Risteyksessä – https://www.versuslehti.fi/avainsana/risteyksessa/ Maantiedettä ja yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava verkkojulkaisu Thu, 21 Nov 2024 23:34:26 +0000 fi hourly 1 https://wordpress.org/?v=6.9.1 https://www.versuslehti.fi/wp-content/uploads/cropped-versus_favi-2-32x32.png Risteyksessä – https://www.versuslehti.fi/avainsana/risteyksessa/ 32 32 Paikallisessa Risteyksessä https://www.versuslehti.fi/kriittinen-tila/paikallisessa-risteyksessa/?utm_source=rss&utm_medium=rss&utm_campaign=paikallisessa-risteyksessa Tue, 02 May 2023 07:55:00 +0000 https://www.versuslehti.fi/?p=10804 Lukuaika: 4 min.Risteyksessä-sarjan teemana on tänä vuonna paikallisuus. Seitsemän tutkijaa kirjoittavat mm. luonnonvarojen hyödyntämisestä, ruoantuotannosta ja -kulutuksesta, ilmastotoimijuudesta, kokemustiedosta ja matkailusta.

The post <strong>Paikallisessa Risteyksessä</strong> appeared first on .

]]> Lukuaika: 4 min.

Risteyksessä-sarjan teemana on tänä vuonna paikallisuus. Seitsemän tutkijaa kirjoittavat aiheesta tutkimuksensa pohjalta – monista eri näkökulmista. Lähde selvittämään, miten paikallisuus nivoutuu luonnonvarojen hyödyntämiseen, ruoantuotantoon ja -kulutukseen, ilmastotoimijuuteen, kokemustietoon ja matkailuun.

Paikallisuuden aiheesta käytävä ajankohtainen keskustelu on paikallaan, sillä viime vuosien kriisit ovat jättäneet jäljen ihmisten paikkasuhteeseen. Koronapandemian myötä elämästä tuli liiankin paikallista, kun monien elinpiiri kutistui kodin, lähimetsän ja kaupan ympärille.

Vaikka olemme paikkaan sidottuja, pandemian aiheuttama etätyön yleistyminen on osoittanut, ettei työnteko vaadi tietyssä paikassa olemista. Uudessa normaalissa opettelemme edelleen uusia hybridiolemisen muotoja teknologiaa hyödyntäen. Nykyään voimmekin olla paikalla ilman, että olemme läsnä.

Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran sekä Versus-verkkojulkaisun yhteistyössä toteuttama Risteyksessä-julkaisusarja on jälleen löytänyt paikalleen. Vuoden teemaa – paikallisuutta – käsittelevät seitsemän aiemmin Alue ja Ympäristö -lehteen kirjoittanutta tutkijaa. He pohtivat, millaista muutosta paikallisuuteen liittyvissä tutkimusaiheissa on havaittavissa ja miten muutos nivoutuu yhteiskunnan laajempiin kehityskulkuihin.

Näin Risteyksessä-konseptin tavoitteena on jälleen lisätä tutkitun tiedon näkyvyyttä ajankohtaisessa keskustelussa. Lisäksi vahvistetaan kansalaisyhteiskunnan ja järjestäytyneiden toimijoiden välistä dialogia, kun Risteyksessä-artikkelit asetetaan Versuksen Tiededebattien pohjaksi.

Viimeistään Venäjän hyökkäyssota on tehnyt näkyväksi eri tasot, joilla olemme kytkeytyneet muihin paikkoihin.

Lähiympäristö on hahmotuskykymme jatke. Se on maasto, jossa osaamme liikkua, ja jossa tapahtuvia nopeita muutoksia olemme herkkiä huomaamaan. Toisaalta saatamme olla sokeita hitaalle muutokselle, koska emme tarkkaile tuttua ympäristöä yhtä tarkkaavaisesti kuin vierasta.

Vääjäämätön muutos kertoo siitä, että paikallinenkaan ei pysy paikallaan, vaan maailma pakottaa muuttumaan sen mukana. Kansainväliset trendit konkretisoituvat eri aluetasoilla, ja vaikuttavat eri tavoin eri paikoissa.

Viimeistään Venäjän hyökkäyssota on tehnyt näkyväksi eri tasot, joilla olemme kytkeytyneet muihin paikkoihin. Toisaalla tapahtuvat asiat laittavat liikkeelle kytkeytyneisyyden verkkoa pitkin etenevän aallon, joka yltää kaikkialle.

Paikallinen toiminta – ristiriitoja ja muutosvoimaa

Paikallisen muuttuminen ei kuitenkaan ole pelkästään ulkopuolelta tulevaan reagointia, vaan myös aktiivista toimijuutta. Jarno Valkonen palaa tekstissään Inarin metsäkonfliktiin 15 vuotta alkuperäisen artikkelinsa jälkeen, ja pohtii eri maankäyttömuotojen kytkeytymistä paikkaan.

Poronhoidon ja metsätalouden tarpeita on yritetty yhteensovittaa alueella pitkään vaihtelevalla menestyksellä. Hänen mukaansa konfliktin tarkastelu maapolitiikkana on avain tilanteen syvällisempään ymmärtämiseen.

Tarkastelu auttaa ymmärtämään elinkeinojen erilaisia tapoja tuottaa luonnonvarojaan, ja paikkaan kytkeytyneen politiikan moninaisia vivahteita. Poron tapa hahmottaa paikkansa eroaa merkittävästi metsätalouden tavasta hahmottaa materiaalisten luonnonvarojen globaali virta – silti nämä tavat kohtaavat pohjoisessa talousmetsässä.

Myös Inkeri Markkulan tekstissä tarkastellaan saamelaisalueiden alueidenkäyttöön liittyviä ristiriitoja, mutta väestön ympäristöarvojen ja paikallisen kokemustiedon kautta.

Niin paikalliset kuin ulkopaikkakuntalaisetkin arvostavat hiljaisuutta, mutta koronapandemian aiheuttamat muutokset matkailuun muokkaavat monin tavoin myös erämaiden hiljaisuutta. Hiljaisuus on omanlaisensa luonnonvara, johon myös poronhoito on yllättävin tavoin kytkeytynyt.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamat muutokset vuodenkiertoon korostavat entisestään paikallistiedon merkitystä yhdyskuntasuunnittelun prosesseissa ja ympäristönsuojelussa. Paikallisten kokemusperäistä tietoa ei sovi sivuuttaa, jos muutoksiin tahdotaan sopeutua joustavasti.

Paikallisyhteisöjen ennakkoluulotonta ja kokeilunhaluista otetta tarvitaankin kirittämään laajempaa yhteiskunnallista muutosta.

Paikallisyhteisöjen muodostamissa verkostoissa on voimaa ratkaista aikamme suurimpia ongelmia. Eva Heiskasen ja Jenny Rinkisen tekstissä sukelletaan kuntien ilmastotyöhön Hiilineutraalit kunnat (HINKU) -verkoston kautta.

Paikallisyhteisöt ympäri Suomea ovat osoittaneet, että muiden yhteisöjen kanssa yhdessä toimimalla ja tietoa jakamalla on mahdollista edistää kuntatasolla jopa kansallista politiikkaa kunnianhimoisempaa ilmastotyötä. Paikallisella tasolla konkreettiset toimet ja oma toimijuus on helpompi hahmottaa.

Myös järjestelmätason muutos voi tapahtua paikallisten kohtuutalouden kokeilujen murtautuessa valtavirtaan. Paikallisyhteisöjen ennakkoluulotonta ja kokeilunhaluista otetta tarvitaankin kirittämään laajempaa yhteiskunnallista muutosta.

Paikallisuus osana laajempia järjestelmiä ja verkostoja

Ruoassa paikallisuuden luonne korostuu, koska ruoka on kasvanut paikallaan. Maarit Sireni ja Antti Puupponen tarkastelevat omissa teksteissään lähiruokaa, Sireni lähiruokakonseptin muuttumisen ja Puupponen konseptin kehittämistyön näkökulmasta.

Teksteistä piirtyy kuva paikallisesta ruoantuotannosta, jonka edistämisen eteen on tehty määrätietoista työtä viimeisen 15 vuoden aikana. Tehdyn työn vaikutukset alkavat myös näkyä, sillä lähiruoka on löytänyt uskollisen yleisönsä.

Toisaalta kehitystyössä painitaan edelleen osittain samankaltaisten haasteiden kanssa kuin aiemminkin. Aiheesta on kuitenkin tullut erityisen ajankohtainen niin koronapandemian kuin Venäjän aloittaman hyökkäyssodan jälkeen.

Kansainvälisten toimitusketjujen häiriintyminen on näyttänyt konkreettisesti sen, miten kytkeytynyt ja hallitsematon globaali ruokajärjestelmä on luonteeltaan. Lähiruoka on näin ollen osa ruokaturvaa, joka lisää järjestelmätason resilienssiä.

Risteyksessä on teemasarja, joka pureutuu tänä vuonna maaseutuihinkin liittyvään paikallisuuden teemaan. Kuvassa järvi, metsää, talo ja piha.
Suomalainen maaseutu. Millaisia paikallisia merkityksiä siihen kytkeytyy? Kuva: Olivier Darny / Pexels

Ruoan lisäksi ihmiset hakevat elämyksiä matkustelusta. Ihmiset matkustavat nauttiakseen arjesta poikkeavista kokemuksista ja paikallisista kulttuureista. Kuitenkin he tuovat mukanaan myös omat mieltymyksensä ja odotuksensa siitä, millaista vieraissa paikoissa on.

Samaan aikaan matkailu on riippuvainen globaalista kytkeytyneisyydestä, joka mahdollistaa ihmisten liikkumisen. Jarkko Saarinen pohtii tekstissään matkailua osana kansainvälistä tarinaa, jonka päätähtinä ovat globaalit muutosvoimat. Hänen mukaansa ylipaikallinen matkailu on esimerkki uusliberaalista pääoman kasautumisesta ja uusiin paikkoihin hakeutumisesta.

Toisaalla matkailu johtaa paikallisen kulttuurin “museoitumiseen”, toisaalla paikallisten erityispiirteiden katoamiseen. Matkailu vaikuttaa aina niin lähtö- kuin kohdealueeseenkin. Laajempi järjestelmätason ajattelu on paikallaan, jotta matkailu voidaan sopeuttaa luonnon kantokyvyn rajoihin.

Paikallisuudessa on pohjimmiltaan kyse paikkojen välisistä ja paikat ylittävistä valtasuhteista.

Paikallisuudessa on pohjimmiltaan kyse paikkojen välisistä ja paikat ylittävistä valtasuhteista. Vaikka viime vuosien kriisit ovat lisänneet yleistä epävarmuutta, ne ovat myös tarjonneet paikallisille ihmisille ja yhteisöille mahdollisuuksia määritellä uudestaan oman toimijuutensa suhteessa ylipaikalliseen kehitykseen.

Pandemialla ja sodalla on vaikutuksensa niin luonnonvarojen hyödyntämiseen, ruoantuotantoon, ihmisten liikkumiseen kuin laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Monella tapaa seisomme risteyksessä, jossa punnitsemme, muutammeko suuntaa vai palaammeko lähemmäs vanhaa uraa. Paikalleen emme kuitenkaan voi jäädä.

UULA SAASTAMOINEN & KATRI OLLILA

Otsikkokuva: Art Merikotka / Pexels

Kirjoitus on Risteyksessä-sarjan vuoden 2023 johdantoartikkeli, joka on julkaistu Alue & Ympäristö -lehdessä: Saastamoinen, U. & Ollila, K. (2023). Paikallisessa Risteyksessä. Alue & Ympäristö 52(1), 138–140.



Risteyksessä-logo, jossa on kaksi kasvin lehteä vastakkain

Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran yhteinen teemajulkaisusarja. Vuoden 2023 Risteyksessä-teema käsittelee paikallisuutta erilaisista näkökulmista.

Lue lisää: Risteyksessä



Uula Saastamoinen

Saastamoinen on Suomen ympäristökeskuksen tutkija ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa. Hän on Alue ja Ympäristö -lehden Risteyksessä-sarjan toimittaja.

Katri Ollila

Katri Ollila

Ollila työskentelee Oulun yliopiston Kerttu Saalasti Instituutissa. Kiinnostuksena hänellä ovat erityisesi maatalouden ja maaseutujen kestävyys. Versuksessa hän toimii toisena päätoimittajana ja Risteyksessä-sarjan toimittajana.



The post <strong>Paikallisessa Risteyksessä</strong> appeared first on .

]]> Turvekiista paljastaa demokratian puutteita https://www.versuslehti.fi/tiededebatti/turvekiista-paljastaa-demokratian-puutteita/?utm_source=rss&utm_medium=rss&utm_campaign=turvekiista-paljastaa-demokratian-puutteita Thu, 15 Sep 2022 08:00:00 +0000 https://www.versuslehti.fi/?p=8681 Lukuaika: 11 min.Turvetuotannon edustajat ovat vaikuttavassa asemassa turpeennostoa sääntelevässä ohjaus- ja päätöksentekojärjestelmässä. Sen sijaan turpeen nostamisen aiheuttamasta vesien pilaamisesta haittoja kokeneet kansalaisryhmät on pidetty visusti järjestelmän ulkopuolella.

The post Turvekiista paljastaa demokratian puutteita appeared first on .

]]> Lukuaika: 11 min.

Kuuntele Tiededebatti (28:03 min):

Sen lisäksi, että koskemattomien luonnonvarojen hyödyntäminen pilaa alkuperäistä luontoa, se tuottaa usein haittoja myös ihmisille. Kansalaisten näkökulmasta kysymys on ympäristöoikeudenmukaisuudesta, jolla tarkoitetaan sitä, että luonnonvarojen käytöstä koituvien hyötyjen ja haittojen pitäisi kohdistua tasapuolisesti ja sosiaalisesti oikeudenmukaisesti eri ihmisryhmiin.  Haitoista kärsivät ihmiset ovat monissa tilanteissa ryhtyneet protestoimaan omaa lähiluontoa hyödyntävää toimintaa vastaan ja vaatineet julkista valtaa estämään toiminnan tai ainakin sääntelemään sitä tiukemmin.  Tällainen ympäristökonflikti on syntynyt, kun turpeennostoalueiden lähellä asuvat ihmiset ovat vastustaneet turvetuotantoa, joka heidän mielestään pilaa vesistöjä. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan, miten julkinen valta on reagoinut kansalaisten vaatimuksiin ja miksi kansalaiset ovat kokeneet, että he eivät ole saaneet oikeudenmukaista kohtelua osakseen.  Tarkastelukohteemme on keskisuomalainen turvekiista.

