Koti ja sukupuoli linkittyvät monin tavoin ajatuksissa, odotuksissa, käsityksissä ja kuvitelmissa. Kulttuurimme kantaa käsityksiä siitä, miten naiset ja miehet tekevät kotitöitä, sisustavat ja suhtautuvat kotiin. Saatamme esimerkiksi ajatella, että miehet sisustavat mielellään tummilla väreillä ja naiset ovat taitavia pesemään pyykkiä – tai että sisustusmaku ei riipu sukupuolesta ja kaikki voivat oppia käyttämään pyykinpesukonetta.

Analysoin pro gradu -tutkielmassani kuudentoista 20–39-vuotiaan nuoren aikuisen haastattelujen ja kirjoitelmien pohjalta sitä, miten sukupuoli ja koti liittyvät toisiinsa arjessa. Ohjaavatko perinteiset sukupuoliroolit toimimaan kotona tietyllä tavalla? Millainen mies tai nainen kotona voi olla? Miten omaa sukupuolta esitetään, rakennetaan ja koetaan, kun tehdään kodista kotia?

Tutkimuskohteena koti ja sukupuoli

Kiinnostuin kodista ja sukupuolesta tutkimusaiheena opiskellessani yhteiskuntamaantiedettä. Arjen maantieteen luennolla tilastot näyttivät, että naiset käyttävät edelleen miehiä enemmän aikaa kotitöihin. Sukupuolentutkimuksen tenttiä varten luetussa Aikuisten arki -kirjassa Eeva Jokinen avasi sitä, miten asioiden ja tekojen – esimerkiksi pyykinpesun – toistaminen saa ne ajan kuluessa vaikuttamaan ”luonnostaan” miesten tai naisten jutulta. Feministisen maantieteen kurssilla Andrew Gorman-Murrayn artikkelit kodista ja miehistä innostivat pohtimaan, kokevatko kaveripiirini miehet kodin samalla tavalla kuin minä.

Miten sukupuoli on mukana, kun tiskaamme, valitsemme verhoja, puhdistamme WC-pönttöä, kutsumme vieraita kylään, puhumme kodista tai ajattelemme sitä?

Aloin nähdä omankin suhteeni kotiin uusista näkökulmista. Millä tavoilla sukupuoleni vaikuttaa siihen, mitä teen kotona, millaiseksi koen kodin ja miten puhun siitä? Miksi toisinaan huomaan naisena ottavani vastuuta kodin siisteydestä tai sisustusvalinnoista? Kietoutuvatko perinteiset sukupuoliroolit omiin tekoihini ja tunteisiini silloinkin, kun en edes tiedosta asiaa? Entä millainen on kodin ja sukupuolen suhde muiden nuorten aikuisten elämässä? Miten sukupuoli on mukana, kun tiskaamme, valitsemme verhoja, puhdistamme WC-pönttöä, kutsumme vieraita kylään, puhumme kodista tai ajattelemme sitä?

Alison Blunt ja Robyn Dowling ovat hahmotelleet kodin maantieteellisen tutkimuksen keskeisiä ajatuksia, joista yksi on käsitys siitä, että koti ei ole pelkästään fyysinen paikka, vaan siihen liittyy myös ajatuksia, kuvitelmia, tunteita ja toiveita. Tämä sopii arkisiin kokemuksiin kodista: kodin seinien lisäksi tärkeää on tunne siitä, että on kotona. Kotia ja kotoisuuden tunnetta luodaan ja ylläpidetään jatkuvasti esimerkiksi pitämällä huolta kodista ympäristönä – siivoamalla, korjaamalla, järjestelemällä ja sisustamalla. Samalla toistetaan ja luodaan kodin merkityksiä. Tällaista toimintaa, jossa kodista tehdään kotia, kutsutaan kodin tekemisen käytännöiksi. Kotia tehdessä ei kuitenkaan tehdä pelkästään kotia, vaan myös rakennetaan omaa identiteettiä ja tuotetaan – eli esitetään ja tehdään – omaa sukupuolta. Tätä kodin tekemisen käytäntöjen ja sukupuolen yhteyttä lähdin gradussani tutkimaan.

Sukupuoleen ja kotiin liittyvillä odotuksilla vain pieni rooli elämässä

Suurin osa tutkimukseni osallistujista kertoi tunnistavansa sukupuoleen ja kotiin liittyviä odotuksia. Tällaisia odotuksia nimettiin paljon. Esimerkiksi sisustamisesta ja tarkasta siivoamisesta kirjoitettiin asioina, joiden usein ajatellaan olevan naisille tyypillisempiä. Osa miehistä mainitsi, että stereotyyppinen käsitys sisustamisesta naisten juttuna tulee joskus mieleen, kun sisustaa omaa kotia tai puhuu siitä. Käsitys ei kuitenkaan vaikuttanut näiden miesten toimintaan, vaan sisustaminen oli luonteva ja itsestään selvä osa yksin asuvan miehen kodin tekemisen käytäntöjä.

Vaikka useimmat tutkimuksen osallistujat tunnistivat ja nimesivät sukupuoleen liittyviä odotuksia, he eivät yleensä kokeneet, että odotukset vaikuttaisivat heidän omaan toimintaansa tai käsityksiinsä. Toisaalta jotkut kertoivat, että heillä itsellään tai heidän lähipiirillään on odotuksia sukupuolen suhteen: esimerkiksi osa naisista pohti vastuutaan kodin siisteydestä. Käsitykset miehen ja naisen rooleista ilmenivät itseen kohdistuvina odotuksina ja siten vaikuttivat omaan toimintaan. Muutama osallistuja kertoi myös odotuksista, joita itse kohdisti puolisoonsa: puolison toivottiin esimerkiksi toimivan lapsuudenkodista omaksutun roolin mukaisesti.

Sukupuoleen ja kotiin liittyvistä odotuksista kerrottiin kuitenkin useimmiten etäisenä juttuna, joka ei juurikaan vaikuttanut omaan elämään. Näihin odotuksiin liittyi myös erilaisia tunteita. Joskus iloa tuotti sukupuolta koskevien odotusten mukaisesti toimiminen ja joskus se, että tiedosti toimivansa niitä vastaan.

Ihmisten ominaisuuksia selittää persoonallisuus eikä sukupuoli

Kun tutkimuksen osallistujat puhuivat tavoistaan toimia kotona, he kehystivät asian usein yksilöllisyydellä. Omien kodin käytäntöjen ei siis nähty johtuvan sukupuolesta vaan yksilöllisestä persoonallisuudesta, jota sukupuoli ei selitä. Osa naisista pohti, että heidän siivous- tai sisustuskäytäntöjään voisi pitää naisille tyypillisinä. He kuitenkin kertoivat tekevänsä asiat niin kuin itse haluavat, ja heidän käytäntönsä eivät siis ilmentäneet sukupuolta vaan esimerkiksi heidän luonnettaan tai mieltymyksiään.

Aineistossa ei mainittu tasa-arvoa juuri lainkaan, mutta kotitöiden osalta puhuttiin melko paljon siitä, että puolisoiden pitäisi jakaa kotityöt tasan. Tällaisessa puheessa näkyy tasa-arvon ihanne, vaikka tasa-arvoa sanana ei mainittaisi. Ehkä tavoite kotitöiden tasaisesta jakamisesta on jo niin tuttu, ettei sitä tarvitse perustella.

