Kriittinen tila

Askelia lajienvälisyyteen ja hiljaiseen suojeluun

Luonnon monimuotoisuuden vaaliminen ja suojelu edellyttävät moniulotteisesta ekologisesta luonteestaan ja kulttuuris-taloudellis-sosiaalisista konteksteista johtuen erilaisia lähestymiskulmia. Kestävyysajattelun rinnalla tulisi kulkea luontoa tukevia käytännön konkretioita, jotta tiede ja etenkin kasvatusalat eläisivät niin kuin opettavat eikä syntyisi ristiriitaista uskottavuusongelmaa kestävyyskasvatukseen. Jokainen konkreettinen ympäristöteko on tietynlainen kosketus toiseen lajiin, askel toisen lajin erilaisuuden käsittelyyn, ihmistä itseään kasvattava tapahtuma ja siten polku kestävämpään elämäntapaan. Ei ole yhdentekevää, miten ja millaisessa kontekstissa luontoa lähestymme. Tietotulvainen maailma ei pelkästään voi taata sisäistettyä ymmärrystä elinympäristön kokonaishyvinvoinnista. Myös syväreflektoivalla yksilöllä on vaikutusmahdollisuutensa ympäristönsuojelussa yhteisöllisen joukkovoiman rinnalla. Kestävyyskasvatuksella niin tiedemaailmassa kuin sen ulkopuolella on tällöin suuri roolinsa juuri yksilön ympäristötoimijuuden kehittämisessä. Erilaisten tiedealojen ja taiteen lähtökohdat erikseen ja yhdistettynä voivat olla avarakatseinen avain ongelmiin elinympäristössämme, mutta se edellyttää myös kriittisyyttä. Kaikki uusi, yhteisöllinen ja integroiva ei välttämättä ole merkityksellistä kestävästi luonnon itsensä kannalta.

Vahvan kestävyysajattelun suojelun taustalla näen tärkeäksi lajienvälisen tasa-arvon kehittämisen arvomaailman ja luontokontaktien kautta. Tätä teemaa olen väitöskirjassani ja tässä kirjoituksessa lähestynyt hiljaisen suojelun -käsitteen kautta. Tutkimusmenetelmäni ja pohdintani taustat muodostuvat luonnontieteellisten, taiteellisen ja taideperustaisen toiminnallisten tutkimusmenetelmien yhteistuotoksena ratkaisuhakuisesti.

Mutkainen matka lajienvälisyyteen

Mitä luonto kertoo läsnäolollaan itsestään, jää aina jossakin määrin ihmisellä spekulaation tasolle. Ymmärtämyksemme toisten lajien kohtaamisessa on rajallinen liittyen tietoisuuden vielä moniin avoimiin kysymyksiin. Voimme tutkia lajien biologista elinkaarta, käyttäytymistä ja päätellä sen perusteella yhtä ja toista lajin elämästä. Usein tuo peilaus heijastelee vain ihmisen omaa käsitystä elämästä. Toisaalta monet perustoiminnot: elämä, kuolema, lisääntyminen, seksuaalivietit ja tunnereaktiot, näyttäytyvät luonnossa pitkälti samoilla periaatteilla vain lajikohtaisin variaatioin. Asian tarkastelua on omiaan hämärtämään vielä se, ymmärtääkö ihminen aina edes itseäänkään ja jos ymmärtää, niin välittääkö hän siinä tapahtuvien asioiden luonteesta tai hyvän ja pahan suhteista. Oman dilemman luo lajienvälisen yhteisen kielen puuttuminen.

Lajienvälisen yhteisen kielen hahmottaminen ja sen vaikutuksen näkeminen ihmisen henkisenä kasvuna on haastavaa. Päästäksemme lähemmäs erilaisten lajien yhteiseloa ja tasa-arvoisuutta, ihmisen olisi kuitenkin kasvettava hyväksymään erilaisuutta entistä voimakkaammin niin ihmisten kesken kuin suhteessa toisiin eliölajeihin. Kohtaamisten kautta syntyvistä merkityksistä näkisin muotoutuvan kuitenkin jonkinasteisen alkuymmärryksen ja edelleen alkeellisen lajienvälisen kielen. Monimetodisella tarkastelulla voi lähentyä asiaa useammasta suunnasta. Taide mahdollistaa avoimemman suhtautumisen faktatiedon ulkopuolisiin näkökulmiin luoden yllättäviä rinnastuksia tai osallistuen konkreettisesti ympäristötekoihin. Tieteellinen tarkastelu puolestaan tuo syventäviä tiedollisia pohjia taidetyöhön. Taiteen vähemmän normitettu ajattelu voi myös olla eduksi, mikäli kaupalliset tai liiat taiteilijakohtaiset intressit pystytään rajamaan pois. Lisäksi ajallinen kesto olisi huomioitava lajienvälisessä lähestymisessä. Ekologiset tapahtumat luonnossa etenevät omalla painollaan ja sen ymmärtämyksen kaareen tarvitaan ajallista tilaa kehittyä.

