Artikkeli perustuu Sara Haapasen pro gradu -työhön, joka on luettavissa täältä.The Finnish Breadline: Stigmatisation and the Social Power Struggle of Space, Haapanen, Sara 2017.
Suomalaiset köyhyyttä käsittelevät sanomalehtiartikkelit alkavat usein valokuvalla leipäjonosta. Kuvassa ihmiset jonottavat ruoka-apua Helsingin kaduilla. Kansainvälisestä näkökulmasta tarkasteltuna on yllättävää, että tasa-arvoa edistävästä hyvinvointivaltiostaan tunnetussa maassa voi nähdä, kuinka monet ihmiset jonottavat kaduilla ruoka-apua.
Ihmetyksessäni ei ole kyse ainoastaan köyhyyden ilmentymästä hyvinvointiyhteiskunnassa, vaan siitä, kuinka ruoka-avun jonotus asettaa köyhyyden esille julkiseen tilaan. Ruoka-avun jonottajille ei anneta muuta vaihtoehtoa kuin seisoa jonossa ohikulkijoiden katseen alla. Ilmiön aiheuttama ihmetys sai minut tarttumaan leipäjonoihin pro gradu –työssäni. Gradutyöni käsittelee leipäjonon ja julkisen tilan välistä suhdetta toimijuuden ja omistajuuden kautta. Tutkin, minkälaisia vaikutuksia edellä mainituilla on stigmatisaatioon niin henkilökohtaisella kuin asuinyhteisönkin tasolla. Tutkielma toteutettiin keräämällä havaintoja suoraan leipäjonossa, tekemällä yleisiä havaintoja leipäjonon läheisyydessä sekä toteuttamalla suppea kysely.
Rajasin ruoka-avun tarpeen pois tutkimusaiheestani, mutta tavassa, jolla ruoka-apua vastaanotetaan, on kiistanalaisia piirteitä. Nykyjärjestelmässä yhteiskunnan vähävaraisemmat ryhmät ovat pakotettuja seisomaan julkisella paikalla kuin estradilla. Tämä käytäntö nostaa esiin ryhmiä ja yksilöitä, jotka kamppailevat köyhyyden aiheuttamien ongelmien kanssa. Ruoka-avun tarjoaminen julkisessa tilassa synnyttää kysymyksiä stigmatisaatiosta, vallasta ja yksilön voimattomuudesta. Se paljastaa, miten apu saattaa jakaa ja erotella yhteiskuntaa sosiaalisen ja pääomaan liittyvän epätasa-arvon perusteella.
Sosiaalisen häpeän kokoaminen
Helsingin keskustan ruuhkaisissa leipäjonoissa saattaa jonottaa tuhansia ihmisiä kerrallaan ja joskus jonot venyvät jopa yli kilometrin pituisiksi (Iltalehti, Hallitus vei rahat…, 2017). Julkista keskustelua hallitsee negatiivinen stereotyyppi köyhyyden kanssa kamppailevista henkilöistä: he ovat laiskoja, työtä vieroksuvia, päihteiden käyttäjiä tai vain valitsevat säästää rahansa johonkin muuhun leipäjonon avulla. Pohjimmiltaan syy ruoka-avun saajien leipäjonossa seisomiseen määritetään siis heidän omien epäonnistumistensa tulokseksi (Riches and Silvasti, 2014). Nämä ovat stereotyyppejä, joita usein vahvistavat yhteiskunnalliset odotukset, mutta toisaalta myös ulkoiset tekijät, joista esimerkiksi Helsingin Sanomat raportoi. Kantaaottava artikkeli, joka oli otsikoitu Vaatteet paljastavat usein ihmisen luokka-aseman, vaikka sitä yritettäisiin salata, kertoo tutkija – Tältä köyhyys näyttää ja tuntuu Suomessa. (HS, 24.2.2017), alkaa tyypillisellä leipäjonoa esittävällä kuvalla:
Emme ainoastaan tuomitse köyhyyttä ja ruoka-apua tarvitsevia, vaan meitä rohkaistaan lisäksi tekemään pidemmälle meneviä johtopäätöksiä ihmisistä, joista emme todellisuudessa tiedä mitään:
”Kävi ilmeiseksi, että ihmisten altistaminen seisomaan leipäjonossa loi kadulle tilanteen, jossa oli lähes mahdotonta olla pohtimatta jonottajia, miksi ja miten he olivat päätyneet leipäjonoon. Leipäjono oli luonut tilanteen, jossa on liian helppo tuomita jonossa olevat henkilöt tietämättä heistä mitään muuta kuin että he tarvitsevat ruokaa” (Haapanen, 2017)
Kallion leipäjonoa koskevassa tutkimuksessa kysyttiin jonottajilta, miltä heistä tuntuu ohikulkijoiden kävellessä heidän ohitseen. Yksi vastaaja totesi: ”he katsovat minua kuin olisin koditon” (Haapanen, 2017). Tämän kaltaiset julkiset ennakko-oletukset ja virhearviot heijastuvat osaltaan julkiseen keskusteluun. Lister (2014:119) luonnehtiikin hyvin selvästi stigmatisaatiosta tai köyhyydestä koituvan häpeän toimivan vahvistavana tekijänä “epätasa-arvon ja sosiaalisen hierarkian säilyttämisessä”.
Leipäjonossa olevien ihmisten todellisen elämäntilanteen on todistettu olevan kaukana yhteiskunnan tulkinnoista. Ruoka-apua jonottavien elämäntilanteet ovat kansallisen tutkimuksen mukaan tosiasiassa täysin vastakohtaisia vallitsevien oletusten kanssa (Ohisalo ja Saari, 2014). Leipäjonojen ihmisryhmät koostuvat todellisuudessa vanhuksista, töissä käyvistä köyhistä, perheistä, opiskelijoista ja työttömistä. Nämä ryhmät edustavat niitä yhteiskunnan sektoreita, joiden toimeentulon tulisi olla turvattu palkkojen tai valtiontukien kautta. Leipäjonon tarkoitus on ollut tarjota apua kaikille sitä tarvitseville, mutta todellisuudessa se on edistänyt segregaatiokehitystä: jonossa seisovat stigmatisoidaan köyhyyden negatiivisella leimalla.
Mitä leipäjonon esillepano sitten saa aikaan? Idealistisesti voimme toivoa sen vetävän tarpeeksi huomiota köyhyyden määrään ja pakottaa näin yhteiskunnan reagoimaan vallitsevaan taloudelliseen epätasa-arvoon. Leipäjonoon liittyy kuitenkin useita syvällisempää perehtymistä vaativia kerroksia, sillä jonossa on kyse huomattavasti monimutkaisemmista asioista kuin yksittäisten ryhmien taloudellisen tuen tarpeesta. Leipäjonon julkisella luonteella on negatiivinen seuraus paitsi yhteiskunnan sosiaaliselle jakautuneisuudelle, myös tapaan, jolla asuinyhteisö käyttää ja kohtelee aluetta leipäjonon ympärillä. Tutkimusta varten toteutetussa suppeassa kyselyssä 40% vastauksista osoitti, että aluetta leipäjonon läheisyydessä ei koettu mukavaksi sosiaalisen kanssakäymisen paikaksi.
Yksi henkilö luonnehti alueen olevan ”kuin keskus tämän kaltaisille ihmisille”. Leipäjonon käyttäjät eivät ainoastaan tuomitse muita ruoka-apua tarvitsevia, vaan he myös arvioivat koko aluetta jonon ympäristössä negatiivisessa valossa. Suhde yhteiskunnassa vallitsevien sosiaalisten asenteiden ja käyttäytymisen välillä heijastuu vahvasti siihen, miten urbaania tai rakennettua ympäristöä kohdellaan. Huomion vetäminen leipäjonoon voi aiheuttaa kitkaa alueella, jossa tunnelma on jo valmiiksi kiristynyt. Kaikki leipäjonoon ja jonottajiin kohdistuva stigmatisointi välittyy osaksi itse alueen luonnetta ihmisten reagoidessa ja käyttäytyessä tavalla, joka pilaa muuten mahdollisesti rauhallisen alueen.
Julkinen käyttäytyminen merkkaamassa tilan omistajuutta
Kallio on yleisesti tunnettu halvoista baareistaan, työläishistoriastaan ja erityisesti Helsinginkadulla sijaitsevasta leipäjonostaan, joka esiintyy toistuvasti mediassa ja jota käytetään symboloimaan suomalaista köyhyyttä.
Rähjäisen maineen omaavalla alueella häiriökäytös tuli tutkimuksen teon aikaan ilmi julkisen ryyppäämisen muodossa. Myös poliisi on tietoinen alueen rauhattomuudesta, joka on seurausta alueen huumeongelmien, alkoholinkäytön ja häiriköinnin yleisyydestä. (Yle, Crackdown on Kallio…,2011).