Sisustamista puolestaan ei kehystetty tasa-arvolla. Sisustaminen erottuu aineistosta myös siten, että sen suhteen jotkut kirjoituspyyntöön vastanneet pohtivat miesten ja naisten persoonallisuuksien eroja. Muutama vastaaja arveli havaintojensa perusteella, että naiset ovat innokkaampia sisustajia ja naisten tapa sisustaa kotia on erilainen kuin miesten: esimerkiksi koriste-esineitä, pitsiä ja huoliteltua sisustusta pidettiin naisille tavallisempana. Nämä ovatkin niitä aineiston harvoja hetkiä, joissa sukupuolen ajatellaan vaikuttavan siihen, millainen ihminen on ja miten hän toimii kodissaan.

Harjoiteltua luonnollisuutta ja erilaisia tapoja olla mies tai nainen

Eeva Jokinen kirjoittaa sukupuolitapaisuudesta eli siitä, että naisille tai miehille luonnollisilta vaikuttavat asiat ovat itse asiassa muuttuneet ”luonnollisiksi” harjoittelun ja toiston kautta. Sukupuolitapaisuus näkyy aineistossa esimerkiksi puheessa, jossa kerrotaan miehille tai naisille tyypillisistä kodin käytännöistä tai taidoista mutta ajatellaan, että ne on hankittu opettelemalla ja harjoittelemalla. Toisaalta sukupuolitapaisuuden käsitteen avulla voi haastaa ajatusta siitä, että omat tavat toimia kotona liittyvät persoonallisuuteen mutta eivät sukupuoleen. Jos oppii naisena kokemaan luontevana asioita, joihin ympäröivä maailma kannustaa naisia, onko kyse yksilöllisestä persoonallisuudesta vai menneisyyden sukupuoliroolien kaiusta, joka on juurtunut tapoihin ja ylettyy niiden avulla nykyhetkeen? Vai ehkä molemmista?

Analysoin myös sitä, miten tutkimuksen osallistujat kertoivat monenlaisista tavoistaan olla mies tai nainen kotia tehdessä ja kodin käytäntöjen keskellä. Esimerkiksi osa miehistä vertasi haastattelussa omia tapojaan kuvitteelliseen ”keskivertoon mieheen”, joka kenties ilmensi haastateltujen käsityksiä siitä, millaisia miesten ajatellaan yleensä olevan. Miehet saattoivat esimerkiksi arvella, ettei keskivertomies hankkisi kotiinsa kausivaloja. Heille itselleen koti vaikutti silti paikalta, jossa voi olla vaivattomasti oma itsensä myös siinä mielessä, että saa olla juuri sellainen mies tai nainen kuin on.

Kodin asiat ovat yhteiskunnan asioita

Sukupuoli ei ole ainoa asia, jonka perusteella ihmisiin kohdistetaan odotuksia. Gradussani en käsitellyt lähes lainkaan sitä, miten esimerkiksi seksuaalisuus, etnisyys, luokka, ikä ja terveydentila vaikuttavat siihen, mitä meiltä odotetaan ja millaisia odotuksia itse kannamme. Myös sukupuolen moninaisuus jäi näkymättömiin, koska tutkimuksen osallistujat kirjoittivat itsestään miehinä ja naisina.

Tutkielmani näkökulma johdattaa katsomaan asumuksen seinien sisälle, pieneltä tuntuviin asioihin, joiden keskellä elämme. Kodin arkiset asiat saattavat tuntua tavanomaisilta, jopa vähäpätöisiltä. Kodin merkityksen huomaakin ehkä parhaiten, kun yrittää kuvitella elämää ilman kotia. Kodin asiat myös toistuvat lähes loputtomiin sukupuolittuneine odotuksineen – kahvikuppien tiskaaminen ja sohvannurkkaan istahtaminen ovat pieniä asioita, jotka seuraavat meitä päivästä toiseen.

Asumuksen ovet johtavat maailmaan: yhteiskunnan asiat liukuvat kotiin ja kodin asiat yhteiskuntaan.

Kotiin liittyvät asiat ovat osa ihmisten yksityistä elämää, mutta ne eivät ole pelkästään sitä. Asumuksen ovet johtavat maailmaan: yhteiskunnan asiat liukuvat kotiin ja kodin asiat yhteiskuntaan. Halusin gradussani tutkia arjen ja ihmisenä olon vaikeasti sanoitettavaa ydintä: miltä tuntuu olla minä elämälleni keskeisessä paikassa. Näihin arkisiin, henkilökohtaiselta tuntuviin kysymyksiin heijastuu maailma, jossa elämme.

KATARIINA KOTILA

Otsikkokuva: Designecologist/Pexels

Takaisin ylös ↑

Hoivavaje ja sairaanhoitajien pysyminen alalla puhuttaa globaalisti, mutta myös suomalaisessa työmarkkinakeskustelussa. Hoitoalalla vallitsee hyvä työllisyys, mutta siitä huolimatta laajat työmarkkinat ja oman ammattitaidon kilpailuttaminen kiinnostavat suomalaisia sairaanhoitajia. Kansainvälisen rekrytoinnin myötä maiden rajat ylittävä, ylirajainen pendelöinti kertoo työmarkkinoiden ja työmarkkinakansalaisuuden muutoksesta, jossa pendelöivät työntekijät ovat aktiivisia toimijoita ja päätöksentekijöitä. Suomalaisille sairaanhoitajille vetovoimaisin pendelöintimaa hyvine työsuhde-etuineen on Norja, jonne työjaksoja voi järjestää viikosta aina useisiin kuukausiin.

Suomen yleinen valtion rajat ylittävä muuttoliike on ollut suomalaisen työvoiman ulosvirtausta, ja muuttoliikkeiden hyöty-kustannussuhde on ollut aikojen saatossa negatiivinen. Suomen suurimmat maastamuuttoaallot ovat olleet 1900-luvun alun muuttoaalto Yhdysvaltoihin ja 1960-luvun lopulla Ruotsiin. 2000-luvulla puolestaan nähtiin pienempi muuttoaalto, kun joukko koulutettuja sairaanhoitajia muutti työn perässä Norjaan.

Norjan valtio rekrytoi 1990-luvun lopulla valtiollisen ohjelman, Aetat Recruitment Programin avulla sairaanhoitajia Suomesta, Saksasta ja Puolasta. Tällainen köyhempien maiden sairaanhoitajien rekrytointi jouduttiin lakkauttamaan eettisten syiden vuoksi vuonna 2003. Rekrytointi ei kuitenkaan loppunut, vaan norjalaisille hoivamarkkinoille tulivat yksityiset rekrytointifirmat. Nämä norjalaiset rekrytointifirmat oli tarkoitettu lyhytaikaiseksi ratkaisuksi hoitoalan työvoimapulaan, mutta vielä vuonna 2020 Norjassa toimii lukuisia yksityisiä firmoja, jotka toimittavat Norjaan hoitohenkilökuntaa sopivaksi katsomistaan maista, pääsääntöisesti muista Pohjoismaista. Rekrytointikäytäntö on mahdollistanut ulkomaalaisille sairaanhoitajille lyhytaikaisen pendelöinnin Norjaan ja näin kansainvälinen pendelöintikulttuuri on avautunut myös suomalaisille sairaanhoitajille.

