Ympäristöongelmat edellyttävät muutoksia juurtuneisiin käyttäytymismalleihin. Tämä tavoite haastaa kiireistä kouluarkea. Nuoret tarvitsevat ympäristötiedon lisäksi myös mahdollisuuksia toimintaan. Artikkelissa tarkastellaan eräässä lukiossa oppituntien ulkopuolella toimivan ympäristökerhon mahdollisuuksia edistää nuorten ympäristövastuullista käyttäytymistä.

Ilmastonmuutos ja muut monimutkaiset ympäristöongelmat haastavat ympäristökasvatusta. Teknologisten ratkaisuiden ja poliittisten päätösten lisäksi muutoksia tarvitaan myös yksilöiden henkilökohtaiseen käyttäytymiseen. Tämä tavoite on erityisen tärkeä nuorten, tulevaisuuden päättäjien kohdalla. Ympäristövastuullisen käyttäytymisen eettisessä edistämisessä keskiössä ovat henkilön autonomia, vastuun ottaminen ympäristöstä sekä vaikuttaminen kouluun ja laajempaan yhteiskuntaan. Tätä ympäristökasvatuksen lähestymistapaa voidaan kutsua voimaannuttavaksi ympäristökasvatukseksi.

Nuorten ympäristökäyttäytymisen muodostumiseen vaikuttavat muuttujat ovat moninaisia, toisiinsa kietoutuvia ja suurelta osin henkilökohtaisia. Murrosikää leimaa myös oman identiteetin etsintä, joka lisää ympäristökäyttäytymiseen liittyvää vaihtelua. Nuorten ympäristökäyttäytymisessä on eroja, mutta tutkimukset ovat löytäneet myös yleistettäviä suuntauksia. Tutkimukset ovat osoittaneet, että tytöt ovat yleensä poikia enemmän huolissaan ympäristöstä. Tutkimuksissa on myös huomattu, että nuorten ympäristötietous, -huoli ja -toiminta kasvavat yleensä murrosikään asti. Tämän jälkeen ympäristötoiminta alkaa yleensä laskea suurelta osin vertaisten vaikutuksesta, vaikka ympäristötietouden määrä yleensä jatkaa kasvamista.

Vaikka nuorten ympäristökäyttäytymisen muodostuminen on monien henkilökohtaisten muuttujien muodostama kokonaisuus, silti suurimmalla osalla nuorista on ympäristöhuolta ja halua toimia ympäristön puolesta. Kuitenkaan suurimmalla osalla nuorista halu toimia ympäristön puolesta ei siirry konkreettiseksi toiminnaksi. Nuorten ympäristökäyttäytymisen edistäminen ja sitä hankaloittavien esteiden ylittäminen onkin yksi ympäristökasvatuksen keskeisistä tavoitteista.

Ympäristökasvatuksen haasteet kouluarjessa

Tehokkaan ympäristökasvatuksen toteuttaminen osana kouluarkea on usein haastavaa lukuisten opetustyöhön ja nuorten henkilökohtaisiin elämiin liittyvien esteiden vuoksi. Opetussuunnitelmat koetaan rajoittaviksi, aikaa on vähän ja opettajat kokevat painetta arvioida oppimistuloksia. Lisäksi tuen ja resurssien puute vaikeuttaa toteutusta. Opiskelijoihin liittyviä esteitä ovat esimerkiksi: tuen puute, negatiiviset tunteet, vaikutusmahdollisuuksien puute, toiminnan puute, koulun sosiaaliset normit ja yhteiskunnan vaikutus. Näiden esteiden ylittämiseen tarvitaan opiskelijalähtöistä lähestymistapaa, joka vahvistaa nuorten toimijuutta koulussa.

— ympäristökerhoissa on usein mahdollista siirtyä tietouden lisäämisestä toimintaan —

Ympäristökerhot voivat toimia tällaisena menetelmänä ja niiden potentiaali on tunnistettu aiemmissa tutkimuksissa. Ympäristökerhoja on kuitenkin tutkittu yllättävän vähän. Ympäristökerhot toimivat yleisimmin koulussa opettajan vetämänä, mutta kokoontumiset ajoittuvat oppituntien ulkopuolelle. Ympäristökerhot tukevat opetussuunnitelmien tavoitteita ja edistävät nuorten toimijuutta, mutta niiden ei tarvitse noudattaa oppiaineiden sisältöjä. Tämä tarkoittaa, että ympäristökerhoissa on usein mahdollista siirtyä tietouden lisäämisestä toimintaan, mikä on usein vaikeaa oppiaineiden sisällä runsaan asiasisällön vuoksi.

Tapaustutkimus lukion ympäristökerhosta

Tekemäni tutkimus keskittyi yhdessä lukiossa Vihreä Lippu -toiminnan alla toimivaan ympäristökerhoon. Vihreä Lippu -toiminta on yksi yleisimmistä ympäristökerhojen toimintamalleista Suomessa. Sen ytimessä on ympäristökerhon jäsenten välinen demokraattinen päätöksenteko ja toiminnan jalkauttaminen kouluarkeen. Tutkimus selvitti 1) Millä tavoin ympäristöraati tukee jäsenten ympäristövastuullista käyttäytymistä koulukontekstissa? 2) Millä tavoin jäsenet kokevat ympäristöraadin toiminnan mahdollistajat ja esteet? ja 3) Kuinka opiskelijat kokevat ympäristökerhon vaikutuksen heihin ja koulussa tapahtuviin ympäristötoimiin?

Haastattelin kerhon jäseniä ja toteutin kyselyn sadalle kerhon ulkopuoliselle opiskelijalle heidän näkemyksistään kerhosta. Analyysin johtava menetelmä oli diskurssianalyysi, koska se paljasti jäsenten kerholle antamia merkityksiä. Lisäksi aineistolähtöistä sisällönanalyysia hyödynnettiin kyselyvastausten osalta.

Yhteisöllisyys toimii liimana, joka vahvistaa kerhon ympäristötoimintaa.

Ympäristökerho luomassa ympäristötoimintaa ja yhteisöllisyyttä

Tutkimus osoittaa, että hyvin toimiva ympäristökerho merkitsee jäsenilleen paitsi ympäristötoimintaa myös sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Tässä tapauksessa nämä kaksi merkitystä kietoutuivat vahvasti toisiinsa. Suurin osa kerhon jäsenistä liittyi kerhoon sen mahdollistaman ympäristötoiminnan vuoksi. He olivat jo valmiiksi huolissaan ympäristöstä ja kerho tarjosi heille väylän toteuttaa ympäristötekoja koulussa. Myöhemmin toiminnan aikana kerhon yhteisöllisyys kuitenkin muodostui jäsenille yhtä tärkeäksi asiaksi.

Yhteisöllisyys toimii liimana, joka vahvistaa kerhon ympäristötoimintaa. Kerho toi yhteen eri-ikäisiä lukiolaisia, jotka eivät olisi olleet tekemisissä toistensa kanssa ilman kerhoa. Kerhon yhteisöllisyyden merkitys näyttäytyi opiskelijoille siinä, että he kokivat saavansa enemmän aikaan yhdessä kuin yksin. Kerho tarjosi heille mahdollisuuden vaikuttaa päätöksiin, sillä jokaisen ääntä kuunneltiin päätöksenteossa. Myöhemmin kerhon yhteisöllisyys ja hyvä ilmapiiri alkoivat näkyä myös kerhon ulkopuolelle, mikä houkutteli uusia opiskelijoita liittymään kerhoon. Kuvio 1 havainnollistaa kerhon vaikuttavuutta ja siihen liittyviä ristiriitoja.

Jäsenet tunnistivat sekä kerhon toimintaa helpottavia tekijöitä että sitä hankaloittavia esteitä. Kerhon tuoma yhteisöllisyys helpotti sen toimintaa. Myös koulun ja erityisesti kerhoa vetävän opettajan tuki käytännön asioiden järjestämisessä oli ratkaisevaa toiminnalle. Kun kerhon jäsenet pohtivat tulevia ympäristötoimia, kerhon opettaja pyrki varmistamaan resurssit näille suunnitelmille.

Tutkimuksen aineistonkeruun aikaan COVID-19 pandemia vaikutti vielä koulujen toimintaan. Pandemia ja muut ulkoiset tekijät hankaloittivat kerhon toimintaa. Lisäksi rajallinen aika ja muiden opiskelijoiden vähäinen osallistuminen kerhon tapahtumiin vaikeuttivat toimintaa. Tapaamisissa ei usein ehditty käsitellä kaikkia suunniteltuja asioita ja pitkät tauot vaikeuttivat edellisen kerran asioiden muistamista.

Ympäristökerhon vaikuttavuuden rajat

Ympäristökerhon jäsenet kokivat, että kerhon merkitys laajenee myös sen ulkopuolelle tuoden muille opiskelijoille vaihtelua kouluarkeen, kehittäen koulun kestävyyttä sekä vaikuttaen myös laajempaan yhteiskuntaan. Ympäristökerhon ulkopuolisten opiskelijoiden käsitykset kerhosta toivat esiin ristiriidan kerhon merkityksestä. Monia opiskelijoiden ajatuksia leimasi epävarmuus kerhon toiminnasta ja suurin osa ei muistanut osallistuneensa sen tapahtumiin, vaikka kerho järjesti useita koko koululle suunnattuja tapahtumia. Tämä epävarmuus ympäristökerhon toiminnasta heijastui siihen, ettei suurin osa opiskelijoista kokenut kerhoa henkilökohtaisesti merkityksellisenä eikä suurin osa osannut pohtia sen merkitystä muille. Yllättäen osa opiskelijoista kertoi kerhon kuitenkin vaikuttaneen koulun ympäristötoimiin ja ilmapiiriin.

Ympäristökerho voi olla tehokas keino toteuttaa voimaannuttavaa ympäristökasvatusta, mutta vain, jos koko koulu tukee sen toimintaa.

Tapaustutkimus osoittaa, että ympäristökerhot voivat parhaimmillaan olla tehokkaita väyliä nuorten ympäristökäyttäytymisen edistämisessä. Tämän tutkimuksen kerho toimi sen jäsenille tärkeänä väylänä toteuttaa ympäristötoimintaa koulussa. Vaikka kiinnostus ympäristöä kohtaan oli usein jäsenten syy liittyä kerhoon, sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja yhdessä tekeminen olivat syitä siihen, miksi kerho muodostui niin tärkeäksi jäsenille. Toiminnan ja yhteenkuuluvuuden yhdistelmä houkutteli myös kerhon ulkopuolisia opiskelijoita liittymään mukaan. Kerho onnistui nivoutumaan kouluarkeen hyvin, mutta ajanpuute kiireisessä lukioarjessa jäi silti yhdeksi suurimmista esteistä toiminnalle.

Kohti voimaannuttavaa ympäristökasvatusta

Ympäristökerho voi olla tehokas keino toteuttaa voimaannuttavaa ympäristökasvatusta, mutta vain, jos koko koulu tukee sen toimintaa. Tässä tapauksessa kerho oli toimiva ympäristökasvatuksen lähestymistapa ympäristöstä huolissaan oleville nuorille. Silti sen vaikutus koko kouluun jäi tulosten perusteella pieneksi. Jäsenten ja muiden opiskelijoiden ristiriitaiset käsitykset kertovat todennäköisesti viestinnän puutteesta. Tehokkaammalla kerhon toiminnan viestinnällä toiminta olisi ehkä saatu näkyväksi koko koulussa.

Ympäristövastuullisen käyttäytymisen edistämisen kouluarjessa tulee sisältää tietouden lisäämistä, mutta ennen kaikkea toiminnan mahdollistamista. Vaikka opetussuunnitelmat ohjaavat toiminnan painottamiseen, silti oppiaineiden runsas asiasisältö jättää usein vähän tilaa toiminnalle, jota ympäristökerhoissa on mahdollista toteuttaa. Voimaannuttava ympäristökasvatus edellyttää, että kerho saa koko koulun tuen ja innostuneen opettajan, joka on valmis käyttämään aikaansa kerhon vetämiseen. Tässä tapauksessa ympäristökerholla oli innostunut opettaja ja hallinnon tuki. Kuitenkin ympäristökerhon yhteys laajempaan koulukontekstiin jäi vajavaiseksi.

Vaikka ympäristökerhon vaikutus koko kouluun olisi laajempi kuin tässä tapaustutkimuksessa, sen vaikutus kerhon ulkopuolisiin opiskelijoihin jäisi silti todennäköisesti pieneksi. Voimaannuttavan ympäristökasvatuksen haasteena onkin saada myös ympäristöasioista vähemmän kiinnostuneet opiskelijat mukaan. Ensimmäinen askel on riittävän ympäristötiedon varmistaminen ja toinen on avoimuus opiskelijoiden moninaisille arvoille. Opettajien haasteena on huomioida opiskelijoiden moninaiset, joskus ympäristön kannalta ristiriitaiset arvot. Avoin keskustelu näistä moninaisista arvoista on ratkaisevan tärkeää nuorten ympäristövastuullisen käyttäytymisen tukemisessa. Niiden sivuuttaminen voi johtaa ympäristökasvatuksen hylkimiseen ja toiminnan vastustamiseen.

ANSSI HUOPONEN

Artikkelikuva: Sarah B/Unsplash

The urgency of transformative change of the current socio-ecological-technological systems does not justify hasty decision-making based on narrow understanding. This article explores how scientific and other forms of knowledge can complement one another in environmental policy and decision-making. The authors summarize their reflections on the topic into four messages.

