Kotieläintuotantoon ja kulutukseen liittyvät kestävyyshaasteet on tunnistettu jo pitkään, mutta tuotantoa ja kulutusta ei ole saatu siirrettyä kestävälle polulle. Kestävyyshaasteiden ratkaisemiseksi meidän on pysähdyttävä ja tunnistettava ruokajärjestelmää ohjaavat vallitsevat ajattelutavat. Paradigmojen tunnistaminen on ensimmäinen askel vaihtoehtoisten visioiden etsimiseksi.

Systeemitutkija Donella Meadows kehitti vipupisteen käsitteen, kun hän turhautui siihen, miten pinnallisia ratkaisuehdotuksia järjestelmätason ongelmiin, kuten kasvutalouden haasteisiin, esitettiin. Käsite on auttanut myös ymmärtämään, miksi ilmasto- ja ympäristöongelmiin ei ole pystytty luomaan vaikuttavia ratkaisuja. Muutokset pinnallisissa vipupisteissä niin, että järjestelmän syvätaso pysyy muuttumattomana, eivät johda järjestelmän muutokseen. Kestävyysmurroksen edistämiseksi olisi siis tärkeää paikantaa syviä vipupisteitä, kuten järjestelmää ohjaavia tavoitteita ja paradigmoja.

Paradigma on ajattelua ja toimintaa ohjaava yleinen, lausumatta oletettu viitekehys. Paradigma tarkoittaa ihmisten syvimpiä, tiedostamattomia oletuksia ja arvoja – asioita, jotka otamme itsestäänselvyytenä. Paradigma määrittää odotuksemme maailmasta ja kehystää kysymämme kysymykset. Paradigma asettaa ajattelumme rajat, minkä vuoksi sen hahmottamiseen liittyy kognitiivisia esteitä. Paradigmaa voi siis olla vaikea hahmottaa ja ajatus sen muutoksesta voi tuntua mahdottomalta.

Paradigmat pakottavat meidät kasvokkain syvimpien oletustemme ja itsestään selvinä ottamiemme asioiden kanssa.

Kuten Eeva Houtbeckers ja Galina Kallio toteavat Paradigmojen liikuttajat -podcastissaan, kysymykset paradigmasta usein vaivaavat ja vaivaannuttavat meitä. Paradigmat pakottavat meidät kasvokkain syvimpien oletustemme ja itsestään selvinä ottamiemme asioiden kanssa. Siksi paradigmaa pidetään kaikkein vaikuttavimpana vipupisteenä.

Paradigmat ovat alkaneet vaivata myös meitä tutkimuksessamme, jossa etsimme yhdessä poikkitieteellisen tutkimusryhmän kanssa syviä vipupisteitä kestävämpään kotieläintuotantoon. Järjestimme toukokuussa 2023 myös työpajan, johon kutsuimme joukon tutkijoita pohtimaan kotieläintuotantoa ohjaavaa paradigmaa kanssamme. Työskentelyn pohjalle olimme tunnistaneet suomalaista maatalous- ja ruokapolitiikka sekä elintarvikemarkkinoita ohjaavia pitkän aikavälin tavoitteita aina 1950-luvulta lähtien.

Työpajassa tutkijat onnistuivat muotoilemaan seuraavat suomalaista ruokajärjestelmää ja kotieläintuotantoa ohjaavat paradigmat:

Paradigmojen kanssa työskentely jakoi voimakkaasti työpajaan osallistujien mielipiteitä. Osa koki, että paradigmojen auki kirjoittamisessa oli valtavasti voimaa. Vaikka paradigmoihin liittyvä tieto on suurelta osin intuitiivista, koettiin, että ruokajärjestelmän taustalla vaikuttavia ajattelumalleja lausutaan ääneen liian harvoin. Näiden ajattelumallien kohtaaminen nähtiin mahdollisuutena arvioida ratkaisumahdollisuuksia kriittisessä valossa. Esimerkiksi tutkijat näkivät, että ruoan tuotantoa ohjaava paradigma on tulossa monin tavoin tiensä päähän. Tätä kuvaavat viljelijöiden ja eläinten hyvinvoinnin ongelmat, tuotannon ympäristövaikutukset, kuluttajien kasvavat vaatimukset sekä huoltovarmuuteen liittyvät ongelmat. Myös globaali markkinatalouden paradigma haastaa kansallisen turvallisuuden ja yhtenäisyyden tavoitteita.

Miten nostaa ruoan yhteiskunnallista kiinnostavuutta ja sen tekijöiden arvostusta?

Osa osallistujista koki kuitenkin myös, että paradigmojen auki kirjoittaminen oli lamaannuttavaa. Niiden yli ajatteleminen tuntui mahdottomalta. Näin tapahtui esimerkiksi ruoan kulutusta ohjaavan yksilön valinnanvapauden osalta. Tätä paradigmaa haastavia kehityskulkuja oli vaikeampi tunnistaa. Päinvastoin perinteisen väestötason ravitsemukseen keskittyvän julkisen ohjauksen nähtiin pikkuhiljaa menettävän voimansa. Kuluttajavalintoja ohjaavat yhä vahvemmin kauppa, teollisuuden tuotevalikoima ja niiden luomat ruokaympäristöt. Elintarviketeollisuutta ja kauppaa ohjaava jatkuvan kasvun ja tehostamisen vaatimus vaikuttaa voimakkaasti myös alkutuottajiin asti ja asettaa raamit maatalous- ja ruokapolitiikalle.

Paradigmojen pohtiminen kutsuu kohtaamaan ne ajattelutavat ja -rakenteet, joille suomalainen kotieläintuotanto perustuu. Paradigmojen näkyväksi tekeminen on siten monin tavoin vaivaannuttavaa. Tässä tunteessa voi piillä kuitenkin paradigman pohdiskelun voima ja siihen kannattaa pysähtyä. Jos paradigman hahmottaa, myös ajatus sen muutoksesta tulee mahdolliseksi. Miten nostaa ruoan yhteiskunnallista kiinnostavuutta ja sen tekijöiden arvostusta? Miten rakentaa vaikuttavaa ravitsemuspolitiikkaa, joka tunnistaa yksilön valinnan vapautta ohjaavan paradigman vahvuuden? Miten purkaa kaupan keskittynyttä valtaa? Miten muuttaa ruokajärjestelmässä vallitsevaa välineellistä eläinkäsitystä? Kenellä on valta muuttaa näitä syviä vipupisteitä?

