle meri voi taas tulla vastaan kuin uutena. Niin esimerkiksi myös jäiden sulettua tai tuulen mukana: oleellista on tottumuksen murtava muutos.

”Asun Lauttasaaressa. Meren haju kiehtoo. Se ei aina ole niin raikaskaan vaan vähän raskas, mutta sitä kaipaa mannermaalla ja sen tunnistaa heti kun palaa kotiseudulle.”

”Kun funtsaa Stadia, tulee ekaks mieleen sköne ja blosikset, joiden mukana tulee snadit suolaiset terveiset ulapalta.”

”Merituuli ja varsinkin mereltä nouseva usva tuo oman kostean tuoksunsa mantereelle.”

Meren tuoksuun kuuluvat kosteus ja tuuli. Nenän limakalvot kuljettavat hajuja yleensäkin kosteassa paremmin. Tuuli puolestaan tuo haistettavaa kauempaa ja tuottaa hajureseptoreiden tarvitsemaa muutosta hajuympäristöön. Hajun paikannus voi jäädä tilapäiseksi.

”Helsinki tuoksuu vastapaahdetulta kahvilta, raikkaalta meri-ilmalta ja meren takaisilta maailmoilta. Tervetuloa Vuosaareen!”

Tuulen tuoma meren tuoksu voi laajentaa kokemuksen meren takaisiin – kuvitteellisiinkin – maailmoihin. Rannalta toiset maailmat avautuvat ja Helsinki kaupunkina on yhteydessä niihin.

Jäinen meri Katajanokan ja Suomenlinnan välillä. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Volker von Bonin 1962.

Haju- ja tuoksuhuomioiden paikkoina kyselyn vastauksissa nousevat esiin meren ja rantojen lisäksi torit, puistot, asemat ja joukkoliikennevälineet, jokunen kahvila, leipomo, uimastadion ja tavaratalojen parfyymi- ja herkkuosastot sekä kahvipaahtimoiden ”tuoksunkantama”. Osa näistä paikannetaan tarkasti nimeltä, osa mainitaan vain yleisemmin. Esimerkiksi paahdetun kahvin tuoksun moni sijoittaa Meiran paahtimolle Vallilaan jopa osoitteen tarkkuudella, ”omaan naapuriinsa” tai arkipäivän matkansa varrelle, mutta yhtä lailla tuoksun todetaan kantautuvat kauemmaksikin ja putkahtelevan nuuhkittavaksi ”siellä sun täällä”. Paikantamisen lisäksi hajuja ja tuoksuja jäsennetään vastauksissa ajallisesti ja suhteessa toimintaan, jolloin hajumaiseman kokemukset syvenevät sekä tilannekohtaisilla että omakohtaisilla merkityksenannoilla.

”Vallilassa, Sturenkadun sillalla tuoksuu vähän liian paahtunut kahvi, mutta tykkään siitä. Leikkipuistot haisevat märälle hiekalle. Perjantai-iltana Hesarilla haisee kadulle kaatunut kalja. Lempikahvilassani tuoksuu ihana vastapaistettu munkkirinkilä läpi vuoden. Hakaniemen hallissa haisee kalalle.”

Lyhyeenkin ilmaukseen saattaa sisältyä useita elementtejä, kuten yhdistelmäsanassa ”Kauppatorinmerituuli”, joka tuo yhteen tuoksun lähteen, tietyn paikan ja jopa tapahtumaketjun. Makrotason yleishajujen rinnalla esiintyykin erilaisia hetkellisiä ja kohtauksen kaltaisia, episodisia hajuja. Ne nousevat etualalle ajallisesti rajoitetuksi hetkeksi, mutta niistä voi lukea edellisten esimerkkien tavoin pidemmälle, mitä on tapahtunut. Suinkaan kaikki hajukokemuksistaan kirjoittaneet eivät tyytyneet tiivistelmiin. Samassakin vastauksessa saattoi yhdistyä eri aika- ja paikkatasot niin tunnelmoinnin kuin kommentoinninkin kautta kuvattuina. Niissä vastauksissa Helsingin haju on symbolin sijaan tarina, hajanainen mutta elävä.

”Helsinki sekä haisee pahalta että tuoksuu. Keskustassa haisee usein pissa ja yleinen pakokaasukatkuinen keskusta-ilma. Isoilla kaduilla haisee pöly ja hiekka ja pakokaasut, varsinkin ilmojen lämmetessä. Vanhassa raitiovaunussa haisee kesäisin kumilattia. Merenrannassa on raikkaampaa, tuoksuu meri, levä ja meri-ilma, kauppatorilla kala ja ruoka. Punavuori haisee kesähelteillä nykyään todella pahalta, yleiseltä vessalta. En muista että se olisi haissut niin pahalta silloin kun olin lapsi. Lapsuuskin haisi 80-luvulla osittain pissalta ja tunkkaisilta puistoistutuksilta, kun pultsarit oleskelivat samoissa puistoissa missä leikimme pieninä. Ja myös hiekalta, asfaltilta (varsinkin sateen jälkeen!), mereltä, ruoholta, maalta ja niiltä pieniltä sieniltä mitä järjestelmällisesti murskattiin leikkipuistossa. Ja lähikaupalta mistä ostettiin jätskiä, siihen hajuun ei nykykaupoissa enää juuri törmää. Myös Helsingistä löytää paikkoja joissa kesähelteillä maasta huokuu havumetsän pohjatuoksua. Seurasaaressa ja muissa sen tapaisissa luonnonläheisemmissä paikoissa tuoksuu maa ja kasvillisuus, Viikissä myös lehmät ja pellot.”

Seurasaari juhannusaamun sarastaessa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Olavi Ahonen 1976.

Kaupunkiin kuuluvat hajut

”Hyvältä, pahalta ja kaikkea siltä väliltä, niin kuin stadissa kuuluukin tuoksua!”

Kaupunkien hajuympäristöihin sisältyy monenlaisia odotuksia, usein kielteisiä. Hajut on nähty haittoina sikäli, kun hajuaistin kokemuksiin ylipäätään on kiinnitetty huomiota. Odotukset puolestaan muuntavat havaintoa. Hyvälaatuisiksi tai neutraaleiksi mielletyt hajut häviävät tietoisuudesta nopeasti. Haitallisten sen sijaan koetaan pysyvän tai voimistuvan. Tässä mielessä hajuaistin varoittajan tehtävä on säilynyt. (Gilbert 2008, 89.)

Liikenteen pakokaasut ja muut saasteisiin liitettävät hajut nousevat kaupunkiympäristöjen mieltymystutkimuksissa usein esille epämieluisina hajuina. Ne koetaan joko suoraan haitallisiksi esimerkiksi terveyttä uhkaavina tai häiritseviksi epämiellyttävinä hajuina. Yllättäen bensiinin ja dieselin hajut voivat löytyä kuitenkin myös mielituoksujen joukosta. (Henshaw 2014, 34–35.) Niin myös Helsingin haju -kyselyn vastauksissa.

”Mietin ihanaa lämmintä kesäpäivää asfaltti tuoksuu hienoinen bensakatku ilmassa mikä voisi olla sen ihanampaa.”

Liikenteen hajujen ajatellaan kuuluvan kaupunkiasumiseen. Ne ovat se hinta, joka on maksettava kaupunkien tarjoamista paremmista kulkuyhteyksistä ja palveluista. (Henshaw 2014, 68–70.)

”Autojen pakokaasu kaikesta haitallisuudestaan huolimatta on kotoinen Helsingin tuoksu.”

”Kun tulin täällä käymään, niin erityisesti keväällä kantakaupungissa liikenteen virta talojen välissä ja asfaltin tuoksu lämpimällä oli asia, joka oli todella kotoista.”

Matkustajat poistuvat linjan 72 linja-autosta Kaisaniemessä. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Satu Sorvali 2017.

