Gradusta asiaa

Onko Suomi matkalla kohti ekohyvinvointivaltiota?

Lukuaika: 8 min.
 

Edellisen, Sanna Marinin johtaman, hallituksen aikana Suomi sai merkittävästi kansainvälistä huomiota ympäristötavoitteistaan. Erityisesti tavoite hiilineutraaliudesta vuoteen 2035 mennessä nostettiin esille.  Nämä ympäristötavoitteet olivat osa hallituksen suurempaa päämäärää ”luoda Suomesta sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen yhteiskunta vuoteen 2030 mennessä”. Mielenkiintoisesti vastaavanlainen määritelmä on löydettävissä myös ekososiaalipoliittisesta tutkimuskirjallisuudesta. Tällöin kyseessä on ekohyvinvointivaltio — hyvinvointivaltio, joka on taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden lisäksi myös ekologisesti kestävä.

Mikä on näiden kahden tavoitteen, Suomen hiilineutraaliuden ja ekohyvinvointivaltion, yhteys? Johdattaako hiilineutraaliustavoite Suomea kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa, kohti ekohyvinvointivaltiota?    

Hyvinvointivaltio → Ympäristövaltio → Ekohyvinvointivaltio

Heikentynyt ympäristön tila herätti 1970-luvulla hyvinvointivaltiot panostamaan myös ympäristöön yhtenä yhteiskunnan osa-alueena. Heikentyneen tilan ehkäisyksi valtiot loivat sääntelyä, verotusta ja budjetointia ympäristöteemojen ympärille. Samalla rakentui pohja ympäristövaltiolle, eli valtiolle, jossa on merkittävä ympäristösektori. Ympäristövaltio syntyi vastavoimaksi markkinoiden negatiivisille ulkoisvaikutuksille, aivan kuten hyvinvointivaltiokin oli syntynyt vastavoimaksi turvaamaan sosiaalista kestävyyttä.

Ekologisen tiedon karttuessa ja kehittyessä on kuitenkin käynyt selväksi, etteivät hyvinvointivaltiot merkittävistä ympäristösektoreista huolimatta ole kyenneet vastaamaan aikamme ekologisiin ongelmiin. Hyvinvointivaltiot, Suomi mukaan luettuna, eivät ole ekologisesti kestäviä. Yhteiskuntatieteellisestä kestävyystutkimuskirjallisuudesta on nostettavissa useita havaintoja, miksi näin on.

Samaan aikaan kun tutkijat kritisoivat talouskasvua, todetaan myös laajasti, ettei talouskasvusta irtautuminen ole aivan yksinkertaista.

Ensinnäkin ympäristövaltiota on kritisoitu sen nojautumisesta talouden kasvun varaan. Toistaiseksi ei ole kyetty osoittamaan, etteikö taloudellinen vaurastuminen lisäisi myös painetta ympäristölle. Eräänä vaihtoehtona on ehdotettu talouden absoluuttista irtikytkentää, jossa talouden kasvu erotettaisiin luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tämä mahdollistaisi ekologisesti kestävän loputtoman talouskasvun, mutta ympäristövaltion harmiksi moista ei ole toistaiseksi onnistuttu toteuttamaan. Toisin sanoen kyse on haaveesta.

Samaan aikaan kun tutkijat kritisoivat talouskasvua, todetaan myös laajasti, ettei talouskasvusta irtautuminen ole aivan yksinkertaista. Koko nykyinen hyvinvointivaltio ja sen kyky toimia perustuu talouden kasvuun, minkä takia harkitsematon irtautuminen aiheuttaisi todennäköisesti merkittäviä sosiaalisia ongelmia.

Ympäristövaltio on saanut kritiikkiä myös sen kyvyttömyydestä tarttua monimutkaisiin ekologisiin kriiseihin. Valtionhallinnossa ympäristösektori on eristetty irralliseksi toimijaksi muusta yhteiskunnasta. Tämän seurauksena se on voimaton, kun kyse on sellaisista ympäristöön vaikuttavista toimista, jotka osuvat hyvinvointivaltion instituutioiden piiriin. Esimerkiksi sosiaali- ja talouspolitiikan vaikutukset ympäristöön ovat hankalia teemoja ympäristösektorille, jolla ei ole ympäristövaltiossa sananvaltaa näillä yhteiskunnan alueilla.