Suomen aiempiin muuttoliikkeisiin on liittynyt vahvasti makrotason rakenteellisia syitä, kuten työttömyys ja toimeentulo-ongelmat. 2000-luvun vaihteessa ulkomaille lähtivät ne työttömät sairaanhoitajat, jotka halusivat työllistää itsensä omalla alallaan. Työllisyyden parannuttua osa sairaanhoitajista palasi takaisin Suomeen ja maastamuutto tasoittui vuosiksi. Pendelöinti Norjan hoivamarkkinoille näyttää nyt kuitenkin olevan taas kasvussa, ja työperäisen liikkumisen motiivit ja merkitykset ovatkin tänä päivänä mikrotason henkilökohtaisia ratkaisuja. Työhön ja työuraan liittyy henkilökohtaisia tavoitteita ja unelmia, joita halutaan elää todeksi. Osa sairaanhoitajista pendelöi Norjaan oman, osa-aikaisen työnsä ohella, mutta yhä useampi on jättänyt sairaanhoitajan työnsä Suomessa ja käy Norjassa töissä Suomesta käsin pendelöiden. Pendelöinnin voi järjestää joko tekemällä työsopimuksen rekrytointifirman kautta tai suoraan norjalaisen työnantajan kanssa. Yleisimpiä työsuhde-etuja ovat ilmaiset matkat ja asuminen, mutta myös muista eduista on mahdollista neuvotella. Alueet, joille on vaikea saada työvoimaa, tarjoavat parhaimmat työsuhde-edut. Suomalaiset sairaanhoitajat toimivat näin aktiivisina neuvottelijoina norjalaisilla työ- ja hoivamarkkinoilla.

Suomalaisten sairaanhoitajien muuttoliikkeitä tilastoi muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). THL saa tilastotiedot Valviralta, joka rekisteröi ulkomaille pysyvästi muuttaneet sairaanhoitajat. Tilastojen mukaan vuonna 2000 Norjaan lähtijöitä oli noin 600 ja vuonna 2008 luku oli vähentynyt puoleen. Tilastoissa eivät kuitenkaan näy ulkomailla pendelöivät sairaanhoitajat, joiden vakituinen asuinmaa on Suomi. Tämän vuoksi todenmukaisia lukuja kaikista Norjassa työskentelevistä suomalaisista sairaanhoitajista ei ole saatavilla ja pendelöintiä on aliarvioitu ilmiönä.

Tähänastinen tutkimus sairaanhoitajien työperäisestä liikkumisesta on keskittynyt pysyvämpiin muuttoliikkeisiin köyhemmistä maista kohti hyvinvointivaltioita, mutta tutkimus tilapäisestä työperäisestä liikkumisesta hyvinvointivaltioiden välillä on ollut vielä vähäistä. Sairaanhoitajien pendelöintikulttuuri on kuitenkin jo tunnistettu, mutta sitä ei ole vielä määritelty tai kohdennettu riittävästi.

Normaalityösuhdemallista kohti usean maan työmarkkinakansalaisuutta

Työelämän keskeiset tekijät yksilön kannalta ovat niitä, jotka muuttavat yksilön elämänkulkua, palkkatyön ja ei-palkkatyön suhteita, sekä yleensä yksilön suhdetta työmarkkinoihin ja niillä toimimiseen. Työmarkkinoille osallistumista on organisoitu erilaisilla sosiaalisilla malleilla, jotka poikkeavat toisistaan eri Euroopan maiden kesken. Yhteisesti niiden taustalla on kuitenkin ajatus työmarkkinakansalaisuudesta, jonka kautta yksilöt kiinnittyvät yhteiskunnan jäseniksi. Työvoiman liikkuvuutta käsittelevissä tutkimuksissa onkin otettu käyttöön käsite useamman maan työmarkkinakansalaisuus (transnational labor market citizenship).

Sairaanhoitajien liikkumisessa on kysymys matala- ja keskipalkkaisen, naisvaltaisen työn uudelleen järjestymisestä. Pohjoismaissa alkoi 1960-luvulta lähtien erottautua malli hyvinvointivaltiosta, joka oli suosiollinen naisten tasa-arvokysymyksille. Naisystävällinen hyvinvointivaltio ja valtiofeminismi alkoi kehittyä, ja naisystävällisen sosiaalipolitiikan peruspilareiksi tulivat julkiset hoivapalvelut, antelias sosiaaliturva, hyvätasoiset perhevapaat ja yksilöivät sosiaalietuudet. Nämä muutokset loivat kivijalan naisten autonomialle ja palkkatyöäitiydelle.

Suomalaisille työmarkkinoille on ollut tyypillistä niin sanottu normaalityösuhdemalli eli kahden palkansaajan perhemalli, jossa naiset ovat osallistuneet työelämään samassa määrin kuin miehetkin. Yhteiskunnan rakenteiden ominaisuudet toteutuvat parhaiten niiden yksilöiden kohdalla, jotka täyttävät työn normaaliuden ehdot. Suomalaisten sairaanhoitajien pendelöinti Norjan työ- ja hoivamarkkinoille on muuttanut ajatusta työmarkkinakansalaisuudesta – tuttu, turvallinen, tavallinen ja perinteinen arki on muuttunut monipaikkaiseksi arjeksi. Sairaanhoitajan työhön on tullut niin sanottu freelancertoiminto, jonka avulla työ on mahdollista järjestää uudelleen, joko Suomessa tai Suomen rajojen ulkopuolella. Norjaan pendelöiville suomalaisille sairaanhoitajille palkkatyöliikkuvuus tarkoittaa liikkumista pois normaalista tavasta järjestää sairaanhoitajan työtä.

Työmarkkinoiden kansainvälistyminen ja teknologian kehitys on-line rekrytointeineen ovat tehneet kansainvälisen työllistymisen joustavammaksi ja helpommaksi. Yhä useammalla meistä on kansainvälisiä kokemuksia matkustuksen tai opiskelujen kautta. Taloudellinen kasvu on mahdollistanut liikkumisen ja näin madaltanut kynnystä kansainvälisiin työuriin. Pendelöinti on muuttanut tapaa toimia työmarkkinoilla, laajentunut työmatkaliikkuvuus kertoo työmarkkinoiden sopeutumiskyvystä ja kilpailun kiristymisestä.

Työmarkkinoiden muuttumisen merkitys sairaanhoitajille

Työmarkkinoiden muutos on jatkuvan kuohunnan alla, eikä työsuhde ole enää vakaan elämän perusta. Ammattiin valmistuminen ei enää takaa automaattisesti keskiluokkaista elämää, vaan elämää eletään pienemmissä sykleissä, jossa eri pituiset palkkasuhteet, työttömyys ja opiskelu vaihtelevat. Elämä täyttyy erilaisista pienistä projekteista. Halutaan kokea, oppia ja haastaa itseä. Koko työn luonne on muuttunut, kuten myös työvoimapolitiikka.