Julkinen häiriökäyttäytyminen näyttäytyy alueella myös muilla tavoin; roskaisuudessa ja julkisen omaisuuden tuhoamisessa, josta hyvä esimerkki on graffitien peitossa oleva aikaa nähnyt lippakioski. Sen lisäksi, että jonoa ympäröivä tila on jätetty vaille kunnossapitoa, on jono itsessään kitkakohta tilan ääneenlausumattomien omistussuhteiden ja jonon paikallisille yrityksille luoman epämukavuuden sekä asukkaille aiheuttamien kulkureittien tukkeutumisen vuoksi. Yhden kyselyyn jätetyn vastauksen mukaan ”Joskus on koitunut pieniä ongelmia siitä, että jonon pituus on häirinnyt muita kadulla käveleviä ihmisiä” (Haapanen, 2017). Tämä luonnehdinta sopii yhteen ohikulkijoiden kokemusten kanssa siitä, että heidän piti kävellä jonon läpi päästäkseen asioimaan jonon takana kadun varrella sijaitseviin yrityksiin. Jo pelkkä jonon pituus siis siirsi leipäjonon ulos suljetusta rakennuksesta kadulle symboloimaan alueellisen hajautumista ja julkisen tilan omistajuutta.
Kalliossa sijaitsee edellä kuvatun Hurstin valinnan lisäksi myös Pelastusarmeijan hallinnoima leipäjono. Tämä jono toimii ajanvarausjärjestelmällä, jolloin se ei aiheuta julkista jonottamista eikä täten myöskään reaktioita ympäristön yrityksissä ja asukkaissa. Asuinympäristö on hiljainen, puhdas ja siitä huolehditaan. Ottaen huomioon lähellä sijaitsevan toisen leipäjonon, on hankala uskoa ruoka-avun harjoittavan toimintaansa tässä tilassa.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, ettemme voi kiistää ruoka-avun tarvetta Suomessa, mutta nykyinen leipäjonomalli heikentää sekä yksilön itsetuntoa että vahingoittaa paikallista yhteisöllisyyden tunnetta. Rauhaisa alue luovuttaa tilaa häiriökäyttäytymiselle, kun kolhittua itsetuntoa pyritään paikkaamaan osoittamalla vastavuoroisesti epäkunnioitusta jonottajia hylkivää ympäristöä kohtaan. Häiriöitä aiheuttava käytös saattaa olla puolustusreaktio, jossa ilmaistaan kunnioituksen puutetta vihamieliseltä tuntuvaa aluetta kohtaan.
Köyhyys aiheuttaa jo itsessään ongelmia, mutta julkinen ruoka-avun jonotusjärjestelmä kasvattaa entisestään jonottajien negatiivisia tunteita. Jopa jonon sisällä tuomitaan muita jonottajia, ruoka-apua tarvitsevien yrittäessä säilyttää itsekunnioituksensa ja varjella itsensä julkiselta häpeältä. Tämä asetelma taas vahvistaa sosiaalisia ja luokkaeroja asuinympäristön sisällä.
Tämä tutkimus on paljastanut leipäjonojen olevan problemaattisia useassa eri mielessä; ongelmat ulottuvat paljon köyhyyden aiheuttamia vaikeuksia ja sosiaalisia odotuksia laajemmalle. Nyky-yhteiskunta on kriisin edessä, henkilökohtaiset ominaisuudet eivät ole ainoita kyseenalaistettuja, vaan myös asuinympäristöön liittyvät arvot, yhteisön ylpeys ja kuulumisen tunne ovat heikentyneet hälyttävällä tavalla.
Maaliskuussa on aloitettu (STT, 2018) Helsingin kaupungin ja muiden organisaatioiden kanssa tehtävä tutkimus, jossa pyritään löytämään parempia ratkaisuja ruoka-avun järjestämiseen. Omanarvontunteen heikentäminen ja suurten, haavoittuvassa asemassa olevien ihmisjoukkojen pakottaminen jonottamaan ruoka-apua rankoissa sääolosuhteissa ei ole millään mittapuulla hyväksyttävää. Toivottavasti kehitteillä oleva ratkaisu tuo myös asuinyhteisön takaisin yhteen sekä auttaa uudelleen rakentamaan kaupunkielämän niin sosiaalisia kuin fyysisiä elementtejä.
Sara Haapanen on Suomessa asuva britti, joka on hetki sitten valmistunut Helsingin yliopistosta aluetieteiden maisteriksi. Hän on erikoistunut kaupunkimaantieteeseen ja hänen erityinen kiinnostuksenkohteensa on urbaani köyhyys.
Venla Bernelius on Suomen maantieteellisen seuran puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen yliopistolehtori, joka on tutkinut laaja-alaisesti kaupunkien eriytymisen dynamiikkaa, koulutusta ja muuttoliikettä. Berneliuksen tutkimuksissa korostuvat kysymykset segregaation yhteiskunnallisista vaikutuksista, ja tutkimus- ja opetustyön lisäksi Bernelius tekee tiivistä yhteistyötä yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa muun muassa koulujen kehittämisessä ja tukitarpeen mallintamisessa.
Leipää ja sirkushuveja – ohikulkijoille?
Sara Haapanen johdattelee lukijan puheenvuorossaan ja sen taustalla olevassa pro gradu –työssään kohti merkittäviä yhteiskunnallisia ongelmia, jotka piileksivät hyvinvointivaltion laidoilla. Samalla Haapasen analyysissä nousee esiin käsitteellisiä tapoja jäsentää ja tehdä näkyviksi ilmiöitä, jotka usein ohitamme arjessa; jopa varsin konkreettisesti ohi kulkemalla.
Tekstin lähtökohtana on hämmästys siitä, miten Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa on ylipäänsä tarvetta ruoka-avun tyyppiselle viimekäden avustusmuodolle nykyisessä laajuudessaan. Varsinaisena tutkimusteemana on kuitenkin erityisesti maantieteellisestä näkökulmasta kiinnostava kysymys: Miten tällaisen avun tilallinen organisoiminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin ja stigmatisaation kokemukseen? Tuottaako julkisen tilan käyttäminen avustamisessa ei-toivottuja vaikutuksia, joita emme useinkaan osaa ottaa huomioon?
Leipäjono ja stigmatisaation maantiede
Leipäjonot eli ruoka-avun organisoiminen julkisessa katutilassa jonotettavilla avustuspaketeilla ovat olleet monen kaupungin ja kaupunkinaapuruston arkea 1990-luvulta lähtien. Etenkin aluksi jonot herättivät runsaasti yhteiskunnallista huolta, ja niihin liittyvä shokkiarvo nousee edelleenkin aika ajoin julkiseen keskusteluun. Haapanen kiinnittää huomionsa siihen, miksi shokkiarvosta nouseva keskustelu kuitenkin käsittelee tyypillisesti lähinnä sitä, miten jonot tekevät köyhyyden näkyväksi hyvinvointivaltion kaduilla – sen sijaan, että huolestuisimme jonottamisen yksilöille aiheuttamista vaikutuksista.
Yksilön kannalta julkista jonottamista voi pitää ongelmallisena monesta näkökulmasta. Kuten Haapanen toteaa, jonottajien paljastaminen ulkopuolisten katseelle ja heidän ahdinkonsa näkyväksi tekeminen asettaa ihmiset alttiiksi leimautumiselle ja häpeän tunteelle. Kaupunkisosiologiassa ja –maantieteessä on käyty runsaasti keskustelua alueisiin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvästä stigmatisaatiosta eli voimakkaasta leimaamisesta. Esimerkiksi kaupunkisosiologi Loïc Wacquant on kirjoittanut äärimmäisen stigmatisoituneista alueista mielikuvia kärjistäen näin: ”[…] asukkaita painaa myös se yleinen halveksunta, joka kaikkialla liitetään asumiseen naapurustoissa, jotka on leimattu ”no-go”-alueiksi; pelottaviksi rikoksen, lainsuojattomuuden ja moraalisen rappion pesäkkeiksi, joissa elämistä vain yhteiskunnan hylkiöt voivat sietää.” (Wacquant 2008: 29)
Pitkäaikainen tutkimuksellinen havainto onkin, että ihmisryhmien ja alueiden stigmatisaatiolla on keskinäinen yhteys, ja että ulkopuolelta tuleva leimaaminen haavoittaa myös yksilön käsitystä itsestään ja asemastaan sosiaalisten suhteiden verkostossa. Stigmatisaation henkilökohtaisuudesta ja satuttavuudesta kertoo se, että tutkimusten mukaan ihmiset usein välttävät kertomasta asuinpaikkaansa ulkopuolisille, mikäli he kokevat naapurustonsa negatiivisesti leimautuneeksi.
Stigmatisaation kokemuksen näkökulmasta on huomionarvoista, että leipäjonossa ihmiset ikään kuin pakotetaan mahdollisesti stigmatisoivalta tuntuvaan tilanteeseen. Keskeistä roolia tässä näyttelee hyvää tarkoittavan toiminnan organisoituminen tilassa, joka on julkinen ja näkyvä, ja sitä kautta avoin ohikulkijoiden katseelle.
