Muutama vuosi sitten meillä Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) tutkijoilla oli tiukka paikka. Saksalaiset kollegat olivat pyytäneet meitä mukaan EU:n rahoitushakuun suunniteltuun hankkeeseen, jonka tarkastelukohteena olisivat malminetsinnän uudet menetelmät. Kaivossektoriin liittyy suuria ympäristöhaittoja, joiden pienentäminen on ympäristönsuojelun ytimessä. Siksi hakemus tuntui kiinnostavalta. Ongelmana kuitenkin oli, että hankkeen suomalainen tutkimuskohde oli Sodankylän Viiankiaapa. Se on Natura-ohjelmalla suojeltu luontoalue, jonka alta on löydetty lupaava Sakatin malmiesiintymä. Kaivosyhtiö harkitsee maanalaisen kaivoksen perustamista alueelle siten, että suojeluarvot eivät vaarantuisi. Luonnonsuojelijat taas vastustavat suunniteltua kaivosta ja osa suojelijoista haluaa lähtökohtaisesti kieltää malminetsinnän ja kaivostoimintaan liittyvän tutkimuksen suojelualueilla.

Myös jotkut SYKEn tutkijat olivat vankasti sitä mieltä, että ympäristötutkimuslaitoksen ei pidä osallistua hankkeeseen, joka edes välillisesti voi johtaa suojeluarvojen vaarantumiseen. Maineriskejäkin pohdittiin: onko uhkana viherpesu, jossa osallistumistamme hyödynnetään antamaan oikeutus luontoarvoja mahdollisesti vaarantavalle kaivostoiminnalle? Sakatin alueen valintaa puolsi se, että hankkeessa kokeiltavien uusien mittausmenetelmien testaamiseen haettiin nimenomaan tutkimuskohdetta, jonka mineraalivarannot ovat jo tiedossa. Sakatin maa- ja kallioperä sekä mineraalivarannot tunnetaan koeporausten perusteella kattavasti. Myös alueen luontoarvot tunnetaan. Tämän vuoksi alue sopii hyvin uusien malminetsintäteknologioiden käyttökelpoisuuden arviointiin. Alueella ei siis etsitä mitään uutta, vaan tuloksia verrataan jo olemassa olevaan tietoon.

Pitkän pohdinnan jälkeen päätimme osallistua tutkimusrahoituksen hakemiseen. Lähtöoletuksena oli, että hankkeessa ei sinänsä oteta kantaa kaivostoiminnan hyväksyttävyyteen tietyllä alueella, eikä sillä pyritä edistämään mitään tiettyä kaivoshanketta. Ja kuinka ollakaan, tiukan kilpailun jälkeen EU myönsi hankkeelle rahoituksen. ”Innovatiivista, haitatonta ja hyväksyttävää malminetsintäteknologiaa” (InFact) -hanke käynnistyi vuonna 2017 ja se jatkuu vuoteen 2020. Mukana on Suomesta myös Itä-Suomen yliopisto ja Oulun yliopisto. Yhteensä hankkeeseen osallistuu 17 eurooppalaista tutkimuslaitosta, yritystä ja verkostoa. Sodankylän lisäksi tutkimuskohteina ovat Saksassa Geyerin kaupungin lähellä sijaitseva perinteinen kaivosalue ja Espanjasta kaksi kaivosaluetta.

Hankkeen tarkoituksena on kehittää luonnolle haitattomia ja sosiaalisesti hyväksyttäviä malminetsinnän menetelmiä. Lähtökohtana on, että uusia kaivoksia tarvitaan ainakin lähitulevaisuudessa, vaikka pitkällä aikavälillä kiertotaloutta ja metallien kierrätystä pystyttäisiinkin edistämään. Tämän takia kannattaa tutkia myös menetelmiä, joiden avulla käyttökelpoisimmat malmiesiintymät löydettäisiin mahdollisimman haitattomasti. Hankkeessa pyritään rakentamaan vuoropuhelua paikallisten yhteisöjen ja päätöksentekijöiden kanssa sekä tekemään tiivistä yhteistyötä alueellisten viranomaisten ja kaivosyhtiöiden kanssa. Yhteistyön edistämisestä saadut opit on tarkoitus ottaa käytännön standardeiksi koko EU:n laajuisesti.