Nykyisin eläminen hyvinvointiyhteiskunnassa ei tarkoita enää ainoastaan materiaalista elintasoa tai terveyttä. Hyvinvointi nähdään sen sijaan laajempana mahdollisuutena osallistua sellaiseen elämänmuotoon, jonka on itse valinnut ja vapautena muokata valitsemansa yhteisön sääntöjä. Työn ja arjen muutokset ovat usein pieniä ja huomaamattomia, suurelta osin tiedostamattomia, mutta yksilöiden autonomian lisääntyminen yhteiskunnassa on antanut kansalaisille työkaluja muuttaa arkea ja sen rutiineja tietoisesti ja suunnitelmallisesti, myös naisvaltaisilla aloilla.

Autonomian lisääntyminen hoivamarkkinoilla näkyy myös Norjassa pendelöivien sairaanhoitajien arjessa. He määrittelevät itse tekemänsä työn määrän ja ajankohdan, myös palkka- ja työsuhdeasioissa tarvitaan aktiivista osallistumista ja hyviä neuvottelutaitoja. Suuren autonomian, kilpailukykyisen palkan ja leppoisamman työtahdin mahdollisuus kiinnostaa suomalaisia sairaanhoitajia. Työ, joka ei tyydytä Suomessa on mahdollista vaihtaa itsemääräämisoikeudeltaan vapaampaan pendelöintiin. Vetovoima Norjan tarjoamista hyvistä työsuhde-eduista on tavoittanut suomalaiset sairaanhoitajat, vaikka pendelöinti ja kaksipaikkainen arki pakottaa myös tekemään tiettyjä uhrauksia. Yhteiskunnan näkökulmasta pendelöivät sairaanhoitajat ovat lähtökohtaisesti työmarkkinakansalaisia, mutta omassa arjessaan he ovat myös äitejä, puolisoita ja ehkä omaishoitajiakin. Perheen ja työn yhteensovittaminen on väistämättä järjesteltävä uudelleen.

Vuoden 2020 kevääseen sairaanhoitajien kohdalle sattui kaksi toisistaan riippumatonta suurta muutosta. Kunnallisen virka- ja työehtosopimuksen neuvottelut ja Koronan aiheuttama poikkeustila ovat aiheuttaneet jännitteitä monin eri tavoin. Perinteisesti sairaanhoitajat ovat näyttäytyneet näkymättömänä ja hiljaisena ammattiryhmänä, mutta monien muutosten myötä työmarkkinoille ovat tulleet näkyviksi aktiivisesti toimivat ja työsuhteitaan uudelleen arvioivat sairaanhoitajat.

KATJA LAAKKONEN

Takaisin ylös ↑

The way we live is regulated by patterns of how, when, and where we travel during our daily activities. Historically, our built environment has been designed according to these patterns with the goal to enable smooth and convenient routes that connect work, housing, daily shopping, recreation, and enjoyment. But who is forgotten when we design this way?

In this article, we will address this question from an intersectional perspective. We believe that cities can better serve their citizens when intersectionality is a part of the urban planning process. This will allow planners to understand that experiences of space and mobility are different depending on individuals’ identities or intersections of identities. Intersectionality will help us design better cities for everyone, even those living at the margins.

The experience of places is individual

The concept of intersectionality refers to combinations of identities that are felt by members of society based on, for instance, their race, gender, ethnicity, abilities or caring responsibilities. Intersectionality aims to understand the unique combination of our personal experiences and identities and how they influence our daily lives. When designing a space, we design for a hypothetical user which we have assigned specific identifiers to. Often these identifiers have been defined by the majority and do not take into account the complex nature of identity. This oversimplification of identities can lead to populations of users and potential users being entirely left out.

Classically, the urban environment has been planned based on functional units where housing, industrial facilities, offices, and commercial services have been separated in the urban pattern. In Criado Perez’s work Invisible Women on the gender data gap, the basis for urban patterns is not the “default human,” but the “default man.” The result is an urban fabric that works for some, but is inconvenient and oppressing for many in terms of, for instance, safety, accessibility, affordability, or equity. The reason for this oversimplification can be found in the lack of diversity and citizen participation in decision making, but also in access to accurate data to incorporate different perspectives other than the “majority” in such decisions (Pérez 2019).

Intersectionality aims to understand the unique combination of our personal experiences and identities and how they influence our daily lives.

Role of data in urban planning and intersectionality

Determining the purpose of spaces in a city is usually a long and laborious process. Goals have to be outlined in the master plan for a city which usually is completed around 20 years before building or constructing (Bautista 2020). It is crucial to have access to and generate accurate data which allows for solid insights to forecast how people are experiencing spaces. Unfortunately, data which is disaggregated based on people’s diverse experiences and needs are still not mainstream in urban planning.

An example of unintentional exclusion could be taken from the everyday mobility patterns in cities. Traditionally, transportation infrastructure supports citizens who travel at peak hours from their home to work and back in the evening. Globally, women are accountable for the majority of errands or unpaid care-related mobility, which makes them more likely to trip-chain, which means they visit multiple sites and purposes on their way home. This significantly affects their experience of public transportation and their mobility needs. However, as data on transportation patterns have not historically been disaggregated by gender, it is difficult to make visible the challenges that the users who vary from the “default” experience in the current system.

From our perspective, creating a truly inclusive city means solving challenges experienced by not only those in privileged positions, but also those who feel oppressed in public spaces. In a true community, mutual trust is built on taking collective responsibility for the most difficult problems. This work starts from recognising the existing power structures in any institution and how these have led, even unintentionally, to data gaps in capturing the diversity of needs. Considering these two aspects allows us to open the conversation between the stakeholders and users of the city.

Mapping the margins through relief mapping

The way we experience places is determined in many ways by our identities and what part of our identity is activated in the space. Certain aspects of identity may be felt more strongly in places where that aspect is considered ”other” or different from the majority. In Geographies of Inequality, Rodó-de-Zárate illustrates the complexity of identity and how different aspects of one’s identity can influence the experience of a space. She uses Relief Mapping to express intersectionality via three dimensions: the social dimension or power structures, the geographical dimension, and the psychological dimension or the lived experience. (Rodó-de-Zárate 2014). This methodology offers a potential tool for defining places of discomfort and relief from an individual and personal perspective.

This example relief map (Fig. 1) represents how comfort can be experienced differently by the same person, depending on the place and which identity traits are activated in that place. For example, public transportation stations are often considered places where many people feel unsafe. In this Relief Map, we can see how gender is an identity trait that brings discomfort at the Kamppi bus station, whereas race or class identity does not result in the individual feeling discomfort. These feelings of comfort or discomfort in a specific place are also affected by personal memories and experiences in the place – the feeling in a place varies according to time, situation, company, and so on.

In Think Corner, the individual’s gender-related discomfort drops and class appears to be a more important identity trait in how this person feels in the place. What is perceived as a source of (dis)comfort in this relief map is not tied to the individual’s identity, but rather on how different identity traits intersect among themselves and with the place.

