Gradusta asiaa

Kuka hallitsee tulevaa? – Visiointi poliittisen hallinnan työkaluna

Artikkeli perustuu Ville Kellokummun Pro gradu -työhön, joka on luettavissa täältä. Depolitisaatio ja kaupunkitilan poliittinen talous: Oulun keskustavisio 2040. Maantieteen tutkimusyksikkö, Oulun yliopisto. s. 102.

Tutkin pro gradussani ”Oulun keskustavisio 2040” –projektia ja pyrin tarkastelemaan keskustavisioprojektissa tuotettua dokumentaatiota epäpolitiikan käsitteen ja poliittisen teorian kautta. Käsittelin aineistoa erityisesti poliittisen tulkinnan kautta, jossa asemoin keskustavision yhdeksi politiikan tuottamisen ja politikoinnin välineeksi. Johtopäätöksissäni painotan kykyä tulkita visioita ja visionääristä ajattelua erilaisten poliittisten intressien kohtaamispisteenä, joiden avulla tuotetaan nykyisyyttä ja tulevaa.

Visionäärisyys taloudellisen kasvun strategiana

Alati kiihtyvän yhteiskunnallisen muutoksen kahleissa myös poliittisen hallinnan muodot ovat muuttuneet. Erilaisia instituutioita, alueita ja valtioita tuodaan uusien laskettavuuksien piiriin, jota kautta niitä voidaan mitata, kilpailuttaa ja hallita entistä tehokkaammin. Globaalisti verkottuneessa ja informaatiokeskeisessä talousjärjestelmässä ennustettavuus ja ennakoitavuus ovat elintärkeitä kilpailuvaltteja niin yksityisille henkilöille, yrityksille kuin alueillekin. Näitä kehityskulkuja seuraten ei ole yllättävää, että visionäärisyys, tulevaisuusorientaatio ja asiantuntijuuden status ovat nousseet keskeisiksi tekijöiksi politiikan tekemisen ja poliittisen hallinnan kannalta. Visionäärisen ajattelun ydin ei kuitenkaan ole utopismi eli radikaalin katkoksen omaavan ja perustavanlaatuisesti erilaisen yhteiskuntajärjestyksen muotoilu, vaan pikemminkin jatkuvuuden tuottaminen ja tulevaisuuden odotusten kontrollointi. Visioinnin avulla pyritään tuottamaan tietynlainen itseään toteuttava ennuste, jolla hallitaan tulevaa. Jatkuvuuden tuottaminen liittyy vahvasti juuri talouden ennustettavuuden ajatukseen, jonka avulla pyritään rakentamaan talouskasvua.

Jo olemassa olevat yhteiskunnallisen vallan asetelmat löytävät tiensä visioihin ja niiden avulla myös uusinnetaan ja vakiinnutetaan näitä asetelmia. Visiointi onkin muotoutunut keskeiseksi osaksi valtion hallintastrategiaa (Jessop 2016: 86–88) eri politiikan sektoreilla aina kaupunki- ja aluepolitiikkaan asti. Erilaiset valtionhallinnon tai muiden instituutioiden tuottamat visiot ja visionäärinen ajattelu eivät ole poliittisista merkityksistä irrallisia ilmiöitä, vaikka ne sellaisina halutaan usein esittää. Ne ovat politikoinnin välineitä, joiden avulla poliittisen keskustelun rajoja ja reunaehtoja tuotetaan. Visioinnin kautta poliittiselle agendalle voidaan tuoda uusia ajatuksia tai toisaalta eristää tiettyjä politiikkatoimia laajemmalta kyseenalaistamiselta. Tutkimalla visionäärisyyttä päästään siis käsiksi erilaisiin yhteiskunnallisten rakenteiden muutoksiin ja ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin.