Kuva: Oskari Hakala

Samaan aikaan kun ympäristövaltiota kritisoidaan, nostavat tutkijat esille, kuinka yhtäaikaisesti on tarvetta nimenomaan vahvalle valtiolle. Siirtymässä kohti kestävämpää valtiota kaivataan merkittäviä sosiaalista epätasa-arvoa lieventäviä mekanismeja. Esimerkiksi energiaköyhyys ja työpaikkojen siirtyminen vanhoilta aloilta uusille ovat mahdollisia sosiaalista epätasa-arvoa lisääviä ilmiöitä, joihin valtion toivottaisiin puuttuvan. Myös siirtymän vaatimat mittavat taloudelliset ja oikeudelliset muutokset koetaan luontevimmiksi asettaa valtion kontolle. Kaiken tämän lisäksi ympäristökriisit ovat jo käynnissä aiheuttaen jo nyt jatkuvia lisäkustannuksia ja vaatimuksia valtioille.

Ympäristövaltion saaman kritiikin pohjalta on noussut ajatus ekohyvinvointivaltiosta ­ hyvinvointivaltiosta, joka paikkaisi ympäristövaltion vajavuudet ja kykenisi ohjaamaan valtion aidosti kestävälle pohjalle. Tätä varten uuden hyvinvointivaltion mallin tulisi kyetä vastaamaan edellä esitettyyn kritiikkiin ja paikkaamaan ympäristövaltion heikkoudet. Käsitteenä ekohyvinvointivaltio on erittäin nuori, minkä takia myös käsitteen tarjoama kokonaiskuva valtiosta on varsin lavea. Pro gradu -tutkielmassani lähdinkin ensimmäisenä liikkeelle siitä, mikä voisi olla ekohyvinvointivaltio ja millaisia sen piirteet olisivat.

Ekohyvinvointivaltion piirteet

Lähdin sisällönanalyysin avulla käymään läpi tutkimuskirjallisuutta niin ympäristövaltiosta kuin myös ekohyvinvointivaltiosta. Keräsin havaintoja yhtä lailla nykyisten valtioiden puutteista kuin myös tutkijoiden toiveista uuden valtion osalta. Kokosin havainnot ja lähdin tiivistämään ja yhdistelemään sitä, mitä ekohyvinvointivaltiosta kerrottiin. Tavoitteenani oli saada tiivis ja yksitulkintainen lista piirteistä, jotka kuvaisisivat ekologisesti kestävää hyvinvointivaltiota.

Lopputulos näytti seuraavalta:

    – Integroiva ekososiaalinen politiikka

    – Ei rakennu talouden kasvun varaan

    – Harjoittaa tulonjakoa

    – Laaja ja monipuolinen ympäristösektori

    – Valtion keskeinen rooli

    – Oikeudenmukaisuus

 Listan perusteella ekohyvinvointivaltiossa on paljon yhtäläisyyttä nykyisen hyvinvointivaltion kanssa. Tutkijoilla ei olekaan toiveena lakkauttaa esimerkillisesti sosiaalista kestävyyttä lisännyttä valtionmallia, vaan ainoastaan muokata sitä sopivammaksi ekologisen kestävyyden kannalta. Tästä syntyvät merkittävimmät ristiriidat ja uudistukset suhteessa perinteiseen hyvinvointivaltioon. Esimerkiksi integroivassa ekososiaalisessa politiikassa yhdistettäisiin perinteiseen sosiaalipolitiikkaan ekologinen ulottuvuus. Esimerkkinä voi käyttää perustuloa tai palkkatyöajan vähentämistä. Myös luopuminen talouskasvun keskeisyydestä erottaa ekohyvinvointivaltion niin ympäristövaltiosta kuin myös hyvinvointivaltiosta.