Taide erilaisuuden avaimena voi kuitenkin johtaa helposti harhaan. Käytännössä sen mahdollisuuksia kestävän hyvän elämän etsimisessä voi olla vaikea asia osoittaa ja tulkita. Taiteeseen ja sen tekemiseen kytkeytyy paljolti vapauksia ja riippumattomuuksia, mikä tekee taiteesta osin villin keskustelukortin. Sen ei tarvitse miellyttää mitään tai ketään. Kaikesta tästä huolimatta taide voi olla eri tavoin osa yhteiskunnallista keskustelua pohdittaessa elämän hyvyyttä ja pahuutta [1]. Taiteen herättämä keskustelu on kuitenkin osin erilaista kuin tavallinen dialogi. Sanaton kokemus käydään yksilöllisesti teoksen ja vastaanottajan välillä. Tulkintoihin kytkeytyy kokijoiden ja heidän toimintaympäristöjensä aikakausinäkökulmia, yksilöhistoriaa, materiaaliin liittyviä ajatuksia ja mediavaikutteita. Periaatteessa yksi teos kertoo monta tarinaa ja näkökulmaa yhtä aikaa. Taiteen vaikuttavuus perustuu pitkälti erilaisten tunteiden herättämiseen. Sen hankaluus voi olla näkökulmien laajuus ja tiedon eri muodot. Leo Tolstoi lienee oikeilla jäljillä toteamuksessaan, ettei kaikella taiteeksi kutsutulla aina ole syvällisempää ja suurempia joukkoja koskettavaa yleismaailmallista sanottavaa [2].

Kaikki taidemuodot eivät välttämättä luo yhtä optimaalisia tilanteita toisen lajin ymmärtämisyrityksiin vaan soveltuvat jonkin muun asian tarkasteluun paremmin. Puhuttaessa taiteen roolista tieteiden tai muun yhteiskunnallisen toimijuuden työparina, olisi lähtökohtaisesti hyvä tiedostaa taiteilijoiden erilaiset intressit. Niillä on yhteytensä teoksien ekologiseen toteutukseen ja vaikutuksiin teosympäristön lajistoon. Etenkin ympäristötaiteessa taiteen ekologisuusasteen ja lajien vuorovaikutuksen suhde on toisinaan ilmeinen. Luonnon kannalta ei ole yhdentekevää, millaisin materiaalirakentein tai valo- ja äänitoteutuksin teoksia tehdään.

Monimuotoinen ympäristödialogi

Vuosina 2015–2018 seurasin väitöstutkimuksessani ja sen jälkeisissä tutkimuksissa tiiviisti eri kasvilajien ja pölyttäjähyönteisten elämää luonnontieteellisin havaintomenetelmin elävän ja etäisen kasvitaiteen yhteydessä. Tästä yhdistelmästä tuli esiin konkreettisia ympäristönsuojelumahdollisuuksia lähiympäristöön, kuten maatiaiskasvien ylläpitoviljelyyn ja perinnebiotooppien säilyttämiseen. Tutkimustulokseni viittaavat myös siihen, että puutarharakenteella suunnitteluineen on pienimuotoista merkitystä päiväperhosten esiintymiseen paikassaan. Muutoin tutkimus avasi myös pohdintanäkymiä lajienvälisen dialogin alkeisiin.