Hyvinvointivaltio ja oikeus yksityisyyteen
Suomessa ollaan tyypillisesti hyvin tarkkoja yksityisyyden suojaan liittyvissä kysymyksissä. Esimerkiksi terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja koululaitoksen piirissä huolehditaan tarkoin siitä, että ihmisten tiedot eivät ole julkisesti saatavilla. Historiallisesti tarkastellen herkkyys yksityisyyden suojelemiseen on myös lisääntynyt yhteiskunnassamme vuosisatojen ja -kymmenten kuluessa. Historiallisista häpeärangaistuksista, kuten torilla jalkapuussa istuttamisesta tai oppilaiden lähettämisestä luokan edessä nurkkaan, on luovuttu yhä useammilla elämänalueilla ja julkisissa instituutioissa, ja oikeus sekä häpeän välttämiseen että yksityisyyden säilyttämiseen on nostettu keskeisiksi arvoiksi.
Hyvinvointivaltiolle onkin tyypillistä, että yksilöt voivat säädellä itse omien elämäntilanteidensa julkisuutta ja niiden tuomista julkiseen tilaan. Tästä näkökulmasta kadulle ohjatut leipäjonot muodostavat hämmentävän poikkeuksen; ikään kuin historiallisen julkisen häpeärangaistuksen jäänteenä viipyilevän modernin performanssin, jossa apua saadakseen on asetuttava julkisen katseen alle. Yhteiskunnallisen huolen kohdistaminen vain leipäjonojen tarpeeseen ja niiden osoittamaan köyhyysongelmaan peittää näin alleen yksilöiden kokeman turvattomuuden ohikulkijoiden ihmetyksen kohteena.
Haapanen kuvaa tutkimuksessaan, miten ällistyttävältä hänestä tuntui verrata englantilaista ruoka-aputoimintaa suomalaiseen. Vaikka Iso-Britannia on yleisesti tunnettu marginalistisesta ja hyväntekeväisyysperusteisesta hyvinvointivaltiomallista pohjoismaiseen universalismiin verrattuna, ruoka-avun organisoimisen tapa on sikäläisessä kontekstissa vahvasti yksilön arvokkuutta kannatteleva. Ruoka-apu on pääsääntöisesti järjestetty ruokakauppoja muistuttaviin tiloihin, joista avuntarvitsijat voivat käydä poimimassa tarvitsemansa tuotteet, eikä apu altista ulkopuolisten katseelle.
Maantieteellinen analyysi ja tilaan liittyvien omistajuus- ja valtasuhteiden tarkastelu tuottaakin Haapasen käsitteellisen tarkastelun kautta aivan uuden ulottuvuuden yhteiskunnallisen avustustoiminnan organisoitumiseen. Kyse ei leipäjonojen osalta olekaan pelkästä yhteiskunnallisen köyhyyden ongelmasta tai avuntarpeesta sinänsä, vaan myös siitä, millaisia tahattomia sosiaalisia vaikutuksia ja stigmatisaation riskejä avun organisoimisen tilalliset ulottuvuudet tuottavat. Julkinen katutila, joka tyypillisesti mielletään yhteiseksi, avoimeksi ja epäkaupallisuudessaan tasa-arvoiseksi, voi avuntarpeen esiin pakottamisen kautta muuttua eriarvoisuuden korostumisen näyttämöksi. Haapasen tarkastelu onkin arvokas lisä paitsi keskusteluun suomalaisesta hyvinvointipolitiikasta, myös keskusteluun tilasta ja siihen liittyvistä sosiaalisista ulottuvuuksista.
Anna Sofia Salonen, TT, toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Salosen kiinnostuksen kohteet paikantuvat teologian, sosiologian ja sosiaalitieteellisen uskonnontutkimuksen leikkauspintaan ja yhdistävät laajasti kulutukseen, huolenpitoon, hyvinvointiin ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Väitöskirjassaan ja siihen liittyvissä julkaisuissa Salonen on tutkinut ruoankulutusta erityisesti köyhyyden ja niukkuuden kontekstissa. Viimeaikoina hänen tutkimuksellinen kiinnostuksensa on siirtynyt yhä enenevässä määrin runsauden, ylimäärän ja kohtuullisuuden kysymyksiin.
Jonojen piilottaminen ei poista ruoka-avun ongelmia
Sosiaalipoliittiset käytänteet ovat täynnä jonoja. Niitä syntyy odotushuoneisiin, puhelinpalveluihin ja virastojen luukuille. Yhteistä niille on, että ne aiheuttavat osallistujille kustannuksia, kuten odottamista. Osallistujilla puolestaan on vähän jos lainkaan mahdollisuuksia valita tai kritisoida jonottamisen tapaa tai sen tuottamaa hyödykettä tai palvelua. Myös leipäjono on järjestelmä, joka sanktioi, kontrolloi ja järjestää ihmisten välisiä suhteita. Se määrittää avun saantiehtoja ja osallistujien keskinäistä järjestystä.
Leipäjonot nousivat suomessa julkisuuteen ensikerran 1990-luvun alussa, sen jälkeen kun ulkomainen lehdistö oli näyttänyt kuvia Suomen Pelastusarmeijan leipäjonoista. Viime vuosikymmeninä leipäjonoista on tullut suomalaisen köyhyyden symbolinen kuva. Sara Haapasen tutkielman ja Versus-kirjoituksen lähtökohtana on tarkastella leipäjonoa urbaanissa katukuvassa. Teksti valottaa, millaista on tulla nähdyksi jonottamassa avustusruokaa ja miten leipäjono vaikuttaa kaupunkitilaan.
Katukuvaa hallitseva näkyvä leipäjono ei kuitenkaan ole ainoa ruoka-avun muoto. Heikossa sosiaalisessa ja taloudellisessa asemassa eläville ihmisille tarkoitettua ruoanjakelua on järjestetty Suomessa jo pitkään monenlaisissa huomiota herättämättömissä muodoissa, kuten ruokapankeissa, päiväkeskuksissa, seurakuntien saleissa ja kirkkojen takapihoilla. Näiden moninaisten avustuskäytäntöjen tutkimus on osoittanut, että leipäjonojen sosiaaliset vaikutukset ulottuvat paljon niiden julkista näkyvyyttä syvemmälle.
Ruoka-avun jonottamisen tilat ja tavat ovat saaneet Suomessa hyvin monenlaisia muotoja. Jonot voivat järjestäytyä joko sisällä tai ulkona ja joko lineaarisesti tai vapaamuotoisemmin esimerkiksi vuoronumerojärjestelmän avulla. ”First come, first served” on tyypillinen jonottamisen periaate monessa leipäjonossa, mutta jono voi järjestäytyä myös jonkun muun periaatteen, vaikkapa arvonnan, sattuman tai kilpailun, varaan. Olipa ruoka-avun jakamisen käytäntö mikä tahansa, se vaatii osallistujiltaan usein monenlaisia resursseja: aikaa, sosiaalisten tilanteiden lukutaitoa, normeihin mukautumista, odottamista ja epävarmuuden sietämistä.
Jonot sekä estävät, että edistävät vuorovaikutusta. Esimerkiksi järjestys, jossa jonottaja seisoo kasvot edellä jonottavan selkää kohti, saattaa vähentää osallistujien välistä vuorovaikutusta. Toisaalta jonossa seisomisen aikaansaama fyysinen läheisyys voi kannustaa vuorovaikutukseen edellä tai takana odottavan kanssa. Kun fyysinen läheisyys yhdistyy jaettuun kokemukseen, avautuu yhteisön mahdollisuus. Esimerkiksi Haapasen mainitsema ruoka-avun jonottaminen rankoissa sääolosuhteissa voi lähentää saman kokemuksen jakavia ihmisiä. Myös kokemus huono-osaisuudesta voi olla jaettu kokemus.
Parhaimmillaan ruoka-avun vastaanottajat voivat kokea leipäjonossa tai muussa ruoanjakotilaisuudessa käymisen merkittävänä yhteisöllisenä tapahtumana. Toisaalta, kuten Haapalainenkin Versus-tekstissä esittää, osallistujien kesken voi esiintyä negatiivista sosiaalista arvottamista. Kaikki yhteisöllisyys ei ole myönteistä. Ruoka-apu tuottaa kokemuksia sekä kuulumisesta, että tallotuksi tulemisesta.
Jono sääntelee paitsi jonottajien keskinäistä järjestystä ja vuorovaikutusta, myös rajoja osallistujien ja osallistumattomien välillä. Jono kontrolloi pääsyä (käsiksi) johonkin hyödykkeeseen tai palveluun. Jonottaminen on osallisuutta jonotetun hyödykkeen kohderyhmään. Jonot määrittävät yhteiskunnallisia jakolinjoja: Ruoka-avun jonottaminen on stigmatisoitu, ilmaisen ämpärin jonottaminen karnevalisoitu sosiaalinen käytäntö. Kaikki luokat eivät seiso jonoissa lainkaan, vaan etuoikeutetut ryhmät voivat vetäytyä jonottamasta kokonaan.
