Gradusta asiaa

Sanoista tekoihin – tieto ja tunteet ilmastonmuutoskeskustelussa

Teksti on kirjoitettu kurssityönä Helsingin yliopiston “Kommunikaatio ja kestävä kehitys” -kurssille. Lisätietoa kurssista löydät täältä. Lehtiniemen kandidaatintutkielma “Maailman muuttaminen postnormaalin tieteen avulla – tapausesimerkkinä ilmastonmuutos” käsittelee osin vastaavia teemoja ja on luettavissa täältä.

“Heti kun hiilidioksidipäästöjen määrää on mitattu ja sen vaikutuksia on pohdittu, hiilidioksidi on kuitenkin tullut osaksi myös yhteiskunnallista kommunikaatiota ja lakannut olemasta pelkkä luonnon tosiasia.”
Valkonen, 2010.

Valkonen (2010) kiteyttää hyvin ilmastonmuutoksen perustavanlaatuisen kaksinaisuuden. Ilmastonmuutos on reaalimaailman ilmiö, jota voidaan mitata, mutta se on myös sosiaalisesti konstruoitu ja voimakkaan arvolatautunut. Havaittujen muutosten määrittäminen ongelmiksi ei ole faktaa, vaan arvovalinta. Hiilidioksidipitoisuuden nousu ilmakehässä muuttaa maapallon ilmastoa nostamalla sen keskilämpötilaa ja esimerkiksi lisäämällä äärisääilmiöitä. Antroposeeninen ilmastonmuutos voimistaa biodiversiteettikatoa ja heikentää useiden lajien selviytymismahdollisuuksia. (IPCC, 2014) Tiede pystyy todentamaan tapahtuvaa muutosta sekä ennustamaan sen etenemistä, mutta muutoksen määrittäminen tavoiteltavaksi tai välteltäväksi tapahtuu arvojen ja riskinarvioinnin kautta. Tämän vuoksi myös ilmastonmuutosviestintä kaipaa mielestäni sekä faktoja että arvosidonnaista pohdintaa.

Tieteen avulla varmuutta ilmastonmuutokseen

Tiede on viestinyt ilmastonmuutoksesta yhteiskuntaan jo vuosikymmeniä. Mallinnusten ja tutkimuksen tarjoama tieto riskeistä ja tulevaisuuden skenaarioista ei automaattisesti ja yksiselitteisesti ole siirtynyt osaksi poliittista päätöksentekoa ja yhteiskuntamme rakenteita (Funtowicz & Ravetz, 1993). Tiede ei siis ole ainut päätöksentekoa ohjaava tekijä, vaan politiikkaan liittyy myös intressiryhmiä, arvoja ja subjektiivista tietoa. Esimerkiksi eri puolueet keskittyvät eri ihmisryhmien, arvomaailmojen ja prioriteettien edustamiseen. Lisäksi mm. lobbaajat, järjestöt ja yritykset osallistuvat poliittiseen keskusteluun. Yksilötason keinoja ovat esimerkiksi kansalaisaloitteet, mielenosoitukset ja muu aktivismi. Päätöksenteko ei siis pohjaa vain tieteeseen vaan on eri intressiryhmien motiivien yhteissumma, eli sisältää myös arvoja ja subjektiivista tietoa.

Konsensus on ryhmän tai koko yhteiskunnan yhteisymmärrys asenteiden, ideoiden, normien tai arvojen suhteen (Oxford University Press, 2017). Tiedeyhteisössä vallitsee n. 97% yksimielisyys (mm. Cook ym., 2013; Van der Linden ym., 2015) siitä, että ilmastonmuutos on todellinen ja ihmistoiminnalla on ollut ja on edelleen merkittävä rooli sen etenemisessä. Konsensus on yksi keskeisistä tavoista, joilla tiedeyhteisö viestii ilmastonmuutoksesta muulle yhteiskunnalle. Esimerkiksi IPCC-raportit ovat yksimielisyyteen perustuvia monitieteellisiä raportteja, jotka kokoavat yhteen tutkimusten tarjoamaa tietoja ilmastonmuutokseen liittyen. Yksilön ollessa epävarma tieteellisistä faktoista, konsensus ohjaa todennäköisimmin yksilön uskomuksia ja käsityksiä (Van der Linden ym., 2015). Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kannalta konsensus on ollut ja on edelleen toimiva vaihtoehto (McCright ym., 2013).