As one tool among others, Relief Mapping can be used to collect accurate data to fill the knowledge gap between urban planning practices and lived experiences in a place. Naturally, further analysis is needed to define the factors of discomfort in places where this has been observed. Even though these experiences are personal, multiple perspectives from different individuals would give insight into the feelings of people in general. Isn’t the objective, after all, for all of us to feel safe and comfort wherever we are?

Designing to the people – with the people

Participatory design in urban planning has, in recent decades, begun to find new tools for collecting qualitative data on user experiences in cities. This means, the more insights and accurate data we obtain now, the higher chances we have of influencing the planning of future spaces. Map-based and smartphone survey tools have been developed to collect site-specific data on the good and bad qualities of a specific place from the actual users of the space. This method could increasingly be used to empower those who feel uneasy in public spaces and help urban planners to better understand why and how these experiences vary. Only with collaborative and an intersectional perspective, can we truly include all people in the development of the city. With this, we can design a city where everyone truly feels welcomed.

BETSY AKINS, EVA DURAN SÁNCHEZ & ANNA HAKALA

Cover image: Ignacio Pérez Pérez

Takaisin ylös ↑

Alue ja ympäristö -lehdessä (2/2018) julkaistussa artikkelissamme tarkastelemme ruokahävikin vähentämistä arkisena huolenpitona, hoivana. Tutkimme hoivan ilmenemistä ruokahävikin vähentämisen arkisissa käytännöissä kolmella eri ulottuvuudella: konkreettisena tekemisenä, kiintymyksenä ja eettis-poliittisena toimintana. Artikkelin empiirinen aineisto koostuu seitsemän suomalaisen ruokabloggaajan haastattelusta, ruokahävikin vähentämiseen tähtäävän “Hävikistä herkuksi” -blogikampanjan kirjoituksista kommentteineen, Pirkanmaan Martoille järjestetyistä hävikkikokkaustyöpajoista sekä tutkijoiden omakohtaisista havainnoista. Aineistossamme hävikin vähentäminen näyttäytyy herkistymisenä ruoan pilaantumiselle ja jatkuvana sitoutumisena siihen, että mahdollisimman vähän ruokaa päätyy roskiin. Koska ruokahävikki on merkittävä ongelma niin ympäristön kantokyvyn, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kuin taloudenkin näkökulmasta, tällainen sitoutuminen on äärimmäisen tärkeää.

Uusi tutkimuksellinen avaus: ruoka(hävikki) hoivanaiheena

Ruokahävikin vähentämistä ei ole aiemmin tutkittu hoivan näkökulmasta. Tämä näkökulma auttaa ymmärtämään hävikin vähentämispyrkimykset helposti näkymättömiin jäävänä ja usein sivuutettuna huolenpitotyönä. Hoiva vahvistaa suhdettamme ruokaan ja ruokahävikkiin arkisena tekemisenä, jossa sitkeästi, mahdollisista epäonnistumisista huolimatta sitoudutaan välittämään (hävikkiuhanalaisesta) ruoasta. Hoivaamista määrittää siten siihen sitoutuminen ilman pakkoa, sulkematta pois vastuuta hoivaamisen seurauksista. Arkinen toiminta hoivana ylläpitää ruoan syömäkelpoisuutta, vähentää hävikkiä ja siten tukee ekologisesti kestävämpää ruoan kuluttamista. Hoivaan kiinnittyvä näkökulma auttaa ottamaan huomioon myös muut kuin inhimilliset toimijat ruokahävikin vähentämisen käytännöissä, kuten kotieläimet, kodinkoneet ja keittiötarvikkeet. Samalla on mahdollista kiinnittää huomiota syömiseen ja ruokaan liittyviin vallan ja politiikan kysymyksiin, kuten (hävikki)ruoanlaiton sukupuolittuneisuuteen.

Hoiva konkreettisena työnä viittaa siihen, että hoivaamiseen kuuluu tiukasti käytännöllinen tekeminen, työskentely. Ilman tätä hoivaaminen saattaa jäädä vain etäisemmäksi moraaliseksi asenteeksi tai huoleksi, mikä ei tässä yhteydessä auta vähentämään hävikkiä. Tässä näkökulmassa ruoan hoivaaminen on arkista askartelua, säätämistä ja kokeilua, jossa yritysten ja erehdysten kanssa opitaan erilaisia tapoja elää mahdollisesti pilaantuvan ruoan kanssa. Tähän työhön osallistuvat myös muut materiaalit, kuten kodinkoneet ja keittiötarvikkeet. Aineistossa esimerkiksi jääkaapin takaosaa hyödynnettiin eräänlaisena pakastimena, jonne saattoi “kohmeuttaa elintarvikkeita pienille nokosille”.

Hoiva kiintymyksenä puolestaan kytkeytyy siihen, että ruokaan ja siten myös ruokahävikin vähentämiseen liittyy tunteita ja kehollisia kokemuksia, kuten onnistuneen hävikkikokkauksen aiheuttamaa iloa tai homehtuneiden elintarvikkeiden aikaansaamaa ällötystä. Aineistossamme tämä ulottuvuus ilmensi ruokahävikin vähentämiseen liittyviä rajoja, etenkin liittyen ruoan syömäkelpoisuuden määrittämiseen. Esimerkiksi yhdessä kokkaustyöpajoista eräs työpari alkoi epäillä munakasta tehdessään aurinkokuivattujen tomaattien syömäkelpoisuutta. He kysyivät Marttaliiton kotitalousasiantuntijan arviota tomaateista, ja hän piti niitä käyttökelpoisina. Työpari ei tästä huolimatta suostunut käyttämään niitä, koska heidän oma kehollinen kokemuksensa raaka-aineen pilaantumisesta ohitti asiantuntija-arvion.

Hoiva eettis-poliittisena toimintana liittyy hoivan jännitteiseen asemaan julkisen ja yksityisen rajapinnoilla. Perinteisesti hoivaaminen on määritelty ennen kaikkea feminiiniseksi ominaisuudeksi ja toiminnaksi. Empiirisessä aineistossamme hävikkiuhanalaisen ruoan kanssa toimiminen ja erilaiset hoivaan liittyvät käytännöt kietoutuivat pääosin naisten tekemisiin. Hoivan on myös nähty kuuluvan kodin piiriin. Hoiva eettis-poliittisena toimintana korostaa henkilökohtaisen poliittisuutta: kodin seinien sisällä tapahtuvat asiat ja arkiset, vaikkapa ruoanlaittoon liittyvät käytännöt voivat olla kollektiivisesti jaettuja ja siten poliittisia. Aineiston blogikampanja “Hävikistä herkuksi” on tästä hyvä esimerkki. Se sai monet kampanjaan osallistuneet bloggaajat ja blogien lukijat havahtumaan ruokahävikin ongelmallisuuteen sekä kehittelemään keinoja vähentää sitä. Näitä vinkkejä, reseptejä ja hyväksi havaittuja toimintamalleja jaettiin laajalti kampanjan parissa.