Tutkielmassaan Haapanen kysyy, voisiko ruoka-avun järjestää ilman stigmatisoivaa julkista jonottamista. Kysymys heijastaa sitä laajalle levinnyttä yhteiskunnallista huolta, jossa leipäjonossa seisojat halutaan jonoja siirtämällä tai purkamalla siirtää häpeästä yhteisöllisyyteen. Kysymys jättää kuitenkin varjoonsa ruoka-avun taustalla vaikuttavat laajemmat ongelmat. Jonojen purkaminen ei riitä, jos niiden syntyyn vaikuttaviin syihin ei puututa. Tutkimukset ympäri maailmaa ovat todenneet, ettei ruoka-apu ole kestävä vastaus köyhyyden ja ruokaturvan ongelmiin.
Viimeaikainen julkinen keskustelu ruoka-avun jonotuskäytännöistä osoittaa, että katukuvaan tunkeutuva leipäjono toimii symbolisella tasolla vahvana yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä. Mutta poistaako symbolisen jonon piilottaminen ruoka-avun ongelmat? Kun ruoka-apua siivotaan julkisesta tilasta, siivotaanko jonojen kätkemät kysymykset yhteiskunnallisesta keskustelusta?
ANNA SOFIA SALONEN
Tämä Versus-kommentaari perustuu tutkimusartikkeliin, jossa tarkastellaan ruoka-avun jonotuskäytänteiden yhteyksiä ruoka-avun asiakkaiden kokemuksiin avustuspaikkoista yhteisöinä: Salonen AS (2017) Lining up for charity: A study of the social organization and communal qualities of breadlines in a Finnish city. International Journal of Sociology and Social Policy, 37(3/4), 218-230. https://doi.org/10.1108/IJSSP-10-2015-0110
Matti Helin toimii Helsingin Diakonissalaitoksen diakoniajohtajana. Hän on aiemmin työskennellyt mm. Tampereen seurakuntayhtymän diakoniajohtajana sekä koulutusjohtajana Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Helin on ollut kehittämässä viime vuosina useita sosiaalialan ja diakonian innovaatioita. Diakoniajohtajana hän perusti Tampereelle elintarvikeavun RuokaNyssen ja toimi Vantaan Yhteisen Pöydän kehittäjänä ja ohjausryhmän jäsenenä. Hän julkaisi vuonna 2010 kirjan ”Diakoniatyö – asiakkaan palveluksessa” (Matti Helin, Heikki Hiilamo & Ulla Jokela, Edita). Helinin vahvuuksia ovat palveluintegraatiot, toimintaympäristöanalyysit ja palvelumuotoilu sekä prosessien, yhdessä tekemisen ja mahdollisuuksien näkemisen kehittäminen.
Leipäjonoihin sisältyy monia ongelmia, mutta niihin liittyvät käytännöt ovat muutoksen tilassa
Nykymuotoiset kaduilla näkyvät leipäjonot saivat alkunsa 1990-luvun alun lamassa Tampereelta. Tämän jälkeen järjestöt ja seurakunnat tarttuivat asiaan eri puolilla Suomea. Elintarvikeapua perustettaessa uskottiin, että leipäjonot jäisivät lyhytaikaiseksi avun antamisen muodoksi.
Kuluneen 25 vuoden ajan sadat tuhannet suomalaiset ovat saaneet leipäjonojen kautta välitöntä apua. Leipäjonotoiminta on tapahtunut yleensä hyvää tarkoittaen mutta valitettavan erillään sosiaali-, terveys- ja työllisyyspalveluista sekä paikallisista yhteisöistä, jotta niillä olisi ollut huono-osaisuutta lieventävä vaikutus.
Kaduilla näkyviä leipäjonoja on tällä hetkellä Helsingin Kalliossa, Myllypurossa ja Malmilla, Vantaalla Havukoskella, Espoon Keskuksessa, Turussa, Kuopiossa ja Vaasassa. Tampereen leipäjonot loppuivat vuonna 2008, tehtävää alkoi hoitaa RuokaNysse. RuokaNysse ajaa reitillään ympäri Tamperetta ja vie avun perille ilman jonottamisia. Muualla Suomessa ruoka-apu on pienimuotoisempaa ja tapahtuu sisätiloissa.
Leipäjonoille on ollut tyypillistä se, että niihin ei ole ollut asiakasohjausta. Kuka tahansa, joka haluaa säästöä ruokakuluihinsa, voi hakea ilmaisen ruokakassin leipäjonosta. Helsingissä ilmaisen ruokakassin saa viikon jokaisena arkipäivänä, parhaimpana päivänä kaksi ja tämä on mahdollistanut ”ammattijonottajille” täysin ilmaiset ruoat. Pelastusarmeija ja Tampereen RuokaNysse tapaavat kaikki asiakkaansa ja myöntävät apua tarpeen mukaan.
Leipäjonojen läsnäolo katukuvassa ei edistä jonottajien asiaa
Katujen leipäjonojen olemassaoloa perustellaan usein sillä, että ne viestivät päättäjille aitoa kuvaa suomalaisesta köyhyydestä, joka ilman niitä ei tulisi esiin. On kuitenkin huomattava, että kuluneiden vuosien aikana leipäjonojen läsnäolo katukuvassa ei ole edistänyt huono-osaisten asiaa poliittisessa päätöksenteossa lainkaan. Asiakasmäärät jonoissa ovat päinvastoin kasvaneet. Perusturvan tason nostaminen, siinä mittakaavassa kuin se voisi valtiontaloudessa olla mahdollista, ei näkyisi leipäjonoissa juuri lainkaan, sillä kyse on muustakin huono-osaisuudesta kuin vain pienituloisuudesta.
Suomalaiselle medialle sekä leipäjonojärjestöille ja niiden johtajille kaduilla seisovat, ohikulkijoiden katseiden alla olevat leipäjonot ovat kuitenkin ensiarvoisen tärkeitä. Vaikka median perusluonteeseen kuuluu kriittisyys, juuri kukaan toimittaja ei ole suhtautunut kriittisesti ruuan jonottamiseen pakkasessa tai lumimyrskyssä. Leipäjonotoimijat nostetaan päinvastoin jalustalle. Kritiikittömyys ja leipäjonouutisoinnin kohdalla tapahtunut faktojen tarkoituksenmukainen värittäminen palvelevat tiedotusvälineiden omia intressejä, eivätkä rakenna suomalaista yhteiskuntaa.
Ihmisten jonotutttaminen ulkona on auttamisen varjolla tapahtuvaa farisealaista vallankäyttöä, jossa on selkeä heikot jonottavat, hyväosaiset auttavat -asetelma. Leipäjonot ovat johtajilleen paitsi toimiva elinkeino, myös ponnahduslauta yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin piireihin ja politiikkaan. Eduskunnassa ja kaupunginvaltuustoissa on ollut ja on yhä edelleen useita leipäjonoilla kannuksensa hankkineita edustajia ja valtuutettuja.
Jonoista pyritään pääsemään eroon
Helsingin Diakonissalaitos on johtanut Helsingissä ja Espoossa prosessia, joissa on yhdessä julkisten palvelujen, kirkon diakonian ja leipäjonojärjestöjen kanssa etsitty uusia tapoja tuottaa ja antaa ruoka-apua. Mukaan halutaan uusia järjestöjä uusine ideoineen ja kansalaistoiminnan muotoineen – toimimaan yhdessä apua tarvitsevien kanssa.
Tavoitteena on, että ruoka-apua saa jatkossa ilman jonoja. Apu voi olla ruokakassin tai ruokailun muodossa nykyistä useammissa paikoissa mahdollisimman kattavasti koko pääkaupunkiseudulla. Edistyksellisimmissä uusissa ruoka-avun muodoissa ulkopuolinen ei enää huomaa eroa maksavan asiakkaan ja ruoka-avun asiakkaan välillä.
Miksi uudistusta tehdään ja mitä siinä tavoitellaan? Kyse on ihmisten oman toimijuuden vahvistamisesta, jonka avulla on mahdollista päästä kiinni huono-osaisuuden juurisyihin. Diakonissalaitoksen D-Asemilla ja muussa yhteisöllisessä toiminnassa olemme onnistuneet tehtävässä hyvin erittäin haasteellisessa tilanteessa olevien pitkäaikaisasunnottomien ja huumeidenkäyttäjien kanssa. Miksi emme siis pyrkisi samaan myös ruoka-avun asiakkaiden kohdalla.
Suomalaiset köyhyyttä käsittelevät sanomalehtiartikkelit alkavat usein valokuvalla leipäjonosta. Kuvassa ihmiset jonottavat ruoka-apua Helsingin kaduilla. Kansainvälisestä näkökulmasta tarkasteltuna on yllättävää, että tasa-arvoa edistävästä hyvinvointivaltiostaan tunnetussa maassa voi nähdä, kuinka monet ihmiset jonottavat kaduilla ruoka-apua.