E nvironmental social science researchers discussed the importance of diverse forms of knowledge and their utilization in YHYS Colloquium 2025 in Oulu (the annual colloquium of the Finnish Society for Environmental Social Science). Through eight presentations and vivid discussion, the focus was on epistemic as well as more practical questions regarding environmental knowledge and decision-making. Issues relating to different epistemological beliefs and their influence on resource use sustainability, the role of different forms of knowledge in environmental policy and decision-making, as well as developing participatory processes, were addressed through the two-day session.

In this era marked by a decline in academic freedom, AI-driven falsification, fake news, and widespread disinformation, the need to recognize and embrace diverse forms of knowledge has never been more urgent. While interaction with other ways of knowing is ethical and inclusive, it also teaches critical thinking. Based on our reflections, we now offer four key messages to decision-makers and practitioners whose work, in various ways, relates to environmental impacts and influences on nature and who need reliable knowledge to inform their decisions.

The four key messages are the following:

1) Diverse forms of knowledge should be recognized and utilized to enable sustainability transformation.

2) Policy integration and legislation should take both scientific and diverse forms of knowledge into account for improved climate and environmental action.

3) Re-thinking the world beyond anthropocentrism is needed for just decision-making.

4) Policymaking and the science supporting it should be closer to the people it affects. 

1 Diverse forms of knowledge

Comprehensive and transparent knowledge is the basis of just environmental decision-making. However, this is often limited to scientific knowledge. The privileged status of scientific knowledge—often rooted in the natural sciences—should be challenged by multiple ways of knowing. These alternative forms of knowledge, such as Indigenous, local, traditional, or experimental knowledge, can enrich scientific research by helping to develop more comprehensive sustainable policies and practices. Ultimately, considering alternative forms of knowledge can make decision-making more sustainable overall.

The lived experiences and expertise of individual people and local communities can be acquired through participatory processes. For example, citizen science enables volunteer citizen scientists (i.e., non-professional experts) to participate in research and knowledge-making. In addition to strengthening science, citizen science can also help challenge and reframe existing science and policy narratives. In fact, research that is initiated by civil society or local communities has an important role in identifying new environmental problems and clarifying the scope of the already known ones. Importantly, citizen science seeks accountability and pushes for environmental compliance for fairer solutions.

We recognize that some level of uncertainty always remains in decision-making due to the complexity of the issues at hand. Uncertainty can appear in different phases of knowledge recognition, production, and utilization. For instance, the acceleration of climate change and cumulative environmental impacts increase uncertainty even further. As decisions are made under changing circumstances with persistent uncertainty, a variety of knowledge is often needed to support the process. We argue that local, traditional, and Indigenous knowledge can complement and strengthen scientific knowledge amid uncertainties.

Ultimately, a key question is how diverse forms of knowledge are practically recognized and implemented throughout decision-making processes. A further question is how decision-makers, practitioners, and researchers interpret that knowledge, its positionality, linkages, meanings and power relations. Examples of how Indigenous knowledge has been institutionalized in policymaking in Arctic contexts include the Saami Council, the Saami Parliaments (whose structures differ in Sweden, Norway and Finland), as well as the Arctic Council and the Saami Climate Council.

Local, traditional, and Indigenous knowledge can complement and strengthen scientific knowledge amid uncertainties.

2 Cumulative impacts and breaking silos

Environmental administration and governance are tackling the intertwined challenges and cumulative impacts of intensive land and resource use. Both sectoral and siloed knowledge as well as administrative and legislative frameworks hinder comprehensive understanding of interconnected environmental impacts. They also undermine the ability to respond to these impacts effectively. Integrating policy, scientific knowledge, and diverse forms of knowledge, along with cross-sectoral legislation, are essential first steps in overcoming environmental challenges.

The implementation of binding environmental targets, legislative changes, and effective policy instruments require strong local acceptability more than voluntary or market-based measures. Green transition initiatives and the drive for procedural streamlining increase the need for contextual sensitivity and local nuance. Questions of policy acceptability vary at different levels: who defines acceptability and its boundaries? How frequently is it assessed?

While land and resource use pressures are growing rapidly, their cumulative impacts are slow and difficult to monitor. This, yet again, underlines the importance of local knowledge. Public participation is usually defined based on applicable laws or the specific process in question, which can limit inclusivity.

3 Knowledge beyond anthropocentrism

Multispecies justice challenges the human-centered worldview and knowledge systems. Who are considered in the frame of justice, and who verbalize the needs of non-human? “How could we imagine a different human species in a multispecies world?” pondered researcher Corinna Casi in her presentation.

How does the non-human world see us and how the binary structures (human/non-human, nature/culture, etc.) could be dismantled? Imagining the non-human from our own perspective can reveal anthropocentric dystopias: do we see the non-human world demanding revenge and living space on planet Earth or mourning the fate of humankind? Re-thinking the world beyond anthropocentrism is needed to overcome the binary knowledge structures and oppression. In addition to developing more sustainable policies to help overcome these binary structures, we call attention to the language we use; with the aid of more respectful discourses, we can create a better world for all, both human and non-human.

Multispecies justice challenges the human-centered worldview and knowledge systems.

4 Reconstruction

Finally, when, where, and by whom is valid knowledge defined? What are the epistemic realities of environmental decision-making, and how can they be challenged? Scientific knowledge increasingly faces intentional contestation and strategic blurring. Thus, researchers working in academia should be better prepared for this and strengthen the quality of knowledge generated by robust research. This is done together by creating and fostering stronger linkages between scientific research and civil society via collaborative actions.

A paradigm shift that includes reconstruction is needed. Research calls for “actionable practices which all involved social groups can call their own”, as researcher Olli Haanpää suggests. The solutions could include recognition, respectful acceptance, and institutionalization of diverse forms of knowledge through legislative and administrative reforms. Without diverse and strong knowledge built on inclusive decision-making, cross-sectoral environmental policy will not be acceptable, just, nor sustainable.

ANNA MUSTONEN, TIMO HAAPASALO, CORINNA CASI, OLLI HAANPÄÄ, TUULA HONKONEN, MARIA OJANEN, MARJA HELENA SIVONEN & TIIA WESTERBERG

Banner photo: Raul Kozenevski / Pexels

Kiire nykyisten sosio-ekologis-teknologisten järjestelmien muutoksessa ei oikeuta hätiköityjä päätöksiä, jotka perustuvat kapeaan ymmärrykseen. Artikkelin kirjoittajat pohtivat keinoja lisätä vuorovaikutusta tieteellisen ja moninaisen tiedon välillä. He summaavat ympäristöpäätöksentekoon liittyvät pohdintansa neljäksi viestiksi.

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen tutkijat keskustelivat tiedon moninaisuuden tärkeydestä ja sen hyödyntämisestä vuoden 2025 YHYS-kollokviossa Oulussa (Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran vuosittainen kollokvio). Kahdeksan esityksen ja vilkkaan keskustelun myötä keskityttiin sekä episteemisiin että käytännöllisempiin kysymyksiin, jotka liittyvät ympäristötietoon ja -päätöksentekoon. Kaksipäiväisessä työryhmässä pohdittiin muun muassa epistemologisia käsityksiä ja niiden vaikutusta luonnonvarojen käytön kestävyyteen, tiedon ja tietämisen tapojen roolia ympäristöpolitiikassa ja -päätöksenteossa sekä osallistavien prosessien kehittämistä.

Aikana, jota leimaavat tieteen vapauden heikentyminen, tekoälypohjainen vääristely, valeuutiset ja laajalle levinnyt disinformaatio, ei tarve tunnistaa ja hyödyntää moninaista tietoa ole koskaan ollut näin suuri. Vuorovaikutus muiden tietämisen tapojen kanssa on eettistä ja inklusiivista, ja se myös opettaa kriittiseen ajatteluun. Pohdintojemme pohjalta tarjoamme neljä keskeistä viestiä päättäjille ja toimijoille, joiden työ liittyy ympäristö- ja luontovaikutuksiin tai joiden työ itsessään vaikuttaa ympäristöön eri tavoin. Painotamme tällaisessa päätöksenteossa tarvittavan luotettavan tiedon merkitystä.

Neljä viestiämme ovat seuraavat:

1) Tiedon moninaisuus tulee tunnustaa, ja sitä on hyödynnettävä kestävyysmurroksen toteuttamiseksi.

2) Politiikan ja lainsäädännön integraatiossa tulee huomioida tieteellinen ja moninainen tieto ilmastonmuutoksen ja ympäristökysymysten tehokkaan ratkaisemisen varmistamiseksi.

3) Oikeudenmukainen päätöksenteko vaatii ihmiskeskeisyyden jälkeisen maailman uudelleenarviointia.

4) Muutosta tukevat politiikkatoimet ja tiede tulee tuoda lähemmäs niitä ihmisiä, joita ne koskevat.

1 Moninainen tieto

Riittävän kattava ja läpinäkyvä tieto on oikeudenmukaisen ympäristöpäätöksenteon perusta. Usein käytetty tieto rajautuu kuitenkin tieteelliseen tietoon. Tieteellisen – ja usein luonnontieteellisen – tiedon etuoikeutettu asema tulisi haastaa moninaisilla tietämisen tavoilla. Vaihtoehtoiset tietämisen tavat, kuten alkuperäiskansojen, paikallinen, perinteinen tai kokemuksellinen tieto, voivat rikastaa tieteellistä tutkimusta auttamalla kehittämään kestäviä politiikkatoimia ja käytäntöjä sekä tekemään päätöksenteosta ylipäänsä kestävämpää.

Yksittäisten ihmisten ja paikallisyhteisöjen kokemukset ja asiantuntemus voidaan saavuttaa ja omaksua osallistavien prosessien kautta. Esimerkiksi kansalaistiede mahdollistaa vapaaehtoisten kansalaistutkijoiden (eli ei-ammattilaisten) osallistumisen tutkimukseen ja tiedon tuottamiseen. Kansalaistiede voi paitsi vahvistaa tiedettä, myös haastaa ja uudelleenkehystää olemassa olevia tiede- ja politiikkakertomuksia. Itse asiassa kansalaisyhteiskunnan tai paikallisyhteisöjen aloitteesta syntyneellä tutkimuksella on tärkeä rooli uusien ympäristöongelmien tunnistamisessa ja jo tunnettujen ongelmien eri ulottuvuuksien määrittelyssä, vastuullisuuden vaatimuksissa ja ympäristönormien noudattamisen edistämisessä oikeudenmukaisempien ratkaisujen saavuttamiseksi.

Tunnistamme, että päätöksenteossa säilyy aina jonkinasteinen epävarmuus kysymysten monimutkaisuuden vuoksi. Epävarmuutta voi esiintyä eri vaiheissa tiedon tunnistamisessa, tuottamisessa ja hyödyntämisessä. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kiihtyminen ja ympäristövaikutusten kasautuminen lisäävät epävarmuutta entisestään. Koska päätöksiä tehdään muuttuvissa olosuhteissa jatkuvan epävarmuuden vallitessa, tarvitaan usein monenlaista tietoa prosessin tueksi. Väitämme, että paikallinen, perinteinen ja alkuperäiskansojen tieto voivat vahvistaa tieteellistä tietoa epävarmuuksien keskellä.

Keskeisiä kysymyksiä ovat, miten erilaiset tiedon muodot tunnistetaan ja miten niitä hyödynnetään päätöksentekoprosesseissa sekä miten päättäjät, toimijat ja tutkijat tulkitsevat tätä tietoa, sen positionaalisuutta, yhteyksiä, merkityksiä ja valtasuhteita. Esimerkkejä alkuperäiskansojen tiedon institutionalisoinnista politiikkaan arktisessa kontekstissa ovat Saamelaisneuvosto, Saamelaiskäräjät Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa, Arktinen neuvosto ja Saamelainen ilmastoneuvosto.

Paikallinen, perinteinen ja alkuperäiskansojen tieto voivat vahvistaa tieteellistä tietoa epävarmuuksien keskellä.

2 Kumulatiiviset vaikutukset ja siilojen purkaminen 

Ympäristöhallinnossa ja -hallinnassa setvitään toisiinsa kietoutuneita haasteita ja intensiivisen maan ja luonnonvarojen käytön kumulatiivisia vaikutuksia. Sektoroitunut ja siiloutunut tieto sekä hallinnolliset ja lainsäädännölliset rakenteet estävät kokonaiskuvan muodostamisen ympäristövaikutusten keskinäisistä yhteyksistä kuten myös tehokkaat ratkaisut niihin. Politiikan sekä tieteellisen ja moninaisen tiedon yhdistäminen poikkisektoraaliseen lainsäädäntöön on olennainen lähtökohta ympäristöhaasteiden selättämiselle.

Sitovien ympäristötavoitteiden, lainsäädäntömuutosten ja tehokkaiden politiikkainstrumenttien toimeenpano edellyttää vahvaa paikallista hyväksyttävyyttä enemmän kuin vapaaehtoisten tai markkinaperusteisten instrumenttien toimeenpano. Vihreää siirtymää edistävät toimet ja suunnitteluprosessien sujuvoittamiseen liittyvät paineet lisäävät kontekstuaalisen herkkyyden ja paikallisten erityispiirteiden tunnistamisen merkitystä. Politiikan hyväksyttävyyden kysymykset vaihtelevat eri tasoilla: kuka määrittelee hyväksyttävyyden ja sen rajat? Kuinka usein hyväksyttävyyttä arvioidaan?

Vaikka maankäytön ja luonnonvarojen käytön paineet kasvavat nopeasti, kumulatiiviset vaikutukset etenevät hitaasti ja ovat vaikeasti seurattavissa. Tämä korostaa jälleen paikallistiedon merkitystä. Julkinen osallistuminen määritellään yleensä sovellettavan lain tai tietyn prosessin perusteella, mikä voi osaltaan rajoittaa inklusiivisuutta.