Yksimielisyyteen pyrkiminen voi kuitenkin vähätellä vaihtoehtojen moninaisuutta sekä arvioihin ja skenaarioihin liittyvää epävarmuutta (Oppenheimer ym., 2007). Ilmastonmuutos on niin kompleksinen ilmiö, ettei sen täydellinen ymmärtäminen nykyhetkelläkään ole mahdollista ja näin ollen sen kehittymisen ennustus on myös epävarmaa. Ilmastonmuutoksen todellisuudesta on vahva tiedeyhteisössä vahva konsensus, mutta sen vaikutuksista ei ole yhtä suurta varmuutta. Ennustusten epävarmuus voidaan tulkita väärin epävarmuudeksi ilmastonmuutos olemassaolosta, mikä on yksi esimerkki siitä, miten ilmastonmuutokseen liittyvä epävarmuus voidaan tulkita väärin.

Mielipiteiden muodostuksen kompleksisuus

Yksilöt muodostavat mielipiteitä tiedon prosessoinnin ja riskinarvioinnin avulla. Asiantuntijat ja ”maallikot” arvoivat tietoa riskeistä eri tavalla, ja eniten painoarvoa saavat tutkimukset, jotka tukevat yksilön lähtöoletuksia. Ihmiset arvioivat usein sekä tiedeyhteisön että muiden kansalaisten olevan samaa mieltä kuin he itse, vaikka tämä ei olisi totta. (Kahan ym., 2011) Arvot vaikuttavat siis vahvasti siihen, mitä pidämme totena.

Kahan ym. (2011) havaitsivat ihmisten käyvän läpi samanlaisia kognitiivisia prosesseja, mutta omasta maailmankuvastaan ja arvoistaan riippuen he voivat kuitenkin päätyä riskinarvioinnin suhteen vastakkaisiin lopputuloksiin. Riskikäsitykset muodostetaan kognitiivisten eli tietoon perustuvien ja affektiivisten eli tunteisiin liittyvien prosessien kautta (Slovic, 2000). Muodostunutta käsitystä riskistä verrataan omaan ihannemaailmankuvaan (Douglas & Wildavsky, 1982). Suurimmat riskit uhkaavat yksilölle tärkeimpiä arvoja, esimerkiksi itsemääräämisoikeutta tai tasa-arvoa. Riskinarviointi on tiedon ja tunteiden yhteistyötä.

Tiedonlukutaidon tärkeä rooli mielipiteiden muodostuksessa

Mielipiteiden muodostukseen ja tiedon prosessointiin liittyy keskeisesti myös tiedonlukutaito. Voi olla haastavaa erottaa toisistaan tiedon eri lajeja, kuten tieteellistä tietoa tai kokemukseen pohjaavaa tietoa. Mielipiteiden ja faktojen tunnistaminen ei aina ole yksinkertaista.

Presidentti on esimerkki henkilöstä, jonka puheisiin ja väitteisiin kansalaiset yleensä voivat luottaa, sillä presidentti edustaa instituutiota yksilön sijaan. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on kuitenkin useita kertoja antanut lausuntoja, joilla ei ole totuuspohjaa. Esimerkiksi vuosi sitten presidentti Trump väitti Yhdysvaltojen ilmanlaadun parantuneen maailman parhaaksi Pariisin ilmastosopimuksesta vetäytymisen jälkeen. Neljä kuukautta aiemmin julkaistu raportti kuitenkin toteaa ilmanlaadun olevan paras Suomessa, Virossa, Ruotsissa, Kanadassa, Norjassa ja Islannissa. Kesällä 2018 laajat maastopalot heikensivät Yhdysvaltojen ilmanlaatua laajalla alueella. Samassa puheessa Trump sanoo Pariisin ilmastosopimuksen olevan ”työpaikkoja ja tuloja tappava”. Mikäli yksilön ihannemaailmassa työttömyys on minimissään ja varallisuus huipussaan, hän hyväksyy tällaisen väitteen totena todennäköisemmin kuin henkilö, jonka ihannemaailmassa ympäristönsuojeluun kiinnitetään erityistä huomiota. Osa Trumpin kannattajakunnasta todennäköisesti kuitenkin hyväksyy väitteen totena ja uskoo Yhdysvaltojen ilmanlaadun parantuneen Pariisin ilmastosopimuksesta vetäytymisen myötä. Totuuden asema tiedon prosessoinnissa voi tällaisissa tapauksissa olla toissijaista.