Ihmetyksessäni ei ole kyse ainoastaan köyhyyden ilmentymästä hyvinvointiyhteiskunnassa, vaan siitä, kuinka ruoka-avun jonotus asettaa köyhyyden esille julkiseen tilaan. Ruoka-avun jonottajille ei anneta muuta vaihtoehtoa kuin seisoa jonossa ohikulkijoiden katseen alla. Ilmiön aiheuttama ihmetys sai minut tarttumaan leipäjonoihin pro gradu –työssäni. Gradutyöni käsittelee leipäjonon ja julkisen tilan välistä suhdetta toimijuuden ja omistajuuden kautta. Tutkin, minkälaisia vaikutuksia edellä mainituilla on stigmatisaatioon niin henkilökohtaisella kuin asuinyhteisönkin tasolla. Tutkielma toteutettiin keräämällä havaintoja suoraan leipäjonossa, tekemällä yleisiä havaintoja leipäjonon läheisyydessä sekä toteuttamalla suppea kysely.
Rajasin ruoka-avun tarpeen pois tutkimusaiheestani, mutta tavassa, jolla ruoka-apua vastaanotetaan, on kiistanalaisia piirteitä. Nykyjärjestelmässä yhteiskunnan vähävaraisemmat ryhmät ovat pakotettuja seisomaan julkisella paikalla kuin estradilla. Tämä käytäntö nostaa esiin ryhmiä ja yksilöitä, jotka kamppailevat köyhyyden aiheuttamien ongelmien kanssa. Ruoka-avun tarjoaminen julkisessa tilassa synnyttää kysymyksiä stigmatisaatiosta, vallasta ja yksilön voimattomuudesta. Se paljastaa, miten apu saattaa jakaa ja erotella yhteiskuntaa sosiaalisen ja pääomaan liittyvän epätasa-arvon perusteella.
Sosiaalisen häpeän kokoaminen
Helsingin keskustan ruuhkaisissa leipäjonoissa saattaa jonottaa tuhansia ihmisiä kerrallaan ja joskus jonot venyvät jopa yli kilometrin pituisiksi (Iltalehti, Hallitus vei rahat…, 2017). Julkista keskustelua hallitsee negatiivinen stereotyyppi köyhyyden kanssa kamppailevista henkilöistä: he ovat laiskoja, työtä vieroksuvia, päihteiden käyttäjiä tai vain valitsevat säästää rahansa johonkin muuhun leipäjonon avulla. Pohjimmiltaan syy ruoka-avun saajien leipäjonossa seisomiseen määritetään siis heidän omien epäonnistumistensa tulokseksi (Riches and Silvasti, 2014). Nämä ovat stereotyyppejä, joita usein vahvistavat yhteiskunnalliset odotukset, mutta toisaalta myös ulkoiset tekijät, joista esimerkiksi Helsingin Sanomat raportoi. Kantaaottava artikkeli, joka oli otsikoitu Vaatteet paljastavat usein ihmisen luokka-aseman, vaikka sitä yritettäisiin salata, kertoo tutkija – Tältä köyhyys näyttää ja tuntuu Suomessa. (HS, 24.2.2017), alkaa tyypillisellä leipäjonoa esittävällä kuvalla:
Emme ainoastaan tuomitse köyhyyttä ja ruoka-apua tarvitsevia, vaan meitä rohkaistaan lisäksi tekemään pidemmälle meneviä johtopäätöksiä ihmisistä, joista emme todellisuudessa tiedä mitään:
”Kävi ilmeiseksi, että ihmisten altistaminen seisomaan leipäjonossa loi kadulle tilanteen, jossa oli lähes mahdotonta olla pohtimatta jonottajia, miksi ja miten he olivat päätyneet leipäjonoon. Leipäjono oli luonut tilanteen, jossa on liian helppo tuomita jonossa olevat henkilöt tietämättä heistä mitään muuta kuin että he tarvitsevat ruokaa” (Haapanen, 2017)
Kallion leipäjonoa koskevassa tutkimuksessa kysyttiin jonottajilta, miltä heistä tuntuu ohikulkijoiden kävellessä heidän ohitseen. Yksi vastaaja totesi: ”he katsovat minua kuin olisin koditon” (Haapanen, 2017). Tämän kaltaiset julkiset ennakko-oletukset ja virhearviot heijastuvat osaltaan julkiseen keskusteluun. Lister (2014:119) luonnehtiikin hyvin selvästi stigmatisaatiosta tai köyhyydestä koituvan häpeän toimivan vahvistavana tekijänä “epätasa-arvon ja sosiaalisen hierarkian säilyttämisessä”.
Leipäjonossa olevien ihmisten todellisen elämäntilanteen on todistettu olevan kaukana yhteiskunnan tulkinnoista. Ruoka-apua jonottavien elämäntilanteet ovat kansallisen tutkimuksen mukaan tosiasiassa täysin vastakohtaisia vallitsevien oletusten kanssa (Ohisalo ja Saari, 2014). Leipäjonojen ihmisryhmät koostuvat todellisuudessa vanhuksista, töissä käyvistä köyhistä, perheistä, opiskelijoista ja työttömistä. Nämä ryhmät edustavat niitä yhteiskunnan sektoreita, joiden toimeentulon tulisi olla turvattu palkkojen tai valtiontukien kautta. Leipäjonon tarkoitus on ollut tarjota apua kaikille sitä tarvitseville, mutta todellisuudessa se on edistänyt segregaatiokehitystä: jonossa seisovat stigmatisoidaan köyhyyden negatiivisella leimalla.
Mitä leipäjonon esillepano sitten saa aikaan? Idealistisesti voimme toivoa sen vetävän tarpeeksi huomiota köyhyyden määrään ja pakottaa näin yhteiskunnan reagoimaan vallitsevaan taloudelliseen epätasa-arvoon. Leipäjonoon liittyy kuitenkin useita syvällisempää perehtymistä vaativia kerroksia, sillä jonossa on kyse huomattavasti monimutkaisemmista asioista kuin yksittäisten ryhmien taloudellisen tuen tarpeesta. Leipäjonon julkisella luonteella on negatiivinen seuraus paitsi yhteiskunnan sosiaaliselle jakautuneisuudelle, myös tapaan, jolla asuinyhteisö käyttää ja kohtelee aluetta leipäjonon ympärillä. Tutkimusta varten toteutetussa suppeassa kyselyssä 40% vastauksista osoitti, että aluetta leipäjonon läheisyydessä ei koettu mukavaksi sosiaalisen kanssakäymisen paikaksi.
Yksi henkilö luonnehti alueen olevan ”kuin keskus tämän kaltaisille ihmisille”. Leipäjonon käyttäjät eivät ainoastaan tuomitse muita ruoka-apua tarvitsevia, vaan he myös arvioivat koko aluetta jonon ympäristössä negatiivisessa valossa. Suhde yhteiskunnassa vallitsevien sosiaalisten asenteiden ja käyttäytymisen välillä heijastuu vahvasti siihen, miten urbaania tai rakennettua ympäristöä kohdellaan. Huomion vetäminen leipäjonoon voi aiheuttaa kitkaa alueella, jossa tunnelma on jo valmiiksi kiristynyt. Kaikki leipäjonoon ja jonottajiin kohdistuva stigmatisointi välittyy osaksi itse alueen luonnetta ihmisten reagoidessa ja käyttäytyessä tavalla, joka pilaa muuten mahdollisesti rauhallisen alueen.
Julkinen käyttäytyminen merkkaamassa tilan omistajuutta
Kallio on yleisesti tunnettu halvoista baareistaan, työläishistoriastaan ja erityisesti Helsinginkadulla sijaitsevasta leipäjonostaan, joka esiintyy toistuvasti mediassa ja jota käytetään symboloimaan suomalaista köyhyyttä.
Rähjäisen maineen omaavalla alueella häiriökäytös tuli tutkimuksen teon aikaan ilmi julkisen ryyppäämisen muodossa. Myös poliisi on tietoinen alueen rauhattomuudesta, joka on seurausta alueen huumeongelmien, alkoholinkäytön ja häiriköinnin yleisyydestä. (Yle, Crackdown on Kallio…,2011).
Julkinen häiriökäyttäytyminen näyttäytyy alueella myös muilla tavoin; roskaisuudessa ja julkisen omaisuuden tuhoamisessa, josta hyvä esimerkki on graffitien peitossa oleva aikaa nähnyt lippakioski. Sen lisäksi, että jonoa ympäröivä tila on jätetty vaille kunnossapitoa, on jono itsessään kitkakohta tilan ääneenlausumattomien omistussuhteiden ja jonon paikallisille yrityksille luoman epämukavuuden sekä asukkaille aiheuttamien kulkureittien tukkeutumisen vuoksi. Yhden kyselyyn jätetyn vastauksen mukaan ”Joskus on koitunut pieniä ongelmia siitä, että jonon pituus on häirinnyt muita kadulla käveleviä ihmisiä” (Haapanen, 2017). Tämä luonnehdinta sopii yhteen ohikulkijoiden kokemusten kanssa siitä, että heidän piti kävellä jonon läpi päästäkseen asioimaan jonon takana kadun varrella sijaitseviin yrityksiin. Jo pelkkä jonon pituus siis siirsi leipäjonon ulos suljetusta rakennuksesta kadulle symboloimaan alueellisen hajautumista ja julkisen tilan omistajuutta.