Mikäli visioiden poliittinen merkitys tunnistetaan edellä mainitulla tavalla, mikä on niiden suhde demokraattisen politiikan avoimuuden ja kansalaisosallistumisen vaatimuksiin? Useissa tapauksissa jossain määrin vaivalloinen. Julkisessa keskustelussa harvemmin käydään laajaa kädenvääntöä erilaisten suunnitteluvisioiden sisällöistä ja monet näistä projekteista näyttävät menevän eteenpäin varsin virkamiesvetoisesti. Kaupunki- ja aluesuunnittelututkimuksessa on hyvällä syyllä painotettu kansalaisten osallistamisen merkitystä suunnitteluprosesseissa, mutta esimerkiksi keskustavision osalta osallistamisen tulokset olivat jossain määrin häilyviä ja epäselviä. Ajatukset julkisessa sfäärissä tapahtuvasta keskustelusta ja intressien koordinoinnista vesittyvät, kun osallistumiselle varattu poliittinen pelitila rajataan esimerkiksi yksittäisiin teknisiin yksityiskohtiin tai valmiiksi asetettujen reunaehtojen sisään. Juuri tärkeimmät ja arkaluontoisimmat kysymykset jäävät usein kysymättä: Kenelle visioimme ja kenen intressejä palvelemme?

Havainnekuva Oulun keskustavisiosta, Oulun kaupunki.

Epäpolitiikka poliittisen tilan kaventumana

Kaupunki- ja aluepolitiikan sektoreilla on tunnistettu kehityskulkuja, joissa politiikan tekemisen sisältö on teknistynyt ja jaettu konsensus esimerkiksi taloudellisen kilpailukyvyn ensisijaisuudesta alueiden ja kaupunkien kehittämisessä on hegemonisoitunut. Nämä vallalla olevat käsitykset taloudellisen ja alueellisen kasvun keskeisyydestä näyttävät tuottavan ristiriitaa demokraattisen päätöksenteon ennustamattomuuden ja talouskasvun turvaamisen välille. Tätä prosessia on kuvattu tutkimuskirjallisuudessa poliittisen hallinnan epäpolitisoitumiseksi ja keskusteluja aiheesta on käyty usean eri käsitteen alaisuudessa (depoliticisation, post-politics, anti-politics, post-democracy). Epäpolitisoitumisen prosessi – toisin sanoen depolitisaatio – viittaa yleisellä tasolla siis eräänlaiseen politiikan tilan ja poliittisen kiistanalaisuuden kaventumiseen.

Depolitisaatiolla voidaan katsoa olevan kaksi ulottuvuutta: materiaalinen ja diskursiivinen. Materiaalinen ulottuvuus viittaa prosesseihin, joiden avulla poliittista päätöksentekovaltaa siirretään konkreettisesti demokraattisen tilivelvollisuuden ulkopuolelle esimerkiksi yksityistämällä valtionhallinnon toimintoja tai sääntöpohjaistamalla budjettikuria (Italian ja EU:n välinen konflikti Italian valtionbudjetista on hyvä meneillään oleva esimerkki tästä). Diskursiivinen depolitisaatio viittaa puolestaan julkisessa sfäärissä tapahtuvaan poliittiseen keskusteluun, intressien koordinointiin ja ideologisen hegemonian muodostumiseen. Sen avulla pyritään luomaan tulkintakehyksiä, jotka edistävät usein näennäisiä välttämättömyyksiä, vaihtoehdottomuuksia ja poliittisen keskustelun reunaehtoja, jotka kaikkien tulisi jakaa. Diskursiivista depolitisaatiota voidaan ehkä parhaiten kuvata David Owenin (2002) esittämän ”näkökulman vankeuden” –käsitteen (aspectival captivity) kautta. Näkökulman vankeus voidaan nähdä epäpoliittisena tulkinnan tilana, jossa poliittisia kysymyksiä ja kiistanalaisuuksia tulkitaan vaihtoehdottomalta näyttävän linssin läpi. Tietty tulkintakehys alkaa hallitsemaan julkista sfääriä ja siitä voi muotoutua itsestäänselvyys, joka otetaan keskustelun vastaansanomattomaksi lähtökohdaksi.

Depolitisaation tutkiminen on samalla myös politisoinnin ja yhteiskunnallisen osallistumisen akti, jonka tarkoituksena on asettaa kriittisellä tavalla kyseenalaiseksi tietyt politiikkaprosessien lähtökohdat ja itsestäänselvyydet. Tuomalla esiin nämä itsestäänselvyydet voidaan ajatella, että poliittinen keskustelu on mahdollista irrottaa näkökulman vankeudesta ja avata mahdollisuus toisinajattelemiselle.

Visiokartta, Oulun kaupunki.

