Gradusta asiaa

Maaseudulla on voitava elää, jotta kaupungeissa voidaan elää

Teksti on osa Luontosuhteen jälleenrakennus -juttusarjaa, jossa Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan oppiaineen opiskelijat ovat kirjoittaneet tekstejä ajankohtaisista ympäristöaiheista. Nuorten osallistumisen mahdollisuuksia ja esteitä tutkiva ALL-YOUTH -tutkimushanke on ollut Ihminen ja ympäristö -kurssilla mukana kehittämässä klinikkaoppimista, jossa opiskelijat suunnittelevat ja toteuttavat tiedonhankintatehtävän tai muun toimijaverkoston pyytämän hankkeen. Luontosuhteen jälleenrakennus -juttusarjan tekstit on toimittanut ALL-YOUTH-hankkeen vuorovaikuttaja Pasi Huttunen Itä-Suomen yliopistosta.

Maaseutu on ekologisen jälleenrakennuksen (BIOS, 2019) aikakaudella muutosten edessä, mutta ilmastonmuutosta hillitsevät toimet on tehtävä vaarantamatta ruoantuotantoa. Samaan aikaan maaseudun elinvoimasta on huolehdittava.

Kasvihuonekaasupäästöt, niiden lähteet ja vähentämisen mahdollisuudet tulevat uutisten kautta tajuntaamme päivittäin. Pohja näiden teemojen ajankohtaisuudelle on ilmastokriisissä ja sen hillitsemiseksi laaditussa kansainvälisessä sääntelyssä, etunenässä Pariisin sopimuksessa (Paris Agreement, 2015). Sopimus linkittyy maanviljelijöihin muutenkin kuin vain päästörajoitusten kautta, vaikka näitä rivejä sopimuksesta harvemmin siteerataan ilmastokeskustelun yhteydessä. Heti sen jälkeen, kun kasvihuonekaasupäästöjen kasvusta aiheutuva lämpötilan nousu on linjattu 1,5 asteeseen, sopimuksessa todetaan, että lämpötilan nousun hillitsemisen siirtymällä vähähiiliseen yhteiskuntaan tulisi tapahtua tavalla, joka ei vaaranna ruoantuotantoa (Paris Agreement, 2015).

Haluaisin päätöksentekijöiden ja myös ilmastoahdistuksesta kärsivien maanviljelijöiden muistavan edellä mainitsemani kirjauksen. Tulemme tarvitsemaan myös suomalaisten panostusta ruoantuotantoon jo siksi, että ilmastohaasteita riittää myös toiseen suuntaan. Olemme siinä pisteessä, että emme voi pelkästään hillitä ilmastonmuutosta, vaan meidän täytyy niin globaalisti kuin myös kansakuntana, paikallisyhteisöinä ja yksilöinä varautua sen seurauksiin.

Maaseudulla kasvaneena ja sinne kaupunkivuosien jälkeen takaisin päässeenä seuraan murheellisena uutisointia maanviljelijöiden ilmastoahdistuksesta. Ilmastopoliittista keskustelua ja päätöksentekoa koskevassa julkisessa keskustelussa voi helposti kuulostaa siltä, että yhtenä päivänä pitäisi vaihtaa lehmät heinäsirkkoihin ja toisena investoida aurinkoenergiaan tai biokaasun tuotantoon. Ymmärrän ahdistuksen, jos tilan talous on jo valmiiksi epävakaa ja kaupan päälle uutisointi antaa ymmärtää elinkeinon olevan osasyyllinen ilmastokriisiin. Suurella osalla on harteillaan menneisyyden taakka aikaisempien sukupolvien raivaamien peltojen kohtalosta ja nyt taakka kasvaa maapallon tulevaisuuden painolla.

Vaikka tähän saakka ruokaturvasta on puhuttu lähinnä kolmansien maiden ongelmana, on todennäköistä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset lisäävät globaalien ruokamarkkinoiden kriisitilanteita.

Ruoantuotannon huoltovarmuus kuuluu ilmastokeskusteluun

Jo nyt eurooppalaiset maanviljelijät ovat joutuneet mukautumaan ilmastonmuutokseen vaihtamalla viljelylajikkeita ja -kasveja (Olesen et al., 2011). Kun kuivuus ja tulvat valtaavat alaa seuduilla, joiden antimista olemme globalisoituneen ruoantuotannon myötä pystyneet nauttimaan, on maaseutumme tuotanto kovaa valuuttaa. Vaikka tähän saakka ruokaturvasta on puhuttu lähinnä kolmansien maiden ongelmana, on todennäköistä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset lisäävät globaalien ruokamarkkinoiden kriisitilanteita (Jokinen ym., 2016).