Vallitsevan paradigman yli ajattelu ei ole helppoa, mutta vaihtoehtoisia visioita tarvitaan. Visiot auttavat paljastamaan järjestelmän itsestään selvinä otetut ominaispiirteet ja näkemään ne aikaan ja paikkaan sidottuina ajattelumalleina, joita voidaan muuttaa.

ANNIKA LONKILA JA MINNA KALJONEN

Otsikkokuva: Urszula Trojanowska/Unsplash

Risteyksessä-sarjan teemana on tänä vuonna paikallisuus, ja tässä podcastissa keskustellaan ruuan ja ruuantuotannon paikallisuudesta. Keskustelemassa ovat Maarit Sireni Itä-Suomen yliopistosta ja Antti Puupponen Lappeenrannan LUT-yliopistosta.

Risteyksessä-sarjan lähtökohtana on se, että tutkijat palaavat aikaisempiin tutkimuksiinsa, ja tarkastelevat niitä nykyhetken näkökulmasta: mitä tutkimusaiheen ympärillä on vuosien aikana tapahtunut, mitä muutoksia ja kehityssuuntia on havaittavissa. Sireni ja Puupponen ovat molemmat tutkineet lähiruokaa ja paikallista ruoantuotantoa, ja osallistuvat tänä vuonna Risteyksessä-sarjaan kirjoittamalla molemmat tekstin noin 15 vuotta sitten julkaistujen tutkimuksien pohjalta. Pitkä aikaväli luo hedelmällisen pohjan reflektoida muutoksia.

Keskustelemme muun muassa siitä, millainen merkitys lähiruoalla oli 15 vuotta sitten, onko sen merkitys muuttunut ja onko Ukrainan sota vaikuttanut lähiruoan merkitykseen. Pohdimme tarkemmin myös sitä, miten paikallinen ruoka määritellään ja miten paljon paikallinen ruoka voi olla riippuvaista ei-paikallisista, jopa globaaleista tuotantopanoksista. Entä onko sillä merkitystä, miten paikallista ruoantuotanto todellisuudessa on?

Kuuntele podcast (kesto 38:03)

Maarit Sireni (YTT) on maaseutumaantieteen dosentti ja työskentelee Itä-Suomen yliopistossa Karjalan tutkimuslaitoksella yhteiskuntatieteellisen aluetutkimuksen yliopistotutkijana. Hänen nykyisiä tutkimusteemojaan ovat siirtokarjalaisten kotien esineiden merkitys lähtöpaikan muistamisessa ja kotiseutu affektiivisena tunnekokemuksena.

Antti Puupponen (YTT, dosentti) työskentelee yliopisto-opettajana LUT-yliopiston yhteiskuntatieteiden koulutusohjelmassa Lappeenrannassa. Hän on kestävän kehityksen tutkija, joka on perehtynyt erityisesti ruokapolitiikkaan ja maaseutututkimukseen.

Otsikkokuva: Soile Tirilä / Rakennushistorian kuvakokoelma, Museovirasto

Risteyksessä-sarjan teemana on tänä vuonna paikallisuus. Seitsemän tutkijaa kirjoittavat aiheesta tutkimuksensa pohjalta – monista eri näkökulmista. Lähde selvittämään, miten paikallisuus nivoutuu luonnonvarojen hyödyntämiseen, ruoantuotantoon ja -kulutukseen, ilmastotoimijuuteen, kokemustietoon ja matkailuun.

Paikallisuuden aiheesta käytävä ajankohtainen keskustelu on paikallaan, sillä viime vuosien kriisit ovat jättäneet jäljen ihmisten paikkasuhteeseen. Koronapandemian myötä elämästä tuli liiankin paikallista, kun monien elinpiiri kutistui kodin, lähimetsän ja kaupan ympärille.

Vaikka olemme paikkaan sidottuja, pandemian aiheuttama etätyön yleistyminen on osoittanut, ettei työnteko vaadi tietyssä paikassa olemista. Uudessa normaalissa opettelemme edelleen uusia hybridiolemisen muotoja teknologiaa hyödyntäen. Nykyään voimmekin olla paikalla ilman, että olemme läsnä.

Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran sekä Versus-verkkojulkaisun yhteistyössä toteuttama Risteyksessä-julkaisusarja on jälleen löytänyt paikalleen. Vuoden teemaa – paikallisuutta – käsittelevät seitsemän aiemmin Alue ja Ympäristö -lehteen kirjoittanutta tutkijaa. He pohtivat, millaista muutosta paikallisuuteen liittyvissä tutkimusaiheissa on havaittavissa ja miten muutos nivoutuu yhteiskunnan laajempiin kehityskulkuihin.

Näin Risteyksessä-konseptin tavoitteena on jälleen lisätä tutkitun tiedon näkyvyyttä ajankohtaisessa keskustelussa. Lisäksi vahvistetaan kansalaisyhteiskunnan ja järjestäytyneiden toimijoiden välistä dialogia, kun Risteyksessä-artikkelit asetetaan Versuksen Tiededebattien pohjaksi.

Viimeistään Venäjän hyökkäyssota on tehnyt näkyväksi eri tasot, joilla olemme kytkeytyneet muihin paikkoihin.

Lähiympäristö on hahmotuskykymme jatke. Se on maasto, jossa osaamme liikkua, ja jossa tapahtuvia nopeita muutoksia olemme herkkiä huomaamaan. Toisaalta saatamme olla sokeita hitaalle muutokselle, koska emme tarkkaile tuttua ympäristöä yhtä tarkkaavaisesti kuin vierasta.