Tutkimuksen tulokset

”Oulun keskustavisio 2040” on alkuvuodesta 2017 valmistunut strateginen kaupunkisuunnittelun dokumentti, jonka tehtävänä on ohjata Oulun kaupunkikeskustan kehitystä tulevaisuudessa. Visioprojektin tarkoituksena oli muotoilla tulevaisuuden kaupunkikeskustan trendejä ja mahdollisuuksia, sekä muovata Oulun kaupunkikeskustasta omaleimainen ja elinvoimainen. Visiotyöhön osallistui laaja joukko eri alojen toimijoita ja vision voidaan tulkita edustavan yhteiskunnallisen vallan kasaumaa tietyn tulevaisuudenkuvan ja strategian ympärille.

Tarkastellessani keskustavisiota depolitisaation käsitteen ja poliittisen tulkinnan kautta pro gradu –työssäni, esiin nousi kolme keskeistä tulosta:

1.) Depolitisaatio ilmeni pääasiassa diskursiivisella tasolla, jota kautta kehittämisen kohteena olevaa kaupunkitilaa pyrittiin määrittämään joustavuuden, hyödyntämättömyyden ja taloudellisen tehokkuuden diskurssien avulla. Tulkinta kaupunkitilasta muotoutuu ensisijaisesti taloudellisen aktiviteetin kasvattamisen areenaksi, jota pyritään tukemaan erilaisten logististen ja teknisten ratkaisujen avulla. Keskusta-alueen kehittäminen taloudellisesti kilpailukykyiseksi nousi siis jaetuksi visioinnin lähtökohdaksi. Tämä tuo esiin tiettyjä yhteiskunnallisia ristiriitoja, sillä taloudellisen kilpailukyvyn ensisijaisuus kehittämisen periaatteena ei automaattisesti palvele kaikkien kaupunkilaisten yhteistä etua. Kaupallisuutta korostavalla kaupunkitilalla on yhteiskunnallinen luokkaulottuvuus, joka kytkeytyy kykyyn kuluttaa.

2.) Depolitisaatio ilmeni visiossa myös eräänlaisen konsensushakuisuuden korostamisen kautta, johon pyrittiin yhteisöllisyyden, osallisuuden ja sosiaalisen eheyden diskurssien avulla. Tämä konsensushakuisuuden korostaminen liittyy keskeisesti vision poliittisen legitimiteetin rakentamiseen ja sen avulla pyritään esittämään visio kaupunkilaisten yhteisen edun mukaisena. Taustalla on kyseenalainen oletus kaupunkiyhteisön yhtenäisistä poliittisista intresseistä, jotka voidaan saattaa harmoniaan esimerkiksi jaetun ”kansainvälisesti kilpailukykyisen kaupunkikeskustan” –viitekehyksen taakse. Kaupunkiyhteisö tulkitaan siis epäpoliittiseksi yhteisöksi, jonka sisällä poliittinen kiistanalaisuus ja intressiristiriidat ovat epätavallisia sivutuotteita. Tämän sijaan visioinnin poliittisuus tulisi ymmärtää erottamattomana osana suunnittelua, jolla on samalla maailmaa järjestävä ominaisuus.

3.) Visioinnin ja visionäärisen ajattelun avulla pyrittiin ylittämään lyhyen aikavälin riitaiseksi tulkittu intressipolitikointi ja sitouttamaan poliittisia toimijoita tiettyyn kehityskulkuun. Taustalla on jatkuvuuden ja vakaan toimintaympäristön luominen, mutta toisaalta tämä tarkoittaa myös tietyn poliittisen tulkintakehyksen hegemonisoitumista kehittämisen ja visioinnin lähtökohdaksi.

Yhteiskunnan rakenteellisia kehityskulkuja tarkasteltaessa depolitisaation takaa löytyy tietty logiikka, joka kumpuaa talousjärjestelmän vaateista ja poliittisen konfliktin käsittelystä. Epäpolitikoinnin valtaannousu saattaa kuitenkin tuottaa tilanteen, jossa politiikan moniarvoisuuden periaatteet sivuutetaan liian helposti ja erilaisten ihmisryhmien eriäviä intressejä ei osata tunnistaa tai ne pyritään häivyttämään julkisesta keskustelusta. Politiikka on aina tasapainottelua konfliktin ja konsensuksen välillä ja epäpolitisoitumisen prosessi on usein merkki siitä, että konfliktia ei ole pystytty käsittelemään tuottavalla ja mielekkäällä tavalla. Kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun kannalta on tärkeää tunnistaa erilaisten tulevaisuudenkuvien merkitys poliittisen hallinnan välineinä sekä ymmärtää, miten visionäärisen ajattelun avulla tuotetaan nykyisyyttä ja tulevaa.