En väitä, että Pariisin sopimuksen kirjaukset puhdistaisivat ruoantuotannostamme aiheutuvat päästöt, vaan haluan korostaa maatalouden ja elävän maaseudun tärkeyttä tulevaisuuskuvassamme. On totta, että ilmastohaasteiden edessä maailma kaipaa systeemistä muutosta, jossa myös tulevaisuuden maa- ja laajemmin biotalouden tuotteet voivat olla aivan toisia kuin nyt.

Siihen menee kuitenkin aikaa, koska tälläkin hetkellä maaseudulla tuotetaan 68 prosenttia Suomen tavaraviennin raaka-aineista (Määttä, 2019). Uskoisin, että maaseudun saavuttaakin nopeammin kiertotalous kuin systeeminen muutos, mikä myös edesauttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Pyrkimys kiertotalouteen on kuitenkin nopealla aikataululla noussut talousjärjestelmämme kehitystä ohjaavaksi suuntaukseksi ja maataloussektori on päässyt jo vähintäänkin jyvälle kiertotalouden käytänteistä. Kehitystä vauhdittaa Suomen vahva visio vihreästä, kiertotaloutta hyödyntävästä biotaloudesta.

Maaseutu on muutakin kuin ruoantuotantoa

On myös muistettava, että maaseudulla asuu paitsi maanviljelijöitä, myös koululaisia, opiskelijoita, palkkatyöläisiä ja eläkeläisiä, yhteensä kaikkiaan noin 40 prosenttia Suomen väestöstä (Määttä, 2019). Jokaisella näistä ihmisryhmistä on roolinsa siinä, että maaseutu säilyy elinvoimaisena ja maatilat tuottavat edelleenkin kaupunkilaisillekin tärkeitä tuotteita. Järvelä ja Kortetmäki (2016) ovat tarkastelleet maatilojen haavoittuvuutta ilmastonmuutokseen liittyen myös sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta. Heidän näkemyksensä mukaan maatilojen sosiaalinen haavoittuvuus liittyy maaseudun kehittämiseen, sillä jos yhä useampi päätyy jättämään maaseudun, maatiloista tulee todennäköisemmin sosiaalisesti eristyneitä. Siksi koen, että mekin maallemuuttajina edistämme maaseudun kestävää kehitystä.

Olen vahvasti sitä mieltä, että maaseutua on tarkasteltava ja kehitettävä muistakin kuin ruoantuotannon tai biotalouden näkökulmista. Suomen kestävää tulevaisuutta suunnitellessa katse on suunnattu vahvasti kaupunkien kehittämiseen ja maaseutu nivoutuu useaan selvitykseen lähinnä ruoantuotannon kautta. Kaupungit ja maaseutu ovat niin riippuvaisia toisistaan, että on tarpeen kehittää molempia. Koska kaupungistuminen on megatrendi, näyttäytyy kaupunkien kehittäminen aivan toisessa valossa kuin maaseudun kehittäminen. Kaupungeista halutaan tehdä älykkäämpiä esimerkiksi liikkumisen suhteen. Eikö maaseudulla saa liikkua älykkäästi? Kaupunkien kehittäminen on ehdottomasti hyvä asia vähähiilisen yhteiskunnan tavoittelussa. Mutta täytyykö maaseudun odottaa maallemuuton, seutuistumisen tai monipaikkaisuuden megatrendistymistä ennen kuin havaitaan, että maaseudun kehittämisen täytyy kulkea käsi kädessä kaupunkien kehittämisen kanssa?

Hiljenevistä kylistä paikkariippumattomuuteen

Maalaisena olen puolueellinen puhuessani maaseudun kehittämistä, mutta ajattelen maaseudun hiljeneviä kyliä sekä asukkaiden itsensä että tulevien aikojen valossa. Kuka vastaa tulevaisuuden ruoantuotannon haasteisiin, jos asukkaat ovat syyllistyneet riittävästi ja muuttaneet älykkäisiin kaupunkeihin?

Ymmärrän yhä paremmin Ylelläkin esitetyssä ”Tšernobylin babuškat” -dokumentissa (Morris & Bogart, 2015) esiintyneitä ikänaisia, jotka olivat kieltoja uhmaten palanneet voimakkaan ydinlaskeuman alle, kielletylle alueelle jääneisiin koteihinsa. Sitkeät mummot keräävät polttopuunsa ja kasvattavat ruokansa hyvin pitkälti itse, hyödyntäen myös muita luonnonantimia. He ovat yhtä mieltä siitä, että olisivat jo aikoja sitten kuolleet kaupunkiin, jos he olisivat jääneet sinne asumaan kerrostaloihin ilman mahdollisuutta tuttuihin, fyysisen kunnon ja mielen kannalta tärkeisiin arkiaskareisiin.

