Kuuntele Tiededebatti Spotifyssa (36:28 min)

Globaalin matkailun kasvu haastaa paikallisuutta ja matkailutalouden kestävyyttä. Nykyisen ilmastokriisin maailmassa kestävän matkailun kehittäminen vaatii uusia radikaaleja innovaatioita.

Miksi matkailu ja paikallisuus ovat ristiriidassa?

Matkailun ja paikallisuuden suhde on lähtökohtaisesti ristiriitainen. Monien matkakohteiden kehitys on perustunut niiden paikallisuuden – kulttuuri- ja luonnonympäristön – erityispiirteiden vetovoimaisuudelle.

Kehittyessään matkailulla on kuitenkin taipumus muuttaa kohdealueitaan. Usein matkailun kasvun tukema ’kehitys’ kulkee kohti ylipaikallisuutta, aiempien paikallisuuden erityispiirteiden kustannuksella. Vuonna 2006 kirjoittamani artikkelin Matkailu ja paikallisuus pääviesti perustui tähän ajatukseen.

Matkailun voimakas kasvu muokkaa ja tuottaa kohdealueidensa materiaalista ja mielikuvallista perustaa pääoman ja matkailijoiden (tunnettujen tai oletettujen) tarpeiden perusteella. Tällöin esimerkiksi Lapin matkailukohteet ovat erottautuneet ympäröivästä alueesta sosiokulttuurisesti ja taloudellisesti. Kohteet muistuttavat monin osin enemmän matkailijoiden lähtöalueita kuin matkakohdetta ympäröivää elämäntapaa ja lähiseutua.

Pahimmillaan matkailukeskusten eriytyminen ympäröivästä alueesta voi johtaa siihen, että taloudelliset hyödyt matkailun kasvusta eivät juurikaan leviä matkailukeskuksen lähiseudulle. Päinvastoin ne kohdistuvat itse keskukseen ja ylipaikallisten matkailuyritysten verotuksellisiin kotipaikkoihin.

Sen sijaan matkailun kasvusta koituvat mahdolliset haitat koetaan matkakohteessa ja sen lähiympäristössä. Maantieteilijä David Harvey onkin käyttänyt globaalia matkailutaloutta yhtenä nykyesimerkkinä uusliberalismin haitallisista seurauksista.

Matkailutalous on myös esimerkki ylikasautuvien pääomien tilallisesta liikkeestä ja kiinnittymisestä (spatial fix) uusiin paikkoihin ja kehityshankkeisiin. Harveyn mukaan pääomien liike ja kiinnittyminen kiihdyttää paikallisuuden (kulttuuri- ja luonnonperinnön) tuotteistamista ”nähtävyyksiksi tai erämaaseikkailuksi”. Lapin matkailussa tämä on toteutunut muun muassa saamelaisuuden eksotisointina ja ohjelmapalvelujen koiravaljakko- ja moottorikelkkasafareina.

Muuttuva paikallisuus

Toisaalta paikallisuus ei koskaan ole ollut luonteeltaan staattista vaan muuttuvaa. Paikallisuus muotoutuu ja saa merkityksensä suhteessa muihin paikkoihin. Matkailu yhdistää paikkoja, ja matkailutalouden yhdistävää voimaa on enenevässä määrin käytetty myönteisten paikallisten muutosten (kehityksen) välineenä.

Näin toimitaan esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi. Matkailu mainitaan tavoitteiden 8 (ihmisarvoinen työ), 12 (vastuullinen kuluttaminen) ja 14 (vedenalaisen elämän suojelu) saavuttamisen potentiaalisena välineenä.

Moderni matkailutalous voi toimia yhtenä myönteisiä tai kielteisiä muutoksia kohdealueillaan tuottavana tekijänä. Se ei silti useinkaan ole se ainoa paikallisuutta keskeisesti muokkaava toimija. Lisäksi matkailu voi jopa hidastaa paikallisuuden muutosta.

Moderni ylipaikallinen matkailutalous on ’museoinut’ jotkin yhteisöt.

Olen seurannut ja tutkinut matkailun ja paikallisuuden suhdetta Pohjois-Namibiassa Kunenen maakunnassa kahden vuosikymmenen ajan. Namibian itsenäistymisen jälkeinen matkailun kasvu on tuonut mukanaan monia muutoksia paikallisten ovahimbojen elämään.