 KAISU ekohyvinvointivaltion valossa

Ekohyvinvointivaltion selkiydyttyä siirryin tutkielmani toiseen osuuteen ja itse Suomen hiilineutraaliustavoitteeseen. Tavoitetta ohjaavat erityisesti kolme asiakirjaa, jotka on jaettu päästökauppaan, taakanjakosektoriin ja maankäyttöön. Oma kiinnostukseni koski nimenomaan taakanjakosektoria, jota ohjaa KAISU eli keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelma. Se on asiakirja, jonka ”päätarkoituksena on määritellä keinot, joilla asetetut vuosien 2030 ja 2035 päästövähennystavoitteet voidaan saavuttaa”. KAISU tullaan päivittämään kerran vaalikaudessa.

Tutkielman toisessa vaiheessa kysymyksenäni oli, minkä verran KAISU vie Suomea kohti ekohyvinvointivaltiota. Yleisesti pystyy toteamaan, että ei kovin paljoa. KAISU:a leimaa uskalluksen puute ohjata ilmastotoimia sosiaalipolitiikan keinoin. Sen sijaan asiakirjassa on vahva panostus ja usko teknologian tuomiin ratkaisuihin. Myös jo aiemmin ympäristövaltion kritiikin kohdalla esille tuotu ympäristösektorin rajoittuneisuus pysymään tarkasti omalla sektorillaan on huomattavissa. Asiakirja pysyy tiukasti omalla tontillaan, eikä laajene edes koko ympäristösektorille. Ilmastopaperi keskittyy ilmastoon, eikä esimerkiksi luonnon monimuotoisuus tule KAISU:ssa esille.

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? Sitä, että tutkielmani perusteella Suomi ei ole matkalla ekohyvinvointivaltioksi. Sosiaalisen, taloudellisen ja ennen kaikkea ekologisen kestävyyden saavuttaminen KAISU:n esittämillä toimilla näyttäytyy kaukaiselta. Tämän johdosta myös hallitusohjelman tavoite vaikuttaa erittäin vaikealta saavuttaa. Ekohyvinvointivaltion sijaan suomalainen ympäristövaltio kehittyy ja omalla rajoittuneella kyvyllään pyrkii edistämään ekologista kestävyyttä.

Ekohyvinvointivaltion esteet

Ekohyvinvointivaltion voisi kuvitella olevan kaikkia kiinnostava tavoite – kukapa ei haluaisi sosiaalista, taloudellista ja ekologista kestävyyttä. Silti tiellä on tahdottuja tai tahtomattomia esteitä. Eräs näistä on jo aiemmin esitelty ympäristöhallinnon rajoittuneisuus. Ekohyvinvointivaltiossa ekologiset teemat leikkaisivat läpi yhteiskunnan. Tätä läpileikkaavuutta ei kuitenkaan ole nähtävissä KAISU:ssa. Syitä voi lähteä etsimään jo aivan asiakirjan ja koko ilmastokeskustelun alussa rakennetusta kolmijaosta päästökauppaan, maankäyttöön ja taakanjakoon. Kolmijaon lähtöoletuksena voi nähdä ajatuksen siitä, että luonnontieteellinen ilmiö ratkaistaan talouden ja teknologian keinoin liikenteessä, energian tuotannossa ja suomailla, eikä sosiaaliselle ja kulttuuriselle muutokselle jätetä tilaa tai anneta edes mahdollisuutta.

Nojautumisessa teknologisiin ratkaisuihin on se miellyttävä puoli, että se sisältää lupauksen jatkaa elämää nykyisellään, ilman suuria äkillisiä tai radikaaleja muutoksia tavassa olla ja elää.

Toisena syynä voi arvuutella olevan, ettei viranomaistyönä laaditulla dokumentilla haluta astua ympäristösektorin ulkopuolelle. Vaikka tällöin keinovalikoimassa voisi olla myös sosiaali- ja talouspoliittisia työkaluja, haasteena on yhteistyö muiden ministeriöiden kanssa. Mahdollisesti myöskään poliitikkoja ei haluta ärsyttää liikaa, jonka seurauksena verotuksellisia ja tulonjaollisia toimenpiteitä vältellään. Ympäristövaltiolle tyypilliset toimet ovatkin melko neutraaleja pysyen oikeistovasemmisto -akselin ulkopuolella.