Ruokahävikki yhteiskunnassa ja osana poliittista päätöksentekoa

Otamme tutkimuksellamme kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ruokahävikistä. Viimeaikainen ruokahävikkiin liittyvä poliittinen puhe on painottanut hävikin mittaamista ja määrällistämistä. Konkreettinen esimerkki tästä on ruokapoliittinen selonteko, jossa eduskunta otti kantaa ruokahävikin vähentämiseen edellyttäen valtioneuvoston asettamaan “elintarvikeketjun eri osien ruokahävikin vähentämiselle numeeriset tavoitteet” sekä selvittämään “elintarvikkeiden päiväysmerkintöjä koskevat uusimistarpeet”. Päiväysmerkintöjä koskevien uudistusten taas voidaan nähdä perustuvan ajatukselle kuluttajasta rationaalisena päätöksentekijänä, joka seuraa auktoriteettien asettamia rajoja ja informaatiota. Siten ne seuraavat ajatusta ylhäältä alaspäin tapahtuvaan hallintaan tai johtamiseen nojaavista, riippumattomuutta ja yksilökeskeisyyttä painottavista toimintatavoista. Samalla tämänkaltaiset uudistukset tulevat asettaneeksi ruokahävikin etäiseksi toiminnan kohteeksi. Tämä saattaa muodostua kiilaksi kuluttajan, ruoan ja ruokahävikin välisiin suhteisiin syöden pohjaa kuluttajan uteliaalta, kokeilevalta, keholliselta ja ylipäänsä avaramieliseltä toiminnalta ruoan kanssa.

Hoivaan kiinnittyvät toimintatavat painottavat sitä, että hoivaamisessa muodostuu aina yhteyksiä ja riippuvuuksia toimijoiden välille. Ruokahävikin kanssa muodostetaan suhteita jokapäiväisessä elämässä, moninaisten materiaalien ja toimijoiden muodostamissa verkostoissa. Näiden suhteiden täydellinen hallinta on käytännössä mahdotonta. Hetkittäiset epäonnistumiset muodostuvat tällöin lannistumisen tai syyllistymisen sijasta tilanteiksi kehittää parempia toimintatapoja elää ruoan ja sen potentiaalisen jätteisyyden kanssa.

Tuomme artikkelissamme esiin, ettei hoiva ole neutraalia, viatonta tai ristiriidatonta, vaan moninaisten valtasuhteiden lävistämää toimintaa. Ruokahävikki hoivanaiheena voikin paljastaa kiinnostavia jännitteitä esimerkiksi ruokahävikin ja kansanterveydellisten kysymysten välillä. Kun kaupat lahjoittavat ylijäämäruokaa vähävaraisille, ruoan ravitsemuksellisuus ja terveellisyys saattavat jäädä huomioimatta hävikin vähentämisen kustannuksella. Toisaalta ruokahävikkiin liittyvä hoiva voi avata hoivaajan ja hoivan kohteen välisiä jännitteitä. Aineistossamme ruokaan kiinnittyvä hoiva liittyi joissain tilanteissa epämiellyttäviin kokemuksiin, esimerkiksi mummon tarjottua lapsenlapsilleen homeelta maistuvaa hilloa. Kokemuksen voimakkuus sai lapsenlapsen muistamaan sen vielä vuosia myöhemmin tutkimushaastattelussa.

Hoivan valtasuhteet ilmenevät myös siinä, että hoiva on väistämättä aina rajallista. Kaikesta ei ole mahdollista välittää, ja joskus hoivanaiheet voivat olla keskenään ristiriitaisia – esimerkiksi silloin, kun kannetaan huolta muovin ympäristövaikutuksista huomioimatta sen tärkeää roolia pakkausmateriaalina ruokahävikin vähentämisessä. Hoivaamiseen sisältyy siten aina valintojen tekemistä: mistä välitetään, mistä ei. Tähän liittyy myös hoivan avoimuus: hoivaa ei voida – eikä pidäkään – määritellä yksiselitteisen tiukasti, vaan se on aina tilannekohtaista. Näin ollen ei ole mahdollista luoda yleispäteviä sääntöjä sille, mikä on “hyvää” hoivaa. Artikkelimme antaa kuitenkin maistiaisia siitä, millaista ruokahävikkiin kohdistuva hoiva voi olla.

Käytännön sovellukset: miten hyödyntää ruokahävikin ymmärtämistä hoivanaiheena

Artikkelimme tarjoamat käytännön soveltamisen mahdollisuudet liittyvät ensinnäkin (hävikki)ruoan arvostamiseen. Nykykuluttajalla on väistämättä etäinen suhde ruoan tuotantoon, minkä on esitetty liittyvän ruoan alhaisempaan arvostukseen ja siten vaikuttavan myös hävikin syntymiseen. Esitämme, että ruoan ymmärtäminen hoivanaiheena tarjoaa tilaisuuden luoda arvostavia suhteita ruokaan myös ilman tiivistä suhdetta ruoan tuotantoon. Hävikkiuhanalaisen ruoan ottaminen hoivanaiheeksi tarkoittaa sitoutumista jatkuvaan arkiseen toimintaan hävikin vähentämiseksi: huomion kiinnittämistä jääkaapin perälle helposti unohtuviin tähderuokarasioihin, pakastimen uumeniin hautautuneisiin leipäpaketteihin, hedelmäkulhossa tummuviin banaaneihin. Hoiva muotoilee uudelleen suhdettamme tällaisiin jokapäiväisiin asioihin, jotka eivät pidä meteliä itsestään. Tämä arjessa läsnä olevien ruokien hoivaaminen ja arvostaminen ei tietenkään sulje pois sitä, että lisäksi voidaan myös pyrkiä tuomaan kuluttajia lähemmäs ruoan tuotantoa esimerkiksi erilaisten lähiruokahankkeiden tai ruoan tuotantoketjujen läpinäkyvyyden lisäämisen kautta. Samalla hoivalla on mielestämme potentiaalia vaikuttaa myös ruoan kuluttamisen ja muiden arkisten käytäntöjen välisiin suhteisiin. Esimerkiksi maidon ottaminen hoivanaiheeksi saattaa tarkoittaa ensinnäkin maitopurkin juomista tyhjäksi ja sen jälkeen vielä pakkauksen kierrättämistä.

Toinen artikkelimme keskeinen käytännöllinen kontribuutio kytkeytyy ruokahävikkiin liittyvään viestintään. Hoivan näkökulmasta ruokahävikistä kannattaisi viestiä kuluttajille tavoilla, jotka painottavat huolenpitoa, mielenkiintoa ja henkilökohtaisen suhteen luomista (hävikkiuhanalaiseen) ruokaan. Tällaisille periaatteille rakentuva viestintä eroaisi kuluttajaa ruoasta etäännyttävästä viestinnästä, jossa painotetaan esimerkiksi tuottamiamme valtavia hävikkimääriä, ohjeistetaan mekaanisesti päiväysmerkintöjen tulkintaan tai syyllistetään kuluttajaa hävikin tuottamisesta. Tämän sijasta yksi mahdollinen konkreettinen lähestymistapa ruokahävikistä hoivanaiheena viestimiseen voisi olla vaikkapa hävikin vähentämiseen liittyvien myönteisten merkitysten ja kokemusten korostaminen. Luovuuden käyttäminen ja raaka-aineiden rohkea yhdistely voivat hävikkikokkauksessa saada aikaan onnistumisen tunteita ja iloa.