Maininnat liikenteen tai teollisuuden päästöistä ovat Helsingin haju -vastauksissa kokonaisuudessaan kuitenkin vähäiset. Helsingissä on merituulen ja ympäristön muodon puolesta luontaisesti hyvä ilmanvaihto. Helsingin ”hyvä tuuli” näkyy mitatuissa ilmanlaatutuloksissa. Esimerkiksi alkuvuodesta 2018 suurin osa ilmalaatutiedotteista oli hyvin samankaltaisia kuin 10. tammikuuta annetussa raportissa: ”Ilma on tänä aamuna melko puhdasta. Ilmanlaatu on hyvä lähes koko pääkaupunkiseudulla. Ainoastaan vilkkaiden katujen läheisyydessä ilmanlaatu on paikoin tyydyttävää liikenteen pakokaasujen takia.” (Helsingin seudun ympäristöpalvelut, Ilmanlaatu, tilannekuva.) Ongelmapaikkoina raporteissa mainitaan nimeltä Mäkelänkatu ja Mechelininkatu. Helsinki-muistoissa ei niistä ole yhtään suoraa mainintaa. Vastausten perusteella Helsingin ilmanlaatu näyttäisi olevan niin hyvä, ettei siihen usein kiinnitetä huomiota. Tämä sopii mielikuviin raikkaudesta ja puhtaudesta, jotka kumpikin ovat siitä erikoisia, että ne vahvistuvat jonkin – hajun tai lian – puuttumisesta.

”Hesassa on yleisesti raikas tuoksu. Mereltä puhaltava tuuli vie hajut mennessään.”

”Vanhemmissa ja suuremmissa kaupungeissa on usein roskan ja ihmisten voimakas tuoksu mutta Helsinki tuoksuu todella neutraalille ja tuoksut vaihtelee hienovaraisesti vuodenajan mukaan. Talvi on raikas, lumenkirkastaman (tuoksu siis) ja pakokaasun haju voimistuu kuulaassa säässä. Joskus liikenteessä pörähtää ohi auto joka on juuri pesty ja siitä tulee vivahde kemiallista mutta niin kiva puhtaan auton tuoksu.”

”Helsinki on mielestäni melko tuoksuton. Positiivisessa mielessä. Joskus ihmisten hajut/tuoksut häiritsee jos on paljon väkeä.”

”Helsinki haisee aika neutraalilta, sillä savuavat piiput on lähes kaikki kadonneet ja toreilla perinteinen ruokatuotteiden tuoksu on hävinnyt matkamuistojen tuoksuttomaan maailmaan.”

Helsingin hajujen ja tuoksujen kyselyssä ei lähdetty liikkeelle ongelmista tai niiden ratkaisemisesta. Yksi ongelmahaju, kaupunkiin kuuluvaksi mielletty paha haju nousee kuitenkin esille usein: virtsan haju. Eräälle vastaajalle se oli jopa ainut mieleen tullut Helsingin haju. Kulkuvälineiden lisäksi kaupunkirakenteessa otollisia paikkoja törmätä virtsan (kusen, pissan, ammoniakin) hajuun ovat asemat, tunnelit, hissit ja porttikongit.

”Heti keväällä Helsingin keskusta alkaa haista virtsalle. Aromit sen kun vahvistuvat vain kesää kohti.”

”Metron hissit haisevat joko kuselta tai sellaiselta makealta puhdistusaineelta, joka saa voimaan pahoin.”

”Kallion porttikonkien virtsan haju.”

Yksi nurkkiin kuseksija. Taiteilija Tommi Toijan Bad Bad Boy -veistos Kauppatorin rannassa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Juho Nurmi 2014.

Pahojen hajujen lähteiksi mainitaan myös viemärit.

”Viemärilöyhkää esiintyy nykyään ympäri vuoden Salomonkadulla Runeberginkadusta Kampin Palvelukeskukseen asti. Presidentinlinnan edustalla ja Espalla myös aivan liian usein.”

Erityisenä miellyttävänä kaupunkituoksuna vastauksissa puolestaan esiintyy asfaltin tuoksu. Se pääsee osaksi Helsingin aistein koettavaa paikan identiteettiä.

”Helsinkihän tuoksuu ehdottomasti asfaltille. Helsinki tuoksuu hajuvesille ja hienoille naisille. Helsinki tuoksuu pultsareille ja pissalle. Helsinki tuoksuu kesälle ja tuulelle, auringolle ja sateelle. Helsinki tuoksuu minun kaupungiltani!”

”Helteisen kesäpäivänä sadekuuron jälkeen tulvahtaa asvaltin tuoksut ja silloin tietää olevansa kaupungissa.”

Asfalttipiha Liisankatu 11:ssa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Simo Rista 1975.

Asfaltin tuoksuun vaikuttavat vahvasti ympäristön olosuhteet. Talvipäivänä on se kateissa, jos nyt ei varsinaisesti lumen alla niin ainakin kylmän vuoksi. Lämpö ja sade nostavat asfaltin tuoksun tietoisuuteen. Toisaalta kuumaa asfalttia voi haistella kesäisten tietöiden tuoreena asfalttina. Lämmön lisäksi sade saa asfaltin tuoksun ilmaan. Erilaisia asfalttituoksuja ajatellaan pelkästään mielihyvällä ja positiivisin assosiaation, vaikka liikennehajujen tavoin asfalttiin voisi sisältyä terveyshuolia.

”Asfaltti kesäsateen jälkeen. Ihana.”

”Kesäisin tunnen edelleen kaupungilla iltakävelyllä ollessani lämpimän asfaltin hajun (miellyttävä) ja tiedän, että nyt on lämmin kesä!”

Luonto kaupungissa

Kaupunkiympäristöön kuuluu rakennetun ympäristön lisäksi vaihteleva määrä luonnon elementtejä. Luonnon hajulähteet ja ihmistekoiset, toisin sanoen kulttuuriset hajulähteet limittyvät. Usein niitä on mahdoton erottaa toisistaan; luonnollisuus on asteominaisuus. Erityisesti luontoa koskevia huomioita oli vastauksissa liki yhtä paljon kuin kulttuurisia hajuaiheita. Runsaat meri-maininnat toki sävyttivät Helsingin hajua luontoperäisempään suuntaan. Vastakkainasettelu ylipäätään oli kuitenkin vähäistä ja esimerkiksi meri ja asfaltti – luonnon ja rakennetun kaupunkiympäristön tuoksukiteytykset – muodostivat miellyttävän parin: ”sade ja asfaltti ja meren tuoksu”. Luonnon runsaus on toisaalta myös Helsingin hyvää ilmanlaatua selittävä seikka.

”Paras tuoksu on kuitenkin se kesäaamun varhainen salaperäinen yhdistelmä uuden päivän tulosta kun puistojen puiden, muun kasviston ja nurmikon tuoksu on vielä sekoittumattomana liikenteen hajumaailmaan.”

Lapsia leikkipuistossa Itä-Pasilassa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Harri Ahola 1978.

Rannat, puistot ja metsät esiintyvät selvinä luontotuoksujen paikkoina. Ympäristötyyppinä puistot ovat luonnon ja kulttuuriin hybridimuotoja. Puistojen tuoksukimaraan vaihtelua tuovat erilaiset käyttötarkoitukset. Jotkut haistavat puistosta piknikpuiston nurmikon, toiset leikkipuiston märän hiekan, ja kolmas haistaa koirankakat.

Toisin kuin muiden puistojen kohdalla, Keskuspuiston tuoksut kuvataan poikkeuksetta metsäisiksi ja aina miellyttäväksi:

”Keskuspuisto tuoksuu aivan erilaiselta kuin metsä missään muualla Suomessa.”

”Keskuspuistossa tuoksuu mäntymetsälle.”

Luonnontuoksuihin sisältyy tiettyä ihanteellisuutta. Metsäisten tuoksujen maininnat muistuttavat hyvin siitä, että Helsinkiin kuuluu ympäristötyypiltään hyvin monenlaisia alueita. Kivikaupunki on vain osa Helsinkiä. Vastauksissa kantakaupunki kuitenkin saa alaansa suuremman huomion. Helsingin ajatellaan jatkuvan enemmän meren suuntaan kuin maaseudulle.

Helsingin tuoksua täälläkin. Metsää Kantarnäsintien varrella Salmenkalliossa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Kari Hakli 2009.

Toisaalta luonto kaupungin hajuympäristössä ilmenee ajallisena ulottuvuutena, kun vuoden, vuorokauden ja sään vaihtelut tuovat sen kivisimpäänkin kortteliin. Vuodenkierto koetaan luonnolliseksi ajalliseksi muuttujaksi ympäristössä ja moni vastaaja on hakenut siitä jäsennystä haituvien hajuelämystensä kuvauksiin. Vuodenajat tarjoavat kertomuksellista rakennetta ja niiden avulla luodaan vaikutelmaa huomioiden kattavuudesta. Vaikka ilmastomuutoskeskustelu on alkanut kyseenalaistaa neljän suomalaisen vuodenajan olemassaoloa, kyselyn vastauksissa se ei näy.