Turvetuotannolla ei ole Saarijärven reitin varren asukkailta saatua hyväksyntää eli sosiaalista toimilupaa

Tutkimuksessamme ”Ei vettä rantaa rakkaampaa” kartoitimme Keski-Suomessa kulkevan Saarijärven reitin varrella asuvien käsityksiä reitin tilasta ja tilaan vaikuttaneista tekijöistä. Reitti on Suomen ympäristökeskuksen luokituksen mukaan maakunnan huonoimmassa kunnossa oleva vesireitti. Kyselyssä tuli esille paikallisten ihmisten syvä luontosuhde, kun 77 prosenttia vastaajista piti luonnon virkistyskäytön merkitystä suurena tai erittäin suurena. Vesiluonnon merkityksen katsoi olevan erittäin suuri tai suuri 71 prosenttia vastaajista. Asukkaat pitävät tärkeänä myös suoluontoa, jonka näki merkitykseltään suurena tai erittäin suurena puolet asukkaista.

Saarijärven reittikuntien asukkailla oli tutkimuksemme mukaan yhdensuuntainen näkemys vesistön kunnon huonontumisesta ja sen syistä. Vuonna 2015 kyselyyn vastanneista 63 prosenttia arvioi, että vesien tila on huonontunut ja vain 8 prosenttia ei ollut havainnut huononemista.  Pilaantumisen syiden arvioinnissa asukkaat pitivät turvetuotantoa suurimpana vesien saastuttajana. Kolme neljästä veden huonontumisen havainneesta vastaajasta katsoi turvetuotannon vaikuttaneen veden pilaantumiseen erittäin paljon (57 %) tai paljon (18 %). Toiseksi suurimpana vesien pilaajana pidettiin metsien ja soiden ojitusta, ja kolmanneksi suurin pilaaja oli asukkaiden mielestä peltojen lannoitus. Kyselyn vastaajista 28 prosenttia oli täysin samaa mieltä väitteen kanssa, että turvetuotanto pitäisi lopettaa kokonaan ja 20 prosenttia vastaajista oli väitteen kanssa jokseenkin samaa mieltä. Turvetuotantoa koskevan tarkemman analyysimme perusteella pystyimme tekemään päätelmän, että turvetuotannolla ei ole Saarijärven reitin varren asukkailta saatua hyväksyntää eli sosiaalista toimilupaa.

Protestointia turvetuotantoa vastaan

Jatkotutkimuksemme “Keskisuomalainen turveprotesti. Pelastetaan reittivedet -yhdistyksen tarina” perustuu turvetuotantoa vastustavan protestiliikkeen aktiivien haastatteluihin ja liikkeen perustaman yhdistyksen asiakirjoihin. Tutkimuksessa selvitimme, minkälaisia kokemuksia ja havaintoja on turvetuotannon vastaisen protestoinnin taustalla ja miten julkinen hallinto on vastannut kansalaisten vaatimuksiin.

Asukkaista on tuntunut epäoikeudenmukaiselta, että heidän ympäristöään turmellaan, jotta kaupunkien asukkaat saavat edullista lämpöenergiaa.  Paikallinen väestö on kokenut, ettei ole pystynyt vaikuttamaan turvetuotantoa koskevaan päätöksentekoon. Kansalaisten mielipiteitä voi tulkita niin, että viranomaiset eivät ole pystyneet pitämään ympäristönsuojelulaissa todettua lupausta: estää lähiympäristön yleisen viihtyvyyden ja virkistyskäytön heikentymistä ja turvaamaan kansalaisille mahdollisuutta vaikuttaa ympäristöä koskevaan päätöksentekoon.

Saarijärvessä liettynyt verkko. Kuva: Juha Piilola

Kansalaiset protestoivat turvetuotantoa vastaan ottamalla yhteyttä viranomaisiin, kirjoittamalla lehtiin, tekemällä aloitteita ja valituksia. Saarijärven reitin kuntien asukkaat luovuttivat vuonna 2009 ympäristöministeri Paula Lehtomäelle 3400 nimeä sisältäneen adressin, jossa turvetuotanto todettiin vesien pilaantumisen suurimmaksi syyksi ja vaadittiin valtiovallalta vesistöjen puhdistustoimia. Adressin allekirjoittajien määrä oli noin 20 % kuntien väkiluvusta.  

Turvekiista kärjistyi entisestään, kun Keski-Suomen liitto alkoi vuonna 2007 valmistella 3. vaihemaakuntakaavaa, jonka tarkoituksena oli turvata Keski-Suomen maakunnassa energiahuollon tarvitseman turvetuotannon tarpeet. Kaavaluonnoksen tultua julki kansalaiset hämmästyivät, kuinka paljon kaavaan oli merkitty turpeennostoalueita. Turvetuotantoa vastustava vesistöliike koki, ettei Keski-Suomen liitossa kaavan laatijat eivätkä maakunnalliset päättäjät ottaneet vakavasti kansalaisten huolia ja vaatimuksia. Liikkeen johtohenkilöt tekivät päätelmän, että voimia on koottava ja vaikuttamista tehostettava. ”Ei tässä muu auta kuin perustaa yhdistys”, he totesivat. Pelastetaan reittivedet -yhdistys (PRV) perustettiin vuonna 2011.

PRV perustettiin välittämään huolia ja esittämään vaatimuksia julkiselle vallalle

Yhdistys otti keskeiseksi tavoitteeksi vaikuttaa julkiseen poliittis-hallinnolliseen järjestelmään vaatien, että polttoturpeen nostoa on rajoitettava ja pitemmällä tähtäyksellä turpeennostosta on luovuttava kokonaan.  PRV tavoitteli osallisuutta turvetuotannon sääntelyjärjestelmässä.

Lähiympäristöstään huolestuneet kansalaiset ja heitä edustanut PRV-yhdistys kokivat, että maakunnallisten instituutioiden vastuuhenkilöistä, poliitikoista sekä turvealan ja elinkeinoelämän johtajista muodostunut vaikuttajien verkosto suojeli turvetuotantoa eikä välittänyt kansalaisten vesistöhuolesta. Verkosto piti turvetta tärkeänä maakunnan talouden edistäjänä sulkien ulkopuolelleen vesien puhtaudesta huolestuneen yhdistyksen.

”Ei sitä laiturin nokasta tuijottamalla pysty veden laatua arvioimaan”

Turvekiistassa kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten väliset suhteet ovat olleet monien ristiriitojen sävyttämiä. Ensinnäkin, viranomaiset vähättelivät kansalaisten havaintoja veden pilaantumisesta.  Viranomaiset tukeutuivat omiin vedenlaadun mittareihin, jotka eivät tunnistaneet turvealueilta valuvan humuksen aiheuttamaa vesien pilaantumista. Veden saastumisesta kertoville asukkaille sanottiin: ”Ei sitä laiturin nokasta tuijottamalla pysty veden laatua arvioimaan”. Vesien rannalla asuvista tuntui loukkaavalta väite, etteivät he pysty erottamaan puhdasta ja likaista vettä toisistaan. Toiseksi, viranomaiset eivät tunnustaneet tarvetta tehdä yhteistyötä veden laadusta haittaa kokevien asukkaiden kanssa. Katsottiin, että lakisääteiset mahdollisuudet muistutusten ja valitusten tekemiseen turvaavat kansalaisille riittävät vaikutusmahdollisuudet.

Kolmanneksi, kansalaisten huoliin omien lähivesien puhtaudesta suhtauduttiin välinpitämättömästi. Kansalaiset kokivat, että turvetuotannon taloudellisia hyötyjä kuten huoltovarmuuden turvaamista, turvetuotannon työllisyysvaikutuksia ja sen tuottamia verotuloja pidettiin niin tärkeinä, että niiden rinnalla vähäistä poliittista merkitystä omaavan ja etäällä valtakeskuksista elävän ihmisryhmän kokema vesistöhaitta on vähäpätöinen asia. Neljänneksi, julkisissa instituutioissa ei tunnistettu ristiriitaa turvetuotannon teknis-taloudellisten arvojen ja kansalaisten vesiluontoon kiinnittyvien sosiaalisten, kulttuurillisten ja elämäntapaan liittyvien arvojen välillä. Ei ymmärretty tai tunnustettu asukkaiden tunnetta puhtaan luonnon merkityksestä.

Iloista onkimista puhtailla vesillä. Kuva: Jaakko Koppinen

PRV-yhdistys löysi kuitenkin turvetuotannon suojaverkosta sisään mentävän aukon. Vesien puhtaudesta huolta kantavien asukkaiden ja Keski-Suomen liiton välit olivat turvekaavan laatimisen aikana varaukselliset. Kansalaisten kielteinen palaute kaavasta ja ”Ei vettä rantaa rakkaampaa” -tutkimus saivat aikaan sen, että liiton suunnittelujohto tunnusti, että veden laadun virallisten mittausten ja kansalaisten käsitysten välillä on ristiriita, ja että PRV-yhdistyksellä on kykyä edistää vesien suojelua, joka kuuluu myös liiton tehtäviin.

Turvemerkinnät poistettiin vaihemaakuntakaavan tarkistuksessa. Liitto valtuutti PRV-yhdistyksen koordinoimaan toimia Keski-Suomen vesistöjen tilan parantamiseksi. Tähän työhön yhdistys ryhtyi järjestämällä yhteistyökumppaneiden kanssa Keski-Suomen liiton avustuksen ja oman varainhankinnan turvin Järvipäivät 2019 -tapahtuman. Päivien teemana oli puhtaiden vesistöjen merkitys matkailulle sekä ihmisten virkistäytymiselle ja hyvinvoinnille. Päivät kokosivat laajan joukon keskisuomalaisen vesiympäristön puhtauden puolesta toimivia yhteisöjä ja kansalaisia.

Yhteistyösuhde Keski-Suomen liiton kanssa vaikutti siihen, että yhdistys alkoi protestointia enemmän painottaa vesistöjen puhdistamiseksi tehtävää työtä. Tästä esimerkkinä on Taimen takaisin Saarijärven reitille -hanke, jossa pyritään saamaan vedet niin puhtaiksi, että taimen voi taas nousta, kutea ja lisääntyä reitillä. PRV katsoi, että se voi samalla saavuttaa alkuperäisen tavoitteensa reittiveden puhdistumisesta, koska taimen voi lisääntyä vain puhtaissa vesissä.  PRV on pystynyt kokoamaan julkisista toimijoista, yrityksistä, oppilaitoksista ja kansalaisista verkoston, jonka hankkiman rahoituksen turvin on tehty suunnitelma toimenpiteistä, joilla reitti saadaan taimenelle elinkelpoiseksi. Yhdistyksen tarkoituksena on saada hankkeelle vastuutaho, joka jatkossa huolehtii suunnitelman toteutuksesta.

Kalastusta Karstulan Pääjärvellä. Kuva: Kalle Laitinen

PRV-yhdistystä vastassa on ollut turpeen käyttöä koskeva julkinen hallintajärjestelmä, jossa taloudellisten eturyhmien ja virkahenkilöiden välinen yhteistoiminta päätöksenteossa on ollut tiivistä. Vaikka järjestelmässä turvetuottajilla ja niiden tukijoilla on ollut vahva asema, näyttää siltä, että sidosryhmien mahdollisuuksissa välittää intressejään poliittiseen päätöksentekoon ja toimeenpanoon on tapahtumassa muutoksia. 

Turveteollisuuden vaikutusvalta kansallisissa turpeen sääntelyä koskevissa työryhmissä näyttää heikentyneen 2000-luvun kuluessa. Tässä on taustalla turpeen energiapoliittisen merkityksen väheneminen kiristyvän ilmastopolitiikan myötä, kun käyttöön otettu päästökauppa on viime vuosina alkanut toimia sen säätämisessä tavoitellulla tavalla. Turpeesta on tullut tämän myötä energiantuotannossa pääosin kannattamatonta ja esimerkiksi Rinteen ja Marinin hallitusohjelmat (2019) totesivat, että nykyennusteiden mukaan turpeen energiakäyttö päättyy 2030-luvun aikana päästöoikeuden hinnan noustessa. Lisäksi nykyisen hallituksen aktiivisena tavoitteena on, että turpeen käyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä.

Suomalaisessa turpeen käytön sääntelyä koskevassa järjestelyssä turvepolitiikan ytimenä on ollut turveteollisuuden taloudellisten intressien sekä ympäristöhallinnon ja myöhemmin myös Suomen luonnonsuojeluliiton edustaman ympäristönsuojeluintressin yhteensovittaminen. Tässä ympäristössä PRV ei ole pystynyt saamaan aikaan tavoittelemaansa käännettä turvetuotannon keskeiseen sääntelyprosessiin, eli ympäristölupien myöntämiseen ja niiden valvontaan. Kuitenkin PRV katsoo osaltaan vaikuttaneen siihen, että ympäristölupahakemuksia on hylätty enenevässä määrin turvetuotannon vesistövaikutusten vuoksi. Pelastetaan reittivedet -yhdistyksellä ja vastaavilla järjestöillä on ollut myös vaikutusta siihen, että kansalaisten suhtautuminen turvetuotantoon on muuttunut 2000-luvulla kielteiseksi.

Miten ympäristöhallintaa tulisi kehittää?

Turvekiistassa on paljastunut julkisen hallinnon ja kansalaisten välisen suhteen ongelmia. Samalla se tuo esille ympäristönhallinnan puutteita kansalaisten osallisuudessa ja suorissa vaikuttamismahdollisuuksissa. Ympäristönhallinnan toimivuutta ja demokraattisuutta voitaisiin parantaa seuraavanlaisilla toimilla.

Ensinnäkin, ihmisten havainnot tulee tunnustaa näytöksi ympäristön pilaantumisesta erityisesti, kun on kyse vesistöjen hajakuormituksesta. Päätöksenteon perustaksi pitää kehittää mittaus- ja arviointimenetelmiä, joissa yhdistyy luonnontieteellinen mittaustieto ja kansalaishavaintojen systemaattinen kerääminen. Kansalaisvalppautta tulee käyttää myös luontoa hyödyntävän toiminnan valvonnassa.

Toiseksi, haittaa kärsivät ja heidän edustajat tulee hyväksyä osallisiksi luontoa hyödyntävän toiminnan sääntelyprosesseihin. Paikallista väestöä edustavat kansalaistoimijat tulee tunnustaa ympäristönhallinnassa tasavertaisiksi niiden toimijoiden kanssa, jotka saavat taloudellisia etuja luonnon hyödyntämisestä. Tehokkaiden osallistumismuotojen avulla saadaan ympäristönsuojelun edistämiseen kansalaisten kyky havainnoida ympäristöuhkia, paljastaa saastumisen lähteitä ja korjata vaurioita. 