Toisaalta matkailukysyntä on myös aktiivisesti ylläpitänyt yhteisöissä perinteitä. Paikalliset tietävät perinteiden kiinnostavan matkailijoita ja siten tuovan heille mahdollisia tuloja. Jotta nämä ylipaikallisten matkailuyritysten ja kansainvälisten matkailijoiden kanssa toimivat yhteisöt näyttäytyvät vetovoimaisina, ovat ne tietyssä mielessä lukkiutuneet elämään traditionaalista afrikkalaista kulttuuria.

Monet muut alueen paikallisyhteisöt ovat sen sijaan hypänneet mukaan yhteiskunnan modernisaatioon. Aiempien perinteiden ylläpitämisen sijaan he pitävät yllään muun muassa Arsenalin tai Manchester Cityn pelipaitoja.

Edelliset esimerkit ovat mielenkiintoisia erityisesti siksi, että riippumatta siitä, miltä nämä eri yhteisöt ulkoisesti näyttävät, niiden voidaan tulkita elävän ja edustavan ylipaikallista elämäntapaa. Moderni ylipaikallinen matkailutalous on ’museoinut’ jotkin yhteisöt. Toiset yhteisöt ovat puolestaan osin modernisoituneet lähikylän ravitsemusliikkeen television ja Englannin Valioliigan katselun kautta.

Matkailun paikattomuus?

Paikallisuuden ja matkailun suhde muutokseen on haastava ja moniulotteinen. Sekä muutos että muuttumattomuus ovat tulkittavissa hyväksi ja pahaksi. Mutta onko paikallisuuden ja matkailun suhde vain suhteellinen kysymys, kulloisenkin arvioitsijan näkökulmasta riippuva asia?

– – epäpaikka – -, jolla ei ole omaa luonnetta, historiaa tai ihmisten siihen liittämää merkitystä ja identiteettiä.

Valtaosa aiemmasta tutkimuksesta on kallistunut näkemään matkailusta aiheutuvan muutoksen ja ylipaikallistumisen haitalliseksi paikallisuudelle. Esimerkiksi maantieteilijä Edward Relph käsitti modernisaation johtavan paikattomuuteen, jossa merkitykselliset aidot paikat katoavat ja muuttuvat yhdenmukaistettuihin maisemiin ja elinympäristöihin.

Myöhemmin antropologi Marc Augé on käyttänyt näistä paikattomista ympäristöistä nimitystä epäpaikka. Tällä termillä hän viittaa paikkaan, jolla ei ole omaa luonnetta, historiaa tai ihmisten siihen liittämää merkitystä ja identiteettiä.

Sekä Augélle että Relphille tyypillisiä paikattomia epäpaikkoja ovat erityisesti matkustamisen ja kuluttamisen paikat, kuten pikaruokalat, huoltoasemat ja lentokentät. Mutta mitä tämänkaltaisesta ulkopuolisesta, kulttuurisesti ylhäältä annetusta arvottamisesta ja paikattomuuden leimasta ajattelee esimerkiksi Pohjois-Suomen syrjäkylillä asuva nykynuori?

Hänelle pikaruokala tai huoltoasema, joka on perustettu matkailijoiden tarpeita silmällä pitäen, voi olla lähes ainoa paikka, jossa tavata ikäisiään ja solmia tai päättää merkityksellisiä ihmissuhteita.

Toisin sanoen elää ihmisen jokapäiväistä elettyä elämää, joka perustuu konkreettiseen vuorovaikutukseen muiden ihmisten ja lähiympäristön kanssa. Sellaista elämänpiiriä voidaan kutsua paikallisuudeksi.

Ylikuumeneva matkailu, valta ja paikallisuus

Edellä kuvattu herättää kysymyksen siitä, mitä paikallisuus, ylipaikallisuus ja niitä määrittävät erot lopulta ovat nykyisessä maailmassa. Maailmassa, jota leimaavat kansallisvaltioiden rajat ylittävät talouden, kulttuurin ja politiikan suhteet ja muutokset.

Tässä mielessä Matkailu ja paikallisuus -artikkelini pääviesti ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan 2020-luvulla. Matkailu edustaa paikallisuudelle kasvavassa määrin ulkopuolisuutta, joka saa aina aikaan jonkinasteisia ja -suuntaisia muutoksia kohdealueellaan.