3 Tieto ihmiskeskeisyyden jälkeisessä ajassa

Lajienvälinen oikeudenmukaisuus haastaa ihmiskeskeisen maailmankuvan ja tietojärjestelmät. Ketkä otetaan huomioon oikeudenmukaisuuden kehyksessä ja kuka sanoittaa ei-inhimillisten tarpeet? “Miten voimme kuvitella toisenlaisen ihmislajin monilajisessa maailmassa?”, pohti tutkija Corinna Casi esityksessään.

Miten ei-inhimillinen maailma näkee meidät ja kuinka binääriset rakenteet (inhimillinen/ei-inhimillinen, luonto/kulttuuri jne.) voitaisiin purkaa? Ei-inhimillisen kuvitteleminen omasta näkökulmastamme voi paljastaa ihmiskeskeisiä dystopioita: näemmekö ei-inhimillisen maailman vaativan kostoa ja elintilaa maapallolla vai surevan ihmiskunnan kohtaloa? Ihmiskeskeisyyden jälkeinen maailma tulee uudelleenarvioida, jotta binääriset tietorakenteet ja sorto pystytään purkamaan. Kestävämpien toimintaperiaatteiden kehittämisen lisäksi nostamme esiin käytetyn kielen: kunnioittavampien diskurssien avulla voimme luoda paremman maailman kaikille, sekä ihmisille että ei-ihmisille.

Lajienvälinen oikeudenmukaisuus haastaa ihmiskeskeisen maailmankuvan ja tietojärjestelmät.

4 Uudelleenrakennus

Milloin, missä ja kenen toimesta määritellään, mikä tieto on pätevää? Mitkä ovat episteemiset todellisuudet, joihin ympäristöpäätöksenteko pohjautuu? Kuinka niitä on mahdollista haastaa? Tieteellinen tieto kiistetään ja tarkoituksellisesti yhä useammin hämärretään strategisesti. Siksi tutkijoiden tulisi olla varautuneempia ja vahvistaa tuotetun tiedon laatua määrätietoisen tutkimuksen avulla. Tähän päästään luomalla ja vahvistamalla tiiviimpiä yhteyksiä tieteellisen tutkimuksen ja kansalaisyhteiskunnan välillä yhteistoiminnallisten käytäntöjen avulla.

Tarvitaan paradigman muutos ja uudelleenrakentaminen; tutkimus kaipaa “toteuttamiskelpoisia käytäntöjä, joita kaikki mukana olevat sosiaaliset ryhmät voivat kutsua omakseen”, kuten tutkija Olli Haanpää ehdottaa. Ratkaisuihin voi kuulua moninaisen tiedon tunnustaminen, kunnioittava hyväksyminen ja institutionalisointi lainsäädännön ja hallinnon uudistusten avulla. Ilman osallistavan päätöksenteon varaan rakentuvaa monipuolista ja vahvaa tietoa, poikkisektorinen ympäristöpolitiikka ei ole hyväksyttävää, oikeudenmukaista eikä kestävää.

ANNA MUSTONEN, TIMO HAAPASALO, CORINNA CASI, OLLI HAANPÄÄ, TUULA HONKONEN, MARIA OJANEN, MARJA HELENA SIVONEN JA TIIA WESTERBERG

Otsikkokuva: Raul Kozenevski / Pexels

Why are more travellers tracking how many countries they have visited, and proudly sharing the number online? A recent master’s thesis by Emma Felin shows that this trend is far more than a niche hobby. It offers a window into how travel, identity, and social media intertwine in today’s tourism culture.

In tourism today, people don’t just travel – they show they travel. Over the last decade, a growing number of travellers have begun engaging in a phenomenon called country counting. This entails keeping track of how many countries they have visited, sometimes even listing the exact number in their social media bios. Platforms like NomadMania, which rank travellers by country counts, have brought global visibility to the trend.

To understand what country-counting reveals about modern travel culture, in my thesis, I investigated how travellers use these numbers to shape and view who they are. It explores how counting countries becomes part of identity, how sharing those numbers helps travellers gain recognition from others, and how the practice can grow into a visible marker of status within today’s tourism landscape. These questions help explain why the phenomenon resonates so strongly, and what it tells us about the ways people present themselves through travel in a highly connected world.

Beyond numbers: why counting matters

Counting countries may begin as a simple record of places visited, but for many it becomes deeply personal. A new destination is not just a dot on the map, it can symbolise courage, adaptability, or determination. For some participants, it represents proof of discipline and achievement. For others, it is a way to make sense of their experiences and growth.

Importantly, the record is rarely kept private. Country counts are shared in conversations and digital spaces, especially on social media, where they function as achievements on display. A country list or a colour-coded map becomes part of one’s public image. Through this act, travel transforms from a private experience into a social statement, one that signals who we are and what we value.

A cycle of identity-building

The interviews I conducted for my thesis revealed that country-counting is not a single act but part of a repeating cycle through which travellers shape, express, and reinforce their sense of self. Rather than forming all at once, identity is built in stages that loop back into each other, a process that continues with every new journey.

It begins with how travellers see themselves. Many interviewees described themselves as adventurous, curious, or determined. Travel becomes a stage on which to express these qualities, and the number of countries visited offers a simple, concrete way to make these characteristics visible.

As travellers move through the world, emotions and experiences strengthen their self-image. Confidence gained from navigating new environments, pride in reaching a challenging destination, or gratitude for meaningful encounters all reinforce who they believe themselves to be.

Sharing these stories, whether through conversations, photos, or social media posts, becomes the next step in the cycle. Here, travel turns into a performed identity. By choosing what to show and how to frame it, travellers present a version of themselves to others. This stage is both expressive and strategic: it is about reliving the experience (emotions), but also about telling others something about oneself. As one interviewee explained, sharing travel content is at once a personal reflection and a performance for an audience.

[…] identity-building does not stop after a journey. Rather, it actively influences where travellers go next, what they prioritise, and what they hope to express.

Feedback from others; likes, comments, admiration, or simply the sense of being seen, forms an important part of the loop. Recognition can strengthen the identity being performed, making travellers feel more confident, more worldly, or more like the person they want to be. At the same time, the expectation of recognition can create pressure to maintain a certain image or pace of travel.

Finally, this feedback often helps shape future travel goals. Several interviewees said that when planning their next trip, they looked for destinations that would feel new, different, or meaningful, and sometimes, ones that would look good or add value to their country count. In this way, identity-building does not stop after a journey. Rather, it actively influences where travellers go next, what they prioritise, and what they hope to express.

Travel as performance

To understand these dynamics, I analysed interviewees’ stories through sociologist Erving Goffman’s performance theory, which views everyday life as a series of roles and stages. This approach helped reveal how travel today is not only something we do, but something we show. On the front stage, travellers perform for an audience, showcasing curated stories, milestone counts, and deliberated photos. Behind the scenes, however, they may experience doubts, exhaustion, or even anxiety about keeping up appearances.

This does not make the performance false. Rather, it illustrates that travel today is both lived and staged: we genuinely feel joy, pride, and wonder, but we also shape those emotions into public narratives that signal value, identity, and status.

The role of social media is not just to document this behaviour; it actively shapes and amplifies the practice. In combining travel with the logic of collecting, platforms turn experiences into a form of symbolic capital, a way to communicate worldliness, adventurousness, and competence. In a culture that celebrates productivity and achievement, a carefully curated travel feed becomes a kind of social currency. Problems arise when performance overshadows experience. When the goal shifts from the genuine engagement with places and cultures to collecting proof of being there, the depth of travel can be lost.

Beyond checklist tourism

One of the most important insights from the study is that collection and connection are not mutually exclusive. It is entirely possible to visit many countries while still travelling mindfully and respectfully. The travel industry has an important role in promoting experiences that prioritise cultural depth over accumulation, whether through marketing that highlights cultural immersion or by designing opportunities that encourage presence rather than performance. At the same time, travellers themselves also have a role to play: to reflect critically on how and why they travel, and to stay aware of the social dynamics that influence their choices.

What this means for tourism

Country-counting is not just an individual habit; it reflects wider shifts in tourism culture. Numbers appeal because they offer order, recognition, and an easy way to communicate identity. But when destinations are experienced primarily as milestones, tourism risks becoming more about proving than experiencing.

How can destinations encourage deeper engagement, not just checklist visits? How can social media be used to highlight cultural depth instead of mere accumulation?

Numbers appeal because they offer order, recognition, and an easy way to communicate identity.

Some emerging approaches, such as digital detox offerings, slow travel initiatives, or community-led storytelling, try to counterbalance the pressures of performative travel. Ultimately, country-counting highlights a central tension in contemporary travel: the desire to explore and the desire to be seen exploring. Understanding this tension is crucial for developing tourism practices that support not only mobility, but also cultural respect, sustainability, and genuine connection.

Why all this matters?

At its heart, this research is about more than travel. It is about how we define ourselves in a digital age. Country-counting reflects a broader cultural shift toward experience-based status seeking and the quantification of personal achievements. It captures both the empowering and the stressful sides of modern self-presentation. Travel can still be a source of learning, growth, and genuine connection. But in an era of constant sharing and comparison, it can also become another arena for competition.

Country-counting reflects a broader cultural shift toward experience-based status seeking and the quantification of personal achievements.

Understanding these dynamics is not about judging travellers. It is about recognising the complex motivations that shape our behaviour and fostering greater awareness of how we travel, share, and construct our identities. Ultimately, whether one is indifferent to numbers or chasing that three-digit country count, the most meaningful travel experiences are rarely the ones we can count.

The most profound journeys have always been about transformation, not just transportation. They are remembered for the growth they inspire, the connections they foster, and the experiences that can not be captured in numbers, or on a screen.

EMMA FELIN

Header photo: Leah Newhouse/Pexels

K

estävyysmurrosta käsittelevä tutkimus ja sitä koskeva yhteiskunnallinen keskustelu tunnistavat monia erilaisia toimijoita, jotka vaikuttavat murroksen suuntaan: Poliitikot säätävät lakeja, kuluttajat tekevät ostopäätöksiä vapailla markkinoilla, ympäristöaktivistit protestoivat kaduilla, media kehystää ilmastokeskustelua valinnoillaan, tutkijat tiedottavat huolestuttavia tuloksia maapallon tilasta ja yritykset tekevät investointipäätöksiä. Tässä toimijakentässä vähemmälle huomiolle ovat jääneet työntekijät ja heidän järjestäytymisensä suhteessa ympäristökysymyksiin.

Syitä vähälle huomiolle on monia. Ympäristökysymykset ovat perinteisesti politisoineet ihmisiä joko osana kansalaisyhteiskuntaa tai institutionaalista politiikkaa. Käytännössä ympäristökysymyksiin on pyritty ensisijaisesti vaikuttamaan joko yhteiskunnallisen aktivismin eli kansalaisyhteiskunnan tai ehdokkaaksi asettumisen eli institutionaalisen politiikan kautta, ei niinkään työntekijänä omalla työpaikallaan. Toisaalta työntekijöiden yleinen järjestäytymisasteen lasku sekä ammattiliittojen yhteiskunnallisen vallan heikkeneminen viime vuosikymmeninä on heikentänyt sekä työntekijöiden että liittojen kykyä aktivoitua kestävyysmurroksen edistämisessä.

Viimeaikaisessa kestävyysmurrosta käsittelevässä kriittisessä tutkimuksessa on […] noussut esiin suuntauksia, jotka korostavat työntekijöiden ja työväenluokan toimijuutta ilmastokriisin ratkaisemisessa.

Työväenluokkainen ympäristöajattelu

Viimeaikaisessa kestävyysmurrosta käsittelevässä kriittisessä tutkimuksessa on kuitenkin noussut esiin suuntauksia, jotka korostavat työntekijöiden ja työväenluokan toimijuutta ilmastokriisin ratkaisemisessa. Esimerkeiksi voidaan nostaa Matt Huberin Climate Change as Class War ja Stefania Barcan Workers of the Earth -teokset. Nämä argumentit voidaan laajasti ajatellen niputtaa työväenluokkaisen ympäristöajattelun (working class environmentalism) suuntauksen alle.

Suuntaus korostaa tarvetta siirtyä kulutuskeskeisestä tuotantokeskeiseen ympäristöajatteluun. Ilmastokriisiä ei voida ratkaista epäpolitisoituneiden kulutusvalintojen piirissä, vaan taloudellisten omistussuhteiden ja tuotantorakenteen demokratisoinnin kautta. Käytännössä siis antamalla työntekijöille valta päättää mitä, miten ja miksi tuotetaan. Työväenluokkaisen ympäristöajattelun poliittinen strategia ei siis perustu viestinnälliseen sodankäyntiin vääristyneitä kulutustottumuksia vastaan, vaan työväenluokan autonomian kasvattamiseen.

Suuntaus nojaa vahvasti klassisen marxismin perusajatukseen: Mikäli työväenluokka on historiallisen kehityksen moottori, on se myös avain ilmastokriisin ratkaisemiseen.

Työväenluokan autonomia ei tässä merkityksessä tarkoita pelkästään reiluja ja oikeudenmukaisia työehtosopimuksia ja työntekijöiden äänen muodollista kuulemista päätöksenteossa. Se pitää sisällään laajemman yhteiskunnallisten ja taloudellisten suhteiden uudelleenajattelun sekä yhteiskunnallisen vallan uudelleenjakamisen. Työväenluokan autonomiaan kuuluu työntekijöiden kyky demokraattisesti ja suoraan vaikuttaa työtään koskeviin tuotannollisiin ja työehtoihin liittyviin päätöksiin, ajatus työntekijästä (osuuskuntamuotoisena) omistajana, talouden koordinointi ja suunnittelu sekä työväenluokan poliittinen johtajuus. Työväenluokan autonomian kasvattaminen on siis kamppailua talouden demokratisoinnista ja työntekijän vapaudesta päättää omasta työstään.