KAISU:a leimaa myös vahva usko nimenomaan teknologisiin ratkaisuihin. Konkreettisten sosiaalisten ja kulttuurillisten toimien sijaan panostetaan akkuteknologiaan. Liikkumisessa siirrytään pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä, lihatalouden päästöihin vaikutetaan manipuloimalla karjaa, ja kulutuksen ympäristövaikutuksista viestitään. Nojautumisessa teknologisiin ratkaisuihin on se miellyttävä puoli, että se sisältää lupauksen jatkaa elämää nykyisellään, ilman suuria äkillisiä tai radikaaleja muutoksia tavassa olla ja elää. Rivien välissä kansalaisille luvataan, että ilmastonmuutos on ratkaistavissa uuden teknologian ja tehostamisen avulla.

Kuva: Unsplash/Matthew Henry

Lopuksi – onko tavoite tuhoon tuomittu? On perusteltua kyseenalaistaa KAISU:n ja koko hiilineutraaliustavoitteen mahdollisuudet onnistua vähentämään merkittävästi Suomen kasvihuonekaasupäästöjä. Toisaalta uutisoidaan, kuinka Suomi on onnistunut vähentämään omia päästöjään. Tällöin on hyvä muistaa, että lopulta kyseessä on poliittinen tavoite. KAISU:ssa todetaankin, ettei tuontia huomioida Suomen päästöihin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mitä enemmän tuotantoa viedään ulkomaille, sitä vähemmän Suomi tuottaa päästöjä, eli sitä lähempänä hiilineutraalius on. Tältä kantilta katsottuna tavoitteella on hyvät mahdollisuudet tulla saavutetuksi. Se, kuinka paljon Suomi hillitsee ilmastonmuutosta, on sitten eri kysymys.

OSKARI HAKALA

 

Artikkelikuva: Oskari Hakala

Teksti perustuu Oskari Hakalan pro gradu -tutkielmaan Hiilineutraali Suomi 2035 : kohti ekohyvinvointivaltiota? (Jyväskylän yliopisto, 2023).

Lisälukemisto

Hirvilammi, T., Peltomaa, J. & Mervaala, E. (toim.) (2021). Kohti ekohyvinvointivaltiota. Alue ja Ympäristö (50:2). https://aluejaymparisto.journal.fi/issue/view/7951

Valtioneuvosto (2019). Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelma 10.12.2019 : Osallistava ja osaava Suomi – sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta. Valtioneuvoston julkaisuja 2019:31. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161931

Ympäristöministeriö (2022). Keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelma. Kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa 2035. Ympäristöministeriön julkaisuja 2022:12. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/164186

Oskari Hakala

Oskari Hakala on yhteiskuntapolitiikan maisteri. Hän haluaa jatkuvasti ymmärtää paremmin, minkälainen maailman pitäisi olla, kun ei se voi olla tällainen.

LUE KOMMENTAARI:

Tuuli Hirvilammi

Kirjoittaja on yliopistotutkija Tampereen yliopiston sosiaalitieteiden tiedekunnassa ja Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti.

Ekohyvinvointivaltion ajankohtaisuus

Oskari Hakalan pro gradu on esimerkki tieteidenvälisen kestävää hyvinvointia ja ekososiaalipolitiikkaa koskevan tutkimuskeskustelun vetovoimasta. Suomessakin on käynnissä useita väitöstutkimuksia ja aiheeseen liittyviä tutkimushankkeita.

Hakala toteaa osuvasti, että käsitteenä ekohyvinvointivaltio on nuori. On totta, että suomen kieleen käsite vakiintui vasta vuonna 2019 alkaneen ORSI-tutkimushankkeen myötä. ORSI-hankkeessa on tutkittu ja tutkitaan yhä oikeudenmukaisia ja tehokkaita ohjauskeinoja, joiden avulla Suomi voisi siirtyä kohti ekohyvinvointivaltiota.