Kalliossa sijaitsee edellä kuvatun Hurstin valinnan lisäksi myös Pelastusarmeijan hallinnoima leipäjono. Tämä jono toimii ajanvarausjärjestelmällä, jolloin se ei aiheuta julkista jonottamista eikä täten myöskään reaktioita ympäristön yrityksissä ja asukkaissa. Asuinympäristö on hiljainen, puhdas ja siitä huolehditaan. Ottaen huomioon lähellä sijaitsevan toisen leipäjonon, on hankala uskoa ruoka-avun harjoittavan toimintaansa tässä tilassa.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, ettemme voi kiistää ruoka-avun tarvetta Suomessa, mutta nykyinen leipäjonomalli heikentää sekä yksilön itsetuntoa että vahingoittaa paikallista yhteisöllisyyden tunnetta. Rauhaisa alue luovuttaa tilaa häiriökäyttäytymiselle, kun kolhittua itsetuntoa pyritään paikkaamaan osoittamalla vastavuoroisesti epäkunnioitusta jonottajia hylkivää ympäristöä kohtaan. Häiriöitä aiheuttava käytös saattaa olla puolustusreaktio, jossa ilmaistaan kunnioituksen puutetta vihamieliseltä tuntuvaa aluetta kohtaan.
Köyhyys aiheuttaa jo itsessään ongelmia, mutta julkinen ruoka-avun jonotusjärjestelmä kasvattaa entisestään jonottajien negatiivisia tunteita. Jopa jonon sisällä tuomitaan muita jonottajia, ruoka-apua tarvitsevien yrittäessä säilyttää itsekunnioituksensa ja varjella itsensä julkiselta häpeältä. Tämä asetelma taas vahvistaa sosiaalisia ja luokkaeroja asuinympäristön sisällä.
Tämä tutkimus on paljastanut leipäjonojen olevan problemaattisia useassa eri mielessä; ongelmat ulottuvat paljon köyhyyden aiheuttamia vaikeuksia ja sosiaalisia odotuksia laajemmalle. Nyky-yhteiskunta on kriisin edessä, henkilökohtaiset ominaisuudet eivät ole ainoita kyseenalaistettuja, vaan myös asuinympäristöön liittyvät arvot, yhteisön ylpeys ja kuulumisen tunne ovat heikentyneet hälyttävällä tavalla.
Maaliskuussa on aloitettu (STT, 2018) Helsingin kaupungin ja muiden organisaatioiden kanssa tehtävä tutkimus, jossa pyritään löytämään parempia ratkaisuja ruoka-avun järjestämiseen. Omanarvontunteen heikentäminen ja suurten, haavoittuvassa asemassa olevien ihmisjoukkojen pakottaminen jonottamaan ruoka-apua rankoissa sääolosuhteissa ei ole millään mittapuulla hyväksyttävää. Toivottavasti kehitteillä oleva ratkaisu tuo myös asuinyhteisön takaisin yhteen sekä auttaa uudelleen rakentamaan kaupunkielämän niin sosiaalisia kuin fyysisiä elementtejä.
SARA HAAPANEN
Lähteet
Haapanen, S.A. (2017) The Finnish Breadline: Stigmatisation and the Social Power Struggle of Space.
Helsingin Sanomat, (2017). Vaatteet paljastavat usein ihmisen luokka-aseman, vaikka sitä yrittäisi salata, kertoo tutkija – Tältä köyhyys näyttää ja tuntuu Suomessa [Katsottu 5.3.2017]
Iltalehti (2017) Hallitus vei rahat leipäjonoilta [Katsottu 1.3.2018]
Lister, Ruth. (2004). Poverty. Cambridge, UK: Polity.
Ohisalo, M and Saari J. (2014). Kuka seisoo leipäjonossa? Ruoka-apu 2010-luvun Suomessa KAKS. [Katsottu 20.10.2016].
Riches, G. Silvasti, T. (2014). First world hunger revisited. 1st ed.
STT [Katsottu 6.3.2018]
Yle News. (2011) Crackdown on Kallio drunks unsuccessful. [Katsottu 29.3.2017)
Sara Haapanen
Sara Haapanen on Suomessa asuva britti, joka on hetki sitten valmistunut Helsingin yliopistosta aluetieteiden maisteriksi. Hän on erikoistunut kaupunkimaantieteeseen ja hänen erityinen kiinnostuksenkohteensa on urbaani köyhyys.
Lue kommentaarit
Venla Bernelius
Venla Bernelius on Suomen maantieteellisen seuran puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen yliopistolehtori, joka on tutkinut laaja-alaisesti kaupunkien eriytymisen dynamiikkaa, koulutusta ja muuttoliikettä. Berneliuksen tutkimuksissa korostuvat kysymykset segregaation yhteiskunnallisista vaikutuksista, ja tutkimus- ja opetustyön lisäksi Bernelius tekee tiivistä yhteistyötä yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa muun muassa koulujen kehittämisessä ja tukitarpeen mallintamisessa.
Leipää ja sirkushuveja – ohikulkijoille?
Sara Haapanen johdattelee lukijan puheenvuorossaan ja sen taustalla olevassa pro gradu –työssään kohti merkittäviä yhteiskunnallisia ongelmia, jotka piileksivät hyvinvointivaltion laidoilla. Samalla Haapasen analyysissä nousee esiin käsitteellisiä tapoja jäsentää ja tehdä näkyviksi ilmiöitä, jotka usein ohitamme arjessa; jopa varsin konkreettisesti ohi kulkemalla.
Tekstin lähtökohtana on hämmästys siitä, miten Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa on ylipäänsä tarvetta ruoka-avun tyyppiselle viimekäden avustusmuodolle nykyisessä laajuudessaan. Varsinaisena tutkimusteemana on kuitenkin erityisesti maantieteellisestä näkökulmasta kiinnostava kysymys: Miten tällaisen avun tilallinen organisoiminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin ja stigmatisaation kokemukseen? Tuottaako julkisen tilan käyttäminen avustamisessa ei-toivottuja vaikutuksia, joita emme useinkaan osaa ottaa huomioon?
Leipäjono ja stigmatisaation maantiede
Leipäjonot eli ruoka-avun organisoiminen julkisessa katutilassa jonotettavilla avustuspaketeilla ovat olleet monen kaupungin ja kaupunkinaapuruston arkea 1990-luvulta lähtien. Etenkin aluksi jonot herättivät runsaasti yhteiskunnallista huolta, ja niihin liittyvä shokkiarvo nousee edelleenkin aika ajoin julkiseen keskusteluun. Haapanen kiinnittää huomionsa siihen, miksi shokkiarvosta nouseva keskustelu kuitenkin käsittelee tyypillisesti lähinnä sitä, miten jonot tekevät köyhyyden näkyväksi hyvinvointivaltion kaduilla – sen sijaan, että huolestuisimme jonottamisen yksilöille aiheuttamista vaikutuksista.
Yksilön kannalta julkista jonottamista voi pitää ongelmallisena monesta näkökulmasta. Kuten Haapanen toteaa, jonottajien paljastaminen ulkopuolisten katseelle ja heidän ahdinkonsa näkyväksi tekeminen asettaa ihmiset alttiiksi leimautumiselle ja häpeän tunteelle. Kaupunkisosiologiassa ja –maantieteessä on käyty runsaasti keskustelua alueisiin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvästä stigmatisaatiosta eli voimakkaasta leimaamisesta. Esimerkiksi kaupunkisosiologi Loïc Wacquant on kirjoittanut äärimmäisen stigmatisoituneista alueista mielikuvia kärjistäen näin:
”[…] asukkaita painaa myös se yleinen halveksunta, joka kaikkialla liitetään asumiseen naapurustoissa, jotka on leimattu ”no-go”-alueiksi; pelottaviksi rikoksen, lainsuojattomuuden ja moraalisen rappion pesäkkeiksi, joissa elämistä vain yhteiskunnan hylkiöt voivat sietää.” (Wacquant 2008: 29)
Pitkäaikainen tutkimuksellinen havainto onkin, että ihmisryhmien ja alueiden stigmatisaatiolla on keskinäinen yhteys, ja että ulkopuolelta tuleva leimaaminen haavoittaa myös yksilön käsitystä itsestään ja asemastaan sosiaalisten suhteiden verkostossa. Stigmatisaation henkilökohtaisuudesta ja satuttavuudesta kertoo se, että tutkimusten mukaan ihmiset usein välttävät kertomasta asuinpaikkaansa ulkopuolisille, mikäli he kokevat naapurustonsa negatiivisesti leimautuneeksi.
Stigmatisaation kokemuksen näkökulmasta on huomionarvoista, että leipäjonossa ihmiset ikään kuin pakotetaan mahdollisesti stigmatisoivalta tuntuvaan tilanteeseen. Keskeistä roolia tässä näyttelee hyvää tarkoittavan toiminnan organisoituminen tilassa, joka on julkinen ja näkyvä, ja sitä kautta avoin ohikulkijoiden katseelle.