Hankkeeseen liittyy myös tärkeä eettinen kysymys, joka usein jää kotimaisessa ja eurooppalaisessa kaivoskeskustelussa sivurooliin: Onko oikeutettua pitää yllä korkeaa kulutustasoa muualta louhittujen mineraalien ja metallien avulla? Esimerkiksi energiamurroksen toteuttaminen vaatii akkuteollisuuden käyttöön rutkasti lisää metalleja, joiden hankinta kotimaasta voi olla ympäristön kannalta perusteltua.

Hankkeen alkuvaihe on ollut opettavainen. Esiin ovat tulleet monet erot maiden välillä niin kaivossektoriin liittyvässä julkisessa keskustelussa, eri toimijoiden välisen vuoropuhelun kulttuureissa kuin malminetsinnän ja kaivostoiminnan perinteissä ja toteutustavoissa. Yllättävää on esimerkiksi se, että Espanjassa ei ole käytännössä lainkaan tutkittu sitä, millaista julkista keskustelua maassa sattuneet vakavat kaivosonnettomuudet ovat aiheuttaneet. Ero Suomeen on räikeä, sillä täällä Talvivaaran kaivokseen liittyvästä julkisesta keskustelusta on jo tehty lukuisia tutkimuksia ja opinnäytteitä. Saksassa taas hiilikaivosten kohtalo on viestinnällisestikin vaikea kysymys: maan energiahuollolle hiilikaivokset ovat edelleen tärkeitä, vaikka samaan aikaan puhutaan uusiutuvan energian vallankumoukseen tähtäävästä kansallisesta ”energiakäänteestä”.

INFACT-hankkeen alkuvaiheessa on selvitetty kaivostoiminnan maineeseen liittyviä tekijöitä eri maissa, tehty malminetsintään liittyviä kyselyitä asiantuntijoille ja kansalaisille sekä selvitetty miten media puhuu kaivostoiminnasta. Keskeistä kaivostoiminnan yhteiskunnalliselle hyväksyttävyydelle on se, miten paljon kansalaiset luottavat julkisen vallan valvontaan ja millaisia mielikuvia kaivostoiminnan ympäristöhaitoista on. Lisäksi tärkeää on se, miten reilusti kaivostoiminnan taloudellisten tuottojen koetaan jakautuvan yhteiskunnassa.

Joissakin tapauksissa malminetsintää vastustamalla halutaan estää mahdollinen kaivoksen perustaminen. Vastustuksen kohteena ei siis ole malminetsintä itsessään, eikä tällaista konfliktia ole siksi mahdollista ratkaista kehittämällä malminetsinnän menetelmiä ympäristöystävällisemmiksi.

Alustavien tulosten perusteella malminetsintä sekoitetaan julkisuudessa herkästi varsinaiseen kaivostoimintaan. Joissakin tapauksissa malminetsintää vastustamalla halutaan estää mahdollinen kaivoksen perustaminen. Vastustuksen kohteena ei siis ole malminetsintä itsessään, eikä tällaista konfliktia ole siksi mahdollista ratkaista kehittämällä malminetsinnän menetelmiä ympäristöystävällisemmiksi. Media-analyysin perusteella malminetsinnästä kertova uutisointi on kaikissa kolmessa maassa määrältään vähäistä mutta sävyltään useimmiten neutraalia tai myönteistä. Tämä on yllättävää kaivostoimintaan usein liitettyjen negatiivisten mielikuvien valossa. Varsinkin paikalliset mediat kaivosalueilla uutisoivat melko myönteiseen sävyyn malminetsinnästä ja kaivostoiminnasta. Myönteisinä uutisina painotetaan varsinkin kaivannaissektorin talous- ja työllisyysvaikutuksia.