Kolmanneksi, kansalaisten huoliin ja vaatimuksiin tulee suhtautua vakavasti, vaikka ne asettavat kyseenalaiseksi vakiintuneiden intressipiirien edut. Julkisen hallinnon toimien ja päätösten yhteydessä tulisi arvioida, minkälaisia haittoja niillä voi olla vähemmistöryhmille, joiden ääni ei kanna päätöksentekijöiden korviin. 

Neljänneksi, luontoa hyödyntävää toimintaa ei tule nähdä vain hyötyjen ja haittojen suhteena. Huomioon tulee ottaa, että ihmisille luonto liittyy paikalliseen identiteettiin ja historiaan sekä kiinnittyy sosiaalisiin ja kulttuurillisiin arvoihin.  Luonto tuottaa ihmisille hyvinvointia ja nautintoja, joita ei voida arvioida taloudellisina suureina.

SAKARI MÖTTÖNEN, MIIKKA SALO JA ESA KONTTINEN

Otsikkokuva: Kalle Laitinen

Teksti perustuu kirjoittajien aikaisempiin julkaisuihin: Möttönen, S., Konttinen, E. & Salo, M. (2016) Ei vettä rantaa rakkaampaa – Asukkaiden arvioita Saarijärven reitin tilasta ja muutoksista (Keski-Suomen liitto. Sarja B 203), Konttinen, E., Salo, M. & Möttönen, S. (2018) Turvetuotannon sosiaalisen toimiluvan menetys Saarijärven reitillä (Alue & Ympäristö 47:1, 62–78), Möttönen, S., Konttinen, E. & Salo, M. (2020) Keskisuomalainen turveprotesti. Pelastetaan reittivedet ry:n tarina (Yfi julkaisuja – Yfi publications 8.), sekä vielä julkaisemattomaan artikkelikäsikirjoitukseen Möttönen, S., Salo, M., Litmanen T. & Konttinen, E, (2022) Ympäristönsuojelulaki vuotaa. Turvekiista tunnustuskamppailuna.


Lähteitä

Konttinen, E., Salo, M. & Möttönen, S. (2018). Turvetuotannon sosiaalisen toimiluvan menetys Saarijärven reitillä. Alue ja Ympäristö 47:1, 62–78.

Möttönen, S., Konttinen, E. & Salo, M. (2020). Keskisuomalainen turveprotesti. Pelastetaan reittivedet ry:n tarina. Yfi julkaisuja – Yfi publications 8. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Möttönen, S., Konttinen, E. & Salo, M. (2016). Ei vettä rantaa rakkaampaa – Asukkaiden arvioita Saarijärven reitin tilasta ja muutoksista. Keski-Suomen liitto. Sarja B 203. ISBN 978-951-594-487-0, sähköinen. Jyväskylä. Keski-Suomen liitto.

Möttönen, S. & Niemi, O, (2020). Järvipäivät 2019. Joet, järvet ja suot – elämäniloa, terveyttä ja elinvoimaa. Pelastetaan reittivedet. Jyväskylä.

Möttönen, S., Salo, M., Litmanen T. & Konttinen, E, (2022). Ympäristönsuojelulaki vuotaa. Turvekiista tunnustuskamppailuna. Julkaisematon artikkelikäsikirjoitus.


Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran (AYS) yhteinen teemajulkaisusarja. Ensimmäinen Risteyksessä-teema käsittelee soidensuojelua ja suopolitiikkaa. Lue lisää: Risteyksessä


Sakari Möttönen

Möttönen (HTT, dosentti, sosiaalineuvos) on tehnyt työuransa kunnallisissa johtamis- kehittämis- ja hallintotehtävissä.  Hän on toiminut mm. Jyväskylän kaupungin sosiaali- ja terveysjohtajana ja kehitysjohtajana.  Möttönen on osallistunut valtakunnallisten ja paikallisten järjestöjen hallintoelimiin. Hänen tutkimus- ja julkaisutyönsä on kohdistunut kuntien tuloksellisuuteen ja strategioihin, kansalaisyhteiskunnan toimivuuteen sekä järjestötoimintaan.

Miikka Salo

Salo (YTT) toimii yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston Wisdom-tutkijayhteisön Polku 2.0 -hankkeessa, jossa kehitetään kestävyysopetusta jatkuvan oppimisen tarpeisiin. Salon keskeisiä tutkimuskohteita ovat energiapolitiikka, kansalaisyhteiskunta ja planetaarinen hyvinvointi.

Esa Konttinen

Konttinen (YTT, dosentti) on tehnyt työuransa Jyväskylän yliopiston sosiologian yksikössä opetus- ja tutkimustehtävissä. Hän hoiti yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksessa kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen määräaikaista professuuria vuosina 2007–2013. Konttisen keskeisiä tutkimusaloja ovat professioiden sosiologia ja ympäristökonfliktien ja -liikkeiden tutkimus. Näiltä alueilta hän on julkaissut artikkeleita ja teoksia, joita on käytetty myös oppimateriaaleina useissa yliopistoissa.

Lue kommentaari

Kari-Matti Vuori: Soiden ja metsien käytön demokratiavaje aiheuttaa luontohaittoja

Kari-Matti Vuori

Kari-Matti Vuori toimii Suomen ympäristökeskuksen johtavana tutkijana. Työssään hän on erikoistunut vesiluonnon muutosten sekä vesiensuojelun ja vesistökunnostusten tutkimukseen.

Soiden ja metsien käytön demokratiavaje aiheuttaa luontohaittoja

Möttösen ym. artikkeli osuu ajankohtaiseen ympäristö- ja ilmastopoliittiseen debattiin soiden ja metsien maankäytöstä haittoineen ja hyötyineen. Vastakkain ovat erimitalliset arvot: paikallisiksi mielletyt luontoarvot ja yhteiskunnalle tärkeämmäksi mielletyt talouden ja työllisyyden arvot. Samalla vastakkain ovat ympäristölainsäädännön ylevien ylätavoitteiden ristiriita käytännön toimeenpanomahdollisuuksien kanssa.

Luonnonvarojen – oli sitten kyseessä palmuöljy, kulta tai turve – raaka-ainereserveinä toimivien alueiden asukkaat ovat kaikkialla maailmassa joutuneet sijaiskärsijöiksi, kun luonnonvaroja on muutettu rahaksi. Artikkeli nostaa esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden tunteen siitä, että turvetta nostamalla kaupunkien asukkaat saavat edullista lämpöenergiaa samalla, kun ranta-asukkaiden ja mökkiläisten osaksi lankesivat limoittuvat verkot ja liettyneet rannat.

Väitän, että Suomessa on jo pitkään vallinnut ilmeisen laaja demokratiavaje soiden ja metsien käytöstä päätettäessä.

Artikkelin ytimessä on ympäristöoikeudenmukaisuus. Soiden käyttö on avohakkuuperusteisen metsien käytön rinnalla eittämättä eräs rajuimmin Suomen luontoa muuttaneista tekijöistä. Miten demokraattisesti tästä on päätetty ja miten hyödyt ja haitat ovat jakautuneet? Tätä punnittaessa on huomattava, että vesiemme ekologisen tilan heikkenemisen rinnalle on keskusteluun vasta hiljattain noussut turpeenpolton ja suometsätalouden ilmasto- ja luontohaittojen laaja kokonaisuus. Väitän, että Suomessa on jo pitkään vallinnut ilmeisen laaja demokratiavaje soiden ja metsien käytöstä päätettäessä.

Demokratiavajeen esimerkiksi nostaisin metsäojitusten rahoituspäätökset 1970-luvulla. Sotien jälkeen Maailmanpankki lainoitti ensin Suomen valtiota teollisuuden jälleenrakentamisen ja kehittämisen hankkeissa, noin 280 miljoonalla dollarilla. Yksi keskeinen kehityskohde oli metsäteollisuus. Samaan aikaan kun uusia tehtaita alkoi nousta, kertoivat metsävarojen 4. inventoinnin arviointitulokset tulevista uhkista puuvarojen riittävyydessä. 1960-luvun alussa olikin käynnistetty yksityismetsissä ”tuottamaton tuottavaksi” kampanja, jota yrityselämä tuki voimakkaasti.

Metsätalouden rahoitustoimikunnan suositusten perusteella varattiin valtion budjettiin merkittäviä summia ns. metsänparannusobligaatioita varten, joilla 1960-luvulla käynnistettiin massiivinen turvemaiden ojitus, taimiviljely ja istutustoiminta sekä metsälannoituksen lisääminen. Näillä MERA-ohjelmilla nähtiin olevan merkittäviä kansan- ja aluetaloudellisia hyötyjä, eikä ympäristöhaittojen esille tuojia juuri kuunneltu.

Koneet ja miehet pantiin valtion lainarahoilla yksityismetsiin tehostamaan soiden ojitusta entisestään.

1970-luvun alussa heräsi ajatus yksityismetsien puuntuotannon tehostamisen rahoittamisesta Maailmanpankin lainoituksella. Nähtiin tärkeäksi, että myös yksityisten omistamat metsät saadaan ”voimaperäisen metsänhoidon piiriin”. Keinoksi valikoitui edullinen ulkomainen lainoitus, jossa valtio toimi korkojen ja lyhennysten maksajana. Monivaiheisten neuvottelujen ja katselmusten jälkeen Maailmanpankki myönsi vuonna 1972 Suomen valtiolle 20 miljoonan dollarin lainan projektille nimeltä ”Metsänparannus Suomessa”. Koneet ja miehet pantiin valtion lainarahoilla yksityismetsiin tehostamaan soiden ojitusta entisestään. Puuntuotannon tehostumisesta seuraavaa tulonsiirtoa pidettiin kansantaloudellisesti niin merkittävänä, että kritiikki sivuutettiin.

Suomen luonnonsuojeluliitto ja Suomen limnologinen yhdistys varoittivat Maailmanpankkia vesien tilan heikkenemisestä.

Suomen lainaneuvottelijoille tuli kuitenkin yllätyksenä se, että luonnonsuojeluviranomainen oli ohi virkateiden lähettänyt Maailmanpankille kirjeen, jossa tuotiin esiin soiden suojelutarpeet ja ympäristön huonontuminen lisääntyvien ojitusten seurauksena. Myös Suomen luonnonsuojeluliitto ja Suomen limnologinen yhdistys varoittivat Maailmanpankkia vesien tilan heikkenemisestä. Kritiikki saikin Maailmanpankin ilmeisesti ensimmäistä kertaa lisäämään lainananto-ohjeisiin pysyväislausekkeen ympäristönsuojelun huomioimisesta. Vesiensuojelumenetelmiä alettiin hiljalleen kehittämään myös Suomessa.

Turvekiistaa dokumentoiva kirjoitus on hyvä esimerkki ympäristökonfliktien synnystä. Ensi vaiheessa luonnon tilaa muuttavalla toiminnalla on valtaa pitävien poliittinen tuki samalla, kun viranomaisilla on lainsäädännön puutteista johtuen rajoitetut mahdollisuudet hillitä laajenevia haittoja ja turvata ns. yleinen etu. Luonnon muutosten tutkimus ja seurantakaan eivät pysy kyydissä mukana: lajien uhanalaistuminen, vesien ja rantojen rehevöityminen ja liettyminen tai kalakantojen heikkeneminen tapahtuvat paikallisella tasolla, eikä muutosten laajuutta ja luonnetta ole seurattu tai tutkittu mitenkään systemaattisesti tai oikeilla mittareilla.

– – mielikuvaa Suomen puhtaista vesistä ylläpidettiin suurten kirkasvetisten järvien avulla samalla, kun humusvedet latistettiin ei-niin-kiinnostaviksi tuhansien puhtaiden järviemme maabrändissä.

Vesiemme tilaakin arvioitiin vuosikymmenet ns. käyttökelpoisuusluokituksen kriteerein, jotka mittasivat erittäin puutteellisesti ekosysteemien luonnontilaa ja sen muutosten kannalta oleellisia ominaisuuksia. Humusvetemme arvotettiin siksi 1970- ja 1980-luvuilla lähtökohtaisesti heikkolaatuisemmiksi kuin maabrändimme kruununjalokivet, kirkasvetiset järvet. Tämä lienee yksi taustatekijä suo-ojitusten vesistöhaittojen mitätöinnissä: mielikuvaa Suomen puhtaista vesistä ylläpidettiin suurten kirkasvetisten järvien avulla samalla kun humusvedet latistettiin ei-niin-kiinnostaviksi tuhansien puhtaiden järviemme maabrändissä.

Virallisissa yhteyksissä Suomea on tosiaan vuosikymmeniä esitelty tuhansien puhtaiden, juomakelpoisten järvien maana. Esimerkiksi Maabrändivaltuuskunta ehdotti likaantuneiden järviemme vesiensuojelun menestystarinoita osaksi vahvistettavaa maabrändiä: ”Järvien pelastaminen onnistui, ja Suomi muuttui tuhansien likavesien maasta uima- ja juomakelpoisten vesien maaksi”.

Toteamus kaikessa liioittelevaisuudessaan juontaa juurensa vesiensuojelun kehitykseen 1970-luvulta lähtien, jonka seurauksena jätevesien tehostetulla puhdistuksella ja aktiivisilla hoitotoimenpiteillä onnistuttiin parantamaan useita ennen hyvin likaantuneita vesialueita. Samaan aikaan tuhannet pienet latvajärvet vastaanottivat voimaperäisen metsänhoidon ja turvekaivosten liettävän ja rehevöittävän kuormituksen. Siksi Suomen voidaan sanoa olevan tuhansien pilaantuneiden pienvesien maa.

Siten artikkelissa esitetty päätelmä tarpeesta huomioida kansalaisten havainnot vesiemme luokittelussa on oikeutettu.

EU:n vesipolitiikan myötä luontoarvojen huomiointi parani, kun alettiin mitata vesien ekologista tilaa. Siinäkin tutkimustieto ja luokittelumittarit laahaavat kuitenkin jäljessä. Humushaittoja ei toistaiseksi ole virallisissa luokitteluissa kunnolla tunnistettu. Tutkimuksemme osoitti, että kansalaisten muistitieto mm. vesien väristä ja rantojen ruovikoitumisesta olivat hyvin linjassa limnologisen ja paleolimnologisen mittausdatan kanssa. Siten artikkelissa esitetty päätelmä tarpeesta huomioida kansalaisten havainnot vesiemme luokittelussa on oikeutettu.