Mikäli työväenluokka on historiallisen kehityksen moottori, on se myös avain ilmastokriisin ratkaisemiseen.

Työväenluokka ympäristöllisenä toimijana

Kamppailu vallasta työpaikalla ei ole pelkästään yhteiskunnallinen vaan myös ympäristöllinen ja ekologinen kamppailu siitä, mitä tuotetaan ja miten. Kapitalistisessa taloudessa työnantaja päättää niin tuotantoprosessista, investoinneista kuin työnjohto-oikeudellaan siitä, miten työtä toteutetaan. Päätöksiä ohjaa osakkeenomistajien etu eli omistavan luokan etu. Samalla, kun nämä päätökset ovat yhteiskunnallisia, ne ovat myös ympäristöllisiä. Ne ovat päätöksiä siitä, mitä ympäristövaikutuksia toiminnalla on ja miten ne vaikuttavat esimerkiksi päästöihin, hiilinieluihin ja luonnon monimuotoisuuteen. Käytännössä siis päätökset tuotannon ja talouden ympäristöllisistä reunaehdoista ovat omistavan luokan käsissä. Omistavalla luokalla on myös parempi kyky eristää itsensä ilmastokriisin seurauksilta haalimiensa resurssien avulla samalla, kun globaali työväenluokka on ilmastokriisin etulinjan kärsijä.

Ei riitä, että kestävyysmurrosta toteutetaan ja johdetaan markkinaehtoisesti viivan alle jäävän taloudellisen voiton ja omistavan luokan etuja noudattaen. Ilmaston ja ympäristön reunaehdoissa toimivan talouden saavuttamiseksi tarvitaan työväenluokan autonomiaa. On tehtävä päätöksiä ja koordinointia siitä, mitä talouden ja tuotannonaloja tulee kasvattaa ja mitä vähentää niin, että supistettavilla aloilla työskentelevien ihmisten tulevaisuus on turvattu.

Kamppailu elinkelpoisesta planeetasta on […] samalla kamppailua työväenluokan autonomiasta.

Tällaisia päätöksiä ja koordinointia ei voi tehdä keskusjohtoisesti ja käsittelemällä ihmisiä siirrettävinä pelinappuloina, vaan ainoastaan laajoja kansanjoukkoja osallistamalla. Tämän osallistamisen edellytyksenä on työväenluokan autonomian kasvattaminen niin, että ihmisillä on halu ja kyky osallistua päätöksentekoon. Tähän mennessä olemme olleet verrattain onnistuneita vihreän talouden kasvattamisessa, mutta emme fossiilitalouden supistamisessa. Mikäli tämä supistaminen onnistuu, niin samalla edessä on kysymys siitä, miten fossiilitalouteen sitoutuneita valtavia pysyviä pääomia voidaan uudelleenkäyttää, kierrättää ja hyödyntää ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen kestävällä tavalla. Syntyy tarve kartoittaa näitä tuotantovoimia sekä tehdä päätöksiä niiden hyötykäytöstä demokraattisesti.

Talouteen ja tuotantoon liittyvän päätösvallan jakautumisen kautta voi hahmottaa, miten työväenluokka ja ympäristö kietoutuvat elimellisesti yhteen. Kyse on yhteiskunnallisen kehityksen suunnan kollektiivisesta määrittämisestä niin, että suunta palvelee ihmiskunnan enemmistön tulevaisuutta ja etuja. Väitän, että tämän työväenluokan ja ympäristön kohtalonyhteyden hahmottaminen on keskeinen osa ilmastokriisin ratkaisemista. Kamppailu elinkelpoisesta planeetasta on siis samalla kamppailua työväenluokan autonomiasta.

VILLE KELLOKUMPU

Otsikkokuva: Kawser Hamid/Pexels

S uvdilis ovdáneamis leat hállan jo máŋggalogi jagi, ja dálkkádatdoaimmat leat lassánan máŋgga láhkái. Goittotge máŋgasat miehtá Suoma vásihit, ahte sosiálalaš ja ekologalaš suvdilvuođa doaimmat eai jođe giehtalagaid. Oanehisáigge geahčastagain ollašuhtton ruoná sirdašuvvama doaimmat sáhttetge daid ulbmila vuostá lasihit sierraárvosašvuođa ja čiekŋudit polarisašuvnna iešguđetge sosiálalaš joavkkuid sihke dálonguovllu ja gávpoga gaskkas. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástusges burgá servvodatlaš marginálaid, ovddida ovttaveardásašvuođa ja lágida vuođu sihke árvvuid ja doaimmaid čiekŋalis nuppástussii oppalašsuvdilvuođa guvlui. Dákkár nuppástus ii goittotge šatta iešalddis.

Suvdilvuođanuppástus mearkkaša servvodaga struktuvrraid viiddis systemalaš nuppástusa, mainna láhčit ovdehusaid suvdilut boahtteáigái. Suvdilvuođanuppástusa lihkostuvvan goittotge gáibida ekologalaš ja sosiálalaš suvdilvuođa nana čanastagaid dovdáma, marginaliserema ja olggobealálašvuođa riskkaid minimiserema sihke servvodaga sektoriid ja hálddahussurggiid rasttildeaddji luondduriggodat- ja sosiálapolitihka, mas gullo maid riikkavuložiid jietna.

Buorre eallin luonddu guoddinnávccaid rámmaid siste

Dálkkádatnuppástusa lágan kriissaid ovddas viiddis servvodatlaš nuppástusaid ii sáhte garvit. Nuppástusdeatta čuohcá servvodatlaš struktuvrraide, muhto maid min jurddašeapmái – árvvuide ja vuođđovuordámušaide das, maid mii áddet ahte buorre eallin sisttisdoallá. Árvvuid ja doaladumiid nuppástus sáhttá riegádahttit ođđalágan dáhttodili suvdilut eallindábiid oččodeapmái. Dán lágán dáhttodilis muitalit jo ođđa dálkkádat- ja luonddubaromehterat, maid mielde ain eanet suopmelaččat leat nuppástuhttán eallindábiideaset, nu mo iežaset johtima, boradeami, ássama ja golaheami dálkkádatsivaid geažil.

Servvodatlaš nuppástusas lea goittotge dehálaš fuolahit das, ahte dát válljejumit dahkkojuvvojit buohkaide juvssahahttin ovdamearkka dihte sosioekonomalaš sajádagas dahje ássanbáikkis fuolakeahttá. Dáid struktuvrraid galgá ovddidit guhkes áigegaskkas nu, ahte buresveadjin ii čuozahuvvo ovttaskas olmmošjoavkkuide oaffaruššamiin eará olbmuid buori eallima ovdehusaid ollašuvvama.

Oasehisvuođa ja olggobealálašvuođa vásáhusaid lassáneapmi ovttas birrasa guoddinnávccaid hedjonemiin rahpá guraid nu riikkavuložiid ja mearrideaddjiid gaskii go maid báikkálašservošiid siskkobeallái.

Dálkkádatnuppástusa mielde nu ekologalaš go sosiálalaš riskkatge čoggodit eahpedássidit daidda, geain leat heajumus ovdehusat ráhkkanit nuppástusaide ja ceavzit dain. Ekologalaš ja sosiálalaš váttisvuođaid oktii giessaseami leage dehálaš dovdát, go ráhkadit sirdašuvvanpolitihka lávkemearkkaid, mat dahket vejolažžan ahte sosiálalaš vuoiggalašvuohta ollašuvvá stuorra birasdoaimmaid čađa. Buorre suvdilvuođanuppástusa ovddideaddji doaimmaid vuoiggalašvuođa mihttár leage dat, mo plánejuvvon doaimmat váikkuhit servvodaga rašes dilis leahkki servošiidda ja ravdaguovlluide. Oasehisvuođa ja olggobealálašvuođa vásáhusaid lassáneapmi ovttas birrasa guoddinnávccaid hedjonemiin rahpá guraid nu riikkavuložiid ja mearrideaddjiid gaskii go maid báikkálašservošiid siskkobeallái.

Lihkostuvvan suvdilvuođanuppástusa vehkiin sáhttit hukset vuoiggalaš servvodaga, man válddálaš lahttuvuohta lea juvssahahtti, oppalaš ja mearkkašeaddji ja mas buori eallima ovdehusat leat dorvvastuvvon ain eambbosiidda.

Eallinfámolaš luondu láhčá vuođu buot olbmo doaimmaide

Váikko min eallindábiin ja aktiivvalašvuođas lea mearkkašupmi dálkkádatnuppástusa ja šládjajávkku caggamis, lea dehálaš dovddastit dáid albmanusaid servvodatstruktuvrralaš hástalussan, maidda galgá vástidit vuosttamužžan servvodatstruktuvrraid nuppástuhttimiin. Hohpolaš fossiilaekonomiijas luohpan lea garvemeahttun ekonomiija struktuvranuppástusas dálkkádatnuppástusa duostuma oassin. Ruoná sirdašuvvan gáibida goittotge ain intensiivvalut luondduriggodagaid geavaheami, go gilvvohallan kritihkalaš ávdnasiin jođálmuvvá.

Luondduriggodagaid geavaheapmái laktáseaddji riskkat čuhcet sihke ekosystemiidda ja daid máŋggahámatvuhtii ja maid báikkálaš ássiid eallimii ja ealáhusaide guovlluin, gos ávkkástallan láhkái luondduriggodagat gávdnojit. Suomas áigeguovdilis ovdamearka dás lea birasčuolmmaidge dáfus rašes sajádagas leahkki sámeálbmot, masa čuhcet ruoná sirdašuvvama mielde ođđa olmmošvuoigatvuođaáittagat. Suvdilvuođanuppástusa galgá ollašuhttit birasvuoiggalašvuođa prinsihpaid mieldásaččat dovdámiin ruoná sirdašuvvama fidnuin báikkálaš erenoamáš iešvuođaid, intreassaid ja vuoigatvuođaid sihke sihkkarastimiin báikkálaš ássiid osolašvuođa ja dan, ahte sii šaddet gullut.

Juos sirdašuvvama duogášvuordámuššan lea joatkašuvvi oppalašgolaheami ja ekonomiija stuorrun, sirdašuvvan jorggiha iežas mávssolaš mihttomeriid vuostá ja dahká suvdilvuođapolitihkalaš doaimmaid oktageardánis dálá vuogádaga ruonán málemin. Dálá áigái čadnon jurddašeami galgá nagodit rasttildit, vai dálkkádatkriisii sáhttit vástidit guhkes áigegaskkas ja ovttaveardásaš, suvdilis buresveadjima ovddidemiin.

Barggu nuppástus

Viiddis suvdilvuođanuppástus dihtto maid bargo- ja ealáhuseallima nuppástupmin. Máŋggat bargoeallima struktuvrrat servvodagas dagahit marginalisašuvnna čuozahemiin eahperealisttalaš gáibádusaid bargiide ja steŋgemiin olggos servvodaga válddálaš lahttuvuođas daid, geat eai deavdde dáid gáibádusaid mannu sivas.

Go ealáhusstruktuvra nuppástuvvá, dat guovllut, mat leat dán rádjái leamaš sorjavaččat fossiilaenergiijas, dárbbašit doarjaga ealáhuseallima máŋggabealálažžan dahkamis. Suvdilvuođanuppástus sáhttá maid láhčit vejolašvuođaid barggu iežas ođđasitorganiseremii ja veahkehit dovdát máŋggabealálappot iešguđetlágan doaibmivuođaid, návccalašvuođaid ja aktiivvalašvuođa, mat eai leat ruossalas luonddu guoddinnávccaiguin. Dálá gilvvohallannákcaservvodaga sajis barggu suvdilvuođanuppástusa mielde deattuhuvvojit sosiálalaš kohešuvnna, osolašvuođa sihke divššu máŋggat hámit.

10 tesa vuoiggalašvuhtii

Guovddáš suvdilvuođanuppástusa ollašuvvama ovdehus lea máŋggakriissa viiddisvuođa áddema lassin siloide sirrejuvvon mearrádusdahkama ja hálddašeami burgin. Ságastallan suvdilvuođanuppástusas lea juohkásan garrasit iežaset, nuppiineaset sierranas sektoriidda, mat sirrejit nuppiineaset nu suvdilvuođa sierra oliid go mearrádusdahkama ja olbmuid árgaduođalašvuođa.

Kestävyysmurroksen marginaalit (“Suvdilvuođanuppástusa marginálat”)  –fidnu (2023–2025) seasai suvdilvuođanuppástusa vuoiggalašvuođa lágidemiin álbmotbargobájain ja áššedovdiseminárain hábmejuvvon dilálašvuođaoppalašvuođaid iešguđetge Suoma guovllus. Álbmotbargobájaide oassálaste iešguđetge Suoma guovllus báikkálaš olbmot, geain máŋgasa eallinbirrasii – lei dat dasto gávpogis dahje dálonguovllus – biraskriisa ja dan čoavdimii viggi doaimmat ledje jo váikkuhan. Ságastallamat speadjalaste iešguđetlágan healbama ja olggobealálašvuođa vásáhusaid gaskavuođas suvdilvuođadoaimmaiguin. Dat goittotge sisttisetdolle maid višuvnnaid boahtteáiggis, mas buresveadjima immateriála dahkkit, dego searvvušlašvuohta, doaibmivuohta ja nuppiid gudnejahttin, leat ráđđejeaddji ideálat. Dán buohkaide buorre boahttevuhtii viggamii gávdne máŋggaid konkrehtalaš vugiid.