Vääjäämätön muutos kertoo siitä, että paikallinenkaan ei pysy paikallaan, vaan maailma pakottaa muuttumaan sen mukana. Kansainväliset trendit konkretisoituvat eri aluetasoilla, ja vaikuttavat eri tavoin eri paikoissa.

Viimeistään Venäjän hyökkäyssota on tehnyt näkyväksi eri tasot, joilla olemme kytkeytyneet muihin paikkoihin. Toisaalla tapahtuvat asiat laittavat liikkeelle kytkeytyneisyyden verkkoa pitkin etenevän aallon, joka yltää kaikkialle.

Paikallinen toiminta – ristiriitoja ja muutosvoimaa

Paikallisen muuttuminen ei kuitenkaan ole pelkästään ulkopuolelta tulevaan reagointia, vaan myös aktiivista toimijuutta. Jarno Valkonen palaa tekstissään Inarin metsäkonfliktiin 15 vuotta alkuperäisen artikkelinsa jälkeen, ja pohtii eri maankäyttömuotojen kytkeytymistä paikkaan.

Poronhoidon ja metsätalouden tarpeita on yritetty yhteensovittaa alueella pitkään vaihtelevalla menestyksellä. Hänen mukaansa konfliktin tarkastelu maapolitiikkana on avain tilanteen syvällisempään ymmärtämiseen.

Tarkastelu auttaa ymmärtämään elinkeinojen erilaisia tapoja tuottaa luonnonvarojaan, ja paikkaan kytkeytyneen politiikan moninaisia vivahteita. Poron tapa hahmottaa paikkansa eroaa merkittävästi metsätalouden tavasta hahmottaa materiaalisten luonnonvarojen globaali virta – silti nämä tavat kohtaavat pohjoisessa talousmetsässä.

Myös Inkeri Markkulan tekstissä tarkastellaan saamelaisalueiden alueidenkäyttöön liittyviä ristiriitoja, mutta väestön ympäristöarvojen ja paikallisen kokemustiedon kautta.

Niin paikalliset kuin ulkopaikkakuntalaisetkin arvostavat hiljaisuutta, mutta koronapandemian aiheuttamat muutokset matkailuun muokkaavat monin tavoin myös erämaiden hiljaisuutta. Hiljaisuus on omanlaisensa luonnonvara, johon myös poronhoito on yllättävin tavoin kytkeytynyt.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamat muutokset vuodenkiertoon korostavat entisestään paikallistiedon merkitystä yhdyskuntasuunnittelun prosesseissa ja ympäristönsuojelussa. Paikallisten kokemusperäistä tietoa ei sovi sivuuttaa, jos muutoksiin tahdotaan sopeutua joustavasti.

Paikallisyhteisöjen ennakkoluulotonta ja kokeilunhaluista otetta tarvitaankin kirittämään laajempaa yhteiskunnallista muutosta.

Paikallisyhteisöjen muodostamissa verkostoissa on voimaa ratkaista aikamme suurimpia ongelmia. Eva Heiskasen ja Jenny Rinkisen tekstissä sukelletaan kuntien ilmastotyöhön Hiilineutraalit kunnat (HINKU) -verkoston kautta.

Paikallisyhteisöt ympäri Suomea ovat osoittaneet, että muiden yhteisöjen kanssa yhdessä toimimalla ja tietoa jakamalla on mahdollista edistää kuntatasolla jopa kansallista politiikkaa kunnianhimoisempaa ilmastotyötä. Paikallisella tasolla konkreettiset toimet ja oma toimijuus on helpompi hahmottaa.

Myös järjestelmätason muutos voi tapahtua paikallisten kohtuutalouden kokeilujen murtautuessa valtavirtaan. Paikallisyhteisöjen ennakkoluulotonta ja kokeilunhaluista otetta tarvitaankin kirittämään laajempaa yhteiskunnallista muutosta.

Paikallisuus osana laajempia järjestelmiä ja verkostoja

Ruoassa paikallisuuden luonne korostuu, koska ruoka on kasvanut paikallaan. Maarit Sireni ja Antti Puupponen tarkastelevat omissa teksteissään lähiruokaa, Sireni lähiruokakonseptin muuttumisen ja Puupponen konseptin kehittämistyön näkökulmasta.

Teksteistä piirtyy kuva paikallisesta ruoantuotannosta, jonka edistämisen eteen on tehty määrätietoista työtä viimeisen 15 vuoden aikana. Tehdyn työn vaikutukset alkavat myös näkyä, sillä lähiruoka on löytänyt uskollisen yleisönsä.

Toisaalta kehitystyössä painitaan edelleen osittain samankaltaisten haasteiden kanssa kuin aiemminkin. Aiheesta on kuitenkin tullut erityisen ajankohtainen niin koronapandemian kuin Venäjän aloittaman hyökkäyssodan jälkeen.

Kansainvälisten toimitusketjujen häiriintyminen on näyttänyt konkreettisesti sen, miten kytkeytynyt ja hallitsematon globaali ruokajärjestelmä on luonteeltaan. Lähiruoka on näin ollen osa ruokaturvaa, joka lisää järjestelmätason resilienssiä.

Ruoan lisäksi ihmiset hakevat elämyksiä matkustelusta. Ihmiset matkustavat nauttiakseen arjesta poikkeavista kokemuksista ja paikallisista kulttuureista. Kuitenkin he tuovat mukanaan myös omat mieltymyksensä ja odotuksensa siitä, millaista vieraissa paikoissa on.

Samaan aikaan matkailu on riippuvainen globaalista kytkeytyneisyydestä, joka mahdollistaa ihmisten liikkumisen. Jarkko Saarinen pohtii tekstissään matkailua osana kansainvälistä tarinaa, jonka päätähtinä ovat globaalit muutosvoimat. Hänen mukaansa ylipaikallinen matkailu on esimerkki uusliberaalista pääoman kasautumisesta ja uusiin paikkoihin hakeutumisesta.