VILLE KELLOKUMPU

Lähteet:

Jessop, B. (2016) The State: Past, Present, Future. Polity Press, s. 303.

Owen, D. (2002) Criticism and captivity: On genealogy and critical theory. European Journal of Philosophy, 10:22, s. 216–230.

Ville Kellokumpu

Ville Kellokumpu on tohtorikoulutettava Maantieteen tutkimusyksikössä Oulun yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii depolitisaatiota, kaupunkiregionalismia ja visionäärisyyttä valtioteoreettisesta näkökulmasta. Erilaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset ilmiöt kiinnostavat häntä laaja-alaisesti.


Jonne Hytönen

Jonne Hytönen (YTM) on aluekehityksen ja aluepolitiikan tohtorikoulutettava Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikössä. Hänen tutkimuskohteensa liittyvät kommunikatiiviseen suunnitteluteoriaan, suunnittelujärjestelmän muutokseen ja valtioteoriaan. Aiemmin Hytönen on työskennellyt Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa (Aalto-yliopisto) ja Kuntaliitossa.

Suitsittua vuorovaikutusta

Ville Kellokumpu on Pro gradussaan analysoinut Oulun keskustavisioprojektia kriittisin silmin, ja kirjoittanut opinnäytteen pohjalta artikkelin. Kellokumpu tekee artikkelissa tulkinnan Oulun keskustan tulevaisuutta koskevan visiointityön vaillinaisuudesta ja tiukoista reunaehdoista. Strategisen kaupunkisuunnittelun eräänlaiseksi ensisijaiseksi imperatiiviksi Kellokumpu tunnistaa kilpailukyvyn edistämisen. Visiointityö vuorovaikutteisine elementteineen näyttäytyy uusien kehityspolkujen kartoittamisen sijaan talouskasvuhakuisen polkuriippuvuuden vahvistamisena. Radikaalille poliittiselle ”toisinajattelemiselle” ei tällaisissa puitteissa ole mahdollisuuksia.
Epäpolitikoinnilla Kellokumpu viittaa tulkintaansa siitä, että visiointityöllä pyritään rajaamaan suunnittelusta käytävää keskustelua. Pitkän aikavälin tavoitteet mahtuvat suunnittelun asialistalle vain, jos ne kytkeytyvät riittävän ilmeisesti puhetapaan keskustan kilpailukyvystä. Kellokumpu näkee tällä tavoin hahmotetun pitkän aikavälin tavoitteiden kaventavan politiikan tilaa yksityiskohtaisessa ja lyhyen aikavälin suunnittelussa.

Arvio siitä, että kaupunkisuunnittelun ensisijainen imperatiivi on talouskasvun mahdollistaminen, on herkullinen – mutta myös ilmeinen. Käytännöllisemmin kaupunkisuunnittelu on osaltaan väistämättä kasvun mahdollistamista erilaisten hankkeiden kaavoituksen muodossa. Kaupunkisuunnittelu on silti myös poliittisesti jännitteistä tasapainottelua esimerkiksi ympäristöarvojen ja markkinareaktiivisuuden välillä. Kyse on usein kaavoittajan käytettävissä olevasta kasvun suuntaamisen liikkumavarasta, jota kaavoittaja enemmän tai vähemmän onnistuneesti ja innostuneesti hyödyntää. Suunnittelun arkitodellisuus voidaan mieltää pyrkimyksinä ohjata kasvua, painottaen joko kaupallisia intressejä, yleisempien yhteiskunnallisten hyveiden edistämistä, tai sekä että. Esimerkiksi kaupan kasvua voidaan – jos niin halutaan – pyrkiä ohjaamaan joko yksityisautoiluista riippuvaisiin sijainteihin, tai vaihtoehtoisesti kaupunkikeskustoihin.