”Tuoreen nurmen tuoksu keväällä, lämmin merituuli syksyllä, ruusujen ihanat aromit kesällä puistoissa ja talvella höyryävän makkaran tuoksu kioskilla.”

”Kesäinen Helsinki tuoksuu mereltä ja auringolta. Jäätelöltä ja torikahvilta. Syksyinen Helsinki tuoksuu märältä ja kalalta. Talvinen Helsinki tuoksuu lumelta, joka lentää pulkkamäessä naamaan. Nuotion savulta metsäretkellä. Keväinen Helsinki tuoksuu koirankakalta. Mutta myös vihreältä.”

”Talvella tuulettomalla pakkaskelillä haisee pakokaasut. Keväällä lumien sulaessa tulee märän mullan ja koirien ulosteiden hajut. Alkukesästä tulee lehtipuiden ja nurmikon tuoksut. Helteisen kesäpäivänä sadekuuron jälkeen tulvahtaa asvaltin tuoksut ja silloin tietää olevansa kaupungissa. Kauppatorilla tuoksuu / haisee tuore kala ja tuoreet vihannekset sekä marjat. Voi kun kevät ja kesä tulisivat nopeasti! Syksyllä tuoksuu maantuvat puidenlehdet ja syksyinen tuuli. Helsinki haisee ja tuoksuu eri vuodenaikoina erilaiselle. Hyvä niin.”

Helsingin hajuvuosi

Vuodenaikojen hajut eivät kuitenkaan ole pelkästään luonnollisia. Kausivaihtelu muuntaa myös ihmisten toimia ympäristössään ja siten kokemusta hajuympäristöstä. Keväisen kaupungin hajuympäristö on ristiriitainen. Suomalaiseen kevääseen mahtuu useita vaiheita ja käynnissä olevia muutoksia. Alkukevään hajuympäristöä leimaavat ”tukehduttava” katupöly ja koirankakat, kuten lainauksissa edellä.

”Keväisin kadut ovat kuivia ja pöllyävät talven hiekoituksen jäljiltä. Se hiekkapölyn haju täyttää sieraimet ja itse hiekka tunkeutuu silmiin ja suuhun.”

Keväisiin koiran ulosteisiin viitataan sekä painokkaasti huutomerkein että hieman huvittuneesti niin sanottuna tuoksuna tai hassulla kiertoilmauksella: ”Keväisin puistoissa sulavien koirienylijäämätuotteiden haju.” Koiraa kaupungissa ei nähdä varsinaisesti luontokappaleena, eikä sen ulosteita luonnollisina tuotoksina.

”Munkkiniemen ranta, mädät kaislat haisevat keväisin, mutta kun sen tietää mistä haju tulee, se ei ole epämiellyttävä, toisin kuin koirien jätökset varsinkin keväällä. Sen kun tietää mistä johtuu, se etoo. Sanoisin, että hajulla ja tunteella on suora yhteys.”

Opaste Helsingin ortodoksisen seurakunnan hautausmaan portin ulkopuolella. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Juho Nurmi 2008.

Mätien kaislojen vastaaja kokee kuuluvan ympäristöönsä, mutta koirankakkojen ei. Tällaisessa hajujen arvottamisessa vaikuttavat taustalla käsitykset luonnollisesta ja luontoon kuulumattomasta. Ennen eläintenkin hajut, erityisesti tuotantoon ja toimintaan liittyvät, hyväksyttiin kaupunkiin kuuluviksi ja niistä ei juuri valitettu. (Henshaw 2014, 92–93.) Lemmikkien pitoon liittyvät toisenlaiset odotukset. Koira ei ole jätöksistään vastuussa, vaan ihminen, joka ei ole niitä korjannut pois haisemasta. Tässä toteutuu se hajuympäristöjäkin koskeva positivistisessa ympäristöestetiikassa esitetty ajatus, että ihmisen toimia voi arvostella, mutta luontoa ei. (Ks. Kinnunen 1983; Carlson 2000, 72–101.)

”Metsät, saaret, merenrannat, puistot tuoksuvat puhtaalle luonnolle. Kaikki missä on ihmisiä, haisevat – siis haisevat – heille ja heidän jätöksilleen!”

Kevään edetessä tuoksuhuomiot siirtyvät katujen varsilta puistoihin ja rannoille. Päänuotiksi vaihtuvat sulat vedet ja maamaiset hajut, joista kaikki eivät pidä, mutta myös ”huumaavantuoksuiset” kukkivat puut.

”Merilevän tuoksu keväisin jäiden lähdettyä ja uudelleen kesällä, kun veden pinta on laskenut kuumuudessa. Sulavan lumen tuoksu.”

”Vantaanjoen vesi Vanhassa kaupungissa sen keväällä syöksyessä meren veteen, kuohu.”

”Keväällä puistoissa hakkeen haju kun puisto-osasto on käynyt.”

”Helsinki haisee keväälle ja maan humukselle Espan puistossa.”

”Talven jäljiltä sulanut puiston nurmikko haisee oksennukselta.”

”Vuodenajoista parhaat tuoksut voi kokea keväällä puistoissa, joissa vahvat lehmuksen- ja muiden puiden kukinnot lähes huumaannuttavat kulkijan.”

”Muistan myös elämyksenä keväisen Kaivopuiston vahvan sireenintuoksun, olen kokenut sen vain siellä, muualla lienee liikaa muita tuoksuja häiritsemässä, vaikka sireenejä kasvaisikin.”

Kevät on tulemisen tilassa. Siinä haju voi toimia signaalina tai vihjeenä, jostain sellaisesta, joka ei aivan vielä ole läsnä, tai joka on ylipäätään enemmän ajatuksen kuin aistimisen asia.

”[K]ostean lämpimän mullan tuoksu keväisessä puistossa muistutti kesän tulosta.”

”Kevät tulee vasta kun tuntee ensimmäisen kerran meren tuoksun. Silloin talvi on oikeasti voitettu.”

”Maa tuoksuu märältä mullalta ja jo osittain mädäntyneiltä lehdiltä. Tuuli tuo myös meren tuoksua. Ilmassa on selvästi aistittavissa kevät. Vielä on kuitenkin harmaata ja vähemmän puhdasta kuin likaista.”

Vappu Ullanlinnanmäellä 1950-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Arvo Kajantie.

Kesäisen Helsingin tuoksuja ovat jo mainittu asfaltti joko kuumana päivänä tai sateen kastelemana, bitumi, terva, hiekka, meri (jälleen), tuomet, ruusut, ”vaahterannenät”, leikattu nurmikko ja Keskuspuiston metsä. Kesän kasvillisuuden tuoksut esitetään yleensä miellyttävinä, mutta joskus niistäkin löytyy outoja lemahduksia:

”Espalla haisee jotkut puut tai puiden kukkien mätänevät siemenet jossain vaiheessa kesää.”

Toinen selitys haiseville puille löytyy erityisesti lehmuksissa viihtyvien kirvojen eritteistä. Kesässä haisevat myös pissa porttikongeissa, ”metalliset vihreät putkavessat puistoissa”, roska-astiat ja hikiset ihmiset.

”Kesä on täynnä tuoksua, hikiset ihmiset, vasta leikattu puiston ruoho, aurinkovoide, kuuma asfaltti, kertakäyttögrillien käryt, olut ja tupakansavu pääsee valtoimiin terasseilta ja parvekkeilta ja rannoilla tuoksuu levä.”

”Kauppatorin nykyiset rasvankäryt eivät oikein ole mieleeni, mutta yritän hyväksyä sen, että kaikki muuttuu. Ja tuoksuuhan siellä sentään vielä kahvi.”

”Helsingin torit tuoksuu kalalta, kesäisin marjoilta ja kukilta.”

Naiset ottamassa aurinkoa kalliolla meren rannalla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Volker von Bonin 1952.