Hyvinvointivaltio ja oikeus yksityisyyteen
Suomessa ollaan tyypillisesti hyvin tarkkoja yksityisyyden suojaan liittyvissä kysymyksissä. Esimerkiksi terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja koululaitoksen piirissä huolehditaan tarkoin siitä, että ihmisten tiedot eivät ole julkisesti saatavilla. Historiallisesti tarkastellen herkkyys yksityisyyden suojelemiseen on myös lisääntynyt yhteiskunnassamme vuosisatojen ja -kymmenten kuluessa. Historiallisista häpeärangaistuksista, kuten torilla jalkapuussa istuttamisesta tai oppilaiden lähettämisestä luokan edessä nurkkaan, on luovuttu yhä useammilla elämänalueilla ja julkisissa instituutioissa, ja oikeus sekä häpeän välttämiseen että yksityisyyden säilyttämiseen on nostettu keskeisiksi arvoiksi.
Hyvinvointivaltiolle onkin tyypillistä, että yksilöt voivat säädellä itse omien elämäntilanteidensa julkisuutta ja niiden tuomista julkiseen tilaan. Tästä näkökulmasta kadulle ohjatut leipäjonot muodostavat hämmentävän poikkeuksen; ikään kuin historiallisen julkisen häpeärangaistuksen jäänteenä viipyilevän modernin performanssin, jossa apua saadakseen on asetuttava julkisen katseen alle. Yhteiskunnallisen huolen kohdistaminen vain leipäjonojen tarpeeseen ja niiden osoittamaan köyhyysongelmaan peittää näin alleen yksilöiden kokeman turvattomuuden ohikulkijoiden ihmetyksen kohteena.
Haapanen kuvaa tutkimuksessaan, miten ällistyttävältä hänestä tuntui verrata englantilaista ruoka-aputoimintaa suomalaiseen. Vaikka Iso-Britannia on yleisesti tunnettu marginalistisesta ja hyväntekeväisyysperusteisesta hyvinvointivaltiomallista pohjoismaiseen universalismiin verrattuna, ruoka-avun organisoimisen tapa on sikäläisessä kontekstissa vahvasti yksilön arvokkuutta kannatteleva. Ruoka-apu on pääsääntöisesti järjestetty ruokakauppoja muistuttaviin tiloihin, joista avuntarvitsijat voivat käydä poimimassa tarvitsemansa tuotteet, eikä apu altista ulkopuolisten katseelle.
Maantieteellinen analyysi ja tilaan liittyvien omistajuus- ja valtasuhteiden tarkastelu tuottaakin Haapasen käsitteellisen tarkastelun kautta aivan uuden ulottuvuuden yhteiskunnallisen avustustoiminnan organisoitumiseen. Kyse ei leipäjonojen osalta olekaan pelkästä yhteiskunnallisen köyhyyden ongelmasta tai avuntarpeesta sinänsä, vaan myös siitä, millaisia tahattomia sosiaalisia vaikutuksia ja stigmatisaation riskejä avun organisoimisen tilalliset ulottuvuudet tuottavat. Julkinen katutila, joka tyypillisesti mielletään yhteiseksi, avoimeksi ja epäkaupallisuudessaan tasa-arvoiseksi, voi avuntarpeen esiin pakottamisen kautta muuttua eriarvoisuuden korostumisen näyttämöksi. Haapasen tarkastelu onkin arvokas lisä paitsi keskusteluun suomalaisesta hyvinvointipolitiikasta, myös keskusteluun tilasta ja siihen liittyvistä sosiaalisista ulottuvuuksista.
VENLA BERNELIUS
Takaisin ylös ↑
Anna Sofia Salonen
Anna Sofia Salonen, TT, toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Salosen kiinnostuksen kohteet paikantuvat teologian, sosiologian ja sosiaalitieteellisen uskonnontutkimuksen leikkauspintaan ja yhdistävät laajasti kulutukseen, huolenpitoon, hyvinvointiin ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Väitöskirjassaan ja siihen liittyvissä julkaisuissa Salonen on tutkinut ruoankulutusta erityisesti köyhyyden ja niukkuuden kontekstissa. Viimeaikoina hänen tutkimuksellinen kiinnostuksensa on siirtynyt yhä enenevässä määrin runsauden, ylimäärän ja kohtuullisuuden kysymyksiin.
Jonojen piilottaminen ei poista ruoka-avun ongelmia
Sosiaalipoliittiset käytänteet ovat täynnä jonoja. Niitä syntyy odotushuoneisiin, puhelinpalveluihin ja virastojen luukuille. Yhteistä niille on, että ne aiheuttavat osallistujille kustannuksia, kuten odottamista. Osallistujilla puolestaan on vähän jos lainkaan mahdollisuuksia valita tai kritisoida jonottamisen tapaa tai sen tuottamaa hyödykettä tai palvelua. Myös leipäjono on järjestelmä, joka sanktioi, kontrolloi ja järjestää ihmisten välisiä suhteita. Se määrittää avun saantiehtoja ja osallistujien keskinäistä järjestystä.
Leipäjonot nousivat suomessa julkisuuteen ensikerran 1990-luvun alussa, sen jälkeen kun ulkomainen lehdistö oli näyttänyt kuvia Suomen Pelastusarmeijan leipäjonoista. Viime vuosikymmeninä leipäjonoista on tullut suomalaisen köyhyyden symbolinen kuva. Sara Haapasen tutkielman ja Versus-kirjoituksen lähtökohtana on tarkastella leipäjonoa urbaanissa katukuvassa. Teksti valottaa, millaista on tulla nähdyksi jonottamassa avustusruokaa ja miten leipäjono vaikuttaa kaupunkitilaan.
Katukuvaa hallitseva näkyvä leipäjono ei kuitenkaan ole ainoa ruoka-avun muoto. Heikossa sosiaalisessa ja taloudellisessa asemassa eläville ihmisille tarkoitettua ruoanjakelua on järjestetty Suomessa jo pitkään monenlaisissa huomiota herättämättömissä muodoissa, kuten ruokapankeissa, päiväkeskuksissa, seurakuntien saleissa ja kirkkojen takapihoilla. Näiden moninaisten avustuskäytäntöjen tutkimus on osoittanut, että leipäjonojen sosiaaliset vaikutukset ulottuvat paljon niiden julkista näkyvyyttä syvemmälle.
Ruoka-avun jonottamisen tilat ja tavat ovat saaneet Suomessa hyvin monenlaisia muotoja. Jonot voivat järjestäytyä joko sisällä tai ulkona ja joko lineaarisesti tai vapaamuotoisemmin esimerkiksi vuoronumerojärjestelmän avulla. ”First come, first served” on tyypillinen jonottamisen periaate monessa leipäjonossa, mutta jono voi järjestäytyä myös jonkun muun periaatteen, vaikkapa arvonnan, sattuman tai kilpailun, varaan. Olipa ruoka-avun jakamisen käytäntö mikä tahansa, se vaatii osallistujiltaan usein monenlaisia resursseja: aikaa, sosiaalisten tilanteiden lukutaitoa, normeihin mukautumista, odottamista ja epävarmuuden sietämistä.
Jonot sekä estävät, että edistävät vuorovaikutusta. Esimerkiksi järjestys, jossa jonottaja seisoo kasvot edellä jonottavan selkää kohti, saattaa vähentää osallistujien välistä vuorovaikutusta. Toisaalta jonossa seisomisen aikaansaama fyysinen läheisyys voi kannustaa vuorovaikutukseen edellä tai takana odottavan kanssa. Kun fyysinen läheisyys yhdistyy jaettuun kokemukseen, avautuu yhteisön mahdollisuus. Esimerkiksi Haapasen mainitsema ruoka-avun jonottaminen rankoissa sääolosuhteissa voi lähentää saman kokemuksen jakavia ihmisiä. Myös kokemus huono-osaisuudesta voi olla jaettu kokemus.
Parhaimmillaan ruoka-avun vastaanottajat voivat kokea leipäjonossa tai muussa ruoanjakotilaisuudessa käymisen merkittävänä yhteisöllisenä tapahtumana. Toisaalta, kuten Haapalainenkin Versus-tekstissä esittää, osallistujien kesken voi esiintyä negatiivista sosiaalista arvottamista. Kaikki yhteisöllisyys ei ole myönteistä. Ruoka-apu tuottaa kokemuksia sekä kuulumisesta, että tallotuksi tulemisesta.
Jono sääntelee paitsi jonottajien keskinäistä järjestystä ja vuorovaikutusta, myös rajoja osallistujien ja osallistumattomien välillä. Jono kontrolloi pääsyä (käsiksi) johonkin hyödykkeeseen tai palveluun. Jonottaminen on osallisuutta jonotetun hyödykkeen kohderyhmään. Jonot määrittävät yhteiskunnallisia jakolinjoja: Ruoka-avun jonottaminen on stigmatisoitu, ilmaisen ämpärin jonottaminen karnevalisoitu sosiaalinen käytäntö. Kaikki luokat eivät seiso jonoissa lainkaan, vaan etuoikeutetut ryhmät voivat vetäytyä jonottamasta kokonaan.