Erilaisten intressien ristipaineessa tasapainottelevien viranhaltijoiden mahdollisuuksia oikeudenmukaiseen tai ympäristön kannalta mahdollisimman kestävään kasvun suuntaamiseen voidaan joko edistää tai vaikeuttaa. Kellokumpu ei pyri tunnistamaan suunnittelijan tosiasiallista liikkumavaraa, tai ymmärrettävästi ryhdy lyhyen artikkelinsa puitteissa pohtimaan sitä, voiko suunnittelun kestävyyttä tai oikeudenmukaisuutta parantaa. Analyysi keskittyy keskustavision puitteissa tehtäviin valintoihin ja vaikuttaa tukeutuvan oletettuun jännitteisyyteen kansalaisyhteiskunnan ja kasvuhakuisen viranhaltijavetoisuuden välillä. Tältä osin Kellokummun Oulun keskustavisioprojektin tausta-ajureihin rajautuva analyysi on ansiokas ja osuva, joskin ankaran kriittinen. Mahdolliset muut jännitteisyydet, esimerkiksi markkinatoimijoiden, viranhaltijavetoisen suunnittelun ja suunnittelijoiden poliittisen ohjauksen välillä jäävät huomiotta (ks. myös Lehtinen 2018).

Kirjoituksesta välittyy joka tapauksessa perusteltu huoli kaupunkisuunnittelun markkinareaktiivisesta luonteesta. Paikallista harkintavaltaa kaavoituksessa on vahvistettu pitkään eri lakimuutoksin. Ympäristön kannalta merkittävistä linjauksista päätetään jatkossa nimenomaan paikallisesti – riippumatta kunkin kunnan maapoliittisista resursseista, suunnitteluosaamisesta tai päätöksentekokulttuurista (vrt. Rannila 2018). Suuret kaupungit sortuvat säännöllisesti ilmastotavoitteiden kannalta kestämättömään suunnitteluun, autoriippuvaisine kaupan alueineen. Riski aiempaa lyhytjänteisemmästä suhtautumisesta kaavoitukseen on silti ilmeisin sellaisissa kunnissa, joilla ei ole edellytyksiä varautua kasvuun kokonaisvaltaisesti. Tällöin ongelma ei ole suinkaan vakautta luova pitkäjänteinen tavoitteenasettelu, vaan suunnittelun pidäkkeetön lyhytjänteisyys ja näkemyksetön markkinareaktiivisuus.

Talouskasvuhakuisuuden on helppo nähdä suitsivan myös paikallista kansalaisosallistumista. Varsin huonolaatuisia suunnitelmia on mahdollista edistää kommunikatiivisin keinoin ja lain kansalaisosallistumista koskevat minimivaatimukset vaivatta täyttäen. Asiantuntijavallan purkamista kaavoituksessa on perusteltu kansalaisyhteiskunnan voimaannuttamisella. Vaikka toisin on kenties uskottu, ei viranhaltijoiden vallan karsiminen ole suinkaan aina ollut paikallisyhteisöjen saati ympäristön eduksi. Vuorovaikutusta on hyödynnetty kyseenalaisin perustein, eikä päällisin puolin tehokkaalta vaikuttanut kansalaisosallistuminen ole taannut kaavojen parempaa laatua tai kestävyyttä.

Kellokummun analyysin pohjalta voi arvioida pragmaattisempaa, vuorovaikutusta painottavaa suunnitteluteoriaa ongelmineen. Oma tulkintani on, että paikallisyhteisöjen edellytykset toimia taloudellisen vallankäytön vahtikoirina ja edistää ympäristön kannalta kestävää suunnittelua ovat osoittautuneet rajallisiksi. Kunnissa toimivien kaavoittajien työn pohjaksi kaivataan kannustimia kestävämpään suunnitteluun sekä kunnan ulkopuolisia selkänojia. Kansalaisosallistumisen ohella tarvitaan ymmärrystä instituutioiden ja laadukkaan sääntelyn merkityksestä. Ajatukseen siitä, että vuorovaikutteinen suunnittelukulttuuri edellyttäisi oikeudellisesti velvoittavan sääntelyn purkamista, on perusteltua suhtautua kriittisesti.

JONNE HYTÖNEN

Lähteet:

Lehtinen, A. (2018) Degrowth in city planning. Fennia 196(1), 43–57.

Rannila, P. (2018) Relationality of the Law: On the Legal Collisions in the Finnish Planning and Land Use Practices. Journal of Planning Education and Research. Online publication ahead of print 29.6.2018. doi: 10.1177/0739456X18785443

Takaisin ylös ↑