Toisaalla matkailu johtaa paikallisen kulttuurin “museoitumiseen”, toisaalla paikallisten erityispiirteiden katoamiseen. Matkailu vaikuttaa aina niin lähtö- kuin kohdealueeseenkin. Laajempi järjestelmätason ajattelu on paikallaan, jotta matkailu voidaan sopeuttaa luonnon kantokyvyn rajoihin.

Paikallisuudessa on pohjimmiltaan kyse paikkojen välisistä ja paikat ylittävistä valtasuhteista.

Paikallisuudessa on pohjimmiltaan kyse paikkojen välisistä ja paikat ylittävistä valtasuhteista. Vaikka viime vuosien kriisit ovat lisänneet yleistä epävarmuutta, ne ovat myös tarjonneet paikallisille ihmisille ja yhteisöille mahdollisuuksia määritellä uudestaan oman toimijuutensa suhteessa ylipaikalliseen kehitykseen.

Pandemialla ja sodalla on vaikutuksensa niin luonnonvarojen hyödyntämiseen, ruoantuotantoon, ihmisten liikkumiseen kuin laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Monella tapaa seisomme risteyksessä, jossa punnitsemme, muutammeko suuntaa vai palaammeko lähemmäs vanhaa uraa. Paikalleen emme kuitenkaan voi jäädä.

UULA SAASTAMOINEN & KATRI OLLILA

Otsikkokuva: Art Merikotka / Pexels

Ruoka- ja energiajärjestelmien haavoittuvaisuus on alkanut näkyä koronakriisin myötä. Kevään 2020 YHYS Politiikkadialogissa haettiin tapoja tuottaa ruokaa ja energiaa kestävästi pitkälle tulevaisuuteen niin, että samalla varaudumme paremmin aikamme uhkiin: pandemioihin, ilmastonmuutokseen ja turvallisuusuhkiin. Omavaraisuuden kasvattaminen ja paikalliset mallit ovat osa uusia kestävämpiä ruoka- ja energiajärjestelmiä.

Podcastissa kuullaan ensin keskustelu ruokaomavaraisuudesta ja ruokajärjestelmän kestävyydestä. Mukana keskustelemassa ovat uudistavan maatalouden tutkija Galina Kallio, viljelijöiden tulevaisuuden kuvia ja toimijuutta tutkiva Riikka Armanto ja maanviljelijä Juuso Joona. Keskustelun fasilitoi tutkija ja vapaa toimittaja Tapio Nykänen. Tämän jälkeen energiaturvallisuudesta ja kestävistä paikallistalouden malleista keskustelevat tutkimusprofessori Hilkka Vihinen, tutkija Sakari Höysniemi ja Energiateollisuus ry:n viestintäpäällikkö Jukka Relander. Energiakeskustelun fasilitoi toimittaja Esa Keskinen Hyvän sään aikana -verkkomediasta.

Politiikkadialogin järjestivät yhteistyössä Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura YHYS ry ja Ympäristötiedon foorumi. Politiikkadialogin keskustelut on koottu myös julkaisuksi Ympäristötiedon foorumin sivuille.

Jakson kesto on noin 1 h ja 28 min

Ruoantuotantoa ja nälkää koskevalla keskustelulla on tapana ajautua vastakkainasetteluksi kahden näkökulman välillä. Yhtäältä korostetaan tuotannon kasvattamisen välttämättömyyttä, toisaalta ruoan oikeudenmukaisempaa jakautumista.

Ensimmäinen näkökanta, joka on myös maailman ruokapoliittinen valtavirta, näkee toisen maailmansodan jälkeisen ”vihreän vallankumouksen” ja nykymuotoisen ruoan maailmankaupan kiistämättömänä menestystarinana – nälän määrä on vähentynyt maailmassa historiallisen paljon. Väestö kuitenkin kasvaa, kaupungistuu ja vaurastuu, joten ruokaa täytyy tuottaa enemmän ja tehokkaammin. Ongelmat johtuvat tehottomasta tuotannosta ja kehityksen puutteesta.

Toinen näkökanta korostaa, että maailmassa tuotetaan jo nyt tarpeeksi ruokaa kaikille, mutta se jakautuu epätasaisesti. Runsauden oloissa maailmassa on siis satoja miljoonia kroonisesti nälkäisiä ja miljardeja huonosti ravittuja. Ongelma on vallan ja talouden eriarvoisuudessa, köyhyydessä ja epätasa-arvoisuudessa.

Tilannetta on mutkistanut se, että vuodesta 2017 lähtien YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on varoittanut raporteissaan nälkäisten määrän lähteneen nousuun pitkän laskun kauden jälkeen. Pääsyitä ovat lisääntyneet konfliktit ja ilmastonmuutos. Tämä uhkaa YK:n kestävän kehityksen päämäärien (SDG) toteutumista.

Eriarvoista jakautumista korostava näkökulma kyseenalaistuu helposti aikana, jolloin kohdataan tuotantovaikeuksia. Vaikka ruokaa olisikin tarpeeksi kaikille nyt, entä kiihtyvän ilmastonmuutoksen, vesikriisien, kalakantojen romahduksen ja viljelysmaan hupenemisen myötä? Lisäksi väestönkasvun problematiikkaa harvemmin käsitellään näissä näkemyksissä.

Tämä vahvistaa vallitsevaa tuotantokeskeistä näkökulmaa: on tuotettava lisää ruokaa, ettei hyvä kehitys kääntyisi taantumiseksi. YK:n esittämä vaatimus tuotannon lisäämisestä 50 prosentilla vuosisadan puoliväliin mennessä toistuu keskustelussa. Toisaalta FAO:n raporttien synkkä viesti herättää kysymyksen ruoantuotannon aiheuttamista ympäristöongelmista ja sen kyvystä sopeutua ympäristömuutoksiin.