Esitämme, että ruokahävikkiin kohdistuva hoiva tulisi ymmärtää kaikkien velvollisuutena. Ruokahävikki koskee kaikkia riippumatta siitä missä, miten ja mitä syö. Hauraassa, ekologisen romahduksen partaalla olevassa maailmassamme tulee pyrkiä kohti kestävämpiä ruokasuhteita, ja hoivan pohjalta toimiminen on mielestämme tärkeä askel tällä matkalla.

Wastebusters eli “Kuluttajakansalaiset aktiivisina ruokahävikin vähentäjinä” on Emil Aaltosen säätiön rahoittama tutkimusprojekti (2016–2019) Tampereen yliopistossa. Projektissa tutkitaan ruokahävikkiin liittyviä kulttuurisia merkityksiä, monitoimijaverkostoa, kulutuskäytänteitä ja organisatorista arkea sekä kuluttajakansalaisten roolia ruokahävikin vähentämisessä. Tutustu tutkimushankkeeseemme tarkemmin blogissamme.

OUTI KOSKINEN, MALLA MATTILA, NINA MESIRANTA JA ELINA NÄRVÄNEN

Skeittausta, parkouria ja muita vaihtoehtolajeja harrastavat nuoret ottavat liikunnallisesti haltuunsa muihin käyttötarkoituksiin suunniteltua julkista tilaa. Tilan luova käyttö on yksi vaihtoehtolajien lähtökohta, sillä uusien liikunnan tilojen keksiminen ja luominen johtavat uusien liikuntalajien ja -kulttuurien syntyyn. Siksi monen vaihtoehtolajin keskeiset periaatteet liittyvät tavalla tai toisella julkiseen tilaan, siellä olemiseen ja toimimiseen. Vaihtoehtolajien oppiminen tapahtuu pääosin ilman opettajia, ohjaajia ja valmentajia, sillä muut harrastajat toimivat malleina ja esikuvina. Vaihtoehtolajeissa ei myöskään ole olemassa selviä ja pysyviä määritelmiä siitä, mikä on oikea tapa, tyyli tai paikka, kuinka ja missä lajia tulisi harrastaa.

Turvallinen kaupunki kohtaa vaarallisen liikunnan

Käsiteellä vaihtoehtolaji haluan korostaa tarkastelemieni liikuntamuotojen pyrkimystä haastaa perinteinen käsitys sekä liikunnasta että sen tiloista. Vaihtoehtolajeille on ominaista vapaus ja luovuus niin tekemisen tavan, tilan kuin ajankin suhteen, ja vakavan suorittamisen sijaan niissä painottuvat hauskuus ja ilo. Lajeja varten rakennetut tilat – esimerkiksi skeitti- tai parkourpuistot – eivät välttämättä tarjoa yhtä hyviä puitteita harrastamiseen kuin julkinen tila. Monelle lajille ei ole edes olemassa sille tehtyjä erillisiä tiloja.

Julkisessa tilassa harrastaminen ei ole ongelmatonta, sillä epätyypillinen liike epätyypillisissä paikoissa herättää muissa tilan käyttäjissä vähintäänkin kummastusta. Suomalaissa sanomalehdissä kirjoitetaan tasaisin väliajoin siitä, kuinka liikuntaa harrastavat nuoret nähdään haitaksi yleiselle järjestykselle ja rauhalle, jopa vaaraksi muille, sekä siitä, kuinka erilaisia julkisia tiloja on muokattu niin, että niitä ei voi enää käyttää uusien liikuntalajien harrastamiseen. Julkisessa tilassa harrastettavista muista lajeista vaihtoehtolajit erottaakin erityisesti muiden tilankäyttäjien suhtautuminen niihin. Pyrkimys muuttaa kaupungit puhtaiksi ja turvallisiksi ympäristöiksi ei salli jännitystä, monimuotoisuutta ja anarkiaa, jotka kaikki ovat vaihtoehtolajien ydinajatuksia. Siitä huolimatta vaihtoehtolajien harrastajat puhkaisevat kaupunkitilaan aukkoja, joissa leikki ja jännitys ovat mahdollisia.

Kuinka julkista tilaa tehdään omaksi?

Tarkastelen vaihtoehtoliikuntaa harrastavien nuorten näkemyksiä tilasta oman lajinsa näkökulmasta. Kysyn, millä ehdoilla julkista tilaa voi käyttää vaihtoehtolajeihin. Keskityn julkiseen tilaan, johon luen kuuluvaksi paitsi kadut, torit ja puistot myös erilaiset ”parkit” ja radat, jotka on rakennettu jotakin vaihtoehtolajia varten. Tarkastelun kohteena on kymmenen vaihtoehtolajia, jotka ovat bleidaus, boulderointi, capoeira, katutanssi, longboarding, parkour, roller derby, scoottaus, skeittaus ja uusi sirkus. Lajit eroavat toisistaan tilankäytön suhteen. Skeittaus, scoottaus, bleidaus, longboarding, parkour, boulderointi ja uusi sirkus ovat lajeista ne, joita useimmiten näemme harrastettavan julkisessa tilassa. Roller derbyn ja capoeiran harrastaminen taas keskittyy pääasiassa sisähalleihin, joita ei ole suunniteltu niiden harrastamiseen. Siitä huolimatta kaikkia näitä lajeja harrastetaan myös julkisissa tiloissa ja erityisesti tiloissa, joita ei ole alun perin suunniteltu näiden lajien harrastamiseen ja joihin ei yleensä liitetä liikunnallisia merkityksiä.

Luovuus

Vaihtoehtolajien harrastajien mukaan julkinen tila muuttuu oman lajin tekemisen tilaksi luovuudenavulla. Luovuuden ohella itsensä kehittäminen, haastaminen ja voittaminen saavat keskeisen sijan harrastajien puheessa. Erilaiset tilat tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia kehittyä: harrastajat tunnistavat lajiharrastamiseen eri tavoin sopivia ympäristöjä, joista toiset ovat heille mahdollisempia kuin toiset. Tästä näkökulmasta myös aika on tärkeä. Öiset kesäisen kaupungin kadut tarjoavat tiloja longboardaukselle, ja myöhäisillan liikuntasalivuorot roller derbylle. Päiväaikaan samat tilat määrittyvät harrastajien mukaan lajien näkökulmasta mahdottomiksi, sillä silloin ne on jo varattu muiden käyttöön.

Vaihtoehtolajit elävät ja kehittyvät kaupunkitilan muutoksen mukana, kun jokin uusi rakennelma saattaa inspiroida aivan uudenlaisiin temppuihin. Tämä julkiseen tilaan kätkeytyvä potentiaali jää usein ei-vaihtoehtolajiharrastajilta näkemättä. Kun arkisia tiloja katsoo uudella tavalla, ne mahdollistavat ympäristön ulottuvuuksien luovan ja yllättävänkin hyödyntämisen. Asemoituminen julkiseen tilaan luovuuden kautta voi toisinaan olla myös käytännön sanelema pakko. Vaihtoehtoliikkujien täytyy oppia luoviksi, sillä perinteiset ajat ja tilat eivät ole heille aina mahdollisia. Luovuus on myös selviytymisstrategia, jonka avulla epämiellyttävistä tiloista tehdään urbaanin leikin avulla viihtyisiä. Perinteisesti julkinen kaupunkitila ei juuri salli leikkiä ja luovuutta, ainakaan muilta kuin lapsilta. Vaihtoehtoliikkujat haastavat tätä näkemystä asemoitumalla tilaan luovasti ja leikkisästi. Luovuuden ja itsensä kehittämisen korostaminen on myös tapa oikeuttaa julkisen tilan käyttö vaihtoehtolajiharrastamiseen.