Raflaavasti voisi todeta, että valtiovalta sai veronmaksajien varoilla osaltaan aikaan 1960-luvulta lähtien kiihtyvän suo- ja vesiluonnon tilan heikkenemisen lähes koko maassa. Vielä laajemmin luontovaurioita syntyi, kun vallitsevaksi käytännöksi otettiin avohakkuisiin, ojituksiin, maanmuokkauksiin, istutuksiin, lannoituksiin yms. perustuva ”voimaperäinen metsänhoito”. Myös turvetuotannon luvittaminen puutteellisella vesistö- ja luontovaikutusten arviointikriteeristöllä on osa Möttösen ym. kirjoituksen osoittamaa demokratiavajetta. Toki Suomi samalla vaurastui. Luontovauriot jäivät taloudellisen hyvinvoinnin kääntöpuoleksi.

Ympäristöhaittojen lasku menneistä luonnon tehokäytön toimista lankesi ensin paikallisille ihmisille.

Nyt elämme Suomessa, jossa ojitusten ja uomaperkausten seurauksena valuma-alueemme vuotavat lämpenevässä ilmastossa humusta, elohopeaa, kiintoainesta ja rehevöittäviä ravinteita vesistöihimme kiihtyvällä tahdilla. Ympäristöhaittojen lasku menneistä luonnon tehokäytön toimista lankesi ensin paikallisille ihmisille. Seuraavina vuosikymmeninä se uhkaa langeta tulevien sukupolvien maksettavaksi, ellei korjausliikkeitä tehdä. Olisikin niin eettisten, ekonomisten kuin ekologistenkin syiden takia syytä rahoittaa entistä kattavammin ja systemaattisemmin vesistökunnostuksia sekä soiden ja rantaluonnon ennallistamispyrkimyksiä. Maksuvastuun määrittelyyn tarvittaisiinkin sitten artikkelin esiin tuomaa ympäristöoikeudenmukaisuuden periaatetta.

KARI-MATTI VUORI


Lähteitä

Anonyymi (2010). Tehtävä Suomelle. Miten Suomi osoittaa vahvuutensa ratkaisemalla maailman viheliäisimpiä ongelmia. Maabrändivaltuuskunnan loppuraportti. Ulkoasiainministeriö, Helsinki.

Palosuo, V. J. (1979). MERA-ohjelmat Suomen metsätaloudessa. Acta Forestalia Fennica, Vol 165. Suomen Metsätieteellinen Seura, Helsinki, 54. ISBN 951-651-040-X.

Vuori K.-M. & Kuusipuro-Korjonen K. (2018). Kolme kertomusta järviemme tilasta. Vesistömuutokset kansalaisten, limnologisten mittausten ja ympäristöhallinnon näkökulmasta. Alue ja Ympäristö 47:1 (2018): 50–61. 


Takaisin ylös ↑

The post Turvekiista paljastaa demokratian puutteita appeared first on .

]]> Suojeltujen soiden potentiaali luontohaittojen hyvittämisessä on hiipumassa? https://www.versuslehti.fi/tiededebatti/suojeltujen-soiden-potentiaali-luontohaittojen-hyvittamisessa-on-hiipumassa/?utm_source=rss&utm_medium=rss&utm_campaign=suojeltujen-soiden-potentiaali-luontohaittojen-hyvittamisessa-on-hiipumassa Thu, 08 Sep 2022 08:00:00 +0000 https://www.versuslehti.fi/?p=9070 Lukuaika: 7 min.Voidaanko suojeltujen soiden ennallistamisvelka rahoittaa ekologisen kompensaation keinoin? Ennallistamistoimien oikeudelliset velvoitteet vaikuttavat lisäisyyden arviointiin.

The post Suojeltujen soiden potentiaali luontohaittojen hyvittämisessä on hiipumassa? appeared first on .

]]> Lukuaika: 7 min.

Teksti perustuu kirjoittajien aikaisempaan julkaisuun: Mustajärvi, L. J., Kotiaho, J. S., Moilanen, A., Mönkkönen, M. & Suvantola, L. (2019) Ekologisten haittojen hyvittäminen suojelualueita ennallistamalla (Alue & Ympäristö 48:2, 83–98).

Ekologiset kompensaatiot ovat keino, jonka avulla voidaan estää kokonaisheikennyksen syntymistä luonnolle. Kompensaation tarve luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämiseksi on tunnistettu kansainvälisesti ja sittemmin myös Suomessa luonnonsuojelulain toimivuusarvioinnissa. Tutkimusartikkelimme “Ekologisten haittojen hyvittäminen suojelualueita ennallistamalla” ilmestyi loppuvuodesta 2019. Artikkeli tarkasteli jo aiemmin suojeltujen, mutta ihmistoiminnan heikentämien alueiden soveltumista kompensaatiossa tarvittavien luontohyötyjen tuottamiseen.

Keskeinen tavoite työssä oli selvittää, voidaanko jo aiemmin suojellulla alueella toteutetun ennallistamisen tuottamia luontohyötyjä pitää aidosti lisäisinä, eli sellaisina, joita ei olisi syntynyt muutenkin. Toisin sanoen selvitettävänä oli, tehtäisiinkö ennallistamistoimet suojelualueille joka tapauksessa jo olemassa olevien velvoitteiden seurauksena. Tutkimuskysymys liitettiin käytäntöön suoluontoon kohdistetun tapaustutkimuksen avulla, ja tuotetun lisäisen hyvityksen määrää arvioitiin elinympäristöjen tilan edistämisen työryhmän kehittämään ELITE-malliin pohjautuen.

Ekologinen kompensaatio valtavirtaistuu

Artikkelimme ilmestyessä ekologiseen kompensaatioon liittyi niin käsitteellisiä kuin käytännöllisiäkin haasteita. Ekologista kompensaatiota on viime vuosina tutkittu yhä enenevissä määrin myös Suomessa. Ekologisen kompensaation mahdollisuuksia on alettu soveltamaan kunnissa, yrityksissä ja kotimaisessa lainsäädännössä. Näistä esimerkkeinä voidaan mainita meneillään oleva Suomen Akatemian Strategisen Tutkimusneuvoston rahoittama BOOST-hanke “Ekologinen kompensaatio oikeudenmukaisessa siirtymässä kohti luonnon kokonaisheikentymättömyyttä”. Hankkeessa tarkastellaan muun muassa keinoja, joiden avulla Jyväskylän ja Lahden kaupungit voivat saavuttaa maankäytössään luonnon kokonaisheikentymättömyyden.

Yritysten osalta voidaan mainita AA Sakatti Mining oy, joka on selvittänyt Sodankylään suunnitteilla olevan kaivoshankkeensa luontohaitat ja niiden hyvittämiseen tarvittavat hyödyt. Lainsäädännön osalta on meneillään luonnonsuojelulain uudistus, jonka lausunnolla ollut lakiehdotus sisälsi oman luvun ekologisen kompensaation toteutuksesta. Ekologinen kompensaatio luontohaittojen hyvittämisessä on Suomessa selvästi valtavirtaistumassa ja siirtymässä kohti toimeenpanoa.  

Soiden ennallistaminen on edelleen tärkeää 

Viimeisimmät Suomen lajien ja luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnit osoittavat, että suoluonto köyhtyy edelleen. Soiden ennallistamista on Suomessa tehty joitakin kymmeniä tuhansia hehtaareita, ja tehdään edelleen esimerkiksi Helmi-elinympäristöohjelman ja EU:n Life-ohjelman hankerahoituksella, mutta myös yksityisellä rahoituksella esimerkiksi Hiilipörssi oy:n kautta. Työ ei ole ihan heti loppumassa, sillä Suomessa on kaikkiaan ojitettu lähes viisi miljoonaa hehtaaria soita. Soiden ennallistamisen hyödyt eivät toteudu käden käänteessä, vaan ojitettu suoluonto palautuu hiljalleen vuosikymmenten saatossa kohti luonnontilaa. Suomen Luontopaneelin soiden ennallistamista käsitelleen raportin sekä paneelin suositusten mukaan soiden ennallistaminen palvelee sekä suoluonnon palautumista että työtä ilmaston muutoksen torjumiseksi. Vaikka välittömät vaikutukset eivät aina ole positiivisia, soiden pitkäjänteinen ennallistaminen on parempi ratkaisu kuin ennallistamatta jättäminen. 

Mikä hyöty on luonnon kannalta lisäistä?

Lisäisyys, johon tutkimusartikkelissamme perehdyimme, on keskeinen edellytys sille, että ennallistamistoimia voidaan käyttää kompensaatioiksi soveltuvan luontohyödyn tuottamisessa. Artikkelissamme selvitettiin olemassa olevia velvoitteita suojelualueiden ennallistamiseen. Tällöin ennallistaminen tulisi tehdä joka tapauksessa, se ei tuottaisi luonnon kannalta lisäistä hyötyä, eikä sitä voisi käyttää luontohaittojen hyvityksiin. Kysymystä tarkasteltiin selvittämällä silloista oikeustilaa, joka viittasi velvoitteen olemassaoloon, mutta myös sen puutteelliseen toteutukseen käytännössä.

Sittemmin luonnonsuojelulain uudistuksen valmistelussa vuonna 2021 linjattiin että Natura 2000 -verkoston, eli luontodirektiivin mukaisten luontotyyppien ja lajien suojelemiseksi perustetun Euroopan laajuisen suojeluverkoston, alueilla tehtävät ennallistamistoimet eivät olisi lisäisiä, eivätkä siten kelpaisi luontohaittojen hyvityksiksi. Toisaalta artikkelissamme mainitaan, että Metsähallitus kohdentaa kaikki ennallistamiseen käytettävät varansa juuri näille alueille, vaikka ennallistamisen tarvetta olisi muuallakin. Olisivatko siis muilla kuin Natura 2000 -verkoston alueilla tehtävät ennallistamistoimet lisäisiä? Käytännöllisesti tarkasteltuna näiden toimien käyttäminen kompensaatiossa tuotettavina hyötyinä mahdollistaisi alueiden ennallistamisen tilanteessa, jossa sitä ei muutoin tehtäisi.  Euroopan komissio on parhaillaan valmistelemassa asetusta heikennetyn luonnon ennallistamiseksi (Helsingin Sanomat 2022, YLE 2022). On mahdollista, että tämä vakauttaa ennallistamisvelvoitteen asemaa ja vahvistaa oikeudellisia velvoitteita ennallistamistoimiin myös Natura 2000 -verkoston ulkopuolella. Nähtäväksi jää, johtaako tämä myös ennallistamistoimien rahoittamiseen näillä alueilla. 

Kuvassa ojitettua suota, joka on muuttunut nyt metsäisemmäksi. Soiden ojitus kuivattaa ne.
Ojitettua kuivunutta suota. Kuva: Linda Mustajärvi

Artikkelimme toinen johtopäätös oli, että suojelualueelle sijoitettavien ennallistamishyötyjen puolesta puhuu jo olemassa olevan suojelun takaama pysyvä turva. Hyvitysten pysyvyyden vaatimus on keskeinen elementti ekologisessa kompensaatiossa, koska luontohaitat ovat usein pysyviä ja lisäksi pysyvyys takaa sen, että luonnon kokonaisheikentymättömyyden sijaan pitkällä tähtäimellä saavutetaan luonnon tilan paranemista. Tätä johtopäätöstä mukaillen luonnonsuojelulain uudistuksen yhteydessä linjattiin, että ennallistamishyötyjen tulisi joka tapauksessa olla pysyviä. Jos näin on, olisi tarpeellista, että hyötyjen tuottamisessa käytetty alue joka tapauksessa suojellaan tai rajataan muun maankäytön ulkopuolelle. Tämä tulisi selkeyttää lainsäädännössämme, ja myös luonnonsuojelulain uudistuksen yhteydessä ehdotetun kompensaatiorekisterin pitäminen olisi tärkeää pysyvyyden varmistamiseksi. 

Kasvava huoli luontokadosta ja ilmastonmuutoksen kiihtymisestä kiristävät velvoitteitamme luontoa kohtaan.

Kaiken kaikkiaan artikkelimme määritteli hyödyn tuottamisen reunaehtoja, ja näiden osalta se on kestänyt hyvin aikaa. Ekologinen kompensaatio on kehittynyt ja vakiinnuttanut asemaansa. Kasvava huoli luontokadosta ja ilmastonmuutoksen kiihtymisestä kiristävät velvoitteitamme luontoa kohtaan. Tämä vaikuttaa ennen kaikkea lisäisyyden tarkasteluun hyvityksien osalta. Lisäisyys ja kompensaation kriteerit vaikuttavat jatkuvasti kiristyvän ja samalla hyvityksille on valtava tarve, kun haittoja aiheutetaan joka tapauksessa jatkuvasti.

Vuoden 2019 jälkeen maailma on muuttunut monella tavalla. Tätä kirjoittaessa pandemiatunnelin päässä näkyy valoa, mutta sen sijaan on astunut huoli uusimman ilmastoraportin viestistä ja Euroopan turvallisuustilanteen järkkymisestä. Kun yhteiskuntamme keskittyy selviytymään lyhyemmän tähtäimen haasteista, kuten energiaomavaraisuuden saavuttamisesta turpeen jälkeisenä aikana, on pidettävä huolta siitä, ettei luontokatoa ja ekologisesti kestävää tulevaisuutta sysätä taas tulevien sukupolvien ongelmaksi. Ekologisten kompensaatioiden laajamittainen käyttö voisi parhaimmillaan mahdollistaa ekologisesti kestävän tulevaisuuden rakentamisen muiden tavoitteiden rinnalla.

LINDA MUSTAJÄRVI, JANNE KOTIAHO JA LEILA SUVANTOLA
 

Kiitokset kirjoitustyön mahdollistamisesta Koneen Säätiölle (LM) sekä STN BOOST -hankkeelle (JSK). 

Otsikkokuva: Linda Mustajärvi


Lähteitä

Alanen, A. & Aapala, K. (2015). Soidensuojelutyöryhmän ehdotus soidensuojelun täydentämiseksi. Ympäristöministeriön raportteja 26 | 2015.

HE luonnos (2021). Lausuntopyyntö luonnoksesta hallituksen esitykseksi luonnonsuojelulaiksi ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta. VN/12128/2019

Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U. (2019). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019, 1–708.   