Runsaalla kahdenkeskisellä ajalla luonnossa on mahdollista laajentaa lähiympäristökäsitystä. Viiden vuoden aikana keskimäärin yli kymmentuntiset tutkimus- ja taidetyöpäiväni puutarha- ja metsäympäristöissä tuottivat runsaasti standardihavaintojen rinnalle yleishavaintoja eri lajien välisistä suhteista ja erikoisista käyttäytymismalleista. Jälkimmäisiin lukeutuivat esimerkiksi västäräkkinaaraan poikkeukselliset syöksysaalistuslentoradat ja kimalaisen ravinnon etsimisen systemaattiset lentoreitit. Elävän kasvitaiteen tekeminen eli hidas taideprosessi, jossa kasveilla on oma itsenäinen elämänsä ihmiselämän rinnalla, voi muiden luontokontaktien tapaan antaa eettisen lähestymiskeinon luontoon. Ajallisesti pitkäkestoisissa lähiluontokontaktissa luonto voi tuoda esiin esimerkiksi sukkession tai uusia piirteitä lajikohtaisista käyttäytymistä. Tällöin teoksiin kytkeytyvä lajihuolenpito muodostaa vuorovaikutusta ja luo merkkejä toisen lajin olemassaolosta. Käytännössä syntyy siten jonkinasteinen tilaisuus ”keskustella” toisen lajin kanssa. Taiteilijalta ja taidekasvattajalta tämä vaatii sitoutumista huolehtivaksi ympäristötoimijaksi, mielellään kasvin kanssaeläjäksi. Lyhytkestoisilla ja ihmisdialogia painottavilla taide- tai taidekasvatustapahtumilla syväluotaavan luontokäsityksen rakentumisessa on helposti riskinsä jäädä kertaluontoiseksi ja pintapuoliseksi kokemukseksi. Luonnon ”vuorovaikutusdialogit” ovat ihmiselle olemassa, mikäli hän haluaa niihin keskittyä ja tulkita havaintojaan olemassa olevan muun tiedon valossa. Yksilönäkemyksien tulkintoihin ja itsereflektioon on kuitenkin liitettävä kriittinen tarkasteluote. Yksipuolisimmillaan ympäristö- ja kasvitaiteenkin luomat vuorovaikutusdialogit voivat jämähtää vain ihmislähtöisiin esteettisiin, pedagogisiin tai kaupallisiin tarpeisiin vastaamiseksi, jolloin kasvien ja muun lähiympäristön rooli välineellistyy negatiivisesti ja eikä aitoa dialogia synny.

Ympäristödialogin ja ihmisen kestävän luontosuhteen rakentumisen ei voi katsoa olevan vain tutkijoiden vastuulla. Kokonaismielikuva luonnosta ja yksilön luontosuhde rakentuvat vahvasti monista eri toimijoista käsin.

Luonnontieteelliset havaintomenetelmät tukevat jonkin verran taiteellista työskentelyn syventämistä, mutta myös rajaavat herkästi standarditoiminnan myötä pois mielenkiintoisia luonnonilmiöitä, jotka voisivat olla merkityksellisiä ihmisen luontosuhteelle. Filosofi Marderin (2013) näkemykset ihmisajattelun muuttumisesta kasvien seurassa eivät siten liene mahdottomia, mutta kasvien kanssa symbioottisesta suhteesta puhuminen on jo haastavampi ajatus [3].

Ympäristödialogin ja ihmisen kestävän luontosuhteen rakentumisen ei voi katsoa olevan vain tutkijoiden vastuulla. Kokonaismielikuva luonnosta ja yksilön luontosuhde rakentuvat vahvasti monista eri toimijoista käsin. Medialla on ympäristökasvattajana vahva rooli, jonka luonteesta puhutaan liian vähän. Valtamediat valikoivat esiin tulijat luontoa koskevista tutkimuksista ja tapahtumista. Suuri yleisö puolestaan jatkaa asian käsittelyä omissa some- tai muissa yhteisöissään. Mediakeskusteluissa tiivistetty sanamuoto, äänekkäimmän yksilön rooli ja toisaalta keskusteluvirtauksien vapaa hallitsemattomuus, voivat kuitenkin mahdollistaa joukon satunnaisia huudahduksia ja yksipuolisten näkemysten kasaantumisia. Tätä pintaa vasten ihmisen olisikin tasapainottavasti ylläpidettävä luontosuhdetta kahdenvälisesti luonnon kanssa konkreettista lajienvälistä hyvää tavoitellen. Kasvit henkilökohtaisen taiteen kanssa tai ilman, ovat yksi mahdollisuus luoda lajienvälistä ymmärrystä.

