auringonlasku järven yllä
Gradusta asiaa

”Siellä jossakin, mistä me ei tiedetä” – Lapsensa menettäneiden vanhempien suremisen paikkoja

Lukuaika: 4 min.

Teksti on osa Versus-verkkojulkaisun ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran Viesti ja vaikuta -tiedeviestinnän tapahtumasarjaa. Kurssimuotoisen toteutuksen tuloksena julkaistiin sarja populaareja tiedejulkaisuja kirjoittajien omien tutkimusaiheiden, kiinnostuksenkohteiden tai tieteellisten tekstien pohjalta. Käsillä oleva teksti pohjautuu kirjoittajan pro gradu tutkielmaan “Siellä jossakin, mistä me ei tiedetä”: Lapsensa menettäneiden vanhempien paikkakokemuksia

Hautausmaa öiseen aikaan
Lapsensa menettäneiden vanhempien suremisen paikat ulottuvat hautausmaita laajemalle. Kuva: Ulla Tuunanen

Hautausmaat, joita pidetään automaattisesti suremisen paikkoina, eivät kuvaa lapsensa menettäneiden vanhempien suremisenpaikkojen skaalaa. Tunteiden maantiedettä on tutkittu esimerkiksi siitä näkökulmasta, millaisia tunteita ihmisille syntyy paikkoihin ja miten muutokset paikassa tai ihmisten elämänhistoriassa vaikuttavat paikan kokemiseen. Suremisen paikkoja on tutkittu esimerkiksi hautausmaatutkimuksessa, mutta suremisen paikat ovat hautausmaita monipuolisempia. Vaikka lapsen kuoleman voidaankin todeta olevan raskain asia, jonka vanhempi voi joutua kohtaamaan, voi suru jäädä näkymättömäksi, sillä yhteiskunnassa ei esimerkiksi ole määritelmää lapsensa menettäneelle vanhemmalle.

Pro gradu -tutkimuksessani selvitin, missä muissa kuin ilmiselvissä ja normatiivisissa paikoissa vanhemmat surevat ja vanhempien suru ilmenee. Haastattelin yhdeksää lapsensa menettänyttä vanhempaa kesän ja syksyn 2020 aikana. Usein suremisen paikan ei tarvitse olla uniikki ollakseen merkittävä. Muille näkymätön suremisen paikka voi olla vanhemmalle kaikista näkyvin. Paikan ei myöskään tarvitse olla määriteltävissä kartalla, vaan paikan perimmäistä olemusta voidaan lähteä etsimään vaikka omasta kehosta käsin. Myös jokapäiväiseen elämään liittyvät paikat voivat saada surun myötä uusia merkityksiä, sillä jokaisella paikalla on oma merkityksensä, joka voi tuoda mieleen muiston tai herättää tunteen, joka käynnistää dialogin kuolleen kanssa. Kuvaan tässä artikkelissa vanhempien suremisen paikkoja, kun suru ei ole enää tuore ja surun rinnalle on avautunut muitakin tunteita.

Lohdun ja elämän jatkuvuuden symboleja

Lapsen kuoleman jälkeen lohdun ja toivon löytäminen elämässä on surun alkutaipaleella vaikeaa, mutta myöhemmin vanhempi alkaa avautumaan surun lisäksi myös muille tunteille. Mistä kaikista asioista vanhemmat löytävät lohtua ympäristössään? Kun suremista on takana jo jonkin aikaa, on vanhemmalla tarve päästä avaraan, avaruudelliseen paikkaan, jossa hän voi olla itse osana maisemaa tai osa luontoa. Kun vanhempi tekee havaintoja luonnosta, hän saa kokemuksen olevansa myös itse osa luonnon kiertokulkua. Kokemus itsestä osana luonnon kiertokulkua auttaa välillä näkemään myös lapsen kuoleman luonnon kiertokulun mittakaavassa. Se ei tarkoita, että vanhempi unohtaisi lasta, vaan luonto auttaa avaamaan väyliä tapahtuman hyväksymiselle osaksi omaa elämäntarinaa.

Luonto tuo surun myöhemmässä vaiheessa vanhemmalle mahdollisuuden tarkastella myös itseään luonnon ympäröimänä ja luonnosta löytyy lisäksi myös elämän symboleja. Luonnon kautta vanhemmat voivat havainnoida elämän jatkumista oman menetyksen jälkeen ja omasta menetyksestä huolimatta. Surun kipeimpien kokemusten hellittämisen myötä oman pienuuden kokeminen luonnon keskellä ja luonnon voimien äärellä tuntuu lohdulliselta. Luontoa voidaan pitää paikkana, joka tarjoaa ihmiselle ihmetyksen elementin, tällöin ihminen voi havainnoida omaa pienuuttaan ja päätyä tulkitsemaan elämän asioiden merkityksiä ja satunnaisuuksia.

Kokemus itsestä osana luonnon kiertokulkua auttaa välillä näkemään myös lapsen kuoleman luonnon kiertokulun mittakaavassa.

Vanhemmat kuvasivat luonnossa koettuja sallivuuden tunteita merkittäväksi suremisen paikkaan liittyväksi kokemukseksi. Luonnossa kaikki tunteet ovat sallittuja ja sen lisäksi luonto vastaa tunteisiin, niihinkin, joita ei muille voi näyttää. Luonnon kyky uusiutua symboloi vanhemmalle myös omaa kykyä uudistua suuren menetyksen jälkeen. Toisaalta luonnolla voi olla myös vakauttava vaikutus sen muuttumattomuuden vuoksi.