Tori- ja terassielämän hajut ja tuoksut painottuvat kesään. Torikahvit, kala, marjat, ja vihannekset mainitaan useammin kuin terassien juomat ja tupakansavu. Ylipäätään tupakanhaju vaivaa helsinkiläisiä hämmästyttävän vähän. Vain muutama edes mainitsee tupakan. Vähät savumaininnat sisältävät tupakan lisäksi grillit, nuotiot, maastopalot, krematorion sekä talviset lämmityksen hajut.

Urbaania hajuympäristöä Doncasterissa, Englannissa kartoittaneen Victoria Henshawn aineistossa tupakanhaju sen sijaan nousi esille yhtenä häiritsevimmistä kaupunkihajuista. Hajukokemuksia oli kerätty vähän sen jälkeen, kun Englannissa oli alettu muiden Euroopan maiden tapaan rajoittaa tupakointia julkisissa sisätiloissa 2007. Henshawn mukaan kiellolla oli monia seurauksia hajuympäristön kannalta. Kun esimerkiksi pubissa ei saanut tupakoida, aiemmin savun piilottamia muita pahoja hajuja, kuten hikeä, vessojen hajua ja oksennusta, jouduttiin siivoamaan enemmän ja peittämään hajustein. Pohdittiin jopa sitä, pitäisikö perinteinen savuinen pubin hajuympäristö säilyttää kulttuurisista ja historiallisista syistä. Toisaalta, kun sisällä ei saanut polttaa, ravintoloiden ulkopuolelle syntyi tupakkapaikkoja, joista savu levisi lähiympäristöön. Savunhajulle altistuivat aiempaa useammat ja haisevat tupakointijätteet kasvoivat suurimmaksi jätelajiksi kaduilla. (Henshaw 2014, 115–125.)

Tupakkamainintojen vähäisyyttä Helsingin haju -aineistossa selittää osaltaan se, että Suomessa tupakointia julkisissa tiloissa on rajoitettua asteittain jo 1970-luvulta lähtien, joten ravintoloiden tupakointikielto 2007 ei tuonut niin suurta muutosta. Toisaalta myös tupakointi on vähentynyt. (Ks. Savuton Suomi 2030 -nettisivusto.) Asemat ja bussipysäkit, jotka Henshaw mainitsi eräiksi tupakkahaittojen paikoiksi, nousevat esille pahojen hajujen paikkoina myös Helsingissä, mutta usein ilman että tupakkaa varsinaisesti mainitaan.

Vaikka kaikkia kesään liittyviä hajuja ei koeta miellyttäviksi, monet epämieluisatkin hyväksytään osaksi kesä-Helsinkiä. Kesän ajatteleminen ja muisteleminen nostaa mieluisat asiat etualalle. Kesäisen Helsingin hajuympäristössä toistuvat lomailevan tai jopa turistin hyväntuulinen tuoksukavalkadi. Kesäisiä ovat Linnanmäen tuoksut – hattara, vohveli, popcorn, nakkisämpylä ja vuoristoradan puun ja tervan tai kreosootin ”taivaallinen” tuoksu. Kesällä on aikaa viettää aikaa torilla, terassilla, Korkeasaaressa, Suomenlinnassa ja lautalla – ylipäätään ulkona. Kesällä hajuja ja tuoksuja ehtii fiilistellä.

Vuoristoradan nostalginen kesätuoksu. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/SKY-FOTO Möller, 1960-luvun alku.

Kevääseen ja kesään ajoittuvia hajuja ja tuoksuja asiakaspaneelin kirjoittajan mainitsevat huomattavasti useammin kuin syksyn ja talven. Yksi syy voi olla se, että kun kesän jälkeen syksyllä palataan töihin ja kouluihin ja talvella vietetään kylmän vuoksi enemmän aikaa sisällä, ympäristöä yksinkertaisesti haistellaan vähemmän. Vuodenaikojen lisäksi myös vuorokaudenajat muuntavat hajuympäristön kokemista. Esimerkiksi vain osa ihmisistä liikkuu ulkona öisin. Yöllisellä kaupungilla on kuitenkin oma hajusekoituksensa, joka osittain liittyy niin sanottuun yöelämään.

”Nakkikioskit keskustassa kesäyönä ravintoloiden sulkemisen jälkeen.”

”Joskus on myös ikävämmät tuoksut kuten tuoreen veren tuoksu Rautatienaseman metroasemalla iltamyöhään perjantaina ja julkisten Vappujuhlien jälkeisen roskien känniörvellyksen haju.”

”Vanhan kellarin roska-astia -seutu kuumana kesäyönä 1970-luvun alussa. Niin lämmintä, että vasta pestyt ravintolan lattiat eivät kuivuneet vaikka ovia pidettiin auki.”

Kylmempien aikojen hajusfääreihin puolestaan kuuluu moni metroon, bussiin tai raitiovaunuun liitetyistä hajuhuomioista, vaikka ajankohtaa ei erikseen mainittaisi. Erityisen helsinkiläinen syksyn haju syntyy ”lehtikelillä”, kun raitiovaunut jarruttavat. Muutkin raitioliikenteeseen liittyvät hajut ovat vielä hetken vain Helsingin hajuja, ennen kuin Tampere saa omansa.

”Kastuneet kaupunkilaiset kello viiden raitiovaunussa. Ratikan jarrutuksen käry lehtikelillä syksyllä.”

Raitiovaunun hajut ovat hyvin kaupunkilaisia. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, 1960-luvun loppu.

Kuitenkin oleellisimman osan kulkuvälineiden hajukimarasta aiheuttavat ihmiset.

”Valitettavan usein myös hajuvesien ja hiuskiinnitteiden kaikennielevän katkun busseissa ja ratikoissa. Ratikassa likaisten vaatteiden ja viinan haju.”

”[J]oskus takavuosina sporaa käyttivät spurgut lämmittelypaikkana ja döfis oli sen mukainen, istua ei uskaltanut samalle penkille, jos yleensä pystyi olemaan samassa vaunussa, mutta ei onneksi enää niinkään…;)”

Vaikka moni mainitsee pahojen hajujen lähteiksi pultsarit, vanha viinan ja virtsan, ”ratikassa nuokkuvan spurgun elämän kerrostumille” osoitetaan myös ymmärrystä:

”Ihmisten tuoksu ratikassa – ei aina niin hyvä, mutta aito.”

Aivan näin sallivaa ei vastaajien suhtautuminen ihmisperäisiin hajuihin ole yleisemmin. Hajuihin liitetään sosiaalista arvottamista. ”Toisten” eli muiden kuin omaan ryhmään kuuluvien erilaiset hajut herättävät ennakkoluuloja. Tämän totesi myös Helsingin Sanomien toimittaja omassa hajumuistokyselyssä syksyllä 2018. (Vasantola 2018.) Arkisten kulkuvälineiden rajatussa tilassa hajuympäristö tiivistyy niin lähelle, että toisen ihmisen haju voidaan kokea omaa tilaa loukkaavana. Museon asiakaspaneelin kirjoitetuissa vastauksissa toisten paheksuminen oli melko vähäistä, mutta Haju-teokseen valittu uunsi tuotti vieraskirjoihin jopa rasistista kommentointia. Tuoksun valinnalla museo lienee halunnut herätellä keskustelua siitä, saako nykypäivän Helsingin hajuympäristöön kuulua aivan erilaisia asioita kuin ennen.

Syksyisen luonnon tuoksut kaupungissa eivät ole yhtä moninaisia kuin vihreämmillä alueilla. Kuitenkin myös asfalttiviidakossa syksyn tullen puiden lehdet tippuvat ja maatuvat missä pystyvät. Toisaalta Helsinkiinkin mahtuu monenlaisia alueita: jopa syksyisen puinnin tuoksuja ovat kirjoittajat haistaneet Viikin koetilan pelloilta. Lehdet, maatumisen tuoksut, tuuli ja kosteus hallitsevat Helsingin hajua syksyisin. Vaikka vastaajat mainitsevat syksyn tuoksuja vähän, niihin suhtaudutaan positiivisesti. Maatuminenkin kuuluu asiaan.

”Syksy on maatuvien lehtien ja raikkaan sateen tuoksuaika ja se on niin turvallinen ja miellyttävä, että odotan sitä aina innolla.”

”Kaivopuiston valtavat lehtikasat tuoksuivat syksyisin, kun niissä leikittiin.”