Osa näistä muutoksista on toivottuja – toimien juurisyynä sille, miksi matkailua halutaan kehittää eri paikoissa. Mutta osa muutoksista edustaa haitallisia ulkoisvaikutuksia, jotka tulisi minimoida ja joista tulisi ideaalitilanteessa päästä eroon. Tässä tehtävässä keskeinen kysymys on edelleen se, onko paikallisväestöllä mahdollisuutta osallistua matkailutalouteen, ja siten vaikuttaa siihen, ”kenen ehdoilla ja miten tasaisesti matkailusta koituvat hyödyt ja haitat lopulta jakautuvat.” (Saarinen 2006, 77).

Paikallisuuden, matkailun ja muutoksen hallinnassa on viime kädessä kyse valtasuhteista, joiden kautta matkailua kehitetään ja paikallisuutta tuotetaan ja hallitaan.

Tähän paikallisuuden hyödyntämiseen ja hallintaan liittyen matkailutalous ylikuumeni monissa paikoissa 2010-luvulla. Pahimmillaan tämä johti niin sanottuun liikamatkailuun (overtourism), jossa sekä matkailijamäärien kasvu että matkailutalouden muuttunut luonne muodostuivat paikallisväestölle kestämättömiksi.

Matkailijoille menestyksekkäästi myyty idea ’live like a local’ muutti radikaalisti paikallisten ihmisten jokapäiväistä elämää.

Liikamatkailun kohteiksi nousivat muun muassa Amsterdamin, Barcelonan, Reykjavikin ja Venetsian ohella Rovaniemi. Näissä paikoissa matkailu ei enää pysynyt sille varatuissa tiloissa. Matkailu tunkeutui alustatalouden (mm. AirBnB) kaupallistumisen voimalla aiemmin matkailijoista vapaana olleiden kaupunginosien ja lähiöiden porttikongeihin.

Tästä seurasi sosiaalista häiriötä ja ruuhkautumista palveluissa, jotka olivat ennen suunnattu lähinnä paikallisväestölle. Lisäksi vuokra-asuntomarkkinat kallistuivat voimakkaasti. Matkailijoille menestyksekkäästi myyty idea ’live like a local’ muutti radikaalisti paikallisten ihmisten jokapäiväistä elämää.

Onko koronakriisi mahdollisuus kestävämmän matkailun kehittämisessä?

Kaikki muuttui keväällä 2020. Koronapandemia pysäytti ensin kansainvälisen matkailun, sitten kotimaisen. Liikamatkailun ongelma muuttui liikavähäksi matkailuksi. Se aiheutti suuria muutoksia matkailijoista riippuvaisissa paikoissa ja aluetalouksissa, muun muassa palveluiden alasajoa ja konkurssien ja työttömyyden kasvua.

Kun matkailukysyntä putosi pahimmillaan yli 90 prosenttia, matkailun ylipaikallisuus tuli uudella tavalla konkreettiseksi. Matkailun ylläpitämät työpaikat ja palvelut hävisivät.

Pandemian aiheuttaman kriisin nähtiin tarjoavan mahdollisuuden pohtia uudelleen paikallisuuden ja matkailun suhdetta. Kriisi nähtiin mahdollisuutena kehittää matkailua kohti kestävämpää ja vastuullisempaa suuntaa.

Kansainvälisen matkailun, markkinoinnin ja jatkuvan kasvuorientaation sijaan korostettiin paikallisuuden roolia sekä kotimaan ja lähimatkailun kehittämistä. Tämä näkökulma kytkeytyy monin osin laajempiin miinus- tai kohtuutalouden (degrowth) keskusteluihin. Niissä korostetaan vapaaehtoista, mutta välttämätöntä rajojen tunnistamista taloudelliselle kasvulle ja luonnonvarojen ja -pääoman hyödyntämiselle.

Keskustelu voimaannutti uusia matkailun kehittämisen ja hallinnan käsitteitä, kuten uudistavan matkailun (regenerative tourism) idean. Uudistava matkailu pyrkii säilyttämisen ja ylläpitämisen sijaan kohentamaan kohdealueiden luonnon tilaa ja yhteisöjen toimintaa. Se voi yhteistyössä paikallisyhteisöjen kanssa olla osaratkaisu paikallisuuden, matkailun ja muutoksen hallintaan.