Fidnu raporta Syrjivästä siirtymästä reiluun kestävyysmurrokseen (“Vealaheaddji sirdašuvvamis vuoiggalaš suvdilvuođanuppástussii”)  ovdanbuktá riikkavuložiid dieđuide ja ovddit dutkandihtui vuođđuduvvi doaibmanevttohusaid suvdilvuođanuppástusa ovdánahtti doaimmaide sihke logi tesa vuoiggalaš suvdilvuođanuppástusa ollašuvvamii:

1. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástus fuomáša báikkálašvuođa
Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástus – hápmašuvvá máŋggain earálágan suvdilvuođadoaimmain, mat dovdájit, fuomášit ja árvvoštallet báikkálaš ravdaeavttuid, báikkálaš dieđu sihke sierra olmmošjoavkkuide, servošiidda ja ekosystemaide čuohcci ovdduid ja hehttehusaid.

2. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástus burgá siloid
Suvdilvuođanuppástusas galgá dovdát sosiálalaš ja ekologalaš čuolmmaid oktii giessaseami sihke viggat aktiivvalaččat burgit vuostálagaid ásaheami ja čatnat oktii siloide sirrejuvvon ságastallama ja mearrádusdahkama.

3. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástus vuođđuduvvá dutkandihtui
Suvdilvuođanuppástusa ollašuhttimii dárbbašuvvon árvovuđot mearrádusaid galgá álot ákkastallat čađačuovgit dutkandieđuin.

4. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástus lea govttolaš
Badjelmeare golaheami galgá geahpidit garrasit ja hálddašuvvon vugiin, vai resurssaid sáhttá juohkit vuoiggalaččat.

5. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástus guottáhallá
Buvttadanvugiid já ealáhusstruktuvrra nuppástusain galgá sihkkarastit doarvái doarjaga daidda, geaidda nuppástusat čuhcet garrasamosat. Sierra dásiid mearrideaddjiid áddejumi dahkkon mearrádusaid váikkuhusain mearrádusdahkama olggobeallái báhcci guovlluide ja olbmuide galgá lasihit.

6. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástus gáibida vuoiggalaš energiijabuvttadeami
Energiijapolitihkalaš árvoságastallama galgá geavvat váldegottálaš ja guvllolaš dásis: ođasmuvvi energiijabuvttadeami lasiheapmi dálá golahandási bajásdoallamii ja eará luonddugeavaheami (maid sápmelaččaid árbevirolaš ealáhusaid) saji váldi energiijabuvttadeami sajušteapmi eai doarjjo vuoiggalaš suvdilvuođanuppástusa.

7. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástusa galgá olahit
Suvdilis válljejumit ja dálá suvdilut eallindábiid oččodeami galgá dahkat vejolažžan ja doarvái álkin buot riikkavuložiidda beroškeahttá sin sosioekonomalaš sajádagas, doaibmannávccain dahje eanandieđalaš sajis.

8. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástus gáibida osolašvuođa
Suvdilvuhtii laktáseaddji osolašvuođa galgá doarjut nannemiin dáláš ja ovddidemiin ođđa gullan- ja osolašvuođameannudemiid sihke sihkkarastimiin suvdilvuođanuppástusa doarju oainnuid ja álgagiid ovdáneami mearrádusdahkamii.

9. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástus hukse šaldiid
Luohtehahtti dihtui dorvvasteaddji ja albma dialogii ja gaskasaš gudnejahttimii vuođđuduvvi gávnnadeamit sierra láhkái jurddašeaddji ja sierra duogážiin boahtti olbmuid gaskkas lasihit earáláganvuođa badjel olli áddejumi, mii lea vealtameahttun vuoiggalaš suvdilvuođanuppástusa ollašuvvamii.

10. Vuoiggalaš suvdilvuođanuppástus dovdá luonddu máŋggaárvosašvuođa
Vásihuvvon birasmorraša sihke luonddu máŋggalágan mearkkašumiid ja árvvuid dovdán ja fuomášeapmi mearrádusdahkamis geahpidit eahpevuoiggalašvuođa vásáhusaid.  

ANNA MUSTONEN, EMMI SALMIVUORI & TIIA-MARI TERVAHARJU

Food systems and tourism are inherently interconnected, nearly a quarter of all tourism spending is on food. The challenges presented by today’s industrialised food systems call for new approaches. WWOOF (Worldwide Opportunities on Organic Farming) is one such model. Working on organic farms provides travellers with meaningful experiences and fosters new relationships between humans and nature. This model challenges contemporary views of work, leisure, and expertise while promoting responsible tourism development.

Intertwined patterns of food systems and tourism amid global challenges

Food systems consist of the elements and patterns involved in the production, distribution, and consumption of food. Decisions made by hospitality businesses in the tourism industry significantly impact food systems. Currently, these businesses often favour the lowest-cost options, which drive further industrialisation. While industrialisation has increased productivity, it has had detrimental consequences for farmers’ livelihoods, the environment, and health.

A posthumanist perspective offers a way forward by recognising food systems as networks of interdependent relationships between humans, animals, plants, and other nonhuman entities. This lens provides a basis for exploring food systems beyond human-centred goals, emphasising ethical and environmental responsibilities within tourism.

Worldwide Opportunities on Organic Farming (WWOOF) exemplifies alternative approaches to food systems in tourism. Founded in 1971, WWOOF connects organic farmers with travellers who exchange work for accommodation and food. This global movement includes around 100,000 travellers and 12,000 farms across 130 countries, operating on principles of cultural exchange and mutual learning rather than financial gain.  

Through hands-on participation, travellers directly engage with various beings involved in food production, from livestock to soil microorganisms, making visible the complex web of relations that sustain organic farming.

For my master’s thesis, I studied how this movement exemplifies the intersection of tourism and food production through a posthumanist lens. WWOOF provides a compelling context for examining multispecies relations that are often hidden in conventional food systems. Through hands-on participation, travellers directly engage with various beings involved in food production, from livestock to soil microorganisms, making visible the complex web of relations that sustain organic farming.

In my study, I explored narratives of the WWOOF community. I collected quotes from hosts, WWOOFers and organisation representatives from different national WWOOF websites and analysed them using theory-guided content analysis, focusing on the diverse economic choices, encounters and interactions with nonhumans, and discussions related to travel and mobility. In the following chapter I briefly outline the main points that emerged from the narratives I analysed.

Growth of different sort with openness and flexibility

WWOOF members value diverse social and learning experiences. WWOOFers seek ”live-like-a-local” experiences, while hosts often value the social aspects of these exchanges. WWOOF hosts serve as experts, disrupting conventional roles where rural people are seen as requiring urban expertise. Both parties learn from each other, creating reciprocal relationships where engagement in encounters is essential, as situations and needs are not always negotiable in advance, and hold unexpected elements.

In WWOOF, work is redefined as the boundaries between leisure and work blur. Working in the WWOOF context often doesn’t feel like working, as tasks like harvesting or caring for animals become opportunities for meaningful experiences. Various elements of tourist experiences such as recreation, novelty, learning, and sense of freedom can be found in WWOOF work, though individuals approach labor from different perspectives. The blurring of work and leisure also poses challenges to negotiations with oneself, others on the site and nonhuman nature. The latter plays a crucial role in shaping the nature of work and leisure in the context of agriculture.

Many narratives analysed highlight the restorative and empowering nature of WWOOF exchanges, providing opportunities for meaningful participation and moral support. WWOOF participants are committed to providing inclusive and safe spaces. Of course, this does not always happen in practice: experiences of injustice are notable on the pages of some WWOOF farms. Participants are therefore encouraged to share their experiences in reviews, improving transparency of practices. In the narratives, WWOOF sites are represented as places that strive to provide safe spaces for nonhuman species in both urban and rural environments, aiming to care for entire local ecosystems. Many WWOOFers describe their experiences with these biodiverse environments as healing, highlighting the power of nonhuman nature in shaping mental wellbeing and the reciprocal nature of care.

Through spending considerable time in proximity with nonhumans, WWOOFers can develop caring, emotional bonds with farm animals, landscapes, and nonhuman nature.

The narratives revealed that biodiversity can create relaxing, recreational, and fascinating atmospheres. However, these atmospheres can also challenge the sense of security and comfort of WWOOFers. These feelings of discomfort facilitate learning experiences where preconceptions and emotional reactions are open to scrutiny.

Some WWOOFers found their fear of certain species decreased through these experiences, which is noteworthy as fears of certain species and a general aversion to nature have increased. Through spending considerable time in proximity with nonhumans, WWOOFers can develop caring, emotional bonds with farm animals, landscapes, and nonhuman nature.

While WWOOF was originally founded on rural experiences, many now view it as cultural exchange and an alternative to mass tourism. The flexibility of the WWOOF system accommodates different lengths of stay and travel patterns, providing opportunities for slow-paced tourism. International travel was prominent in the data as well as in the structure of the WWOOF platform, influencing the way the WWOOF experience is perceived. However, to reduce overall travel emissions, it is crucial to approach nearby places with the same amount of wonder and respect. Local WWOOF sites provide an alternative to long-distance travel. As WWOOFing inherently includes different experiential elements, WWOOFers can have touristic experiences on nearby farms. Short-distance mobility can also build customer confidence in food production conditions.

Beyond physical travel, WWOOF involves the mobility of knowledge, skills, values, and perspectives. Skills associated with food systems are particularly prominent, reducing dependence on industrial food systems. In addition, communication skills are essential, as hosts and guests often speak different languages and come from different cultural backgrounds requiring them to navigate these differences collaboratively. WWOOF experiences can also increase knowledge of ecosystems and interdependence.

Towards response-able food futures in tourism

In typical tourism-related food systems, production processes remain hidden, distancing consumers from ethical and environmental realities. Sustainable food systems require commitment to everyday practices of local food production. Tourism must increasingly envision and create activities where tourism stakeholders work collaboratively to shape local food production, not just as consumers and intermediaries, but as active participants.

The WWOOF community encourages tourism to engage in activities where diverse human and nonhuman actors in the production chain encounter different complexities and ethical negotiations. Rather than focusing on financial gain, such frameworks make social and environmental costs more visible than in conventional global markets. This kind of approach enables individuals to become more response-able, that is, able to respond to challenges and ethical considerations posed by their relationships with others, human and nonhuman.

— tourism can evolve from a passive consumption to one that promotes active engagement with the urgencies of our food systems.

This approach could be scaled up across the tourism sector, integrating experiential opportunities that connect tourists and intermediaries with local food systems. In this way, tourism can evolve from a passive consumption to one that promotes active engagement with the urgencies of our food systems.

The affective dimension of WWOOFing enables travellers to develop care and responsibility for nonhuman nature through recreational atmospheres that foster emotional connections and embodied experiences. Tourism-related food systems could include more affective spaces that awaken curiosity and foster restoration, where individuals can step out of their comfort zones, challenge their preconceived notions and learn to respond to discomfort. A practical example of this concept is the handling of organic waste. While it may be uncomfortable at first, but hands-on experience of its transformation into compost that nourishes organic vegetables can foster a sense of care.

Narratives about restorative atmospheres on WWOOF sites encourage considering local food production sites and community gardens as places of experiencing, recreation, and learning. Tourism and regional developers could collaborate more closely with these stakeholders. The WWOOF model demonstrates that food systems in tourism can benefit from both local and global mobility of knowledge and skills.

The WWOOF model shows that food systems in tourism can be built on more than financial gain, embracing social, experiential, and empowering aspects while promoting a caring, curious, and sensitive orientation towards both human and nonhuman beings. While providing meaningful experiences, tourism can simultaneously strengthen local food systems, promote knowledge mobility, and create spaces where people develop more caring relationships with food systems.

SUVI RANTA

Header photo: Mira Yli-Saari

Uudistava matkailu herättää kiinnostusta matkailualan ja -tutkimuksen parissa, mutta mitä se on käytännössä? Haastattelututkimus paljastaa, miten pienet matkailuyritykset voivat viedä toimintaansa uudistavaan suuntaan. Kaikkein eniten uudistavaa matkailua haastaa riippuvuus lentomatkailusta. Siksi laajempia ajatusmallien muutoksia tarvitaan koko matkailualalla.

L

iikamatkailun ilmiöt, ilmastokriisi sekä luontokato patistavat matkailualaa pohtimaan toimintatapojaan uusiksi. Uudistava matkailu (regenerative tourism) viittaa matkailusuunnitteluun ja -palveluihin, joiden avulla pyritään edistämään kokonaisvaltaisesti yhteisöjen ja luonnon hyvinvointia. Uudistava matkailu voidaan mieltää seuraavana askeleena kestävälle matkailulle (sustainable tourism), jonka perusajatuksena on ollut matkailun kielteisten vaikutusten minimointi. 

Uudistavat toimintatavat pohjautuvat systeemiajatteluun, jossa ihminen on erottamaton osa luontoa ja laajempia järjestelmiä. Uudistava matkailu ei ole siis matkailun muoto vaan ajatusmalli, jossa matkailua ei tuoteta vain matkailijoiden tarpeisiin, vaan etusijalla ovat paikalliset ja luonto. Uudistavat toimintatavat pohjautuvatkin paikan ominaispiirteisiin ja siksi uudistava matkailu voi näyttää hyvin erilaiselta eri kohteissa. Siinä missä kaupungeissa tarpeet voivat liittyä esimerkiksi kaupunkiluonnon tai yhteisöllisyyden lisäämiseen, maaseudulla voidaan kaivata ihan vain palveluita tai tapahtumia elävöittämään kyläraittia.