Talvisen Helsingin ”hajua” kuvataan neutraaliksi, jopa siinä määrin, että haju on laitettu lainausmerkkeihin: voiko niin olematonta asiaa edes hajuksi sanoa? Kylmässä ja kuivassa hajut leviävät huonommin.

”Kylmä viima mereltä talvella, oma haju silläkin.”

”Talvella Hesassa tuoksuu lumi, varsinkin Kaivarissa ja Hesperian puistossa.”

Ulkoilijoita Uunisaaren rannalla helmikuisena pakkaspäivänä. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Matti Niemi 1996.

Toisaalta ympäröivä kylmyys saa toiset, lämpimämmät hajut näkyviksi. Siksi esimerkiksi pakokaasut mainitaan useimmin talvihajuksi.

”Syksyllä puistoissa saattaa dunkata mätänevät lehdet ja vain talvi on hajuton…ellei ota huomioon pakkaspäivien pakokaasuja.”

”Talvella tuulettomalla pakkaskelillä haisee pakokaasut.”

Pakkasessa pakokaasut näkyvät. Näkeminen vahvistaa haistamista, elleivät nähty ja haistettu ole ristiriidassa keskenään. Yhtä lailla pakokaasuja on kesälläkin. Mutta jos saasteet vain haistaa, eikä näe, ne on helpompi sivuuttaa, sanoo esimerkiksi Henshaw (2014, 75–76).

Tuulettomalla säällä ilma ei vaihdu, eivätkä ilmavirrat laimenna hajuja. Vaikka mielikuvat pakokaasujen terveyshaitoista pahentavat koettua hajua, aina haitallisuus ja hajukokemus eivät käy yhteen.

”Joskus kylminä pakkaspäivinä täällä tuntuu ihana puulämmityksen tuoksu ja savukiekurat nousevat taivaalle (ei tosin muutamaan talveen).”

Puunpolton tuoksut niin lämmityksessä, saunoissa kuin nuotiossakin miellyttävät monia, vaikka haitallisten pienhiukkasten määrä ilmassa puulla lämmittävillä asuinalueilla voi ylittää liikenteen päästöt. Puunpolton tuoksuissa on nostalginen pohjavire. Vastaavasti junaraiteiden ja Linnanmäen vuoristoradan tervainen, kreosootin haju esiintyvät kommenteissa vain miellyttävinä, vaikka kreosootilla kyllästetystä puusta haihtuu myrkyllisiä yhdisteitä, jotka ärsyttävät hengitystä ja aiheuttavat syöpää (Työterveyslaitos, OVA-turvaohje, kreosootti).

Miellyttävinä lämpiminä tuulahduksina talviseen Helsinkiin kuuluvat ruuan hajut. Kylmässä ilmassa lämpimät tuoksut houkuttavat, eikä käryjä mainita silloin lainkaan.

”Perunatorin nakkikioskin ranskalaiset perunat Uudella Ylioppilastalolla tuoksuivat aina yhtä herkullisilta kylminä syksyn ja talven iltoina.”

”Rautatieaseman tuoksu oli aina sekoitus kosteiden vaatteiden ja lämpimän lihapiirakan tuoksua.”

”Meiran tehdas talvisena päivänä!”

Tuotantohajut ja paikan identiteetti

”Vallilassa tuoksuu Meiran tehtaalta kahvi sekä matalapaineella sinappi.”

Kaupunkeihin on perinteisesti keskittynyt monenlaista tehdas- ja käsityötuotantoa. Kaupungille tyypillinen tuotanto tuntuu sen hajuympäristössä, mutta nykyisin vähemmän kuin ennen. Saastuttavia tai hajuhaittoja aiheuttavia tehtaita on muuttanut kauemmas keskustasta ja asuinalueilta tai tuotantoprosesseja on muutettu niin, että ilmaan pääsee vähemmän päästöjä tai hajuja. Tuotantohajujen osalta Helsinki on ollut onnekas: Helsinki on kahvipaahtimoiden kaupunki. Kahvintuoksu mainitaan puolessa Helsingin haju -kyselyn vastauksista. Meren ja asfaltin tavoin kahvi esitetään Helsingin ydin- tai symbolituoksuna. Muutama vastaaja liittää kahvintuoksun toritunnelmaan, mutta valtaosassa vastauksista kyse on paahtimoiden tuoksuista.

Kahvihetki Elannon paahtimolla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Atte Hyvärinen 1950-luvun puoliväli.

”Asun Kalliossa ja olen tietoinen siitä, että vanhalla Kalliolla oli voimakas ominaistuoksunsa teollisuuden vuoksi. Nykyään tuosta menneen maailman tuoksusta ei ole juuri muuta jäljellä kuin Meiran tehtaalta ajoittain tuprahtava kahvin paahtamisesta johtuva tuoksu.”

Kahvipaahtimoiden tuoksu ei ole Helsingissäkään ”entisellään”. Meiran kahvipaahtimo Vallilassa joutui hakemaan vuonna 2002 ympäristölupaansa uudestaan Helsingin kaupungilta hajujen takia tehdyn valituksen vuoksi. Paahtimo sai luvan jäädä keskustaan, kun Meira sitoutui muuttamaan prosessejaan niin, että sen päästämät hajut vähenivät olennaisesti. Samalla vahvimpia hajuja tuottavan espresson paahtaminen ja pakkaaminen lopetettiin. Tekniikka ja talous -lehden uutisessa 2006 epäiltiin, että ”pian helsinkiläisillä on mahdollisuus valittaa siitä, että vanha tuttu paahdetun kahvin tuoksu ei enää virkistä Vallilassa kulkijoita.” (Virolainen 2006.) Kuitenkin vielä yli kymmenen vuotta myöhemmin paahdetun kahvin tuoksu on voimakkaasti läsnä Helsingissä – ainakin mielikuvissa ja muistoissa. Meiran ja Vallilan lisäksi kahvintuoksu liitetään Pauligin paahtimoille Vuosaareen sekä Katajanokalle. Katajanokan kahvintuoksut ovat nimenomaan muistoja. Parhaina aikoina siellä oli kolmekin kahvinpaahtimoa: Pauligin, Keskon ja Oka-kahvi Oy:n. Pauligin paahtimo siirtyi Vuosaareen 1967. (Katajanokka-seuran nettisivut.)

”Helsinki tuoksuu myös – varsinkin Sturenkadun tietämissä ihanalta kahvipaahtimolta, joskus muinoin myös Pauligin paahtimon tuoksut olivat herkulliset Katajanokalla, muuta siitä on todella paljon aikaa.”

”Olen syntyperäinen helsinkiläinen ja [muistan] muutamia tuoksuja/hajuja. Katajanokalla Luotsikadulla oli aivan ihana kahvipaahtimon voimakas tuoksu. Tuollaisen tuoksun, hajun tuntiessa jossakin, tulee aina Skatta mieleen.”

Paahtuvan kahvin tuoksu syntyy sen käynnissä olevasta tuotannosta. Tuoksusta voi lukea tuotannon vaiheita:

”Vallilassa tuoksui päivästä riippuen kahvi tai sinappi siinä Meiran tehtaan kulmilla.”

Meiran tehtaan tuoksuihin kuuluvat siis myös mausteet, mutta useimmille kahvi on sen päätuoksu. Moni ajoittaa kahvin tuoksun aamuun.

”Aamulla töihin lähtiessä leijuu joskus ihana kahvin tuoksu paahtimolta, se jotenkin laittaa hymyn huulille.”

Erityistä paahtuvassa kahvissa on se, että siitä nautitaan vain nenän kautta haistelemalla. Torikahvin aromi on toisenlainen, koska siitä hajuaistimus saadaan myös suun sisäpuolelta, retronasaalisesti. Kahvin kohdalla tuoksun aistintatapa tekee suuren eron.

Kahvinpaahtamisen tuoksu miellytti lähes kaikkia, jotka sen ottivat esille. Jotkut kuvailivat sitä ihanaksi aromiksi ja huumaavaksi tuoksuksi. Hajun sijaan sanaksi valikoitui tuoksu. Vain hajulähteen nimellä mainittuna paahtuvaa kahviakaan ei ole syytä olettaa epämiellyttäväksi. Edes erään vastaajan ”Meiran kahvitehtaan päästöjen” kohdalla ei ole täysin selvää, onko arvio kielteinen vai ironinen. On muistettava hajukokemusten sanavalintojen kontekstisidonnaisuus. Vaikka vastaajat pitivät kahvin tuoksua positiivisena kaupunkituoksuna, myös eriävien mielipiteiden mahdollisuus huomioitiin. Syyt saattoivat olla henkilökohtaisia. Toisaalta mieltymys voi näyttäytyä myös sukupolvikysymyksenä.