Sekä kansainvälisestä että suomalaisesta tutkimuskeskustelusta löytyy kuitenkin tutkijoita, jotka ovat käsitelleet ympäristökysymysten ja hyvinvointivaltion yhtymäkohtia jo viime vuosituhannen puolella. Suomessa sosiaalipolitiikan tutkijoista esimerkiksi Briitta Koskiaho, Marja Järvelä ja Ilmo Massa ovat opetuksessaan ja tutkimuksessaan pitäneet esillä sitä, miten ympäristöongelmat ja kestävän kehityksen haasteet vaikuttavat tulevaisuuden hyvinvointivaltioihin ja sosiaalipolitiikkaan. Vuonna 2009 ehdotimme Ilmo Massan kanssa ympäristösosiaalipolitiikan käsitettä teoksessa Vihreä teoria: Ympäristö yhteiskuntateorioissa. Vuonna 2012 kirjoitimme Tuula Helneen ja Markku Laadun kanssa Kelan julkaiseman kirjan Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla. Siinä käsitellään sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion ongelmia ekologisen kestävyyden näkökulmasta ja hahmotetaan kestävää hyvinvointia edistäviä politiikkakeinoja.

Sosiaalipolitiikan ja Sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Januksessa on julkaistu kaksi aiheeseen liittyvää teemanumeroa: Liisa Häikiön ja Paula Saikkosen toimittama Ympäristö ja Sosiaalipolitiikka -teemanumero vuonna 2009 sekä Antti Puupposen ja Tiina Silvastin toimittama Kestävä hyvinvointi ja eriarvoisuus -teemanumero vuonna 2016. Tuoreempana esimerkkinä aiheen vakiintumisesta suomalaiseen monitieteiseen yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen voidaan pitää myös Alue & Ympäristö -lehden Ekohyvinvointivaltio teemanumeroa vuodelta 2021.

Myös kansainvälisessä tutkimuskeskustelussa ekohyvinvointivaltiota on hahmoteltu enenevässä määrin viimeisen 20 vuoden aikana. Keskustelussa on käytetty vaihtelevia käsitteitä mutta yhteisenä pyrkimyksenä on ymmärtää, miten hyvinvointivaltioita tulisi uudistaa niin, että ne voivat luoda hyvinvointia maapallon kantokyvyn rajoissa. Avainkäsitteitä ovat ”sustainable welfare” ja ”eco-social policy”. Olemme perustaneet myös kansainvälisen verkoston tämän nosteessa olevan tutkimuskeskustelun tueksi.

Se, että aihetta tutkitaan enemmän ei valitettavasti tarkoita sitä, että asiat etenisivät käytännössä ekohyvinvointivaltion suuntaan. Kuten Hakalan gradu osoittaa,  poikkihallinnolliset politiikkatoimet ja ekohyvinvointivaltion piirteet eivät vielä näy riittävän konkreettisina muutoksina suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kokonaisvaltaisen siirtymän tarve ja vaikeus

Hakalan idea tarkastella KAISU-ohjelmaa ekohyvinvointivaltion tavoitteiden näkökulmasta on oivallinen. Ohjelman analyysi tuo nimittäin kipeästi esiin ristiriidat hiilineutraalisuustavoitteiden ja konkreettisten toimenpide-ehdotusten välillä.

Se, että KAISU ei sisällä sosiaalipoliittisia toimenpide-ehdotuksia eikä riittävästi tunnista sosiaalisten eriarvoisuuksien ongelmia, ei ole valitettavasti yllättävä tulos. Sektorikeskeisen ilmastotyön ongelmat ovat olleet ainakin tutkijoiden keskuudessa jo pitkään tiedossa. Suomalaisesta yhteiskuntapolitiikasta puuttuu riittävä ymmärrys ekososiaalisesta politiikasta, jossa pyritään vähentämään samanaikaisesti ympäristöhaittoja ja lisäämään hyvinvointia ja/tai vähentämään eriarvoisuutta.