Uudistavalle matkailulle on tarvetta erityisesti Pohjois-Suomessa, missä matkailijamäärät ovat kasvussa ja kohteet kiinnostavat entistä enemmän esimerkiksi ’coolcation’-lomailijoita. Kestävän matkailun periaatteet voivat vähentää konflikteja matkailun ja paikallisten välillä, mutta uudistava matkailu varmistaa, että paikat aidosti hyötyvät vierailijoista.

Uudistavan matkailun hyviä puolia varjostaa lentomatkustamisen päästöpilvi. Panostus kansainvälisiin matkailijoihin tarkoittaa lisääntyviä lentoja.

Miten matkailuyrittäjyydestä saadaan uudistavaa?

Väitöskirjatutkimuksessani tutkin uudistavan matkailun edistämistä erityisesti pienten yritysten näkökulmasta. Tätä varten haastattelin pohjoissuomalaisia matkailuyrityksiä, joilla kestävyys on vahva osa toimintaa. Haastattelut paljastivat yritysten, muiden sidosryhmien ja paikkojen monimuotoisen verkoston, jota voidaan hyödyntää uudistavan matkailun eteenpäin viemisessä. Tutkimuksessa havaittiin, että pieniä ja keskikokoisia matkailuyrityksiä voidaan kannustaa panostamaan seuraaviin periaatteisiin:

Uudistavassa matkailussa kokonaisuudella on väliä. Siksi uudistava ajattelu tulisi ulottua yrityksen kaikkiin toimintoihin. Avainasemassa on kaikkia hyödyttävä yhteistyö, joten monessa kohteessa hyvänä ensisysäyksenä voi toimia yrittäjien ja muiden asukkaiden tuominen yhteen kollektiivista ideointia varten. 

Uudistava matkailu ei oikeuta päästöjen kasvua

Uudistavan matkailun hyviä puolia varjostaa lentomatkustamisen päästöpilvi. Panostus kansainvälisiin matkailijoihin tarkoittaa lisääntyviä lentoja. Vaikka uudistava matkailu edistäisi ilmastotoimia paikallisella tasolla, matkustamisen ilmastovaikutuksia ei voida sivuuttaa. Toisin sanoen uudistavaa matkailua ei voida käyttää verukkeena kasvihuonekaasupäästöjen kasvulle.

Koska korvaajia fossiilisille polttoaineille joudutaan vielä odottelemaan, tarvitaan laajempaa muutosta hitaamman matkustamisen tukemiseksi. Uudistava matkailu vie eteenpäin laajempaa kestävyysmurrosta ainoastaan, jos koko palveluketju huomioidaan. Haastatellut matkailuyritykset tiedostivat ongelman, mutta kokivat olevansa pääosin kykenemättömiä vaikuttamaan asiakkaidensa matkustuspäästöihin. Joitakin keinoja oli kuitenkin jo löytynyt: yritykset voivat esimerkiksi kannustaa vieraita viipymään pidempään, suunnata palveluita myös lähialueiden asukkaille ja neuvoa asiakkaille, miten kohteeseen pääsee maata pitkin. 

Kohti toisenlaisia kasvukäsityksiä

Selvää siis on, että matkailuala kaipaa systeemitason muutosta. Hyvä alku olisi kyseenalaistaa planeetan rajojen kanssa ristiriidassa oleva jatkuva talouskasvu, jonka ajuriksi myös matkailu usein valjastetaan. Uudistavan matkailun periaatteet tukevatkin ajatusta kohtuutaloudesta (degrowth), jonka mukaan yhteisöjen ja luonnon hyvinvointi ei ole riippuvainen matkailun kasvusta. Koska vaikuttavalla toiminnalla on jo kiire, kokonaisvaltaisesti kestävää matkailutoimintaa tulisi tukea kohdeorganisaatioiden, aluetoimijoiden, Suomen valtion ja EU:n toimesta. Silti pienten matkailuyritysten ei tarvitse jäädä toimettomiksi tässä laajemmassa muutosprosessissa. Yrityksillä on hyvät mahdollisuudet lähteä kokeilemaan uudenlaisia, paikkaa ja planeettaa kunnioittavia matkailupalveluita – kunhan kaikkea ei tarvitse tehdä yksin.  

ROOSA RIDANPÄÄ

Otsikkokuva: Roosa Ridanpää

Otsikkokuvassa näkymää Kuusamon Valtavaaran laelta. Kuva: Sanna Ojalammi

Euroopan unionin energiamurros ja vihreä siirtymä ovat osa kestävän kehityksen ja vähähiilisen talouden tavoitteita. Vähähiilinen energiamurros näkyy muun muassa uusien ja uusiutuvien energiamuotojen, kuten aurinkosähkön ja tuulivoiman, lisääntymisenä sekä liikenteen ja lämmityksen sähköistymisenä. Energiamurroksen toteutuminen vaatii siten investointeja sähköverkkojen laajentamiseen ja uusien maa- ja merialueiden käyttöönottoon. Nykyisillä teknisillä ratkaisuilla raaka-aineiden kysyntä kasvaa voimakkaasti: kierrätys ei yksin riitä kattamaan tarvetta, vaan tarvitaan myös uusia kaivoksia ja raaka-aineita, kuten litiumia, kobolttia ja nikkeliä. Näitä tarvitaan infrastruktuurissa ja teknologisissa välineissä, kuten puhelimissa ja sähköautoissa. 

Suomi ja kunnat EU:n raaka-ainepolitiikan keskiössä

Suomen asema ulkomaisten kaivosinvestointien kohteena vahvistui EU-jäsenyyden jälkeen, kun markkinat avautuivat ja pääoman vapaa liikkuvuus lisäsi kiinnostusta maan mineraalivaroihin. 1980–1990-lukujen taitteessa ja 2000-luvun alussa tilannetta vauhditti myös kansallinen ja kansainvälinen kehitys. Outokumpu Oy vetäytyi asteittain omasta kaivostoiminnastaan ja keskittyi metallien jalostukseen, mikä avasi tilaa uusille kotimaisille ja ulkomaisille kaivosyhtiöille. Kiinan talouskasvu osaltaan lisäsi kaivannaisten kysyntää.

Metalliteollisuus ja puunjalostus ovat Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla vahvoja vientialoja. Kaivannaisalalla on Suomen taloudelle huomattava merkitys, ja erityisesti Pohjois-Suomen elinkeinoelämälle kaivannaisala on tärkeä alueellisen työllisyyden ja talouden kehityksen kannalta. Suomessa louhitaan useita kansainvälisesti tärkeitä raaka-aineita, kuten kultaa, kuparia, nikkeliä, kromia ja litiumia. Suomen kaivannaisala vastaa noin 10–15 prosentista koko teollisuuden viennistä ja noin 2,5–3 prosentista bruttokansantuotteesta. Tulevaisuudessa Pohjois-Suomen roolin odotetaan vahvistuvan edelleen, kun kriittisten mineraalien kysyntä kasvaa.

Työ- ja elinkeinoministeriön vuoden 2023 kaivosalan toimialaraportin mukaan vuonna 2022 noin 81 prosenttia Suomen malminetsinnästä kohdistui Lappiin. Raaka-aineista etsitään erityisesti akkumineraaleja, kuten litiumia, kobolttia ja nikkeliä, ja jalometalleja, kuten kultaa ja kuparia. Suomen merkitys EU:lle on kasvanut erityisesti litium- ja kobolttivarantojen ansiosta, joita tarvitaan sähköautojen akkujen ja uusiutuvan energian varastointiteknologioiden valmistukseen. Suomi on ainoa koboltin tuottaja EU:ssa.

Kaivannaisalalla on Suomen taloudelle huomattava merkitys, ja erityisesti Pohjois-Suomen elinkeinoelämälle kaivannaisala on tärkeä alueellisen työllisyyden ja talouden kehityksen kannalta.

Nykyiset vallalla olevat akkuteknologiat perustuvat pitkälti juuri koboltin ja litiumin hyödyntämiseen. Maailmanlaajuisesti näiden tuotanto keskittyy harvoihin maihin, erityisesti Chileen, Argentiinaan, Boliviaan, Australiaan ja Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Tästä syystä Euroopan omat raaka-ainelähteet ovat entistä tärkeämpiä huoltovarmuuden ja strategisen autonomian kannalta. Lapin geologia, laajat harvaan asutut alueet ja hyvä infrastruktuuri sekä maamme poliittinen vakaus tekevät Lapista erityisen houkuttelevan kohteen malminetsintä- ja kaivosyhtiöille.

Vuonna 2024 voimaan tullut EU:n kriittisten raaka-aineiden asetus (Critical Raw Materials Act, CRMA) pyrkii vahvistamaan Euroopan raaka-aineomavaraisuutta ja nopeuttamaan strategisesti tärkeiden hankkeiden lupaprosesseja. Asetus on lisännyt kansainvälisten kaivosyhtiöiden kiinnostusta erityisesti Pohjois-Suomeen, jossa sijaitsee suuri osa maamme EU:n kannalta kriittisiksi katsotuista mineraalivaroista. Vaikka kiinnostus on kasvanut, vuoden 2024 aikana uusia kaivoksia ei kuitenkaan perustettu Suomeen. Viimeisimpien vuosikymmenten aikana Suomesta on löytynyt vain kolme merkittävää uutta esiintymää: Ikkari (kulta), Rompas-Rajapalot (kulta-koboltti) ja Sakatti (nikkeli-kupari-koboltti-platinoidit).

Huhtikuussa 2025 Euroopan unioni julkaisi ensimmäisen listan strategisista kaivos-, jalostus- ja kierrätyshankkeista, joiden tavoitteena on edistää kriittisten raaka-aineiden omavaraisuutta ja huoltovarmuutta. Suomesta strategisen aseman sai kuusi hanketta: Sakatti Sodankylässä (Anglo Americanin kaivos- ja jalostushanke), Kolmisoppi Sotkamossa (Terrafamen kaivoshankkeen laajennus), Keliber Kokkolassa ja Kaustisella (litiumkaivos- ja jalostushanke) sekä Hycamiten, Jervois’n ja Fortumin jalostus- ja kierrätyshankkeet Kokkolassa ja Harjavallassa. Uusia kaivosprojekteja ovat erityisesti Sakatti ja Keliber. Keliberin litiumprojekti Kaustisella on edennyt pisimmälle ja rakentaminen on jo käynnissä.

Näiden hankkeiden eteneminen vaatii edelleen kansallisten viranomaisten hyväksynnän ja kaivoshankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnin. Lopullinen päätösvalta toteutuksesta säilyy sijoituskunnilla, erityisesti kaavoituksen ja maankäytön suunnittelun kautta. Asetuksen toimeenpanon yhteydessä on kuitenkin noussut esiin huolia erityisesti nopeutettujen lupaprosessien vaatiman asiantuntijaosaamisen riittävyydestä. Kuntatasolla keskustelu on keskittynyt siihen, onko paikallisilla päättäjillä ja viranhaltijoilla riittävästi asiantuntemusta arvioida monimutkaisia kaivoshankkeita osana maankäytön suunnittelua.

Suomen kaivoslain uudistus ja ympäristövaikutusten hallinta

Kaivoshankkeet ovat yksilöllisiä, ja niihin vaikuttavat muun muassa sijainti, esiintymän ominaisuudet, louhintamenetelmät ja jalostusprosessit. Suomessa kaivostoimintaa säätelee kaivoslaki (KaivosL 621/2011), jota uudistettiin vuonna 2023. Lainmuutos lisäsi kuntien ja paikallisten vaikutusmahdollisuuksia, tiukensi lupaehtoja ja yhdisti kaivos- ja ympäristölupien käsittelyä.

Kuten muukin teollinen toiminta, kaivokset aiheuttavat ympäristövaikutuksia koko elinkaarensa ajan. Vaikutukset voivat ulottua yli kuntarajojen, esimerkiksi vesistöjen, liikenteen tai pölypäästöjen kautta. Näitä vaikutuksia säädellään ympäristöluvalla, joka asettaa toiminnalle päästö- ja jäterajat ja velvoittaa vaikutusten seurantaan viranomaisvalvonnassa.

Euroopan omat raaka-ainelähteet ovat entistä tärkeämpiä huoltovarmuuden ja strategisen autonomian kannalta. Lapin geologia, laajat harvaan asutut alueet ja hyvä infrastruktuuri sekä maamme poliittinen vakaus tekevät Lapista erityisen houkuttelevan kohteen malminetsintä- ja kaivosyhtiöille.

Vuoden 2024 alussa Suomessa otettiin käyttöön kaivosmineraalivero (0,6 % louhintamäärästä). Veron tuotosta 60 prosenttia ohjataan kaivosten sijaintikunnille ja 40 prosenttia valtiolle. Ensimmäisen vuoden verotuotto oli yhteensä 31,2 miljoonaa euroa, josta kunnille tilitettiin 18,7 miljoonaa euroa ja valtiolle 12,5 miljoonaa euroa. Suurimmat verotuotot saivat Sotkamo, Keminmaa ja Sodankylä. Verotuottojen määrä riippuu louhintamääristä ja voi merkittävästi vaikuttaa kuntien talouteen. Kaivosveron tasosta ja jakautumisesta on kuitenkin käyty keskustelua: veron tasoa on pidetty kansainvälisesti alhaisena, ja on esitetty, että tuottoja tulisi jakaa tasaisemmin myös naapurikunnille.