Syntyy mahdottomalta ja epätoivoiselta vaikuttava kysymyksenasettelu: ”Miten tuotettaisiin yhä enemmän ruokaa yhä suuremmalle väelle samalla vähentäen luonnonvarojen kulutusta ja ympäristöongelmia?”

Maailman ruokajärjestelmä on tienhaarassa, mutta tuollainen kysymyksenasettelu on omiaan luomaan pelkkää fatalismia. Kumpikaan näkökulma – tuotannon tai jakautumisen korostaminen – ei kuitenkaan tavoita asian ydintä. On kysyttävä uudenlaisia kysymyksiä, jotta mielekkäämmät vastaukset olisivat mahdollisia.

Katsausartikkelissani ”Mitä maailman nälän voittaminen vaatii?” (Alue ja ympäristö, 1/2019) tuon yhteen ja esittelen useita toisiaan täydentäviä kriittisen keskustelun virtauksia. Ruoka- ja nälkäkysymysten parissa työskenteleville ne ovat tuttuja, mutta julkisessa keskustelussa ja ruokapolitiikassa ne ovat jääneet tuotantokeskeisen näkökulman varjoon. Kriittiset juonteet tahtovat myös jäädä toisistaan erillisiksi, joten niiden tutustuttaminen toisiinsa on sekin arvokasta.

Onko nykyinen ruokajärjestelmä onnistunut tehtävässään?

Tuotantokeskeistä näkemystä pönkitetään muistuttamalla, että nykyinen järjestelmä on onnistunut menestyksekkäästi vähentämään nälkää. Väite on kuitenkin ongelmallinen.

YK:n tilastoissa, joihin julkisessa keskustelussa useimmin viitataan, nälkää mitataan ensisijaisesti tarkastelemalla ruoan energiasisältöä (kaloreita). Nälkäraja on kuitenkin asetettu erittäin alhaiseksi, mikä tarkoittaa sitä, että ”nälästä nousseet” ihmiset ovat inhimillisesti katsoen edelleen erittäin nälkäisiä. Ongelma on samanlainen kuin globaalien köyhyystilastojen kohdalla: köyhyysraja on niin alhainen, ettei sen yli nouseminen kerro köyhyyden loppumisesta kunnolla.

Lukuisat tutkijat ovat kritisoineet virallisia nälkätilastoja. Ensinnäkin FAO on saanut kritiikkiä tilastojen kaunistelusta siirtämällä alkuperäistä vertailukohtaa useaan otteeseen. Näin esimerkiksi vuosien 2008–2009 ruokakriisin vaikutukset häivytettiin tilastoista. Toiseksi nälkärajan alhaisuutta kritisoineet ovat esittäneet, että inhimillisemmin tarkastellen todellinen ”kalorinälkäisten” määrä olisi nykyistä yli 800 miljoonaa huomattavasti korkeampi, jopa 1,5 miljardia. Mikäli pelkkien kalorien lisäksi tarkastellaan ruoan ravinteikkuutta, nälkäisten määrä kasvaa 2–3 miljardiin.

Eikö nälkäisten määrä kuitenkin ole laskenut, vaikka nälkärajaa nostettaisiin? Intuitiiviselta vaikuttava ajatus ei pidä paikkansa, sillä ihmisiä on ”nippuuntunut” nälkärajan tuntumaan – aivan samanlainen ongelma on köyhyysrajojen kohdalla. Kun tilastoja tulkitaan uudelleen korkeammalla nälkärajalla, nälkäisten määrän kehitys ei näytäkään viime vuosikymmeninä laskevalta vaan tasaiselta. Menestystarina kyseenalaistuu.

On silti kiistämätöntä, että toisen maailmansodan jälkeen nälkäisten määrää väheni maailmassa reippaasti – ympäristö- ja luonnonvaraongelmistaan huolimatta modernilla maataloudella on myös ollut hyvät puolensa. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut suoraviivaista ja lineaarista, etenkin, kun katse käännetään varhaisempiin kolonialismin ja imperialismin kausiin. Ja kriittisten tutkijoiden mukaan viime vuosikymmeninä järjestelmä on sakannut pahan kerran.

Nälästä ruokaturvaan

Ruokaturvan (food security) käsite lanseerattiin aikanaan nimenomaan haastamaan tuotantokeskeistä näkökulmaa. Sittemmin keskusteluun on tullut mukaan lukuisia käsitteitä, kuten ruokaoikeudenmukaisuus (food justice), ruokademokratia (food democracy) ja ruokasuvereniteetti (food sovereignty). Osittain niiden käyttötavat ovat limittäisiä, mutta niiden välillä käydään myös määrittelykamppailua. Esimerkiksi monet ruokasuvereniteetin puolestapuhujat pitävät ruokaturvaa ongelmallisena käsitteenä. Tämä olisi kuitenkin oman artikkelinsa aihe, sillä termillä ”ruokaturva” on niin paljon merkityksiä, ettei voi puhua yhdestä ruokaturvan käsitteestä.

Tunnetuimmassa ja mielestäni tärkeimmässä muotoilussa ruokaturvan käsite purkaa ongelmallista näkemystä nälästä biologis-lääketieteellisenä ongelmana. Nälkä ei johdu vain ruoan puutteesta, eikä sitä voida ratkaista pelkällä tuotannolla. Nälkä ja ruokaturvattomuus kuvaavat osittain samaa asiaa, mutta ruokaturvattomuus kuvastaa myös niitä sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia olosuhteita, joiden myötä nälkä syntyy ja juurtuu.

Ruokaturva rakentuu neljän pilarin varaan. Onko oikeanlaista ruokaa saatavilla (availability) oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa? Onko ihmisillä mahdollisuus hankkia ruokaa, pääsy (access), sen äärelle, vai rajoitetaanko sitä taloudellisesti, sosiaalisesti tai poliittisesti? Voivatko ihmiset käyttää (utilization) ruokaa turvallisesti, eli onko heillä esimerkiksi käyttöenergiaa, puhdasta vettä ja turvalliset mahdolliset säilyttää ruokaa? Ja ovatko nämä kaikki olosuhteet vakaita (stability), vai vaihtelevatko ne esimerkiksi vuodenajasta toiseen tai onko tilanne koko ajan vaarassa lipua huonommaksi – mikä on juuri nälkä- ja köyhyysrajojen tuntumaan ”nippuuntuneiden” ihmisten ongelma?