Kareksela, S., Haapalehto, T., Juutinen, R., Matilainen, R., Tahvanainen, T., & Kotiaho, J. S. (2015). Fighting carbon loss of degraded peatlands by jump-starting ecosystem functioning with ecological restoration. Science of the Total Environment 537, 268–276

Kujala, H., Halme, P., Pekkonen, M., Ryttäri, T., Raunio, A., Kullberg, P., Koljonen, S., Kostamo, K. & Keränen, I. (2021). Heikennyksen ja hyvityksen arviointi ekologisessa kompensaatiossa — suuntaviivat luonnonsuojelulakiin. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 39/2021. 

Laininen, J. (2019). Elinympäristöjen vapaaehtoinen kompensaatio yritysten välisin sopimuksin toteutettuna. Ympäristöpolitiikka ja -oikeus XII 2019, 332–345. 

Moilanen, A., & Kotiaho, J. S. (2018). Fifteen operationally important decisions in the planning of biodiversity offsets. Biological conservation 227, 112–120.

Moilanen, A., & Kotiaho, J. S. (2021). Three ways to deliver a net positive impact with biodiversity offsets. Conservation Biology 35(1), 197–205.

Pappila, M. (2019). Yritysvastuu ja ekologiset kompensaatiot. Liikejuridikka 2/2019, 91–108. 

Pekkonen, M., Ryttäri, T., Belinskij, A., Koljonen, S., Mykrä, H., Kostamo, K. & Ahlroth, P. (2020). Tietotaso ja kokemukset ekologisesta kompensaatiosta Suomessa. Ympäristöministeriön julkaisuja 2020:20.

Ympäristöministeriö (2021). Ekologinen kompensaatio -työryhmä, luonnonsuojelulainsäädännön uudistus, kokousmuistio 18. Luettu 26.4.2022.


Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran (AYS) yhteinen teemajulkaisusarja. Ensimmäinen Risteyksessä-teema käsittelee soidensuojelua ja suopolitiikkaa. Lue lisää: Risteyksessä


Linda Mustajärvi

Linda Mustajärvi työstää väitöskirjaa ekologista kompensaatioista, tarkastellen erityisesti ekologian ja ympäristöoikeuden rajapintoja. Mustajärvi toimii bio- ja ympäristötieteiden laitoksella Jyväskylän yliopistossa, sekä osana JYU.Wisdom resurssiviisausyhteisöä. Väitöskirjan rahoittaa Koneen Säätiö.

Janne Kotiaho

Janne Kotiaho on ekologian professori ja resurssiviisausyhteisö JYU.Wisdomin johtaja Jyväskylän yliopistossa. Kotiaho on myös Suomen Luontopaneelin puheenjohtaja ja Suomen hallituksen tieteellinen neuvonantaja kansainvälisissä monimuotoisuus-sopimusneuvotteluissa (Convention for Biological Diversity, Post-2020 Global Biodiversity Framework).

Leila Suvantola

Leila Suvantola on nykyisin lainsäädäntöneuvos ympäristöministeriön luontoympäristöosastolla. Hän on Itä-Suomen yliopiston ympäristöoikeuden dosentti. Tutkimuksessaan hän on tarkastellut ekologisen kompensaation tarvetta ja mahdollisuuksia kansallisessa lainsäädännössämme ja vastasi luonnonsuojelulain uudistuksessa ekologisen kompensaation valmistelusta.

Lue kommentaari

Minna Pappila: Lisäisyys ja pysyvyys ovat kompensaation tärkeitä kriteerejä

Minna Pappila

Minna Pappila (OTT) on Itä-Suomen yliopiston metsä- ja biodiversiteettioikeuden dosentti ja työskentelee erikoistutkijana SYKEssä ekologisen kompensaation ja muiden luonnon monimuotoisuuden liittyvien teemojen parissa.

Lisäisyys ja pysyvyys ovat kompensaation tärkeitä kriteerejä

Mustajärven ym. alkuperäinen artikkeli (2019) ja tässä julkaistava Tiededebatti-artikkeli nostavat esiin tärkeitä kysymyksiä ekologisista kompensaatioista. Jälkimmäisessä artikkelissa tärkeimmäksi nousee kysymys hyvitystoimien lisäisyydestä. Ekologinen kompensaatio ja siihen liittyvä termistö ovat vielä uusia Suomessa. Lisäisyydellä voidaan ensinnäkin tarkoittaa hyvitystoimilla saavutettavia luontohyötyjä (gain, credits). Toiseksi lisäisyysvaatimus voi edellyttää sitä, että suojelu- tai ennallistamistoimet eivät ilman kompensaatiota toteutuisi lainsäädännön tai muiden sitoumusten edellyttämänä. Termistön selkeyttäminen ja näiden käsitteiden erillään pitäminen on tärkeää, jotta on selvää, mistä milloinkin keskustellaan.

Debattitekstissään kirjoittajat nostavat esiin kysymyksen, voivatko ennallistamistoimet suojelualueilla enää ehdotetun luonnonsuojelulain (ko. hallituksen esitys löytyy täältä) jälkeen olla lisäisiä? Lakiehdotuksessa todetaan, että ”(l)isäisiä eivät olisi esimerkiksi valtion omistuksessa olevien Natura 2000 -verkostoon kuuluvien alueiden ja valtion omistamien luonnonsuojelualueiden luonnonarvojen turvaaminen tai lisääminen, koska sen voi katsoa kuuluvan valtion luonnonsuojelusta vastaavan viranomaisen tehtäviin.”

Mustajärvi ym. eivät selvästi ilmaise kannattavatko edelleen valtion suojelualueiden käyttöä kompensaatioissa, mutta toteavat kuitenkin, että ”Käytännöllisesti tarkasteltuna näiden toimien [muilla kuin Natura 2000 – verkoston alueilla tehtävät ennallistamistoimet] käyttäminen kompensaatiossa tuotettavina hyötyinä mahdollistaisi alueiden ennallistamisen tilanteessa, jossa sitä ei muutoin tehtäisi”. 

Lisäisyyteen tärkein kriteeri on se, toteutettaisiinko toimet muutoinkin. Tähän sisältyy kysymys, onko toimiin oikeudellista tai muuta velvoitetta. Lainsäädäntö ei edelleenkään edellytä ennallistamistoimia muiden kuin Natura 2000 -alueiden osalta. Haasteita lisäisyyden arvioimiseen luonnonsuojelualueilla tuo luonnonsuojeluun valtion budjetissa varatun määrärahan voimakas vaihtelu kulloisenkin hallituksen prioriteeteista riippuen.

On vaikeaa vetää rajaa siihen, toteutettaisiinko tietyt ennallistamistoimet osana Metsähallituksen toimintaa ilman kompensaatiotoimia. Mikäli Metsähallituksen luonnonsuojelubudjetti ei pysy ennallaan tai lisäänny, johtaisivat kompensaationa luonnonsuojelualueilla tehdyt ennallistamistoimet kokonaisuutena arvioiden luonnontilan heikkenemiseen. Pelkkä määrärahojen seurantakaan ei auttaisi, mikäli hallitus päättää vähentää suojelun määrärajoja.  Varmimmalta vaikuttaa ehdotetun luonnonsuojelulain (LSL) mukainen linjaus, jonka mukaan kaikki valtion suojelualueet jäävät kompensaatioiden ulkopuolelle. 

Toisiko siis valtion luonnonsuojelualueella sijaitsevan suon ennallistaminen jotain lisähyötyä siihen nähden, että ei-suojeltu alue ennallistetaan ja otetaan mukaan kompensaatioon ja turvataan siten pysyvästi?

Kirjoittajat toteavat, että pysyvyys on olennainen osa kompensaatiota. LSL:n ehdotetun uudistuksen tuoma kompensaatiotoimien pysyvyys toisi saman edun kaikille hyvitysalueille, joten aiempi luonnonsuojelualuestatus ei tässä mielessä parantaisi tilannetta. Mikäli hyvitysalueeksi valitaan ei-suojeltu alue, lisääntyy pysyvästi turvattujen alueiden pinta-ala, mikäli kompensaatio tehdään ehdotetun LSL:n mukaisesti eli johtaen ELY-keskuksen hyväksymispäätöksellä pysyvään heikennyskieltoon.

Toisiko siis valtion luonnonsuojelualueella sijaitsevan suon ennallistaminen jotain lisähyötyä siihen nähden, että ei-suojeltu alue ennallistetaan ja otetaan mukaan kompensaatioon ja turvataan siten pysyvästi? Olemassa olevien suojelualueiden luonnonarvot saattavat olla ei-suojeltuja alueita arvokkaampia esimerkiksi alueen suuren koon vuoksi, mutta ehdotettu LSL edellyttää, että alueiden luonnonarvojen heikennysten ja lisäämisen tulee vastata toisiaan, joten mikäli tästä edellytyksestä pidetään tiukasti kiinni, mitään luonnontieteellistä etua ei suojelualueen ennallistamisesta nähdäkseni pitäisi tulla.

Uuden, positiivisen haasteen tuo kirjoittajienkin mainitsema EU:n komission ehdotus ennallistamisasetukseksi, joka asettaisi tiukkoja ennallistamisvelvoitteita jäsenvaltioille. Sen myötä ennallistamistavoitteen saavuttaminen edellyttäisi runsaasti ennallistamistoimia myös nykyisten suojelualueiden ulkopuolella. Mitä sitten enää voitaisiin pitää lisäisenä kompensaatiotoimina?

Mikäli 30 %:n ennallistamisvelvoite tulisi Suomea velvoittavaksi, eri prosesseissa tunnistetut luonnonarvoiltaan tärkeät alueet (IBA-alueet, EMMA-alueet jne.) luultavasti tulisivat ennallistamisvelvoitteen kohteiksi, eikä niitä valtion mailla ehkä voitaisi pitää lisäisinä eikä käyttää hyvitysalueina. Yksityismailla lisäisyyden kriteerejä olisi tulkittava niin, että yksityisille kompensaatiotoimille jäisi tilaa valtiollisen ennallistamisvelvoitteen rinnalla. Lisäisyys on teema, joka vaatii vielä lisäpohdintaa ja linjanvetoja, jotta tilanne on kompensaatioihin ryhtyville mahdollisimman selkeä.

MINNA PAPPILA

Takaisin ylös ↑

The post Suojeltujen soiden potentiaali luontohaittojen hyvittämisessä on hiipumassa? appeared first on .

]]> Suomalainen turvesuo on keskellä maailman muutosta https://www.versuslehti.fi/tiededebatti/suomalainen-turvesuo-on-keskella-maailman-muutosta/?utm_source=rss&utm_medium=rss&utm_campaign=suomalainen-turvesuo-on-keskella-maailman-muutosta Thu, 01 Sep 2022 08:00:00 +0000 https://www.versuslehti.fi/?p=9028 Lukuaika: 8 min.Suomessa turve on perinteisesti nähty kallisarvoisena lämmön, vaurauden ja hyvinvoinnin lähteenä, mutta nyt ilmastonmuutos luo painetta luopua nopeasti turpeen energiakäytöstä. Saavatko turvetuottajat heille luvatun oikeudenmukaisen siirtymän? Entä tuoko Ukrainan sota turve-energian sittenkin takaisin?

The post Suomalainen turvesuo on keskellä maailman muutosta appeared first on .

]]> Lukuaika: 8 min.

Teksti perustuu kirjoittajan aiempiin vertaisarvioituihin tutkimusartikkeleihin: Lempinen, H. (2017) ”Suo siellä, vetelät housussa täällä”: Turve 3.0 suomalaisen hyvinvointivaltion pelastusrenkaana? (Alue & Ympäristö 46:1, 40–45) ja Lempinen, H. (2013). ”Jos se ei riitä, siitä riidellään”: Energiaturvallisuuden kieli ja kuvakieli turve-energian markkina-argumentteina (Alue & Ympäristö 42:2, 53–63).

Turpeella on ollut suomalaisessa energiakeskustelussa ja -politiikassa erityislaatuinen rooli. Siitä huolimatta turvetta koskevan ihmis- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kenttä on aivan viime vuosiin saakka pysynyt yllättävän kapeana. Olen itse seurannut suomalaista turpeen energiakäyttöön liittyvää keskustelua ja päätöksentekoa viimeisen reilun vuosikymmenen ajan suurella mielenkiinnolla. Tänä aikana kasvanut tietoisuus turpeen energiakäytön ilmastovaikutuksista ja laaja-alaisten ilmastotoimien kiireellisestä tarpeesta on tehnyt turvetta koskevasta päätöksenteosta ensisijaisesti ilmastopolitiikkaa. Samaan aikaan turpeeseen perinteisesti liitetyt myönteiset mielikuvat ja kulttuuriset merkitykset istuvat tiukassa ja tekevät turpeen energiakäytöstä luopumisesta kivuliaampaa kuin sen numeroiden valossa tarkasteluna tarvitsisi olla.

Kokoaan suurempi turvekysymys

Turpeella tuotetaan vuosittain vain muutama prosentti Suomessa kulutetusta energiasta, ja turvetuotanto työllistää suoraan ja välillisesti yhteensä enää noin 2500 henkilöä vuodessa. Kansallisella tasolla tarkasteltuna merkittäviä ovat oikeastaan vain turpeen energiakäytön ilmastovaikutukset: turpeenpoltto on viime vuosina aiheuttanut yli kymmenen prosenttia Suomen vuosittaisista kasvihuonekaasupäästöistä. Turve on kuitenkin Suomessa nähty pitkään tärkeänä energian huoltovarmuuden takaajana, kotien lämmittäjänä, kansantalouden turvaajana ja harvaan asuttujen seutujen ylisukupolvisena työllistäjänä. Turvetuotannon aiheuttamat haitat taas on tavattu mieltää vähäisinä ja paikallisesti rajautuneina.

Kampanjoiden rakentamissa mielikuvissa lapset jäävät kouluttamatta ja vanhukset vaipattamatta romahtavan hyvinvointivaltion raunioilla

Turvealan toimijat ja etujärjestöt ovat hyödyntäneet ja kierrättäneet turve-energiaan liitettyjä myönteisiä mielikuvia tehokkaasti omassa markkinointi- ja vaikuttamistyössään, joka on näkynyt julkisuudessa erityisesti suurelle yleisölle suunnattujen markkinointikampanjojen muodossa. Olen itse tarkastellut yksityiskohtaisemmin näistä kahta, energiayhtiö Vapon käynnistämää 2 prosenttia -kampanjaa 2010-luvun taitteesta sekä energia-alan etujärjestö Bioenergia ry:n Turveinfo-kampanjaa alkuvuodelta 2017. Vaikka kampanjoiden taustalla ovat (osin) eri toimijat, jakavat ne saman tavoitteen: turpeen energiakäytön edellytysten parantamisen yleisen mielipiteen muokkaamisen kautta.