Vaikka CRMA mahdollistaa strategisten hankkeiden lupaprosessien nopeuttamisen, se ei ohita jäsenvaltioiden ja paikallisten viranomaisten päätösvaltaa. Suomessa kunnat säilyttävät vahvan roolin kaivoshankkeiden hyväksymisessä kaavoituksen kautta. Tämä tarkoittaa, että vaikka hanke olisi saanut EU:n strategisen statuksen, kaivoksen toteutuminen edellyttää kunnan hyväksyntää.

Kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksia on vahvistettu, ja paikkakunnilla on järjestettävä avoimia yleisötilaisuuksia, jotta asukkaat voivat saada tietoa suunnitteilla olevista kaivoshankkeista ja esittää mielipiteitään asiasta. Lisäksi malminetsintäluvan voimassaolon jatkamisen edellytyksiä on tiukennettu. Kaivos- ja malminetsintäyhtiöillä on nykyisin myös velvollisuus aktiivisesti tiedottaa toiminnastaan ja järjestää yleisötilaisuuksia toiminta-alueillaan. Tämä lisää avoimuutta, ehkäisee väärinkäsityksiä ja vahvistaa paikallisten luottamusta hankkeiden etenemiseen, mutta saattaa myös lisätä kaivosvastustusta paikallisella tasolla.

Paikallisten ihmisten näkemysten kartoitus verkkokyselyllä 

Rovaniemellä, Posiolla ja Kuusamossa toteutettiin vuonna 2023 Lapin yliopiston ja Oulun yliopiston Kerttu Saalasti Instituutin verkkokysely, jossa tarkasteltiin vastaajien näkemyksiä malminetsinnän ja kaivosten hyväksyttävyydestä ja kestävyydestä Suomessa ja malminetsinnän vaikutuksista paikallistasolla. (Kysely toteutettiin uudelleen keväällä 2025.) Kyselyssä selvitettiin myös asukkaiden luottamusta eri kaivostoimijoihin ja alueiden tulevaisuuden visioita. Verkkokyselyyn vastasi noin 300 henkilöä. Suurin osa oli Rovaniemeltä (107 vastaajaa) ja Kuusamosta (116 vastaajaa).

Vastauksista analysoidaan paikallisesta ja alueellisesta näkökulmasta erityisesti paikkakuntien väestön arvoja, asenteita ja ajatuksia kaivoksiin ja kaivannaisalaan liittyen. Kyselyssä koottiin myös kartalle annettavia vastauksia. Vuonna 2024 yliopistojen tutkijat toteuttivat henkilöhaastatteluja Kuusamon Käylän kylässä. Niiden tarkoituksena oli kerätä syvällisempää tietoa paikallisten asukkaiden asenteista kaivosalaa ja kaivostoimintaa kohtaan ja kartoittaa asukkaiden juurtuneisuutta ja alueiden tulevaisuuden näkymiä asuinpaikkakunnilla. 

Vuoden 2023 verkkokysely osoittaa, miten Rovaniemellä (64 %) ja Kuusamossa (56 %) enemmistö vastaajista hyväksyy kaivostoiminnan Suomessa. Paikkakunnan tasolla hyväksyttävyys taas vaihtelee. Moni vastaaja (60 %) hyväksyy kaivostoiminnan Rovaniemellä, mutta Kuusamossa näin tekee vain 35 % vastaajista. Eniten näillä paikkakunnilla kaivostoimintaa kannattavat 40–49-vuotiaat (42 %) miehet (169 vastaajaa), joista suurin osa (69 %) suhtautuu kaivostoimintaan myönteisesti. Naisista (104 vastaajaa) osa (39 %) suhtautuu kaivoksiin kriittisesti, ja kriittisimmin kaivoksiin suhtautuvat yli 70-vuotiaat ja alle 40-vuotiaat vastaajat. Paikallisten ihmisten keskenään erilaisiin kaivosasenteisiin vaikuttavat sosioekonominen rakenne, arvomaailma ja mahdolliset aiemmat kokemukset kaivoksista ja muista luonnonvarahankkeista.

Mielipiteitä malminetsinnästä ja mahdollisen kaivoksen rakentamisesta kuntien alueille

Suomessa malminetsintä ja kaivos hyväksytään yleisimmin asumattomille syrjäisille alueille Rovaniemen ja Kuusamon kunnissa kaivostoiminta hyväksytään useimmiten parhaiten mineraalirikkaille alueille, joissa on suoritettu malminetsintää, louhintaa tai muuta kaivostoimintaa aiemmin. Yleisesti ottaen Pohjois-Suomessa kaivosta ei hyväksytä paikkakuntien asutus- tai matkailualueiden läheisyyteen eikä alkutuotantoon perustuville elinkeinoalueille, kuten Lapissa poronhoitoalueille ja saamelaisten kotiseutualueelle. Kaivosta ei myöskään useimmiten hyväksytä kulttuurimaisema- tai luonnonsuojelualueiden (kansallis- ja luonnonpuistojen), erämaiden tai suurten vesistöjen läheisyyteen, esimerkiksi Pallas-Ylläs tunturin, Oulangan ja Riisitunturin kansallispuistojen tai Koillismaan vesistöjen kuten Kitkajärven tai Kitka-, Oulanka- ja Kuusinkijokien lähettyville.

Tutkimuksen kysely ja haastattelut osoittavat, että Suomessa kaivosmielipiteet sisältävät paikallisellakin tasolla usein vastakkaisia näkökulmia, ja malminetsintää tai kaivosta voidaan laajasti tukea tai vastustaa. Rovaniemellä ja Kuusamossa kaivosmielipiteissä korostuvat asukkaiden paikkasidonnaisuus kotipaikkakunnalla, ihmisten arvot, tunteet ja tulevaisuuden mieltymykset alueen maankäytön suunnittelussa sekä elinkeinojen jatkuvuus. Kaivosmyönteiset asukkaat korostavat kaivosteollisuuden oikeutta hyödyntää alueen resursseja ja tuottaa aluetaloudellista arvoa ja hyötyjä paikkakunnille. Moni uskoo kaivoksen työllisyysvaikutuksien edistävän asukkaille parempaa elintasoa ja hyvinvointia.

Kyselyn karttakysymyksillä selvitettiin tarkemmin näkemysten paikkasidonnaisuutta ja alueellista kohdentumista. Kuusamossa vastaajien kielteiset näkemykset malminetsinnästä ja kaivostoiminnasta keskittyvät vahvasti Kitkajärven sekä Oulangan kansallispuiston ja Rukan matkailukohteen läheisyyteen. Verkkokyselyn vastaajien avoimissa mielipiteissä taas korostuvat huoli suunnitellun kaivoksen ja kaivostoimintojen aiheuttamasta vaarasta luonnonympäristölle sekä toive huomioida paikkakunnan ja luonnon kestävä kehitys. Oheinen karttakuva osoittaa, kuinka Kuusamon alueella kaivostoiminnalta haluttaisiin suojella matkailulle keskeisiä kohteita sekä arvokkaita luontokohteita. 

Paikallisten näkemysten syvempää kartoitusta haastatteluilla

Kyselytulosten johdattelemana paikallistason näkemyksiin perehdyttiin lähemmin haastattelemalla 22 asukasta Käylän kylällä ja Kuusamossa kesällä 2024. Asukkailta kysyttiin, mitä mieltä he ovat malminetsinnästä tai kaivoksesta yleensä sekä mitä mieltä he ovat näistä kylän läheisyydessä. Useat haastatelluista nostavat esiin samankaltaisia teemoja kaivoksesta ja lähiympäristön tilasta.

Melko moni haastateltava kertoo hyväksyvänsä yleisesti kaivostoiminnan, mutta ei hyväksy malminetsintää tai kaivosta Käylän kylän asuin- tai virkistysalueiden, lähivesistöjen tai metsien läheisyyteen. Heidän kaivosmielipiteissään korostuvat asuinalueiden mielekkyys, turvallisuus, juurtuminen alueelle sekä asuin- ja luonnonympäristön turvallisuus. Tästä syystä moni heistä on huolissaan luonnosta ja lähiympäristöstä sekä omista elinkeinoistaan. Virkistykselliset ja esteettiset luontoarvot ovat myös asukkaille tärkeitä: tästä esimerkkinä kylän läpi vapaasti virtaava Kitkajoki.

Kriittisesti kaivoksiin suhtautuvat maanomistajat vastustavat suunniteltua Juomasuon kaivoshanketta ja ovat huolissaan maa-, metsä- tai kiinteistöomistuksiensa hallinnasta ja arvon muutoksista. Kuusamon ja Käylän kylän luonto-, matkailu- ja luonnontuotantoalan yrittäjät sekä poromiehet kokevat pelkoa kaivoksen kielteisistä seurannaisvaikutuksista. He korostavat kaivoksen uhkaavan elinkeinojensa jatkuvuutta Kuusamossa ja Käylän kylällä. Luonnonympäristön puhtautta myös korostetaan, ja moni luonto-, matkailu- ja luonnontuotantoalan yrittäjä on huolissaan siitä, miten vesistöjen saastuminen vaikuttaisi ihmisten terveyteen tai lajikatoon Kuusamon Kitkajoessa ja Kitkajärvessä. Kuusamon luonnontuotantoalan yrittäjät ovat tämän lisäksi huolissaan mahdollisesti lisääntyvästä rekkaliikenteestä, kasvavasta melusta ja pölypäästöistä sekä näiden vaikutuksista ihmisiin ja poroihin Kuusamossa.

Erään tutkimukseen osallistuneen henkilön kaivosvastainen mielipide ilmentää luonnon arvostusta ja toivetta edistää kestävää kehitystä:
”Säästetään maat ja pidetään luonnosta huolta, eikä tuhota niitä. Luonnon kantokyky, kestävä kehitys ja kauaskantoisempi ajattelu mukaan päätöksien tekoon.” (X vastaaja, 2024).

Toisaalta osa haastatelluista paikallisista myös puoltaa kaivostoiminnan edistämistä Suomessa: 
“Meistä jokainen tarvitsee kaivoksista tuotettuja tuotteita ja missä muualla ne tuotetaan paremmin ja vastuullisemmin kuin meillä Suomessa.” (X vastaaja, 2024)

Paikallisten ihmisten keskenään erilaisiin kaivosasenteisiin vaikuttavat sosioekonominen rakenne, arvomaailma ja mahdolliset aiemmat kokemukset kaivoksista ja muista luonnonvarahankkeista.

Lopuksi

Rovaniemellä ja Kuusamossa asukkaiden kaivosmielipiteet nostavat esille asukkaiden tämänhetkisiä mielipiteitä malminetsinnästä ja mahdollisen kaivoksen hyväksynnästä. Artikkelimme osoittaa, miten malminetsinnän tai kaivoksen hyväksyttävyyteen vaikuttavat eri seikat, kuten luonnonvarojen sijainti, erilaiset elinkeinot, luontoarvot sekä asukkaiden kiinnittyneisyys asuinalueilleen ja alueiden paikka- ja luontoarvot.

Kunnissa moni verkkokyselyyn ja haastatteluun osallistunut asukas suhtautuu kriittisesti asuinalueiden läheisyyteen sijoitettujen kaivosten sosiaalisympäristöllisiin seurausvaikutuksiin. Erityisesti Käylän kylän asukkaiden mielipiteet kaivoksista osoittavat, että nykyinen energiamurros ja pyrkimys vähähiilisyyteen sekä laajempaan taloudelliseen ja ympäristöllisesti kestävään kehitykseen saattaa olla ristiriidassa paikallisen sosiaalisen ja ympäristöllisen kestävyyden kanssa. Kaivosten paikallinen hyväksyttävyys voi myös heikentyä, jos suunniteltu kaivos aiheuttaa ihmisille epävarmuutta ja huolta tulevaisuudesta ja ennakoi kielteisiä ympäristö- ja talousvaikutuksia paikkakunnan elinkeinoille. 

Artikkelimme vahvistaa, miten nykyaikana luonnonvarahankkeita on tärkeää toteuttaa sosiaalisesti kestävällä tavalla, korostaen paikallistason päätöksentekoprosessiin kytkeytyviä oikeuttamisen perusteita ja yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. Malminetsintä- ja kaivosyhtiöiden yhteiskuntavastuun tulisikin huomioida toiminnan hyväksyttävyys, paikallisten osallistaminen ja asukkaiden luontoon ja ympäristöön kytkeytyvät mielipiteet kaivospäätöksissä osana alueellista maankäytön suunnittelua – ei ainoastaan Kuusamossa, vaan koko Suomessa.

SANNA OJALAMMI, OSSI KOTAVAARA JA JARI JOUTSENVAARA  

Video Kitka-joesta: Sanna Ojalammi

Vesi on paradoksi. Se on ihmiselle elintärkeää, mutta pilaamme sitä surutta. Samalla heikennämme omia elinmahdollisuuksiamme. Kun elinympäristömme heikentyvät, voimme joutua korjaamaan niitä voidaksemme elää niissä hyvää elämää. Tällaiset hoivaavat suhteet ympäristöön ovat kuitenkin poliittisia tavoilla, jotka vaativat huomiota.

K

oitajoella Suomen itäisimmässä kolkassa on 1990-luvulta saakka pidetty nuottaamalla joen pohjaa puhtaana humuksesta, jota joki kuljettaa ojitetuilta soilta ja turvetuotantoalueilta. Joen pohjan siivoaminen auttaa säilyttämään planktonsiian viimeiset kutupaikat. Tällainen lajirajat ylittävä hoiva on välttämätöntä, jotta planeetta säilyy elinkelpoisena. Kun ihminen jakaa elinympäristöjä muiden eliöiden kanssa, kasvaa ymmärrys siitä, että olemme riippuvaisia toisistamme ja yhteisen elinympäristömme terveydestä ja toiminnasta. Kun siika ei kykene lisääntymään, on ihmisenkin etsittävä ravintonsa muualta. 