Se ei kuitenkaan ole ratkaisu nykymuotoisen ylipaikallisen matkailutalouden kestävyydelle – tai pikemminkin kestämättömyydelle. Siten se ei lopulta ratkaise paikallisuuden ja matkailun yhteensovittamista tulevaisuudessa.

Tämä siksi, että koronakriisin jälkeistä matkailun tulevaisuutta on hahmoteltu myös sellaiseksi, että huomio keskittyisi kestävyyden sijaan siihen, miten globaali matkailutalous voisi palata mahdollisimman nopeasti takaisin kriisiä edeltäneelle kasvu-uralle.

Koronakriisistä ilmastokriisiin

Koronakriisi ei ole vielä ohi, ja katastrofien historiaa tutkineen Niall Fergusonin mukaan tuskin jää viimeiseksi maailmaa ja matkailua kurittavaksi pandemiaksi. Siitä huolimatta tiedossa on jo se, mihin kehityssuuntaan matkailutalous on etenemässä.

Huolimatta siitä, ettei matkailu ole Suomessa tai globaalilla tasolla vielä täysin toipunut kriisistä, on monissa kohteissa jo ylitetty vuoden 2019 matkailijamäärät. Matkailun resilienssiä, eli sietokykyä palautua ulkoisten shokkien jälkeen takaisin kehitysuralle, ehdittiin hetken jo epäillä. Matkailutalous on kuitenkin osoittamassa historiallisesti hyväksi todetun sietokykynsä olevan edelleen kunnossa.

YK:n alainen maailman matkailujärjestö näkeekin matkailutalouden keskeisimmäksi keinoksi kasvun palautumisen ja sen edistämisen, jotta ala voisi edesauttaa sille ’nimettyjen’ kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamista.

Globaalin matkailutalouden kasvu voi tuottaa kohdealueillaan ihmisarvoista työtä (tavoite 8), vastuullista kuluttamista (tavoite 12) ja vedenalaisen elämän suojelua (tavoite 14). Matkailun ylipaikallisuus kuitenkin lisää myös maailman keskinäisriippuvuutta muilla tavoin.

Matkailun osuus maailman hiilidioksidipäästöistä on uusimpien arvioiden mukaan noin kahdeksan prosenttia. Nykyisen kansainvälisen matkailun kasvuennusteen perusteella yksinomaan lentomatkailusta aiheutuvat päästöt voivat kuitenkin kolminkertaistua vuoteen 2050 mennessä, muodostaen jopa 25 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä.

Tämä on ilmastomuutoksen hillinnän (tavoite 13) näkökulmasta täysin kestämätöntä (matkailun) kehitystä. Etenkin, kun huomioidaan kansainvälisen ilmastopaneelin tavoite, jonka mukaan maailmantalouden tulisi vuonna 2050 olla hiilineutraali. Muun muassa Euroopan unionin ilmastopolitiikka on sitoutunut tähän tavoitteeseen.

JARKKO SAARINEN

Otsikkokuva: Leeloo Thefirst / Pexels

Risteyksessä-sarjan teemana on tänä vuonna paikallisuus. Seitsemän tutkijaa kirjoittavat aiheesta tutkimuksensa pohjalta – monista eri näkökulmista. Lähde selvittämään, miten paikallisuus nivoutuu luonnonvarojen hyödyntämiseen, ruoantuotantoon ja -kulutukseen, ilmastotoimijuuteen, kokemustietoon ja matkailuun.

Paikallisuuden aiheesta käytävä ajankohtainen keskustelu on paikallaan, sillä viime vuosien kriisit ovat jättäneet jäljen ihmisten paikkasuhteeseen. Koronapandemian myötä elämästä tuli liiankin paikallista, kun monien elinpiiri kutistui kodin, lähimetsän ja kaupan ympärille.

Vaikka olemme paikkaan sidottuja, pandemian aiheuttama etätyön yleistyminen on osoittanut, ettei työnteko vaadi tietyssä paikassa olemista. Uudessa normaalissa opettelemme edelleen uusia hybridiolemisen muotoja teknologiaa hyödyntäen. Nykyään voimmekin olla paikalla ilman, että olemme läsnä.

Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran sekä Versus-verkkojulkaisun yhteistyössä toteuttama Risteyksessä-julkaisusarja on jälleen löytänyt paikalleen. Vuoden teemaa – paikallisuutta – käsittelevät seitsemän aiemmin Alue ja Ympäristö -lehteen kirjoittanutta tutkijaa. He pohtivat, millaista muutosta paikallisuuteen liittyvissä tutkimusaiheissa on havaittavissa ja miten muutos nivoutuu yhteiskunnan laajempiin kehityskulkuihin.

Näin Risteyksessä-konseptin tavoitteena on jälleen lisätä tutkitun tiedon näkyvyyttä ajankohtaisessa keskustelussa. Lisäksi vahvistetaan kansalaisyhteiskunnan ja järjestäytyneiden toimijoiden välistä dialogia, kun Risteyksessä-artikkelit asetetaan Versuksen Tiededebattien pohjaksi.

Viimeistään Venäjän hyökkäyssota on tehnyt näkyväksi eri tasot, joilla olemme kytkeytyneet muihin paikkoihin.

Lähiympäristö on hahmotuskykymme jatke. Se on maasto, jossa osaamme liikkua, ja jossa tapahtuvia nopeita muutoksia olemme herkkiä huomaamaan. Toisaalta saatamme olla sokeita hitaalle muutokselle, koska emme tarkkaile tuttua ympäristöä yhtä tarkkaavaisesti kuin vierasta.

Vääjäämätön muutos kertoo siitä, että paikallinenkaan ei pysy paikallaan, vaan maailma pakottaa muuttumaan sen mukana. Kansainväliset trendit konkretisoituvat eri aluetasoilla, ja vaikuttavat eri tavoin eri paikoissa.

Viimeistään Venäjän hyökkäyssota on tehnyt näkyväksi eri tasot, joilla olemme kytkeytyneet muihin paikkoihin. Toisaalla tapahtuvat asiat laittavat liikkeelle kytkeytyneisyyden verkkoa pitkin etenevän aallon, joka yltää kaikkialle.

Paikallinen toiminta – ristiriitoja ja muutosvoimaa

Paikallisen muuttuminen ei kuitenkaan ole pelkästään ulkopuolelta tulevaan reagointia, vaan myös aktiivista toimijuutta. Jarno Valkonen palaa tekstissään Inarin metsäkonfliktiin 15 vuotta alkuperäisen artikkelinsa jälkeen, ja pohtii eri maankäyttömuotojen kytkeytymistä paikkaan.

Poronhoidon ja metsätalouden tarpeita on yritetty yhteensovittaa alueella pitkään vaihtelevalla menestyksellä. Hänen mukaansa konfliktin tarkastelu maapolitiikkana on avain tilanteen syvällisempään ymmärtämiseen.

Tarkastelu auttaa ymmärtämään elinkeinojen erilaisia tapoja tuottaa luonnonvarojaan, ja paikkaan kytkeytyneen politiikan moninaisia vivahteita. Poron tapa hahmottaa paikkansa eroaa merkittävästi metsätalouden tavasta hahmottaa materiaalisten luonnonvarojen globaali virta – silti nämä tavat kohtaavat pohjoisessa talousmetsässä.

Myös Inkeri Markkulan tekstissä tarkastellaan saamelaisalueiden alueidenkäyttöön liittyviä ristiriitoja, mutta väestön ympäristöarvojen ja paikallisen kokemustiedon kautta.

Niin paikalliset kuin ulkopaikkakuntalaisetkin arvostavat hiljaisuutta, mutta koronapandemian aiheuttamat muutokset matkailuun muokkaavat monin tavoin myös erämaiden hiljaisuutta. Hiljaisuus on omanlaisensa luonnonvara, johon myös poronhoito on yllättävin tavoin kytkeytynyt.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamat muutokset vuodenkiertoon korostavat entisestään paikallistiedon merkitystä yhdyskuntasuunnittelun prosesseissa ja ympäristönsuojelussa. Paikallisten kokemusperäistä tietoa ei sovi sivuuttaa, jos muutoksiin tahdotaan sopeutua joustavasti.

Paikallisyhteisöjen ennakkoluulotonta ja kokeilunhaluista otetta tarvitaankin kirittämään laajempaa yhteiskunnallista muutosta.

Paikallisyhteisöjen muodostamissa verkostoissa on voimaa ratkaista aikamme suurimpia ongelmia. Eva Heiskasen ja Jenny Rinkisen tekstissä sukelletaan kuntien ilmastotyöhön Hiilineutraalit kunnat (HINKU) -verkoston kautta.