Tässä vakuuttamis- ja vaikuttamistyössä turvealan kampanja-argumentaatio nojaa paitsi tuttuihin väitteisiin turpeen ja suomalaisten kohtalonyhteydestä ja energiaturpeen hyödyistä työllisyydelle, taloudelle ja huoltovarmuudelle myös uhkakuviin, joita turpeen hyödyntämättä jättäminen mukanaan toisi. Kampanjoiden rakentamissa mielikuvissa lapset jäävät kouluttamatta ja vanhukset vaipattamatta romahtavan hyvinvointivaltion raunioilla ja kodeista katkeavat sähkö ja lämmitys, kun turve-energiaton Suomi jää ypöyksin hupenevien resurssien ja kiihtyvien konfliktien värittämässä maailmassa. Ja vieläpä aivan turhaan: turvetta koskevan päätöksenteon pohjana olevan ilmasto- ja muun tutkimustiedon kyseenalaistuessa ainoiksi selityksiksi turvekielteiselle politiikalle jäävät tietämättömyys, typeryys ja ”turvevastainen salaliitto”.

Turpeen energiakäytön edistämisestä kohti turvealan oikeudenmukaista siirtymää

Siinä missä turvealan omien argumenttien ei voi sanoa merkittävästi muuttuneen viimeisen vuosikymmenen kuluessa, on suomalainen turvepolitiikka tehnyt samassa ajassa täyskäännöksen. Vielä vuoden 2007 hallitusohjelmassa turpeen energiakäytön edellytyksiä pyrittiin parantamaan muun muassa edistämällä kansainvälisesti sen luokittelua hitaasti uusiutuvaksi biomassapolttoaineeksi, mutta Marinin hallituksen ohjelmassa linjattiinkin jo tavoitteeksi turpeen energiankäytön puolittaminen vuoteen 2030 mennessä.

Suunnanmuutos on ollut nopea ja perinpohjainen: käytännössä Suomen virallinen kanta vaihtui turpeen energiakäytön edistämisestä siitä lähes kokonaan luopumiseen vain vähän reilussa vuosikymmenessä. Siitä huolimatta aika ehti ajaa valtiollisten poliittisten linjausten ohi ennen niiden toteuttamista. Päästöoikeuden hintojen ennennäkemätön nousu yhdistettynä energia-alan toimijoiden ennakoivaan päätöksentekoon romahdutti käyttökustannuksiltaan kalliin energiaturpeen kysynnän muutamassa vuodessa tasolle, joka sai nykyään Neova-nimellä toimivan entisen Vapon ilmoittamaan, että se lopettaa energiaturpeen tuottamisen jo vuoden 2022 aikana.

Kuvassa turvetuotantoalue. Laaja ruskea turpeen täyttämä kenttä, jonka keskellä kulkee kapea oja.
Lappilainen turvetuotantoalue kesällä 2022. Kuva: Hanna Lempinen

Energiasiirtymien vaatimassa mittakaavassa turpeen käytöstä luopumisen vauhti on päätähuimaava. Tutkimuksissa kuvattuja onnistuneita energiasektorin siirtymiä ovat yhdistäneet ennustettava ja johdonmukainen siirtymäpolitiikka, riittävät ja oikein kohdennetut kompensaatiot, siirtymästä kärsivien aito osallistaminen itseään ja omaa elinkeinoaan koskevaan päätöksentekoon sekä vuosikymmenten mittainen aikajänne. Suomalaisessa turvepolitiikassa näistä kriteereistä ei ole turpeen parissa toimivien näkökulmasta toteutunut yksikään, ja sen seuraukset niin energiantuotannon ympäristö- ja talousvaikutuksille kuin turpeesta elantonsa saaneille ihmisille ovat raskaita ja osin vielä ennakoimattomissa.

Tuoko Ukrainan sota turve-energian sittenkin takaisin?

Suomalaisen energiaturpeen historiikin kirjoittanut Esa Ruuskanen (2010) on pannut merkille, että turpeen rooli julkisessa keskustelussa ja kansallisessa energiapolitiikassa on usein korostunut erilaisina kriisiaikoina. Ruuskanen itse mainitsee esimerkkeinä toisen maailmansodan ja 1970-luvun öljykriisin kaltaiset tapahtumat. Omissa tutkimusartikkeleissani tarkasteltu turvekeskustelun kiihtyminen on yhdistynyt yhtäältä 2010-luvun taitetta edeltäneisiin Euroopan kaasuntoimituskatkoksiin ja toisaalta käynnissä olevaan hyvinvointivaltion kriisiin.

Venäjän Ukrainassa aloittamista sotatoimista ei ehtinyt kulua montaakaan vuorokautta siihen, että vääntö turve-energian palauttamisesta osaksi kansallista energiapalettia käynnistyi. Alle kaksi viikkoa sodan alkamisen jälkeen turvetuotannosta luopumisesta jo kertaalleen päättänyt Neova ilmoitti käynnistävänsä jyrsinturpeen tuotannon uudelleen (HS 9.3.2022). Turpeen energiakäytön vähentyessä monet voimalaitokset olivat korvanneet turvetta Venäjältä tuodulla puuhakkeella, jonka saatavuuden varaan ei tämänhetkisissä olosuhteissa enää voidakaan laskea. Riippuvuus Venäjältä tuodusta energiasta ja energian huoltovarmuuden turvaamisesta on yleisemminkin herättänyt Ukrainan sodan myötä kouriintuntuvaa huolta niin Suomessa kuin muissakin tuontienergian varassa olevissa EU-maissa.

Kuvassa joku pitelee kädessään kahta turvepalaa. Turve on perinteikäs energianlähde Suomessa.
Energiantuotantoon käytettävää palaturvetta. Kuva: Hanna Lempinen

Turvetuotannosta elantonsa saaneille merkit turvepolitiikan suunnanmuutoksesta ovat toivottuja, mutta tilanne on myös haasteellinen: osa on jo ehtinyt luopua kalustostaan ja yritystoiminnastaan, eikä turpeen energiakäytölle suosiollisen poliittisen ilmapiirin ennusteta kestävän paria kesäkautta kauempaa. Kun akuutti huoli energian saatavuuden turvaamisesta poikkeusolosuhteissa hellittää, odotettavissa on mitä todennäköisimmin paluu ilmastonäkökulmia painottavaan ja runsaspäästöiselle turpeelle epäsuotuisaan energiapolitiikkaan. Elinkeinostaan ja elämäntyöstään pakon edessä jo irtautumaan valmistautuneille turvetuottajille muuttunut maailmantilanne tarkoittaa väliaikaisesti turvatumpaa elantoa, mutta myös pitkitettyä luopumisen tuskaa.

On oikeastaan aika kiehtovaa, miten syrjäiseltä näyttävä suomalainen turvesuo ja sieltä elantoaan kuokkiva turvetuottaja ovatkin lopulta keskellä maailmanpolitiikan tuoreimpia käänteitä ja globaaleja kehityskulkuja.

HANNA LEMPINEN

Otsikkokuva: Hanna Lempinen


Lähteitä

Ruuskanen, E. (2010). Suosta voimaa ja lämpöä: Turve Suomen energiapolitiikassa 1940-2010. Vapo: Jyväskylä.

Sitra (2020a). Turpeen rooli ja sen käytöstä luopumisen vaikutukset Suomessa.

 


Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran (AYS) yhteinen teemajulkaisusarja. Ensimmäinen Risteyksessä-teema käsittelee soidensuojelua ja suopolitiikkaa. Lue lisää: Risteyksessä


Hanna Lempinen

Hanna Lempinen tutkii turvealan oikeudenmukaisen siirtymän vaatimuksia ja haasteita Maj ja Tor Nesslingin säätiön rahoittamassa kaksivuotisessa hankkeessa. Aiemmassa tutkimuksessaan hän on keskittynyt energiaan liittyviin sosiaalisiin ja kulttuurisiin kestävyyskysymyksiin. Tällä hetkellä Lempinen työskentelee vierailevana tutkijana Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.

Lue kommentaarit

Eerika Albrecht: Turvealan siirtymä vaatii kiinnittämään huomiota yhteiskunnallisiin haasteisiin

Jonne Hytönen: Kertomus kovaonnisesta turvelobbauksesta auttaa uudistamaan aluekehittämisen tavoitteita

Eerika Albrecht

Eerika Albrecht (YTT) työskentelee tutkijatohtorina oikeustieteen laitoksella Itä-Suomen yliopistossa. Hän on kiinnostunut ympäristöpolitiikan ja -oikeuden kysymyksenasetteluista, kuten ympäristöoikeudenmukaisuuden, kansalaisten osallistumisoikeuksien ja hyväksyttävyyden teemoista.

Turvealan siirtymä vaatii kiinnittämään huomiota yhteiskunnallisiin haasteisiin

Hanna Lempinen on tutkinut turpeennostoon kytkeytyviä mediakampanjoita, joissa Bioenergia ry on ollut keskeisenä toimijana. Kirjoittaja on seurannut turpeen energiakäyttöön liittyvää keskustelua ja aktiivisella otteella osallistunut tähän kuvaamalla turpeennoston parissa tapahtunutta siirtymää romahduksena. Ukrainan kriisin eskaloitumisen myötä maaliskuusta 2022 eteenpäin suomalainen turvesuo ja turvetuottaja ovat jälleen keskellä maailmanpolitiikan tuoreimpia käänteitä ja globaaleja kehityskulkuja, kuten Lempinen kiteyttää.

Ukrainan kriisi on nostanut esiin kysymyksen suomalaisen energiajärjestelmän huoltovarmuudesta, ja turve on ajautunut jälleen energiapoliittiseen keskiöön. Energiajärjestelmältä vaaditaan nopeaa sopeutumista ja tasapainoilua lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteiden välillä, kuitenkin ilmastokestävyys huomioiden. Ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaatii aiempaa ripeämpiä toimia. Turpeenpoltto ja turvemaiden kuivaaminen maatalousmaaksi ja muuhun käyttöön on tunnistettu merkittäväksi kasvihuonepäästöjen lähteeksi. Osana hiilineutraaliustavoitetta vuoteen 2035 mennessä, hallitus tavoittelee turpeen käytön puolittamista vuoteen 2030 mennessä. Turpeennoston hiipuminen on edennyt tätä tavoitetta nopeammin.

Siirtymästä jälkikäyttövaihtoehtojen punnintaan

Suomessa käynnissä oleva turvealaa koskeva siirtymä on seurausta globaalin ilmastopolitiikan käänteistä, joista tällä erää keskeisin ohjaava tekijä on EU päästöoikeuksien hinnan voimakas kohoaminen. Lisäksi turpeennoston sijoittumista ohjaa muun muassa valtioneuvoston periaatepäätös soiden ja turvemaiden kestävästä käytöstä ja suojelusta ja siihen kytkeytyvä luonnontilaisuusasteikko sekä turpeen kansallinen verotus. Näiden hallintatoimien seurauksena turpeennostomäärät kääntyivät laskuun vuodesta 2010. Siirtymä koskettaa väistämättä alan keskeisiä toimijoita, joiden tulee löytää hiipuvan elinkeinon tilalle uusia tulonlähteitä.

Kokemukset turvealan siirtymästä on tärkeää huomioida turvetuotantoalueiden jälkikäytön suunnittelun ja toteutuksen yhteydessä. Turvetoimijat ovat kiinnittäneet huomioita ennakoinnin puuttumiseen, siirtymän hallitsemattomuuteen sekä haasteisiin toimenpiteiden kohdistamisessa ja oikea-aikaisuudessa. Siirtymän edetessä, on turvetuotannosta vapautuvat suopohjat ja niiden jälkikäyttömuotojen valinta noussut pohdittavaksi enenevissä määrin. 70 % vapautuvista suopohjista ohjautuu metsätalouskäyttöön, joko metsityksen muodossa tai luontaisesti metsittyviksi. Metsitystuki edistää suopohjien muuttamista metsäksi. Jälkikäyttömuotojen valintaa tukemalla on mahdollista edistää ilmastotavoitteita ja tukea maanomistajia turvealan siirtymän aikana.

Koettu oikeudenmukaisuus ja reiluus edistää hyväksyttävyyttä

Turvealan siirtymää on tarkasteltu energia- ja ilmastopoliittisena kysymyksenä, mutta sen yhteiskunnallisia haasteita on pohdittu vähemmän. Sen vuoksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja hyväksyttävyyden kysymyksiin tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Ilmastopolitiikan toimet aiheuttavat toimijoille ja kansalaisille kustannuksia ja velvoitteita, jotka eivät jakaudu tasaisesti ja joihin tulisikin kiinnittää enemmän huomiota.

Kustannusten ja velvoitteiden jakautumisen ohella ilmastotoimien hyväksyttävyyttä määrittävät myös paikalliset ja yhteiskunnallispoliittiset ja markkinapohjaiset tekijät. Asiantuntija- ja tutkimustieto, demokraattinen päätöksentekoprosessi tai sosiaalisesti oikeudenmukaiset ja riittävän tehokkaat toimet lisäävät tutkimusten mukaan toiminnan hyväksyttävyyttä yleisellä tasolla. Maanomistajanäkökulmasta riittävät korvaukset, taloudelliset kannustimet ja omaisuudensuojaan kajoamattomuus ovat keskeisiä reiluuden kokemuksessa. Turvealan siirtymän kaltaiset muutokset vaikuttavat myös koettuun oikeudenmukaisuuteen ja reiluuteen sekä luottamukseen päätöksentekijöitä kohtaan.

EERIKA ALBRECHT
Takaisin ylös ↑

Jonne Hytönen

Jonne Hytönen toimii tutkijatohtorina Aalto-yliopiston rakennetun ympäristön laitoksella sekä tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston ylitiedekuntaisessa kestävyystutkimusyhteisö JYU.Wisdomissa. Hän osallistui vuonna 2021 Aluekehittämisen kestävyyden kivijalka -hankkeeseen, jossa kehitettiin kriteeristöä kestävyyden tarkemmaksi huomioimiseksi aluekehittämisessä.