Tutkielmassaan Haapanen kysyy, voisiko ruoka-avun järjestää ilman stigmatisoivaa julkista jonottamista. Kysymys heijastaa sitä laajalle levinnyttä yhteiskunnallista huolta, jossa leipäjonossa seisojat halutaan jonoja siirtämällä tai purkamalla siirtää häpeästä yhteisöllisyyteen. Kysymys jättää kuitenkin varjoonsa ruoka-avun taustalla vaikuttavat laajemmat ongelmat. Jonojen purkaminen ei riitä, jos niiden syntyyn vaikuttaviin syihin ei puututa. Tutkimukset ympäri maailmaa ovat todenneet, ettei ruoka-apu ole kestävä vastaus köyhyyden ja ruokaturvan ongelmiin.
Viimeaikainen julkinen keskustelu ruoka-avun jonotuskäytännöistä osoittaa, että katukuvaan tunkeutuva leipäjono toimii symbolisella tasolla vahvana yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä. Mutta poistaako symbolisen jonon piilottaminen ruoka-avun ongelmat? Kun ruoka-apua siivotaan julkisesta tilasta, siivotaanko jonojen kätkemät kysymykset yhteiskunnallisesta keskustelusta?
ANNA SOFIA SALONEN
Tämä Versus-kommentaari perustuu tutkimusartikkeliin, jossa tarkastellaan ruoka-avun jonotuskäytänteiden yhteyksiä ruoka-avun asiakkaiden kokemuksiin avustuspaikkoista yhteisöinä:
Salonen AS (2017) Lining up for charity: A study of the social organization and communal qualities of breadlines in a Finnish city. International Journal of Sociology and Social Policy, 37(3/4), 218-230. https://doi.org/10.1108/IJSSP-10-2015-0110
Takaisin ylös ↑
Matti Helin
Matti Helin toimii Helsingin Diakonissalaitoksen diakoniajohtajana. Hän on aiemmin työskennellyt mm. Tampereen seurakuntayhtymän diakoniajohtajana sekä koulutusjohtajana Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Helin on ollut kehittämässä viime vuosina useita sosiaalialan ja diakonian innovaatioita. Diakoniajohtajana hän perusti Tampereelle elintarvikeavun RuokaNyssen ja toimi Vantaan Yhteisen Pöydän kehittäjänä ja ohjausryhmän jäsenenä. Hän julkaisi vuonna 2010 kirjan ”Diakoniatyö – asiakkaan palveluksessa” (Matti Helin, Heikki Hiilamo & Ulla Jokela, Edita). Helinin vahvuuksia ovat palveluintegraatiot, toimintaympäristöanalyysit ja palvelumuotoilu sekä prosessien, yhdessä tekemisen ja mahdollisuuksien näkemisen kehittäminen.
Leipäjonoihin sisältyy monia ongelmia, mutta niihin liittyvät käytännöt ovat muutoksen tilassa
Nykymuotoiset kaduilla näkyvät leipäjonot saivat alkunsa 1990-luvun alun lamassa Tampereelta. Tämän jälkeen järjestöt ja seurakunnat tarttuivat asiaan eri puolilla Suomea. Elintarvikeapua perustettaessa uskottiin, että leipäjonot jäisivät lyhytaikaiseksi avun antamisen muodoksi.
Kuluneen 25 vuoden ajan sadat tuhannet suomalaiset ovat saaneet leipäjonojen kautta välitöntä apua. Leipäjonotoiminta on tapahtunut yleensä hyvää tarkoittaen mutta valitettavan erillään sosiaali-, terveys- ja työllisyyspalveluista sekä paikallisista yhteisöistä, jotta niillä olisi ollut huono-osaisuutta lieventävä vaikutus.
Kaduilla näkyviä leipäjonoja on tällä hetkellä Helsingin Kalliossa, Myllypurossa ja Malmilla, Vantaalla Havukoskella, Espoon Keskuksessa, Turussa, Kuopiossa ja Vaasassa. Tampereen leipäjonot loppuivat vuonna 2008, tehtävää alkoi hoitaa RuokaNysse. RuokaNysse ajaa reitillään ympäri Tamperetta ja vie avun perille ilman jonottamisia. Muualla Suomessa ruoka-apu on pienimuotoisempaa ja tapahtuu sisätiloissa.
Leipäjonoille on ollut tyypillistä se, että niihin ei ole ollut asiakasohjausta. Kuka tahansa, joka haluaa säästöä ruokakuluihinsa, voi hakea ilmaisen ruokakassin leipäjonosta. Helsingissä ilmaisen ruokakassin saa viikon jokaisena arkipäivänä, parhaimpana päivänä kaksi ja tämä on mahdollistanut ”ammattijonottajille” täysin ilmaiset ruoat. Pelastusarmeija ja Tampereen RuokaNysse tapaavat kaikki asiakkaansa ja myöntävät apua tarpeen mukaan.
Leipäjonojen läsnäolo katukuvassa ei edistä jonottajien asiaa
Katujen leipäjonojen olemassaoloa perustellaan usein sillä, että ne viestivät päättäjille aitoa kuvaa suomalaisesta köyhyydestä, joka ilman niitä ei tulisi esiin. On kuitenkin huomattava, että kuluneiden vuosien aikana leipäjonojen läsnäolo katukuvassa ei ole edistänyt huono-osaisten asiaa poliittisessa päätöksenteossa lainkaan. Asiakasmäärät jonoissa ovat päinvastoin kasvaneet. Perusturvan tason nostaminen, siinä mittakaavassa kuin se voisi valtiontaloudessa olla mahdollista, ei näkyisi leipäjonoissa juuri lainkaan, sillä kyse on muustakin huono-osaisuudesta kuin vain pienituloisuudesta.
Suomalaiselle medialle sekä leipäjonojärjestöille ja niiden johtajille kaduilla seisovat, ohikulkijoiden katseiden alla olevat leipäjonot ovat kuitenkin ensiarvoisen tärkeitä. Vaikka median perusluonteeseen kuuluu kriittisyys, juuri kukaan toimittaja ei ole suhtautunut kriittisesti ruuan jonottamiseen pakkasessa tai lumimyrskyssä. Leipäjonotoimijat nostetaan päinvastoin jalustalle. Kritiikittömyys ja leipäjonouutisoinnin kohdalla tapahtunut faktojen tarkoituksenmukainen värittäminen palvelevat tiedotusvälineiden omia intressejä, eivätkä rakenna suomalaista yhteiskuntaa.
Ihmisten jonotutttaminen ulkona on auttamisen varjolla tapahtuvaa farisealaista vallankäyttöä, jossa on selkeä heikot jonottavat, hyväosaiset auttavat -asetelma. Leipäjonot ovat johtajilleen paitsi toimiva elinkeino, myös ponnahduslauta yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin piireihin ja politiikkaan. Eduskunnassa ja kaupunginvaltuustoissa on ollut ja on yhä edelleen useita leipäjonoilla kannuksensa hankkineita edustajia ja valtuutettuja.
Jonoista pyritään pääsemään eroon
Helsingin Diakonissalaitos on johtanut Helsingissä ja Espoossa prosessia, joissa on yhdessä julkisten palvelujen, kirkon diakonian ja leipäjonojärjestöjen kanssa etsitty uusia tapoja tuottaa ja antaa ruoka-apua. Mukaan halutaan uusia järjestöjä uusine ideoineen ja kansalaistoiminnan muotoineen – toimimaan yhdessä apua tarvitsevien kanssa.
Tavoitteena on, että ruoka-apua saa jatkossa ilman jonoja. Apu voi olla ruokakassin tai ruokailun muodossa nykyistä useammissa paikoissa mahdollisimman kattavasti koko pääkaupunkiseudulla. Edistyksellisimmissä uusissa ruoka-avun muodoissa ulkopuolinen ei enää huomaa eroa maksavan asiakkaan ja ruoka-avun asiakkaan välillä.
Miksi uudistusta tehdään ja mitä siinä tavoitellaan? Kyse on ihmisten oman toimijuuden vahvistamisesta, jonka avulla on mahdollista päästä kiinni huono-osaisuuden juurisyihin. Diakonissalaitoksen D-Asemilla ja muussa yhteisöllisessä toiminnassa olemme onnistuneet tehtävässä hyvin erittäin haasteellisessa tilanteessa olevien pitkäaikaisasunnottomien ja huumeidenkäyttäjien kanssa. Miksi emme siis pyrkisi samaan myös ruoka-avun asiakkaiden kohdalla.
MATTI HELIN
Takaisin ylös ↑
Eläminen Maan ulkopuolella
Nuorten ilmastoahdistus ja sen käsittelyn tärkeys
Voiko kapitalismi toimia ilman kasvua?