”Nykyään vielä kun osuvat tuulet hyvin, tuoksuu meiralta kahvi, minusta se on hyvä tuoksu, nuorista kamala haju kaupungissa.”

”Raikas merituuli, kuuma asvaltti, kahvipaahtimon haju (mieheni mielestä se on tuoksu), ummehtunut virtsa, likaiset vaatteet, raikas hajuvesi, vanha viina ja valkosipuli.”

Vastaajat pohtivat aiheellisesti hajulle altistumisen kestoa ja vapaaehtoisuutta. Huomioitiin se, että on eri asia haistella paahtuvaa kahvia jatkuvasti kuin vain silloin tällöin.

”Mutta harvassa kaupungissa voi myös aistia kahvipaahtimon, satunnaisesti se on miellyttävä tuoksu – lähinaapureilla saattaa olla eri mielipide!”

Tuotantohajujen kohdalla altistus on keskeinen kysymys. Hyväkin tuoksu voi kääntyä haitaksi, jos tuoksu on liian voimakas tai muutoin ei pysty vaikuttamaan siihen, mitä haistaa ja milloin. (Henshaw 2014, 64–65.) Helsingin haju -kyselyn vastaajissa oli useita, jotka kertoivat asuvansa paahtimon lähellä. Heistä kukaan ei kuitenkaan esittänyt edellä arveltua lähinaapurin eriävää mielipidettä. Päinvastoin. Paahdetun kahvin tuoksuun liitettiin positiivista paikallisuutta.

”Asun Vallilassa ja tunnen, että elämänlaatuni paranee aina kun tuuli kantaa paahdetun kahvin tuoksun Meiran tehtailta.”

”Asun Alppilassa, jossa läheisen Meiran kahvipaahtimon tuoksahdukset ovat ominainen paikallinen piirre.”

”Asun Kalliossa lähellä SOK:n kahvipaahtimoa, joten kärvähtäneen kahvipavun tuoksu on tuttua…”

Jos kärvähtänyt aromi antaakin ymmärtää, ettei tuoksu aina olisi hyvä, niin tuttuus sen kanssa pitkältä ajalta – paahtimosta monikin käytti vanhaa SOK-nimeä – näyttäytyy liki omistajan ylpeytenä. Tuoksun lähialue ei kuitenkaan ole kovin tarkkarajainen kuten paahtimon naapuruston vaihtuvista paikannimistäkin voi todeta. Naapuruuden lisäksi arkiset ”matkanvarren” tuoksut ja hajut ovat myös oleellinen osa kaupungin koettua hajuympäristöä. Haistaminen tapahtuu muun toiminnan ohessa ja vain poikkeustapauksissa se saa päähuomion ympäristön havainnoinnissa.

Aivot ohjaavat sekä fyysistä että kognitiivista haistamista. Hyviksi koettuja hajuja nuuhkitaan voimallisemmin ja pidempään kuin huonoja, joita varotaan henkeäkin pidätellen. Hajun tulkintaa muokataan tilanteen antamien muiden vihjeiden mukaan. (Gilbert 2008, 89–90). Ilmassa leijuvalle tuoksulle, jonka lähdettä ei näe, pyrkivät vastaajat esittämään tarkennuksia paahtimon nimen lisäksi paikantamalla sitä Aleksis Kiven kadun ja Sturenkadun kulmaan tai kotoisesti ”vanhan Valtteri-kirpparin nurkille”. Paikannus ja nimeäminen ovat yrityksiä hallita hajuaistimusta, joka liittyy siihen, että tiedolla on merkityksensä hajujen kokemiselle. Joskus tieto jopa ylittää aistimuksen. Erilaisissa hämäystesteissä on todettu, että pelkkä hajun olettaminen voi laukaista hajuhavainnon (Gilbert 2008, 87–88). Ei siis ole ihme, että Meiran miedontunutkin kahvin tuoksu yhä haistetaan Vallilassa. Eikä sekään, että kahvi liitetään vieläkin Katajanokan hajuympäristön osaksi, koska se on siellä muistoista aistittavissa.

Kahvipaahtimon tuoksut esiintyvät vastauksissa kaupunkimaisina ja erityisesti helsinkiläisinä tuoksuina. Kahvi on myös suomalainen tuoksu: paahdettua kahvia kulutetaan Suomessa enemmän kuin missään muualla maailmassa. (Kahvi.fi, Kahvin kulutus.)

”Ikuisesti pysyvä aistimus on minulla kahvipaahtimon tuoksu vieraillessani serkkuni luona Helsingissä. Aivan mielettömän ihana ’suurkaupungin’ tuoksu Vallilassa.”

”Koffin tuoksu Hietalahdessa ja kahvi Sturenkadulla. Vaikka samat tuoksut haistaa jossain matkalla maailmalla, ne tuovat juuri nuo paikat mieleen.”

Aiemmin myös panimoiden hajut ovat kuuluneet monien kaupunkien tuotantohajuihin, mutta nykyisin suuntauksena on ollut sijoittaa panimot kaupunkien ulkopuolelle. Helsingistäkin Sinebrychoffin tuotanto siirtyi Keravalle 1990-luvulla. Joissain englantilaisissa panimokaupungeissa tuotannon muutto tai lopettaminen on koettu alueen oman identiteetin menetyksenä. Koska panimotoiminnan eri tuotantovaiheilla on erilaiset hajunsa, on naapuruston viikko voinut rytmittyä esimerkiksi ”mäskipäivien” hajun mukaan. Tällaisten totuttujen signaalien katoaminen muuntaa kokemusta paikasta. (Henshaw 2014, 6566.) Helsingissäkin on Koffin tuoksuja muisteltu kaivaten – ja toisaalta inhoten.

Harvinaistuneita kaupunkihajuja. Olutkuski hevosajoneuvoineen panimon pihalla Oy Sinebrychoff Ab, Bulevardi 42. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, noin 1900.

”Asuin nuoruuteni Hietalahden nurkilla ja Koffin maltaan haju oli jotenkin tuttu, kotoinen ja lohdullinen. Jäin kaipaamaan sitä, kun tehdas muutti Keravalle, vaikka monet pitävät sitä hajuhaittana.”

”Kansakoulu- ja oppikouluvuosina 60-luvulla kauhein hajumuisto oli Bulevardilta Sinebrychoffin olutpanimosta tuleva haju. Kävimme Yrjönkadun uimahallissa uimassa ja se kaamea haju tuli sinne asti ja minä sain siitä aina päänsäryn.”

Tuotantotuoksut ja -hajujen kautta muistiin on kirjautunut myös mikrotason paikallistuntemusta Helsingistä. Hajumuistissa on säilynyt enemmän tai vähemmän tositaustaisia urbaanilegendoja, kuten vaikkapa margariinitehtaan eläinjäterasvaskandaali 1960-luvulta.

”Muistoissa: kahvin tuoksu Marjatankalliolla, mausteiden tuoksu puu-Vallilassa, Paasivaaran kissanihran tuoksu Hertsikan ympäristössä”

Yleisemmin ruokaan liittyvät hajut esiintyvät vastauksissa varsin myönteisinä. Jopa kalan haju toreilla ja kauppahallissa saa hyväksynnän ”asiaan kuuluvana”, vaikkei se kaikkia varsinaisesti miellytä. Muistettuihin ruokatuoksuihin suhtaudutaan myönteisemmin kuin nykypäivän aromeihin. Leipomoiden tuoksuihin suhtaudutaan lähes nostalgisesti, vaikka ne eivät edes ole mihinkään kadonneet.

Nainen ja pikkutyttö ostoksilla Elannon leipäkaupassa 1950-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

”Meillä Punavuoressa ja lähinurkilla voi sen sijaan nauttia myös aidon vastapaistetun pullan tuoksusta, lähileipomot ovat stadin parasta antia.”