Jyrkkä kallionseinämä
Metsä voi auttaa asettamaan lapsen menetyksen osaksi luonnon kiertokulkua. Kuva: Ulla Tuunanen

Luonnossa oleminen ja hiljaisuus antavat vanhemmalle mahdollisuuden olla omien ajatustensa kanssa ja luonnon kautta muodostuu myös uusia näkökulmia surun käsittelylle. Vaikka lapsen ajattelu voikin aiheuttaa kipeitä muistoja, vanhemmat kokivat yhteyden hakemisen lapseen tärkeäksi. Yhteyden hakeminen liittyy toisaalta paikkojen aineettomaan tasoon, kuten muistoihin ja mielikuviin, mutta toisaalta myös surututkimuksen esiin tuomaa kiintymyssuhteen luomista. Vanhemmat kuvasivat luonnon mahdollistavan yhteyden kokemisen kuolleeseen lapseen ja luonnon hiljaisuuden takaavan niin omien ajatusten kuin lapsen äänen kuulemisen. Myös lapselle merkittävät paikat muuttuivat vanhemmalle merkittäviksi paikoiksi ja yhteyttä haettiin myös lapselle tärkeiden paikkojen kautta. Oleellista on, että vaikka kommunikaation mahdollistavat paikat ja tavat ovat erilaisia, vanhemmat haluavat ylläpitää yhteyden, eivätkä katkaista sitä.

Suru mukana kaikissa arjen paikoissa

Surun myötä kuolleen lapsen voi pitää lähellä paikasta riippumatta, Vanhemmat kuvasivat lapsen olevan läsnä pienissä hetkissä ja lapsi elää vanhempien sydämessä. Vanhemmille on tärkeää kokea yhteyttä lapseen ja käydä lapsen kanssa sisäistä dialogia arjen jatkuessa surun rinnalla. Vaikka vanhemmilla on paikkoja, joihin he palaavat niin fyysisesti kuin muistoissakin suremaan lasta, jakoivat vanhemmat kokemuksen siitä, että lapsen muistelu ja sureminen ei ole paikkasidonnaista. Kuollut lapsi kulkee surevan vanhemman mukana ja surua ei voi erottaa surtavaksi muun elämän ulkopuolelle tai johonkin tiettyyn yksittäiseen paikkaan, siksi hautausmaan ajatteleminen ainoana suremisen paikkana on hyvin rajautunut näkökulma. Toisaalta joillekin vanhemmille lapsen hauta ei ole lainkaan säännöllinen käyntikohde, vaan tärkein suremisen paikka voi olla esimerkiksi lähimetsä.

Vanhempi elää surua ja on surussa kaikissa arjen paikoissaan. Menetetty lapsi kulkee vanhemman mukana kaikkialla. Kun kohtaa tragedian, jossa lähtöjärjestys on väärä ja perusturvallisuuden tunne rikkoutuu, alkushokin jälkeen usealla vanhemmalla on pakottava tarve löytää asioita, jotka kiinnittävät heidät maailmaan uudelleen.. Kun luonnossa nähdään elämän jatkuvuuden ja virtavuuden elementtejä ja pienten sinnikkäiden kasvien kasvamista vuodesta toiseen, voi vanhempi löytää näiden kokemusten myötä asioita, jotka asettavat myös hänet ja hänen lapsensa sekä menetystarinan osaksi luonnon kiertokulkua.

ULLA TUUNANEN


Kirjallisuus

Ikonen Jukka. Surun ja muistelun rituaalit. Lahti Tuuli (toim.) Suru. 2020. Duodecim

Kallio-Seppä, Meriläinen-Hyvärinen, Hakonen, Trandberg& Moisio. Rauhassa metsän suojassa- Haukiputaan vanha hautausmaa muistojen ja muistamisen paikkana. Faravid 49/ 2020. sivut 27-47

Karjalainen Pauli Tapani. (1987) Ympäristön eletty mieli. Joensuun yliopisto, Kulttuuri- ja suunnittelumanatiede. Joensuu.

Korpela, Kalevi (2007) Luontoympäristöt ja hyvinvointi. Psykologia 42:5, 4. Suomen psykologinen seura, Helsinki.

Koskela Harri (2009) Miksi ja mitä varten, Jumala? Lapsen menetyksen merkitys vanhemman spiritualiteetille. Lisensiaattitutkimus. Joensuun yliopisto

Laakso Hilkka (2000) Äidin suru alle seitsenvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen. Acta Universitatis Tamperensis 724. Vammalan kirjapaino Oy.

Meriläinen-Hyvärinen, A. (2010). ”Sanopa minulle, onko meijän hyvä olla täällä?”: Elämäkerralliset paikkasuhteet, niihin liittyvät aistihavainnot ja merkitykset Talvivaaran alueella vuonna 2009. Elore, 17 (1), 60–85. https://doi.org/10.30666/elore.78850

Maddrell Avril (2016) Mapping grief. A conceptual framework for understanding the spatial dimensions of bereavement, mourning and remembrance, Social & Cultural Geography, 17:2, 166-188

Tun Yi-Fu. (1977). Space and place. The perspective of Experience. University of Minnesota.

Yli-Viikari, A., & Lilja, T. (2016). Se metsä on täynnä kyyneleitäni. Luonnon hyvinvointimerkityksiä jäljittämässä. Alue Ja Ympäristö, 45(1), 68-79.

Ulla Tuunasen kasvokuva

Ulla Tuunanen

Kirjoittaja on pian Tampereen yliopistosta valmistuva hallintotieteiden maisteri opintosuunnasta ympäristöpolitiikka ja aluetiede. Tuunanen työskentelee KÄPY Lapsikuolemaperheet ry:ssa Surevan kohtaaminen- hankkeessa.