Tsernobylin mummoille tuttuja arkiaskareita kaipasin itsekin kaupungissa asuessani, vaikka pahimmassa tuskassani parvekeviljelyä harjoitinkin. Olen seurannut myös kotikylän vanhuksia, jotka näyttävät silmissä kuihtuvan pois jouduttuaan vanhustentaloon. Metsät tuottavat niin aineellista kuin aineetontakin hyvinvointia ja maaseudulla on samanlainen rooli. Minun ja perheeni on hyvä asua maalla. Välimatkat vain ovat pitkiä, junavuorot harvassa ja ympäristöpolitiikan opiskelijalle kiinnostavimmat harjoittelupaikatkin tuntuvat olevan pääkaupunkiseudulla. Aika näyttää, löytyykö leipä jälleen kaupungista vai pystymmekö jäämään maaseudun rauhaan, jossa olisi myös ympäristöpolitiikan näkökulmasta paljon hyödyllistä tehtävää.

Pientä toivoa antavat työ- ja elinkeinoministeriön alkuvuodesta julkaiseman selvityksen (Määttä, 2020) tulokset, jonka mukaan monipaikkaisuuden ja paikkariippumattomuuden kautta olisi täysin mahdollista jakaa ministeriön alaisuudessa toimivien organisaatioiden toimintaa alueellisesti. Aikakin olisi varsin otollinen, kuten olemme koronakevään 2020 aikana kokeneet. Nyt mitataan edelläkävijyyttä paikkariippumattomassa työssä – ovatko organisaatiot jo ottaneet koppia?

ARMI PURHONEN

Otsikkokuva: Pasi Huttunen

Kirjallisuus

BIOS (2019). Ekologinen jälleenrakennus. Verkkoartikkeli 7.10.2019. Poimittu 5.5.2020.

Jokinen P., Mononen T. & Sairinen, R. (2016). Climate Change and Food Security: Three Case Studies on Uncertainty. Teoksessa: Paloviita A., Järvelä M. (toim.). Climate Change Adaptation and Food Supply Chain Management. Routledge Advances in Climate Change Research. 17-29.

Järvelä, M. & Kortetmäki T. (2016). Coping with climate change. Rural livelihoods, vulnerabilities and farm resilience. Teoksessa: Paloviita A., Järvelä M. (toim.). Climate Change Adaptation and Food Supply Chain Management. Routledge Advances in Climate Change Research. 147-157.

Kestävyyspaneeli (2020). Kuusi polkua kestävyyteen: evästykset systeemisen kestävyysmurroksen edistämiseksi Suomessa. Poimittu 15.3.2020.

Koste O.-W., Lehtovuori P., Neuvonen A. & Schmidt-Thomé K. (2020). Miksi Suomen kaupungistuminen jatkuu? Argumentteja keskusteluun Suomen kaupungistumisen syistä 2020-luvulla. Poimittu 15.3.2020.

Määttä, T. (2019). Maaseudulle voimaa viiden kohdan ohjelmalla. Maaseudun Tulevaisuus 11.12.2019. Poimittu 15.3.2020.

Määttä, T. (2020). Suunta paikkariippumattomaan työhön ja entistä parempaan alueelliseen läsnäoloon: Selvityshenkilö Tytti Määtän loppuraportti. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 2020:19. Poimittu 15.3.2020.

Olesen, J. E. et al. (2011). Impacts and adaptation of European crop production systems to climate change. European Journal of Agronomy, 34: 96–112.

Paris Agreement (2015), UNFCCC, COP Report No. 21, Addendum, at 21, U.N. Doc. FCCC/CP/2015/10/Add, 1. Poimittu 15.3.2020.

Morris, H. & Bogart, A. (2015). The Babushkas of Chernobyl. Poimittu 27.5.2020.


Armi Purhonen

Kirjoittaja opiskelee ympäristöpolitiikan maisteriohjelmassa Itä-Suomen yliopistossa. Armilla on metsätieteiden maisterin tutkinto ja 15 vuoden työkokemus metsäteollisuuden kestävän kehityksen ja viestinnän tehtävissä. Armia kiinnostavat erityisesti ilmastokysymykset ja kiertotalouden edistäminen.