Paikallisyhteisöt ympäri Suomea ovat osoittaneet, että muiden yhteisöjen kanssa yhdessä toimimalla ja tietoa jakamalla on mahdollista edistää kuntatasolla jopa kansallista politiikkaa kunnianhimoisempaa ilmastotyötä. Paikallisella tasolla konkreettiset toimet ja oma toimijuus on helpompi hahmottaa.

Myös järjestelmätason muutos voi tapahtua paikallisten kohtuutalouden kokeilujen murtautuessa valtavirtaan. Paikallisyhteisöjen ennakkoluulotonta ja kokeilunhaluista otetta tarvitaankin kirittämään laajempaa yhteiskunnallista muutosta.

Paikallisuus osana laajempia järjestelmiä ja verkostoja

Ruoassa paikallisuuden luonne korostuu, koska ruoka on kasvanut paikallaan. Maarit Sireni ja Antti Puupponen tarkastelevat omissa teksteissään lähiruokaa, Sireni lähiruokakonseptin muuttumisen ja Puupponen konseptin kehittämistyön näkökulmasta.

Teksteistä piirtyy kuva paikallisesta ruoantuotannosta, jonka edistämisen eteen on tehty määrätietoista työtä viimeisen 15 vuoden aikana. Tehdyn työn vaikutukset alkavat myös näkyä, sillä lähiruoka on löytänyt uskollisen yleisönsä.

Toisaalta kehitystyössä painitaan edelleen osittain samankaltaisten haasteiden kanssa kuin aiemminkin. Aiheesta on kuitenkin tullut erityisen ajankohtainen niin koronapandemian kuin Venäjän aloittaman hyökkäyssodan jälkeen.

Kansainvälisten toimitusketjujen häiriintyminen on näyttänyt konkreettisesti sen, miten kytkeytynyt ja hallitsematon globaali ruokajärjestelmä on luonteeltaan. Lähiruoka on näin ollen osa ruokaturvaa, joka lisää järjestelmätason resilienssiä.

Ruoan lisäksi ihmiset hakevat elämyksiä matkustelusta. Ihmiset matkustavat nauttiakseen arjesta poikkeavista kokemuksista ja paikallisista kulttuureista. Kuitenkin he tuovat mukanaan myös omat mieltymyksensä ja odotuksensa siitä, millaista vieraissa paikoissa on.

Samaan aikaan matkailu on riippuvainen globaalista kytkeytyneisyydestä, joka mahdollistaa ihmisten liikkumisen. Jarkko Saarinen pohtii tekstissään matkailua osana kansainvälistä tarinaa, jonka päätähtinä ovat globaalit muutosvoimat. Hänen mukaansa ylipaikallinen matkailu on esimerkki uusliberaalista pääoman kasautumisesta ja uusiin paikkoihin hakeutumisesta.

Toisaalla matkailu johtaa paikallisen kulttuurin “museoitumiseen”, toisaalla paikallisten erityispiirteiden katoamiseen. Matkailu vaikuttaa aina niin lähtö- kuin kohdealueeseenkin. Laajempi järjestelmätason ajattelu on paikallaan, jotta matkailu voidaan sopeuttaa luonnon kantokyvyn rajoihin.

Paikallisuudessa on pohjimmiltaan kyse paikkojen välisistä ja paikat ylittävistä valtasuhteista.

Paikallisuudessa on pohjimmiltaan kyse paikkojen välisistä ja paikat ylittävistä valtasuhteista. Vaikka viime vuosien kriisit ovat lisänneet yleistä epävarmuutta, ne ovat myös tarjonneet paikallisille ihmisille ja yhteisöille mahdollisuuksia määritellä uudestaan oman toimijuutensa suhteessa ylipaikalliseen kehitykseen.

Pandemialla ja sodalla on vaikutuksensa niin luonnonvarojen hyödyntämiseen, ruoantuotantoon, ihmisten liikkumiseen kuin laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Monella tapaa seisomme risteyksessä, jossa punnitsemme, muutammeko suuntaa vai palaammeko lähemmäs vanhaa uraa. Paikalleen emme kuitenkaan voi jäädä.

UULA SAASTAMOINEN & KATRI OLLILA

Otsikkokuva: Art Merikotka / Pexels