Aktivismin avulla arvot ja tunteet ilmastokeskusteluun

Koska emme toimi täysin rationaalisesti ja faktojen ohjaamana, on tärkeää, että ilmastonmuutoskeskustelussa on mukana myös tunteita ja arvokeskustelua. Aktivismi on yksi tapa tuoda tunteet mukaan keskusteluun. Ajankohtaisena esimerkkinä tästä on Greta Thunberg, jonka dialogissa tunteilla on keskeinen rooli. Ihmisoikeuksien kehittyminen esimerkiksi orjuuden lopettamisen tai naisten oikeuksien ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantumisen myötä ovat esimerkkejä suurista yhteiskunnallisista muutoksista, joissa aktivismilla on ollut keskeinen rooli. Ihmisoikeudet perustuvat sopimuksiin ja lakeihin mutta näiden syntyä on edeltänyt pitkä yhteiskunnallinen myllerrys. Tunteet ovat vakiinnuttaneet paikkansa tutkimuskohteena käyttäytymisen muutoksen ja sosiaalisten liikkeiden tutkimuksessa (kts. Aminzade & McAdam, 2002).

Greta Thunbergin dialogi pohjaa pitkälti sukupolvien välisen tasa-arvon puolustamiseen. Hänen näkemyksensä on, että sukupolvien pitäisi olla keskenään tasa-arvoisia, eli yhden sukupolven ei pitäisi tuhota toisten sukupolvien mahdollisuutta selvitä ja hyödyntää maapallon resursseja. Samat oikeudet mainitaan myös YK:n kestävän kehityksen määritelmässä. Näitä arvoja Thunberg puolustaa tunteisiin vetoavalla argumentaatiolla. Näin sekä arvot että tunteet saadaan tuotua osaksi ilmastonmuutoskeskustelua.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen herättää voimakkaita tunteita, sillä siihen pyrkiminen rajoittaa usein yksilönvapautta. Tästä tuoreena esimerkkinä HYY-yhtymän päätös naudanlihan myynnin lopettamisesta Unicafe-ravintoloissa ja siitä seurannut keskustelu. Ilmastonmuutoksen voimistuminen tulee kuitenkin rajoittamaan yksilönvapautta esimerkiksi ruokavalion, asuinpaikan tai vapaa-ajan aktiiviteettien suhteen. Koska julkinen keskustelu ja politiikka ovat vuorovaikutussuhteessa keskenään, yhteiskunnallinen keskustelu arvoista ja etiikasta helpottaa myös asian käsittelemistä päätöksenteossa ja politiikassa, vaikkakin keskustelu saattaa etenkin aluksi jakaa kansalaisia voimakkaasti kahtia.

Ilmastokeskustelun kehittyminen tiedon, tunteiden ja arvojen avulla

Ihminen ei ole rationaalisesti ja loogisesti toimiva laji, vaan toimintaamme motivoivat monet muutkin tekijät, esimerkiksi arvot ja tunteet. Ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvitaan paljon toimintaa. Aktivismi on yksi tapa tuoda toimintaa motivoivat arvot ja tunteet ilmastonmuutoskeskusteluun. Ilmastonmuutoskeskustelun laajentuminen tieteellisistä faktoista arvokysymyksiksi on mielestäni hyvä asia. On kuitenkin tärkeää muistaa, että syyllistäminen voi lamauttaa ja että kritiikin rinnalle olisi hyvä nostaa ratkaisuehdotuksia.

Greta Thunberg ja Fridays for Future-liike on antanut kasvot kokonaiselle sukupolvelle, joka kokee ilmastonmuutoksen vaikutukset ja siihen liittyvän ahdistuksen aikaisempia sukupolvia voimakkaammin. Aktivismin luoma paine oikeuttaa poliitikkoja tekemään vaikeita päätöksiä, joita on edessä paljon. Ilmastonmuutos on perustavanlaatuisesti epätasa-arvoistava ilmiö, minkä vuoksi sen torjuminen vaatii paljon arvovalintoja. Tämän vuoksi myös ilmastonmuutosviestinnän pitäisi nojata niin tieteeseen kuin myös tunteisiin.