Kaivostoiminta on sektori, jota leimaavat voimakkaat vastakkainasettelut ja lukkiutumat vastustajien ja puolustajien välillä. InFact-hankkeessa keskeinen kysymys ei ole se, kumpi osapuoli on oikeassa, vaan se, miten näitä lukkiutumia voisi ehkäistä ennalta tai lieventää ja ehkä jopa ratkaista jälkikäteen? Lukuisat esimerkit ovat osoittaneet, että ennakointiin kannattaa panostaa, sillä konfliktoitumaan päässeissä tilanteissa on vaikea löytää eri osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja.

Kaivosviestinnässä keskeinen puutealue on nimenomaan varhainen, paljon ennen kaivoksen perustamista tapahtuva vuorovaikutus. Malminetsintävaiheessa syntyvät toiveet ja odotukset – samoin kuin pelot ja epävarmuudet – kantavat pitkälle tulevaisuuteen. Paikallisille asukkaille ja sidosryhmille tulisi antaa mahdollisimman varhain aito mahdollisuus vaikuttaa. Vaikka haittoja ei voitaisi kokonaan välttää, niitä voidaan useimmiten lieventää. Esimerkiksi Sakatin alueella hankkeemme tekemät lentomittaukset ajoitettiin lintujen pesimäkauden ulkopuolelle ja porohoidon aikataulut huomioiden.

Viestintään ja vuorovaikutukseen pitää myös varata riittävät resurssit. Vaikka yksittäinen lehti-ilmoitus tai tiedotustilaisuus täyttäisi lain vaatimukset, se harvoin riittää vastaamaan kaivostoimintaan liittyviin tiedontarpeisiin. Perinteisen tiedottamisen rinnalle tarvitaan avointa vuorovaikutteista tiedontuotantoa, jossa kaikki osapuolet oppivat toisiltaan. Myös viestinnän monimuotoisuus on tärkeää: Sodankylässäkin totesimme, että vaikka osa asukkaista saa riittävät tiedot pelkästään sosiaalisen median kautta, on toisille tärkeää päästä kyselemään asioista henkilökohtaisesti tai lukea tärkeimmät tiedotteet kylän ilmoitustaululta.

Hankkeen alkuvaiheen tulosten perusteella tärkein vinkki ympäristöviestintään on se, että vaikeita kysymyksiä ei pidä yrittää haudata maan alle. Ympäristöongelmien ratkaisu vaatii tutkimuksen tekemistä niin, että kaikkien toimijoiden intressit huomioidaan ja niitä tarkastellaan kriittisesti, olipa sitten kyse luonnonsuojelijoista tai kaivosyhtiöistä. Mahdollisimman avoin keskustelu riskien ja ympäristövaikutuksien laadusta ja suuruusluokasta sekä eri toimijoiden kokemista ongelmista on edellytys toimivalle ympäristönsuojelulle. Suomalaisessa kaivosviestinnässä tuntuisi olevan erityinen tarve keskustella yksittäisten kaivosten ongelmien lisäksi koko kaivossektoria ohjaavista periaatteista. Talvivaaran kaivoksen paikalliset ongelmat ovat liiallisestikin leimanneet koko kaivossektoria ja Suomen asema koko Euroopalle tärkeänä kaivosmaana on jäänyt vähälle huomiolle.

Kestävässä kaivosviestinnässä pitää huomioida samanaikaisesti eri toimijoiden näkökulmat ja toiminnan globaalit, kansalliset ja paikallistason vaikutukset. Eikä viestintä rajoitu pelkkiin ympäristökysymyksiin. Mikään luonnonsuojelu ei ole kestävää jos se ei ole myös sosiaalisesti hyväksyttävää. Viestinnän haasteena on tuoda esiin tällainen moninaisuus selkeästi ja erimielisyyksiä kärjistämättä.

JARI LYYTIMÄKI, JUHA KOTILAINEN, SARI KAUPPI, PANU KONTIO, KARI OINONEN

Kirjoittajat osallistuvat Suomen ympäristökeskuksessa ja Itä-Suomen yliopistossa INFACT-hankkeeseen.