Ruokaturvan käsite auttaa ymmärtämään nälän ja ruokaturvattomuuden tiiviitä yhteyksiä köyhyyteen, syrjäytymiseen, vallan puutteeseen ja turvattomuuteen. Sillä nälkää voi olla myös yltäkylläisyyden oloissa. Yhdysvalloissa miljoonia ihmisiä kärsii puutteellisesta ruokaturvasta. Myös Suomessa on ruokaturvattomuutta, mutta parempien turvaverkkojen ansiosta suoranaista nälkää kärsitään Yhdysvaltoihin verrattuna paljon vähemmän.

Käsite auttaa myös ymmärtämään maailman pientuottajien ristiriitaista tilannetta. He tuottavat valtaosan maailman ruoasta: prosenttiarviot vaihtelevat roimasti, mutta itse asiasta ei ole epäilystä. Tuotetun ruoan määrä on kuitenkin eri asia kuin taloudellinen kannattavuus. Pientuottajien asema on hyvin heikko, ja he ovat laajasti köyhiä, ruokaturvattomia ja nälkäisiä.

Leipäpolitiikka ei riitä

Nälkä ei kumpua useimmiten ruoan puutteesta vaan köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Siksi tuotannon lisääminen ei automaattisesti vähennä nälkää. Se voi myös lisätä nälkäisten määrää, mikäli paikallinen tuotanto ja elannon hankkimisen mahdollisuudet rapautuvat samalla.

Jos nälkää tarkastellaan vain kalorilaskelmien perusteella, voidaan nälkälukuja painaa alas ”leipäpolitiikalla” eli toimittamalla edullisia energiapitoisia elintarvikkeita, jotka ovat kuitenkin ravitsemuksellisesti huonolaatuisia. Tällaista kehitystä löytyy monien näennäisten menestystarinoiden taustalta: väestö on tullut yhä riippuvaisemmaksi edullisesta tuontiruoasta samalla, kun monipuolisempi paikallinen tuotanto on tuhoutunut. Kaloriperusteiset nälkätilastot kuitenkin kaunistuvat.

Etenkin nopeasti kaupungistuvissa kehittyvissä maissa on käynnissä ravitsemusmuutos (nutrition transition) kohti energiapitoisempaa teollisen yhteiskunnan ruokavaliota. Vaikka akuutti nälkä vähentyy, monet muut ravitsemusongelma lisääntyvät.

Onkin tuskastuttavaa, kun monet aihetta käsittelevät esitelmät ja lehtikirjoitukset alkavat huomauttamalla, että ”maailmassa on enemmän ylipainoisia kuin nälkäisiä”. Se esitetään ikään kuin kahden maailman, vaurauden ja köyhyyden, ristiriitana. Sen avulla jopa todistellaan, että tilanne paranee koko ajan. Mutta nälän tuplataakka, ylipaino ja ravitsemusongelmat, on yhä enemmän maailman köyhien ongelma – se kertoo nälkäongelman moniulotteisuudesta. Samassa perheessä voi olla ylipainoa ja lasten kitukasvuisuutta.

Kestävä ja pysyvä nälän voittaminen vaatii köyhyyden torjuntaa, koulutusta, terveydenhuoltoa, naisten oikeuksien parantamista, tasa-arvoa ja vakaata elämää. Sivumennen sanoen, nämä ovat ainoita tehokkaita tapoja lopettaa väestönkasvu siellä, missä se vielä jatkuu voimakkaana.

YK:n vaatimus, että tarvitsemme 50 prosenttia lisää ruokaa vuosisadan puoliväliin mennessä, on tästä syystä ongelmallinen. Se ei nimittäin kuvaa ruoan todellista tarvetta vaan ennakoi ruoan ostovoimaisen kysynnän kasvua. Toisin sanoen se ei vastaa kysymykseen ”miten maailman nälkä voitetaan?” vaan kysymykseen ”kuinka paljon ruoan kysyntä lisääntyisi nykyisen kaltaisen ruokajärjestelmän jatkuessa?” Vaikka tuotannon lisääminen siis onnistuisi, nälkä ei loppuisi maailmasta, jos ruokajärjestelmän peruspiirteet pysyvät ennallaan.

Uusjakokaan ei riitä

Jos tuotannon lisääminen ei yksin ratkaise ongelmia, hoituisivatko ne oikeudenmukaisemmalla jaolla? Ruokaahan on tarpeeksi, mutta se on väärässä paikassa. Vaikka joillain alueilla on tuotanto-ongelmia, ylijäämää on myös mantereittain tarkastellen. Ruokaa myös viedään maista, joissa on laajasti nälkää – Intia on tästä klassinen esimerkki.

Uusjaon vaatimus ei kuitenkaan osu asian ytimeen, vaan unohtaa sekin ruokaturvan opetukset. Ruokaa pitää toki saada sinne, missä sitä tarvitaan. Samalla kuitenkin sen tuottajat, jalostajat, kuljettajat, valmistajat ja myyjä tarvitsevat elantoa, jotta syntyisi mahdollisuuksia hankkia ruokaa. Mikäli alueella on laajaa köyhyyttä ja turvattomuutta, ei asiaa auta pidemmällä tähtäimellä yhtään, että sinne rahdataan ruokaa muualta. Hätäapu on eri asia, mutta suurin osa maailman nälästä ei johdu akuuteista kriiseistä. Tarvitaan siis toimivia paikallisia ruokajärjestelmiä – ruoan tuonnin pitää olla täydentävä, ei korvaava elementti. Näin ei ole käynyt esimerkiksi monilla Afrikan alueilla, joilla tuontiriippuvuus on lisännyt, mutta se ei ole korvannut paikallisen tuotannon heikkenemistä.