HEIDI LEHTINIEMI

Kirjallisuus
Aminzade, R. & McAdam, D. 2002. Emotions and Contentious Politics. Mobilization: An international Quarterly. Vol 7, No 2, pp. 107-109

Cook, J., Nuccitelli, D., Green, S., Richardson, M., Winkler, B., Painting, R., Way, R., Jacobs, P., Skuce, A. (2013). Quantifying the consensus on anthropogenic global warming in the scientific literature. Environmental Reseach Letters, 8.

Douglas, M. & Wildavsky, A.B. (1982). Risk and culture: An essay on the selection of technical and environmental dangers. University of California Press, Berkeley.

Funtowicz, S., & Ravetz, J. (1993). Science for the post-normal age. Futures, 25, 739-755.

IPCC (2014). Climate Change 2014: Synthesis Report, Contribution of Working Groups I, II and III to the Fifth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change [Core Writing Team, R.K. Pachauri and L.A. Meyer (eds.)]. IPCC, Geneva, Switzerland, 151 ss.

Kahan, D., Jenkins-Smith, H., Braman, D. (2011). Cultural Cognition of scientific consensus. Journal of Risk Research, 14, 147-174.

McCright, A. M., Dunclap, R., Xiao, C. (2013). Perceived scientific agreement and support for action on climate change in the USA. Climatic Change, 119.

Oppenheimer, M., Neill, B. C., Webster, M., Agrawala, S. (2007). The Limits of Consensus. Science, 317, 1505 LP- 1506.

Oxford University Press (2018). Consensus. Oxford Reference. (Vierailtu 30.11.2017.).

Slovic, P. (2000). The perception of risk.: Earthscan Publications, Lontoo.

Van der Linden, S., Leiserowitz, G., Feinberg, D., Maibach, E. (2015). The Scientific Consensus on Climate Change as a Gateway Belief: Experimental Evidence. PLOS ONE.

Valkonen, J. (toim.), (2010). Ympäristösosiologia, WSOYpro Oy, Helsinki.


Heidi Lehtiniemi

Heidi Lehtiniemi on Ympäristömuutoksen ja Globaalin Kestävyyden maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Erityisesti tiedeviestintä ja tieteen ja muun yhteiskunnan vuorovaikutussuhde ovat hänen intohimojaan.


Nina Janasik

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori ja senioritutkija Helsingin yliopistolla. Häntä kiehtoo erityisesti kysymykset yksilön ja yhteisön välisistä ristiriidoista ilmastosta ja ilmastopolitiikasta käydystä julkisessa keskustelussa.

OBJEKTIIVISET FAKTAT JA PERUSTELLUT USKOMUKSET

Heidi Lehtiniemi nostaa kirjoituksessaan ”Sanoista tekoihin – tieto ja tunteet ilmastonmuutoskeskustelussa” mielenkiintoisella tavalla esiin keskeisiä ilmastonmuutokseen liittyviä ristiriitoja. Toisaalta tieteen avulla saadaan toki syvällistä ilmiöön tähän monimutkaiseen liittyvää tietoa; mutta toisaalta ilmastonmuutos ei ole vain tiedollinen kysymys, vaan yhä enenevässä määrin myös poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen (ks. esim. Yusoff & Gabrys, 2011). Toisaalta ilmastonmuutoksessa on kysymys objektiivisista faktoista ja perustelluista uskomuksista; mutta toisaalta myös koetuista tunteista ja arvoista (ks. esim. Jasanoff, 2010). Yksi Lehtiniemen viesteistä on, että koska toimintaamme motivoivat monet muutkin tekijät kuin tiedolliset, ilmastonmuutokseen tarvitaan paljon toimintaa esimerkiksi aktivismin muodossa.