Kunnioitus

Julkinen tila muuttuu vaihtoehtolajien tekemisen tilaksi myös keskinäisen kunnioituksen ja vastuullisuuden avulla. Lajiharrastajien mukaan julkista tilaa voidaan hyödyntää oman lajin harjoittamiseen, jos samalla muistetaan ottaa huomioon myös muut tilan käyttäjät. Vaihtoehtolajiharrastajat näkevät muiden tavan käyttää julkista tilaa yhteiskunnallisesti vaihtoehtolajiharrastajien käyttötapoja korkeammalle arvotetuksi. Tilaan asemoidutaan kunnioituksella, jotta omaa lajia voitaisiin harrastaa julkisessa tilassa myös jatkossa. Myös itse tilaa tulee kunnioittaa. Tilan kunnioittamiseen liittyy monia keskeisiä periaatteita: ”spotteja” ei saa rikkoa tai roskata, niihin ei saa jättää jälkiä ja niillä kohdattuja ihmisiä ei saa ainakaan tahallisesti häiritä.

Kunnioitus ei ole yksisuuntaista, vaan sitä odotetaan myös muilta: oman lajin harrastajilta, muilta samoissa tiloissa muita lajeja harrastavilta sekä tiloja muihin tarkoituksiin käyttäviltä. Kunnioittava ja konflikteja välttävä asenne on yhteydessä vaihtoehtolajien alisteiseen asemaan. Perinteisin vaihtoehtolaji skeittaus määrittyy usein uhaksi yhteiskunnalliselle järjestykselle. Parkouraajien liikkumistapaan, joka poikkeaa rajustikin totutusta, suhtaudutaan epäluuloisesti. Vaihtoehtoliikunnan tilat ovat jatkuvasti uhattuja. Globaalissa ja historiallisessa kontekstissa ei ole täysin mahdotonta, että julkisen tilan käyttäminen lajien harrastamiseen kiellettäisiin kokonaan.

Rajoitusten haastaminen

Vaihtoehtolajit ottavat julkista tilaa haltuun rajoituksia haastamalla. Ennakkoluulot ja rajoitukset, jotka liittyvät vaihtoehtoliikunnan harrastajien tapaan käyttää tilaa, hankaloittavat harrastamista – tai ovat ainakin asioita, jotka on syytä pitää mielessä julkisissa tiloissa liikuttaessa. Rajoja on parasta venyttää varovasti, sillä siitä seuraa helposti paheksuntaa ja epäluuloa. Vaihtoehtolajiharrastajien mukaan julkisen tilan rajoitukset häätävät heitä pois kaduilta ja parkkipaikoilta lajeja varten rakennettuihin ulkotiloihin tai sisähalleihin.

Tämän voi nähdä tietoisena politiikkana saada nuoret pois kaduilta tiukemman kontrollin piiriin. Se ei kuitenkaan tapahdu ilman vastusta: vaihtoehtolajiharrastajat eivät läheskään aina tyydy siihen tilaan, joka heille osoitetaan. Monen vaihtoehtolajin keskiössä on nimenomaan katu, jolla on harrastajille moniulotteista arvoa. Osoitetut tilat eivät myöskään välttämättä ole ideaalisia harjoituspaikkoja. Esimerkiksi skeittareiden skeittipuistoihin liittyviä näkemyksiä kysyttäessä on huomattu, että puistot mielletään usein liian säädellyiksi, eristetyiksi ja luovuutta kahlitseviksi. Harrastajien toiveena on saada lajien harrastaminen huomioitua kaupunkisuunnittelussa, sillä julkisten tilojen rakenteita ei pääasiassa ole tehty vaihtoehtolajeja ajatellen.

Hiljainen vastarinta

Yhteiskunnalliset valtasuhteet määrittävät, ketkä voivat liikkua julkisessa tilassa vapaasti ja millainen liike siellä on hyväksyttävää. Vaikka tilankäyttönormien määrittelyvalta on pääasiassa aikuisilla, nuoret lajiharrastajat yrittävät haastaa normeja erilaisin liikunnallisin tilan haltuunotoin. Siitä huolimatta, että julkisen tilan käyttötapojen kirjo on vaihtoehtoliikunnan harrastajille laaja, tilaan liitettyjen merkitysten analyysi paljastaa nuoriin kohdistuvaa ulossulkemista ja hallintapyrkimyksiä. Aikuiset pyrkivät viemään nuoria takaisin aikuisten valvovien silmien alle ohjatun toiminnan piiriin jatiettyyn toimintaan tarkoitettuihin tiloihin, etteivät nämä aiheuttaisi vaaraa muille ja itselleen.

Julkinen tila on vaihtoehtolajiharrastajille yhtäältä toiminnan mahdollistaja, toisaalta tekemisen raamittaja. Kunnioitus, haastaminen ja luovuus ovat kaikki vaihtoehtolajiharrastajien tapoja käsitellä julkisen tilan valtasuhteita. Ne osoittavat, kuinka oivaltavasti vaihtoehtolajeja harrastavat nuoret neuvottelevat suhdettaan tilaa hallitsevaan aikuismaailmaan. Konfliktihakuisuus ja selkeä vastarinta aikuisten tilallista valtaa kohtaan jäävät (ehkä hieman yllättävästi) vaihtoehtoliikkujien puheessa sivummalle, kun taas neuvottelevat tai sovittelevat ja jopa sopeutuvat äänenpainot saavat eniten tilaa. Ne kertovat siitä, että julkinen tila kuulu pääosin muille kuin vaihtoehtoliikuntaa harrastaville nuorille, mutta nuoret ottavat sitä haltuunsa hienovaraisesti ja huomaamatta.

Vaihtoehtoliikuntaa voi tarkastella yhdenlaisena nuorten tilallisen vastarinnan muotona. Toisaalta aina kyse ei välttämättä ole vastarinnasta ainakaan selkeästi artikuloidussa muodossa vaan esimerkiksi sopeutumisesta annettuihin tilallisiin raameihin. Valtasuhteet tulevat näkyviksi vaatimuksessa oikeuttaa päämäärättömäksi määritelty oleilu erilaisin liikunnallisuuteen, luovuuteen ja itsensä kehittämiseen kiinnittyvin puhetavoin. Julkisen tilan rationaalinen luonne tulee korostuneesti esiin juuri nuorten epätuottavaksi määritellyn tilankäytön kohdalla. Tilan haltuunotto on usein huomaamatonta. Vaihtoehtolajien asemoitumiset julkiseen tilaan luovat ennen kaikkea hiljaisen vastarinnan tiloja, joissa eri ikäryhmien välisiä valtasuhteita neuvotellaan uudelleen.

Artikkeli on osa Liikunnan monimuotoistuvat tilat ja tavat (LIMU) -tutkimushanketta (OKM 2012–2015).