Joillain maailman alueilla siis ehdottomasti tarvitaan enemmän, parempaa ja sosiaalis-taloudellisesti sekä ekologisesti kestävämpää ruoantuotantoa, jotta se rakentaisi pysyvää ruokaturvaa, edistäisi köyhyyden torjuntaa ja esimerkiksi toimisi vastavoimana kiihkeälle kaupungistumiselle. Lisäksi niissä maissa, joissa väestönkasvu on edelleen nopeaa, se parhaimmillaankin jatkuu jonkin aikaa, mikä lisää paikallisen tuotannon tarvetta. Ruoantuotantoa uhkaavat ympäristöongelmat kuitenkin kohdistuvat erityisen pahasti juuri noille alueille, mikä vaikeuttaa asiaa entisestään.

Koska emme ole globaalisti ”samalla riisikulholla”, ruoantuotantoa tarvitaan lisää joillain alueilla, vaikka laskennallisesti ylijäämää onkin. Tuotannon kasvun lisäksi kuitenkin tarvitaan myös taloudellisen ja poliittisen vallan tasa-arvoisempaa jakautumista. Muutoin muut ruokaturvan pilarit horjuvat, vaikka ruokaa olisikin saatavilla.

Maailman nälkäisten ruokkiminen ei siis ole vauraiden maiden tuottajien vastuulla. Meidän vastuullamme on ajaa oikeudenmukaisempaa ruoka-, kauppa- ja kehityspolitiikkaa ja tukea kestävämpää yhteiskuntakehitystä. Maailman nälkä voitetaan vain, mikäli paikalliset ruokajärjestelmät ympäri maailman ovat kunnossa. Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien onnistunut hillintä on niin ikään edellytys sille, että tämä on mahdollista.

Asetelma on samanlainen ruoan haaskuun kohdalla. Useimmin arvioidaan, että ruoasta menee globaalisti hukkaan noin kolmannes. Hävikki ja haaskuu tapahtuvat kuitenkin eri alueilla eri kohdissa ruokajärjestelmää. Karkeana yleistyksenä voi sanoa, että köyhissä maissa se on alkutuotannon, varastoinnin ja kuljetuksen ongelma, vauraissa maissa kaupan, ravintoloiden ja kotitalouksien. Monilla vauraimmilla alueilla hävikin osuus kokonaistuotannossa on itse asiassa suurempi kuin köyhillä. Hävikin vähentämisen seuraukset eivät niin ikään ole samat kaikkialla.

Köyhemmissä maissa hävikin vähentäminen auttaisi suoraan paikallisia, mikäli se parantaa tuottajien elantoa eli tuottajat ja ostajat pääsevät kohtaamaan, ja mikäli ruokaan on varaa. Vauraissa maissa hävikin vähentäminen sen sijaan ei auta maailman nälkään yhtään, mutta se tarkoittaisi, että tarpeettomasta tuotannosta päästäisiin eroon. Tuotamme paljon sellaista ruokaa, johon käytetään turhaan luonnonvaroja ja jonka tuotannon aiheuttamat ympäristöongelmat syntyvät tarpeettomasti. Täydellinen hävikin vähentäminen ei ole koskaan mahdollista, mutta nykytilanne on kestämätön. Etenkin eläintuotannon suuri osuus nykyisessä tuotantomallissa ajaa systemaattista haaskuuta, mutta se ei ole ainoa tekijä.

Maailmassa tarvitaan siis yhtaikaa enemmän ja vähemmän tuotantoa.

Ruokajärjestelmä mullistuu

Maailman ruokajärjestelmä mullistuu väistämättä, joko fiksusti tulevaa ennakoiden tai ongelmiin päistikkaa törmäämällä. Tämä on poliittinen valinta.

Ruokajärjestelmä on hieman kirjavasti käytetty termi, jolla viitataan ruoan tuotannon, kaupan, kuljetuksen, myynnin, markkinoinnin, kulutuksen, näihin vaikuttavien ohjaustoimien sekä ympäristötekijöiden muodostamaan kokonaisuuteen. Ruokajärjestelmänäkökulma on jälleen yksi tapa laajentaa katsetta tuotantokeskeisyydestä kokonaiskuvaan.

Tuotannon kasvu ei auta, mikäli ruokajärjestelmän peruspiirteet pysyvät ennallaan. Edelleen ruokaa haaskaantuu systemaattisesti, edelleen tuotanto ylikuluttaa luonnonvaroja ja aiheuttaa kestämättömiä ympäristöongelmia, ja edelleen kaupan ja vallan rakenteet syrjivät pientuottajia niin köyhissä kuin vauraissa maissa.

Ruokajärjestelmän monimutkaisuuden kääntöpuoli on kuitenkin, että sen suunnitelmallinen muuttaminen on hyvin vaikeaa. Aivan kuin globaali finanssijärjestelmä, globaali ruokajärjestelmä (tai paikallisten ja alueellisten järjestelmien sikermä ehkä pikemmin), on muuttunut kriisiherkäksi. Paikalliset muutokset heijastuvat nopeasti ympäri maailman, mistä vuosien 2008–2008 ruokakriisit olivat karu esimerkki. YK on jo vuosia varoittanut ruokakriisien yleistymisestä – siis jo silloin, kun sen raporteissa muuten iloittiin nälän vähenemisestä. Ruoan hintaheilahtelut ovat vaarallisia etenkin niille maailman köyhille, joiden tuloista suurin osa menee ruokaan. Tämä on jälleen yksi syy, jonka vuoksi viralliset köyhyysrajat eivät tavoita köyhyydelle olennaista haavoittuvuutta.

Voidaan kuitenkin tunnistaa joitain nykyisen järjestelmän piirteitä, joiden muuttaminen avaisi ainakin mahdollisuuksia paremmalle kehitykselle. Köyhempien maiden altavastaajan asema kansainvälisessä taloudessa ja jatkuva varallisuuden virta vauraampiin maihin on ehdottomasti tällainen.