Kertomus kovaonnisesta turvelobbauksesta auttaa uudistamaan aluekehittämisen tavoitteita

Hanna Lempinen analysoi kirjoituksessaan turpeen energiakäyttöä puolustaneita mainoskampanjoita vuosina 2013 ja 2017 julkaisemiensa tutkimusten pohjalta. Turveteollisuuden informaatio-operaatioiden retoriikka vaikuttaa hätkähdyttävän vanhentuneelta jo muutama vuosi kampanjoiden päätyttyä. Lempisen analyysi antaa jälkikäteen luettuna herkullisen lähtökohdan arvioida myös nykyistä luonnonvaratalouden kestävyydestä käytävää julkista keskustelua.

Kampanjat vanhenivat nopeasti, sillä maailma ja markkinat muuttuivat ympärillämme nopeammin kuin osasimme ennustaa. Turvelobbaus vaikuttaa jääneen kestävyysmurroksen jalkoihin, mutta voiko samalla tavalla käydä myös metsäalan edunvalvonnalle? Turvetarinasta voivat ottaa oppia paitsi tiedeviestijät, myös aluekehittäjät ja lobbarit. Muutosvastarintaisinkin luonnonvara-alan edunvalvonta voi vaikuttaa tehokkaalta vielä aivan juuri ennen romahdusta.

Pöhinäperusteisen aluekehittämisen näkemyksettömyys

Lempinen kirjoittaa turpeenkäytöstä luopumisen olleen kivuliaampaa kuin numeroiden valossa voisi kuvitella. Valtakunnallisessa mittakaavassa alan työllistävä vaikutus ei ole ollut järin suuri. Silti yksittäisen perheen tai seutukunnan näkökulmasta kyse voi olla kokonaisvaltaisesta ulkoa tuodusta muutoksesta, johon ei voi itse juuri vaikuttaa. Globaali ympäristöpolitiikka saa paikallisia muotoja, jotka näkyvät eri yksilöiden elämässä eri tavoin.

Yhdelle kestävyysmurros merkitsee verrattain kevyttä kulutus- tai toimintatapojen viilaamista kestävämpään suuntaan, ja jopa uusia toimeentulon mahdollisuuksia. Toiselta kestävyysmurros voi viedä elinkeinon, jota on perheessä harjoitettu vuosikymmeniä tai -satoja. On yhteiskunnan tehtävä tukea heitä, joiden elämäntapaa ja toimeentuloa ympäristökriisiin vastaaminen eniten ravisuttaa. Sijoitukset murroksen vaikutusten pehmentämiseksi palvelevat yleistä etua.

Turvetuotannon alasajon kohdalla kestävyysmurroksen pehmentämisen ei pitäisi olla aivan mahdoton tehtävä. Kestävyysmurrokseen vastaaminen oikeudenmukaisella tavalla on kuitenkin turvesopeutuspaketteja laajempi tehtävä, jonka mittakaavaa ei ole vielä täysin oivallettu. Tuotannon rakenteisiin on puututtava lähes kaikilla aloilla, jotka liittyvät luonnonvarojen hyödyntämiseen.

Toimiin voidaan niin haluttaessa ryhtyä nopeasti: alueiden kehittämisen tehtävänanto on mietittävissä uusiksi, vaikka lähtökohdat muutokseen eivät ole erinomaiset. Aluekehittämisen pitkän aikavälin aluepoliittista tähtäintä eli alueiden kehityserojen tasaamispyrkimystä on jo pitkään purettu EU-rahoitteiseksi, markkinaehtoiseksi ja kasvuhakuiseksi hanketyöksi. Vaikeuksiin ylläpitää nopeaa talouskasvua on haluttu vastata paikallisista resursseista käsin.

Pirstaloitunut aluepolitiikka

Aluepoliittisen suuren tarinan muuttumista lyhytjänteiseksi kilpailukykypolitiikaksi kuvaillaan alan kirjallisuudessa dynaamisin sanankääntein, puhuen niin sanotusta paikkaperusteisesta aluekehittämisestä. Yhtä hyvin voitaisiin puhua aluekehittämisen markkinaehtoistumisesta ja ylipäätään pirstoutumisesta.

Monet alueiden edunvalvojista, sellaisiksi itsensä kokevista, ja jopa aluepolitiikan tutkijoista kokee talouskasvun aluekehittämisen päällimmäiseksi tavoitteeksi. Osa haluaisi huolehtia myös kilpailukykykilpailun pudokkaista ja kestävyydestä. Se on vaikeaa, sillä aluepolitiikka – alueiden välisten kehityserojen tasaaminen – on yritetty siivota aluekehittämisestä pois.

Ympäristökriisin aikakaudella talouskasvun maksimointi ei ole perusteltu aluekehittämisen ensisijainen päämäärä. Koko aluekehittämisen on tähdättävä oikeudenmukaiseen kestävyysmurrokseen, jonka saavuttaminen edellyttää yhteisten nimittäjien etsimistä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden välillä. Euroopan Unionin oikeudenmukaisen siirtymän rahasto on liikahdus oikeaan suuntaan. Alueiden kehityserojen tasaaminen olisi ympäristökriisin aikakaudellakin hyvä tavoite aluekehittämiselle, jonka onnistumista on arvioitava uudenlaisin hyvinvointia ja ympäristön tilaa kuvaavin mittarein.

Ratkaiseva ennakointi

Pääoma tulee pakenemaan turveteollisuuden kaltaisilta aloilta, joille ei koko talousjärjestelmää uhkaavan ympäristökriisin aikakaudella ole rakennettavissa myönteisiä tulevaisuuden näkymiä. Turvealan alasajo osoittaa, että muutokset etenevät välillä hiipien ja välillä vaikeasti ennakoitavin harppauksin, joiden vaikutuksia on pehmennettävä. Tulevaisuusorientoitunut, kestävä aluekehittäminen tähtää ympäristökuormituksen kevenemiseen.

Eväitä aluetalouksien kestävöittämiseen voi etsiä nostamalla katse paikallisesta markkinareaktiviisuudesta rohkeasti kauas tulevaisuuteen. Paikallisyhteisöjen tarpeet ja kehittämistavoitteet voivat joko olla tai olla olematta perusteltuja kestävyysnäkökulmasta. Kaikkien intressiryhmien, myös paikallisten, vaatimuksia on arvioitava suhteessa pitkän aikavälin kestävyysperiaatteisiin. Edunvalvonta ja aluekehittäminen, joka ei ole kestävyystutkimuksellisesti perusteltua, tyytyy hidastamaan muutosta muutoksen ohjaamisen sijaan.

Taloudellisten intressiryhmien vahvuus syntyy lopulta kyvystä ennakoida tulevaa muutosta. Ehkä lohdullistakin, mutta ennakointi ei ole välttämättä erityisen vaikeaa, jos toimintaa ohjaavat tutkimuksellisesti perustellut valinnat ja linjaukset. Tiedepaneelien suositukset kannattaa ottaa tosissaan, sillä ne summaavat kestävyystutkimusyhteisön näkemykset ymmärrettävään muotoon takertumatta yksittäisiin tutkimustuloksiin. Erityisesti luonnon monimuotoisuutta heikentävä luonnonvarojen entistä voimaperäisempi hyödyntäminen tulee pian tiensä päähän, vaikka yhteiskunnallisen keskustelun eetos saattaa vaikuttaakin juuri nyt vielä toiselta. Kun toimintaympäristön tuleva muutos ymmärretään, on helpompaa rakentaa uskottava ja rohkea näkemys toivotusta tulevaisuudesta.

JONNE HYTÖNEN

Takaisin ylös ↑

The post Suomalainen turvesuo on keskellä maailman muutosta appeared first on .

]]> Risteyksessä on uusi suomalaisen ympäristökeskustelun kohtaamispaikka https://www.versuslehti.fi/kriittinen-tila/risteyksessa-on-uusi-suomalaisen-ymparistokeskustelun-kohtaamispaikka/?utm_source=rss&utm_medium=rss&utm_campaign=risteyksessa-on-uusi-suomalaisen-ymparistokeskustelun-kohtaamispaikka Fri, 27 May 2022 11:00:56 +0000 https://www.versuslehti.fi/?p=8652 Lukuaika: 4 min.Risteyksessä on Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran ja Versus-verkkojulkaisun yhteistyössä toteuttama julkaisusarja. Ensimmäinen Risteyksessä-sarja käsittelee soita, soidensuojelua ja suopolitiikkaa.

The post Risteyksessä on uusi suomalaisen ympäristökeskustelun kohtaamispaikka appeared first on .

]]> Lukuaika: 4 min.

Kirjoitus on Risteyksessä-teemajulkaisusarjan johdantoartikkeli, joka on julkaistu alun perin Alue & Ympäristö -lehdessä: Saastamoinen, U., Kotiaho, J. & Laine, I. (2022). Risteyksessä on uusi suomalaisen ympäristökeskustelun kohtaamispaikka.

Ympäristökysymykset ovat julkisen keskustelun suonsilmäkkeessä. Saappaat saattavat välillä hörpätä vettä, mutta eteenpäin mennään vääjäämättömästi. Kysyntää on niin tutkitun tiedon hyödyntämiselle päätöksenteossa kuin myös perustelluille kannanotoille osana laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Alue ja Ympäristö -lehti on vakiinnuttanut paikkansa merkittävänä laaja-alaisen suomenkielisen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen julkaisualustana.

Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran ja Versus-verkkojulkaisun yhteistyössä toteuttama Risteyksessä-julkaisusarja pyrkii viemään tätä keskustelua vielä saavutettavampaan suuntaan. Julkaisusarjassa Alue ja Ympäristö -lehdessä aiemmin julkaistujen artikkelien kirjoittajat kommentoivat ja reflektoivat tekstejä nykyhetken näkökulmasta, tuoden näkyväksi alkuperäisen artikkelin julkaisuhetken jälkeen tapahtuneita muutoksia ja kehityssuuntia. Risteyksessä tarjoaa yhteiskunnan ja tutkitun tiedon kohtaamispaikan. Sen laajempana pyrkimyksenä on sekä lisätä tutkimuksen näkyvyyttä ajankohtaisessa keskustelussa että vahvistaa kansalaisyhteiskunnan ja järjestäytyneiden toimijoiden välistä dialogia eri sektoreilla. Risteyksessä-sarjaa tullaan jatkossa toteuttamaan vuosittain vaihtuvalla teemalla. Suomen tiedekustantajien liitto on myöntänyt kohdeapurahan konseptin kehittämiseen ja toteuttamiseen.

Meillä on erityisvastuu suoluonnon suojelusta

Ensimmäisen Risteyksessä-sarjan teemana ovat suot, soidensuojelu ja suopolitiikka. Suomi on sitoutunut luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen, eli luontokadon, pysäyttämiseen kansainvälisesti. Se on yksi pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelman tavoitteista. Suomi on maailman soisin valtio ja noin viidennes Suomen kokonaispinta-alasta on suota. Siksi meillä on erityisvastuu suoluonnon suojelusta. Teeman ajankohtaisuudesta kertoo myös se, että sota Ukrainassa on vaikuttanut ainakin lyhyellä aikavälillä erityisesti turvetuotannon roolista energiaomavaraisuuden ja huoltovarmuuden kannalta käytävään keskusteluun. Kuten Hanna Lempinen omassa Risteyksessä-puheenvuorossaan korostaa, suomalainen suo onkin yllättäen keskellä globaalin maailman muutosta.

Suomen alkuperäisestä 10,4 miljoonan hehtaarin suoalasta yli puolet on ojitettu metsä- ja maatalouden sekä turvetuotannon tarpeisiin. Suot ovat Euroopan luontotyypeistä kaikkein uhanalaisimpia. Ensisijaisesti Suomen soilla elävistä lajeista 11 prosenttia eli yhteensä 120 lajia on uhanalaisia ja vaarassa hävitä. Mittava ojitus näkyy suolajiston ja -luontotyyppien uhanalaisuuden lisäksi myös vesistöhaittoina, soilta hävinneenä hiilivarastona ja muina heikentyneinä ekosysteemipalveluina. Samaan aikaan turveteollisuuden työllisyysvaikutukset, välilliset työpaikat mukaan lukien, ovat enää noin 2 500 henkilöä vuodessa. Turvetuotannosta onkin tullut Lempisen mukaan kokoaan suurempi kysymys, joka kuitenkin aiheuttaa merkittäviä kasvihuonekaasupäästöjä ja ympäristöhaittoja.

Syksyinen suomaisema, suon taustalla havumetsää ja tummia pilviä.
Suomalaista suomaisemaa Suomussalmella. Kuva: Jouko Saastamoinen

Soiden ennallistaminen on tärkeä työkalu luontohaittojen korjaamisessa ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Ennallistamistoimilla voidaan korjata luontohaittoja ja palauttaa ojittamisen heikentämää suoluonnon monimuotoisuutta. Ilmiötä avaa Suomen Luontopaneelin heinäkuussa 2021 julkaisema raportti, jossa tarkastellaan soiden ennallistamisen suoluonto-, vesistö- ja ilmastovaikutuksia.

Soita ennallistetaan eli palautetaan kohti luonnontilaa ojia tukkimalla ja patoamalla, vesiä uudelleen ohjailemalla sekä poistamalla ojituksen seurauksena kasvanutta ylimääräistä puustoa. Ennallistamisen vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen, ilmastoon ja vesistöihin vaihtelevat suon ominaisuuksien, erityisesti ravinteikkuuden ja märkyyden, mukaan. Vesistöihin kohdistuvien vaikutusten ja erityisesti ilmastovaikutusten tarkastelussa korostuvat myös lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutusten erot.

Kaikki ennallistamisen vaikutukset eivät ole myönteisiä lyhyellä aikavälillä. Soiden ennallistaminen lisää metaanipäästöjä, jonka seurauksena kasvihuonekaasupäästöt voivat kasvaa seuraavan 10–20 vuoden aikana. Pitkällä aikavälillä päästöt alkavat kuitenkin yleensä vähentyä, ja etenkin rehevät suot voidaan ennallistaa hiilinieluiksi. Karuilla suoluontotyypeillä ilmastovaikutus voi olla kielteinen pidempään. Ennallistamista tuleekin tarkastella kokonaisuutena, huomioiden sekä ilmasto- että luontovaikutuksia. Kokonaisuutena arvioiden soiden pitkäjänteinen ennallistaminen kuitenkin kannattaa, eikä soiden uhanalaisia lajeja ja luontotyyppejä voida turvata ilman ennallistamista.