Uskon, että Lehtiniemi on tässä oikeassa. Viimeaikainen ympäristöpoliittinen tutkimus on osoittanut, että tänä päivänä länsimaissa on olemassa erityisen hankala ristiriita ihmisen ja häntä ympäröivän sosio-ekologisen järjestelmän välillä. Siinä missä aiempina aikoina ihmisen yksilötason toimintaa suhteessa ympäristöön säätelivät vahvasti myös yhteisön turvallisuutta suojelevat sääntöjärjestelmät – esimerkiksi Tsambaga-kulttuurissa uskottiin, että eräiden erityisen tärkeiden puiden hakkaaminen omaksi eduksi tuottaisi ”punaisten henkien” rankan koston – tänään linkitykset yksilön toiminnan ja yhteisötason sosio-ekologisen turvallisuuden ja jatkuvuuden välillä ovat vähintäänkin epäselvät, ja usein myös suorastaan ristiriidassa keskenään (ks. esim. Antal & Hukkinen, 2010). Yksilön ei nykyään omassa tavallisessa arjessaan juurikaan tarvitse miettiä oman esimerkiksi taloudelliseen tai sosiaaliseen turvallisuuteen liittyviä ympäristönäkökulmia (jollei siis eksplisiittisesti halua näin tehdä). Kuitenkaan ihmisen perustavanlaatuinen riippuvuus häntä ympäröivästä sosio-ekologisesta järjestelmästä ei ole kadonnut minnekään. Päinvastoin se on vain syventynyt fossiilisten polttoaineiden käytön ja laajojen teknologisten järjestelmien myötä (vrt. esim. kesämökin lämmittäminen puilla vs. kaupunkiasunnon lämmittäminen kaukolämmöllä). Niin oleellinen kuin tieteellinen tieto onkin tämän perustavanlaatuisen riippuvuuden tarkemmassa määrittelyssä, se voi tänä päivänä paradoksaalisesti jopa lisätä välimatkaa ihmisen ja sosio-ekologisen järjestelmän välillä, esimerkiksi tuottamalla yhä enemmän epävarmuuksia siitä, mistä kaikesta ilmastonmuutoksesta oikein on kyse (ks. Antal & Hukkinen, 2010).

Mikä sitten eteen? Jos yllä oleva analyysi ihmisen ja häntä ympäröivän sosio-ekologisen järjestelmän välisestä suhteesta pitää paikkansa, voitaisiin ajatella, että Greta Thunbergin kaltainen vahvasti nimenomaan tunteisiin perustuva ilmastoviestintä on erityisen tärkeää siksi, että se luo siltaa yli sen kuilun, joka tänä päivänä on olemassa yksilötason turvallisuuteen ja jatkuvuuteen tähtäävän toiminnan ja yhteisötason niin ikään turvallisuuteen ja jatkuvuuteen tähtäävän toiminnan välillä. Greta Thunbergin keskeinen viestihän on, että mitä tahansa teemmekään, niin toimintaamme on ohjattava syvällisesti koettu ajatus siitä, että ”Meidän on pelastettava planeettaamme seuraavia sukupolvia varten” (vrt. Antal & Hukkinen, 2010, jossa nimenomaan tämänkaltaisia siltoja luovia kognitiivisia toimenpiteitä peräänkuulutetaan). Tämä taas ei ole kovinkaan kaukana yllä mainitsemani Tsambaga-kulttuurin tavasta kytkeä yhteen yksilötason pyrkimykset taloudelliseen turvallisuuteen yhteisön pyrkimyksiin yhteisötason henkiinjäämiseen. Thunbergin affektiivinen ilmastoviestintä voi siis näin ollen parhaimmillaan olla mukana lieventämässä Lehtiniemen kuvaamia tämän päivän keskeisimpiä ilmastonmuutokseen liittyviä ristiriitoja ihmisen ja sen sosio-ekologisen järjestelmän välillä josta hän edelleen – ja aina – on kriittisesti riippuvainen.

NINA JANASIK


Antal, M. & J.I. Hukkinen (2010) The art of the cognitive war to save the planet. Ecological Economics 69: 937-943.

Jasanoff, S. (2010) A new climate for society. Theory, Culture & Society 27 (2-3): 233-253.

Yusoff, K. & J. Gabrys (2011) Climate change and the imagination. WIREs Climate Change 2: 516-533.

Takaisin ylös ↑