Luonnosta puhuminen vain viihteen tai hyödyn näkökulmista käsin sisältää riskin luonnon negatiivisesta välineellistämisestä ja vieraantumisesta toisiin lajeihin nähden sekä etäännyttää kestävästä elämänsuunnasta. Esimerkiksi nykypuutarhaympäristöjen olemusta ja merkitystä hallinnoi jo nyt paljolti kaupallisuuden ja valmistrendien virtaukset, joissa kasvien rooli on pienentynyt ihmisen esteettiseksi viihdyttäjäksi tai sadon tuottajaksi. Toisaalta mikään asia ei ole mustavalkoista ja kasvien esteettisyys voi myös olla joidenkin lajien säilymisen suojakeino –ainakin hetken aikaa, kunnes lajijalostus nostaa esiin uusia ja mielenkiintoisempia lajeja ihmisen mielihyvän ylläpitoon.

Kestävän taide- ja ympäristökasvatuksen näkökulmassa olen päätynyt hiljaisen suojelun käsitteeseen. Siinä kommunikointiin ei tarvita mitään sosiaalisia tai teknologisia virikkeitä. Ei järjestöjä, ei kouluja kursseineen, koneita tai muita organisaatioita mittareineen. Halu ymmärtää tai suojella toisen lajin etuja syntyy pitkäaikaisessa kontekstissa ihmisen antautuessa moniaistillisuuden vietäväksi. Toisen lajin seurassa riittävän pitkään oltaessa luonnontilaisessa tai sen kaltaisessa ulkoympäristössä, voi lopulta yksilössä vahvistua elämän merkitsevyyksien etsimisen halu. Aidoilla merkitsevyyksien etsimisellä puolestaan lienee yhteytensä yksilön hakeutumiselle kestävämpään elämäntapaan. Ajatusta voisi kritisoida toteamalla ihmisen eläneen kautta aikain eri lajien kanssa yhteistä elämää, eikä paljoakaan lajienvälisessä tasa-arvossa ole muuttunut. Ei varmasti kaikissa ihmisissä olekaan muuttunut eikä muutu. Ihmisellä on aina kyky poisselittää mukavuustasoaan hidastavia tai kuormittavuutta lisääviä tekijöitä [4]. On helpompi tukeutua teknologisiin innovaatioihin ja valmiisiin tietoaineksiin, kuin käydä monisyisiä elämän merkityksellisyyden pohdintoja itsensä ja luonnon kanssa. Kaiken voi aloittaa vähin elein. Itse kävelen usein paljain jaloin kesäisin. Vaikka joistakin se äkkiseltään vaikuttaakin taidetempaukselta tai köyhyydeltä, on se oikeasti osin kasvamista takaisin luontoon ja dialogia alkuperäni kanssa, siihen mistä olen tullut ja mitä tulen olemaan. Pala maata.

EIRA AINALINPÄÄ


Viitteet:
[1] Mäki 2017.
[2] Tolstoi 2000, 229.
[3] Marder 2013.
[4] vrt.Salonen 2005.

Kirjallisuus:
Marder 2013. Plant-Thinking. A Philosophy of Vegetal Life. New York: Columbia University Press.
Mäki, Teemu 2017. Taiteen tehtävä. Esseitä. Intokustannus Oy. Jelgeva Printing House, Latvia.
Salonen, Kirsi 2005. Mieli ja maisemat. Eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Helsinki: Edita Prima Oy.
Tolstoi, Leo 2000. Mitä taide on? Vasili Rozanov Tolstoi, Dostojevski ja taide. Alkuteoksesta Tšto takoje iskusstvo 1898 suom. M. Anhava. Vammala: Vammalan kirjapaino.

Kirjoitus pohjautuu kirjoittajan 9.11.2019 Lapin yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaan KASVITAITEEN EKOLOGISET ULOTTUVUUDET. Elämäsidonnaisista vuorovaikutustarkasteluista kestävyystavoitteiseen taidetoimintaan. Acta Universitatis Lapponiensis 386. ISBN 978-952-337-175-0. ISNN 0788-7604, nro 386.


Eira Ainalinpää

Luonnonmaantieteilijä ja taiteilija (TaT, FM) Eira Ainalinpää. Vapaaehtoispohjaisen monitieteisen ja taiteen ARS HETKI…nen luonto- ja kulttuuritapahtuman perustaja ja tuottaja. Mielenkiinnon kohteisiin lukeutuvat erityisesti pölyttäjähyönteiset, maatiaiskasvit ja kestävyyskasvatus. Hän valmistelee parhaillaan tieteiden ja taiteen rajapinnoilla liikkuvaa kestävyyskasvatuksellista tietokirjaa ympäristön hiljaisesta suojelusta.
Kuva: J. Leiviskä