”- Vanhassa kosteassa kauppahallissa tuoksui vahvasti kala hallin eteläpäässä ja vihanneskojujen ohi kulkiessa tuoksui venäläinen valkosipulisuolakurkku sekä multavat juurekset. – Elannon maitokaupassa tuoksui tuore ruislohkoleipä. – Eromangan leipomon liepeillä Fabianinkadulla tuoksui herkullinen tuore kanelipulla. – Kaartintorin mutterikioskilla tuoksui nekut, lakut, aniskarkit, Pectuspastillit ym. namit.”

Elintarviketeollisuuden lisäksi paikat, joissa syötäviä ja juotavia tarjoillaan, luovat mikrotason hajuympäristöjä. Selvityksissä, joita on tehty kaupunkisuunnittelun näkökulmasta, ruokapaikkojen hajut ovat nousseet esille mahdollisina haittoina, joita toiminnan sijoittamisella tai teknisillä ratkaisuilla voidaan vähentää. Haitat voivat liittyä myös asenteeseen: kansainvälisen keittiön tuoksut voidaan kokea vieraiksi ja siksi häiritseviksi. Pikaruuan heikko arvostus huonontaa myös niiden tarjoilupaikkojen hajuympäristön arvostusta. (Henshaw 2014, 93–112).

”Kauppakeskusten ulkopuolella haisee oksettava rasva hampurilaispaikoista ja samaa katkua saa nauttia sisätiloissakin ostoksilla.”

Hajuympäristön muutoksiin sopeutuminen voi olla vaikeaa. Ruokahajujen hyväksymisessä voi hiertää vierauden lisäksi koettu epäsuhta tietyn miljöön ja toiminnan välillä. Kun hampurilaisketju avasi ravintolansa Helsingin päärautatieaseman saliin 2014, vastustajat pitivät sitä epäsopivana kulttuurihistoriallisesti ja arkkitehtonisesti merkittävään ympäristöönsä. (Lehtinen 2015, 192.) Pikaruokahajuihin tottuminen voi ottaa aikansa, kun muut miljöön tuomat odotukset ja se, minkä nenä tahtomattaankin haistaa, ovat ristiriidassa. Mutta kuten Helsingin rautatieasemaa tutkinut ympäristöesteetikko Sanna Lehtinen on haastattelussa huomauttanut, rakennusten ja arjen ympäristöjen käyttöä tulee arvioida omasta ajastaan käsin: ”Jos hampurilaisravintola on sitä mitä tässä hetkessä, tässä ajassa ihmiset haluavat ja sitä käytetään, niin se on silloin varmaan toimiva ratkaisu.” (Vesalainen 2015.)

Muisteleva aisti

Hajuympäristöjä ei voi varsinaisesti museoida. Jos hajua tuottava toiminta lakkaa tai muuttuu toisenlaiseksi, koko hajuympäristö muuttuu. Hajuympäristöjä ei voi myöskään suunnitella kuin valkoiselle paperille. Paikat eivät ole tyhjiä hajuista: hajut ovat lähtöisin kulloisistakin materiaaleista ja toiminnoista. Tuotantohajut säilyvät, kun toimintaa on. Helsingissäkin pienpanimotoiminta voi ylläpitää sille ominaista kaupunkituoksuaan ja pienkahvipaahtimot levittävät tuoksuja muuallekin kuin Vallilan ja Vuosaaren ympäristöön omassa mittakaavassaan.

”Usein nenään tulee myös ihana vastapaahdetun kahvin tuoksu, eikä pelkästään niistä monista ihanista kahviloista vaan niistä monista pienpaahtimoista, joita Helsingissä on.”

Hajujen muisteleminen nostaa esiin muitakin kadonneita ja kaivattuja tuoksuja kuin tuotantohajujen muutosten synnyttämiä. Hajumuistoihin on kirjautunut entistä elämää, jota muistelija vertaa nykypäivään.

”Hakaniemen torilla on kahden jälkeen myös muistoihin jäänyt pesutuoksu, siihen liittyy harjakoneen ääni ja lokkien kirkuna.”

”Luistinratojen kioskit (aikanaan) ihana nekkujen ja kuuman mehun tuoksu ja samalla märkien jalkineiden haju, kuitenkin yhdistelmä oli kuitenkin positiivinen. Kyllä hajut tuovat mieleen muistoja.”

”Muistan lapsuudestani asfaltin tuoksun, kun keväisin korjailtiin katuja. Siitä tuoksusta tiesi, että nyt kesä alkaa. Asuin silloin Oksasenkadulla niin kuin seuraavat 30 vuotta. Kävimme kundien kanssa pihistämässä peltitynnöreissä olevaa pikeä jota pureskelimme purkan tavoin. Olen syntynyt -50 joten tämä on tapahtunut viiskyt luvulla. Nykyajan asfaltti ei tuoksu ihan samalta.”

Pikipojat päällystämässä katua. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Pertti Viljanen 1957.

Mielenkiintoinen piirre muistojen hajuissa on se, etteivät märät jalkineet tai asfaltti ole mihinkään kadonneet kaupungin hajuympäristöstä, mutta niiden koetaan tuoksuvan erilaisilta kuin ennen. Kokemuksen muutosta selittää se, että hajut ja tuoksut on aistittu tietyssä tilanteessa, johon on kuulunut muitakin osatekijöitä, kuten tunteita sekä toisten aistialueiden havaintoja. Pesutuoksuun liittyvät harjakoneen ääni ja lokkien kirkuna, märkiin jalkineisiin luistinradan kuuma mehu ja nekut. Entiset tuoksut myös muistetaan nykyisyyden suodattamina. Täsmälleen samanlaisina yhdistelminä muistojen hajut eivät enää esiinny. Jokin muistetun hajun osasen haistaminen voi kuitenkin palauttaa mieleen tietyn eletyn tilanteen ja tunnelman.

Hajujen ja tuoksujen tietoinen havainnoiminen voi herkistää huomaamaan muutoksia ympäristössään.

”Kun maailma on muuttunut, on hajutkin Helsingissä muuttuneet. Herkkänenäisenä kuljen nenää pidellen jopa keskikaupungilla, sillä sieltä ja täältä tupsahtaa sieraimiin ruuan, rasvan ja voimakkaan valkosipulin haju, kaikki hajuja, joita ei ennen tuntenut. […] Mattolaiturin ohi kävellessä viereisen kuppilan ruuan hajuun sekoittuu entinen mäntysuovan tuoksu, tuoksuu puhtaalta. Autot tietysti saavat herkkänokkaisen nyrpistämään useinkin nokkaansa, pakokaasu ei ole mukava haju, vaikka sitä aiheutan joskus itsekin.”

Osa vastaajista kommentoi muutosta tai ajoittaa kokemuksensa tarkasti, mutta enimmäkseen menneen ja nykyhetken helsinkiläistä hajumaisemaa ei vastauksista ole helppo erottaa toisistaan. Kuitenkin, koska Helsingin haju -kyselyn teki museo, moni tarkensi huomionsa hajumuistoihin. Hajut ja tuoksut sinänsä toimivat muistiherätteinä, koska ne aiheuttavat usein välittömän kehollisen reaktion. ”Hajuaistin välittämä signaali on siitä erikoinen, että se kulkee laajoja verkostoja aivoissa siten, että mukana on tunteista vastaavat aivojen alueet”, kirjoittaa tuoksukemiaan perehtynyt Jari Tuominen (2012, 14). Hajuaistimuksesta syntyvät muistijäljet ovat sitä voimakkaampia, mitä yksityiskohtaisempia tai tunnesisällöltään erityisempiä niihin liittyvät kokemukset ovat olleet. Se, että Helsingin mieleenpainuvimmat hajut ovat vastausten perusteella varsin arkisia, ei ole tämän kanssa ristiriidassa. Arkiset hajut ovat saaneet merkityksensä vastaajien omakohtaisesta suhteesta Helsinkiin.

Nakkikioskin myyjä kaataa keitinvettä viemäriin toriajan jälkeen. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Volker von Bonin 1976.