Soiden reunarämeillä kasvaa usein suopursua. Kuva: Anne Nygård/Unsplash

Linda Mustajärven, Janne Kotiahon ja Leila Suvantolan Risteyksessä-puheenvuoron mukaan soiden ennallistaminen tuottaa myös aidosti sellaisia luontohyötyjä, jotka soveltuvat ekologiseen kompensaatioon. Ekologisella kompensaatiolla pyritään kokonaisheikentymättömyyden sijaan luonnon tilan paranemiseen. Nykyisten ennallistamisvelvoitteiden voidaan katsoa tapahtuvan joka tapauksessa, joten niiden lisäksi tarvitaan kompensaation soveltamista laajemmassa mittakaavassa. Ekologiseen kompensaatioon liittyy vielä kehitystarpeita, mutta sen valtavirtaistuminen Suomessa ajaa kehitystä vääjäämättömästi eteenpäin. Tutkimusten valossa ennallistamisen vaikutukset etenkin suoluonnon monimuotoisuuden parantamiseen ja suolajiston palauttamiseen vaikuttavat lupaavilta. Ekosysteemin toiminnallisuuden kannalta tärkeät, tavanomaiset lajit, näyttävät palautuvan nopeasti.

Ennallistamisen ohella onkin tärkeää panostaa myös suoluonnon lisäsuojeluun. Luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi kaikki Suomen jäljellä olevat luonnontilaiset ja vain vähän heikennetyt suot tulisi suojella. Ojitusta, turvetuotantoa, maa- ja metsätaloutta tai muita suoluontoa heikentäviä toimia ei tule kohdentaa soille, joiden lajisto- ja muut luontoarvot ovat korkeita. Kaikkein arvokkaimmat suot on tunnistettu soidensuojelun täydennysehdotuksessa.

Luonnon tuottama hyvinvointi ei ole taloudellisesti arvioitava suure

Ilmastopäästöjä vähentäviä ja hiiltä sitovia ratkaisuja voidaan toteuttaa monilla erilaisilla, soiden käytöstä riippumattomilla keinoilla. Suoluontotyyppien erityispiirteet ja lajisto sen sijaan eivät ole turvattavissa ilman soiden ennallistamista. Ennallistamisen vaikutukset on syytä suhteuttaa myös muihin maankäytön vaikutuksiin. Esimerkiksi valuma-alueilla suurille pinta-aloille vuosittain tehtävien ojitusten, hakkuiden sekä lannoitusten ilmasto- ja vesistöhaitat ovat merkittävästi suurempia kuin ennallistamisen tuottamat haitat.

Sakari Möttönen, Miikka Salo ja Esa Konttinen tuovat omassa Risteyksessä-puheenvuorossaan esille turvetuotantoon liittyviä paikallisia vesistöhaittoja ympäristöoikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Kiistat ovatkin oireita laajemmista rakenteellisista ongelmista ympäristöhallinnan demokraattisuudessa. Ennallistamisella voidaan parantaa myös soiden virkistys- ja matkailukäyttöä, ja parantuneilla virkistyskäyttöarvoilla on edelleen myönteisiä terveysvaikutuksia. Kuten Möttönen, Salo ja Konttinen omassa puheenvuorossaan korostavat, luonnon tuottama hyvinvointi ei ole taloudellisesti arvioitava suure.

Maankäyttöä ohjaavaa lainsäädäntöä, esimerkiksi luonnonsuojelulakia ja nykyistä maankäyttö- ja rakennuslakia, ollaan uudistamassa. Ekologisen kompensaation ja ympäristöoikeudenmukaisuuden kysymykset liittyvät kiinteästi siihen toimintaan, jota lainsäädäntö ohjaa. Lisäksi uusi valmisteilla oleva kansallinen monimuotoisuusstrategia tulee vaikuttamaan monimuotoisuuden tilaa edistäviin velvoitteisiin ja ohjaamaan rahoitusta monimuotoisuutta parantaville toimille. Syrjäisestä sijainnistaan huolimatta suo tulee siis jatkossakin pysymään niin kansallisen kuin kansainvälisenkin politiikan risteyksessä.

UULA SAASTAMOINEN, JANNE KOTIAHO JA ILONA LAINE

Otsikkokuva: Uula Saastamoinen


Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran (AYS) yhteinen teemajulkaisusarja. Ensimmäinen Risteyksessä-teema käsittelee soidensuojelua ja suopolitiikkaa. Lue lisää: Risteyksessä


Uula Saastamoinen

Uula Saastamoinen on Suomen ympäristökeskuksen tutkija, ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa. Hän on Alue ja Ympäristö -lehden Risteyksessä-sarjan toimittaja.

Janne Kotiaho

Janne Kotiaho on Jyväskylän yliopiston ekologian professori ja Suomen luontopaneelin puheenjohtaja. Hän on toiminut Luontopaneelin puheenjohtajana vuodesta 2019.

Ilona Laine

Luontopaneelin koordinaattori Ilona Laine työskentelee Jyväskylän yliopistossa Luontopaneelin sihteeristössä. Koulutukseltaan hän on ekologi.

Takaisin ylös ↑

 

The post Risteyksessä on uusi suomalaisen ympäristökeskustelun kohtaamispaikka appeared first on .

]]> Risteyksessä-teemajulkaisusarja https://www.versuslehti.fi/teemat/uusi-risteyksessa-teemajulkaisusarja-on-lanseerattu/?utm_source=rss&utm_medium=rss&utm_campaign=uusi-risteyksessa-teemajulkaisusarja-on-lanseerattu Mon, 16 May 2022 11:00:51 +0000 https://www.versuslehti.fi/?p=8612 Lukuaika: 4 min.Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran teemajulkaisusarja, joka luo dialogia tutkimuksen ja yhteiskunnan välille.

The post Risteyksessä-teemajulkaisusarja appeared first on .

]]> Lukuaika: 4 min.

Risteyksessä on Versuksen ja Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran (AYS) lanseeraama teemajulkaisusarja. Sen ytimenä on AYS:n toimittaman Alue & Ympäristö -lehden Risteyksessä-osio, joka kokoaa yhteen lehdessä aiemmin julkaistuja tutkimusartikkeleita ja niiden kirjoittajia. Risteyksessä-artikkeleissa tutkijat pohtivat, mitä heidän tutkimusaiheilleen kuuluu nyt. Niiden pohjalta tuotetaan myös uutta, populaaria sisältöä Versukseen, kun asiantuntijat ja edustajat eri näkökulmista pääsevät kommentoimaan juttuja Tiededebattien muodossa.

Ympäristökriisien aikakaudella tarvitsemme enemmän kuin koskaan ajankohtaisia ympäristö- ja yhteiskunnallisia aiheita tulkitsevia tutkijoita. Risteyksessä-sarjalla haluamme olla osa ratkaisua ja luomassa tutkittuun tietoon perustuvaa keskustelua ajankohtaisista ympäristö- ja kestävyysaiheista. Sen lisäksi, että nostamme esiin tutkittua tietoa, tarjoilemme sen myös helposti saavutettavassa ja ymmärrettävässä muodossa.

Ensimmäinen Risteyksessä-teema vuonna 2022 käsittelee soidensuojelua ja suopolitiikkaa.  Vuoden 2023 teemana on paikallisuus.

Konseptia toteutetaan Suomen tiedekustantajien liiton myöntämien kohdeapurahojen avulla. 

 

 

 

 

Otsikkokuva: James Wheeler / Pexels

Risteyksessä-julkaisut:

2023: Paikallisuus

Risteyksessä on taloja ja puistomaista aluetta.Paikallisessa Risteyksessä

Risteyksessä-sarjan teemana on tänä vuonna paikallisuus. Seitsemän tutkijaa kirjoittavat mm. luonnonvarojen hyödyntämisestä, ruoantuotannosta ja -kulutuksesta, ilmastotoimijuudesta, kokemustiedosta ja matkailusta.

 

Lähiruoka tuotetaan paikallisesti, kuten tämän kuvan maaseutumaisemassa näkyvillä viljapelloilla.

Podcast: Ruoantuotanto, paikallisuus ja turva – RISTEYKSESSÄ

Millainen merkitys lähiruoalla oli 15 vuotta sitten, onko sen merkitys muuttunut? Onko Ukrainan sota vaikuttanut lähiruoan merkitykseen? Miten paikallinen ruoka määritellään ja miten paljon paikallinen ruoka voi olla riippuvaista ei-paikallisista, jopa globaaleista tuotantopanoksista?

 

Inarin metsistä on kamppailtu vuosia. Tässä aerikkelikuvassa on metsä, jossa puiden takaa siintää aurinko.

Inarin metsäkonfliktia voidaan tarkastella ”maapolitiikkana”

Inarin metsistä on kamppailtu vuosikymmeniä. Tämä kertoo, että alueella harjoitettua metsätaloutta ei voi pitää kovinkaan kestävänä. Viimeaikaiset tapahtumat Inarissa osoittavat, että metsäpolitiikasta on siirryttävä maapolitiikkaan, joka huomioi paremmin metsien ja muiden luonnonvarojen paikalliset merkitykset ja tarpeet. Kuunneltavissa myös audioartikkelina.

Lapin erämaiden hiljaisuus on aistittavissa tässä seesteisessä kuvassa, jossa näkyy tunturi, tyyni järvi ja metsää.Ympäristöarvojen ja paikallisen tiedon merkitys korostuu kriisitilanteissa

Lapin erämaiden hiljaisuus on tärkeää poronhoidolle, perinteisen tiedon säilymiselle sekä ihmisten hyvinvoinnille. Kuunneltavissa myös audioartikkelina.

 

Paikallisyhteisöt ovat edistäneet aurinkopaneelien käyttöä. Kuvassa omakotitalo, jonka katolla on aurinkokeräimiä.

Paikallinen ilmastotoiminta kymmenen vuoden perspektiivistä

Paikallisyhteisöt ovat tärkeitä kestävyysmurroksen toimeenpanijoita ja suunnannäyttäjiä. Se on myös tapa ihmisille osallistua ilmastotyöhön. HINKU-kunnissa on tehty tärkeää työtä, joka osoittaa ilmastonmuutoksen hillinnän mahdollisuuden ja järkevyyden. Kasvokkaiset kontaktit ja keskinäisriippuvuuden tunnistaminen avaavat ilmastotyön ovia ihmisille, joita ei yleensä pidetä ilmastoaktivisteina. Kuunneltavissa myös audioartikkelina.

 

Miten paikallinen ruoka määritellään esimerkiksi kuvassa olevien omenoiden kohdalla?Paikallista ruokaa paikkaan sitoutuneille

Miten paikallinen ruoka määritellään ja ketkä sitä ostavat? Mikä merkitys on paikallisella ruoantuotannolla? Kuunneltavissa myös audioartikkelina.

 

 

Paikallisen elintarviketuotannon tyyssija on maaseuduilla, kuten tässä sadonkorjuun aikaa kuvaavassa peltomaisemassa.

Paikallisia ruokajärjestelmiä kehitetään nyt vahvemman talouden ja turvallisuuden toivossa

Yhteiskunnallinen tilanne määrittää paikallisuuden merkitystä. Paikallisen elintarviketuotannon ja lähiruoan kehittämistyössä ovat korostuneet aluetalouden ja työllisyyden näkökulmat viimeisen 15 vuoden aikana. Nyt toimintaa on syytä tarkastella entistä enemmän myös yhteiskunnallisen vakauden ja kriisinkestävyyden näkökulmista. Kuunneltavissa myös audioartikkelina.

Globaalin matkailun kasvu lisää muun muassa Lapin koiravaljakkosafareja.

Globaalin matkailun kasvu haastaa paikallisuutta

Globaalin matkailun kasvu haastaa paikallisuutta ja matkailutalouden kestävyyttä. Nykyisen ilmastokriisin maailmassa kestävän matkailun kehittäminen vaatii uusia radikaaleja innovaatioita. Kuunneltavissa myös audioartikkelina.

2022: Soiden suojelu ja suopolitiikka

 

Risteyksessä on uusi suomalaisen ympäristökeskustelun kohtaamispaikka

Risteyksessä on Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran ja Versus-verkkojulkaisun yhteistyössä toteuttama julkaisusarja. Ensimmäinen Risteyksessä-sarja käsittelee soita, soidensuojelua ja suopolitiikkaa.

Suoluonnon turvaaminen edellyttää ennallistamista ja suojelua

Soiden ennallistaminen on tärkeä työkalu luontohaittojen korjaamisessa ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Suomen Luontopaneelin Janne Kotiaho ja Ilona Laine kertovat paneelin heinäkuussa 2021 julkaisemasta raportista, joka tarkastelee soiden ennallistamisen suoluonto-, vesistö- ja ilmastovaikutuksia.

Suomalainen turvesuo on keskellä maailman muutosta

Suomessa turve on perinteisesti nähty kallisarvoisena lämmön, vaurauden ja hyvinvoinnin lähteenä, mutta nyt ilmastonmuutos luo painetta luopua nopeasti turpeen energiakäytöstä. Saavatko turvetuottajat heille luvatun oikeudenmukaisen siirtymän? Entä tuoko Ukrainan sota turve-energian sittenkin takaisin?

Suojeltujen soiden potentiaali luontohaittojen hyvittämisessä on hiipumassa?

Voidaanko suojeltujen soiden ennallistamisvelka rahoittaa ekologisen kompensaation keinoin? Ennallistamistoimien oikeudelliset velvoitteet vaikuttavat lisäisyyden arviointiin.

Turvekiista paljastaa demokratian puutteita

Turvetuotannon edustajat ovat vaikuttavassa asemassa turpeennostoa sääntelevässä ohjaus- ja päätöksentekojärjestelmässä. Sen sijaan turpeen nostamisen aiheuttamasta vesien pilaamisesta haittoja kokeneet kansalaisryhmät on pidetty visusti järjestelmän ulkopuolella.

Podcast: Turve, toimilupa, oikeudenmukaisuus – RISTEYKSESSÄ

Podcastissa keskustellaan Sakari Möttösen, Esa Konttisen ja Miikka Salon kanssa siitä, miksi turvetuotanto on aiheuttanut konflikteja ja miten kansalaiset ovat pyrkineet ja pystyneet vaikuttamaan turvetuotannon ympäristövaikutuksiin.

Podcast: Konflikti, kansalaistieto, tutkijuus – RISTEYKSESSÄ

Toisessa Risteyksessä-podcast-jaksossa Sakari Möttönen, Esa Konttinen ja Miikka Salo pohtivat tutkijan roolia ympäristökonfliktissa aiemman tutkimustyönsä pohjalta. Puntaroimme myös mitä tutkija voi oppia kansalaisilta ja miksi tutkimustietoa tulisi julkaista ymmärrettävästi.



The post Risteyksessä-teemajulkaisusarja appeared first on .

]]>