Toisaalta monissa laajasta köyhyydestä ja nälästä kärsivissä maissa paikallisilla poliittisilla toimijoilla ei ole suurta intoa ajaa tasa-arvoisempaa kehitystä. Paikalliset kansalaisliikkeet ovat tällöin avainasemassa, ja niiden toiminnan tukeminen ja ottaminen osaksi ruokapolitiikan prosesseja olisi välttämätöntä. Fingon ruokaturvaryhmän tuore muistio ”Ruoka ratkaisijana” muistutti etenkin pienviljelijöiden ja naisten ohittamattomasta roolista.

Pienviljelijöiden elämää ei tietenkään pidä romantisoida. Pienviljely ei automaattisesti johda hyvään, aivan kuin se ei luonnostaan johda kurjaan orjuuteen kuokan varressa. Kaikki on kiinni siitä, miten varallisuus ja valta jakautuvat yhteiskunnassa. Parhaillaan pientuotannon tukeminen on kuitenkin tehokkain tapa torjua köyhyyttä laajasti ja tasaisesti kehittyvissä maissa.

Pienviljelijöiden aseman kohentuminen on myös hyvin vaikeaa jo juurtuneen köyhyyden oloista – ”köyhyyden ansasta” on vaikea irtautua ilman yhteiskunnan turvaverkkoja, jotka ovat valtaosalla maailman väestöstä olemattomia. Kun samalla ruoantuotannon käytäntöjä pitäisi saada muutettua ekologisesti kestävämmiksi ja sopeutumiskykyisemmiksi muutoksille, on haaste melkoinen.

Se ei ole helppoa, mutta vielä mahdottomampaa olisi jatkaa nykyisiä ruokajärjestelmän rakenteita, kiihdyttää tuotantoa ja sen ympäristöongelmia entisestään ratkaisematta nälkäongelmaa kuitenkaan.

Tutkijat ja kansalaisliikkeiden aktivistit ovat peräänkuuluttaneet tällaisia muutoksia vuosikymmeniä, mutta ruokapolitiikan valtavirta on jumissa tuotantokeskeisessä kehyksessä. Poliittinen mielikuvitus ei riitä hahmottamaan parempia polkuja tulevaisuuteen, jos nälkä tulkitaan sitkeästi ruoan puutteeksi ja ratkaisuksi nähdään ennen kaikkea tuotannon lisääminen.

Kun kysytään vääriä kysymyksiä, ei voida saada oikeita vastauksia.

VILLE LÄHDE

Takaisin ylös ↑

Versus-podcast on äänitetty tällä kertaa Oma maa -osuuskunnan tilalla, missä ruokajärjestelmän ongelmista, ratkaisuista ja erityisesti ruokaosuuskuntatoiminnasta ovat keskustelemassa ruokatutkija ja Herttoniemen ruokaosuuskunnan puheenjohtaja Galina Kallio, Oma maa -osuuskunnan viljelijä Jukka Lassila sekä Oma maa -osuuskunnan ruokajäsen ja empatian tutkimukseen erikoistunut vapaa tutkija Sami Keto.

Podcast-vieraat keskustelevat muun muassa siitä, miten ihmiset voivat ruokaosuuskunnan jäsenyyden kautta lisätä osallisuuttaan ruoantuotannossa sekä saada merkityksellisyyden kokemusta maailmassa, jossa ruoantuotanto on ajautunut kauas niin ruoan kuluttajista kuin planetaaristen rajojen huomioon ottamisestakin. Osuuskuntajäsenyys ja yhteisöön kuuluminen voivat laajentaa ihmisten toimijuutta ja kasvattaa heidän mahdollisuuksiaan muuttaa ruokajärjestelmää eettisemmäksi ja ekologisemmaksi. Oma maa -osuuskunnan ruokajäsenen ja tietokirjailija Sami Kedon mukaan toiminta, jossa jaetaan yhteistä arvopohjaa ja pyritään tekemään yhdessä asioita, on otollinen maaperä empatian kasvattamiseen yhteiskunnassa.

Ruokaosuuskunta suhteessa yhteiskunnan rakenteisiin

Herttoniemen ruokaosuuskunnassa yhteisöllisyys esiintyy Galina Kallion mukaan muun muassa reseptien jakamisena. ”Yhteisöllisyys voi olla myös haastavaa, se vaatii sitoutumista.” ”Yhteiskunnaliset rakenteethan eivät hirveästi tue tämän tyyppistä toimintaa. Meillä on se palkkatyö, joka on se arvostettu työ, mitä meidän kuuluu kansalaisina tehdä. Kansalaisina meillä on tavallaan veronmaksajan rooli.” ”Siinä se työ on määrittynyt kauhean kapeasti, kun taas tässä kumppanuusmaataloudessa työ on aika moninaista.” Kalliota kiinnostaa muun muassa kysymys siitä, miten yhteisöllisyys mahdollistuu, ja onko se mahdollista arjen pyörittämisen ja palkkatyön ohella.

Lisäksi pohditaan sitä, millaisia ongelmia markkinatalousajattelu on aiheuttanut ruokajärjestelmälle sekä onko valtion mahdollista jotenkin tukea ruohonjuuritason yhteisöjä, vai tulisiko yhteisöille lähinnä taata mahdollisimman valtiosta itsenäinen tila toimia. Omaa maa -osuukunnan viljelijä Jukka Lassila toteaa, että mitä vähemmän ruoantuotanto on riippuvaista tyhjänpäiväisistä sääntelymenetelmistä, sen parempi. ”Jos taas saa korvausta hyvästä duunista, esimerkiksi biodiversiteetin ylläpidosta tai luomuviljelystä, niin se on ok.”

Jakson kesto on noin 1 h 11 min

Täältä voi lukea lisää Oma maa -ruokaosuuskunnasta ja Herttoniemen ruokaosuuskunnasta.