Lopuksi

Helsinki tuoksuu enemmän kuin haisee, ja hajutkin voivat saada myönteisen tulkinnan, kun ne kuuluvat osaksi merkityksellistä paikkaa. Helsinki näyttäytyy raikkaana ja puhtaana kaupunkina. Merellisyys ja vehreys tuovat luonnon kaupunkiin. Silti rakennetun ympäristön materiaalit, kuten asfaltti, eri liikennemuodot sekä toimivat, liikkuvat ja kuluttavat ihmiset tekevät Helsingin hajusta kaupunkimaisen. Kahvipaahtimot antavat oman erityispiirteensä laajempaan hajuympäristöön, mutta monet tuotantotuoksut löytyvät mikrotasolta, syötävää ja juotavaa tarjoavista paikoista. Selkeää muutoksen suuntaa hajukokemusten kuvauksista ei ole löydettävissä. Joidenkin asioiden koetaan parantuneen, esimerkiksi että rannat ovat siistiytyneet. Toisaalta vastakkaisiakin kokemuksia on kirjattu, kuten että meri haisisi pahemmalle kuin ennen. Meren tuoksu, joka selvästi hallitsee Helsingin hajuympäristöä, on saatettu kokea myös yhdeksi harvaksi muuttumattomaksi asiaksi. Varsinaista huolta Helsingin hajuympäristön tilasta ei vastauksista ole luettavissa.

Kirjoittajat yrittivät saada haihtuvista hajuista ja tuoksuista otetta laatimalla Helsingin hajusta kiteytyksiä ja tiivistelmiä, jotka näyttäytyivät ehdotuksina Helsingin ytimeksi tai symboliksi. Hajuympäristöä jäsennettiin myös kiinnittämällä haju mikrotason paikkaan, tilanteeseen tai vuodenaikaan. Vaikka hajuaistin kautta Helsingin ympäristökertomus jää sirpaleiseksi, hajukokemuksista kirjoittamisen ei voi osoittaa olleen vastaajille sen vaikeampaa kuin esimerkiksi esineistä, tapahtumista tai äänimuistoista kirjoittamisen. Hajukokemukset ovat päätyneet kuriositeetin asemaan aivan suotta.

Vaikka kyselyssä ei kerätty tietoa ympäristönsuunnittelun tarpeisiin, huomioita voisi mainiosti hyödyntää pohdittaessa millaista hajuympäristöä halutaan vaalia. Helsingin raikas ja jopa neutraali ominaishaju on positiivinen arvo. Tärkeitä ovat myös paikalliset ja yksilölliset mikrotason hajuympäristöt kuten torit, rannat, puistot, jopa kahvipaahtimo. Niiden hyvät hajumaailmat voivat säilyä kaupungin muutostilanteissakin, jos hajuaistin kokemukset ymmärretään ottaa huomioon suunnitelmia tehtäessä. Aineiston pohjalta voi sanoa, että mieluisimpia, säilytettävimpiä ja edistettävimpiä hajuja Helsingissä ovat luontaisesti syntyneet hajut, oli niiden lähde sitten luonnon tai ihmisen toiminta. Paahtuvan kahvin tai kalatiskin hajujen koetaan kuuluvat sijoilleen, olevan erottamaton osa paikkaa. Kukaan ei ottanut esille paikkoihin tuotuja tilahajuja. Suomessa ympäristötuoksudesignia käytetään vielä vähän, mutta pyrkimyksiä tuoksumarkkinoinnin lisäämiseen on ilmassa (Pekkarinen 2015). Kyselyn vastaukset kuitenkin kertoivat, että hajut koetaan merkityksellisiksi nimenomaan osana ympäristön kokonaisuutta niin, että tieto ja muiden aistien todistus ovat hajujen ja tuoksujen kanssa sopusoinnussa ja tukevat paikan tuntemusta.

VIRPI KAUKIO

Kirjallisuutta
Carlson, A. (2000) Aesthetics and the Environment. The Appreciation of Nature, Art and Architecture. Routledge, London and New York.
Drobnick, J. (2006) Part I: Odorphobia. Preface. Teoksessa Drobnick, J. (toim.) The Smell Culture Reader, 13−17. Berg, Oxford & New York.
Gilbert, A. (2008) What the Nose Knows. The Science of Scent in Everyday Life. Crown Publishers, New York.
Helsingin kaupunginmuseo, Pääroolissa Helsingin haju. <http://www.helsinginkaupunginmuseo.fi/2016/10/04/paaroolissa-helsingin-haju/> 18.12.2018.
Helsingin seudun ympäristöpalvelut, Ilmanlaatu, tilannekuva (tammikuu 2018) < https://www.hsy.fi/fi/asiantuntijalle/ilmansuojelu/ilmanlaatutiedotus/Sivut/Tilannekuva.aspx> 31.1.2018.
Henshaw, V. (2014) Urban Smellscapes: Understanding and Designing City Smell Environments. Routledge, New York and London.
Kahvi.fi. Kahvin kulutus. <http://www.kahvi.fi/kahvi-lukuina/tilastot/kahvin-kulutus.html> 9.4.2018.
Katajanokka-seura. Kahvin tuoksu Katajanokalla. <http://skatta.fi/katajanokan-historiaa-mainmenu-136/historiaa#valiotsikko3> 23.11.2018.
Kinnunen, A. (1983) Luonnonestetiikka. Teoksessa Kinnunen, A ja Sepänmaa, Y. (toim.) Ympäristöestetiikka, 37–52. Gaudeamus, Helsinki.
Kivistö, J. & Laakkonen, S. (2001) Näkymätön kaupunki. Hajujen historia muistojen kuvaamana. Teoksessa Laakkonen, S., Laurila, S., Kansanen, P. & Schulman, H. (toim.) Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan. Kaupungin ja ympäristön muutos 1800- ja 1900-luvuilla, 152−163. Edita, Helsinki.
Lehtinen, S. (2015) Excursions into Everyday Spaces: Mapping Aesthetic Potentiality of Urban Environments through Preaesthetic Sensitivities. University of Helsinki, Helsinki.
Pekkarinen, S. (2015) Näin tuoksuilla lisätään myyntiä – hotellin luksuksentuoksu ja hedelmätiskin omenainen aromi ovat tuoksumarkkinointia. Yle uutiset 23.3.2015. <https://yle.fi/uutiset/3-7860378> 12.2.2019.
Riikonen, P. & Heikkinen K. (2010) Bongaa tuoksut, Tiede 6/2010. <https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/bongaa_tuoksut> 14.11.2018.
Savuton Suomi 2030. <https://savutonsuomi.fi/> 21.11.2018.
Työterveyslaitos, Onnettomuuden vaaraa aiheuttavat aineet –turvallisuusohjeet, kreosootti
<http://www.ttl.fi/ova/kreosootti.html> 21.11.2018.
Vasantola, S. (2018) Makkaratehdas, mummon pullapitko, teräketjuöljy ja Viikin lehmät – muun muassa nämä ovat lukijoiden mieleenpainuvimpia hajumuistoja, Helsingin Sanomat 2.12.2018. <https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005917006.html> 21.12.2018.
Vesalainen, S. (2015) Tutkija ei tyrmää hampurilaisravintolaa historiallisessa ympäristössä. Yle Uutiset 25.11.2015. <https://yle.fi/uutiset/3-8454762> 26.11.2018.
Virolainen, P. (2006) Meiran paahtimo sai jäädä keskustaan, Tekniikka ja talous 9.11.2006. <https://www.tekniikkatalous.fi/tyoelama/2006-11-09/Meiran-paahtimo-sai-jäädä-keskustaan-3293086.html> 27.3.2018.
Wikipedia, Dimetyylisulfidi. <https://fi.wikipedia.org/wiki/Dimetyylisulfidi> 19.12.2018.

Muuta
Haju -installaatio. Helsingin kaupunginmuseo ja Max Perttula, 7.10.2016–15.1.2017.
Miltä Helsinki haisee? -kysely (2015), Helsingin kaupunginmuseon asiakaspaneelin vastauksia (julkaisematon).

Alkupanoraama: Näkymä Pohjoissatamasta merelle. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Eino Heinonen, n. 1950-luku.

Virpi Kaukio

Kirjoittaja Virpi Kaukio on vapaa ympäristöestetiikan tutkija. Tällä hetkellä hän tutkii hajuaistin ympäristöjä: Millä tavoin ympäristön hajut koetaan ja mikä merkitys niillä on ympäristösuhteelle. (Koneen säätiö) Lisää luettavaa: https://nuuhkija.blogspot.com