Hoiva mielletään tavanomaisesti kotitalouksien arkeen tai sosiaali- ja terveydenhuollolle kuuluvaksi toiminnaksi. Feministinen tutkimus on nostanut esiin tällaisen hoivan näkymätöntä asemaa yhteiskunnassa. Sen ohella posthumanistinen hoivateoria laajentuu tarkastelemaan hoivaa osana ekososiaalisia tai biofyysisiä suhteita. Hoivaeetikko Joan Tronton mukaan hoiva pitää maailmamme elinkelpoisena. Tätä kautta keskustelu hoivasta on oleellinen osa globaalien ongelmien ratkaisua.

Myös suhde veteen voi olla hoivaava: pitämällä huolta vedestä pidämme huolta myös oman elämämme edellytyksistä. Tällaista suhdetta voi kutsua hydrososiaaliseksi hoivaksi: se ei kohdistu vain veden kiertoon, vesikemiaan tai vesiekosysteemeihin, vaan kokonaisvaltaisemmin niihin tapoihin, joilla vesi kietoutuu osaksi yhteiskuntaa tai arkielämää.

Hoiva luo uutta luontosuhdetta ja etiikkaa

Samalla kun hoiva on arkista puuhastelua, siihen sisältyy tärkeitä moraalisia kannanottoja ja sitoumuksia. Ympäristöön tai luontoon kohdistuneiden haittojen ja vaurioiden ennakointi ja korjaaminen muuttavat näkökulmaa: luonto ja ympäristö eivät ole vain hyödynnettävä resurssi, vaan vaalimisen kohde.

Hoivaa koskeva keskustelu on saanut vaikutteita feministisen ja posthumanistisen teorian ohella myös alkuperäiskansatutkimuksesta. Potawatomi-kansan jäsen ja kasvitieteilijä Robin Wall Kimmerer kuvaa teoksessaan The Serviceberry. An Economy of Gifts and Abundance alkuperäiskansojen suhtautumista luontoon kuin sukulaiseen ja luonnonantimiin kuin lahjoihin. Lahjoista ollaan kiitollisia. Kun luontoa hyödynnetään, syntyy vastavuoroisesti vastuita ja velvollisuuksia pitää siitä huolta.

on kiinnitettävä huomiota myös ihmisen hoivapyrkimysten muille lajeille ja ekosysteemeille koituviin seurauksiin

Paitsi luonnon hyötykäyttöön, hoivateoria tuo uusia näkökulmia myös länsimaiseen luonnonsuojeluajatteluun. Luonnonsuojelun varhaisena mallina on pidetty perinteistä ‘tilanhoitajuutta’ (environmental stewardship), joka nojaa talonpoikaisarvoihin, kuten jatkuvuuden turvaamiseen. Luonnonsuojelun isänä usein mainitun filosofi ja luonnontieteilijä Aldo Leopoldin riistanhoidon malli tulevan “sadon” turvaamiseksi on tästä esimerkki. Hoivaa koskevassa keskustelussa tällaista luonnonhoitoa on kuitenkin kritisoitu ihmiskeskeisyydestä. Hoivateoria lähtee vahvemmin ajatuksesta, että on kiinnitettävä huomiota myös ihmisen hoivapyrkimysten muille lajeille ja ekosysteemeille koituviin seurauksiin. Keskeistä on kysyä, millaista eettistä osallisuutta ja sitoutumista ympärillä oleviin asioihin hoivan käytännöissä ilmenee.

Hoivakin voi olla haitallista

Suomessa on 1 400 000 kilometriä metsäojia. Ne on kaivettu metsien kasvun vauhdittamiseksi. Tätä kutsuttiin sotien jälkeen metsänparantamiseksi. Tavoitteena oli hoitaa metsää ihmisen elinkeinojen ja hyvinvoinnin edistämiseksi, mutta samalla syntyi uusia korjaustarpeita, esimerkiksi sen kaltaisia kuin Koitajoella, kun metsäojia pitkin valunut humus on pilannut vesistöjä. Metsän kasvun kiihdyttämiseksi tehdyt toimet ovat tuhonneet kalojen kutupaikkoja, estäneet kalojen ravinnon saantia ja johtaneet myös niiden elohopeapitoisuuden kasvuun. Isolla osalla ojitettuja soita myös metsä kituu. On syntynyt ekosysteemistä korjausvelkaa, jota pyritään nykyään paikkaamaan ennallistamalla soita.

Hoivan tavoitteet ja käytännöt kuten metsänhoito kertovat, mikä on ihmisille merkityksellistä: mistä pidetään huolta ja mistä ei? Ne kertovat myös siitä, mistä syystä asioista pidetään huolta. Esimerkiksi metsän kasvusta pidetään huolta vesistöjen kustannuksella koska siitä oletetaan koituvan taloudellista hyötyä. Kun tarkastelemme hoivaa, on mahdollista suunnata katse käytäntöihin, joissa luontosuhteemme muotoutuu. Mutta samalla hoiva myös kutsuu tarkastelemaan näiden luontosuhteiden periaatteita tarkemmin. Koska hoivassa tehdään jatkuvia valintoja sen suhteen, mikä on elämän arvoista mikä ei, tarjoaa hoiva mahdollisuuden tulkita uudelleen yhteiskuntamme käytäntöjä ja luontosuhteita – kriittisesti.

Samaan tapaan kuin kotitalouksissa tai matalapalkka-aloilla tapahtuva hoiva, myös ympäristön elinkelpoisena pitäminen on elintärkeää, mutta aliarvostettua.

Ensinnäkin, hoivakuorma ei jakaudu tasaisesti. Koitajoella joen pohjaa nuottaavat ihmiset ovat eri tahoja kuin ne, jotka hyötyvät metsien ojittamisesta. Hoivakuorman epätasaisuus on rakenteellinen ongelma, joka feministisessä tutkimuksessa on liitetty kapitalistisen tuotantojärjestelmän valtasuhteisiin sekä hoivatyön näkymättömyyteen. Samaan tapaan kuin kotitalouksissa tai matalapalkka-aloilla tapahtuva hoiva, myös ympäristön elinkelpoisena pitäminen on elintärkeää, mutta aliarvostettua. Ympäristöstä huolehditaan usein vapaaehtoisvoimin ja pienin resurssein tai korjaamisen kustannukset ulkoistetaan yhteiskunnan kannettavaksi.

Toiseksi, ekosysteemeihin kohdistuvassa hoivassa korostuu usein asioiden korjaaminen siinä vaiheessa, kun ne ovat menneet pieleen. Miksei vaurioita pyritty ehkäisemään ennalta? Olisiko järkevämpää pidättäytyä turmelemasta uusia alueita ja elinympäristöjä ennemmin kuin tuudittautua siihen, että jäljet voidaan aina korjata? Esittämällä tällaisia kysymyksiä hoiva voi asettaa kyseenalaiseksi myös sellaista universaalia luonnonsuojeluajattelua, jossa yhtäällä tuhotut luontoarvot ovat korvattavissa toisaalla.

Hyvä hoiva ei toteuta vain hoivaajan ideaaleja

Hoiva merkitsee aina puuttumista ongelmalliseksi koettuun asiantilaan. Tämä nostaa esiin kysymyksiä siitä, miten hoivassa käytetään valtaa ja miten muiden hoivaan osallisten näkökulmat ja tieto huomioidaan.

Kun valtio tuki avokätisesti metsien parannustoimia sodan jälkeisessä Suomessa, ajateltiin kiihtyvää metsien ja sitä myöden kansantalouden kasvua. Julki lausuttiin myös alue- ja sosiaalipoliittisen huolenpidon tavoitteita: metsien kuivattaminen tarjosi töitä syrjäisilläkin maaseutualueilla. Näin näitä alueita pidettiin elinvoimaisina. Hoidon ja parantamisen nimissä kuitenkin mahdollistettiin vesiekosysteemien merkittävä muuttaminen. Toteutetut toimenpiteet olivat ristiriidassa vedessä elävien toisten lajien, kuten siian ruoan hankinnan ja lisääntymisen kanssa, samoin kuin näistä vesiekosysteemeistä eri tavoin riippuvaisten ihmisryhmien kanssa. Turvemuhjun peittämät rannat soveltuvat huonosti virkistykseen eikä humuksen tummentamissa vesistöissä elävien, elohopean rikastamien petokalojen syöntiä suositella.

Toisaalta juuri hoivaa toteutettaessa rakentuu ymmärrystä toisten tarpeista.

Hoivan vaikutusten tunnistamiseksi hoivateoreetikot ovat peräänkuuluttaneet ajattelua yhdessä hoivan osallisten kanssa, sen sijaan että hoivan toteuttaja ajattelee hoivan kohteiden tai muiden osallisten puolesta. “Kanssa-ajattelu” on feministisen tutkimuksen piiristä nouseva vaatimus tunnistaa eri positioita sekä kykyä ja halua tietää, mitä muut tarvitsevat. Toisaalta juuri hoivaa toteutettaessa rakentuu ymmärrystä toisten tarpeista. Kun Koitajoella pidetään huolta planktonsiian kutupaikoista, tutustutaan siian elinympäristöön ja -tapoihin. Pohjan nuottaajalla voi olla sellaista tietoa ja ymmärrystä siian ja ihmisten elinympäristöön vaikuttavista tekijöistä, jota muilta puuttuu.

Hoivaetiikka ei ole universaalia, vaan aina tilanteista ja usein paikkasidonnaista. Tämä tekee siitä myös haavoittuvaa: paikkasidonnaiset tarpeet, kuten siian tietty kutupaikka Koitajoella, on helppo sivuuttaa. Paikallinen haitta ei esimerkiksi välttämättä tule näkyväksi ympäristöseurannassa, sillä niukoin resurssein kootut mittaustulokset piirtävät kuvaa lähinnä vesistöjen keskiarvoisesta tilasta. Tutkimuksessa on pitkään vallinnut myös teoreettinen käsitys, että luonnostaan tummien vesien ekosysteemit ja eliöt ovat sopeutuneet humukseen. Nykytutkimus on kuitenkin todentanut merkittäviä tummumisesta koituvia ekologisia seurausvaikutuksia.

Hoiva on provokaatio

Hoiva ei ole yleistä, hyväntahtoista pyrkimystä hyvään. Jos näin ajatellaan, unohdetaan, että se voi olla myös haitallista kohteidensa tai sivullisten kannalta tai kuormittaa siihen osallisia. Sen sijaan hoivaa voi ajatella Maria Puig de la Bellacasan ja eräiden muiden hoivateoreetikkojen tapaan provokaationa – tapana koetella arkisia käytäntöjä ja niihin pohjaavia luonto- ja sosiaalisia suhteita. Koska hoivaa tutkimalla voidaan tehdä näkyväksi vallitsevia hierarkioita, prioriteetteja ja niitä ylläpitäviä konventioita ja valtasuhteita, avaa hoiva näkymiä myös toisin tekemiseen. Hoiva on poliittista.

Hoivan poliittisuudesta seuraa, että on tärkeää avata ja tehdä näkyväksi hoivan tarkoitusta ja niitä periaatteita, joilla hoivaa toteutetaan. Samalla voidaan edistää ja vahvistaa sen kaltaisia hoivasuhteita, jotka huomioivat kohteidensa tai muiden hoivaan osallistuvien ihmisten tai muiden lajien välttämättömät ja satunnaiset tarpeet. Hoivaan itseensä on siten tarpeellista kohdistaa kriittistä luentaa, sillä hoiva voi olla kontrolloivaa ja jopa väkivaltaista: onko esimerkiksi kokonaisen lammen kuivaaminen vieraslajien hävittämiseksi hyvää hoivaa? Hoivan tutkimus voi tuottaa parempia hoivan käytäntöjä tekemällä näkyväksi hoivan hyötyjä ja siitä koituvia haittoja sekä altistamalla ne kriittiseen eettiseen keskusteluun. On aina tärkeää pohtia myös missä tilanteissa hoiva on tarkoituksenmukaista ja ylipäänsä tarpeellista.

Hoivaaminen voi siten luoda toiveikkuutta ja ennen kaikkea vahvistaa laajempaa toimintavalmiutta kriisien keskelle.

Vesi välittää monia ympäristö- ja muiden kriisien seurauksia ihmisten arkeen. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen konkretisoituvat esimerkiksi tulvina ja kuivuutena, heikkenevänä veden laatuna ja jääpeitteenä tai vaikkapa metsätuhoina. Geopoliittiset jännitteet voivat johtaa siihen, että puhtaan juomaveden saatavuus äkillisesti katkeaa. Kaikki nämä muutokset tarkoittavat sitä, että vedestä on huolehdittava entistä enemmän. Vaikka ympäristönmuutos voi aiheuttaa surua ja epätoivoa, ja pyrkimykset korjata vaurioita saattavat kuormittaa sekä yhteiskuntaa että yksilöitä, on hoiva kuitenkin myös vastavuoroista. Tilanteen korjaaminen suuntaa katsetta tulevaan; yhdessä tekeminen voi vahvistaa yhteisöllisyyttä ja tuottaa onnistumisen iloa ja merkityksellisyyden kokemuksia. Hoivaaminen voi siten luoda toiveikkuutta ja ennen kaikkea vahvistaa laajempaa toimintavalmiutta kriisien keskelle. Koitajoellakaan tärkeää ei ole vain lopputulos eli siikakannan hengissä pitäminen, vaan myös itse tekeminen ja siitä tekijöille koituva hyvä.

TARU PELTOLA

Otsikkokuva: Taru Peltola