Toisaalta Suomessa on pitkä perinne kestävän kehityksen käytännöistä ja erilaisten toimijoiden aloitteista, joissa on pyritty yhdistämään eri kestävän kehityksen ulottuvuuksia. Erityisesti kansainvälisten kestävän kehityksen tavoitteiden jalkauttaminen kuntiin ja hiilineutraalisuustavoitteet ovat vauhdittaneet kestävyystoimia.

Tuoreessa tutkimusartikkelissamme yhdistimme ORSI-hankkeessa kerättyä aineistoja, kun pyrimme selvittämään, miten erilaiset aloitteet voivat vahvistaa murrosta kohti ekohyvinvointivaltiota. Tarkastelimme suomalaisen hyvinvointivaltion uudenlaisia ekososiaalisia käytäntöjä eli sellaisia prosesseja, joilla on pyritty vähentämään ympäristövaikutuksia ja samalla huolehdittu siitä, että sosiaaliset tavoitteet saavutetaan. Tutkimuskohteina oli kestävien julkisten hankintojen edistäminen ja siinä erityisesti KEINO-osaamiskeskus, hiilineutraalien kuntien verkosto, Kestävien elämäntapojen Kiihdyttämöt, joihin kotitaloudet osallistuivat eri kunnissa, ja hiilijalanjälkilaskurit teknologiana, jolla voidaan vähentää päästöjä ja auttaa kulutusvalintojen ohjaamisessa. Selvitimme eri haastatteluaineistojen avulla, millä tavoin nämä aloitteet ovat lisänneet murroskyvykkyyttä Suomessa kohti ekohyvinvointivaltiota. Tulosten mukaan murroskyvykkyyttä vahvistavat sosiaaliset verkostot, joissa voidaan vaihtaa ajatuksia ja kokea yhteenkuuluvuutta. Lisäksi aloitteet lisäävät toimijoiden tietoa, koska ne tukevat uuden oppimista ja auttavat seuraamaan muutosta. Myös se, että aloitteet perustuvat yhteisiin poliittisiin tavoitteisiin ja visioihin, tarjoaa niille laajan tuen ja auttaa eri toimijoita perustelemaan päätöksiään. Lisäksi riittävät taloudelliset resurssit ovat oleellisia pitkäjänteisen työn ja muutoksen mahdollistamiseksi.

Mistä tunnistaa ekohyvinvointivaltion?

Hakalan gradussaan listaamat ekohyvinvointivaltion piirteet jäsentävät ja tiivistävät hyvin aiempaa tutkimusta aiheesta. ORSI-hankkeessa olemme julkaisseet politiikkasuosituksen, jossa myös listaamme ekohyvinvointivaltioon sopivan sosiaalipolitiikan tavoitteita:

1. Kohtuullinen elintaso köyhyyttä torjumalla ja ylikulutusta hillitsemällä

2. Toiminnan vaikutusten suhteuttaminen ympäristön kantokyvyn rajoihin ja haitallisten ympäristövaikutusten ehkäiseminen

3. Yksilöiden tasa-arvoisten mahdollisuuksien tukeminen

4. Sosiaaliturvan hyödyntäminen yhteiskunnallisen muutoksen edistämiseksi

5. Yksilön vapauksien ja valinnanmahdollisuuksien turvaaminen kestävyystavoitteiden rajoissa

6. Taloudellisesti tehokas sosiaaliturvajärjestelmä ja sosiaalipolitiikan rahoituksen irrottaminen ympäristölle haitallisesta talouskasvusta.

Ekohyvinvointivaltioiden tarkoituksena on jatkaa hyvinvointivaltion perinnettä taloudellisen eriarvoisuuden hillitsemisessä. Uutena näkökulmana on pyrkiä estämään ympäristöpoliittiseen ohjaukseen liittyviä jakolinjoja ja mahdollisia sosiaalisia konflikteja. Tavoitteena on mahdollisimman oikeudenmukainen murros kohti ekohyvinvointivaltiota.

TUULI HIRVILAMMI

Takaisin ylös ↑